Category Archives: Kaupunki

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.

Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.

Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.

Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.

Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.

Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.

Hollanti, tuo mainio maa

Hollanti, tuo mainio maa

Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.

Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.

Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.

Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.

Muutakin kuin kanavia ja tasamaata

Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.

Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.

Ihan perus Nijmegen.

Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.

Utrechtin jättiläismäinen rautatieasema.

Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.

Huojuvia taloja ja valokuiluja

Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.

Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.

Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.

Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.

Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.

Mielenkiintoisen mekaniikan museoita

Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.

Polkupyörämuseo Velorama

Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.

Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.

Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.

Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.

Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.

Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.

Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.

Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.

Rinnakkaistandem.

Kellopelimuseo Speelklok

Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.

Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Erilaisia kellopelejä.

Hmmm…

Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.

Hollannin rautatiemuseo

Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.

Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.

Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.

Kummajaisia kaupan

Sarvijänis eli jackalope.

Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.

Räpylijalka on tyrmistynyt.

Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.

Minä siellä antiikkikaupan peilissä.

Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.

Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.

Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.

Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa tai Nijmegenin De Feeksissä.

Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.

PS. Kaikissa kuvissa näkyvät mekkoni ovat Indiskasta. Sandaalit ovat El Naturalistat, hattu Hämeenlinnan Green Whalesta ja käsilaukku on Irregular Choicen.

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Tampereen pyöräilyoloissa riittäisi kehitettävää. Keskustassa pyöräily on nykytilanteessa niin epämiellyttävää, että alle kahden kilometrin matkat on helpointa vain kävellä. Pyöräteitä on vähän, ne ovat väärissä paikoissa ja etenkin risteysalueet on suunniteltu pyöräilijän kannalta onnettoman huonosti.

Satakunnankadun nykytilanne

Erityisen häiritsevä puute Tampereen keskustan pyörätieverkostossa on Satakunnankadulla. Yläoikealla olevaan karttaan (lähde: Tampereen karttapalvelu) on merkitty erivärisin viivoin (punainen, sininen, vihreä, keltainen) kaikki eri tasoiset pyörätiet (klikkaa kartta suuremmaksi). Satakunnankadulla pyörätietä on vain runsaan sadan metrin matkalla aivan kadun länsipäässä, Pirkankadun ja Sepänkadun välillä. Koko muu katu Sepänkadulta aina Rautatienkadulle saakka on ilman pyörätietä. Toki ajoradalla saa pyöräillä, mutta etenkin Hämeenpuistosta itään Satkun liikennemäärät ovat sitä luokkaa, että ajoradalla pyöräily on itsemurhaa. Niinpä suurin osa Satkulla pyöräilevistä syyllistyykin jalkakäytäväpyöräilyyn. Ja se taas on täysin kestämätöntä toimintaa, sillä Satkun jalkakäytävät ovat monin paikoin liian kapeat jo pelkälle jalankulkijoiden määrälle.

Satkun pyörätien puute vaikuttaa sekä läpiajopyöräilyyn että paikallisiin kohteisiin pääsemiseen. Hämeenpuiston ja Finlaysonin (Palatsinraitin) välillä pyöräily idästä länteen sujuu suhteellisen mainiosti Puuvillatehtaankadulla (joskin ylimääräinen korttelin kierto on aina ärsyttävää, ja senkin sijaan moni turvautuu jalkakäytäväpyöräilyyn), mutta lännestä itään ei saa ajaa, sillä Puuvillatehtaankatu on yksisuuntainen. Lähimmät kiertoreitit ovat Puutarhakadulla (noin 300 metriä etelämpänä) ja Näsijärvenkadulla (noin 100 metriä pohjoisempana). Kiertämisen sijaan moni turvautuu ajamaan jalkakäytävällä tai kiellettyyn ajosuuntaan. Niin ikään Finlaysonilta itään, kosken yli, pyörällä ajo on monimutkaista. Voi kiertää Palatsinraitinsiltaa pohjoisesta, mikä yleensä lisää matkaan tarpeettoman lenkin. Tai voi kiertää Patosiltaa, mikä niin ikään aiheuttaa ylimääräistä mutkittelua. Sitä paitsi Patosillankin kapasiteetti alkaa olla täynnä.

