Niin se vain kuulkaas on, että ensimmäiset kerrat tapahtuvat aina joskus. Olen ollut yrittäjänä kahdeksan vuotta, alusta asti täysipäiväisenä. Kaikki liikeviestintäni tapahtuu sähköpostitse ja käännöstoimistojen portaaleissa. Puhelimitse hoidan työasioita muutaman kerran vuodessa, ja niistäkin puheluista suurin osa soitetaan minulle, minä itse soitan kenellekään hyvin harvoin. Ja tänään, tänään on se suuri päivä, kun minä ennalta sovitusti tapaan asiakkaita kasvokkain ihan ensimmäistä kertaa!
Tai no, täsmennetään nyt sen verran, että kyseessä on käännöstoimiston infotilaisuus alkamassa olevasta suuresta käännösprojektista, ja minä olen käännöstoimistoon alihankintasuhteessa. Käännöstoimistoja ei aina miellä asiakkaiksi, koska niiden kanssa työskennellään ikään kuin samalla puolella loppuasiakkaan laskuun, mutta teknisestihän käännöstoimistot ovat minun asiakkaitani. Ja saattaa olla, että näin tärkeässä infotilaisuudessa on myös loppuasiakkaan edustaja paikalla. Otan siis itselleni tästä suorituspisteen.
Olen kyllä kerran ennen tätäkin tavannut käännösasiakkaani, mutta se tapahtui odottamatta, Finnconin iltabileissä vuonna 2012, kun eräs kustannustoimittaja hakeutui minun luokseni ja tarjosi minulle suomennettavaksi paria romaania. Ensikontaktin saamisen jälkeen yhteydenpito hoidettiinkin sitten mallikkaasti loppuun sähkäpostitse. (Onkohan tässä jotain säännönmukaisuutta havaittavissa: asiakaskohtaaminen neljän vuoden välein?)
Joka tapauksessa näin tärkeään merkkipaaluun on suhtauduttava sen ansaitsemalla kunnioituksella eli pukeutumalla hyvin. Minullahan ei tietenkään ole mitään käsitystä siitä, millä tavalla ammatillisissa kuvioissa tulisi pukeutua, koska työskentelen yksin kotona ja olosuhteisiin nähden ylipukeudun lähes aina. Britit saattaisivat kutsua valitsemaani asua adjektiivilla smart: Racing Greenin viininpunaiseen vakosamettihameeseen yhdistin Dividedin hieman vaaleamman sävyisen vakosamettijakun. Paita on H&M:n, hattu Kangolin ja kengät Bed of Rosesin. Ehkä tämä on ihan hyvä näin. Ja valitettavasti en saanut kaikkea mahtumaan yhteen kuvaan, koska kotona ei ollut oikein aikaa jäädä räpsimään kuvia peilistä (aamutoimet eivät totisesti ole minun juttuni!). Niinpä on tyytyminen junassa ahtaasti ja oudossa valossa kuvattuihin kuviin.