puolue</th>	muunsukupuolisia</th>	ei kerro sukupuoltaan</th>	ehdokkaita yhteensä</th>	% ehdokkaista</th></tr></thead>
vasemmistoliitto</td>	40</td>	16</td>	1521</td>	3,7 %</td></tr>
vihreät</td>	19</td>	11</td>	1381</td>	2,2 %</td></tr>
sdp</td>	2</td>	3</td>	—</td>	—</td></tr>
perussuomalaiset</td>	2</td>	0</td>	—</td>	—</td></tr>
keskusta</td>	2</td>	0</td>	—</td>	—</td></tr>
skp</td>	2</td>	0</td>	15</td>	13,3 %</td></tr>
yhteislistat</td>	0</td>	2</td>	—</td>	—</td></tr>
rkp</td>	1</td>	1</td>	—</td>	—</td></tr>
eläinoikeuspuolue</td>	1</td>	0</td>	8</td>	12,5 %</td></tr>
yhteensä</strong></td>	69</strong></td>	33</strong></td>	—</strong></td>	—</strong></td></tr> </tbody></table> Kiinnostavaa huomata, että muunsukupuolisista ehdokkaista yli puolet ja sukupuolensa kertomatta jättäneistä lähes puolet on vasemmistoliiton listoilla, ja vihreät jäävät tässä tilastossa yllättävän kauas taakse. Kaikista vaalikoneeseen vastanneista vasemmistoliiton ehdokkaista peräti 3,7 % on muita kuin miehiksi ja naisiksi ilmoittautuneita, ja vihreillä luku on 2,2 %. Muiden eduskuntapuolueiden muunsukupuolisten ehdokkaiden määrä on niin pieni, että prosenttilukua en jaksa edes laskea (koska vaalikoneesta ei saa helposti ulos puolueen ehdokkaiden lukumäärää vaan se pitää laskea käsin) — kokoomuksella, kristillisillä ja liike nytillä ei edes ole ehdokkainaan muita kuin miehiä ja naisia (tai he eivät ainakaan ole vastanneet vaalikoneeseen). Eduskunnan ulkopuolisista pienpuolueista muunsukupuolisia ehdokkaita löytyy odotetusti SKP:stä ja eläinoikeuspuolueesta.</p> Muunsukupuolisuus ja sukupuolen ilmoittamatta jättäminen ei suinkaan ole vain isojen kaupunkien ilmiö. Totta kyllä, että eniten näitä ehdokkaita löytyy Helsingistä (15), Tampereelta (13) ja Turusta (7), mutta Suomen 21 suurimmassa kunnassa — joissa on yhteensä runsaat kolme miljoonaa asukasta eli hieman päälle puolet suomalaisista — on näistä ehdokkaista vain 67 kappaletta. Toisin sanoen 35 muunsukupuolista ja sukupuolensa ilmoittamatta jättänyttä ehdokasta on ehdolla alle 50 000 asukkaan kunnissa. (Minä olen muuten yksi heistä.)</p> Aluevaaleissa asetelmat näyttävät pitkälti samankaltaisilta. Muunsukupuolisia ehdokkaita on 30 ja sukupuolensa ilmoittamatta jättäneitä 12, yhteensä 42, ja heistä 26 on vasemmistoliiton ja 10 vihreiden listoilla. Tämän tarkemmin en katso tarpeelliseksi analysoida aluevaaliehdokkaita.</p> Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että muunsukupuoliset ehdokkaat kokevat nimenomaan vasemmistoliiton edustavan heidän arvojaan ja tavoitteitaan parhaiten ja että vasemmistoliitossa heidän on helpointa ja luontevinta toimia. Pidän hieman yllättävänä sitä, miten suuri ero vihreisiin nähden vallitsee, sillä perinteisesti juuri vihreiden on ajateltu olevan sukupuolen ilmaisun suhteen sallivaisin ja luontevin puolue toimia ja vasemmistoliitolla on ollut tältä osin aavistuksen änkyräisempi ja jäyhempi maine. Mutta näyttää siltä, että ajat ovat muuttuneet ja nykyään juuri vasemmistoliitto on sukupuolen moninaisuuden puolustamisen eturintamassa. Tai sitten muunsukupuolisista ehdokkaista suurin osa nyt vain on sen verran vasemmistolaisia, että he ovat valinneet puolueen juuri vasemmistolaisen talouspolitiikan vuoksi.</p> Vaan mitä mieltä mahtavat olla muunsukupuoliset äänestäjät? Ja pääseekö joku yli sadasta muunsukupuolisesta tai sukupuolensa ilmoittamatta jättäneestä ehdokkaasta läpi huhtikuun kuntavaaleissa?</p> Pohjala vai Pohjola? 2025-03-04T00:00:00+00:00 Kokosin vastikään huvikseni luettelon kaikista Oriveden alueella sijainneista matkustajajunien pysähdyspaikoista ja lähetin luettelon viestissä erääseen keskusteluryhmään. Luettelossa oli mukana myös ratakilometrillä 223,886 sijainnut Pohjolan seisake. Ryhmässä minua korjattiin, että nimi on Pohjala. Jopas jopas, minäkö olisin katsonut nimen väärin?!</p> Pohjolan seisake Jussi Iltasen kirjassa Radan varrella.</figcaption> </figure> Tarkistin käyttämäni lähteen toistamiseen, ja kyllä, Jussi Iltasen</strong> mainiossa kirjassa Radan varrella</em> (Karttakeskus 2009, s. 172) seisakkeen nimeksi on ilmoitettu Pohjola (seisake avattiin henkilöliikenteelle 15.5.1931 ja lakkautettiin 28.9.1969, ja ymmärrän lakkautuksen hyvin, eihän se nyt niin kovin vilkkaalla paikalla sijaitse). Koska seisakkeen nimi ei ole ollut käytössä enää kymmeniin vuosiin, tarkistin vielä, mitä nimiä Maanmittauslaitoksen ajantasaisessa maastokartassa niillä main on. Ja sieltähän löytyvät talonnimet Pohjala ja — Vähä-Pohjola</a>! Kiinnostavaa.</p> Ajantasaisessa maastokartassa talonnimet Pohjala ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure> Kerroin näistä havainnoistani ryhmässä, ja sain kuulla, että sen toisen talon nimen pitäisi olla Vähä-Pohjala. Minulla ei tietenkään ole mitään syytä epäillä talojen omistajien ja asukkaiden tietoa omien talojensa nimistä, joten luullakseni tässä on käynyt niin kuin nimistöntutkimuksessa välillä tuppaa käymään: nimi on tullut kirjattua ylös väärässä muodossa, ehkä se on kuultu väärin tai on tullut vain jokin ajatusvirhe, joten paperilla ja paikan päällä talo tunnetaan eri nimellä. Mutta minua totta kai juna- ja kielinörttinä kiinnostavat tällaiset epäselvyydet, joten kaivelin vielä erinäisistä lähteistä, miten nämä nimet ovat kartoissa ja papereissa eläneet.</p> Ensinnäkin se seisakkeen nimi. Se on mahdollisesti aina ollut virallisesti Pohjola, olkoon se paikallisten suussa sitten ollut mitä tahansa. Vaunut.orgin kuvahaulla löytyy kuvia ainoastaan Pohjolan seisakkeesta</a>, ei lainkaan Pohjalasta, ja kun tiedetään, millaisia pilkunnus</del> kuinka pikkutarkasti Vorgissa suhtaudutaan yksityiskohtiin, minun ei ole syytä epäillä, etteikö seisakkeen virallinen nimi olisi ollut nimenomaan Pohjola. Valitettavasti yhdessäkään Vorgin kuvassa ei näy seisakkeen nimikylttiä. Niin ikään valitettavasti en nyt jaksa lähteä tonkimaan, löytäisinkö jostain verkosta Rautatiehallituksen asiakirjaa seisakkeen perustamisesta tai lakkauttamisesta.</p> Talon nimi sen sijaan tuntuu vaihdelleen. Talo on lisätty Kotuksen nimiarkistoon vuonna 1969 muodossa Pohjola</a>, ja nimen lisännyt Pertti Jalava on kirjannut Pirkanmaan, Keski-Suomen ja Päijät-Hämeen rajaseuduilla muistiin yhteensä 8 641 paikannimeä, eli hänellä lienee kuitenkin ollut hommaan melkoista rutiinia. Mutta keneltä hän on nimen kuullut, sitä ei nimiarkisto kerro.</p> Nimen kirjoitusasu kartoissa on niin ikään vaihdellut vuosien mittaan.</p> Varhaisimmassa löytämässäni maastokartassa</a> vuodelta 1921 mainitaan Iso Pohjola.</li> </ul> Vuoden 1921 maastokartassa talonnimi Iso Pohjola.</figcaption> </figure> Vuoden 1930 kartasta löytyvät Iso-Pohjola ja Vähä-Pohjola.</li> </ul> Vuoden 1930 maastokartassa talonnimet Iso-Pohjola ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure> Seuraava muutos löytyy vuoden 1956 kartasta, jossa mainitaan pelkkä Iso Pohjola, mutta nyt ensimmäistä kertaa karttaan on merkitty myös Pohjolan seisakkeen nimi.</li> </ul> Vuoden 1956 maastokartassa talonnimi Iso Pohjola ja seisake Pohjola.</figcaption> </figure> Vuonna 1960 ei mainita taloa ollenkaan, Pohjolan seisake sen sijaan mainitaan.</li> </ul> Vuoden 1960 kartassa seisake Pohjola.</figcaption> </figure> Vuonna 1977 on päädytty ensimmäistä kertaa nykykartassakin näkyviin nimiin Pohjala ja Vähä-Pohjola, ja Pohjolan seisake on kadonnut kartalta.</li> </ul> Vuoden 1977 maastokartassa talonnimet Pohjala ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure> En tiedä, onko talon nimi ollut jossain vaiheessa virallisesti Pohjola tai Iso-Pohjola vai onko tämä nimi aina perustunut kartoittajien virhetulkintaan. Mutta nykyään sen nimi taitaa kuitenkin virallisesti olla Pohjala — tai ainakin Pohjalana siihen viitataan Oriveden kaupungin asiakirjoissa</a>.</p> Mutta joo, ei sillä, että asialla olisi mitään varsinaista merkitystä. Olipahan vain hauska paikallishistoriallinen knoppi ja osoitus siitä, miten häilyväisiä paikannimet aina välillä ovat ja miten oikeita vastauksia voi olla useampia kuin yksi.</p> Tue kuntavaalikampanjaani! 2025-02-01T00:00:00+00:00 Olen kevään 2025 kuntavaaleissa ehdolla Orivedellä Vasemmistoliiton listalla. Kampanjabudjettini on aika minimaalinen, mutta jos saan vaalikassaani lahjoituksia, voin kampanjoida 🤏 pikkuisen enemmän monimuotoisemman ja ilman autoa saavutettavan Oriveden puolesta.</p> Myyn vaalikampanjani tueksi vuonna 2018 ilmestynyttä esikoisromaaniani Ei kaikki pinnat kireällä</em> signeerattuna kampanjahintaan 20 euroa</strong>. Hinta on näin vanhasta kirjasta melko korkea, mutta ideana onkin kerätä lahjoituksia tukijoilta. Saat ilman muuta tukea kampanjaani maksamalla kirjasta enemmänkin!</strong></p> Osta kirja kampanjahintaan lahjoittamalla minulle Vasemmistoliiton ehdokasgallerian lahjoituslinkin kautta</a>. Kirjoita Viesti lahjoituksen saajalle</em> -kenttään että haluat kampanjakirjan, niin tiedän lähettää kirjan ilmoittamaasi postiosoitteeseen. Lähetä tämän jälkeen vielä varmuuden vuoksi minulle joko sähköpostia osoitteeseen `taru [ät] luojola.fi</samp> tai yksityisviesti` fediversumissa</a> ja kerro viestissä postiosoitteesi, johon kirja lähetetään.</p> Kampanjakirjoja on rajoitettu erä, joten älä suotta jää jahkailemaan tilauksesi kanssa! Kirjoja on saatavilla niin kauan kuin tällä sivulla on ohjeet kampanjakirjan tilaaamiseen. Jos sattuu käymään niin, että olet ehtinyt tehdä tilauksen juuri ennen kuin olen ilmoittanut kirjojen loppumisesta, niin lähetän tilalle jonkin toisen kirjani.</p> Voit ilman muuta lahjoittaa minulle myös tilaamatta kampanjakirjaa.</strong> Tee tällöin lahjoitus saman lahjoituslinkin kautta</a> mutta älä mainitse viestikentässä mitään kirjasta.</p> PS. Jos haluat ostaa</em> Ei kaikki pinnat kireällä -romaanin normaalihintaan 4,95 €, tilaa se suoraan kustantamon verkkokaupasta</a>. Vaalikampanjan aikaan minä myyn itse kirjoja vain kampanjahintaan.</em></p> Luin myös vuonna 2024 2024-12-31T00:00:00+00:00 Jälleen on aika laatia katsaus vuoden aikana luetuista kirjoista. Vuonna 2023 totesin, että yleisesti vähän väsyttää ja lukemiseenkin voisi suhtautua vähän rennommin. Niinpä vuonna 2024 en tilastoinut enää lukemiani sivumääriä, ja luettujen kirjojen kappalemääriäkään en varsinaisesti tarkkaillut pitkin vuotta. Tämä rennompi ote lukemiseen ei kuitenkaan näytä johtaneen siihen, että olisin tänä vuonna lukenut olennaisesti vähempää kuin aiemminkaan — kyttääminen ei siis taida olla erityisen tarpeellista lukutahdin ylläpitämisen kannalta. Luettujen kirjojen määrä näyttää kivunneen 105:een</a>, mikä on varsin tavanomainen määrä minun tavanomaisella lukutahdillani.</p> Poikkeuksellisen paljon huippuhyviä kirjoja</h3> Totuttuun tapaan kirjoille antamieni tähtiarvosanojen keskiarvo on lähellä kolmea eli 3,08. Se on kuitenkin jonkin verran viimevuotista korkeampi. Kiinnostavaa on huomata, että tänä vuonna tulin lukeneeksi peräti viisi erinomaista kirjaa ja vain yhden totaalisen surkean. Aika hyvin siis, vaikka valtaosa kirjoista oli jälleen keskinkertaisia.