Monthly Archives: huhtikuu 2022

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Dove mensen worden wereldwijd gediscrimineerd, op de ene plek meer dan op de andere, en de discriminatie van dove mensen gaat heel ver terug. Voor de beëindiging van discriminatie is het nodig om verschillende dingen op meerdere fronten te doen, bijvoorbeeld op het niveau van wetgeving, en daarom voert de Wereldfederatie van Doven (WFD) campagne zodat de rechten van doven en gebarentaligen in de nationale wetgeving van verschillende landen erkend zouden worden. Gebarentalen zijn erkend als natuurlijke talen bijvoorbeeld in het verdrag van de Verenigde Naties inzake de rechten van personen met een handicap uit 2006, en tot nu toe zijn gebarentalen op een nationaal niveau erkend in de wetgeving van 71 landen — met andere woorden er zijn nog meer dan 120 landen waar gebarentalen niet erkend zijn (WFD 2022).

De manier van erkenning van gebarentalen verschilt echter wel per land. De Meulder (2015) verdeelt de uitdrukkelijke wetgeving inzake gebarentalen in vijf categorieën. Tot de eerste categorie behoren landen waar gebarentaal in de grondwet genoemd is. Tot de tweede categorie behoren landen waar gebarentaal in de algemene taalwetgeving genoemd is. In de derde categorie zitten landen waar er een afzonderlijke wet of decreet inzake gebarentaal is. In de landen van de vierde categorie is er een afzonderlijke wet inzake gebarentaal en andere communicatiemethoden. In de landen van de vijfde categorie behoren de zaken betreffende gebarentalen tot een nationale taalcommissie. Bovendien is het mogelijk dat gebarentaal in wetgeving alleen impliciet genoemd is, bijvoorbeeld als een deel van wetgeving inzake handicappen.

Finland was het eerste land ter wereld waar een vermelding inzake gebarentaal in de grondwet was toegevoegd, slechts maanden voor Oeganda. In de Finse grondwet (731/1999) is genoemd dat de rechten van gebarentaligen in afzonderlijke wetten bepaald zouden worden. Dus gebarentaal is ook in vele andere wetten genoemd, bijvoorbeeld wetten inzake onderwijs, werkzaamheden van autoriteiten en vertolkingsdiensten. Er is in de grondwet niet uitgeweid welke expliciete gebarentaal is bedoeld, en een afzonderljike wet inzake gebarentaal (359/2015) was bepaald in Finland in 2015 die geen nieuwe rechten creëert voor gebarentaligen maar waar wordt gedefinieerd dat zowel de Finse als de Finland-Zweedse Gebarentaal wordt erkend.

In Nederland is het juridische proces betreffende de status van gebarentaal heel anders dan in Finland verlopen. De wettelijke erkenning van de Nederlandse Gebarentaal is vertraagd door bijvoorbeeld het feit dat zelfs het gesproken Nederlands niet in de wetgeving genoemd is (Wheatley & Pabsch 2012). De eerste vermeldingen over gebarentaal zijn zodanig in wetten inzake onderwijs en vertolkingsdiensten betreffende strafzaken gedaan. Een afzonderlijke wet inzake gebarentaal werd uiteindelijk in 2020 opgesteld (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). De wet erkent o. a. de Nederlandse Gebarentaal als een officiële taal, beveelt dat autoriteiten ook in gebarentaal moeten informeren en geeft voor gebarentaligen het recht om gebarentaal te gebruiken in o. a. rechtszaken zodat de kosten van vertolking door de staat betaald zullen worden.

