Vuoden 2019 perkeet perattu

Vuoden 2019 perkeet perattu

Tänä vuonna perkeiden suorittamisessa kestikin huomattavasti pidempään kuin viime vuonna, mutta nyt olen vihdoin lukenut kirjan kuhunkin haastekohtaan! Viime vuoden tapaan haasteen suorittaminen vaati toisaalta hirveän paljon ponnistelua, mutta toisaalta joukkoon mahtui myös jokunen erinomaisuudellaan yllättänyt helmikin. Tähtikeskiarvo 2,5 on hiukan korkeampi kuin viimevuotinen 2,3, mutta silti jälleen keskimääräistä yleisarvosanaani 3,06 matalampi. Ja näiden arvioiden myötä onkin hyvä hengähtää kaksi kuukautta ennen ensi vuoden perkeitä.

1. Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken — Volter Kilpi: Alastalon salissa

⭐⭐⭐⭐ Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.

Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.

Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.

2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi — Charlotte Perkins Gilman: Herland

⭐⭐ Totisesti graafinen suunnittelu on ollut tämän kirjan kansigraafikon intohimo! Ajatuskin sattuu silmiin.

Kirjassa kerrotaan kolmesta yhdysvaltalaisesta tutkimusmatkailijamiehestä, jotka mainitsematta jäävässä maailmankolkassa löytävät maan, joka on luonnonmullistuksen vuoksi elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta kaksi tuhatta vuotta. Tuona aikana maassa on elänyt vain naisia, joille on kehittynyt kyky siitä ilman hedelmöitystä. Ilman miesten häiritsevää läsnäoloa naiset ovat onnistuneet kehittämään yhteiskunnalliset olot niin harmonisiksi, että minkäänlaista konfliktinpoikastakaan siellä ei tunnu esiintyvän.

Koska naisten maassa ei itsessään ole mitään aineksia konfliktiin, kirjan ainoa jännite syntyy siitä, kun ulkoa tulleet yrittävät oppia uuden maan oloja ja uuden maan asukkaat utelevat ulkomaailman asioista, ja näitä sitten verrataan keskenään, usein dialogin, kuvailun ja introspektion eikä niinkään toiminnan keinoin. Kyseessä on siis melko puhdasoppinen ajatusleikki, jonka johtavana kysymyksenä on, että mitä jos kaikki maailman ristiriitaisuudet johtuisivat miehistä ja miehiä ei äkkiä olisikaan.

Olisi kiinnostavampaa lukea näistä lähtökohdista kirjoitettua kirjaa, jossa ei ole lainkaan ulkopuolisia ja ulkomaailmaa, draama olisi rakennettu täysin utopian omien asukkaiden välille ja maailmaa katseltaisiin utopian asukkaan näkökulmasta. Näin voisi keskittyä oikeasti tapahtumiin eikä pelkkään infodumppiin.

3. Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide

⭐⭐ Okei, nyt täytyy sanoa, että olen ihan inasen yllättynyt. Eihän nyt ihmisellä perkeiden lisäksi mitään muuta syytä voi olla tarttua tällaiseen abominaatioon. Täytyy olla melkoinen kirjallisuuden vihaaja sen, joka työkseen osallistuu ”menestysteosten” silpomiseen. Niinpä lähtökohtaisesti odotin, että saan lukea ihan totaalista paskaa. Mutta oikeastaan tämän luki ihan siinä missä minkä tahansa muunkin keskinkertaisen viihdekirjan. Ja oli tämä paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi kesken jäänyt Avalonin usvat, jonka jokainen lause meinaa saada minut niin armottomasti nukahtamaan, että piti ihan ottaa siitä taukoa lukemalla välillä Kirjavalioita.

