Berliinin-loma päättyi onnellisesti kenkähankintaan. Mutta siitä lisää jäljempänä, aluksi kirjoittelen vähän havaintojani Berliinin joukkoliikenteestä. Ensivaikutelma kaupungin linjakarttoja katsellessa on, että järjestelmä on ennen kaikkea sekava. Enkä sano tätä mitenkään kevyin perustein, sillä pääsääntöisesti sujuva sukkulointi monimutkaisissa joukkoliikennejärjestelmissä on minulle ihan luontevaa. Noh, Berliinissähän joukkoliikennejärjestelmää riittää: On S-junaa ja U-junaa, on kaksia eritasoisia raitiovaunuja, on ainakin neljiä erilaisia bussilinjoja, on siihen päälle myös varsinaista lähijunaliikennettä ja ilmeisesti vesibussejakin. Pääsääntöisesti U-junat kulkevat maan alla ja S-junat maan päällä, paitsi silloin kun S-junat kulkevat maan alla ja U-junat maan päällä. Ratikat taas suhailevat pääasiassa entisessä Itä-Berliinissä ja U-junat Länsi-Berliinissä, paitsi silloin, kun ratikkalinja jatkuukin vähän länteen ja U-juna työntyy syvälle itään. Metroilla ei yleisesti ottaen tunnu pääsevän yhtään mitään yhtään minnekään, ja matkalle kertyy helposti monta vaihtoa erilaisten kulkuneuvojen välillä. Tiheästä ja monipuolisesta verkostosta huolimatta kävelymatkat pysäkeille ja pysäkeiltä venyvät pitkiksi, ja usein nämä kävelymatkat on taitettava silkalla joutomaalla, jota kaupungissa on käsittämättömän paljon.

Monenlaisten järjestelmien päällekkäisyyksien ja sekasotkujen taustalla on tietenkin ennen kaikkea kaupungin värikäs ja pilkottu menneisyys, ja samasta taakasta juontuu myös suuri osa joutomaasta. Tästä tyrmäävästä ensikokemuksesta ja historiallisesta sekavuudesta huolimatta kaupungissa liikkuminen sujuu, sillä palaset on onnistuttu yhdistämään erittäin hyvin palvelevalla tietojärjestelmällä. Tuo kuva tuossa yllä on otettu eräästä M-linjaksi brändätystä raitiovaunusta, ja pihvinä on ratikan katossa roikkuva infonäyttö. Suurella näytöllä luetellaan kolmesta viiteen seuraavaa pysäkkiä, ja kahden seuraavan pysäkin kohdalla mainitaan myös kaikki linjat, joihin kyseiseltä pysäkiltä voi vaihtaa. Reittioppaasta voi etukäteen hahmottaa tärkeimmät vaihtopysäkit, minkä jälkeen kulkuneuvon infonäyttöä seuraamalla eksymisen mahdollisuus on hyvin pieni. Vastaavia suuria bussinäyttöjä on jopa osassa busseista. Kun kaikkien tärkeimpien linjojen vuoroväli on 5–10 minuuttia ja yölläkin 20–30 minuuttia, ovat vaihdot eri kulkuneuvojen välillä hyvin sujuvia.

Että joo, Tampereen ratikkaankin sitten tällaiset isot infonäytöt, kiitos! Ja vähitellen myös uusiin busseihin. Tuosta pysäkkikohtaisten vaihtoyhteyksien näytöstä voisi panna vielä sen verran paremmaksi, että näytettäisiin reaaliaikaisesti vaihtolinjojen arvioitu seuraava lähtöaika seuraavalta pysäkiltä. Kyllä Lissun tiedot tähän taipuvat.

Mutta emme me tosiaan koko lomaa suhanneet ympäriinsä joukkoliikennevälineisiin tutustumassa. Söimme myös jäätelöä, koska Berliinissä kuulemma on eksoottisia jäätelömakuja tarjolla. Ensimmäisellä kerralla mauiksi valikoituivat vähän perinteisemmän kuuloiset sahrami sekä kookospähkinä, jotka tuli ostettua Cuore di Vetrosta Max-Beer-Straßella. Nämä kumpikin olivat oikein pehmeän makuisia ja herkullisia. Itse toki keskityin enemmän omassa kädessäni olleeseen sahramiin, kookos oli enemmänkin kotilibristini valinta. Toisella kerralla söimme jäätelöä Potsdamer Platz Arkadenin kahvilassa, ja täällä valikoimissa oli jo astetta erikoisempia makuja. Maistoin sitruuna–basilikaa, kotilibristini taasen omena–bergamottia. Näitä kumpaakin voisi luonnehtia ennen kaikkea kirpeiksi. Saas nähdä, pystyykö Tampereen kesän jäätelötarjonta vastaamaan näihin haasteisiin.

Jäätelönsyönnin lisäksi kiersimme toki kaikki kenkä- ja kirjakaupat, emmekä suinkaan kaukaa vaan hyvin, hyvin läheltä. Suuren kaupungin lukuisten ostoskatujen ja -keskusten kiertelyssä on kuitenkin se huono puoli, että vaikka aluksi tarjonta näyttääkin erittäin runsaalta ja monipuoliselta, alkaa se pian toistaa itseään, kun joka kulmassa on aina vain niiden samojen ketjujen kauppoja, joissa on aina vain ne samat kenkämerkit ja niiltä samat muutamat mallit. Ja kun valikoima muutamaa ilahduttavaa poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkin on enimmäkseen sellainen hyvin saksalainen (tiedättehän, inasen liian pornahtavan ja halvan näköistä), niin alkoi jo uhkaavasti näyttää siltä, että joudun lähtemään kotiin paljain jaloin. Mutta sitten valtavan Mall of Berlin -kauppakeskuksen valtavien kenkäkauppojen joukosta löytyi sentään yksi kauppa, Salamander, jossa pääsi kokemaan ooh!-elämyksen, kun esittelypöydällä oli Giorgio Venutin lystikkäitä kippuralärpäkekenkiä. Yön yli hauduttelin ostopäätöstä, ja matkalla lentokentälle sitten poikkesimme vielä kaupassa uudelleen. Punaiset houkuttivat eniten, mutta niitä ei valitettavasti ollut koossa 41. Sinisiä sen sijaan löytyi, ja nyt minulla sitten on ensimmäiset siniset kengät, ja niissä on tosi söpöt kippurahännät! (Tässä kuvassa muuten näkyy paremmin tuo uusi Indiskan hamekin, jonka jo viime kirjoituksessa mainitsin.)

Ai joo, matkan ajankohta ja kohdehan valikoituivat varsinaisesti sen perusteella, että lempiartistini Princess Chelsea esiintyi Berliinissä 2. kesäkuuta. Keikalla tuli käytyä, ja toki kuvasin prinsessan kengätkin. Tosin klubivalaistuksessa niistä ei kovin hyvää kuvaa saanut. Tuommoiset mustat paksupohjaiset ja -korkoiset solkikengät, joissa on jotain ilmeisesti kukkakoristeita. En ole vielä tunnistanut merkkiä!