Nyt tuli käytyä kyllä hyvin epätodennäköisessä kesätapahtumassa. Haapamäen museoveturiyhdistys ajoi Kaskisten matkailun tilaaman museojunavuoron Seinäjoelta Kaskisiin ja takaisin. Suupohjan radalla ei tämän useampia matkustajajunia kulje, joten pitihän tähän tilaisuuteen tarttua. Dr13:n vetämässä puukoristen matkustajavaunujen (ja kahden varhaisen sinisen vaunun) letkassa kolisteltiin huonokuntoista pätkäkiskorataa läpi lakeuden. Perillä odotti Kaskisten kalarantapäivät. Kyllä, Kaskisten kalarantapäivät.
Tai no, ihan ensimmäisenä perillä odotti tavanomainen suomalainen kesäsää sekä vanha kurainen asemanpiha, jossa ei ole enää edes laituria. Olin toki pukeutunut elämyksen edellyttämällä huolellisuudella, jollaista pienessä kalastajakaupungissa ei selvästikään ole totuttu kohtaamaan, siksi kehnossa kunnossa nämä kulkulaitosfasiliteetit olivat. Sain kuitenkin kierrettyä vesilammikot ja kuvautettua oheisen ensivilkaisun päivän asuuni. Kerron siitä tarkemmin jäljempänä. Tyylikkyyteni ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta; esimerkiksi aseman ovesta sisään astuessamme eräs vanhempi rouva nykäisi hihastani ja lausui: ”Haluan antaa sinulle komplimangin hienosta asustasi.” Ah, kaikkea toivoa tämän pikkukaupungin suhteen ei siis vielä tarvinnut heittää!
Rautatieasemalta poimimme kaupungin kartan, jotta osaisimme suunnistaa paikallisiin palveluihin. Junamatka Tampereelta Seinäjoen kautta oli ollut pitkä, kutakuinkin neljä tuntia, joten virvoikkeita jo kaipasimme. Kartassa huomiomme kiinnitti merkintä Cafe Johannes Raatihuoneenkadulla. Päätimme suunnata sinne. Vesisateessa ja matkan rasituksista voipuneena tämä vain muutaman korttelin matkakin tuntui hyvin pitkältä, ja eräänlaisen lisäyllätyksen koimme nähdessämme mainoskyltistä, että kahvilan nimi olikin Cafe Johannes 3:16! Mutta niin vain kaipasimme keidasta erämaassa, että emme antaneet tämän häiritä. Ja katso: kahvilan valikoimiin kuului muun muassa neljää eri paikalla leivottua kakkua. Otimme yhden palan marenki-mansikkakakkua ja yhden palan suklaakakkua ja söimme ne puoliksi. Mums — vai sanoisinko: ylistetty olkoon Hänen nimensä!
Jälleensynnyttyämme suuntasimme kohti sitä paljon puhuttua Kalarantaa. Sade valitettavasti vei tapahtuman tunnelmasta parhaan terän, ja aika paljon sain keskittää huomiotani kuralätäköiden väistelyyn (niin, Kaskinen on vanha kaupunki, jossa on hieno ruutukaava ja päällystetyt kadut, mutta Kalarannan raitteja ei ollut päällystetty). Tarjolla olisi ollut muun muassa kirjanjulkistamistilaisuus, jonka vieraista toisen jopa tunnen, mutta en varsinaisesti edes harkinnut käveleväni ylös myllykalliolle, jossa tilaisuus olisi ollut. Kävimme kuitenkin tutustumassa kalastusmuseoon. Näytillä oli paljon verkkoja, verkonkäsittelyvälineitä, kalansäilytysastioita, jääkulkupelejä ja sen sellaista. Tässä kuvassa olen suorastaan haltioitunut takanani näkyvästä jättirysästä.
