Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.

Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.

Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.

Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.

Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.

Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.