Kaikkein yksinkertaisinta olisi, jos pääväylällä eli Satakunnankadulla olisi erilliset suojatut pyöräkaistat. Vähintään nämä kaistat pitäisi olla Rongankadun ja Sepänkadun välillä, sillä Rongankadun risteyksessä haarautuvat pääreitit itään ja Lapintielle koilliseen. Mutta jos nyt ollaan realisteja, niin onhan Satakunnankatu aivan tolkuttoman ahdas Rongankadun ja Aleksis Kiven kadun välisellä pätkällä. Finlaysonin ja Frenckellin tiilitalot ovat aivan kiinni kadussa, eikä katutilaa voi leventää. Sitä paitsi Satakunnankadulle on joka tapauksessa jätettävä kohtuullisen hyvä tila autoliikenteelle: 1) katu on pelastuslaitoksen pääväylä länteen, joten siitä pitää päästä ajamaan paloautoilla suuremmitta esteittä, 2) kadulla kulkee tällä hetkellä kaksi bussireittiä ja ratikan valmistuttua todennäköisesti vielä enemmän, eikä bussien kulkua ole syytä vaikeuttaa liikaa, 3) katu on, ikävä kyllä, Tampereen liikennestrategiassa valittu keskustan kehäkaduksi, ja ellei korvaavaa keskustakehää järjestetä (käytännössä tarkoittaisi rantatunnelin kytkemistä tiiviimmin osaksi katuverkkoa tai vasta suljetun Paasikivenkadun palauttamista pääväyläksi), tästä strategisesta valinnasta tuskin pääsee kovin helposti eroon.

Pullonkaulan eli kosken ylittäminen

Tämän ahtaimman pullonkaulan väljentämiseksi ehdotan seuraavaa ajatusta, jota en ole tähän mennessä nähnyt tai kuullut mistään muualta: rakennetaan Satakunnansillan viereen sen eteläpuolelle uusi silta pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Olen viereiseen kuvaan hahmotellut sillan paikkaa. Idässä silta alkaisi kosken rannassa katutason alapuolella kulkevasta pyörätiestä. Tähän muodostuisi risteys, josta pyöräilijät voisivat kääntyä pohjoiseen, alittaa Satakunnankadun ja jatkaa Lapintielle, tai kääntyä etelään ja jatkaa Rongankadulle. Näin Satkua pyöräileville syntyisi luonteva ja houkutteleva reitti kiertää Rongankadun, Lapintien ja Satkun risteys, jossa nykyisellään tapahtuu paljon konflikteja pyöräilijöiden sekä jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä. Myöskään pyöräilijöiden ei tarvitsisi ajaa vanhan sillan jalkakäytävillä. Kosken yllä silta nousisi loivasti niin, että länsipäässä se olisi samassa tasossa nykyisen kadun ja jalkakäytävän kanssa. Frenckellin seinään puhkaistaisiin aukko, josta uusi silta yhtyisi Frenckellin sisällä kulkevaan jalkakäytävään. Jalkakäytävä muutettaisiin yhdistetyksi jalkakäytäväksi ja pyörätieksi. Yhdistetty jalkakäytävä ja pyörätie ei ole optimaalinen ratkaisu, mutta tunneli on kuitenkin suhteellisen leveä, joten nykytilanteeseen verrattuna parannus olisi joka tapauksessa huima. (Nyt Frenckellin käytävään nousevat portaat voisi siirtää rakennuksen ulkopuolelle niin, että ne nousisivat uudelle sillalle.)

Uuden sillan haittapuolena olisi se, että se peittäisi Satakunnansillan kaaret näkyvistä. Toisin sanoen kansallismaisemaan syntyisi esteettistä haittaa. Mutta sillan voi suunnitella tyylikkääksi ja kevytrakenteiseksi niin, että haitta jää pieneksi. Satkun suuntainen silta myös poistaisi tarpeen leventää Patosiltaa, mikä joka tapauksessa edellyttäisi Frenckellin talon läpi Patosillalle kulkevan tunnelin leventämistä eli Frenckellin seinän uutta puhkaisemista.

