⭐⭐⭐ Tästä kirjasta jäi vähän ristiriitainen olo. Toisaalta minäkertoja esitetään yllättävän naiivina ja vähän liikaa päälauseiden tasolle jäävänä oman elämänsä tarkkailijana — siihen nähden, että hän on kirjailija, joka kykenee luomaan häikäisevää kirjallisuutta myös silloin, kun maailma pelaa häntä vastaan — mutta toisaalta tällainen kerrontatyyli tuo henkilöön juuri sellaista helposti särkyvän persoonan tuntua, joka on sisällön kanssa sopusoinnussa. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että minäkertoja ei itse aivan ylety niihin sielunsa syvyyksiin, joihin hän kovasti pyrkii, vaan havainnot ja ajatukset jäävät lopulta häiritsevän pinnallisiksi. Ja kuinka vahvasti joka ikinen päähenkilön teko huutaa sitä, miten hän kaipaa vain hyväksyntää, miten hän vain haluaa tulla huomatuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on — ah, ja miten syvästi juuri tähän puoleen hänessä saatoin samastua.
Jalonen on ryhtynyt rohkeaan urakkaan kirjoittaessaan todelliselle henkilölle fiktiivisen elämän. En mitenkään kykene arvioimaan, kuinka kirjan tarina vastaa Janet Framen todellista elämää, enkä itse kirjailijana tohtisi näin lähellä oikeaa elämää olevaa aihetta valitakaan. Mutta ainakin kirjan tunnelma toimii ja kuljettaa lukijan Uuden-Seelannin takamaille samaan tapaan kuin vaikka Aldous Hardingin musiikki: