Category Archives: Hollanti

Trans in lation

Trans in lation

Yläviistosta otettu selfie. Istun tietokoneen ääressä jumppapallon päällä. Ylläni on lyhyt läpikuultava kukallinen ja pitsisomisteinen mekko ja sukkanauhat. Naama kiiltelee rasvaisena ja virnistän maanisesti.Kavereiden kesken tuli fedissä taas juteltua härskejä, ja totta kai mainitsin siinä yhteydessä myös joskus aikoinaan tekemäni pornosuomennokset. Siis ne kaksi Phil Andros -homopornoromaania, jotka Into Kustannus vuonna 2013 julkaisi: Kädet ylös, housut alas! ja Kreikkalainen naimajuttu. Hetkeä myöhemmin lisäsin keskusteluun oheisen valokuvan ja mainitsin, että tältä muuten näytin 11 vuotta sitten kun suomensin niitä. ”Juuri oikea tapa kääntää kyseisiä kirjoja”, kommentoi kaverini. Heitin siihen, että voisin vaikka lisätä kuvan erinäisiin ammatillisiin hakemistoihin profiilikuvakseni. Noh, kaverini siihen, että ”transest lations possible”, ja minä että siinäpä slougani!

Ja vaikka ihan tuota kuvaa en ammatillisiin profiileihini liittäisikään, niin ei minun sitä toisaalta piilotellakaan tarvitse. Olen joka tapauksessa käyttänyt toista, hiukan toisella tavalla suorasukaista kuvaa kahdessakin ammatillisessa hakemistossa, nimittäin Suomen freelance-journalistien ylläpitämässä Freeluettelossa (jossa profiili-id:ni muuten näyttää olevan 666, heh!) sekä Expertisecentrum Literair Vertalenin ylläpitämässä hollantilaisen kirjallisuuden kääntäjäluettelossa. Suorasukaista tässä kuvassa ei suinkaan ole paljas pinta, vaan enemmänkin paljas sisin: olen silminnähden trans, ja asiaa alleviivatakseni seison vielä sellaisen kadunnimikyltin vieressä, jossa lukee Trans (kyseinen katu muuten sijaitsee Utrechtin keskustassa).

Selfie, jossa katson kameraan. Kaulassani on melkein sateenkaaren väreissä hehkuva huivi, päässäni on violetti seilorilakki ja rillini ovat ihan pölyiset. Taustalla on vanha tiilinen rakennus, jonka seinässä on kyltti jossa lukee Trans.Sillä vaikken suoranaista pornoa olekaan pitkään aikaan kääntänyt, niin sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä kirjallisuus näyttää jossain määrin muotoutuneen yhdeksi erikoisaloistani kääntäjänä. Sukupuoli-identiteetin etsiminen ja seksikokeilut olivat nimittäin teemana niin toissa vuonna ilmestyneessä Marieke Lucas Rijneveldin Illan epämukavuudessa kuin myöhemmin tänä keväänä ilmestyvässä Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historiassa. Käännän minä toki muutakin, mutta ei tämmöinen trans-laattoriksi profiloituminen minua mitenkään suoranaisesti haittaa!

Uusi tietokirjaprojekti alkaa!

Uusi tietokirjaprojekti alkaa!

Kaunokirjallisuutta ja erilaisia asiatekstejä olen kirjoittanut ja kääntänyt jo pitkään, mutta nyt olen taas uuden edessä. Aloitan nimittäin tietokirjan kirjoittamisen! Kyseessä on kieltä ja kielitiedettä käsittelevä tietokirja nuorille, ja Alfred Kordelinin säätiö on myöntänyt minulle kirjan kirjoittamiseen puolen vuoden apurahan. Kiitos!

Idea tietokirjasta syntyi ensimmäisen kerran jo yli vuosikymmen sitten — en enää edes muista tarkkaan, milloin — kun huomasin, että aihetta käsittelevät lapsille ja nuorille suunnatut tietokirjat keskittyvät oikeastaan vain joko yhteen kieleen, suomalaisten kirjojen osalta suomeen, tai jonkin toisen yksittäisen kielen, kuten englannin tai ruotsin, opettamiseen. Mielestäni oli hyvin kummallista, että jotakin niin kokonaisvaltaista ja kaikkialla läsnä olevaa maailman ilmiötä käsittelevää yleisen tason lastenkirjallisuutta ei oikeastaan ole!

Aluksi olin siis ajatellut kirjoittaa aiheesta lastenkirjan, muun muassa siksikin, että minulla oli tuolloin kirjan kohdeyleisön ikäisiä lapsia, mutta hanke jäi höttöisen idean asteelle, muiden kirjoitusprojektien ja muun elämän jalkoihin. Muutama vuosi sitten idea heräsi uudelleen henkiin, ja kun lopulta muotoilin hankkeen työsuunnitelman apurahahakemukseen sopivaksi, päivitin hankkeen nuortenkirjaksi. Ei sillä, etteikö lastenkirjakin aiheesta olisi paikallaan, mutta nuortenkirja vastaa tällä hetkellä paremmin omaa kiinnostustani.

Ja nyt apurahan ansiosta kirjasta tulee vihdoinkin totta! Seuraavat puoli vuotta tutkin lähdekirjallisuutta ja kirjoitan nuorille sopivaa tietokirjatekstiä, ja rohkenen veikata, että aina uudelleen ja uudelleen kirjoittaminen ja tekstin tiivistäminen ja eläväksi saaminen on tässä hankkeessa se haastavin osuus — tekstimassaahan ei sinänsä tarvita paljon, mutta minunlaiselleni jaarittelijalle juuri se on haaste. Kuuden kuukauden kuluttua kirja on toivottavasti jo kutakuinkin valmis.

Paitsi tietenkin kuvituksen osalta. Kuvittaahan minä en itse osaa, ja apuraha myönnettiin minulle henkilökohtaisesti kirjoittamiseen. Jos joku haluaa kuvittaa kirjan ja tehdä kanssani yhteistyötä ja tiedostaa sen, että mahdollinen rahoitus kuvitukseen ei tule minulta vaan toivon mukaan myöhemmin löytyvältä kustantajalta, niin mielelläni keskustelen asiasta!

Muutakin uutta on kirjallisessa elämässäni tapahtunut (yksityiselämän uutiset jääkööt toiseen kertaan). Viime vuonna aloin tosissani panostaa kaunokirjallisuuden käännössopimusten saamiseen, ja ensimmäinen pitkään aikaan suomentamani romaani meneekin aivan kohta painoon ja ilmestyy syksyllä. Kyseessä on alankomaalaisen Marieke Lucas Rijneveldin romaani Illan epämukavuus (De avond is ongemak, 2018), jonka suomensin hollannista — ensimmäinen suomennostyöni hollannista muuten! Romaanien kääntäminen jatkuu sitten taas tämän apurahakauden jälkeen. Ja toivon mukaan myös omat kaunokirjalliset projektini ehtivät jossain vaiheessa edetä.

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Dove mensen worden wereldwijd gediscrimineerd, op de ene plek meer dan op de andere, en de discriminatie van dove mensen gaat heel ver terug. Voor de beëindiging van discriminatie is het nodig om verschillende dingen op meerdere fronten te doen, bijvoorbeeld op het niveau van wetgeving, en daarom voert de Wereldfederatie van Doven (WFD) campagne zodat de rechten van doven en gebarentaligen in de nationale wetgeving van verschillende landen erkend zouden worden. Gebarentalen zijn erkend als natuurlijke talen bijvoorbeeld in het verdrag van de Verenigde Naties inzake de rechten van personen met een handicap uit 2006, en tot nu toe zijn gebarentalen op een nationaal niveau erkend in de wetgeving van 71 landen — met andere woorden er zijn nog meer dan 120 landen waar gebarentalen niet erkend zijn (WFD 2022).

De manier van erkenning van gebarentalen verschilt echter wel per land. De Meulder (2015) verdeelt de uitdrukkelijke wetgeving inzake gebarentalen in vijf categorieën. Tot de eerste categorie behoren landen waar gebarentaal in de grondwet genoemd is. Tot de tweede categorie behoren landen waar gebarentaal in de algemene taalwetgeving genoemd is. In de derde categorie zitten landen waar er een afzonderlijke wet of decreet inzake gebarentaal is. In de landen van de vierde categorie is er een afzonderlijke wet inzake gebarentaal en andere communicatiemethoden. In de landen van de vijfde categorie behoren de zaken betreffende gebarentalen tot een nationale taalcommissie. Bovendien is het mogelijk dat gebarentaal in wetgeving alleen impliciet genoemd is, bijvoorbeeld als een deel van wetgeving inzake handicappen.