Finlaysonin risteys

Pullonkaulan toinen puoli on Satkun ja Aleksis Kiven kadun risteys eli Finlaysonin portin edusta. Tässä tilaongelmat ovat jo vähäisempiä, mutta yhteensovitettavia elementtejä on joka tapauksessa paljon. En nyt tässä yritä esittää siihen sujuvaa kokonaisratkaisua, mutta totean vain, että Aleksis Kiven kadulta länteen Satakunnankadulla on kaistakapasiteettia, joka nykyisellään on vajaakäytöllä ja voitaisiin autoliikenteen suuremmin häiriintymättä ottaa pyöräliikenteen käyttöön. Kuten kuvasta näkyy, suoraan kulkevat kaistat niin itään kuin länteenkin ovat hyvällä käytöllä eli vilkkaimpina aikoina ruuhkaisia. Sen sijaan lännestä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien kaista on lähes aina tyhjä. Tämä kääntyvien kaista antaisi hyvin mahdollisuuksia rakentaa pyörätiet Satakunnankadun varteen. Tilaa olisi tehdä joko yksisuuntainen pyöräkaista kadun kumpaankin reunaan tai kaksisuuntainen pyörätie kadun toiseen reunaan (tähän valintaan vaikuttaisivat muut tekijät, joihin en ota tässä kantaa — tilaa riittäisi joka tapauksessa kumpaan vain). Finlaysonin bussipysäkin kohdalla pyörätien tulisi kiertää sen takaa. Tilaahan siinä on, eli edes Satakunnankadulta idästä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien autojen kaistaa ei tarvitsisi uhrata.

Finlaysonin portilta länteen

Aleksis Kiven kadulta länteen pyöräkaistojen sovittaminen Satkulle ei olisikaan sitten enää mikään ongelma, vaan ainoastaan poliittinen tahtokysymys. Näsinkulman parkkitalon (ent. P-Anttila) kohdalla katu on tällä hetkellä peräti viisikaistainen, ja tilaa on vielä kadunvarsipysäköinnillekin. Kaistoja voisi huoletta poistaa yhden tai kaksi. Hämeenpuiston risteyksessä autokaistoja on nyt neljä, vaikka siihen riittäisi kolme: yksi lännestä itään ja kaksi idästä länteen.

Hämeenpuistosta länteen Satkun luonne muuttuu taas toisenlaiseksi. Se ei ole enää keskustan kehäkatu, vaan Amurin paikallinen pääkatu, jolla on jonkin verran läpikulkuliikennettä (myös yksi bussireitti) Pispalan suuntaan. Autokaistoja on yksi suuntaansa, sen lisäksi löytyy kummallakin puolella katua kadunvarsipysäköinti, puurivit, jalkakäytävät ja vielä nurmikaistale jalkakäytävän ja talojen välissä. Ajokaistat ovat niin leveät, että mitään toimintoja ei tarvitsisi kadulta edes poistaa, vaan riittäisi kaventaa kaistoja sen verran, että pysäköintipaikkojen ja puurivin väliin rakennettaisiin suojatut yksisuuntaiset pyörätiet kummallekin puolelle.

Eikä raukalla ole edes työnimeä

Eikä raukalla ole edes työnimeä
Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Nyt tämän kehtaa ehkä sanoa jo julkisemminkin. Romaanikäsikirjoitus saapui nimittäin eilen ensimmäiselle välipysäkille: ensimmäinen raakaversio valmistui 34 410 sanan (eli luddiittien kielellä 120 liuskan) mittaisena. Ja voi luoja mitä sillisalaattia se tässä vaiheessa onkaan — en tohdi itse edes lukea sitä läpi. No, keräilen rohkeutta jonkin aikaa ja lepuutan mieltäni.