</p> ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 5 kpl ⭐️⭐️⭐️⭐️ 21 kpl ⭐️⭐️⭐️ 36 kpl ⭐️⭐️ 22 kpl ⭐️ 1 kpl</p> Tähdittämättä jätin tänä vuonna jopa viidesosan kaikista kirjoista. Kahta lukuun ottamatta kaikki tähdittämättömät olivat opiskeluihin liittyviä tietokirjoja — jotenkin en vain kokenut kovin mielekkäänä tähdittää niitä.</p> Suomenkielisyys pitää pintansa</h3> Vuonna 2023 haastoin itseni olemaan lukematta yhtään alun perin englanniksi ilmestynyttä kirjaa, ja tuolloin luinkin harvinaisen paljon suomeksi. Vuonna 2024 en enää tarkoituksella vältellyt anglokirjoja, mutta siitä huolimatta en edelleenkään lukenut englanniksi juuri mitään (englanniksi lukemistani tietokirjoista kaikki paitsi yksi liittyivät opintoihin, joten niiden lukeminen oli ikään kuin välttämätöntä, ja ilman opintoja olisin niiden sijaan lukenut varmaankin entistä enemmän suomenkielisiä tai muunkielisiä kirjoja), joskin suomennetuista kaunokirjoista 15 oli alun perin englanniksi julkaistuja.</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 67</td> 15</td> 82</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (31)</em></td> (15)</em></td> (46)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (36)</em></td> (0)</em></td> (36)</em></td></tr> hollanniksi</strong></td> 11</td> 0</td> 11</strong></td></tr> englanniksi</strong></td> 1</td> 10</td> 11</strong></td></tr> saksaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 80</strong></td> 25</strong></td> 105</strong></td></tr> </tbody></table> Tälle vuodelle taas olin asettanut itselleni haasteeksi lukea vähintään yhden hollanninkielisen kirjan kuukaudessa. Melko lähelle tavoitetta pääsinkin, mutta sitten kohdalle osui varsinainen kivireki kirjaksi ja hollanniksilukutahtini hidastui melkoisesti. Ja ehkä tämän hollantilukutavoitteen vuoksi en sitten tänä vuonna ehtinyt oikein lukea muunkielisiä kirjoja, kun esimerkiksi ruotsi, norja ja espanja puuttuvat listalta kokonaan!</p> Vuoden parhaat kirjat</h3> Tänä vuonna lukemistani viiden tähden kirjoista neljä oli kotimaista kaunokirjallisuutta. Marisha Rasi-Koskisen</strong> REC</em></a> kirvoitti minusta muun muassa seuraavan kommentin:</p> Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa.</p> </blockquote> Anneli Kanto</strong> kirjoittaa aina hyvin, eikä *Rottien pyhimys</em></a> ollut poikkeus:</p>* Kanto on jälleen osannut kirjoittaa romaanin, jossa on sekä pistävää huumoria että herkistymään saavia ihmiskohtaloita. Kirjan ehdoton tähti on tietenkin Pelliina, joka on autistiseksi henkilöksi varsin kelvosti kirjoitettu — tai no, aivan ensimmäinen kohtaaminen Pelliinan kanssa sai pelkäämään, että metsään menee, mutta ote parani selvästi jo heti toisessa kohtaamisessa.</p> </blockquote> Juhani Karilan</strong> *Pienen hauen pyydystys</em></a> taas oli vuoden yllättäjä:</p>* En oikein tiennyt mitä odotin, kun aloin lukea. Eniten luulin edessä olevan jonkun eräkirjan, mutta ehkei sittenkään kun muistin ketkä kaikki tätä on kehuneet. Ja jumalauta täähän olikin huumorispefiä!</p> </blockquote> Mutta paras kaikista oli itseoikeutetusti Pasi Ilmari Jääskeläisen</strong> *Kuurupiilon anatomia</em></a>:</p>* Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.</p> </blockquote> Viides viiden tähden kirja puolestaan oli suomalainen tietokirja, Pertti Salon</strong>, Tuomo Niemelän</strong> ja Ulla Salon</strong> *Suomen sieniopas</em></a>, jota lueskelin viime talvena vähän kerrallaan haaveillen sienimetsään pääsystä:</p>* Kun on lukenut jonkun tavanomaisen harrastajasienestäjille tarkoitetun sienikirjan, jossa esitellään ehkä satakunta sientä, voi helposti syntyä sellainen valheellinen tunne, että no niin, nyt on sienet hallussa. Noh, sitten voi tarttua vaikka tähän sienikirjaan, jossa esitellään runsaat 900 Suomessa esiintyvää sientä ja sanotaan vielä, että yhteensä Suomessa on tuhansia sienilajeja, niin voi kyllä tulla vähän mind blown -olo siitä, miten harhaanjohdetuksi tavanomaisia sienikirjoja lukemalla voi tulla!</p> </blockquote> Vuoden tunkkaisin nide</h3> Tänä vuonna en jättänyt kesken yhtäkään kirjaa, ja yhden tähden kirjojakin osui kohdalle vain yksi. Mutta se olikin sitten melkoinen pökäle. Robert Irwinin</strong> Tuhannen ja yhden yön painajaista</em></a> (suom. Hannu Tervaharju</strong>) kommentoin tähän tapaan:</p> Ennen kaikkea loputtoman misogyyninen mutta myös hiukan rasistinen tarina, jonka heikkoutena on lisäksi se, että itse tarina on pelkkää päätöntä jorinaa. Kun kerrontatyylikin on vielä jotenkin irtonaista ja etääntynyttä, niin ihan työstä kävi lukea. Ei kannata.</p> </blockquote> Lukusuunnitelmia vuodelle 2025</h3> Vuonna 2024 keskityin lukemaan ennen kaikkea lukujonossa pisimpään lojuneita suomenkielisiä kirjoja. Sainkin suomenkielisen kaunokirjallisuuden osalta lyhennettyä lukujonon häntää vuodesta 2019 vuoteen 2022, ja kun viimeinenkin vuonna 2021 hankittu suomenkielinen kirja oli luettu, annoin itselleni luvan poimia jonon ohi pitkään odotettuja hyvyyksiä (muun muassa juuri Jääskeläistä). Ensi vuonna taidan kuitenkin jatkaa taas säntillisesti lukujonon häntäpäästä, sillä ovathan kolme vuotta sitten hankitut kirjat jo vanhoja</em> (🙄) ja syytä lukea pois.</p> Mutta koska keskityin kirimään kiinni suomenkielisten lukujonoa, niin luettavaksi on vielä jäänyt lähemmäs sata etenkin englanninkielistä kirjaa, jotka ovat tulleet hyllyymme vuosina 2019–2021. Niitä olisi tarkoitus seuraavaksi ruveta urakoimaan, eli pari vuotta jatkunut vähäangloinen lukutyylini muuttuu taas vaihteeksi angloisemmaksi. Mutten minä nyt sentään yksinomaan englanniksi meinaa lukea, vaan vaikkapa sillä tavalla, että keskimäärin joka toinen kirja on anglolukujonosta ja joka toinen suomilukujonosta. Väliin sitten ripotellaan kirjoja muillakin kielillä, ei vain hollanniksi vaan myös ruotsiksi, espanjaksi, norjaksi ja mahdollisesti muutamalla muullakin kielellä.</p> Vuonna 2025 on elämässäni odotettavissa sellainenkin ajankäytöllinen muutos, että 2020 aloittamani opinnot päättyvät keväällä. Niinpä minun ei enää kevään jälkeen tarvitse lukea opintoihin liittyviä tietokirjoja, ja voin taas keskittyä omaehtoiseen tietokirjojen lukemiseen. Paljon kaikkea kiinnostavaa onkin tullut vuosien varrella hankittua lukemista odottamaan.</p> Näillä suunnitelmilla lähden uutta vuotta kohti. Kuten huomaat, en tälläkään kertaa aseta itselleni mitään erityisiä haasteita. Rentous lukemisessa siis jatkukoon!</p> Lukija, varo katakombien hyönteisiä! 2024-12-17T00:00:00+00:00 Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Pasi Ilmari Jääskeläisen</strong> viides romaani Kuurupiilon anatomia</em> (Atena 2023) on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät</em> (Atena 2010)</a>. Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.</p> Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta</em>, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, marsilaista kuurupiiloa he ovat leikkineet monta kertaa ennenkin. Paitsi että tällä kertaa isoveljeä ei löydy, hänet ehditään jo melkein julistaa kuolleeksikin, kunnes vihdoin saadaan tyrmistyttävä elonmerkki eivätkä edes vanhemmat vaivaudu jatkamaan etsimistä. Kahdeksantoistavuotiaana M kuitenkin ajautuu uudelleen kuurupiilon pyörteisiin, ja tällä kertaa veli lopulta löytyy, mutta millaisen matkan jälkeen...</p> Kuurupiilon anatomia</em> on kirja, jonka lukija joutuu matkan varrella määrittelemään monta kertaa uudelleen. Ensimmäisen kolmanneksen aikana muotoilin ajatukseni kirjasta niin, että se on kuin aikuiseksi kasvanut Harjukaupungin salakäytävät</em>. Ja kumpikin kirja on tosiaan hyvin ilmestymisaikansa näköinen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävissä</em> liikuttiin pikkunäppärässä keskiluokkaisessa kasvutarinassa, jossa keski-ikäisen päähenkilön kadonnut intersukupuolinen nuoruudenystävä palaa melkoisen muodonmuutoksen läpikäyneenä objektina</em>, Kuurupiilon anatomiassa</em> päähenkilö on itse monia muodonmuutoksia läpikäyvä mm. intersukupuolinen subjekti</em> — eikä missään suhteessa kirjan ainoa ”kummajainen”, ei lähellekään. Kuurupiilon anatomiassa</em> melkein kaikki käyvät läpi muodonmuutoksia, eikä missään vaiheessa voi ihan varmaksi sanoa, mikä niistä on ns. todellista ja mikä unta, mikä on kenenkin sisin persoona ja olomuoto jos mikään.</p> Ja siinä missä Harjukaupungin salakäytävät</em> sijoittuu naiivin tekno-optimismin aikakaudelle, jossa kaikki on epäpoliittista ja uusi uljas Facebook auttaa ihmisiä löytämään menneisyyden tuttujaan, Kuurupiilon anatomia</em> menee luokkaerojen, poliittisen kiihkoilun, väkivallan, lahkolaisuuden ja aatteiden syvään päähän ja räväyttää lukijan silmille sen likaisen ja raa'an fasismin, jonka kasvua niin monet tälläkin hetkellä tyytyväisenä kannustavat. Nykypäivään kuitenkin viitataan suoraan vain ohimennen lyhyehkössä unenomaisessa jaksossa, ja suurin osa tapahtumista sijoittuu analogisen tekniikan aikakaudelle, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Ja jatkuvasta unenomaisuudestaan huolimatta kirja on äärimmäisen lihallinen.</p> Kuurupiilon anatomia</em> vapautuu myös täysin niistä todellisen maailman rajoista, joita Jyväskylään sijoittuvassa Harjukaupungin salakäytävissä</em> jo ahkerasti venytetään. Marrasvirran kaupunki sijoittuu kyllä Suomeen, mutta se on maaginen kollaasi suomalaisten kaupunkien tavanomaisista piirteistä. Ja vaikka Marrasvirrassa käytiin jo Jääskeläisen edellisessä romaanissa, Väärän kissan päivässä</em> (Atena 2017), kaupungista löytyy alati uusia piirteitä kuin Ankkalinnasta konsanaan. Enää ei tarvita Harjukaupungin salakäytävissä</em> esiteltyä Maagista kaupunkiopasta selittämään kaupungista löytyviä tosimaailmastamme poikkeavia kummallisuuksia, vaan sen on korvannut Antropologinen selviytymisopas, joka kertoo kummajaisille, kuinka tosimaailmastamme tuttuja ihmisiä pitäisi ymmärtää. Ja sitten sukelletaan salakäytäviin...</p> Toisen kolmanneksen aikana vertailu Harjukaupungin salakäytäviin</em> toisaalta osoittautuu hyvin riittämättömäksi, vaikka toisaalta juuri tällöin alkaa näkyä, miksi sanoin Kuurupiilon anatomiaa</em> aiemman romaanin aikuistuneeksi versioksi. Siellä salakäytävissä ei nimittäin ainoastaan piipahdeta eikä niiden tapahtumia jätetä mystisen magian tasolle, vaan Marrasvirran maanalaisten sokkeloiden maailman kuvailu on kirjan kovaa ydintä. Täällä omassa rinnakkaistodellisuudessaan elävät yönaakat, järjestäytyneen yhteiskunnan hylänneet anarkistipunkkarit. Nuoruuden kiihkolla he tekevät musiikkia ja pamfletteja, nauttivat estoitta itsestään ja toisistaan, elävät jatkuvasti tätä hetkeä ja hajoavat erimielisiin ryhmäkuntiin. Kun lukijana on entinen nuori poliittinen aktivisti ja nykyinen fediversumin asukki, huomaa kirjan sivuilla tämän tästä tapahtumia ja henkilöitä, joita on itse ollut todistamassa tosielämässä. Ja siltikin — siltikin ehdin lukea sivulle 419 saakka ennen kuin tajusin, kuinka ilmeinen sanaleikki kirjassa jatkuvasti viljelty ja suorastaan lukijan naamaan hierottu sana marsilainen</em> on (puhun nyt tietenkin marxilaisuudesta).