Junalla pääsee Orivedelle ja Orivedeltä todella kätevästi. Rinkassa kulkee vaikka ruokaostokset.
Pian on tullut kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun muutimme Tampereelta Orivedelle. Siinähän ei sinänsä ole mitään kummallista — aika monet muuttavat keskuskaupungeista ympäryskuntiin, koska ympäryskunnissa asuminen on halvempaa, tilaa on enemmän ja ympäristö on rauhallisempi. Mutta meilläpä ei ollut autoa ennen kuin tänne muutimme, eikä meillä ole autoa edelleenkään saati minkäänlaisia aikeita sellaista ikinä hankkia. Kerron tässä nyt hieman kahden vuoden aikana kertyneitä kokemuksia siitä, millaista on elää maaseutumaisessa pikkukaupungissa ilman autoa.
Ensinnä on kuitenkin kerrottava, että perheemme ei ole ehkä ihan keskimääräinen. Meitä on vain kaksi aikuista, joista kumpikin tekee töitä kotona ja käy silloin tällöin yliopistolla (puolisoni Tampereella, minä Jyväskylässä). Kokemuksemme arkiliikkumisesta saattaisi olla erilainen, jos kanssamme asuisi päiväkodissa tai koulussa käyviä lapsia tai jos kävisimme töissä kodin ulkopuolella. Tässä kertomani kokemukset ovatkin nimenomaan vain minun kokemuksiani, enkä yritä väittää, että rutiinejamme voisi sellaisenaan soveltaa yleisesti kenen tahansa elämäntilanteeseen.
Junalla pääsee
Tärkein asuinpaikkamme tarkempaan valintaan vaikuttanut tekijä oli rautatie. Olimme asuneet kävelymatkan eli puolentoista kilometrin päässä Tampereen rautatieasemalta jo kahdeksan vuotta ja omaksuneet elämäntyylin, jossa kaikkialle Tampereen ulkopuolelle kuljetaan junalla ja bussilla. Nyt asumme vielä lähempänä asemaa eli alle kilometrin päässä Oriveden asemasta. Junamatka Tampereelle kestää 24 minuuttia ja junia kulkee arkipäivisin 14 kappaletta kumpaankin suuntaan, melkein mutta ei ihan kerran tunnissa. Jyväskylän suuntaan junia kulkee arkisin 11 kappaletta. Emme siis yksinkertaisesti tarvitse autoa päästäksemme pois Orivedeltä tai asioidessamme Tampereella tai Jyväskylässä.
Juuri nämä hyvät junayhteydet tekevät Orivedestä niin erinomaisen pikkukaupungin autottoman asua. Kovin monessa suomalaisessa pikkupitäjässä ei yhtä vaivattomasti voisi asua ja liikkua!
Kauppareissut arjen pahimpana haasteena
Kun mummiksessa on kunnon korit, sillä kulkevat ruokaostosten lisäksi myös vaikka verkkokauppaostokset.
Kun muutimme tänne, Oriveden asemalla toimi vielä pieni ruokakauppa. Se oli erinomaista luksusta autottomalle, vaikka suurimmat ruokaostokset tulikin tehtyä joko Oriveden keskustassa tai Tampereen aseman vieressä sijaitsevassa S-Market Pendoliinossa. Noh, lähikauppa kuitenkin lopetti vajaan puolen vuoden kuluttua. Kyllähän se hiukan vaikeutti arkea, muttei onneksi kohtuuttomasti, sillä onhan meillä jalat ja polkupyörät.
Ylivoimaisesti suurimman osan ruokaostoksista teemme nykyään Oriveden keskustan S-Marketissa, jonne on kolmen kilometrin matka. Arkisessa työnjaossamme kaupassa käynti kuuluu lähinnä minun vastuulleni, ja keväästä pitkälle syksyyn hoidan kauppamatkat polkupyörällä. Sellaisella ihan tavallisella seitsenvaihteisella markettimummiksella, jonka etukoriin mahtuu yksi ostoskassi ja takakoriin kaksi. Kolme kassia ruokaa eli noin satasen ostokset riittävät kahdelle hengelle noin viikoksi, ja yksi kauppareissu viikossa onkin tavanomainen tahti käydä kaupassa.
Talvella ruokaostokset kulkevat kätevimmin pulkalla — kunhan teitä ei ole hiekoitettu liikaa.
Mutta kun talvi tulee ja tiet jäätyvät, ei millään markettimummiksella enää maaseutukaupungin pyöräteitä poljeta. Ensimmäisen talven kauppareissut hoidin pääosin kantamalla ruokaostokset rinkassa. Se tuntui paikoin vähän turhankin raskaalta, ja usein sovitin kaupassa käynnin niin, että pääsin kotiinpäin bussilla tai Nopa-palvelulinjalla — vuoroja menee iltapäivällä muutamia eikä illalla ainuttakaan, joten kaupassakäynti meinasi käydä stressaavaksi.