Melko lailla yllättäen itsellenikin tämä kässäri eteni tähän pisteeseen näin nopeasti. Projektikansio on näköjään luotu kesäkuun 12. päivä eli alle kolme kuukautta sitten. Idea romaaniin syntyi suorastaan yhdeltä istumalta. Olin lukemassa erästä kirjaa, ja siinä sitten heräsi ajatus, että voisinhan minäkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Enkä suinkaan ihan mitä tahansa, vaan tietenkin sitä, mihin kutsumus on voimakkain: 1990-luvun Porvooseen sijoittuvaa maagista realismia. Seuraavaan aamuun mennessä synopsis oli valmis ja saatoin kirjoittaa ensimmäiset tuhatsanaiset. Alku ja loppu tulivat helposti, mutta keskikohtaa piti työstää aivan viime päiviin asti. Ja eiköhän sitä joudu rukkaamaan vielä aika paljonkin. Mutta enpä spoilaile tarinaa tämän enempää vielä tässä vaiheessa.

Minulle kirjoittajana tarinoiden tapahtumapaikat ovat aina kaikista tärkeimpiä. Senpä vuoksi lähdin alkuviikosta Porvooseen ihan omalle yksityiselle kirjoitusretriitilleni. Ja jumalat totisesti olivat minulle myötämielisiä! Airbnb:n kautta löysin majapaikakseni edesmenneen kirjailija Jussi Kylätaskun työhuoneen Jokikadun alkupäästä. Kaunista jokirantaa ja kansallismaisemaa katsellen naputtelin viimeiset kymmenentuhatta sanaa neljän päivän aikana. Ja milloin en kirjoittanut, kävelin minulle tärkeissä paikoissa ja annoin Porvoon loputtoman kerroksellisen historian ja magian täyttää mieleni. Sää oli suotuisa ja kaikki jälleen kerran niin kaunista, että ihan kipeää tekee. Ah, kun seuraavan kerran taas tarvitsen oikeanlaisen miljöön kirjoittamiselle, varaan ilman muuta tämän tunnelmallisen ja historiallisen majapaikan uudelleen. Ja toki — myös Jussinhuoneen emäntä Liisa Voima on mitä mainiointa seuraa silloin, kun todella haluaa uppoutua kulttuurikeskusteluun.

Nyt olen totta vie väsynyt, ja mieli on haikea, kun Porvoo on taas kerran jäänyt taakse. Mutta muistoissani se säilyy aina, ja toivon pystyväni herättämään nämä muistot tarinoideni kautta eloon. Prosessin etenemistä odotellessa tunnelmoitakoon vähän kuvilla ja musiikilla. Täältä romaanini alkaa:2016-09-08-16-13-24

Ja tänne se päättyy:2016-09-06-12-48-10

Usein tarinoilla on oma soundtrack. Minun tarinaani kuuluvat ainakin Nypyköiden Hirmumyrskyn aikaan ja Cranberriesin No need to argue -albumi kokonaisuudessaan.

https://www.youtube.com/watch?v=qjXYGCX2Vx4

Aikainen syksy saapui

Aikainen syksy saapui

2016-06-10 16.22.15-1Edellisvuosista tuttuun tapaan kävi taas näin: toukokuussa oli helteinen kesä, mutta kesäkuussa perin kylmää. Eilen oli suorastaan niin viileää ja tuulista, että kun läksin kaupungille, niin spontaanisti iski syysmelankolia. Sehän ei tietenkään ole huono juttu, koska syksy paras, mutta on toisaalta melko erikoista, että syksyn tunne tulee jo ennen juhannusta.

Syystunnelmissa lähdimme siis käymään ystävän syntymäpäivillä. Jalkaan päätyivät uudehkot ja jo kerran mainitut Irregular Choicen matalakorkoiset Bed of Roses -umpikengät. Viininpunaisiin kenkiin yhdistin ehdottoman tyylitajuisesti Hobbsin sinivalkoisen pellavahameen ja tuon valkoisen röyhelöpaidan, jonka olen kyllä joskus aiemminkin jo maininnut, mutta enpä nyt muista merkkiä (enkä pääse tarkistamaankaan, koska paita on nyt pesukoneessa).

Koska matka suuntautui melko kauas keskustasta, kulkuvälineenä oli tietenkin bussi. Siitä tulikin mieleen, että Irregular Choicella ja Brighton & Hove -bussiyhtiöllä on parhaillaan käynnissä hieno mainoskampanja, jonka sanoma on, että autossa kukaan ei näe kenkiäsi. Kampanjassa on mätsätty IC:n kenkiä bussien väritykseen ja sisustukseen. Totisesti, jos kerran on hienot kengät, niin tottahan niitä näytetään kulkemalla sellaisilla peleillä, jossa muutkin pääsevät kengät näkemään!