Finland was het eerste land ter wereld waar een vermelding inzake gebarentaal in de grondwet was toegevoegd, slechts maanden voor Oeganda. In de Finse grondwet (731/1999) is genoemd dat de rechten van gebarentaligen in afzonderlijke wetten bepaald zouden worden. Dus gebarentaal is ook in vele andere wetten genoemd, bijvoorbeeld wetten inzake onderwijs, werkzaamheden van autoriteiten en vertolkingsdiensten. Er is in de grondwet niet uitgeweid welke expliciete gebarentaal is bedoeld, en een afzonderljike wet inzake gebarentaal (359/2015) was bepaald in Finland in 2015 die geen nieuwe rechten creëert voor gebarentaligen maar waar wordt gedefinieerd dat zowel de Finse als de Finland-Zweedse Gebarentaal wordt erkend.

In Nederland is het juridische proces betreffende de status van gebarentaal heel anders dan in Finland verlopen. De wettelijke erkenning van de Nederlandse Gebarentaal is vertraagd door bijvoorbeeld het feit dat zelfs het gesproken Nederlands niet in de wetgeving genoemd is (Wheatley & Pabsch 2012). De eerste vermeldingen over gebarentaal zijn zodanig in wetten inzake onderwijs en vertolkingsdiensten betreffende strafzaken gedaan. Een afzonderlijke wet inzake gebarentaal werd uiteindelijk in 2020 opgesteld (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). De wet erkent o. a. de Nederlandse Gebarentaal als een officiële taal, beveelt dat autoriteiten ook in gebarentaal moeten informeren en geeft voor gebarentaligen het recht om gebarentaal te gebruiken in o. a. rechtszaken zodat de kosten van vertolking door de staat betaald zullen worden.

België is een federale staat die bestaat uit Vlaamstalig (of Nederlandstalig) Vlaanderen, Franstalig Wallonië en tweetalig Brussels Hoofstedelijk Gewest. De wetgeving betreffende talen vindt plaats op het regionale niveau. Daarom hebben de Vlaamse Gebarentaal, die in Vlaanderen wordt gebruikt, en de Frans-Belgische Gebarentaal, die in Wallonië wordt gebruikt, verschillende wettelijke statussen. Vlaamse Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2006, en de taal heeft een van de sterkste posities van alle gebarentalen in de EU. Bovendien is de Vlaamse Gebarentaal genoemd in wetten inzake onderwijs, publieke omroep, assistentiediensten van gehandicapten, werkgelegenheidssteunactiviteiten en gelijkheid. Frans-Belgische Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2003, en bovendien is gebarentaal genoemd in bijzondere wetten inzake onderwijs, en de rechten van doven op tolking en ondersteuningsdiensten zijn geregeld in wetten inzake diensten voor gehandicapten. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Uit de vorige voorbeelden blijkt hoe de wettelijke positie en de formulering van de wetten die gebarentaal erkennen zijn beïnvloed door o. a. de algemene taalsituatie in een bepaald land en de manier waarop mensen in het algemeen denken over het noemen van talen in de wetgeving. In Finland en België zijn er tradities over meer dan een officieel gesproken taal en dus is de drempel om ook andere talen in wetgeving te noemen lager. In Nederland daarentegen is zelfs de hoofdtaal van het land niet in wetgeving genoemd, en dus de officiële erkenning van gebarentaal was moeilijker te bereiken.

