Category Archives: Historia

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa -kurssin esseeksi.

Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?

Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä.

Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.)

Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019).

Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa.

Kansainvälisen viittomisen asema kielenä

Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa.

Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita.

Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä.

Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana

Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006).

Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006).

Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin.

Lopuksi

Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus.

Lähteet

  • Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 127–152. Berlin: De Gruyter.
  • De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 381–386. Berlin: De Gruyter.
  • Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.
  • Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication 75 s. 51–68.
  • Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis. Boston/Berlin: De Gruyter.
  • Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia -kurssin esseeksi.

Kuurojenopetuksen alku

1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla.

Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49).

Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984).

Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin.

Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62).

Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa.

Kuurojen seurakuntatyö

Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.)

1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.)

Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle.

Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia.

Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984).

Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata.

Päätäntö

Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset.

Lähteet

  • Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans. Project Gutenberg Ebook.
  • Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.
  • Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
  • Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia. Helsinki: Kuurojen Liitto.
  • Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta. Helsinki: Weilin+Göös.
  • Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä. Helsinki: Finn Lectura.

Kirjakasa, kotikutoinen lukijayhteisö

Kirjakasa, kotikutoinen lukijayhteisö

BookWyrm-ohjelman logo, joka komeilee myös Kirjakasan etusivulla.

Olen avannut uuden, pääasiassa suomenkielisille suunnatun lukijayhteisön, Kirjakasan, joka toimii osoitteessa kirja.casa. Kyseessä on jäsentensä turvallisuutta ja hyvinvointia vaaliva sosiaalinen media, joka on osa lukuisten palvelinten muodostamaa fediversumia. Vaikka Kirjakasassa itsessään onkin — ainakin toistaiseksi — vasta vähän käyttäjiä, fediversumin kautta on mahdollista seurata muiden vastaavien palvelinten käyttäjiä ja keskustella heidän kanssaan kirjoista, muillakin kielillä kuin suomeksi. Jos haluat liittyä Kirjakasaan, lue yhteisön käyttöehdot ja lähetä sivuston kautta kutsulinkkipyyntö.

Mainitsin jäsenten turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Tarkoitan sillä konkreettisesti etenkin käyttöehtojen ensimmäistä pykälää: ”Fasistinen, natsistinen, äärioikeistolainen ja eugenistinen käyttäytyminen sekä näiden aatteiden ihannointi tai kannattaminen on kielletty. Kaikenlainen syrjintä ja loukkaava käyttäytyminen mm. ihonvärin, syntyperän, uskonnon, sukupuolen, seksuaalisuuden, vammaisuuden, neurotyypin, toimintakyvyn tai kielen suhteen on kielletty.” Säännön noudattamista valvotaan aktiivisella moderoinnilla.

Mainitsin myös kotikutoisuuden. Tarkoitan sillä sitä, että yhteisö on ainakin toistaiseksi minun yksityishenkilönä ja harrastuksena ylläpitämäni, eikä siitä ole tarkoitus tehdä kaupallista palvelua. Tässä suhteessa se eroaa jyrkästi mm. Goodreadsista, jota itsekin olen käyttänyt ahkerasti kohta vuosikymmenen ja joka viime kädessä ei ole kuin Amazonin kirjamyynnin markkinointi- ja mainoskulissi. Kirjakasa on tarkoitettu yksityishenkilöille, siellä ei ole mainoksia eikä yksityisyyttä loukkaavia seurantakoodeja. Sivuston moottorina toimii avoimen lähdekoodin BookWyrm-ohjelma.

Toivotan kaikki mukavasta pienimuotoisesta lukijayhteisöstä kiinnostuneet mukaan Kirjakasaan!

Jo neljännesvuosisata verkkoyhteisöjen ylläpitämistä

Kirjakasan avaaminen on minulle henkilökohtaisesti tärkeä tapahtuma, ja lähes sattumalta yhteisön perustaminen 7.1.2022 tapahtui päivälleen 25 vuotta myöhemmin kuin ensimmäisen julkisen tietoverkkoyhteisöni avaaminen. 7.1.1997, tuolloin 16-vuotiaana, avasin nimittäin Tyrvaeae BBS -nimellä kulkeneen tekstipohjaisen purkin, johon käyttäjät soittivat modeemilla puhelinlinjaa pitkin. Neljännesvuosisataan on mahtunut paljon, erilaisia enemmän tai vähemmän menestyneitä verkkoyhteisöjä on tullut matkan varrella perustettua muitakin, mutta kaiken aikaa läsnä on ollut sama pyrkimys kotikutoiseen, lämminhenkiseen ja turvalliseen tunnelmaan.