België is een federale staat die bestaat uit Vlaamstalig (of Nederlandstalig) Vlaanderen, Franstalig Wallonië en tweetalig Brussels Hoofstedelijk Gewest. De wetgeving betreffende talen vindt plaats op het regionale niveau. Daarom hebben de Vlaamse Gebarentaal, die in Vlaanderen wordt gebruikt, en de Frans-Belgische Gebarentaal, die in Wallonië wordt gebruikt, verschillende wettelijke statussen. Vlaamse Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2006, en de taal heeft een van de sterkste posities van alle gebarentalen in de EU. Bovendien is de Vlaamse Gebarentaal genoemd in wetten inzake onderwijs, publieke omroep, assistentiediensten van gehandicapten, werkgelegenheidssteunactiviteiten en gelijkheid. Frans-Belgische Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2003, en bovendien is gebarentaal genoemd in bijzondere wetten inzake onderwijs, en de rechten van doven op tolking en ondersteuningsdiensten zijn geregeld in wetten inzake diensten voor gehandicapten. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Uit de vorige voorbeelden blijkt hoe de wettelijke positie en de formulering van de wetten die gebarentaal erkennen zijn beïnvloed door o. a. de algemene taalsituatie in een bepaald land en de manier waarop mensen in het algemeen denken over het noemen van talen in de wetgeving. In Finland en België zijn er tradities over meer dan een officieel gesproken taal en dus is de drempel om ook andere talen in wetgeving te noemen lager. In Nederland daarentegen is zelfs de hoofdtaal van het land niet in wetgeving genoemd, en dus de officiële erkenning van gebarentaal was moeilijker te bereiken.

Maar de wettelijke erkenning van gebarentaal is slechts één — en niet noodzakelijk de eerste — stap in de richting van een situatie waarin de rechten van gebarentaligen in de praktijk worden gebracht. Bijvoorbeeld in België kunnen de vermeldingen over gebarentalen in de Vlaamse en Waalse wetten superficieel hetzelfde lijken, maar o. a. met betrekking tot beschikbaarheid van vertolkingsdiensten zijn er in de regio’s aanzienlijke verschillen: volgens de Europese Unie van Doven (EUD) zijn er in Vlaanderen ongeveer 31 dove gebarentalige mensen per tolk, terwijl het aantal in Wallonië 333 is (Wheatley & Pabsch 2012). Ter vergelijking zijn er in Nederland ongeveer 19 gebarentaligen per tolk en in Frankrijk ongeveer 278, zo lijkt het dat de regio’s van België bepaalde culturele gelijkenissen hebben met de buurlanden waarin dezelfde taal wordt gesproken. Het is dus niet genoeg dat staten gebarentaal in wetgeving erkennen, maar de staten moeten er ook voor zorgen dat voldoende middelen voor het organiseren van de gebarentalige bedieningen worden gereserveerd.

Bronnen

Ik heb dit essay alleen om Nederlands te oefenen geschreven. Marit Janssen heeft me met de taal geholpen, maar alle overblijvende fouten zijn natuurlijk mijn.

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022).

Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä.

Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.

Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio.

Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa.

Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta.

Lähteet

Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia

Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia

Lähes jokainen on varmasti jo vuosien ajan huomannut sen ikävän tosiasian, että melkein kaikki yhdistys- ja järjestökentän tiedotustoiminta (esim. tapahtumailmoitukset) löytyy ensisijaisesti Facebookista, ja monissa tapauksissa ainoastaan sieltä. Yhdistysten tiedottajat ja muut hallitusten jäsenet ilmeisesti ajattelevat, että kaikki joka tapauksessa käyttävät Facebookia, tai sitten heille on ihan okei, että osa yhdistyksen jäsenistä ei koskaan saa kaikille jäsenille suunnattuja asioita tietoonsa. Ja epäilemättä vaivannäön välttämiselläkin on osuutta asiaan — tiedotuksen voisi hoitaa niin monella muullakin tavalla, niin että tieto saavuttaisi kaikki jäsenet, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Ehkä siksi, että yhdistyksen jäsenkunnastakin saadaan tuntumaa vain katselemalla Facebookia eikä siksi edes tajuta, että sitä kautta ei tavoita kaikkia jäseniä.

Tähän asti tämä nihkeä Facebook-keskeisyys on ollut jotenkuten selitettävissä sillä, että yhdistyksen Facebook-sivut ovat julkisia ja tapahtumatietoja pääsee katselemaan myös ilman FB-tiliä (tietenkään tämä ei ole pätenyt tähänkään asti niissä tapauksissa, joissa yhdistyksen tiedotukseen käytetään suljettua FB-ryhmää). Mutta nyt seuraa tärkeä asia: Facebook on vasta viikko sitten kokeillut muuttavansa toimintaansa niin, että mitään julkisiakaan FB-sivuja ei enää pääse näkemään kirjautumatta sisään. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä muutos on ainakin Suomen osalta peruttu, mutta kuka tietää vaikka se astuisi kohtapuoliin pysyvästi käyttöön? Toisin sanoen ilman FB-tiliä ei välttämättä pääse näkemään enää mitään sellaista tiedotusta, joka tapahtuu ainoastaan Facebookissa.

Yhdistyksissä olisikin nyt pikaisesti käytävä keskustelua siitä, kuinka tärkeää jäsenten tasa-arvoisuus on ja millä tavalla tiedotustoiminta kannattaisi järjestää niin, ettei se syrji ketään jäsenistä. Facebookin rinnalla on muitakin mahdollisuuksia tiedottamiseen. Sähköpostilista, uutiskirje, jäsenfoorumi ja yhdistyksen omat kotisivut ovat perinteisiä ja luotettavia keinoja hoitaa tiedotusta, ja kaikki nämä teknologiat ovat yhä olemassa, jos ne vain halutaan ottaa käyttöön. Uudempiakin teknologioita on, ja esimerkiksi fediversumissa toimiva Mobilizon olisi mitä mainioin (ja mikä parasta, epäkaupallinen eli juurikin yhdistystoimintaan hyvin sopiva) työkalu yhdistys- ja järjestötiedotukseen, jos se vain saisi tunnettuutta ja yhdistyksissä alettaisiin ottaa sitä käyttöön.

Jos olet jonkin yhdistyksen hallituksessa tai vastaat tiedotuksesta, tämä kirjoitus on suunnattu juuri sinulle. Tiedät, että tämä on ongelma myös omassa yhdistyksessäsi. Pidäthän huolen siitä, että myös me Facebookia käyttämättömät saamme jatkossakin tietää yhdistyksesi järjestämästä toiminnasta. Kiitos!

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa -kurssin esseeksi.

Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?

Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä.

Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.)

Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019).

Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa.

Kansainvälisen viittomisen asema kielenä

Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa.

Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita.

Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä.

Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana

Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006).

Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006).

Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin.

Lopuksi

Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus.

Lähteet

  • Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 127–152. Berlin: De Gruyter.
  • De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 381–386. Berlin: De Gruyter.
  • Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.
  • Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication 75 s. 51–68.
  • Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis. Boston/Berlin: De Gruyter.
  • Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka käytännön arkipäiväiset kielenkäyttötilanteet haastavat käsityksiä monikielisyydestä ja multimodaalisuudesta, etenkin käsitystä siitä, että kielet olisivat helposti rajattavissa ja erotettavissa toisistaan ja että kielenkäytön tarkastelussa riittäisi keskittyä vain puhuttuun ja viitottuun modaliteettiin. Pohdin tätä käytännön kielenkäytön sumearajaisuutta suhteessa kieli-ideologisiin näkemyksiin ja kielipoliittisiin tavoitteisiin. Tarkastelun kohteena on niin kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointi kuulevien kanssa kuin kuulevien keskinäinen kommunikointi sekä autistien kommunikointi. Tällaisesta rajoja ylittävästä ja määritelmiä rikkovasta kielenkäytöstä käytetään mm. termiä translanguaging (Kusters ym. 2017; Moriarty Harrelson 2019; Blackledge & Creese 2017), jolle yksi mahdollinen suomennos on kieleily (Lehtonen 2015). Tarkasteltavat kielenkäyttötilanteet toisin sanoen edustavat hyvin monipuolisesti erilaisia aisti- ja kieliresursseja ja neurologisia valmiuksia, ja on ilmeistä, että eri kielenkäyttäjäryhmien tarpeet voivat eri tilanteissa olla keskenään ristiriitaisia. Kirjoitus on syntynyt alun perin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2021 järjestetyn Deaf Studies II -kurssin esseeksi.

