Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia -kurssin esseeksi.

Kuurojenopetuksen alku

1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla.

Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49).

Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984).

Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin.

Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62).

Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa.

Kuurojen seurakuntatyö

Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.)

1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.)

Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle.

Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia.

Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984).

Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata.

Päätäntö

Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset.

Lähteet

  • Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans. Project Gutenberg Ebook.
  • Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.
  • Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
  • Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia. Helsinki: Kuurojen Liitto.
  • Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta. Helsinki: Weilin+Göös.
  • Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä. Helsinki: Finn Lectura.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.