Ostarivallankumousten aikaan

Ostarivallankumousten aikaan

Tuore romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sijoittuu lähitulevaisuuteen. Leikillisesti olen sanonut sen sijoittuvan ”ensi vuoteen”, joka tietenkin tarkasteluhetkestä riippuen on aina jossakin nurkan takana mutta ei vielä aivan nykyhetkessä. Tarkka tapahtuma-ajankohdan määritys ei kuitenkaan ole tarpeen eikä edes mielekästä, sillä monin paikoin kirjan ”futuristiset” teknologiaratkaisut ovat jo dystooppista nykypäivää. Ja jos jokin ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan syksyllä 2017 ollut osa todellisuutta, kuluneiden kahden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Kirjassa on esimerkiksi katolinen pappi ”isä Glits”, tekoäly joka jakaa seurakuntalaisille katumusharjoituksia. Kun sain idean konepapista, suhtauduin siihen lähinnä huvittuneena. Noh, tämän vuoden syyskuussa Timesissa on näköjään pohdittu robottipappeja ihan oikeastikin

Mutta onneksi kaikki kehitys ei ole dystooppista, vaikka vielä kaksi vuotta sitten kirjaa kirjoittaessa siltä tuntui. Kirjassa nimittäin tapahtuu varovaisen toiveikas ostarivallankumous. En spoilaa tässä tapahtumia sen tarkemmin, mutta sen voin kertoa, että toiveikkaan vallankumouksen kirjoittaminen niin synkkänä historian hetkenä oli vaikeaa. Takaraivossa nakutti ajatus, että jos jokin tässä kirjassa julistetaan epärealistiseksi ja epäuskottavaksi, niin kohti parempaa aikaa johtava kansannousu. Voi miten paljon tässä suhteessa onkaan tapahtunut edistystä kahdessa vuodessa! Kirja tosiaan ilmestyi tällä viikolla, ja vain kaksi päivää sen jälkeen Hongkongissa luettiin ihan oikea vallankumousjulistus ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Eikä se näköjään jäänyt edes yksittäistapaukseksi, sillä viimeksi eilen Ranskassa keltaliivit valtasivat ostoskeskuksia ainakin Pariisissa ja Bordeaux’ssa.

Totisesti minä elän valoisaa aikaa. Historiaa tapahtuu nyt niin nopeasti, että lähitulevaisuusdystopiat ovat pian vanhentuneita.

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

⭐⭐⭐⭐ Amerikan historia ennen eurooppalaisten tuloa on suhteettoman laiminlyöty aihe kaikessa historiankerronnassa. Mutta kun siihen rupeaa perehtymään, löytää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ja miten suuri menetys ihmiskunnalle on ollut, että niin iso osa kaikesta siitä kulttuurista ja tiedosta ehti kadota, ennen kuin eurooppalaiset kronikoitsijat saivat edes vihiä asiasta (ja hävitystä korostaakseen eurooppalaiset valloittajat myös systemaattisesti hävittivät amerikkalaisten kronikoitsijoiden aikaansaannoksia mahdollisesti jopa vilkaisematta niitä).

Kirja siis luo paljon uusia avaria näkökulmia ja antaa aihetta ajatella historian kehityskulkuja sellaisilla tavoilla, joihin ”vanhan maailman” historiankerronnassa ei ole totuttu. Mutta totta kai kirjassa esitellyt asiat ovat kiistanalaisia, minkä kirja myös tuo ansiokkaasti esiin, sillä vanhojen tuhoutuneiden kulttuurien tutkiminen ei ole koskaan ihan yksioikoista, etenkään ilman primäärilähteitä.

Suomennoksessa on jonkin verran kömpelyyttä — siis sillä tavalla, että käännöksestä näkee suoraan läpi, mikä englanninkielinen rakenne siinä on alun perin ollut. Lisäksi minulle sattui sikäli huono tuuri, että sain kirjasta viallisen kappaleen, josta puuttui noin 30 sivua tekstiä. Pitää ne nyt sitten joskus lukea uudestaan toisesta kappaleesta.