Maar de wettelijke erkenning van gebarentaal is slechts één — en niet noodzakelijk de eerste — stap in de richting van een situatie waarin de rechten van gebarentaligen in de praktijk worden gebracht. Bijvoorbeeld in België kunnen de vermeldingen over gebarentalen in de Vlaamse en Waalse wetten superficieel hetzelfde lijken, maar o. a. met betrekking tot beschikbaarheid van vertolkingsdiensten zijn er in de regio’s aanzienlijke verschillen: volgens de Europese Unie van Doven (EUD) zijn er in Vlaanderen ongeveer 31 dove gebarentalige mensen per tolk, terwijl het aantal in Wallonië 333 is (Wheatley & Pabsch 2012). Ter vergelijking zijn er in Nederland ongeveer 19 gebarentaligen per tolk en in Frankrijk ongeveer 278, zo lijkt het dat de regio’s van België bepaalde culturele gelijkenissen hebben met de buurlanden waarin dezelfde taal wordt gesproken. Het is dus niet genoeg dat staten gebarentaal in wetgeving erkennen, maar de staten moeten er ook voor zorgen dat voldoende middelen voor het organiseren van de gebarentalige bedieningen worden gereserveerd.

Bronnen

Ik heb dit essay alleen om Nederlands te oefenen geschreven. Marit Janssen heeft me met de taal geholpen, maar alle overblijvende fouten zijn natuurlijk mijn.

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022).

Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä.

Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.

Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio.

Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa.

Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta.

Lähteet

Hollanti, tuo mainio maa

Hollanti, tuo mainio maa

Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.

Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.

Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.

Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.

Muutakin kuin kanavia ja tasamaata

Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.

Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.

Ihan perus Nijmegen.

Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.

Utrechtin jättiläismäinen rautatieasema.

Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.

Huojuvia taloja ja valokuiluja

Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.

Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.

Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.

Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.

Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.

Mielenkiintoisen mekaniikan museoita

Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.

Polkupyörämuseo Velorama

Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.

Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.

Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.

Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.

Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.

Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.

Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.

Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.

Rinnakkaistandem.

Kellopelimuseo Speelklok

Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.

Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Erilaisia kellopelejä.

Hmmm…

Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.

Hollannin rautatiemuseo

Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.

Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.

Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.

Kummajaisia kaupan

Sarvijänis eli jackalope.

Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.

Räpylijalka on tyrmistynyt.

Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.

Minä siellä antiikkikaupan peilissä.

Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.

Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.

Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.

Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa tai Nijmegenin De Feeksissä.

Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.

PS. Kaikissa kuvissa näkyvät mekkoni ovat Indiskasta. Sandaalit ovat El Naturalistat, hattu Hämeenlinnan Green Whalesta ja käsilaukku on Irregular Choicen.

Tampere fiets chic

Tampere fiets chic
Maar deze tekst is in Fins?! Ja klopt, we fietsen ook in Finland. Groetjes naar Haagse fiets chic!

Eilisestä kesäilystä rohkaistuneena iskin tänään vähän isompaa vaihdetta silmään ja pukeuduin hyvin keveään ja kesäiseen Indiskan kukkamekkoon. Jalkaan riittivät aivan mainiosti vanhat tutut Fly Londonin sandaalit. Ja mitä näin kauniina alkukesän päivänä sitten tekisi? No, esimerkiksi pyöräilisi.

2016-05-05 13.41.35Kirjoituksen otsikko on saanut inspiraationsa Haagse fiets chic -kuvablogista, jossa valokuvaaja Kevin McPeake julkaisee Haagin kaduilla kuvattuja arkisia polkupyöräilijöitä. Hollantilaiseen tapaan arkipyöräilijät eivät ole mitään trikoosalamia, vaan pyörien päällä näkee kaikenlaista pukeutumistyyliä — ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tällainen hollantilainen suhtautuminen pyöräilyyn vastaa hyvin sitä, miten minäkin pyöräilyn miellän: olennainen osa arkista paikasta toiseen kulkemista kaupungissa, ei mitään varsinaista urheilua tai liikuntaa.

Mutta kun minulla nyt ei ole työmatkoja enkä muutenkaan säännöllisesti käy missään kävelymatkaa kauempana, niin omalla kohdalla nämä pyöräilyä vaativat kulkemiset on useimmiten keksittävä ihan omasta takaa. Tänään päätin polkaista katsomaan, miltä näyttää Hatanpään valtatien uusi pyörätie ja miten Härmälän rakennustyöt etenevät.

Finlaysonin suunnalta keskustorin ja Hämeensillan yli pyöräileminen ei ole mitenkään nopeaa tai miellyttävää, kun pyöräilijöiden on kuljettava jalankulkijoiden seassa ja väylät ovat kapeita. Onneksi asiaan tulee lähivuosina muutoksia, mutta vielä toistaiseksi tämä on aika lailla välttämisen väärti paikka. Sekasorto jatkuu vielä Koskipuiston pysäkkien takana, mutta Verkatehtaankadun risteyksestä alkaa uusi pyörätie, ja järjestelyt ovat heti paljon miellyttävämmät. Mutta vielä on jalankulkijoilla opettelemista, sillä pyöräväylällä tuntuu liikkuvan tällä hetkellä enemmän kävelijöitä kuin pyöräilijöitä.

