Tänä viikonloppuna euroviisut lakkasi olemasta minulle. Fedissä näkemäni perusteella myös monelle muulle, etten suinkaan ole tunteineni tässä yksin. Mutta minulle henkilökohtaisesti tämä on aika iso asia. Olen parikymmentä vuotta tykännyt euroviisuista, olen saanut kisoista vuosien mittaan paljon hyviä korvamatoja ja aina välillä olen katsellut vanhoja esityksiä ihan huvikseni. Vuosi sitten katsoin itse asiassa kaikki vanhat esitykset läpi, jotta saisin vihdoin kokonaiskuvan kisojen kehittymisestä vuosikymmenten mittaan.
Eikä euroviisut ole ollut minulle vain nautinnollista viihdettä, vaan vuonna 2011 ne vaikuttivat identiteettini muovautumiseen suorastaan ratkaisevalla tavalla. Kun Moldovan esityksen pasuunakeiju kurvasi lavalle yksipyöräisellään, munani niin sanotusti halkesi (kuten transnuorisolla on tapana sanoa). Entinen elämäni jäi taakse, ja vuotta myöhemmin askartelin itselleni keijupuvun ja hankin oman yksipyöräisen. Noh, en minä sitä koskaan oppinut ajamaan, mutta euroviisuista tavallaan alkoi Taruni.
Jaksoin viihtyä euroviisujen parissa myös kaikki ne viime vuosikymmenen tasapaksut vuodet. Ja viime keväänä olin niin monen muun tavoin ympäri maailman aidosti innoissani Käärijästä ja aidosti pettynyt siitä, että hän ei voittanut. Odotin jo tämän vuoden kisoja ja sitä, että saisin taas nauttia mukavasta viihteestä maailman kaiken kaaoksen keskellä.
Mutta maailmantilanne ei nykyään salli ihmisten hengähtää viattoman viihteen parissa. Viime lokakuussa Israel käynnisti maahyökkäyksen Gazaan ja kiihdytti palestiinalaisten kansanmurhan ennennäkemättömän raa’aksi. Kun Venäjä kaksi vuotta sitten hyökkäsi Ukrainaan, EBU oli tilanteen tasalla ja sulki Venäjän ulos kilpailusta. Mutta nyt, runsaista ja perustelluista vaatimuksista huolimatta, EBU ei toiminut samoin, vaan nimenomaan päätti antaa Israelin osallistua tämän vuoden euroviisuihin.
Ja siihen loppui minun taipaleeni euroviisujen parissa. Kyse ei ole vain siitä, että ryhdyin boikotoimaan kisoja. Itse asiassa katsoin semifinaalit silti, joskin sen verran boikotoin, että en keskustellut esityksistä yhtään julkisesti tai kavereiden kanssa (ja aiempina vuosinahan viisuchatti on ollut olennainen osa viihde-elämystä). Mutta kisojen katsomisesta tuli nyt vain huono olo, enkä nauttinut niistä hetkeäkään. Lauantain finaalin jätin kokonaan katsomatta, en vain pystynyt enää. Metakeskustelua eli paskamyrskyä kyllä seurasin sen verran, että tiedän, että voittaja ei ollut Israel vaan muunsukupuolinen artisti Sveitsistä. Mutta en osaa iloita tästä tuloksesta yhtään. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, millainen sveitsiläisten kappale on, vaikka näin sen semifinaalissa. Sillä kun ajattelen tämän vuoden euroviisuja, näen mielessäni vain nämä Kreikan kommunistinuorten videoksi tiivistämät kuvat:
En pidä todennäköisenä sitä, että EBU muuttaisi linjaansa Israelin suhteen jatkossakaan. Niinpä en pidä todennäköisenä sitä, että euroviisujen aiheuttama huono olo tästä väistyy. On aina raskasta, kun joutuu rakentamaan identiteettiään uudelleen, mutta nyt on tullut sen aika. Euroviisut eivät enää määritä minua. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, ja vanhat lauluesitykset vuoteen 2023 saakka kulkevat edelleen mukanani. Mutta bye bye EBU, EBU goodbye, itke en kun loppuu tää!