Nördäystä kesän kynnyksellä

Nördäystä kesän kynnyksellä

2015-05-15 16.46.45Hupsista, edellisestä postauksesta on päässyt vierähtämään melkoisesti aikaa. Niinpä ihan jatkumon ylläpitämiseksi ajattelin melkein aurinkoisessa ja melkein lämpimässä säässä ottaa hiukan varaslähtöä kesään: kiskaisin kaapista ylleni yhden lukuisista kevyistä Indiskan värioksennusmekoistani ja sujautin jalkoihini Fly Londonin tolppakorkosandaalit (joista Facebook ystävällisesti juuri ilmoittikin, että kaksi vuotta sitten esittelin niitä uutena hankintana, jotka löysin 70 prosentin alennuksesta). Koska sää nyt ei ihan oikeasti ollut vielä kesäinen, piti vielä lämmön vuoksi vetää jalkaan sukkahousut ja peittää käsivarret takilla. Sitten kävin nopeasti kaupassa ja luikahdin takaisin kotiin.

Syy kotona viihtymiseen on se, että olen taas vaihteeksi uppoutunut pelaamaan. En aina pelaa, mutta kun pelaan, hakkaan sitten samaa peliä tunti-, päivä- ja viikkokaupalla, kunnes takamus on kasvanut sohvaan kiinni ja peukalot ovat vaarassa irrota. Ihan jokainen peli ei nimittäin innosta, siihen tarvitaan jotain erityistä. Sellaista erityisyyttä tarjoaa Dragon Age: Inquisition. En ole mikään erityinen fantasiapelien fani enkä seuraa pelisarjojen laajempia saagoja, joten sarjan aiemmista osista en tiedä mitään. Nyt kolahti nimenomaan tämä peli, ja houkuttimena toimi taikasana inkvisitio. Uskonnollisessa symbolismissa on aivan omanlaistansa viehätystä, ja tässä pelissä ei muuta olekaan kuin uskontoa uskonnon perään. (Kumma kyllä uskonto noin totisesti harjoitettuna hommana ei minua henkilökohtaisesti houkuttele, mutta laajaa symbolista kuvastoa ja tarinastoa ahmin ja viljelen mielelläni. Ehkä toimintaa voisi jossain määrin kutsua ironiseksi, vaikka se nyt ei kaikkia nyansseja tavoitakaan, mutta on kuitenkin lähempänä kuin totisuus. Samalla tavalla uskonnollisella kuvastollaan viehätti muuten pari vuosikymmentä sitten sellainen peli kuin Hexen.)

Hankin pelin jouluksi, varsinaisesti joululahjaksi eräälle toiselle samassa taloudessa sitä pelaavalle, mutta ounastelin kyllä itsekin pitäväni siitä. Vuodenvaihteessa hakkasinkin pelin läpi melkoisessa hurmoksessa ja tajuamatta kunnolla puoliakaan kaikesta sisällöstä, sillä sisältöähän riittää. Vasta hyvän matkaa pelissä edettyäni minulle selvisi, että siinä voi kaiken muun tekemisen lisäksi myös romantisoida inkvisition muita sotureita. Ja kun olin kuullut tästä, tiesin, ketä minä romantisoisin. Dorian, ah, Dorian! Tuo upeannäköinen, vahattuviiksinen, kirjastossa viihtyvä, älykäs ja aina sanavalmis nahkaverhoiltu komistus, joka ei epäröi heiluttaa sauvaansa (siis sitä maaginsauvaa, joka ampuu tulipalloja örlöjen päälle — mitä oikein luulitte?). Paitsi että iskemisen matkassa oli pieni mutka. Dorian nimittäin viihtyy miesten seurassa, kuten hänen isänsä asian hienotunteisesti ilmaisi. Minä pelasin luonnollisestikin naishahmoa, joten mahdollisuuteni Dorianin suhteen olivat jo lähtökohtaisesti menneitä (pelissä olisi voinut kyllä yrittää Dorianin eheyttämistä, mutta en oikein luottaisi senkaltaisten toimenpiteiden onnistumiseen edes fantasiamaailmassa).

Tämä epäonnistuminen suhderintamalla jäi kaihertamaan mieltäni. Mutta kun näin kesän korvilla pelikutka alkoi taas kasvaa, tartuin uudestaan Inquisitioniin — ja tein uhrauksia: aloin pelata peliä mieshahmolla ihan vain siksi, että voisin vihdoinkin iskeä Dorianin. Ja tättärää! Minähän onnistuin. Dorian Pavus Tevinterin imperiumista löysi tiensä pääinkvisiittori Reegelbuntin kortteeriin, nahkahaarniska putosi lattialle ja pelin välivideo feidautui ennen kaikkein lihallisinta kohtausta.

Niin, ja tämän lisäksi olen pelannut peliä nyt toisella kerralla läpi aivan eri huolellisuudella ja eri tavalla tarinaan ja paikkoihin perehtyen. Siksi tähän on kulunut jo kokonainen viikko (peliajassa noin 60 tuntia), mutta suunnilleen toinen mokoma on vielä pelattavaa.

One Response »

  1. Pingback: » Olenpas haltioitunut Taru Luojola

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *