Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa -kurssin esseeksi.

Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?

Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä.

Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.)

Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019).

Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa.

Kansainvälisen viittomisen asema kielenä

Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa.

Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita.

Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä.

Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana

Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006).

Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006).

Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin.

Lopuksi

Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus.

Lähteet

• Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
• Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
• Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
• De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 127–152. Berlin: De Gruyter.
• De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 381–386. Berlin: De Gruyter.
• Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.
• Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication 75 s. 51–68.
• Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
• Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
• Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis. Boston/Berlin: De Gruyter.
• Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.