Puheen ja viittomisen välissä

Kielten ja modaliteettien sumearajaisuus käy nopeasti ilmi, kun tarkastellaan sitä, kuinka kuurot ja kuurosokeat kommunikoivat (visuaalista tai taktiilista) viittomakieltä hallitsemattomien kuulevien kanssa. Tällöin on usein mahdotonta turvautua yksinomaan nimettyihin kieliin, kuten johonkin puhuttuun kieleen (joissain tilanteissa se on mahdollista, esimerkiksi jos kommunikointi tapahtuu kokonaan kirjallisessa muodossa) tai viittomakieleen, ja kommunikointiyhteys on muodostettava muulla tavoin, esimerkiksi yhdistelemällä eri puhuttuja ja viitottuja kieliä joko auditiivisessa tai visuaalisessa muodossa tai käyttämällä ns. kielenulkoisia kanavia.

Kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa Mumbaissa tutkinut Annelies Kusters (2017a) esittelee erilaisia asiointitilanteita, joissa sekä kuuro että kuuleva osapuoli puhuu tai tuottaa huulion, käyttää yleisesti tunnettuja tai tilanteessa luotuja ikonisia eleitä, osoittaa, koskettaa tai näyttää esineitä sekä nyökyttelee tai käyttää muita päänliikkeitä ja ilmeitä, ja näitä eri modaliteetteja käytetään joko yksittäin, peräkkäin tai samanaikaisesti. Asiointitilanteissa on tärkeää saavuttaa yhteisymmärrys, ja ainakin Mumbaissa niin kuurot kuin kuulevat ovat tämän saavuttamiseksi valmiita muuttamaan omaa viestintäänsä (ma.), keskittymään tilanteen kannalta olennaisiin tarkoitteisiin kokonaisten lauseiden sijaan ja tarjoamaan saman informaation samanaikaisesti usean kanavan kautta. Sekä sanoman yksinkertaistaminen että esittäminen monin eri tavoin ovat mahdollisia, koska kielenkäyttö on monin tavoin redundanttia, ja yhteisymmärrykseen pyrkivät kielenkäyttäjät osaavat käyttää tätä redundanssia tehokkaasti hyväkseen.

Samoin kuurosokean ja kuulevan välisissä asiointitilanteissa hyödynnetään monenlaisia viestintäkanavia. Kusters (2017b) raportoi mumbailaisesta kuurosokeasta, joka on tottunut aloittamaan kommunikoinnin esimerkiksi myyjien kanssa hakemalla heidän kosketustaan ja tunnustelemalla heidän käsillä tekemiään eleitä. Tämän lisäksi hän kommunikoi tekemällä eleitä ilmaan ja ääntelemällä, koska tietää useimpien myyjien näkevän ja kuulevan hänet, osoittamalla olettamiinsa suuntiin, tunnustelemalla ja haistelemalla esineitä. Vastaavasti kuulevat käyttävät kuurosokean kanssa eleitä ja kosketusta ja ohjaavat tämän käsiä oikeaan suuntaan.

Yksi tärkeä osa niin kuurojen kuin kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa on kirjoittaminen, jota Kustersin (2020) käyttämässä aineistossa tapahtuu useammalla kielellä (englanti, marathi, hindi) ja kirjoitusjärjestelmällä (latinalaiset aakkoset, devanagari ja pistekirjoitus) ja monenlaisilla välineillä: kynällä paperiin ja käteen, sormella ilmaan, pöytään ja käteen, näppäilemällä laskimen ja puhelimen näytölle. Kirjoittamista käytetään viestintätilanteessa taloudellisesti ja etenkin helpottamaan täsmälliseen yhteisymmärrykseen pääsemistä silloin, kun pelkät eleet tai muut ns. kielenulkoiset keinot eivät riitä, ja kirjoittamiseen liittyykin omat rajoitteensa etenkin Mumbain kaltaisessa monikielisessä kaupungissa, jossa ihmisten luku- ja kirjoitustaitokin voi olla vaihtelevaa.