Viime blogauksessa Liebster-kysymyksiin haastamistani blogeista ovat muuten ehtineet vastata jo Asemasta ja Taiteilija Viljanen. Kummallakin erinomaisia ja vastauksia ja vielä erinomaisia kysymyksiä uusille haastettaville. Niihin olisi ilo vastata itsekin, mutta säännöt on sääntöjä enkä vastaa.

Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa?

Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa?
Uusi autoton asuintalo naapurissamme Satakunnankatu 21:ssä. Ja kattoa ollaan heti korjaamassa.

Uusi autoton asuintalo naapurissamme Satakunnankatu 21:ssä. Ja kattoa ollaan heti korjaamassa.

Satakunnankatu 21:een valmistui vastikään autopaikaton asuintalo, jossa on 37 asuntoa ja kolme liikehuoneistoa. Uutta ja radikaalia ajatusta kauhisteltiin ja vähäteltiin vähän siihen malliin, että ei kai kukaan nyt voi asua talossa, jos ei saa pysäköidä omaa autoaan oman kiinteistön halliin. Breaking news: 1) Monilla ei ole omaa autoa. Erityisen paljon heitä asuu keskustassa. 2) Naapurikiinteistöissä on pysäköintipaikkoja, ehkä oman auton voi tarvittaessa pysäköidä naapurista vuokrattuun ruutuun. 3) Uudessa talossa ei ole tällä hetkellä yhtään asuntoa vapaana. Näkyvät ne autopaikattomat asunnot hyvin kelpaavan, vaikka ovatkin selvästi keskustan vuokra-asuntojen kalleimmassa ryhmässä.

Mietitään tarkemmin tuota kakkoskohtaa. Siinä on oikeastaan jo alkiotasolla ajatus siitä, että asuinalueiden pysäköinti järjestettäisiin kiinteistökohtaisen pysäköinnin sijaan keskitetysti joko erillisissä pysäköintilaitoksissa tai joidenkin tiettyjen asuin- tai liikekiinteistöjen yhteydessä ja pysäköinti hinnoiteltaisiin markkinoilla. Keskusta-alueet olisivat erinomainen paikka aloittaa tällaisen järjestelmän käyttöönotto: Niissä maa on kallista, ja sen myötä myös asunnot ovat kalliita. Tilaa on vähän, ja se olisi syytä käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Autottomien kotitalouksien osuus on suuri. Kotitaloudet tarvitsevat pysäköintipaikkaa iltaisin ja öisin ollessaan kotona, yritykset tarvitsevat samoja pysäköintipaikkoja päivisin, kun niiden työntekijät ovat tulleet keskustaan töihin, joten samoja pysäköintipaikkoja voisi ehkä käyttää useaan eri tarpeeseen.

Ja väitän, että jos kaikki pysäköinti (niin pitkäaikainen asukaspysäköinti kuin lyhytaikainen asiointipysäköinti) hinnoiteltaisiin markkinoilla, keskustassa olisi jo tällä hetkellä niin mittavasti ylitarjontaa pysäköinnistä, että juuri mihinkään korttelirakennetta täydentävään uuteen asuintaloon ei tarvitsisi omia pysäköintipaikkoja rakentaa. Esitän väitteeni perusteluksi yhden yksittäistapauksen, mikä ei tietenkään yleisellä tasolla riitä, mutta tämän yksittäistapauksen sijainti ja koko ovat jo itsessään melko edustavia. Yksittäistapaus on valikoitunut sillä perusteella, että satun itse asumaan tässä, joten nämä tiedot ovat helposti käytettävissäni. Kannustan kaikkia muita tekemään vastaavat laskelmat omasta asuinkiinteistöstään, ja näin tapaus kerrallaan saadaan muodostettua jonkinlainen kuva siitä, millainen asukaspysäköinnin tarjonta ja kysyntä Tampereella vallitsee.