</p> Enkä nyt edes yritä väittää, että tekisin tässä mitään kovin syvällistä kirjallisuustieteellistä analyysiä. Kuurupiilon anatomia</em> nimittäin vilisee jatkuvasti enemmän tai vähemmän ilmeisiä viitteitä kirjallisuuteen ja aatehistoriaan. Jossain vaiheessa Alvar kuin ohimennen lukee Maon punaista kirjaa, ja muutama sata sivua myöhemmin marsilaisten keskuudessa käynnistyy kulttuurivallankumous, kun osa lahkolaisista kyllästyy odottamaan Lontoon Profeettaa saapuvaksi. Godotia tarjotaan tässä ilmeiseksi viittaukseksi, mutta minä mietin, viitattiinko siinä kuitenkin enemmän Leniniin vai Marxiin. Oma marxilainen taustani varmasti näkyy näissä tulkinnoissa, sillä varmaankin punk-piireissä viihtynyt lukija löytää enemmän syvyyttä kirjan lukuisista viittauksista punk-bändeihin ja -biiseihin. Mutta mikä ikinä onkaan lukijan oma aktivistitausta, niin ai että miten kirpaisee lukea siitä, kuinka liian syvälle katakombeihin sukeltaneita purevat vaaralliset hyönteiset, jotka saavat vanhenemaan ennenaikaisesti ja palaamaan mieli latteana järjestelmän pariin. Niin, kukapa ei joskus olisi liian syvälle sukellettuaan palanut loppuun ja gonahtanut. Ja kun Alvar sitten lopulta löytyy... ei jumalauta!</p> Kuurupiilon anatomiassa</em> on aivan liikaa tasoja ja nyansseja yhdessä lyhyessä kirjoituksessa ruodittavaksi. Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.</p> Tervetuloa uusituille sivuilleni 2024-11-03T00:00:00+00:00 Tämä on suuri päivä kotisivujeni ja blogini kannalta: olen vaihtanut blogialustaksi Zolan</a>. Yli vuosikymmenen ajan blogini pyöri WordPressillä, mutta kun WordPress-pomo syksyllä 2024 rupesi pebailemaan ihan kunnolla, käynnistyi maailmalla virta pois WP-alustalta. Minun oli sikäli helppo hypätä tähän virtaan mukaan, sillä olin jo vuonna 2019 aikeissa vaihtaa johonkin staattiseen blogialustaan. Tuolloin homma kariutui tekniseen vajaakätisyyteeni, mutta nyt ryhdistäydyin ja etsin helpommin toimivan alustan, jolle löytyy myös kelvollinen teema. Zola</a> pyörii yhtenä suoritettavana tiedostona eikä siinä ole hankalia pakettiriippuvuuksia, ja Duckquill-teema</a> näytti hyvältä, joten näillä mentiin!</p> Vaihdoksesta on seurannut muutoksia muuhunkin kuin ulkonäköön. Ensinnäkin sivuston osoiterakenne meni uusiksi: ennen blogi toimi suoraan päähakemistosta ja kaikki muut sivut alihakemistoista, mutta nyt blogi on siirtynyt alihakemistoon `/blogi/</code> ja päähakemistosta löytyy oma ammatillinen esittäytymiseni. Tästä valitettavasti seuraa se, että jos joku on jossain muualla linkannut blogijulkaisuihini, ne linkit eivät enää toimi. Sori siitä!</p>` Toisekseen kävin vaihdoksen yhteydessä läpi blogin sisältöä ja poistin julkisesta jakelusta noin puolet vanhoista blogipostauksista, koska en kokenut niiden sisällön olevan enää julkisen jakelun väärtiä. Suurin osa poistetuista postauksista oli päivän asuja vuosilta 2015–2016 tai lyhyitä yksittäisten vähemmän tunnettujen kirjojen arvioita (jotka löytyvät edelleen joko Goodreadsista tai Kirjakasasta) vuosilta 2018–2019. Yhteensä säilytin kuitenkin 105 vanhaa blogipostausta aina vuodesta 2014 alkaen, joten blogin sisällöstä pääsee kyllä edelleenkin näkemään, millä tavalla mielenkiintoni kohteet ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttuneet.</p> `Ja täytyy sanoa, että olipa melkoinen matka muistojen kujilla, kun kävin läpi kymmenen vuoden aikana kertyneitä blogauksia ja sain pikakertauksen siitä, mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Huhhuh, tätähän pitää ihan hetki sulatella...</p>` `Mutta joo, katsotaan, innostaako uusi blogialusta minua taas blogaamaan jatkossa vähän enemmän. Yleensähän tällaiset suunnitelmat aina kariutuvat.</p>` Autotonta elämää Orivedellä 2024-06-08T00:00:00+00:00 Pian on tullut kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun muutimme Tampereelta Orivedelle. Siinähän ei sinänsä ole mitään kummallista — aika monet muuttavat keskuskaupungeista ympäryskuntiin, koska ympäryskunnissa asuminen on halvempaa, tilaa on enemmän ja ympäristö on rauhallisempi. Mutta meilläpä ei ollut autoa ennen kuin tänne muutimme, eikä meillä ole autoa edelleenkään saati minkäänlaisia aikeita sellaista ikinä hankkia. Kerron tässä nyt hieman kahden vuoden aikana kertyneitä kokemuksia siitä, millaista on elää maaseutumaisessa pikkukaupungissa ilman autoa.</p> Ensinnä on kuitenkin kerrottava, että perheemme ei ole ehkä ihan keskimääräinen. Meitä on vain kaksi aikuista, joista kumpikin tekee töitä kotona ja käy silloin tällöin yliopistolla (puolisoni Tampereella, minä Jyväskylässä). Kokemuksemme arkiliikkumisesta saattaisi olla erilainen, jos kanssamme asuisi päiväkodissa tai koulussa käyviä lapsia tai jos kävisimme töissä kodin ulkopuolella. Tässä kertomani kokemukset ovatkin nimenomaan vain minun kokemuksiani, enkä yritä väittää, että rutiinejamme voisi sellaisenaan soveltaa yleisesti kenen tahansa elämäntilanteeseen.</p> Junalla pääsee</h3> Junalla pääsee Orivedelle ja Orivedeltä todella kätevästi. Rinkassa kulkee vaikka ruokaostokset.</figcaption> </figure> Tärkein asuinpaikkamme tarkempaan valintaan vaikuttanut tekijä oli rautatie. Olimme asuneet kävelymatkan eli puolentoista kilometrin päässä Tampereen rautatieasemalta jo kahdeksan vuotta ja omaksuneet elämäntyylin, jossa kaikkialle Tampereen ulkopuolelle kuljetaan junalla ja bussilla. Nyt asumme vielä lähempänä asemaa eli alle kilometrin päässä Oriveden asemasta. Junamatka Tampereelle kestää 24 minuuttia ja junia kulkee arkipäivisin 14 kappaletta kumpaankin suuntaan, melkein mutta ei ihan kerran tunnissa. Jyväskylän suuntaan junia kulkee arkisin 11 kappaletta. Emme siis yksinkertaisesti tarvitse autoa päästäksemme pois Orivedeltä tai asioidessamme Tampereella tai Jyväskylässä.</p> Juuri nämä hyvät junayhteydet tekevät Orivedestä niin erinomaisen pikkukaupungin autottoman asua. Kovin monessa suomalaisessa pikkupitäjässä ei yhtä vaivattomasti voisi asua ja liikkua!</p> Kauppareissut arjen pahimpana haasteena</h3> Kun muutimme tänne, Oriveden asemalla toimi vielä pieni ruokakauppa. Se oli erinomaista luksusta autottomalle, vaikka suurimmat ruokaostokset tulikin tehtyä joko Oriveden keskustassa tai Tampereen aseman vieressä sijaitsevassa S-Market Pendoliinossa. Noh, lähikauppa kuitenkin lopetti vajaan puolen vuoden kuluttua. Kyllähän se hiukan vaikeutti arkea, muttei onneksi kohtuuttomasti, sillä onhan meillä jalat ja polkupyörät.</p> Kun mummiksessa on kunnon korit, sillä kulkevat ruokaostosten lisäksi myös vaikka verkkokauppaostokset.</figcaption> </figure> Ylivoimaisesti suurimman osan ruokaostoksista teemme nykyään Oriveden keskustan S-Marketissa, jonne on kolmen kilometrin matka. Arkisessa työnjaossamme kaupassa käynti kuuluu lähinnä minun vastuulleni, ja keväästä pitkälle syksyyn hoidan kauppamatkat polkupyörällä. Sellaisella ihan tavallisella seitsenvaihteisella markettimummiksella, jonka etukoriin mahtuu yksi ostoskassi ja takakoriin kaksi. Kolme kassia ruokaa eli noin satasen ostokset riittävät kahdelle hengelle noin viikoksi, ja yksi kauppareissu viikossa onkin tavanomainen tahti käydä kaupassa.</p> Mutta kun talvi tulee ja tiet jäätyvät, ei millään markettimummiksella enää maaseutukaupungin pyöräteitä poljeta. Ensimmäisen talven kauppareissut hoidin pääosin kantamalla ruokaostokset rinkassa. Se tuntui paikoin vähän turhankin raskaalta, ja usein sovitin kaupassa käynnin niin, että pääsin kotiinpäin bussilla tai Nopa-palvelulinjalla — vuoroja menee iltapäivällä muutamia eikä illalla ainuttakaan, joten kaupassakäynti meinasi käydä stressaavaksi.</p> Toisena talvena oivalsin sitten sellaisen itsestään selvän asian, että pulkkahan on mitä mainioin väline ostoskuorman kuljettamiseen. Niin minä sitten kävin ostamassa runsaan kympin maksaneen muovipulkan, siinä kulkee kätevästi kolme ja joskus neljäkin ostoskassia. Muovipulkassa vain on sellainen haittapuoli, että autoteitä ylittäessä asfaltti ja loskakelin jälkeen hiekoitushiekka raapivat sen pohjaa puhki. Niinpä en enää ensi talvena voi käyttää samaa pulkkaa. Noh, ehkä runsaan kympin sijoitus vuodessa ei ole rahallisesti ylivoimainen, vaikka turhan muoviroskan tuottaminen onkin ajatuksena ikävää.</p> Talvella ruokaostokset kulkevat kätevimmin pulkalla — kunhan teitä ei ole hiekoitettu liikaa.</figcaption> </figure> Kotiinkuljetusta ja kaverien autokyytejä</h3> Nykyään melkein mitä vain saa tilattua netistä kotiinkuljetuksella, mikä tietenkin tekee autottomasta elämästä varsin helppoa. Ruokaostoksetkin voisi tilata kotiinkuljetuksella, mutta emme ole siihen ryhtyneet, koska ruokavalintojen tekeminen kaupan hyllystä on miellyttävämpää kuin nettisivulta — ja jokaisesta kotiinkuljetuksesta pitäisi kuitenkin maksaa yli kymppi. Pyörällä tai kävellen kauppareissuihin ei kulu kuin aikaa, ja kyllä minulla sitä aina sen verran on.</p> Sen sijaan kaikkea muuta, kertaluontoista tai toistuvasti hankittavaa tavaraa tilaamme kyllä kotiinkuljetuksella, esimerkiksi puutarhatarvikkeita, polttopuita, kodinkoneita, kissanruokaa ja kissanhiekkaa, joko siksi ettei niitä saa Oriveden keskustasta tai siksi että ne painavat ihan liikaa pyörällä kuljetettavaksi. Jos kotiinkuljetusta ei ole tarjolla, saatamme joskus harvoin pyytää jotakuta autollista kaveria auttamaan. Siihen ei kuitenkaan ole ollut tarpeen turvautua kuin muutaman kerran. Ja viime kädessä jos ketään kaveriakaan ei saisi kuskiksi, voisimme aina vuokrata henkilö- tai pakettiauton esimerkiksi Tampereelta jonkin isomman ostoksen kotiin tuomista varten — mutta muuttokuorman kuskaamisen jälkeen ei ole tarvinnut vielä vuokrata autoa kertaakaan.</p> Nykyään melkein kaiken saa halutessaan ostettua kotiinkuljetuksella.</figcaption> </figure> Loppujen lopuksi aika yksinkertaista</h3> Kahdessa vuodessa arjen liikkumis- ja kuljetusrutiinit ovat hioutuneet varsin sujuviksi. Tai siis, eihän autoton elämäntapa meille mitenkään uutta ollut ennen tänne muuttamistakaan, vaan erona entiseen on lähinnä se, että paikallisia palveluja on vähemmän kuin suuressa kaupungissa ja Oriveden sisäinen joukkoliikenne on hyvin niukkaa. Ennen muuttoa ja sen jälkeenkin olemme miettineet, pitäisikö hankkia pakufitsi eli kuormapyörä ja talveksi vaikkapa kunnon kuormatilalla varustettu potkukelkka. Mutta ne maksavat paljon, ja onhan sitä tähänkin asti pärjätty halvoilla markettipyörillä ja halpahallin pulkalla. Ans kattoo nyt. Oma elämänfilosofiani on nykyään vähän sellainen, että miksi käyttäisin aikaa tienatakseni rahaa, jolla ostaisin jonkin matkoja nopeuttavan ja aikaa säästävän kulkupelin, kun voisin saman tien käyttää sen ajan suoraan niihin matkoihin vähän kehnommilla ja halvemmilla kulkupeleillä. Samasta syystä ruoan ostaminen kotiinkuljetuksella tuntuu vähän turhalta, koska äkkiäkös minä sinne kauppaan polkaisen tai kävelen siinä ajassa, joka minulta muuten kuluisi kotiinkuljetusmaksun tienaamiseen.</p> Pyörällä pääsee kätevästi myös vaikka sienimetsään.</figcaption> </figure> Ja tosiaan, kun on aina tottunut liikkumaan ilman autoa, käyttämään lihaksia polkemiseen ja kävelyyn sekä sovittamaan menonsa juna- ja bussiaikataulujen mukaan, ei sitä kotiovesta ulos astuessaan edes mieti, että onpas vaivalloista ilman autoa. Aina välillä joku ystävällisesti tarjoaa minulle kyytiä — ehkä koska ilman autoa liikkuminen ei hänen mielestään vaikuta vaivattomalta rutiinilta — ja ensimmäinen ajatukseni on, että en minä oikeastaan mitään kyytiä tarvitse kun eihän tuota kävelymatkaa ole kuin kolme kilometriä. Mutta kyllä minä silti tarjotun kyydin otan vastaan, jos kerran olen samaan suuntaan menossa, koska onhan sellaisessa tarjouksessa aina se sosiaalinen ulottuvuutensakin mukana.</p> Ilmeesi kun olet tottunut sovittamaan menosi bussi- ja juna-aikataulujen mukaan.</figcaption> </figure> Että tällaista on autottoman elämä Oriveden kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa — kiireetöntä ja leppoisaa. Ei minua haittaisi, vaikka tuossa asemalla edelleen olisi ruokakauppa. Enkä panisi pahakseni, vaikka tästä keskustaan kulkisi myös pyöräreitti, jossa ei ole tappavan pitkää ylämäkeä. Mutta eleleehän sitä näinkin.</p>Kuuntele Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus 2024-06-02T00:00:00+00:00 Viime syksynä Kustannus Aarni julkaisi Rauhantekijä</em>-antologian, jossa on kirjoituksia rauhasta. Antologia sai tuskin lainkaan julkisuutta, vaikka luulisi näinä aikoina rauhanaiheenkin kiinnostavan, kun Ukrainassa, Palestiinassa, Sudanissa ja monessa muussa paikassa soditaan ja kansanmurhataan. Mutta noh, ilmeisesti nyt tiedotusvälineet ovat sellaisen sotakiihkon vallassa, ettei rauhaa hirveästi mainosteta.</p> Antologiassa ilmestyi myös kansanmurhaa ja sen jälkipyykkiä tarkasteleva novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus. Koska minusta on todella harmi, että näin hyvä ja ajankohtainen tarina on jäänyt täysin vaille huomiota, päätin lukea novellin ääneen kameran edessä. Voit kuunnella tarinan tästä</a> — ja samalla katsella minua lukemassa, mikäli haluat.</p> </iframe> Videon tuotantoarvot ovat aika matalat eikä äänenlaatukaan ole paras mahdollinen. Mutta sellaista se on, kun tarinan lukee kotioloissa yhdellä otolla ilman mitään ammattilaislaitteita. Siihen nähden takeltelen sanoissani yllättävän vähän!</p> PS. Jos haluat tukea kirjallista toimintaani, tilaa Rauhantekijä</em> kustantamon verkkokaupasta</a>. Tai käy ostamassa jokin muu minun kirjani jostain. Tai lainaa kirjastosta minun kirjojani ja suomennoksiani, niin saan niistä lainauskorvauksia.</p> Ei enää euroviisuja 2024-05-12T00:00:00+00:00 Tänä viikonloppuna euroviisut lakkasi olemasta minulle. Fedissä näkemäni perusteella myös monelle muulle, etten suinkaan ole tunteineni tässä yksin. Mutta minulle henkilökohtaisesti tämä on aika iso asia. Olen parikymmentä vuotta tykännyt euroviisuista, olen saanut kisoista vuosien mittaan paljon hyviä korvamatoja ja aina välillä olen katsellut vanhoja esityksiä ihan huvikseni. Vuosi sitten katsoin itse asiassa kaikki vanhat esitykset läpi, jotta saisin vihdoin kokonaiskuvan kisojen kehittymisestä vuosikymmenten mittaan.</p> Eikä euroviisut ole ollut minulle vain nautinnollista viihdettä, vaan vuonna 2011 ne vaikuttivat identiteettini muovautumiseen suorastaan ratkaisevalla tavalla. Kun Moldovan esityksen</a> pasuunakeiju kurvasi lavalle yksipyöräisellään, munani niin sanotusti halkesi (kuten transnuorisolla on tapana sanoa). Entinen elämäni jäi taakse, ja vuotta myöhemmin askartelin itselleni keijupuvun ja hankin oman yksipyöräisen. Noh, en minä sitä koskaan oppinut ajamaan, mutta euroviisuista tavallaan alkoi Taruni.</p> Jaksoin viihtyä euroviisujen parissa myös kaikki ne viime vuosikymmenen tasapaksut vuodet. Ja viime keväänä olin niin monen muun tavoin ympäri maailman aidosti innoissani Käärijästä ja aidosti pettynyt siitä, että hän ei voittanut. Odotin jo tämän vuoden kisoja ja sitä, että saisin taas nauttia mukavasta viihteestä maailman kaiken kaaoksen keskellä.</p> Mutta maailmantilanne ei nykyään salli ihmisten hengähtää viattoman viihteen parissa. Viime lokakuussa Israel käynnisti maahyökkäyksen Gazaan ja kiihdytti palestiinalaisten kansanmurhan ennennäkemättömän raa’aksi. Kun Venäjä kaksi vuotta sitten hyökkäsi Ukrainaan, EBU oli tilanteen tasalla ja sulki Venäjän ulos kilpailusta. Mutta nyt, runsaista ja perustelluista vaatimuksista huolimatta, EBU ei toiminut samoin, vaan nimenomaan päätti antaa Israelin osallistua tämän vuoden euroviisuihin.</p> Ja siihen loppui minun taipaleeni euroviisujen parissa. Kyse ei ole vain siitä, että ryhdyin boikotoimaan kisoja. Itse asiassa katsoin semifinaalit silti, joskin sen verran boikotoin, että en keskustellut esityksistä yhtään julkisesti tai kavereiden kanssa (ja aiempina vuosinahan viisuchatti on ollut olennainen osa viihde-elämystä). Mutta kisojen katsomisesta tuli nyt vain huono olo, enkä nauttinut niistä hetkeäkään. Lauantain finaalin jätin kokonaan katsomatta, en vain pystynyt enää. Metakeskustelua eli paskamyrskyä kyllä seurasin sen verran, että tiedän, että voittaja ei ollut Israel vaan muunsukupuolinen artisti Sveitsistä. Mutta en osaa iloita tästä tuloksesta yhtään. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, millainen sveitsiläisten kappale on, vaikka näin sen semifinaalissa. Sillä kun ajattelen tämän vuoden euroviisuja, näen mielessäni vain nämä Kreikan kommunistinuorten videoksi tiivistämät kuvat</a>:</p> </video> En pidä todennäköisenä sitä, että EBU muuttaisi linjaansa Israelin suhteen jatkossakaan. Niinpä en pidä todennäköisenä sitä, että euroviisujen aiheuttama huono olo tästä väistyy. On aina raskasta, kun joutuu rakentamaan identiteettiään uudelleen, mutta nyt on tullut sen aika. Euroviisut eivät enää määritä minua. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, ja vanhat lauluesitykset vuoteen 2023 saakka kulkevat edelleen mukanani. Mutta bye bye EBU, EBU goodbye, itke en kun loppuu tää!</p> Ei irronnut edustajistopaikkaa 2024-04-04T00:00:00+00:00 Pirkanmaan Osuuskaupan edustajistovaalit on nyt käyty ja tulokset julkistettu, ja niin siinä vain kävi, että en tälläkään kertaa päässyt edustajistoon. Sain 95 ääntä, ja alimmillaan valituksi tultiin 326 äänellä. Noh, ehkä neljän vuoden päästä uudestaan. Kiitos kuitenkin kaikille äänestäneille!</p> Onko viittominen minulle enemmän puhumisen vai kirjoittamisen kaltaista? — alustavia havaintoja 2024-03-27T00:00:00+00:00 Ennen kuin menen aiheeseen syvemmin haluan täsmentää, että otsikon kysymys ei ole tällä hetkellä kovin akateemisesti muotoiltu ja että puhun nyt nimenomaan omista kokemuksistani enkä näistä ilmiöistä yleensä. Sinun omat kokemuksesi voivat olla täysin erilaiset, ja ehkä muotoilisit kysymyksenkin eri tavalla. Mutta asiaan.</p> Puhumalla kommunikoiminen — nimenomaan motorisena ja sosiaalisena toimintana — on ollut minulle vaihtelevasti hankalaa hyvin pitkään, ihan nuoruudesta tai ehkä jopa lapsuudesta saakka. Joskus on aivan mahdotonta saada sanottua oikeita sanoja tai edes kokonaisia johdonmukaisia lauseita. Ja kun kuullun ymmärtäminenkin tökkii, joskus enemmän ja joskus vähemmän, on keskustelemalla kommunikointi sellaista, jota usein välttelen. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka ihmiset pitäisivät minua puhumattomuuteni takia välillä vähän hitaana tai tylsänä tyyppinä.</p> Kyse ei kuitenkaan ole yleisesti kielellisistä vaikeuksista, sillä kirjoittaminen minulta sitten sujuu oikein hyvin. Olen ihan ala-asteelta asti saanut kehuja kirjoitustaidostani, olen julkaiseva kirjailija, ja erilaisissa chateissa olen keskustellut hyvinkin sujuvasti ja vuolassanaisesti 90-luvulta alkaen. Ja vieraat kielet ja monikielisyys — niin, minähän olen ammatiltani kääntäjä, ja harrastuksenani luen kirjoja ties miten monella kielellä. Että kyllä minä kieltä osaan tuottaa ja ymmärtää, kun se tapahtuu kirjallisesti.</p> Tätä taustaa vasten sain joskus viime vuosikymmenen lopulla — 2018, ellen ihan väärin muista — oivalluksen, jonka olisin toki voinut saada jo vaikka viisitoista vuotta aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nimittäin mieleeni pälkähti pohtia, että jos kerran kyse ei ole sinänsä kielen ymmärtämisen ja tuottamisen ongelmista vaan nimenomaan puhumisen ja kuulemisen ongelmista, niin olisiko minun helpompi kommunikoida viittomakielellä. Ja edelleen pohdin, että muistuttaako viittominen sitten (ainakin minun kohdallani jos ei yleisemmin) fysiologisena prosessina enemmän kirjoittamista kuin puhumista.</p> Ja kun ajatus oli syntynyt, rupesin opiskelemaan viittomakieltä. Aloitin nollasta, opiskelin ensin vuoden itsekseni, sitten menin työväenopiston alkeiskurssille, ja vuonna 2020 hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomalaista viittomakieltä (tarkemmin sanottuna viittomakielen asiantuntijan kandidaatti- ja maisteriohjelmaan). Nyt takana on kuusi vuotta viittomakielen opiskelua, joista neljä vuotta akateemisessa ympäristössä, ja voin kertoa ensimmäisiä alustavia havaintojani vastauksena siihen kysymykseen, joka minut sai opiskelemaan viittomakieltä.</p> Oikeastaan tähän asti en ole edes yrittänyt tarkemmin vastata kysymykseen, vaan olen aina sanonut, että vielä on liian aikaista, koska en osaa viittomakieltä vielä niin sujuvasti, että voisin käydä sillä luontevasti keskusteluja tuosta noin vain. Mutta tuossa yhtenä iltana ei niin kovin monta päivää sitten oivalsin, että kyllähän minä itse asiassa pystyn jo jotain vastaamaan, kunhan vain tajuan kiinnittää huomioni oikeaan suuntaan.</p> Nimittäin olen tässä kuluneiden vuosien mittaan oppinut käymään sisäisiä monologeja viittomakielellä. Eli mielessä pyörii joku ajatus, kuvittelen että olen viittomassa sitä jollekulle, ja sitten tuotan tarvittavat viittomakieliset lauseet mielessäni. Se sujuu yleensä oikein mallikkaasti siihen nähden, että on vasta kuusi vuotta siitä kun aloin opetella viittomisen alkeita ylipäätään. Mutta sitten kun rupean viittomaan käytännössä — joko kuvaan videota tai keskustelen jonkun kanssa — niin viittomiseni on äkkiä todella kömpelöä, kielioppi on ihan hukassa ja puolet viittomista unohtunut, ja minulle tulee ihan tyhmä olo.</p> Ja sitten tajusin, että näinhän asia on itse asiassa minulla puhumisenkin kanssa. Voin aika lailla vaivatta käydä vaikka kuinka pitkiä sisäisiä monologeja ihan sujuvasti, mutta sitten kun pitää puhua, niin sanat ja lauserakenteet ovatkin ihan hukassa. Ja tässähän se puhumisen ja kirjoittamisen välinen ero itse asiassa onkin: nämä sisäiset monologit ovat hyvin lähellä kirjoittamista, ja siksi ne sujuvat, kun taas puhuminen on eri juttu. Jos viittomakieltä kirjoitettaisiin, saattaisin huomata, että sisäiset viittomamonologini muistuttavat enemmän viittomakielen kirjoittamista kuin käytännössä viittomista.</p> Eli ongelmani taitaa lopulta olla siinä, että vaikeus on kielen motorisessa tuottamisessa, tapahtuu se sitten puhumalla tai viittomalla, ja vaikeudet korostuvat sosiaalisissa tilanteissa. Toisin sanoen ongelmani on ehkä pääosin sosiaalinen. Noh, siinä ei tietenkään ole mitään yllättävää.</p> Ehkä joskus löydän tähän akateemisemminkin muotoillun vastauksen, mutta tällä hetkellä se ei ole suoranaisena tutkimusintressinäni, joten sitä saanemme vielä odottaa.