Kuvio toistuu joka vuosi. Ensin sitä ounastelee viikon tai parin verran, kuulostelee tuulta latvuksissa, tarkkailee valon muuttumista. Sitten odotettu merkki saapuu — se voi olla ensimmäinen omenantuoksuinen iltakävely omakotialueella, tai kuten tänä vuonna, epäsuoran auringon vain muutamaksi minuutiksi heittämä kattolampun varjo keittiön seinässä.

Syysmelankolia on täällä, ja se ei pyydä, vaan käskee keskeyttämään sen, mitä ikinä teetkin, ja kuuntelemaan loppuillan syysmusiikkia. Ja vaikka kuinka ympäristö yrittää antaa vihjeitä, että eihän kesä nyt vielä voinut olla siinä, eihän, syysmelankoliaa ei huijata. Kun Väliaikaisessa Hiedanrannassa järjestetään puutarhajuhlat, sinne lähdetään vielä muuten kesäisissä tamineissa, mutta päähän vedetään syyshatuista syksyisin, Strange Hours Atelierin kääpähattu.

Ja siellä istutaan Lielahden kartanon puistossa suihkulähteen raunioilla ja juodaan Urbaanin Tampereen tarjoilemaa suodatinkahvia pahvimukista, sillä syksyn tavoin Hiedanrantakin on vasta kehittymässä eikä sieltä vielä saa lattea paksussa lasissa.

Siellä kiivetään istumaan vanhan tammen paksulle oksalle, vaikka yllä on Rinascimenton röyhelöpaita ja Pomodoron hauras hippihame, sillä El Naturalistan sandaalit ovat kauniista syksyisestä ulkonäöstään huolimatta oikein hyvät kiipeilykengät ja joka tapauksessa joku on jättänyt oksan alle lahon tuolin juuri sitä varten, että sen avulla kiivettäisiin oksalle istumaan.

Siinä sitä sitten keikutaan oksalla ja tiedetään, että syksy ei ole loppu, vaan alku, ja uutta ei voi syntyä, ellei vanhaa välillä kuole.