Ennen kuin menen aiheeseen syvemmin haluan täsmentää, että otsikon kysymys ei ole tällä hetkellä kovin akateemisesti muotoiltu ja että puhun nyt nimenomaan omista kokemuksistani enkä näistä ilmiöistä yleensä. Sinun omat kokemuksesi voivat olla täysin erilaiset, ja ehkä muotoilisit kysymyksenkin eri tavalla. Mutta asiaan.
Puhumalla kommunikoiminen — nimenomaan motorisena ja sosiaalisena toimintana — on ollut minulle vaihtelevasti hankalaa hyvin pitkään, ihan nuoruudesta tai ehkä jopa lapsuudesta saakka. Joskus on aivan mahdotonta saada sanottua oikeita sanoja tai edes kokonaisia johdonmukaisia lauseita. Ja kun kuullun ymmärtäminenkin tökkii, joskus enemmän ja joskus vähemmän, on keskustelemalla kommunikointi sellaista, jota usein välttelen. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka ihmiset pitäisivät minua puhumattomuuteni takia välillä vähän hitaana tai tylsänä tyyppinä.
Kyse ei kuitenkaan ole yleisesti kielellisistä vaikeuksista, sillä kirjoittaminen minulta sitten sujuu oikein hyvin. Olen ihan ala-asteelta asti saanut kehuja kirjoitustaidostani, olen julkaiseva kirjailija, ja erilaisissa chateissa olen keskustellut hyvinkin sujuvasti ja vuolassanaisesti 90-luvulta alkaen. Ja vieraat kielet ja monikielisyys — niin, minähän olen ammatiltani kääntäjä, ja harrastuksenani luen kirjoja ties miten monella kielellä. Että kyllä minä kieltä osaan tuottaa ja ymmärtää, kun se tapahtuu kirjallisesti.
Tätä taustaa vasten sain joskus viime vuosikymmenen lopulla — 2018, ellen ihan väärin muista — oivalluksen, jonka olisin toki voinut saada jo vaikka viisitoista vuotta aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nimittäin mieleeni pälkähti pohtia, että jos kerran kyse ei ole sinänsä kielen ymmärtämisen ja tuottamisen ongelmista vaan nimenomaan puhumisen ja kuulemisen ongelmista, niin olisiko minun helpompi kommunikoida viittomakielellä. Ja edelleen pohdin, että muistuttaako viittominen sitten (ainakin minun kohdallani jos ei yleisemmin) fysiologisena prosessina enemmän kirjoittamista kuin puhumista.
Ja kun ajatus oli syntynyt, rupesin opiskelemaan viittomakieltä. Aloitin nollasta, opiskelin ensin vuoden itsekseni, sitten menin työväenopiston alkeiskurssille, ja vuonna 2020 hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomalaista viittomakieltä (tarkemmin sanottuna viittomakielen asiantuntijan kandidaatti- ja maisteriohjelmaan). Nyt takana on kuusi vuotta viittomakielen opiskelua, joista neljä vuotta akateemisessa ympäristössä, ja voin kertoa ensimmäisiä alustavia havaintojani vastauksena siihen kysymykseen, joka minut sai opiskelemaan viittomakieltä.
Oikeastaan tähän asti en ole edes yrittänyt tarkemmin vastata kysymykseen, vaan olen aina sanonut, että vielä on liian aikaista, koska en osaa viittomakieltä vielä niin sujuvasti, että voisin käydä sillä luontevasti keskusteluja tuosta noin vain. Mutta tuossa yhtenä iltana ei niin kovin monta päivää sitten oivalsin, että kyllähän minä itse asiassa pystyn jo jotain vastaamaan, kunhan vain tajuan kiinnittää huomioni oikeaan suuntaan.
Nimittäin olen tässä kuluneiden vuosien mittaan oppinut käymään sisäisiä monologeja viittomakielellä. Eli mielessä pyörii joku ajatus, kuvittelen että olen viittomassa sitä jollekulle, ja sitten tuotan tarvittavat viittomakieliset lauseet mielessäni. Se sujuu yleensä oikein mallikkaasti siihen nähden, että on vasta kuusi vuotta siitä kun aloin opetella viittomisen alkeita ylipäätään. Mutta sitten kun rupean viittomaan käytännössä — joko kuvaan videota tai keskustelen jonkun kanssa — niin viittomiseni on äkkiä todella kömpelöä, kielioppi on ihan hukassa ja puolet viittomista unohtunut, ja minulle tulee ihan tyhmä olo.
Ja sitten tajusin, että näinhän asia on itse asiassa minulla puhumisenkin kanssa. Voin aika lailla vaivatta käydä vaikka kuinka pitkiä sisäisiä monologeja ihan sujuvasti, mutta sitten kun pitää puhua, niin sanat ja lauserakenteet ovatkin ihan hukassa. Ja tässähän se puhumisen ja kirjoittamisen välinen ero itse asiassa onkin: nämä sisäiset monologit ovat hyvin lähellä kirjoittamista, ja siksi ne sujuvat, kun taas puhuminen on eri juttu. Jos viittomakieltä kirjoitettaisiin, saattaisin huomata, että sisäiset viittomamonologini muistuttavat enemmän viittomakielen kirjoittamista kuin käytännössä viittomista.
Eli ongelmani taitaa lopulta olla siinä, että vaikeus on kielen motorisessa tuottamisessa, tapahtuu se sitten puhumalla tai viittomalla, ja vaikeudet korostuvat sosiaalisissa tilanteissa. Toisin sanoen ongelmani on ehkä pääosin sosiaalinen. Noh, siinä ei tietenkään ole mitään yllättävää.
Ehkä joskus löydän tähän akateemisemminkin muotoillun vastauksen, mutta tällä hetkellä se ei ole suoranaisena tutkimusintressinäni, joten sitä saanemme vielä odottaa.
Tässä vielä samasta aiheesta viitottu video. Juu tiedän, videon laatu on aivan surkea, mutta olen nyt ottanut projektiksi kuvata erilaisia viitottuja videoita matalalla kynnyksellä.