</p> Tässä vielä samasta aiheesta viitottu video. Juu tiedän, videon laatu on aivan surkea, mutta olen nyt ottanut projektiksi kuvata erilaisia viitottuja videoita matalalla kynnyksellä.</p> </iframe> Kevään uudet käännökset 2024-03-06T00:00:00+00:00 Tammikuussa tulin jo maininneeksi, että toukokuussa ilmestyy hollannista suomentamani Tobi Lakmakerin</strong> Seksuaalisuuteni historia</em></a>. En siinä yhteydessä maininnut, että tänä keväänä on ilmestynyt kaksi muutakin minun suomentamaani kirjaa, kumpikin helmikuussa.</p> Ensimmäinen espanjasta suomentamani romaani, Rose Gaten</strong> 13 fantasiaa</em></a>, on erotiikkaa, ja se julkaistiin ainoastaan e-kirjana. Ensimmäinen ruotsista suomentamani romaani, Lars Wilderängin</strong> Droonisydän</em></a>, taasen on jännitysromaani, ja sillä tavalla ajankohtainen, että kirjassa Venäjä suunnittelee hyökkäystä Gotlantiin. Droonisydän on julkaistu äänikirjana ja e-kirjana.</p> Jos muuten olet kustantaja tai kustantamon käännöskirjallisuudesta vastaava henkilö ja kustantamollanne on tarvetta hollannista, ruotsista tai espanjasta suomentavalle kääntäjälle, ota yhteyttä: taru@luojola.fi.</p> Äänestä Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa 2024-03-03T00:00:00+00:00 Pirkanmaan Osuuskaupan edustajiston vaalit ovat alkaneet, ja minä olen taas tällä kertaa ehdolla. Olen koonnut vaaliteemani erilliselle vaalisivulle, mutta tässä teemat tiivistetysti:</p> Kauppa Oriveden asemalle.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa ei myy kansanmurhaa käyvien maiden tuotteita.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa tekee vegaanisen lähiruoan ostamisesta helppoa ja edullista.</li> Pyöräilevät, kävelevät, kelkkailevat, pulkkailevat, joukkoliikennettä käyttävät ym. asiakkaat otetaan paremmin huomioon pysäköinti- ja tilajärjestelyissä.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa on reilu työnantaja.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa sponsoroi nykyistä enemmän taidetta ja kulttuuria.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa kunnioittaa asiakkaiden yksityisyyttää.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa tukee ihmisoikeuksien ja tasa-arvon eteen tehtävää työtä.</li> Voit lukea näistä aiheista tarkemmin vaalisivultani. Lisäksi POK:n vaalikoneesta löytyy vielä perusteluja vaalikonevastauksilleni.</li> </ul> Minua pääset äänestämään, jos olet POK:n jäsen ja asut pohjoisella äänestysalueella tai Pirkanmaan ulkopuolella. Äänestysaika on 4.–20.3., ja voit äänestää postitse tai verkossa. Katso äänestysohjeet POK:n sivulta.</p> Trans in lation 2024-01-01T00:00:00+00:00 Kavereiden kesken tuli fedissä taas juteltua härskejä, ja totta kai mainitsin siinä yhteydessä myös joskus aikoinaan tekemäni pornosuomennokset. Siis ne kaksi Phil Andros</strong> -homopornoromaania, jotka Into Kustannus vuonna 2013 julkaisi: Kädet ylös, housut alas!</em></a> ja Kreikkalainen naimajuttu</em></a>. Hetkeä myöhemmin lisäsin keskusteluun oheisen valokuvan ja mainitsin, että tältä muuten näytin 11 vuotta sitten kun suomensin niitä. ”Juuri oikea tapa kääntää kyseisiä kirjoja”, kommentoi kaverini. Heitin siihen, että voisin vaikka lisätä kuvan erinäisiin ammatillisiin hakemistoihin profiilikuvakseni. Noh, kaverini siihen, että ”transest lations possible”, ja minä että siinäpä slougani!</p> Ja vaikka ihan tuota kuvaa en ammatillisiin profiileihini liittäisikään, niin ei minun sitä toisaalta piilotellakaan tarvitse. Olen joka tapauksessa käyttänyt toista, hiukan toisella tavalla suorasukaista kuvaa kahdessakin ammatillisessa hakemistossa, nimittäin Suomen freelance-journalistien ylläpitämässä Freeluettelossa</a> (jossa profiili-id:ni muuten näyttää olevan 666, heh!) sekä Expertisecentrum Literair Vertalenin ylläpitämässä hollantilaisen kirjallisuuden kääntäjäluettelossa</a>. Suorasukaista tässä kuvassa ei suinkaan ole paljas pinta, vaan enemmänkin paljas sisin: olen silminnähden trans, ja asiaa alleviivatakseni seison vielä sellaisen kadunnimikyltin vieressä, jossa lukee Trans (kyseinen katu muuten sijaitsee Utrechtin keskustassa).</p> Sillä vaikken suoranaista pornoa olekaan pitkään aikaan kääntänyt, niin sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä kirjallisuus näyttää jossain määrin muotoutuneen yhdeksi erikoisaloistani kääntäjänä. Sukupuoli-identiteetin etsiminen ja seksikokeilut olivat nimittäin teemana niin toissa vuonna ilmestyneessä Marieke Lucas Rijneveldin</strong> Illan epämukavuudessa</em></a> kuin myöhemmin tänä keväänä ilmestyvässä Tobi Lakmakerin</strong> Seksuaalisuuteni historiassa</em></a>. Käännän minä toki muutakin, mutta ei tämmöinen trans-laattoriksi profiloituminen minua mitenkään suoranaisesti haittaa!</p> Vuonna 2023 luin rennommin 2023-12-31T00:00:00+00:00 On taas aika laatia katsaus vuoden aikana luetuista kirjoista. Viime vuoden lukuraportissa mainitsin moneen kertaan, miten yleisvointi on uupunut, joten päätin lähteä vuoteen 2023 turhia pingottamatta. Melko rennosti lukemisteni suhteen eteninkin: luin vuoden aikana 108 kirjaa eli yhden vähemmän kuin viime vuonna, mutta Goodreadsin mukaan näissä kirjoissa on yhteensä 33646 sivua eli vähemmän kuin viimevuotisissa kirjoissa. Itse asiassa näin pieneen sivumäärään jäin viimeksi vuonna 2017, ja totta puhuen tässäkin määrässä on ilmaa, sillä siinä on mukana myös jokunen kesken jättämäni kirja. Aina ei siis tarvitse ylittää aiempia tuloksia.</p> Arvosanajakauma näyttää tutulta</h3> Olen jo vuosia huomannut, että kirjoille antamani tähtiarvosanat noudattavat varsin tarkkaan symmetristä jakaumaa ja keskiarvo on lähellä kolmea tähteä. Myös vuonna 2023 keskiarvoksi tuli 2,95, ja jakauma näyttää tältä:</p> ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 4 kpl ⭐️⭐️⭐️⭐️ 29 kpl ⭐️⭐️⭐️ 34 kpl ⭐️⭐️ 24 kpl ⭐️ 9 kpl</p> Tänä vuonna jätin peräti kahdeksan kirjaa tähdittämättä eri syistä, joko siksi, ettei kielitaitoni ollut riittävä kirjan arviointiin, tai vaikka siksi, että luin kirjaa töiden takia enkä siksi miettinyt tähditystä.</p> Niin ikään jatkoin vuonna 2023 lukujonon häntäpään tyhjentämistä eli pisimpään lukuvuoroaan odottaneiden kirjojen lukemista. Niinpä suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista oli vuonna 2019 hankittuja. Se olikin kirjahankintojen hullu vuosi, kun silloisen kotimme lähellä toimi jonkin aikaa uusi halpakirjakauppa ja kirjamessuiltakin tuli löydettyä vaikka mitä. Ja vieläkin lukujonossa on 60 vuonna 2019 hankittua kaunokirjaa!</p> Ei anglokirjoja</h3> Asetin vuodelle 2023 oikeastaan vain yhden lukuhaasteen: en lue yhtään kirjaa, joka on alun perin ilmestynyt englanniksi. Ja haaste onnistuikin lähes täydellisesti! Yksi lipsahdus minulle sattui, nimittäin kun istuin junassa vailla muita kirjoja ja aloin lukea puhelimelta jotakin e-kirjaa, ja vasta jälkeen päin tajusin, että sehän olikin yhdysvaltalainen kirja… Noh, ehkä yksi lipsahdus ei ole kovin paha särö kokonaisuudessa. Lisäksi luin kolme englanniksi käännettyä kirjaa.</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 89</td> 4</td> 93</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (50)</em></td> (4)</em></td> (54)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (39)</em></td> (0)</em></td> (39)</em></td></tr> englanniksi</strong></td> 3</td> 1</td> 4</strong></td></tr> hollanniksi</strong></td> 2</td> 1</td> 3</strong></td></tr> ruotsiksi</strong></td> 3</td> 0</td> 3</strong></td></tr> ranskaksi</strong></td> 1</td> 1</td> 2</strong></td></tr> norjaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> saksaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> esperantoksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 101</strong></td> 7</strong></td> 108</strong></td></tr> </tbody></table> Alun perin englanniksi julkaistujen kirjojen välttely näkyy lukutilastoissa selvästi. Koskaan ennen kymmenvuotisen mittausjakson aikana en ole lukenut näin paljon nimenomaan suomeksi. Totuttuun tapaan suomalaisen kirjallisuuden osuus on suurempi kuin käännöskirjallisuuden. Muita kieliä taas luin tänäkin vuonna varsin satunnaisesti, ja kiinnostavasti tänä vuonna kävi niin, että englanti putosi ansaitsemaansa asemaan eli yhdeksi kieleksi muiden rinnalle. Hollanninkielisiä kirjoja taasen luin hävettävän vähän — johan minun ammattitaidon ylläpitämiseksikin pitäisi lukea niitä enemmän.</p> Ruotsiksi lukemani kirjat liittyivät tällä kertaa ennen kaikkea työhön — mukana on siis kaksi ruotsalaista kirjaa, jotka olen tänä vuonna suomentanut. Ranska, norja ja saksa taas liittyivät tekemiini interrail-matkoihin: otin matkalukemiseksi kirjoja niillä kielillä, jonka kielisten maiden läpi olin aikeissa matkata. Esperantokin oli minulla matkalukemisena, lähinnä sillä ajatuksella, että kun matkalle ottaa kirjoja, joita lukee tavanomaista hitaammin, ei tarvitse kantaa mukana niin monta kirjaa.</p> Vuoden parhaat kirjat</h3> Viiden tähden kirjoja luin tänä vuonna neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta: Peter Høegin</strong> Susanin vaikutus</em></a> (suom. Katriina Huttunen</strong>), John Ajvide Lindqvistin</strong> Kultatukka, tähtönen</em></a> (suom. Jaana Nikula</strong>) ja Erich Maria Remarquen</strong> Länsirintamalta ei mitään uutta</em></a> (suom. Armas Hämäläinen</strong>) olivat kaikki erinomaisia kirjoja — samoin kuin monet neljän tähden kirjoistakin — mutta vuoden parhaaksi lukuelämukseksi nostan silti Juha-Pekka Koskisen</strong> Luciferin oppipojat</em></a>, josta kirjoitin seuraavasti:</p> Erinomaisen vetävä ja kiinnostavasti rakennettu scifiseikkailu, jossa jossitellaan ihmisten alkuperästä, pohditaan orjuuttamisen ja eläinteollisuuden moraalia ja yritetään selvitä vainoharhojen kanssa monta kuukautta avaruusaluksella. Lajityypin kliseitä hyödynnetään tehokkaasti niin, ettei lukijaa aliarvioida hetkeäkään. Vahva suositus!</p> </blockquote> Tietokirjojen osalta vuosi jäi varsin valjuksi, eikä yksikään teos noussut viiden tähden arvoiseksi. Neljä tähteä ansaitsi kuitenkin Tiitu Takalon</strong> ja Tiina Männistö-Funkin</strong> sarjakuvamuotoinen tietokirja Polkimilla nyt, ennen ja tulevaisuudessa</em></a>:</p> Tutkimustietoa, henkilökohtaisia muistelmia ja tulevaisuudenvisioita yhdistelevä sarjakuva polkupyöräilyn historiasta Suomessa ja vähän muuallakin. Erityisfokuksessa on kaksi kaupunkia, Turku ja Tampere, mutta käsitellyt asiat ja näkökulmat ovat yleistettävissä oikeastaan mihin tahansa suomalaiskaupunkiin. Hyvä ja tiivis paketti perusasioista!</p> </blockquote> Tappavan tylsät lukukokemukset</h3> Jätän kirjoja kesken tosi harvoin, yleensä kerran kahdessa vuodessa. Tänä vuonna jätin kesken kuitenkin peräti kolme kirjaa: Gabriel García Márquezin</strong> Rakkautta koleran aikaan</em></a> (suom. Matti Brotherus</strong>), Vicki Baumin</strong> Amo kaj morto en Balio</em></a> (esp. tuntematon) sekä huonoimpana kaikista Riikka Pelon</strong> Jokapäiväinen elämämme</em></a>, josta kirjoitin:</p> Ei pygee. Jätän kesken 70 sivun jälkeen. Justiinsa tämmöistä tiskirättirealismia, jota lukiessa kuolin Disco Elysiumissa. En halua ottaa sitä riskiä oikeasti.