Monthly Archives: elokuu 2017

Minulle voi maksaa FairCoinilla

Minulle voi maksaa FairCoinilla

Kryptovaluutat ovat keränneet huomiota jo vuosikausia, mutta edelleenkin ne vaikuttavat olevan enimmäkseen spekulanttien ja markkina-anarkistien vedonlyöntiä tai hämärien tahojen rahanpesuvälineitä vailla varsinaisia reaalimaailman käyttötarkoituksia. Kuulin kuitenkin kesällä osuustoiminnallisesta FairCoinista (joka toki on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hirveän intensiivisesti seurannut alaa), josta on tarkoitus saada spekuloinnilta suojattu vakaa kryptovaluutta, jota käytetään ensi sijassa oikeaan yhteisölliseen kaupankäyntiin ja säästämiseen eikä niinkään sijoitusvälineenä. Ilmankos kiinnostuin.

Nyt otan askelen eteenpäin yrittäjänä: minulle voi nykyään maksaa käännöstöistä (ja mahdollisista muista työsuorituksista) myös FairCoineilla. Sikäli jos blogini lukijoilta on jäänyt varsinainen elinkeinoni huomaamatta, niin tähdennettäköön tässäkin, että teen ammatikseni englanti–suomi- ja ruotsi–suomi-käännöksiä. Pääasiassa käännän asiatekstejä ja teknisiä tekstejä, mutta suomennan myös kaunokirjallisuutta. Itsekin fiktiota kirjoittavana arvostan sujuvaa ja esteettistä kieltä, jota pyrin tuottamaan myös käännöksiini. Jos siis tarvitset suomennoksia, lähetä minulle sähköpostia ja pyydä tarjousta. Ja jos FairCoin on maksuvälineenä hankala, minulle kelpaavat edelleen myös vanhat kunnon eurot.

FairCoineilla voi maksaa muutakin kuin käännöstöitä minulle. Voit selata FairCoineja vastaanottavia yrityksiä esimerkiksi hakemistosta tai tuote- ja palvelukohtaisesti markkinapaikalta (kumpikin linkki vie tietenkin omahyväisesti minun omille yrityssivuilleni, mutta etusivut löytynevät kummastakin paikasta helposti).

FairCoin-osoite, johon voit lähettää minulle rahaa: fUpUP8dgr37KScuqswHJtkZ1NrESvipbtf.
Ajantasainen markkinahinta, joka vaihtelee reaaliajassa — toisin kuin virallinen vaihtokurssi, joka päätetään yhteisesti tarvittaessa.

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.

Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.

Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.

Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.

Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.

Hello, world!

Hello, world!

Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Matti Järvisen toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta, Juha Jyrkkäältä, Jussi Katajalalta, Anu Korpiselta, Lucilla Liniltä, Toni Saariselta, Tuomas Salorannalta, Henna Sinisalolta ja Shimo Suntilalta. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa.

Lukuhaaste läpäisty

Lukuhaaste läpäisty

Tämä on hyvä kirja. Lue tämä.

Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen: luen tänä vuonna 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en osaa lausua (tarkistamatta lähteistä). Keväällä kävin kirjastossa hakemassa haasteeseen sopivat kirjat, ja kesä on kulunut näitä kirjoja lueskellessa. On yhteenvedon aika.

Kokonaisuutena arvioisin, että haasteen kirjat eivät yllättäneet mitenkään myönteisesti. Suurin osa oli minun makuuni vähän turhan pitkäveteisiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta ehkä vika on enemmän minun kranttuudessani kuin kirjoissa. Toisaalta vikaa voi olla myös suomalaisessa kustannusalassa. Nämä kaikki olivat kuitenkin suomennettuja kirjoja ja pääosin marginaalisemmilta alueilta, ja onhan mahdollista, että valtavirran ulkopuolelta suomennettavaksi valitaan lähinnä sellaisia kirjoja, jotka edustavat täysin eri makua kuin minulla on. Mutta eivät haasteen kirjat kiinnostavuudessaan niin hirveästi erottuneet muista lukemistani kirjoista. Annoin haasteen kirjoille keskimäärin 2,82 Goodreads-tähteä, kun kaikkien Goodreads-arvioideni keskiarvo on 3,12. Kenties valitsen keskimäärin enemmän minua miellyttäviä kirjoja silloin, kun en tuijota pelkkää kirjailijan nimeä.

Haasteen parhaaksi kirjaksi nousi kirkkaasti Ngũgĩ wa Thiong’on Variksen velho, josta kirjoitin Goodreadsiin näin: ”Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.” Muutenkin afrikkalaisissa kirjoissa tuntui olevan eniten kunnollista asennetta. Myönteisesti yllättivät myös baskikirjat.

Huonoimmiksi osoittautuivat itäeurooppalaiset kirjat, ja ne voin aivan surutta niputtaa samaan ryhmään. Harvoin olen lukenut niin rumaa ja ilkeää tekstiä kuin tämän haasteen itäeurooppalaiskirjoissa. Mitä lie historian traumauttamaa luonteenlaatua siinäkin on takana. Niin ikään haasteen kiinalaiskirjat olivat todellinen pettymys, sillä eivät ne olleet mitään oikeita kiinalaiskirjoja, vaan valekiinalaisia, sellaisia länsimarkkinoille tuutattuja orientalistisia mukanäkymiä Kiinaan. Seuraavaksi pitää kyllä etsiä ihan oikeita kiinalaiskirjoja.

Lue kaikki arvioni haastekirjoista haasteen Goodreads-hyllystä. Jatkossa suunnittelen tällaisia haasteita vähän huolellisemmin. Mutta ei sillä, eihän haaste olisi haaste, ellei se tuntuisi haastavalta.