Melkoinen sillisalaatti tällainen kokoelma kyllä on. Ensimmäinen teos, Erehdysten yö, on kaivosteollisuuden ympärillä pyörivä trilleri ja murhamysteeri (en kyllä ihan saanut kiinni, mikä kirjan öistä oli se, jona mainitut erehdykset tehtiin). Toisena oleva Ilveskissa taas on ihan vihoviimeisen hirvittävä pahanmielen tarina, sillä siinä rääkätään jatkuvasti eläimiä, ja kehystarinana on seurata villinä syntyneen ilveksen ja kotikissan risteymän elämää. Kolmas Kauniita unia, rouva Hunter on aika tavanomainen jenkkiesikaupunkiin sijoittuva stalkkerisarjamurhaajatarina. Neljännen, Rouva Pollifax parantolassa, nimi on todella harhaanjohtava, sillä siinä ei kerrottu rouvan terveyshuolista, vaan kyseessä oli kansainvälinen humoristinen ja lievästi jännittävä agenttitarina James Bond -hengessä.

Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää se, että niistä on lyhennettäessä otettu pois kaikenlainen henkilönkehittely ja kaikki suvantokohdat, ja jäljelle on jäänyt vain toimintaa toiminnan perään, koko ajan mennään eteenpäin. Lukukokemus lienee näin jossain määrin ohuempi ja yhdentekevämpi kuin jos teokset lukisi alkuperäisessä mitassaan. Ja tietenkin köykäisten viihdetarinoiden kieli on välillä vähän huolimatonta ja tahattoman koomista.

Noh, Kirjavaliot on nyt kokeiltu, enkä usko toista kertaa tällaista settiä lukevani. Anekdoottina mainittakoon, että vaikka Kirjavalioita on julkaistu suomeksikin kymmeniä, ehkä peräti satoja niteitä, juuri tämä nimenomainen osa tulee vastaan todella usein ja löytyi myös minun lapsuudenkotini hyllystä 80-luvulla. Oletan, että Valitut Palat on tätä osaa jaellut aika avokätisesti aikoinaan. Tämänkertainen lukukappale löytyi Sampolan kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se myös palaa.

4. Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet — Robert Ruark: Uhuru

⭐ ”Lise Marteliksesta oli omituista, millä tavalla mustat miehet aina liittoutuivat ja kieroilivat toisiaan vastaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin katkeraa kilpailua, ei edes pahimpien huorien kesken pahimmissa baareissa, missä hän oli koskaan työskennellyt. Nämä poliitikot olivat pahempia kuin homoseksuellit, aina nokkimassa toistensa silmiä.”

Mm. tämän freeššin tuhnahduksen 1960-luvulta tarjoaa toisen ja kolmannen polven brittisiirtolaisten raskaasta valkoisen miehen taakasta Kenian itsenäisyyden kynnyksellä kertova Uhuru. Kirjassa on suurin piirtein kolmenlaisia mustia henkilöitä: villejä alkuasukkaita, jotka tuskin ovat puusta laskeutuneet, hyväluonteisia ja tottelevaisia palvelijoita sekä vehkeileviä kansankiihottajapoliitikkoja, jotka saavat villit alkuasukkaat ryhtymään julmuuksiin valkoisia ja näiden hyväluontoisia mustia palvelijoita vastaan. Valkoiset sen sijaan ovat lähinnä uhreja.

Enkä olisi tätä tauhkaa lukenut, ellei tätä repaleista nidettä olisi tullut vastaan kirjaston vaihtohyllystä (jos tarkkoja ollaan, irronnut selkämys ei ole hävinnyt, vaan löytyy kirjan välistä, mutta vuosi oli jo pitkällä eikä muita repaleisia kirjoja ollut tullut vastaan, niin tyydyin joustamaan haasteen vaatimuksista sen verran). Täyttä struggelitavaraa.

5. Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja — Pajtim Statovci: Bolla

⭐⭐⭐⭐ Statovcin kolmas romaani on taas kerrontateknisesti erinomainen, mutta sisällöllisesti kirja on sama mut eri kuin hänen aiemmat romaaninsa. On aina vähän mälsää, kun kirjailijan voi sijoittaa kategoriaan, jossa jo lukematta tietää, mitä tulee tapahtumaan. Okei, tässä oli ehkä sormenleveyden verran valoisampi loppu kuin aiemmissa, mutta jälleen kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta oloissa, joissa asia on pidettävä salassa, ja jälleen kerran sota pilaa kaiken ja pakolaisuus vieraassa maassa jättää olon ontoksi. Toki sinällään vaihtelua näihin ihmissuhdedraamoihin sodan jaloissa tuo se, että nyt ei eletä toista maailmansotaa vaan Jugoslavian hajoamissotia vuosituhannen vaihteessa. Mutta kaipa minä mieluummin lukisin muutakin kuin sotatuskia ja kväärirakkautta ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksessa.