</p> </blockquote> Minä lukijana vuonna 2024</h3> Vuoden 2023 lukemista leimasi siis rennosti ottaminen ja armollisuus itseä kohtaan sekä englanninkielisyyden ylivallan vastustaminen. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen vuoteen kokonaisuutena: vaikken ihan niin hirveästi huippuelämyksiä kokenutkaan (etenkin kun kyse oli pitkälti lukujonoon hankitun valtavan tarjouskirjasuman purkamisesta), niin ainakin sain tavanomaista laajemman kattauksen kirjallisuutta eri puolilta maailmaa — luinhan mm. 38 suomennettua kaunokirjaa, joiden alkukieli ei ole englanti.</p> Tämän painotuksen seurauksena lukujononi hännillä keikkuu nyt kuitenkin peräti 45 englanninkielistä ja 11 englannista suomennettua romaania, ja joskushan nekin on luettava. Niinpä en vuonna 2024 jatka anglovälttelyhaastetta ihan samassa mitassa, mutta kuitenkin aion pitää huolen, että enintään joka toinen kirja on anglokirja. Lisäksi minun on ihan ammatillisistakin syistä ryhdistäydyttävä hollantilaisen kirjallisuuden lukemisessa, joten aion lukea vähintään yhden hollantilaisen kirjan kuussa. Sen enempää lukuhaasteita en aio itselleni asettaa, vaan suhtaudun lukemiseen edelleen melko rennosti ja itselleni armollisesti.</p> Jo vuonna 2023 muutin lukupäiväkirjani pitämistä siten, että julkaisin arviot lukemistani kirjoista enää vain Kirjakasassa</a> enkä lainkaan Goodreadsissa. Käytin kuitenkin Goodreadsia vielä lukemieni kirjojen listaamiseen, koska siellä kirjojen sivumäärätiedot ovat keskimäärin täsmällisempiä kuin Kirjakasan käyttämissä tietokannoissa. Mutta kuten tänä vuonna tuli oikein selvästi huomattua, eivät nämä sivumäärätilastotkaan kovin täsmällisiä ole, sillä lukuun sisältyy myös mm. kesken jätettyjen kirjojen sivumäärä. Niinpä ajattelin, että paskaaks tässä tilastoimaan. Lopetan siis sivumäärien kyttäämisen ja sitä myöten myös kaiken lukemiseni kirjaamisen Goodreadsiin. Vuoden 2024 alusta alkaen pidän lukupäiväkirjaa yksinomaan Kirjakasassa.</p> Syksyn 2023 uudet Bataranam-novellit 2023-12-30T00:00:00+00:00 Vuonna 2023 julkaisuluetteloni kasvoi kahdella uudella alkuperäisnovellilla. Kumpikin novelleista sijoittuu Bataranamiin, mutta hyvin eri aikaan ja hyvin erilaiseen ympäristöön.</p> Rauhantekijä</em></a>-antologiassa (Kustannus Aarni 2023) on 20 tekstiä — novellia tai esseetä — sodasta ja rauhasta. Tekstit kerättiin Ukrainan sodan alkamisen jälkeen julistetulla kirjoituskilpailulla vuonna 2022, joten antologian teksteissä painottuu luonnollisesti Ukrainan sota ja Venäjä sodan osapuolena. Oma novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus poikkeaa yleislinjasta melko paljon. Tässä poliittisessa satiirissa seikkailevat Ei kaikki pinnat kireällä</em></a> -romaanista (Osuuskumma 2018) tutut bataranamilaisministerit Salsabilla Renaldiputri ja Jufrou Smir, mutta tällä kertaa he tapaavat 1990-luvulla kansanmurhaoikeudenkäynnin merkeissä.</p> The Bicyclists Guide to the Galaxy</em></a> (Microcosm Publishing 2023) jatkaa feminististä Bikes in Space -antologiasarjaa. Tällä kertaa antologian teemana ovat kirjat ja polkupyörät. Oma novellini The Wheels of False Gods (jota ei siis ole vielä julkaistu suomeksi) sijoittuu Bataranamiin juuri ennen eurooppalaisten saapumista — aikaan, jolloin valtakuntaa ei vielä edes kutsuttu Bataranamiksi. Pyhiä kirjoituksia laaditaan punomoissa punomalla kasvien siemeniä yhteen, ja rankan sadekauden jälkeen punojat kauhukseen huomaavat kosteuden tekevän tuhojaan punostossa. Tästä käynnistyy tapahtumaketju, jonka seuraukset itse asiassa kantavat tätä novellia pidemmälle, vaikkei sitä yksin tästä tarinasta voi tietää.</p> Nautinnollisia lukuhetkiä velopunkin parissa!</p> Teostietojen tuonti Kirjakasan tietokantaan 2023-03-22T00:00:00+00:00 Päivitys 15.11.2025: Kirjakasa osaa nykyään hakea teostietoja suoraan Finna-tietokannasta. Näitä ohjeita siis ei useimmiten enää tarvita.</em></p> Tammikuussa 2022 avaamani Kirjakasa</a>-lukijayhteisö on kasvanut runsaan vuoden mittaan ihan mukavan leppoisaa tahtia. Uudet ihmiset ovat edelleen tervetulleita, joten mikset sinäkin liittyisi sinne ja alkaisi keskustella lukemisistasi muiden kanssa?</p> Yksi yleisimmistä toimista, joita Kirjakasan uudet jäsenet tekevät, on vanhojen lukutilastojen tuonti muusta tietokannasta, tyypillisesti Goodreadsista. Kirjakasan moottorina toimivassa Bookwyrm-ohjelmassa onkin tietojen tuontiin erinomaiset toiminnot. Mutta kovin usein Kirjakasan käyttäjäkokemuksena on valitettavasti se, että varsin monen kirjan tuonti epäonnistuu. Selitän seuraavaksi, mistä se johtuu ja kuinka tietojen tuonnissa voi onnistua paremmin.</p> Kirjoja ei aina löydy Bookwyrmin tuntemista tietokannoista</h3> Bookwyrm on federoituva ohjelmisto, mikä näkyy mm. siinä, että teostietoja haetaan kaikkien erillisten Bookwyrm-palvelinten tietokannoista. Niinpä Kirjakasan kautta haettu kirja löytyy, jos se on jo joskus aiemmin tallennettu Kirjakasan tai minkä tahansa muun Bookwyrm-palvelimen tietokantaan.</p> Bookwyrm osaa hakea teostietoja myös kahdesta ulkoisesta tietokannasta: OpenLibrarysta</a> ja Inventairesta</a>. Jos kirja löytyy jommastakummasta näistä, se voidaan tuoda Kirjakasan paikalliseen tietokantaan.</p> Erityisesti on syytä huomata, että Bookwyrm ei — ainakaan tällä hetkellä — voi hakea teostietoja kaupallisista tietokannoista, esimerkiksi Goodreadsista, LibraryThingistä tai Amazonista, tai eri julkisten kirjastojen tietokannoista, esimerkiksi Helmetistä.</p> Ja tässä piileekin keskeinen syy siihen, miksi monet Kirjakasan jäsenet eivät onnistu tuomaan teostietojaan: OpenLibrary sisältää hyvin vähän suomalaisten kirjojen tietoja, ja Inventaire puolestaan sisältää vain käyttäjien sinne tallentamia kirjoja. Toisaalta myös ratkaisun avain sisältyy tähän.</p> Inventaire auttaa teostietojen tuonnissa</h3> Inventaire</a> on vapaa ja avoimen lähdekoodin kirjastotietokanta, jonka pääasiallisena tarkoituksena on luetteloida käyttäjiensä kirjoja ja kirjastokokoelmia. Inventaire eroaa Bookwyrmistä mm. siinä, että siellä ei ole lukuseurantatoimintoja tai mahdollisuutta samanlaiseen sosiaaliseen yhteydenpitoon. Mutta kirjastotietokantana se on kelvollinen. Niinpä Inventairea voi hyödyntää, kun tuo teostietoja kaupallisista palveluista Kirjakasaan.</p> Ennen kuin tuot teostietoja Kirjakasaan, toimi seuraavasti:</p> Mene Inventaireen</a> ja rekisteröi käyttäjätili. (Tämä tili on täysin riippumaton Kirjakasan tilistä.)</li> Lisää kirjoja Inventairen tietokantaan (Add books -> Import) esim. Goodreadsin csv-tiedostosta. TÄRKEÄÄ:</strong> Valitse tuomiesi kirjojen näkyvyydeksi julkinen (Public), muussa tapauksessa Bookwyrm ei onnistu löytämään Inventaireen lisäämiäsi kirjoja.</li> Kun Inventairen tuonti on käsitellyt kirjat, lisää samat kirjat Kirjakasan tietokantaan samasta csv-tiedostosta. Nyt Kirjakasan pitäisi löytää suurin osa teostiedoista.</li> </ol> Velopunkkia italiaksi 2023-02-27T00:00:00+00:00 Voi mikä juhlapäivä: minua on ensi kertaa julkaistu italiaksi!</p> Future Fiction -spefikustantamo on julkaissut Ciclotopia: Fantascienza femminista su due ruote</em></a> -antologian, joka sisältää joukon yhdysvaltalaisen Elly Blue Publishing -kustantamon Bikes in Space -fillarispefiantologiasarjassa alun perin julkaistuja novelleja. Mukana on myös vuonna 2020 Dragon Bike</em></a> -antologiassa ilmestynyt velopunk-novellini Beasts of Bataranam</em>. Novellit ovat italiantaneet Chiara Rizzo</strong> ja Viola Volpi</strong>, joskaan en ihan tarkkaan nyt osaa sanoa, kumpi heistä on kääntänyt juuri minun novellini. Mutta näin se velopunkin maailmanvalloitus etenee!</p> Eikä siinä kaikki. Loppuvuonna Bikes in Space -sarjan seuraavassa antologiassa ilmestyy toinen englanninkielinen velopunk-novellini, Wheels of False Gods</em>. Kirjastoteemaisen antologian nimi on The Bicyclist’s Guide to the Galaxy: Feminist, Fantastical Tales of Books and Bikes</em></a>. Novellissa seikkaillaan tuttuun tapaan Bataranamissa, ja niin ikään tuttuun tapaan Bataranam näyttäytyy jälleen kerran aivan erilaisena paikkana.</p> Kohtuullisen kelpo kirjavuosi 2022 2022-12-31T00:00:00+00:00 Vuosi vaihtuu, ja uuden kodin kirjahyllyt alkavat saada järjestystä. Niinpä on taas hyvä hetki tehdä yhteenveto siitä, mitä on tullut vuoden aikana luettua ja mitä ensi vuoden lukulistalla on luvassa. Ja vaikka tällä hetkellä tuntuu, että eihän tässä ole viime aikoina tullut jaksaneeksi lukea oikein mitään, niin koko vuoden kertymäksi näyttää silti tulleen 108 kirjaa ja Goodreads-laskurin mukaan 38 608 sivua. Sehän on peräti enemmän kuin viime vuonna! Alkuvuoden lukutahti olikin mitä mainioin, mutta kesällä elämään tuli erinäisiä stressitekijöitä niin, että loppuvuonna sai suorastaan sinnitellä saadakseen kirjoja luettua. Niinpä saa nähdä, mitä ensi vuodesta tulee.</p> Arvosanajakaumassa ei yllätyksiä</h3> Olen jo vuosia huomannut, että kirjoille antamieni tähtiarvosanojen jakauma on varsin symmetrinen ja keskiarvo lähellä kolmea tähteä. Niin tänäkin vuonna: keskiarvoksi tuli 3,04, aavistuksen viimevuotista korkeampi.</p> ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 7 kpl ⭐️⭐️⭐️⭐️ 25 kpl ⭐️⭐️⭐️ 47 kpl ⭐️⭐️ 21 kpl ⭐️ 7 kpl</p> Jo kahtena edellisenä vuonna luin systemaattisesti etenkin lukujonon hänniltä pisimpään lukemista odottaneita kirjoja. Viime vuoden jälkeen lukujonoon jäi vielä kourallinen ennen vuotta 2018 hankittuja kaunokirjoja, ja ne sain vihdoin kaikki raivattua tänä vuonna. Jatkoin samalla vauhdilla vuonna 2018 hankittuihin kirjoihin, ja niitä on lukujonossa tällä hetkellä enää kaksi. Niinpä ensi vuonna pääsen sukeltamaan vuoden 2019 hankintoihin.</p> Toinen vuoden 2022 lukulistoja hallinnut teema oli kesällä käynnistynyt tietokirjaprojekti kielistä ja kielitieteestä. Siihen liittyen luin heinäkuusta alkaen paljon lähdekirjallisuutta. Kokonaisuudessaan luettujen tietokirjojen määrä ei kuitenkaan noussut päätähuimaavaksi.</p> Suomenkielisyys korostui</h3> Viime vuodenvaihteessa asetin tavoitteeksi lukea vähemmän englanninkielistä ja enemmän suomenkielistä. Tässä onnistuinkin oikein hyvin, sillä suomi nousi takaisin tutulle paikalleen kielitilaston kärkeen. Muiden kielten osalta en tälle vuodelle asettanut mitään tavoitteita, ja ehkä pitkälti väsymyksestä johtuen en sitten kovinkaan monta muunkielistä kirjaa tänä vuonna jaksanutkaan lukea.</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 63</td> 12</td> 75</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (32)</em></td> (11)</em></td> (43)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (31)</em></td> (1)</em></td> (32)</em></td></tr> englanniksi</strong></td> 14</td> 13</td> 27</strong></td></tr> hollanniksi</strong></td> 4</td> 0</td> 4</strong></td></tr> espanjaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> viroksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 83</strong></td> 25</strong></td> 108</strong></td></tr> </tbody></table> Vuoden parhaat kirjat</h3> Viiden tähden kirjojen määrä nousi jonkin verran viimevuotisesta, ja etenkin kaunokirjallisuuden kohdalla on vaikea valita, minkä kolmesta huipputeoksesta nimittäisin parhaaksi. Ensimmäistä kertaa lukemani Kalevala</em> on ilman muuta ehdotonta huippua, ja siitä ammentava J.