Toisena talvena oivalsin sitten sellaisen itsestään selvän asian, että pulkkahan on mitä mainioin väline ostoskuorman kuljettamiseen. Niin minä sitten kävin ostamassa runsaan kympin maksaneen muovipulkan, siinä kulkee kätevästi kolme ja joskus neljäkin ostoskassia. Muovipulkassa vain on sellainen haittapuoli, että autoteitä ylittäessä asfaltti ja loskakelin jälkeen hiekoitushiekka raapivat sen pohjaa puhki. Niinpä en enää ensi talvena voi käyttää samaa pulkkaa. Noh, ehkä runsaan kympin sijoitus vuodessa ei ole rahallisesti ylivoimainen, vaikka turhan muoviroskan tuottaminen onkin ajatuksena ikävää.
Kotiinkuljetusta ja kaverien autokyytejä
Nykyään melkein kaiken saa halutessaan ostettua kotiinkuljetuksella.
Nykyään melkein mitä vain saa tilattua netistä kotiinkuljetuksella, mikä tietenkin tekee autottomasta elämästä varsin helppoa. Ruokaostoksetkin voisi tilata kotiinkuljetuksella, mutta emme ole siihen ryhtyneet, koska ruokavalintojen tekeminen kaupan hyllystä on miellyttävämpää kuin nettisivulta — ja jokaisesta kotiinkuljetuksesta pitäisi kuitenkin maksaa yli kymppi. Pyörällä tai kävellen kauppareissuihin ei kulu kuin aikaa, ja kyllä minulla sitä aina sen verran on.
Sen sijaan kaikkea muuta, kertaluontoista tai toistuvasti hankittavaa tavaraa tilaamme kyllä kotiinkuljetuksella, esimerkiksi puutarhatarvikkeita, polttopuita, kodinkoneita, kissanruokaa ja kissanhiekkaa, joko siksi ettei niitä saa Oriveden keskustasta tai siksi että ne painavat ihan liikaa pyörällä kuljetettavaksi. Jos kotiinkuljetusta ei ole tarjolla, saatamme joskus harvoin pyytää jotakuta autollista kaveria auttamaan. Siihen ei kuitenkaan ole ollut tarpeen turvautua kuin muutaman kerran. Ja viime kädessä jos ketään kaveriakaan ei saisi kuskiksi, voisimme aina vuokrata henkilö- tai pakettiauton esimerkiksi Tampereelta jonkin isomman ostoksen kotiin tuomista varten — mutta muuttokuorman kuskaamisen jälkeen ei ole tarvinnut vielä vuokrata autoa kertaakaan.
Loppujen lopuksi aika yksinkertaista
Pyörällä pääsee kätevästi myös vaikka sienimetsään.
Kahdessa vuodessa arjen liikkumis- ja kuljetusrutiinit ovat hioutuneet varsin sujuviksi. Tai siis, eihän autoton elämäntapa meille mitenkään uutta ollut ennen tänne muuttamistakaan, vaan erona entiseen on lähinnä se, että paikallisia palveluja on vähemmän kuin suuressa kaupungissa ja Oriveden sisäinen joukkoliikenne on hyvin niukkaa. Ennen muuttoa ja sen jälkeenkin olemme miettineet, pitäisikö hankkia pakufitsi eli kuormapyörä ja talveksi vaikkapa kunnon kuormatilalla varustettu potkukelkka. Mutta ne maksavat paljon, ja onhan sitä tähänkin asti pärjätty halvoilla markettipyörillä ja halpahallin pulkalla. Ans kattoo nyt. Oma elämänfilosofiani on nykyään vähän sellainen, että miksi käyttäisin aikaa tienatakseni rahaa, jolla ostaisin jonkin matkoja nopeuttavan ja aikaa säästävän kulkupelin, kun voisin saman tien käyttää sen ajan suoraan niihin matkoihin vähän kehnommilla ja halvemmilla kulkupeleillä. Samasta syystä ruoan ostaminen kotiinkuljetuksella tuntuu vähän turhalta, koska äkkiäkös minä sinne kauppaan polkaisen tai kävelen siinä ajassa, joka minulta muuten kuluisi kotiinkuljetusmaksun tienaamiseen.
Ilmeesi kun olet tottunut sovittamaan menosi bussi- ja juna-aikataulujen mukaan.
Ja tosiaan, kun on aina tottunut liikkumaan ilman autoa, käyttämään lihaksia polkemiseen ja kävelyyn sekä sovittamaan menonsa juna- ja bussiaikataulujen mukaan, ei sitä kotiovesta ulos astuessaan edes mieti, että onpas vaivalloista ilman autoa. Aina välillä joku ystävällisesti tarjoaa minulle kyytiä — ehkä koska ilman autoa liikkuminen ei hänen mielestään vaikuta vaivattomalta rutiinilta — ja ensimmäinen ajatukseni on, että en minä oikeastaan mitään kyytiä tarvitse kun eihän tuota kävelymatkaa ole kuin kolme kilometriä. Mutta kyllä minä silti tarjotun kyydin otan vastaan, jos kerran olen samaan suuntaan menossa, koska onhan sellaisessa tarjouksessa aina se sosiaalinen ulottuvuutensakin mukana.
Että tällaista on autottoman elämä Oriveden kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa — kiireetöntä ja leppoisaa. Ei minua haittaisi, vaikka tuossa asemalla edelleen olisi ruokakauppa. Enkä panisi pahakseni, vaikka tästä keskustaan kulkisi myös pyöräreitti, jossa ei ole tappavan pitkää ylämäkeä. Mutta eleleehän sitä näinkin.
