Mistä tietää, että talvi on päättymässä? Siitä, että minä taas kolmen kuukauden jälkeen jaksan kirjoittaa blogiin jotain. Tänään on sikäli suuri päivä, että lähetin syyskuussa loppuun kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa muutamaan kustantamoon. Kuvassa ilmeeni, kun odottelen kustantamojen vastauksia. Saattaa kyllä naama väsähtää, jos liian monta kuukautta joutuu tällä tavalla irvistelemään.

Käsikirjoitus siis lähti tyrkylle runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen versio valmistui. Silloin sillä ei vielä ollut edes työnimeä, mutta kyllä sellainenkin tässä matkan varrella saatiin aikaiseksi. Varjosi joka ikkunassa ei ehkä ole se, mihin mahdollinen kustantaja sitten lopulta päätyy, mutta minä sentään olen jo ehtinyt tottumaan siihen eikä se nyt niin loputtoman huonoltakaan nimeltä vaikuta. Työnimen keksimisen lisäksi viiteen kuukauteen on mahtunut paljon työstämistä ja jonkin verran uudelleenkirjoittamistakin. Yksi kömpelö juonikuvio lähti kokonaan pois, sen sijaan laajennettiin toista, jo aiemmin hiukan vihjailtua juonikuviota. Kertojaäänien määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Ja muuta sellaista pientä.

Erittäin suurta apua työstämiseen oli tammikuussa kokoontuneella romaanileirillä, jossa sain ratkaisevan tärkeää palautetta muilta kirjoittajilta. Leirimuotoinen työskentely on siksi antoisaa, että ilman muuta kannattaa sellaiselle osallistua, jos on tosissaan kirjoittamisensa kanssa. Ja jos sopivia leirejä ei ole muuten tarjolla, niin sitten voi järjestää sellaisen itse — niinhän minäkin tein. Tarvitaan vain muutama muu kirjoittaja, tekstien vastavuoroista kommentointia ja jonkun olohuone.

Mutta siellä se poikanen nyt on, isojen petojen raadeltavana. Luulen, että tänään on hyvä ilta lukea Marko Hautalaa.