Satakunnankatu 22 (eli Kuninkaankatu 5) sijaitsee tuon mainitun uuden autottoman vuokratalon naapurissa. Tämä olisi yksi mahdollinen kiinteistö, josta autottoman talon asukkaat voisivat autopaikan vuokrata. Aivan suoraan tämän kiinteistön naapureina sijaitsee kaksi Finnparkin pysäköintilaitosta, P-Anttila ja Plevna. Lyhytaikaista pysäköintitilaakin siis löytyy läheltä ihan riittämiin. Tässä kiinteistössä on 212 asuntoa, kymmenkunta liikehuoneistoa (kauppoja, ravintoloita, muita palveluyrityksiä) ja ihan mainittavasti myös toimistoja. Pysäköintihallissa on 192 autopaikkaa, maan päällä on vielä 10 paikkaa lisää. Kiinteistö on suuri sekä asukas- että kivijalkaliikekiinteistöksi, ja pysäköintihallikin on huomattavan suuri.

Kävin laskemassa pysäköintihallissa olevien autojen määrän kahtena eri ajankohtana: viime yönä puolenyön aikaan ja tänään kello 13. Yöllä hallissa oli 102 autoa. Tämän verran hallissa on autoja, kun kaikki muut kuin yövuorolaiset ja autolla lomalle lähteneet ovat kotona (huomattakoon, että nyt ei edes ole lomakausi, joten lomailijoiden määrä ei liene kovin suuri). Päivällä hallissa oli 80 autoa. Tässä on varmasti mukana keskustaan (joko tähän kiinteistöön tai naapurikiinteistöihin) töihin tulleiden, muualla asuvien autoja.

Yöllä pysäköintihallin käyttöaste oli 53 % ja päivällä 42 %. Kumpikaan lukema ei ole erityisen korkea, mutta ei myöskään erityisen matala. En tiedä, kuinka suuri osa hallin paikoista on vuokrattu ja kuinka suuri osa vapaana, mutta en usko, että käyttöaste tuosta 53 prosentista kovin paljoa yleensä nousee — sehän on laskettu silloin, kun suurin osa talon asukkaista on kotona. Autottomien kotitalouksien osuus näyttää siis olevan sangen korkea muissakin kuin autopaikattomissa keskustakiinteistöissä. Jos oletetaan, että paikoista noin 60 % on asukkaiden käytössä, naapuritonteille voitaisiin rakentaa 143 autopaikatonta asuntoa lisää ja vuokrata paikat niiden asukkaille, ja vasta tällöin hallin käyttöaste olisi lähellä sataa prosenttia.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, mikä vaikutus pysäköintihallipaikan hinnalla on kysyntään. Tässä talossa hallipaikan vuokra on 100 euroa kuukaudessa (tai oli kaksi vuotta sitten, kun tähän muutimme ja asiasta kerrottiin, se on voinut muuttua sen jälkeen). Laitakaupungin lähiöiden autopaikkavuokriin verrattuna hinta kuulostaa korkealta, mutta onko se lähelläkään markkinahintaa? Jos hallin käyttöaste on näin matala kuin on, saattaa olla, että asukaspysäköinnin kysyntä on jopa niin heikkoa, että hintaa pidetään liian korkeana. Onko hinta oikeudenmukainen? Jos lasketaan autopaikan neliövuokra ja verrataan sitä saman kiinteistön vuokra-asuntojen neliövuokraan, niin autopaikan vuokra on suunnilleen kolme neljäsosaa asunnon vuokrasta. Asunnossa voi toki asua ja pysäköintihallissa ei, joten ehkä hintaero on siihen nähden oikeudenmukainen. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hinnoittelemalla pysäköintipaikat oikein voitaisiin välttää tarpeettoman pysäköintikapasiteetin rakentamista asuinkiinteistöihin. Ainakaan uutta asukaspysäköintikapasiteettia ei näille kulmille todellakaan tarvita.

Viisukatsomossakin vakosametissa

Viisukatsomossakin vakosametissa

2016-05-15 12.00.47Tänä vuonna taisin ensimmäistä kertaa ikinä katsoa euroviisufinaalin muualla kuin kotonani. Viisukatsomo löytyi peräti Espoosta asti, ja totisesti on sanottava, että oli niin laimea esityskavalkadi, että ei sitä ilman mahtavaa viisuporukkaa olisi jaksanutkaan oikein hereillä seurata. Tänä vuonna pisteidenlasku olikin paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin itse esitykset. Uudistus, jossa ensin kerrottiin tuomaripisteet ja vasta lopuksi yleisöpisteet, oli oikein tervetullut. Aiemmin ongelmana on ollut se, että kärki on erottunut jo pisteidenlaskun varhaisvaiheessa, jolloin jännitystä ei ole riittänyt loppuun asti. Mutta nyt tuomariäänten jälkeen mikä tahansa oli vielä mahdollista. Ja voi että, eipä olekaan ikinä niin paljon jännittänyt kuulla ihan viimeistäkin pistelukemaa. Vasta kun kuuli Venäjän yleisöpisteiden alkavan kolmosella, saattoi ruveta riemuitsemaan. (Niin, ei tainnut meidän katsomomme olla ainut, jossa yleinen sentimentti oli ”kuka tahansa, kunhan ei Venäjä.”) Toivottavasti EBU käyttää samaa pisteidenjulkistusjärjestystä jatkossakin!

Niin, ne esitykset… Noh, sanotaan vaikka, että Månsin ja Petran väliesityksenä vetämä ultimaattinen voittajaviisu oli ehdottomasti illan paras numero. Ja se on ihan helkkarin paljon sanottu, sillä siihenhän on saatu tottua, että euroviisujen väliesitykset ovat melko tylsää täytettä varsinaisten esitysten karnevalismin rinnalla. Viime vuosina karnevalismi on ollut pahasti vähenemässä, ja tämä vuosi oli ehkä pohjanoteeraus. Nyt on kuitenkin toivoa, sillä kun kerran on kansanmurhalla ratsastettu voittoon, niin suunta ei voi olla kuin kohti iloisempaa showta.

Näyttökuva 2016-05-15 kello 17.35.28Vuosi sitten sain peräti aikaiseksi listata euroviisulavan näyttävimmät kengät. Tänä vuonna en oikein jaksa edes yrittää, sillä painopiste oli viime vuottakin vähemmän kengissä. Okei, voidaan mainita vaikka Sandhjan pupu-Parikat tai Israelin esiintyjän mustat ja tähtiä säkenöivät glitterkengät, Saksan animetytön rusettitossut tai Australian laulajan korokkeelle nostamat hopeanhohtoiset piikkikorkkarit (Australian esitys olikin suunnilleen ainut, jossa ihan oikeasti kengät olivat kunnolla esillä). Mutta aika peruskamaahan nämä kaikki kuitenkin olivat. Kenkien sijaan nostan tällä kertaa esille kisojen parhaan hatun. Ja sehän oli tietenkin Georgian Nuuskamuikkusen päässä. Samassa kokoonpanossa esiintyi myös moppitukkainen ja pyöreäaurinkolasinen basisti kuin suoraan ysärin brittipopbändistä. Noin muuten tuosta happoisesta videokikkailusta saattoi joutua epilepsian partaalle, mutta showköyhänä iltana tälläkin pääsi jo kohokohdaksi.

Niin, tuo oma viisukatsomon asuni (tuolla ensimmäisessä kuvassa) sisälsi tällä kertaa sellaisen Per Unan vakosamettihameen, jota en ole tainnut täällä vielä aiemmin esitellä (juu, minulla niitä riittää). Ruskean vakosamettilätsän taasen on valmistanut se sama ystävä, joka on tehnyt myös sen toisen tällä viikolla esittelemäni lätsän. Hyviä kumpikin! Vihreän huivin olen ostanut joskus Mikkelin Carlsonilta. Kengät ovat vanhat El Naturalistat. Kuvauspaikkana on Beanie Kampissa. Sieltä saa mm. tällaisia jännälimuja, tässäkin oli makuna sitruuna lime ja sitruunaruoho.