Kielen rajat ylittyvät myös kuulevien kesken

Edellä on esitelty tilanteita, joissa keskusteluosapuolten aistivalmiudet ovat lähtökohtaisesti erilaisia, toisin sanoen kaikki eivät kuule tai näe, ja multimodaalisen ja runsaasti ns. kielenulkoisiin keinoihin tukeutuvan semioottisen repertuaarin käyttöä perustellaan aistien erilaisuudella. Mutta jos tarkastellaan kuulevien välisiä keskusteluja vastaavissa asiointitilanteissa, havaitaan niin ikään laajan semioottisen repertuaarin (ks. Kusters ym. 2017) käyttöä ja yksittäisten nimettyjen kielten rajojen ylityksiä. Blackledge ja Creese (2017) tarkastelevat lihakaupan asiointitilanteita Birminghamissa ja esittelevät kuulevien ja näkevien välisiä keskusteluja, joissa eleitä, osoituksia, nyökkäyksiä, kehoon paikantamista, usean eri kielen sanoja ja jopa muista kulttuureista lainattuja käsimerkkejä käytetään sulavasti osana puheenvuoroja. Samoin Mondada (2016) esittelee keskusteluesimerkkejä, joissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa kommunikoivat kuulevat ja näkevät henkilöt käyttävät varsinaisen kielen lisäksi osoituksia, katsetta, kehon asentoa, ääniä (esim. askelten tuottamia; vrt. kuurojen tapa kiinnittää muiden huomio aiheuttamalla tärinää) ym. kielenulkoisia keinoja kiinteästi osana keskustelua ja merkitystenvaihtoa.

Samoin esimerkiksi autistien kommunikointia tarkastelemalla voidaan huomata, kuinka puhutun tai viitotun kielen käyttö on vain osa jokapäiväistä kommunikointirepertuaaria. Friedner ja Block (2017) raportoivat autisteista, jotka on saatettu julistaa ”kielettömiksi” mutta jotka kommunikoivat aktiivisesti esimerkiksi kehollisella toiminnalla (jota joissain tilanteissa ehkä voisi kutsua pantomiimiksi ja toisissa tilanteissa konstruoiduksi toiminnaksi), kirjoittamalla, nyökyttelemällä, osoittamalla, ääntelemällä jne. Tavallista on myös, että autistin kyky käyttää kieltä ja kommunikoida vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja tämä vaikuttaa semioottisten resurssien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen.

Kielen määritelmää etsimässä

Itsekin autistina minun on helppo käsittää Friednerin ja Blockin (2017) esittelemät esimerkkitapaukset, ja ehkä juuri tämän ajoittain vaihtelevan ja kielten ja modaliteettien rajat ylittävän holistisen viestintätaipumukseni vuoksi minusta tuntuukin luontevalta kysyä, mikä ylipäätään on kieltä ja kuinka kielen ja modaliteetin kaltaiset käsitteet tulisi määritellä. Kusters ym. (2020) tarkastelevat kielen määritelmää kieli-ideologioiden näkökulmasta ja toteavat, että määrittelijän ideologisista valinnoista riippuu, mitkä kielimuodot nimetään kieliksi ja mitä ei nimetä. Puhuttujen kielten tutkimuksessa kielen ja murteen välisen rajan häilyvyys ja poliittisuus on ollut yleisesti tiedossa jo pitkään, ja Kustersin ym. (ma.) esimerkit Indonesian viittomakielten rikkaasta variaatiosta osoittavat saman ideologisen rajanvedon näkyvän myös viittomakielten suhteen. Moriarty Harrelson (2019) esittelee Kambodžan kuurojen kielitilannetta ja sitä, kuinka monia sujuvasti muiden kuurojen ja kuulevien kanssa kommunikoivia maaseudun kuuroja pidetään — länsimaista omaksuttujen kieli-ideologioiden mukaisesti — ”kielettöminä” vain siksi, että he eivät ole oppineet käyttämään mitään nimettyä viittomakieltä. Vastaavasti Sivunen (2021) esittelee haastattelemiaan kuuroja turvapaikanhakijoita Suomessa, jotka lähtömaassaan kommunikoivat keskenään pääasiassa elein ja kotiviittomin ja jotka Suomeen saavuttuaan, suomalaiselle viittomakielelle altistuttuaan ja suomalaisia kieli-ideologioita omaksuttuaan ajattelivat olleensa aiemmin ”kielettömiä”.