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

⭐⭐⭐ Kirjalla on hämmentävä nimi, ja tähän ryhtyessäni ajattelin, että tässä keskityttäisiin kertomaan zapatisteista. No, oikeasti zapatistit ovat vain yksi toistuvasti sivuttava aihe kahden henkilön keskustelussa. Kirja siis on ”anarkistin” ja ”kommunistin” vuoropuhelua erilaisista vallankumouksellisista teemoista ja pikakelaus etenkin amerikkalaisesta (sekä yhdysvaltalaisesta että väliamerikkalaisesta) vasemmistoradikalismista. Sikäli siis hyvin valistava, joskin sellaisenaan vähän irrallinen rykäys, ellei ole sattunut seuraamaan viimeisen parinkymmenen vuoden vasemmistolaista keskustelua kovin tarkasti (en voi väittää olleeni kovin tarkka seuraaja itse).

Erityisenä sitaattina haluan nostaa esiin kirjan lopetuksen: ”Minun hartain toivomukseni uudelle liikkeelle on, että yksilöt pystyisivät aina vain paremmin sovittamaan erimielisyytensä, löytämään yhteistä maaperää ja ennalta toteuttamaan toisenlaista maailmaa siinä, miten he ovat toistensa kanssa. Tämä prosessi on olennainen osa väkivallattomuutta. Tärkeintä on tahto ja etsiminen.”

Koska kirja on aihepiiriltään niin moneen suuntaan haarova, lukiessa syntyi ajatuksiakin jos jonkinlaisista aiheista. Identiteettipolitiikasta tuli ajateltua seuraavasti. Tarkemmin sanottuna siitä, miksi identiteettipolitiikka on nykyään keskiössä etenkin angloamerikkalaisessa ja sitä apinoivissa kulttuureissa.

Monissa radikaaleissa ruohonjuuritason liikkeissä (joita tässäkin kirjassa esitellään useita) on ollut käytössä sellainen edustusmalli, että valitaan alueellisia edustajia, esim. kyläyhteisöstä. Eikä käytäntö rajoitu edes radikaaleihin liikkeisiin. Esimerkiksi yhdysvalloissa ja britanniassa koko vaalijärjestelmä toimii näin. Se on tietenkin yksinkertaista organisoida myös alkeellisissa oloissa, siksi se ehkä onkin suht spontaani toimintamalli. Ja se on myös enemmistön helppo hyväksyä, koska enemmistö saa edustajansa läpi.

Mutta vähemmistöjä se syrjii kovasti. ja koska se on sidottu paikallisuuteen, vähemmistöt eivät voi edes yhdistää voimiaan laajemmalta alueelta, vaan jokaisen kylän vähemmistö on vähemmistössä yksin. Nykyviestintä on kuitenkin luonteeltaan täysin erilaista kuin entisinä aikoina. Nykyään vähemmistöt voivat yhdistää voimansa vaikka maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se auta, jos kaikki edustus- ja päätösrakenteet, puoluejärjestöjä myöten, rakentuvat edelleen paikallisen kyläyhteisön mallin ympärille.

Siksi identiteettiryhmät ovat nettiaikakaudella niin äänekkäitä. Niiltä puuttuvat muodolliset keinot saada omia paikallisedustajia läpi, ja siksi omia ajatuksia pitää ahkerasti lobata niin, että myös enemmistöläiset kannattaisivat niitä, sillä vain enemmistöläiset pääsevät muodolliseen valtaan. Eli jos nyt vaikka vasemmisto haluaisi ratkaista ”liialliseksi ryöstäytyneen” identiteettipolitikoinnin, niin ensiksi pitäisi ratkaista tämä edustaja-asia, muuttaa päätöksentekorakenteet sellaisiksi, että alueellisesti pienillä vähemmistöillä olisi mahdollisuus olla mukana muodollisessa päätöksenteossa.

Elikkäs lue kirja, jos haluat saada polttoainetta ajatustoiminnalle.

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

C. J. Sansomin historialliset Matthew Shardlake -dekkarit ovat yksi toisensa jälkeen viihdyttäneet minua ihan kiitettävästi. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1500-luvulle kuningas Henrik VIII:n myrskyisälle hallituskaudelle, ja keskiössä ovat uskonnollis-poliittiset kiistat katolisen kirkon ja reformistien välillä. Päähenkilö Matthew Shardlake on oikeusneuvos, jolle kerran toisensa jälkeen osuu kohdalle tapauksia, joita ei ratkota pelkästään kirjoituspöydän ääressä. Sangen usein rikosten lonkerot kurottelevat hovin suunnasta.