Kalastusmuseon nähtyämme totesimme kalarantapäivät nähdyiksi ja lähdimme kävelemään Raatihuoneenkatua takaisin keskustaan päin. Sateen lisäksi tekemisen puute uhkasi jo akuutisti latistaa matkatunnelman, mutta sitten iloksemme huomasimme loppis-kyltin kaupungintalon kupeessa. Sieltä löytyi joitakin mielenkiintoisia vanhoja tavaroita, joista itsellemme hankimme vanhan ruotsalaisen arkistokorttilaatikon sekä Aurora-merkkisen metallisen kahvipannun, jonka pohjassa oleva leima 1910 saattaa olla valmistusvuosi. Niin, ja löysin kirppikseltä myös hatun! Se on sellainen Kangolin lyhytkarvainen hattu, jonka tyylisiä minulla on jo kaksi, ja tämän hatun muotokieli on samankaltainen kuin paljon käyttämässäni ruskeassa sulkahatussa, mutta nyt löytämäni hattu on vihreä.
Kirppikseltä suuntasimme paikalliseen kebulaan, jossa söimme kalarantapäivien kunniaksi kalaruokaa eli frutti di maret. Pitsanähminnän jälkeen päätimme nähneemme kaupunkia tarpeeksi ja palasimme asemalle saadaksemme varmasti junasta hyvät paikat, sillä menomatkalla se oli aivan täynnä (kumma kyllä paluumatkalla vaunumme oli miltei tyhjä, mihin hävinnivät kaikki matkalaiset).
Ennen paluumatkaa oli kuitenkin aikaa ottaa jokunen hyväkin kuva päivän huolella valitusta asusta. Museojunamatka vanhaan satamakaupunkiin velvoittaa pukeutumaan tilanteen mukaan, tässä tapauksessa vintage-henkiseen Killercatin seilorimekkoon, siihen sopiviin Poetic Licencen kenkiin ja varsinaisesti juuri tätä asukokonaisuutta varten hankittuun violettiin seilorilakkiin, jonka olettekin jo nähneet loputtoman monta kertaa. Kenkien mallinimi on muuten Girl About Town eli suomeksi kaupunkivaeltelijattaret, ja mikäs sen sopivampaa minulle. Tosin nämä kengät eivät ole mitkään varsinaiset kaupunkivaelluskengät, sillä korkoa on paljon ja varpaat painuvat kärkeen sen verran lyttyyn, että hiertymiä syntyy helposti. Mutta kyllä näillä nyt yhden pikkukaupunkiretken suorittaa silloin, kun tyyli sitä vaatii.
Asussa on muuten mukana myös violetti Hell Bunnyn tyllialushame, ja tyylitietoiset epäilemättä huomaavat, että sehän on aivan liian lyhyt mekon helmaan nähden. Kyllähän tällainen tyylirikos näin koko maailmalle jaettuna on vähän nolo, mutta ei se tuolla pienessä maailmassa niin haitannut, siksi monta kehua asustani sain kuulla, että varmasti olin näinkin koko päivän tyylikkäimmin pukeutunut turisti Kaskisissa. (Tämä sama asu on eri palveluissa tällä hetkellä käyttämässäni profiilikuvassakin nähtävissä, ja siinä tuo alushamekin näkyy paremmin, kun olen sen varta vasten kuvauksellisesti asetellut. Se kuva on peräisin kahden vuoden takaiselta Finncon-matkalta.)
Kolmas päivämatka neljän päivän aikana on joltisenkin väsyttävä kokemus, ja paluumatkalla junan kolinassa paitsi unohduin katselemaan maisemia ja laskemaan pelloilla pyöriskeleviä fasaaneja (miten niitä voikin olla niin paljon?) myös luin tällaiseen vanhanaikaiseen matkustamiseen hyvin sopivaa kirjaa eli Sarah Watersin uusinta romaania The Paying Guests. Tarina lähti liikkeelle hitaasti kuin päivän museojuna, mutta nyt, kun tarinassa on päästy kultaisen leikkauksen kohdalle, se on vihdoin täydessä vauhdissa. Saas nähdä, mihin tämä safonilainen kertomus vielä kehittyy.