6. Kirjallisuustieteellinen teos — Pertti Ojajärvi (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa

⭐⭐⭐ Tähän haastekohtaan osui varsin hienosti tällainen temaattinen artikkelikokoelma, joka oli oikeastikin kiinnostava. Artikkeleissa käsitellään toisaalta kirjan nimen mukaisesti sitä, millaisia toimintaedellytyksiä kirjallisuudella on nykykapitalismissa ja millaisia rajoitteita ja paineita pitkälle kehittynyt uusliberalismi asettaa niin kirjailijoille kuin kirjallisuusinstituutioille, mutta toisaalta osassa artikkeleista tarkastellaan myös sitä, miten nykykapitalismi näkyy kirjallisuudessa (ja teatterissa ja elokuvassa). Painopiste on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta vertailukohtaa haetaan välillä mm. Yhdysvalloista, jossa kapitalistinen toimintaympäristö on määrittänyt kirjallisuutta paljon kokonaisvaltaisemmin jo paljon pidempään.

Samaan aikaan tätä lukiessa satuin Tampereella osallistumaan Kertomuksen vaarat -projektiin liittyneeseen Kirjailija tarinataloudessa: häpeä vai kunnia? -keskustelutilaisuuteen, jossa kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat pohtivat pitkälti näitä samoja asioita (mainittakoon, että kukaan keskustelutilaisuuden osallistujista ei esiinny tässä kirjassa). Voin siis ounastella, että kyseessä on tällä hetkellä paljon puhuttava aihe, ja sellaisena se toki kiinnostaa minua myös oman kirjailijantyön kautta.

Sekä perkeeksi että kirjallisuustieteelliseksi teokseksi tämä kirja oli siis oikein kiinnostava valinta. Mutta mahtuihan kokoelman viimeiseen artikkeliin (Kristina Malmion Wunderkammer?) myös yksi aivopieruhko: ”He eivät enää ole vain vieraantuneita, ahdistuneita ja eristyneitä subjekteja, vaan jo lähes autistisia, usein vailla inhimillisiä kontakteja ja tunteita.” Kun autistina lukee tällaista, niin meneehän se tunteisiin.

7. Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja — Alfred Shemweta: Sauti Ya Kevin

⭐⭐ Hiki ni kitabu cha kwanza nimechosoma kwa Kiswahili.

Elikkäs ensimmäinen swahiliksi lukemani kirja. Suomeksi kirjan nimi on Kevinin ääni, ja sikäli kuin ymmärsin lukemani, tässä on yhdysvaltalainen kertoja Karen, joka isän työn vuoksi on lapsena asunut Tansaniassa ja siellä tutustunut erääseen Keviniin, ja kun Karen myöhemmällä iällä käy uudestaan Tansaniassa, hän kohtaa taas Kevinin ja syntyy jotain säpinänpoikasta, joka kuitenkin päättyy johonkin väärinkäsitykseen. Sitten kerrotaan Kevinin elämäntarina eli kuinka hän maaseudulla joutui orvoksi, otti ainoan vuohen mukaansa (jonka hyeenat sitten söivät — kirjan surullisin kohtaus!) ja lähti matkaan, päätyi Dar es salaamiin katulapseksi ja sieltä onnenkantamoisen myötä kasvattilapseksi perheeseen, joka maksoi koulunkäynnin, ja koulun jälkeen Kevin pääsi pilapiirtäjäksi aikakauslehteen, mutta suhteet kavereihin eivät oikein sujuneet ja seurustelustakaan ei oikein tullut mitään, niin väkisinkin Kevin oli vähän varautunut sitten kun myöhemmin Karenin kohtasi. Noh, kun väärinkäsitykset on selitetty, Karen kertoo voittaneensa jonkin kirjoituskilpailun katulapsista kertovalla tekstillään ja on tullut jonkun säätiön rahoilla ehdottamaan Kevinille, että he voisivat kirjoittaa aiheesta yhdessä kirjan. Onnellinen loppu siis.