-P. Koskisen</strong> Kalevanpoikien kronikka</em> mitä mainiointa viihdettä. Mutta ehkä sykähdyttävimmän vaikutuksen silti teki Umberto Econ</strong> 1980-luvulla kirjoittama salaliittofarssi Foucaultin heiluri</em></a>, jota kommentoin mm. näin:</p> Mielenkiintoista muuten, vasta eilen illalla, luettuani taas sata sivua kirjaa, tulin tietokoneelle istumaan ja ensimmäiseksi näin jonkun väittävän saaneensa käsiinsä aiemmin tuntemattomia temppeliherrain salaisuuksia sisältävän vanhan käsinkirjoitetun muistikirjan — SATTUMAAKO?! Kolmannesvuosisata ilmestymisensä jälkeen Foucaultin heiluri on vain entistäkin ajankohtaisempi, ja mikä parasta, sekä älykäs että hauska.</p> </blockquote> Kaikki viiden tähden tietokirjat olivat tällä kertaa kielitiedettä. Niistä vaikuttavimmaksi teokseksi nousi lopulta monen tekijän The world atlas of language structures</em></a>:</p> Äärimmäisen kiinnostava kokoelma, erityisen avartavaa ja valaisevaa luettavaa, jos kokemus eri kielistä rajoittuu lähinnä eurooppalaisiin kieliin tai muihin yleisiin kieliin ja tuntuu, että jokin kielen piirre on normaali tai harvinainen (aika usein saa huomata, että asia on juuri päin vastoin).</p> </blockquote> Pökäleiden pökäle</h3> Yhden tähden kirjojakin osui tänä vuonna kohdalle seitsemän kappaletta. Suurin osa niistä oli kuitenkin lähinnä tylsiä ja mitäänsanomattomia, joten todellisen mahtipökäleen valinta ei ollut kovin vaikeaa. Hans Christian Andersenin</strong> saduista on varmasti julkaistu lukemattomia eri käännöksiä lukemattoman monena erilaisena kokoelmana, mutta meidän hyllyymme on ilmeisesti päätynyt niistä kaikkein surkein</a>:</p> Tämä nimenomainen laitos (Wordsworth Classics) on vielä erityisen huono: käännös tanskasta englantiin on tosi mekaaninen ja kömpelö, lopputulosta ei ole oikoluettu ollenkaan, ja jos tämä ei olisi jo parikymmentä vuotta vanha voisin epäillä konekäännökseksi. Edes kääntäjän nimeä ei mainita, mikä on aina laadun merkki (tällä voi muuten hyvinkin olla useita kääntäjiä, koska luettavuus vaihteli tosi paljon).</p> </blockquote> Goodreads hiiteen — Kirjakasa on täällä!</h3> Kirjavuoden 2022 merkkipaaluihin on laskettava myös se, että avasin tammikuussa oman kirjoihin keskittyvän somepalvelun, Kirjakasan</a>. Käyttötarkoitukseltaan Kirjakasa vastaa paljolti Goodreadsia, ja olenkin tänä vuonna julkaissut omat arvioni kaikista lukemistani kirjoista nimenomaan siellä. Kokonaan en ole vielä Goodreadsista luopunut, sillä se on tilastonpitoon vielä kätevämpi kuin Kirjakasa. Tämä odotettavasti muuttuu tulevaisuudessa.</p> Vuoden 2023 lukusuunnitelmia</h3> Kuten on varmaan jo tullut ilmi, olen tällä hetkellä melkoisen kokonaisuuvahtanut ja jopa kirjojen lukeminen on viime kuukausina tökkinyt. Niinpä en ole suunnitellut ensi vuodelle mitään kunnianhimoisia tavoitteita. Edes Perkeitä ei ole enää ensi vuonna perattavana. Aloitetaan kevyesti ja katsotaan, mihin vuosi kehittyy.</p> Yhden haasteen aion kuitenkin toteuttaa. Olen nimittäin iät ja ajat harmitellut englannin ylivaltaa kaikessa, myös kirjallisuudessa. Englanninkielistä tai alun perin englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta on vaikea välttää, jos lukee paljon. Joten vuonna 2023 en aio lukea yhtäkään kirjaa, joka on alun perin ilmestynyt englanniksi. (Sallin tähän yhden poikkeuksen: opiskeluihin tai työhön liittyvät kirjat, joita ei voi välttää, jos haluaa suorittaa sen, mitä varten niitä luetaan.) Odotan tämän haasteen parantavan keskimääräistä lukunautintoani. Ja toivon mukaan tämä ei edes tuota minulle ylivoimaisia hankaluuksia, sillä vuonna 2019 hankituissa kirjoissa on ihan riittämiin suomalaisia ja alun perin muulla kielellä kuin englanniksi julkaistuja kirjoja.</p> Turhia pingottamatta siis kohti vuotta 2023.</p> Puolimatkassa perjekunto petti 2022-12-29T00:00:00+00:00 Viime vuoden viimeisenä päivänä julkaisin Perkeet-lukuhaasteen viimeistä kertaa, koska uumoilin, että eiköhän tätä leikkiä ole jo tarpeeksi monta vuotta leikitty. Mutta kunnianhimoisena kasvatin haastekohtien määrän tavanomaisesta kolmestatoista peräti seitsemääntoista, jotta viiden vuoden haastekohtien yhteismääräksi saatiin kaunis tasaluku 69. Valitettavasti kunnianhimo kostautui. Perkeet ei todellakaan ole mikään heikkohermoisten lukuhaaste, ja niin siinä sitten kävi, että vuoden 2022 mittaan hermoni heikkenivät ja haasteen suoritus jäi puolitiehen.</p> Ja se on tosiaan loppu nyt; vuodelle 2023 ei tule enää Perkeet-lukuhaastetta. Deal with it 😎.</p> Kaikkiaan onnistuin lukemaan haastetta varten tällä kertaa vain kahdeksan kirjaa, joille annoin arvosanaksi keskimäärin 2,25 tähteä. Keskiarvo jäi yhtä matalaksi kuin vuonna 2020, eli olin todellakin onnistunut kaapimaan luettavaksi varsinaisia laarinpohjia. Jos olisin saanut loputkin kohdat suoritettua, niin en epäile, etteikö keskiarvo olisi painunut vieläkin alemmas… Mutta se spekulaatiosta, käydäänpä nyt läpi, mitä onnistuin lukemaan ja mikä jäi suorittamatta.</p> 1. Jumppa- tai kuntoiluohjekirja — Arnold Schwarzenegger & Bill Dobbins: Bodaa Arnoldin kanssa</h3> ⭐️⭐️⭐️ Tätä lukiessa en todellakaan bodannut mukana, vaan röhnötin sohvalla. Lihaksia alkoi särkeä jo pelkästään tekstin lukeminen ja kuvien katselu. Tekstiä on jopa sen verran että voi sanoa lukemiseksi, muttei se tietenkään mitään kovin vaativaa ole, Arskalle sopivalla no bullshit -tyylillä.</p> 2. Jonkun yhdestä kirjasta kuuluisan kirjailijan tuntemattomaksi jäänyt teos</del></h3> 😪</p> 3. Konekäännetty kirja (vinkki: voit myös itse konekääntää tekijänoikeuksista vapautuneen teoksen)</del></h3> 😪</p> 4. Kirja, jonka olet jättänyt kesken tai johon olet vannonut olevasi koskematta enää ikinä — Hans Christian Andersen: Andersen’s Fairy Tales</h3> ⭐️ No vihdoinkin sain tämän pökäleen luettua. Andersen on näköjään kirjoittanut kourallisen ihan ok satuja, jotka kaikki tuntevat, sekä muutaman kymmenen huonon tai tyhjänpäiväisen sadun, joista monia en muista koskaan kuulleeni. Tämä nimenomainen laitos (Wordsworth Classics) on vielä erityisen huono: käännös tanskasta englantiin on tosi mekaaninen ja kömpelö, lopputulosta ei ole oikoluettu ollenkaan, ja jos tämä ei olisi jo parikymmentä vuotta vanha voisin epäillä konekäännökseksi. Edes kääntäjän nimeä ei mainita, mikä on aina laadun merkki (tällä voi muuten hyvinkin olla useita kääntäjiä, koska luettavuus vaihteli tosi paljon).</p> Tämä kelpaa haasteeseen, koska oikeastaan annoin tämän suhteen jo periksi ennen vuodenvaihdetta ja olisin hyvinkin voinut jättää kesken, ellei olisi ollut tätä perjekohtaa kannustamassa.</p> 5. Laulukirja — ilman, että sinä tai kukaan muu laulaa tai soittaa mukana — Armas Maasalo, Taneli Kuusisto & Aleksi Lehtonen: Koraalikirja I, virret 1–370</h3> ⭐️⭐️ Tämä laitos perustuu vuoden 1938 virsikirjaan, eli mukana on tuhti annos paatosta ja itseinhoa. Virsisanoitukset ilman säestystä ja putkeen luettuna ovat tosi monotonisia ja rytmiltään hakkaavia. Vaan mitäpä sitä ei perkeisiin tekisi. Onneksi on paatosta.</p> 6. Kirja, joka sinun piti lukea aikoinaan koulussa ja josta et silloin tykännyt</del></h3> 😪</p> 7. Vitsikirja 1970-, 80- tai 90-luvulta</del></h3> 😪</p> 8. Kirjalla on vastenmielinen nimi</del></h3> 😪</p> 9. Käytöstapaopas — Huomioitsija: Seuratavat</h3> ⭐️⭐️⭐️ Käytöstapaopas vuodelta 1947 sisältää hakuteosmaisesti aakkosjärjestyksessä erilaisia artikkeleita seurapiirielämään ja yleensä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä aiheista. Päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että onneksi en kuulu seurapiireihin.</p> 10. Sellaisen suvun sukuhistoriikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä</del></h3> 😪</p> 11. Sellaisen suomalaisen maalaiskunnan historiikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä</del></h3> 😪</p> 12. Geneerinen runoantologia vailla selkeää kantavaa teemaa — Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta</h3> ⭐️⭐️ Tämän antologian ainoana teemana on, että runot on kirjoitettu ”länsimaissa” joskus viimeisten tuhannen vuoden aikana. Kuten odottaa sopii, kokonaisuus liukuu pompöösistä höyhenenkevyeen ja takaisin aika monta kertaa. Ehkä vaikuttavinta antologiassa on se, että Aale Tynni on ihan itse suomentanut lähes kaikki runot, ja alkukieliähän on tosiaan vaikka kuinka monta. Vau! Noin muuten vähän puuduttavahko, joskin nopealukuinen kirja.</p> 13. Mainoksessa tai myymäläsisustuksessa somisteena käytetty kirja</del></h3> 😪</p> 14. Jonkin teollisuusyrityksen (ei kustantamon!) julkaisema, sen omaan toimialaan liittyvä tietokirja — David Worsley: The Geological History of Svalbard: Evolution of an arctic archipelago</h3> ⭐️⭐️ Öljy-yhtiö Statoil on julkaissut vuonna 1986 tällaisen runsaan satasivuisen kuvakirjan, jossa esitellään huikaisevan kauniita maisemia ja kiehtovia yksityiskohtia Huippuvuorten kivikoista, mutta kuvien lomassa on myös paljon tekstiä, ja se on ihan oikeaa tiukkaa geologista tekstiä. Pohjavire on totta kai semmoinen, että mistä päin saaristoa ja niitä ympäröivää merenpohjaa voisi löytyä hyödynnettäviä hiilivetyjä, mutta tämä suoranainen öljypropaganda lyö silmille oikeastaan vain johdannossa ja loppusanoissa ja kaikki muu teksti siinä välissä menee reippaasti tällaisen humanistin hilseen yli.</p> 15. Pankin, vakuutusyhtiön tai muun rahoituslaitoksen julkaisema, kotitalouksille suunnattu tietokirja — Pentti Rissanen: Pörssiyhtiöt 1974</h3> ⭐️⭐️ Tämä Kansallis-Osake-Pankin julkaisema kirja esittelee Helsingin arvopaperipörssissä vuonna 1974 noteerattujen yhtiöiden tunnuslukuja, johtaja- ja toimipaikkatietoja sekä toimitusjohtajien katsauksia. Kaikki käyrät näyttävät hienosti yläviistoon! Lisäksi kirjassa on eri toimialojen yleisnäkymiä sekä luettelo vuosina 1962–1974 toimeenpannuista osakeanneista (tämän osakeantiosion jätin lukematta, en vaan pygennyt).</p> Kirjasesta teki kiinnostavan se, että se on lähes puoli vuosisataa vanha, ja siten se tarjosi mukavan pilkahduksen uusliberalismia ja kasinotaloutta edeltäneeseen vuorineuvosajan Suomeen, jossa tehtaat olivat vielä tehtaita, yhtiöiden nimet ihan oikeaa kieltä ja laulu 20 perheestä piti vielä kutinsa. Tämän jos saisi vielä äänikirjana luettuna mustavalkotelevisioaikakauden dokumenttiselostajan äänellä.</p> 16. Guinnessin ennätyskirja — mielellään reilusti vanhentunut</del></h3> 😪</p> 17. EVA:n, muun työnantajajärjestön tai ammattiliiton julkaisema kirja — jos mahdollista, omaan asemaasi nähden vastakkaiselta taholta — Heikki Jokinen: Vapauden valtakunta. Freelance-journalistin opas</h3> ⭐️⭐️⭐️ Tämä ammattiliiton julkaisu ei ole edes omaan asemaani nähden vastakkaisesta asemasta, vaan valitsin tämän aika lailla laiskuuttani, oma ammattiliittoni nimittäin lähetti tämän minulle postissa. En tee varsinaista journalistista työtä, joten kirjan tiedot koskevat minua vain osittain. Olen lisäksi ollut freelance-kääntäjä jo 14 vuotta, joten nekään tiedot, jotka koskevat minua, eivät olleet minulle suoranaisesti uusia. Kyllä tästä nyt jokunen uusi detalji mukaan tarttui. Mutta monet tämmöiset detaljit, kuten erilaiset aikarajat ja prosenttiosuudet, ovat harmillisen muuttuvia tietoja, joten voipi olla että osa niistä on jo kirjan ilmestymisen jälkeen ehtinyt muuttua.