Hatanpään pyöräväylän keskeneräisyys on myös hyvin konkreettista, kun jo Koskikeskuksen eteläpään kohdalla kävelytie on työmaa-alueena ja pyörätiestä puuttuu vielä asfaltti. Funkis-Ratinan kohdalta puuttuu erillinen pyörätie kokonaan, ja Tampereen valtatien risteyksen paikkeilla on taas työmaajärjestelyjä. Siitä etelään onkin hyvän matkaa melko valmista ja Jokikadun jälkeen jopa sangen laadukkaan oloista väylää, mutta pyöräilyn riemu loppuukin heti Hatanpäänkatuun. Siitä eteenpäin on vanhanmallista sekakelviä. Jos siis tyylin voikin jo kopioida Hollannista, niin pyöräilyn rentoudesta ei vielä samaan tapaan voi Tampereella nauttia.

Niin sanoinko jo, että on kesäistä? Härmälässä oli jo uimareita Pyhäjärvessä. Kiljunnasta päätellen oli viileähköä vettä. Minä en sentään vielä mennyt uutta uimapukuani kokeilemaan, vaikka kyllähän tuossa säässä jo hiki tulee. Eipä muuten tarvitsisi enää lämpötilan pahemmin nousta, muuten menee tukalan puolelle.

Kirjoja ja kunnollista kaupunkia

Kirjoja ja kunnollista kaupunkia

Oho, taas näitä: piti kirjoittaa useammin, oli materiaaliakin, mutta niin se aika vain vierähtää. Nyt saatankin sitten blogata viimeistä kertaa tänä vuonna — edes kerran joulukuussa — joten ajattelin jotain kuitenkin päivittää. Olen meinaan vaihteeksi sairauslomalla, ensi viikolla päädyn leikkauspöydälle, ja voi olla, että en toviin liiemmin jaksa tänne ainakaan kengistä kirjoittaa. Ja tätä odotellessahan nämä viime viikot ovat kuluneet. Mutta ei siitä sen enempää, tarkoitukseni ei ole tehdä tästä mitään toipumispäiväkirjaa.

2015-11-21 16.53.23Marraskuuhun mahtui nimittäin mielenkiintoisempaakin kerrottavaa. Kävimme kuuden päivän lomalla Amsterdamissa, ja totisesti, vaikka ennakko-odotukseni Amsterdamista ja Hollannista ylipäätään olivatkin jo valmiiksi korkealla, niin kyllä ensikokemus paikan päällä silti ylitti jopa ne. Ja kun sanon kokemus, tarkoitan nimenomaan kokemista, en valokuvaamista. Niinpä tässä postauksessa ei mitään hirmuista lomakuvakavalkaadia ole. Okei, pannaan nyt yksi kuva. Tämä on tämmöinen vähän lavastettu toisinto taannoin jonkinlaista paheksuntaa herättäneestä valokuvasta, jossa nuorisolauma istuu Yövartion edessä ja räplää puhelimiaan. Että miten kehtaavat teinit halveksua taidetta sillä tavalla! Yövartion edessä oli ruuhkaa, niin otatin kuvan viereisessä huoneessa. Jalassa on muuten Artit, että ei taidetta nyt sentään ihan unohdettu ole.

Mutta se kaupunki, ah! Aivan uskomattoman ihania vanhoja värikkäitä kivitaloja vieri vieressä, kortteli korttelin perään ja kanava toisensa jälkeen. Kaupunki, jossa voi kävellä kilometrikaupalla, eikä kaunis ja miellyttävä kävelykeskusta tunnu loppuvan missään. Ja kun ei jaksa kävellä (niin, kävelimme keskimäärin lähes kymmenen kilometriä päivässä), voi taivalta taittaa vaikka raitiovaunulla, joita kilistelee talojen ja kanavien välissä moneen suuntaan.