Kaikkinensa vähän naiivi tarina, josta ei kliseekäänteitä puuttunut, mutta sentään tarina on kirjoitettu tansanialaiselle yleisölle eikä länsimaalaisille lukijoille, siitä plussaa. Soveltui ihan hyvin kielitaidon harjaannuttamiseen.

8. Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio) — Tauno Perälä: Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä

⭐⭐ Tämä kirja on ollut hyllyssäni kohta kaksikymmentä vuotta. Nappasin tämän joskus Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen poistokirjapinosta, koska nimi tuntui jotensakin huvittavalta, mutta enpä vielä tähän asti ollut saanut aikaiseksi lukea. Noh, sisältö oli sikäli hiukan pettymys, että tämä on aika kuivakkaa akateemista tekstiä. Jotkin yksittäiset havainnollistavat lauseet sentään huvittivat mieltä. Toisaalta kyllä tämä myös herätti joitakin ajatuksia 1800-luvun lopun yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, teollistumisesta ja kaupungistumisesta liberalistisissa oloissa. Ei siis aivan turha lukukokemus kuitenkaan.

En nyt ihan tarkkaan tiedä, minkä alan väitöskirja tämä on, koska sitä ei ollut kirjassa mainittu. Mahdollisesti maantiedettä, historiaa tai jotakin yhteiskunnallista ainetta. Joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en ole itse opiskellut.

9. Blogiin tai vlogiin perustuva kirja — Koko Hubara: Ruskeat tytöt

⭐⭐⭐ Ilman perkeitä olisin tuskin saanut aikaiseksi kirjaa lukeakaan, ellei se sen lisäksi olisi saapunut pyytämättä kirjahyllyymme. Kyllä, minulla tosiaan oli sellainen ennakko-odotus, että saatan tuskastua kirjan kanssa, koska aina välillä vaivaa runsas tiedostusähky, ja kaikki tässä kirjassa huokuu tiedostavuutta. Mutta lopulta lukeminen sujui aika kevyesti ja tekstin sävy oli ennakko-odotuksiani vähemmän aggressiivinen (mutta ei yhtään vähemmän tiedostava).

Kirja myös osoittaa valppaalle lukijalle konkreettisesti, mitä etua on intersektionaalisesta lähestymistavasta rakenteellisiin ongelmiin. Minä en ole ruskea, eikä suvuissani ole mitään karjalan evakkoja eksoottisempaa siirtolaistaustaa, joten ihonväriin tai syntyperään liittyvät syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset eivät ole minulle tuttuja. Mutta minulla on omat erityisyyteni, jotka aiheuttavat usein hyvinkin voimakasta syrjintää sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, epätoivoista halua löytää muita samanlaisia ihmisiä. Tämä toiseuttamisen ja ulossulkemisen tunne on kaikille erityislaatuisille yhteinen, vaikka sen pintasyyt ovatkin eri ihmisillä erilaiset. Siksi näiden rakenteiden ja niiden aiheuttamien ongelmien ja tunteiden mekanismeja on hyödyllistä tarkastella myös yleisellä tasolla eli intersektionaalisesti. Siksi tästä kirjasta voivat ammentaa muutkin kuin ruskeat tytöt.