Ilkka Rekiaron hienosti suomentama sarja on kokonaisuudessaan kelpoa historiallista dekkaria, jonka kokonaissivumäärässä riittää toviksi kahlattavaa. Seuraavassa erillinen arvio sarjan kustakin osasta.

1. Luostarin varjot

⭐⭐⭐⭐ Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.

2. Musta tuli

⭐⭐⭐ Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan.

3. Itsevaltias

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.

4. Ilmestys

⭐⭐⭐⭐ Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.

Tässä osassa on myös sarjan lempilauseeni, josta kiitos suomentajalle: ”Huoneesta kuuluva Piersin ääni oli hiljainen mutta veitsenterävä.”

5. Amuletti

⭐⭐⭐⭐ Tätä historiallisten dekkarien sarjaa on ollut ilo lukea. Ajankohta on valittu taiten, yksityiskohtia on runsaasti (vaikka eihän maallikko niiden todenperäisyydestä voi tietää, mutta se on sivuseikka, ajankuvan tuntu on vahva) ja verkkainen kielenkäyttö sopii hyvin tarinaan. Niinpä edes sarjan viides osa ei tuota pettymystä. Sansom on jälleen kerran punonut juonivyyhden, jonka lonkeroissa riittää hyvinkin setvittävää yli 700 sivun verran ilman pitkäveteisyyden tuntua, ja hänen draamantajunsa on erinomainen.

Kielenkäytöstä vielä, että Ilkka Rekiaron suomennos toimii oikein hyvin. Nykypäivänä valitettavan harvoin pääsee lukemaan käännöskirjoja, joista lähtökieli ei paistaisi joka mutkassa läpi, mutta Matthew Shardlake -kirjoissa suomennos on todella luonteva. (Okei, yksi toistuva syntaktinen valinta minua häiritsee, mutta se menee ehkä ammattitaudin piikkiin.)

6. Kerettiläinen

⭐⭐⭐ Matthew Shardlake -sarjan kuudes ja — loppuratkaisusta päätellen — mahdollisesti viimeinen osa pääsi lukuvuoroon toisena perkeistäpalautumiskirjana, ja siihen se sopi oikein mainiosti. Seitsemän ja puoli sataa sivua kiireetöntä seikkailua hovijuonittelujen pelinappulana, hengenlähtö monta kertaa lähellä, ja kaikki tämä ylimysten uskonkiistojen takia. Sarjan aiempien osien terävyyteen ei kerronnassa ihan ylletä, ja muutenkin maneerit alkavat jo maistua vähän pahviselta. Mutta tämäkään kirja ei petä, jos kohta ei järisyttävän suurta vaikutustakaan tee.

Historiallista tarkkuutta en osaa arvioida, mutta Shardlake-sarjan henkilöt ja maailma ovat aina tuntuneet hyvin eläviltä. Kiistat ovat ikiaikaisia, kaikki valtaapitävät juonittelevat samaan tapaan ja radikaalien hihna lipsuu kaikkialla samalla tavalla — tai niin ainakin Sansom meille haluaa kertoa. Sarjan ehdoton ansio on se, että uskonpuhdistuksen ajan tapahtumat, jotka muuten ovat yleensä vain muutama lause koulukirjoissa, konkretisoituvat lukijalle.

Hollanti, tuo mainio maa

Hollanti, tuo mainio maa

Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.

Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.

Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.

Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.

Muutakin kuin kanavia ja tasamaata

Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.

Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.

Ihan perus Nijmegen.

Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.

Utrechtin jättiläismäinen rautatieasema.

Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.

Huojuvia taloja ja valokuiluja

Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.

Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.

Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.

Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.

Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.

Mielenkiintoisen mekaniikan museoita

Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.

Polkupyörämuseo Velorama

Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.

Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.

Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.

Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.

Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.

Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.

Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.

Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.

Rinnakkaistandem.

Kellopelimuseo Speelklok

Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.

Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Erilaisia kellopelejä.

Hmmm…

Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.

Hollannin rautatiemuseo

Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.

Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.

Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.

Kummajaisia kaupan

Sarvijänis eli jackalope.

Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.

Räpylijalka on tyrmistynyt.

Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.

Minä siellä antiikkikaupan peilissä.

Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.

Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.

Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.

Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa tai Nijmegenin De Feeksissä.

Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.

PS. Kaikissa kuvissa näkyvät mekkoni ovat Indiskasta. Sandaalit ovat El Naturalistat, hattu Hämeenlinnan Green Whalesta ja käsilaukku on Irregular Choicen.

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.