Sain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.
Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.
Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.
Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.
Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):
1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.
Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.
Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.
Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.
Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.
Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.
Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.