10. Urheilijan elämäkerta — Jeremy Daniel: Caster Semenya: Road to Glory

⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä haastekohta vaikutti etukäteen todella haastavalta, koska urheilu ei kiinnosta yleensä yhtään ja ensimmäinen mielikuva urheilijan elämäkerrasta on sellainen äijäkansikirja. Mutta hiukan miettimällä tähänkin löytyi kiinnostava tulokulma: Maailmassa on muitakin urheilijoita kuin äijiä. Monet heistä kohtaavat rakenteellisia haasteita, etenkin patriarkaalisia ja kolonialistisia haasteita, ja ketkä muut olisivat sopivampia voittamaan haasteita kuin urheilijat. Alun perin arvelin etsiväni vaikka jonkun naisshakkimestarin elämäkerran, mutta sellaisia lienee kirjoitettu perin vähän enkä onnistunut mistään saamaan sellaista käsiini. Seuraavaksi mieleen tulikin sitten pikajuoksija Caster Semenya, jota rasistinen urheilupatriarkaatti on riepotellut enemmän kuin tarpeeksi. Ja kas, hänestä löytyikin mitä mainioin elämäkerta!

Eteläafrikkalainen Road to Glory -sarja on kirjoitettu nuorille, ja siinä esitellään eteläafrikkalaisia huippu-urheilijoita, joiden matka köyhistä oloista huipulle toivon mukaan innostaa lapsia elämässä eteenpäin. Huippu-urheilun maailmaan liittyy kaikkea iljettävää tauhkaa, kuten ylikaupallisuutta, dopingia, liiallista kilpailuvietin korostamista ja vanhentuneita asenteita, mutta tässä kirjassa keskitytään siihen, mikä urheilussa ja itsensä voittamisessa on hyvää. Semenyan tarina jalkapalloa ja juoksemista rakastavasta lapsesta olympiavoittajaksi esitellään tiiviisti ja systemaattisesti, tärkeitä käännekohtia on dramatisoitu dialogilla, ja kertojaääni on kaiken aikaa aran maalaisnuoren ja altavastaaja Semenyan puolella. Kirjan lopussa on harjoitustehtäviä luokkahuoneessa tehtäväksi.

Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä. Kirja ilmestyi vuoden 2018 lopulla, samoihin aikoihin kuin IAAF:n määräys naisurheilijoiden testosteronipitoisuuksien rajoittamisesta juuri Semenyan lajeissa astui voimaan, joten kirja jättää dramaattisesti mutta silti toiveikkaasti avoimeksi sen, mitä Semenya tämän tärkeän käännekohdan jälkeen tekee.

Kyllä, tämä kirja tietää yleisönsä.

11. Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy) — Donna Tartt: Pieni ystävä

⭐⭐ Kirja sopii tähän perjekohtaan, eh nimittäin sekä takakannessa että kirjan alussa luodaan hyvin vahvat odotukset sille, että päähenkilö selvittää veljensä murhaa, mutta eipä hän sitä sitten loppujen lopuksi hirveästi selvittele, kunhan vain sekoilee kaverinsa kanssa ja yksinäänkin kaikenlaisten kuvitelmien perässä, ja murhakin jää kirjassa täysin ratkaisematta.

Jos muuten olet kirjoittaja, olet varmasti joskus kuullut kirjoitusohjeen ”näytä, älä kerro”. Tämä kirja kannattaa lukea varoittavana esimerkkinä siitä, millaista tauhkaa syntyy, kun ohjetta noudattaa orjallisesti ja täysin kritiikittä. Okei, jossain puolivälin jälkeen kerronnan ote vähän jämäköityy ja tapahtumien etenemistä seuraa jossain määrin kiinnostuneena. Mutta ei hyvänen aika sentään, millaista tarpeettomien detaljien vyöryttämistä Tarttin virkkeet ovat.

Kunniamaininta kuitenkin siitä, että kirjassa oli paljon vähemmän huumesekoiluja kuin olin odottanut. Joka tapauksessa kolme Tarttin romaania luettuani en voi kuin ihmetellä, miksi hän on niin arvostettu kirjailija.

12. Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä) — Francine Pascal: Kielletty rakkaus (Sweet Valley High 34)

⭐⭐ Pjuuh, aika yllätyksetön kirja.

13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas — Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe

⭐ Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu!Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!

Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold BugThe Black CatThe Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.

Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).

Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.

Kirja sopii tähän haastekohtaan, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.