Eikä tämä vanhojen kävelykaupunkien kauneus rajoitu vain Amsterdamiin. Poikkesimme myös Leidenissa ja Utrechtissa, kumpikin vanhoja kaupunkeja ja yliopistokaupunkeja, nekin täynnä ihania mutkittelevia katuja, vanhoja taloja ja niiden välissä lepääviä kanavia. Autoja vain vähän, polkupyöriä sitäkin enemmän. Ja junia, kyllä, Hollannissa riittää junia. Melkein mistä vain melkein minne vain tuntuu pääsevän melkein mihin aikaan vain. Kun maaseudun postikorttimaisemien halki posottanut junamme Leidenista lähestyi Utrechtin asemaa, saatoin hämmästellä sangen riemastuneeseen sävyyn sitä, että tuloraiteemme numero oli niinkin suuri kuin 20, sillä Elmis kehotti minua pysymään housuissani. Ja kun asemalle pääsimme, haltioitumistani ei vähentänyt lainkaan se, että näin tulolaiturimme vieressä vielä pari rakentamatonta laiturikuilua, jotka olivat siinä ihan vain varalla tulevaa laajentamista varten. Maa minun makuuni.

Teimme toki muutakin kuin kävelimme jalkamme puhki kauniilla kaduilla ja junailimme hienosta kaupungista toiseen. Curiosaa keräilevä Elmikseni esitteli minulle mineraaleja, eläinten luita ja muuta sellaista myyvän Stenelux-nimisen liikkeen (ja osti sieltä spanielin kallon), ja teemaa jatkaaksemme kävimme myös Vrolik-museossa. Jos lääketieteen historia ja toinen toistaan kammottavammat anatomiset poikkeavuudet kiehtovat, kannattaa museo ehdottomasti lisätä matkaohjelmaan. Se sijaitsee kaukana keskustan ulkopuolella, yliopistosairaalan tiedekuntatiloissa, mutta metrolla sinne hujauttaa helposti. Laajemmin luonnontieteiden historiaa taas esittelee Leidenissa sijaitseva Boerhaave-museo, ja jos haluaa itselleen vastaavia tieteellisiä antiikkiesineitä ja lompakko natisee liitoksistaan, voi käydä tekemässä ostoksia van Leestin antiikkikaupassa Utrechtissa.

Muuten Amsterdamin turistikohteet jäivät ilman vierailuamme, mutta Rijksmuseumissa (josta tuo valokuva yllä on otettu) oli ilman muuta käytävä katsomassa kultakauden maalauksia. Ja juustomuseo, totta vie, sellainenkin Jordaanista löytyi. Varsinaisesti museoksi sitä en kuitenkaan mieltäisi, sillä pääosassa oli kuitenkin juuston myyminen ja maistattaminen. Erilaisia maistiaisia oli tarjolla kymmenittäin, ja tulihan sieltä kotiinkin jokunen köntsä ostettua.

2015-11-18 18.26.34Vaan ei ole kaupunkiloma mitään ilman kirjakauppoja. Tältäkin osin Amsterdam on sangen mainio kaupunki, myös sellaiselle, joka osaa englantia mutta ei hollantia. Keskustassa on nimittäin aivan lähekkäin kaksi suurta englanninkielisiin kirjoihin erikoistunutta kauppaa, Waterstones ja American Book Center. Näiden lisäksi muissakin keskustan kirjakaupoissa on varsin hyvät valikoimat englanninkielistä kirjallisuutta, ja jos oma hotelli sattuu olemaan Museokorttelissa (missäs muuallakaan?), niin het Martyrium on syytä tsekata.

2015-11-18 20.39.44Koska lomatunnelmissa olimme, tulimme ostaneeksi (monen muun kirjan lisäksi) ensimmäistä kertaa tällaisen yllätyskirjan, josta ostovaiheessa on tiedossa vain lyhyt sanallinen kuvaus ja hintalappu. (Näitä on siis myynnissä American Book Centerissä.) Parinkymmenen yllätyskirjan valikoimasta päädyimme tähän, koska pöllö! Paketista paljastui Geraldine Brooksin Year of Wonder. Luinkin jo tämän kirjan, ja voin sanoa, että ilman yllätyspakettia ei tätä kirjaa olisi ehkä tullut luettuakaan.