Nämä esimerkit ”kielettömistä” kuuroista ja autisteista osoittavat, kuinka ahdas kielen määritelmä on, kun sen ulkopuolelle jää monia sellaisia henkilöitä, joiden helposti voidaan todeta kommunikoivan muiden ihmisten kanssa, ymmärtävän muita ja tulevan ymmärretyksi, vaikka kommunikoinnissa ei käytettäisikään mitään nimettyä kieltä tai edes puhutun tai viitotun kielen modaliteettia. Tällaisesta ”kielettömäksi” julistamisesta voi aiheutua yksilölle huomattavaa haittaa, jopa ihmisarvon kieltämistä. Näin tapahtui kuuroille oralismin aikana, ja näin tapahtuu edelleen mm. monille autisteille (Friedner & Block 2017). Monissa tapauksissa kyse on institutionaalisesta sorrosta, joten sen vuoksi on tärkeää, että kielentutkijat voivat tarjota instituutioiden käyttöön kielimääritelmän, johon nojautuen ei voida riistää kenenkään ihmisoikeuksia. Kuurojenkin asemaa saatiin parannettua sen jälkeen, kun viittomakieli todettiin itsenäiseksi ja oikeaksi kieleksi, jonka ilmaisuvoimaa voidaan verrata puhuttuun kieleen.

Tähän kuitenkin liittyy vaaran mahdollisuus. Viittomakielisten kielelliset oikeudet ovat edelleen valitettavan usein vain sen varassa, että viittomakieli nähdään oikeana kielenä, joka voidaan nimetä ja esimerkiksi mainita lakiteksteissä. De Meulder ym. (2019) varoittavatkin, että jos kielten ja modaliteettien sumearajaisuutta ja kokonaisvaltaista viestintää korostetaan liikaa, viittomakielisten asemasta päättävät kuulevat päättäjät voivat saada tästä kielipoliittisen aseen, jonka avulla viittomakielisten oikeuksia saada mm. viittomakielistä koulutusta tai tulkkauspalveluja voidaan heikentää. De Meulder ym. korostavat, että kokonaisvaltaista kieleilyä voidaan käyttää deskriptiivisenä välineenä, mutta se ei sovellu preskriptiiviseksi työkaluksi. Viittomien ja eleiden välinen rajanveto ja eleiden sisällyttäminen osaksi viittomakieltä onkin aihe, joka on jo vanhastaan jakanut ja edelleen jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita viittomakielisten ja kuurojen keskuudessa (esim. Kusters & Sahasrabudhe 2018).

Lopuksi

Multimodaalisuuden tarkastelussa huomionarvoista on se, että modaliteetilla ja multimodaalisuudella tarkoitetaan eri tutkimussuuntauksissa eri asioita (Kusters ym. 2017; Mondada 2016), joiden ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriitaisia. Nämä erot on silti hyvä muistaa eri tutkimusartikkeleita lukiessa ja aiheesta keskusteltaessa, jotta varmistetaan osapuolten välinen yhteisymmärrys — siitähän kokonaisvaltaisessa kieleilyssäkin on kyse. Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut käytännössä esiintyvää kielten ja modaliteettien sekamelskaa, joka haastaa kielen ja modaliteetin määritelmät mutta mahdollistaa silti erikielisten, aisteiltaan, neurologialtaan ja muilta ominaisuuksiltaan poikkeavien ihmisten välisen kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen saavuttamisen. Määritelmien haastaminen on eri vähemmistöryhmiin kuuluvien henkilöiden ihmisoikeuksien ja ihmisarvon toteutumisen kannalta tärkeää, mutta toisaalta tässä haastamisessa on otettava huomioon se, että jokaisen kokemus sorrosta yksilönä ja eri ryhmien jäsenenä on erilainen ja se, mikä hyödyttää yhtä, saattaa varomattomasti toteutettuna haitata jotakuta toista. Myös akateemisessa määrittelytyössä on osattava ottaa kieli-ideologiset lähtökohdat ja kielipoliittiset tavoitteet huomioon ja suhteutettava ne tutkijan omaan henkilökohtaiseen positioon.