Neljän vuoden kuiva kausi katkesi

Neljän vuoden kuiva kausi katkesi

2016-05-11 12.39.25Viikko sitten intouduin ostamaan uuden uimapuvun. Aivan heräteostoksesta ei ollut kyse, sillä olin jo vähän miettinyt, että voisin vaikka kokeilla, josko uimahallissa käynti nykyään onnistuisi. Edellisestä uimahallikäynnistäni olikin jo melkein neljä vuotta, ja silloin uinti päättyi siihen, että minut heitettiin hallista ulos ja toivotettiin tervetulleeksi takaisin sitten, kun hoitoni olisivat kutakuinkin päätöksessä. Blogasin tuolloin asiasta (mutta se oli vanhassa blogissa, jonka sisältö on jo siirtynyt autuaampiin bittiavaruuksiin, joten en valitettavasti voi silloisiin kokemuksiin linkata), siitä syntyi jonkin verran julkisuuttakin, ja Tampereen vihreät tekivät valtuustoaloitteen uimahallikävijöiden tasa-arvoisemmasta kohtelusta. Ymmärtääkseni kaupungin vastaus valtuustoaloitteeseen oli sitä tasoa, että mitään konkreettisia muutoksia käytäntöihin ei katsottu tarpeelliseksi tehdä. En siis tiedä, saisinko edelleenkään käydä rauhassa uimahallissa, jos näyttäisin samalta kuin silloin. Mutta siitä on jo neljä vuotta ja paljon on sinä aikana ehtinyt tapahtua, joten tämänpäiväistä kokeilua ei voi suoraan rinnastaa siihen, mitä aiemmin tapahtui.

2016-05-11 12.42.48Vaan ei muuta kuin matkaan. Pyynikin uimahalli on melkein naapurissa, ja olen kuullut, että halli on viihtyisämpi kuin Kalevan uintikeskus, joten sinne siis. Mutta ovella huomasin, että en ollut muistanut tarkistaa aukioloaikoja: halli aukeaa keskiviikkoisin vasta kello 13. Onneksi en päätynyt oven taakse aamutuimaan, vaan 12.39, joten menin puistonpenkille toviksi katselemaan kenkiäni ja odottamaan hallin avautumista. Kengät muuten ovat vanhat tutut Grünbeinit, mekko ja sukkahousut Indiskan ja nahkatakki kirppikseltä löytynyt merkkilaputon. Aluksi ajattelin, että voisin pukaista vaaleanruskean vakosamettitakin, mutta päädyin lopulta tähän pidempään nahkatakkiin. Kyseisessä vakosamettitakissa kokonaisuus olisikin ollut melko ysäri, kun ensinnäkin mekko on jo hyvin lyhyt (ja kreppikangasta), mutta mainittu takki vieläkin lyhyempi. No, ehkä joku toinen päivä (hmm, kenties huomenna?!).

Mutta se uimahallikäynti, niin, tällä kertaa kaikki sujui vallan mainiosti, toisin sanoen minuun ei kiinnitetty hallissa erityistä huomiota. Ja uiminenkin sujui, kaikkinensa sain räpiköityä jotain koirankaltaista uintia kilometrin verran. Aikaa pulikoimiseen meni noin tunti: uin sata metriä kerrallaan noin viidessä minuutissa ja hengittelin minuutin tai pari ennen seuraavaa satasta. Juuh, ei ole tekniikkani ihan terävimmillään eikä vauhti päätähuimaavaa, mutta enpä minä sinne ajanoton takia mennyt, vaan saadakseni vähän kuntoiltua. Sitä paitsi uidessa on pakko pitää prillejä, ja kun en ole vahvuudellisia uimalaseja hankkinut, niin uidessa on aina pidettävä pää pinnalla.

2016-05-11 14.32.14Pyynikin hallikin on, kuten olin etukäteen kuullut, paikkana Kalevan uintikeskusta miellyttävämpi: ei liian urheilupaikkamainen, mukavasti vanhanaikaisen rakennuksen tunnelmaa. Tosin Kalevan halli on remontoitu sen jälkeen, kun siellä viimeksi kävin, mutta tuskinpa sieltä sitä yleistä hallimaisuutta on pois saatu. Joka tapauksessa näiden hyvien kokemusten jälkeen rohkenen toistekin uimaan. Kuulin muuten, että minulla saattaisi olla mahdollisuus saada erityisuimakortti. Ehkä ihan harkinnan arvoinen juttu.