Ah, se oli ihana matka. Kotiinpaluu tänne ankeiden autokaupunkien, huonojen junayhteyksien ja masentavien kirjakauppojen maahan olikin sitten vähän plääh. Jos jostain olen varma, niin siitä, että Amsterdamissa ja muualla Hollannissa en käynyt viimeistä kertaa.

Syksy toi tähtitaivaan

Syksy toi tähtitaivaan

2015-08-28 13.06.02Vaikka syksy orastelikin jo pari viikkoa sitten, vasta aivan viime päivinä on sääkin ollut sen mukainen eli aivan mahtava. Vihdoin on tarpeeksi viileää, ettei hiki koko ajan virtaa, eikä aurinkokaan enää kärvennä. Jospa nyt jaksaisi taas poistua kotoakin vähän useammin.

2015-08-28 12.58.27Esimerkiksi tänään kävin ulkoiluttamassa Irregular Choicen uutta laukkua ja uusia kenkiä. Kohteena oli eräs perin kliinisesti sisustettu virasto, ja rohkenen sanoa, että taustasta ainakin erotuin selvästi. Niin tosiaan, uudet kengät. Näiden mallinimi on Tipping Point eli kompastuskärjet, ja kengissä on nimensä mukaisesti hieman ylöspäin nököttävät kärjet, jotka itse asiassa tuovat minulle mieleen vanhahkon puuveneen keulan. Ja mataliksi nauhakengiksikään nämä eivät ole mitkään kovin hillityt: on kultaista somistetta, mokkahapsuja, valkoiset nauhat ja pinkit pohjat (joskaan ne eivät nyt tässä oikein näy). Juuri niin IC:tä kuin voi odottaakin.

2015-08-28 14.41.23Ja tuo laukku, ooh, se se vasta on ihanuus! Aloin toki kuolata tätä Starry Nightia heti, kun se ilmestyi IC:n mallistoon, enkä kovin kauaa malttanut kärvistellä, ennen kuin sorruin tilaamaan. Toki se tuli tarpeeseen, koska vanha laukkuni on jo vähän repaleinen, enkä ole innostunut haalimaan käsilaukkuja lainkaan samaan tapaan kuin kenkiä ja hattuja. Mutta niin, taivas on sinistä samettia, siinä on kimaltavia, helmikoristeltuja tähtiä ja kuunsirppi, jonka päällä istuu pörröinen kissa. Kyllä, kissa on hyvin pöwwöinen! Päivällä virastoon puin hillitysti vanhan kunnon seilorilakin, koska minulla nyt oli siellä kuitenkin hoidettavana virastoasioita eikä sellaiseen oikein haltiamainen sulkahattu sovi. Myöhemmin kaupassa käydessä ehostin kuitenkin asukokonaisuutta vielä tällä Strange Hours Atelierin luomuksella. Ja totisesti: näin varustautuneena olen enemmän kuin valmis kohtaamaan syksyn!

surupoelloeNiin, syksy on tuonut muassaan muutakin uutta kuin kengät ja laukun. Aloin omatoimisesti opiskella hollantia Duolingossa, ja kas, sehän sujuukin mainiosti. Suomenkielistä kurssia siellä ei tietenkään ole, mutta minun englannintaidoillani ei ole vaikeuksia selviytyä englanninkielisestä kurssista. Takana on nyt vajaat kolme viikkoa opiskelua ja jäljellä on noin kolmasosa kurssista, joten eiköhän se kuukaudessa tule suoritettua. Tällainen intensiivinen rykäisy, jossa pikatahtiin harjoitellaan kaikki olennainen kielestä ja sen jälkeen siirrytään suoraan käyttämään sitä lukemalla ja kuuntelemalla autenttista tekstiä sekä kirjoittamalla itse esim. viestejä, sopii minulle erinomaisesti. Ja saattaa olla, että hollannille tulee jossain vaiheessa ns. oikeaakin käyttöä eikä se jää vain syksyiseksi ajankuluksi. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa. Duolingossa on muuten paljon muitakin kieliä; jos kielenopiskelu kiinnostaa, niin kannattaa tsekata. Sikäli siis jos kestää katsella noin surullista personal owleria joka päivä (hän kyllä ilahtuu, kunhan päivän tavoite on saavutettu!).