Lähteet

  • Blackledge, Adrian & Creese, Angela 2017: Translanguaging and the body. — International Journal of Multilingualism 14:3, 250–268.
  • De Meulder, Maartje & Kusters, Annelies & Moriarty, Erin & Murray, Joseph J. 2019: Describe, don’t prescribe. The practice and politics of translanguaging in the context of deaf signers. — Journal of Multilingual and Multicultural Development 40:10, 892–906.
  • Friedner, Michele & Block, Pamela 2017: Deaf studies meets autistic studies. — The Senses and Society 12:3, 282–300.
  • Kusters, Annelies 2017a: Gesture-based customer interactions: deaf and hearing Mumbaikars’ multimodal and metrolingual practices. — International Joural of Multilingualism 14:3, 283–302.
  • Kusters, Annelies 2017b: ”Our hands must be connected”: visible gestures, tactile gestures and objects in interactions featuring a deafblind customer in Mumbai. — Social Semiotics 27:4, 394–410.
  • Kusters, Annelies 2020: Interplays of pragmatism and language ideologies: Deaf and deafblind people’s literacy practices in gesture-based interactions. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 223–241. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: Practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Sahasrabudhe, Sujit 2018: Language ideologies on the difference between gesture and sign. — Language & Communication 60, 44–63.
  • Kusters, Annelies & Spotti, Massimiliano & Swanwick, Ruth & Tapio, Elina 2017: Beyond languages, beyond modalities: transforming the study of semiotic repertoires. — International Journal of Multilingualism 14:3, 219–232.
  • Lehtonen, Heini 2015: Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
  • Mondada, Lorenza 2016: Challenges of multimodality: Language and the body in social interaction. — Journal of Sociolinguistics 20:3, 336–366.
  • Moriarty Harrelson, Erin 2019: Deaf people with ”no language”: Mobility and flexible accumulation in languaging practices of deaf people in Cambodia. — Applied Linguistics Review 10:1, 55–72.
  • Sivunen, Nina 2021: Kuurojen turvapaikanhakijoiden kielikäsityksien muokkautuminen turvapaikkaprosessin aikana. — Puhe ja kieli 41:2, 159–178.

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia -kurssin esseeksi.

Kuurojenopetuksen alku

1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla.

Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49).

Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984).

Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin.

Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62).

Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa.

Kuurojen seurakuntatyö

Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.)

1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.)

Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien tarvitsemien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle.

Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia.

Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984).

Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata.

Päätäntö

Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset.

Lähteet

  • Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans. Project Gutenberg Ebook.
  • Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.
  • Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
  • Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia. Helsinki: Kuurojen Liitto.
  • Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta. Helsinki: Weilin+Göös.
  • Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä. Helsinki: Finn Lectura.

Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi!

Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi!

Kolme kuukautta sitten avasin Kirjakasan, kotikutoisen lukijayhteisön. Tänään, juuri sopivasti Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi, BookWyrm-ohjelmiston uusimman päivityksen mukana käyttöön tuli käyttöliittymän suomenkielinen versio! Niinpä tätä suomenkielisille suunnattua lukijayhteisöä voi nyt myös käyttää suomeksi.

BookWyrmin suomennoksen ensimmäinen versio on minun tekemäni, ja kuten aina ensimmäisten versioiden kohdalla on nytkin mahdollista, että suomennoksessa on virheitä tai kömpelyyksiä. Jos sellaisia huomaa, niistä voi ilmoittaa vaikka minulle, niin käyn korjaamassa käännöstiedostoa. Tai jos haluaa itse osallistua BookWyrmin käännöstyöhön, niinkin voi tehdä — joskin tässä yhteydessä on pakko mainita, että avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa on toisinaan sangen, hmm, viimeistelemättömiä suomennoksia, ja kun nyt kerran lukijayhteisöstä on kyse, niin soisin, että käyttöliittymänkin käännöslaatu olisi huoliteltua ja kääntäjien keskenään koordinoimaa.

Ja jos et vielä ole liittynyt Kirjakasaan, niin liity nyt hyvä ihminen enempiä viivyttelemättä!