</p> Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg 2022-04-27T00:00:00+00:00 Dove mensen worden wereldwijd gediscrimineerd, op de ene plek meer dan op de andere, en de discriminatie van dove mensen gaat heel ver terug. Voor de beëindiging van discriminatie is het nodig om verschillende dingen op meerdere fronten te doen, bijvoorbeeld op het niveau van wetgeving, en daarom voert de Wereldfederatie van Doven (WFD) campagne zodat de rechten van doven en gebarentaligen in de nationale wetgeving van verschillende landen erkend zouden worden. Gebarentalen zijn erkend als natuurlijke talen bijvoorbeeld in het verdrag van de Verenigde Naties inzake de rechten van personen met een handicap uit 2006, en tot nu toe zijn gebarentalen op een nationaal niveau erkend in de wetgeving van 71 landen — met andere woorden er zijn nog meer dan 120 landen waar gebarentalen niet erkend zijn (WFD 2022).</p> De manier van erkenning van gebarentalen verschilt echter wel per land. De Meulder (2015) verdeelt de uitdrukkelijke wetgeving inzake gebarentalen in vijf categorieën. Tot de eerste categorie behoren landen waar gebarentaal in de grondwet genoemd is. Tot de tweede categorie behoren landen waar gebarentaal in de algemene taalwetgeving genoemd is. In de derde categorie zitten landen waar er een afzonderlijke wet of decreet inzake gebarentaal is. In de landen van de vierde categorie is er een afzonderlijke wet inzake gebarentaal en andere communicatiemethoden. In de landen van de vijfde categorie behoren de zaken betreffende gebarentalen tot een nationale taalcommissie. Bovendien is het mogelijk dat gebarentaal in wetgeving alleen impliciet genoemd is, bijvoorbeeld als een deel van wetgeving inzake handicappen.</p> Finland was het eerste land ter wereld waar een vermelding inzake gebarentaal in de grondwet was toegevoegd, slechts maanden voor Oeganda. In de Finse grondwet (731/1999) is genoemd dat de rechten van gebarentaligen in afzonderlijke wetten bepaald zouden worden. Dus gebarentaal is ook in vele andere wetten genoemd, bijvoorbeeld wetten inzake onderwijs, werkzaamheden van autoriteiten en vertolkingsdiensten. Er is in de grondwet niet uitgeweid welke expliciete gebarentaal is bedoeld, en een afzonderljike wet inzake gebarentaal (359/2015) was bepaald in Finland in 2015 die geen nieuwe rechten creëert voor gebarentaligen maar waar wordt gedefinieerd dat zowel de Finse als de Finland-Zweedse Gebarentaal wordt erkend.</p> In Nederland is het juridische proces betreffende de status van gebarentaal heel anders dan in Finland verlopen. De wettelijke erkenning van de Nederlandse Gebarentaal is vertraagd door bijvoorbeeld het feit dat zelfs het gesproken Nederlands niet in de wetgeving genoemd is (Wheatley & Pabsch 2012). De eerste vermeldingen over gebarentaal zijn zodanig in wetten inzake onderwijs en vertolkingsdiensten betreffende strafzaken gedaan. Een afzonderlijke wet inzake gebarentaal werd uiteindelijk in 2020 opgesteld (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). De wet erkent o. a. de Nederlandse Gebarentaal als een officiële taal, beveelt dat autoriteiten ook in gebarentaal moeten informeren en geeft voor gebarentaligen het recht om gebarentaal te gebruiken in o. a. rechtszaken zodat de kosten van vertolking door de staat betaald zullen worden.</p> België is een federale staat die bestaat uit Vlaamstalig (of Nederlandstalig) Vlaanderen, Franstalig Wallonië en tweetalig Brussels Hoofstedelijk Gewest. De wetgeving betreffende talen vindt plaats op het regionale niveau. Daarom hebben de Vlaamse Gebarentaal, die in Vlaanderen wordt gebruikt, en de Frans-Belgische Gebarentaal, die in Wallonië wordt gebruikt, verschillende wettelijke statussen. Vlaamse Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2006, en de taal heeft een van de sterkste posities van alle gebarentalen in de EU. Bovendien is de Vlaamse Gebarentaal genoemd in wetten inzake onderwijs, publieke omroep, assistentiediensten van gehandicapten, werkgelegenheidssteunactiviteiten en gelijkheid. Frans-Belgische Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2003, en bovendien is gebarentaal genoemd in bijzondere wetten inzake onderwijs, en de rechten van doven op tolking en ondersteuningsdiensten zijn geregeld in wetten inzake diensten voor gehandicapten. (Wheatley & Pabsch 2012.)</p> Uit de vorige voorbeelden blijkt hoe de wettelijke positie en de formulering van de wetten die gebarentaal erkennen zijn beïnvloed door o. a. de algemene taalsituatie in een bepaald land en de manier waarop mensen in het algemeen denken over het noemen van talen in de wetgeving. In Finland en België zijn er tradities over meer dan een officieel gesproken taal en dus is de drempel om ook andere talen in wetgeving te noemen lager. In Nederland daarentegen is zelfs de hoofdtaal van het land niet in wetgeving genoemd, en dus de officiële erkenning van gebarentaal was moeilijker te bereiken.</p> Maar de wettelijke erkenning van gebarentaal is slechts één — en niet noodzakelijk de eerste — stap in de richting van een situatie waarin de rechten van gebarentaligen in de praktijk worden gebracht. Bijvoorbeeld in België kunnen de vermeldingen over gebarentalen in de Vlaamse en Waalse wetten superficieel hetzelfde lijken, maar o. a. met betrekking tot beschikbaarheid van vertolkingsdiensten zijn er in de regio’s aanzienlijke verschillen: volgens de Europese Unie van Doven (EUD) zijn er in Vlaanderen ongeveer 31 dove gebarentalige mensen per tolk, terwijl het aantal in Wallonië 333 is (Wheatley & Pabsch 2012). Ter vergelijking zijn er in Nederland ongeveer 19 gebarentaligen per tolk en in Frankrijk ongeveer 278, zo lijkt het dat de regio’s van België bepaalde culturele gelijkenissen hebben met de buurlanden waarin dezelfde taal wordt gesproken. Het is dus niet genoeg dat staten gebarentaal in wetgeving erkennen, maar de staten moeten er ook voor zorgen dat voldoende middelen voor het organiseren van de gebarentalige bedieningen worden gereserveerd.</p> Bronnen</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li> Suomen perustuslaki 731/1999: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731</a>.</li> Viittomakielilaki 359/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150359</a>.</li> Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal: https://wetten.overheid.nl/BWBR0045012/2021-07-01</a>.</li> WFD = World Federation of the Deaf 2022: The Legal Recognition of National Sign Languages. — https://wfdeaf.org/news/the-legal-recognition-of-national-sign-languages/</a>.</li> Wheatley, Mark & Pabsch, Annika 2012: Sign language legislation in the European Union. Edition II. — Brussels: European Union of the Deaf.</li> </ul> Ik heb dit essay alleen om Nederlands te oefenen geschreven. Marit Janssen heeft me met de taal geholpen, maar alle overblijvende fouten zijn natuurlijk mijn.</em></p> Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta 2022-04-27T00:00:00+00:00 Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022).</p> Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä.</p> Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.</p> Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio.</p> Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.)</p> Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa.</p> Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta.</p> Lähteet</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li> Suomen perustuslaki 731/1999: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731</a>.</li> Viittomakielilaki 359/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150359</a>.</li> Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal: https://wetten.overheid.nl/BWBR0045012/2021-07-01</a>.</li> WFD = World Federation of the Deaf 2022: The Legal Recognition of National Sign Languages. — https://wfdeaf.org/news/the-legal-recognition-of-national-sign-languages/</a>.</li> Wheatley, Mark & Pabsch, Annika 2012: Sign language legislation in the European Union. Edition II. — Brussels: European Union of the Deaf.</li> </ul> Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia 2022-04-16T00:00:00+00:00 Lähes jokainen on varmasti jo vuosien ajan huomannut sen ikävän tosiasian, että melkein kaikki yhdistys- ja järjestökentän tiedotustoiminta (esim. tapahtumailmoitukset) löytyy ensisijaisesti Facebookista, ja monissa tapauksissa ainoastaan sieltä. Yhdistysten tiedottajat ja muut hallitusten jäsenet ilmeisesti ajattelevat, että kaikki joka tapauksessa käyttävät Facebookia, tai sitten heille on ihan okei, että osa yhdistyksen jäsenistä ei koskaan saa kaikille jäsenille suunnattuja asioita tietoonsa. Ja epäilemättä vaivannäön välttämiselläkin on osuutta asiaan — tiedotuksen voisi hoitaa niin monella muullakin tavalla, niin että tieto saavuttaisi kaikki jäsenet, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Ehkä siksi, että yhdistyksen jäsenkunnastakin saadaan tuntumaa vain katselemalla Facebookia eikä siksi edes tajuta, että sitä kautta ei tavoita kaikkia jäseniä.</p> Tähän asti tämä nihkeä Facebook-keskeisyys on ollut jotenkuten selitettävissä sillä, että yhdistyksen Facebook-sivut ovat julkisia ja tapahtumatietoja pääsee katselemaan myös ilman FB-tiliä (tietenkään tämä ei ole pätenyt tähänkään asti niissä tapauksissa, joissa yhdistyksen tiedotukseen käytetään suljettua FB-ryhmää). Mutta nyt seuraa tärkeä asia: Facebook on vasta viikko sitten kokeillut muuttavansa toimintaansa niin, että mitään julkisiakaan FB-sivuja ei enää pääse näkemään kirjautumatta sisään. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä muutos on ainakin Suomen osalta peruttu, mutta kuka tietää vaikka se astuisi kohtapuoliin pysyvästi käyttöön? Toisin sanoen ilman FB-tiliä ei välttämättä pääse näkemään enää mitään sellaista tiedotusta, joka tapahtuu ainoastaan Facebookissa.</p> Yhdistyksissä olisikin nyt pikaisesti käytävä keskustelua siitä, kuinka tärkeää jäsenten tasa-arvoisuus on ja millä tavalla tiedotustoiminta kannattaisi järjestää niin, ettei se syrji ketään jäsenistä. Facebookin rinnalla on muitakin mahdollisuuksia tiedottamiseen. Sähköpostilista, uutiskirje, jäsenfoorumi ja yhdistyksen omat kotisivut ovat perinteisiä ja luotettavia keinoja hoitaa tiedotusta, ja kaikki nämä teknologiat ovat yhä olemassa, jos ne vain halutaan ottaa käyttöön. Uudempiakin teknologioita on, ja esimerkiksi fediversumissa toimiva Mobilizon</a> olisi mitä mainioin (ja mikä parasta, epäkaupallinen eli juurikin yhdistystoimintaan hyvin sopiva) työkalu yhdistys- ja järjestötiedotukseen, jos se vain saisi tunnettuutta ja yhdistyksissä alettaisiin ottaa sitä käyttöön.</p> Jos olet jonkin yhdistyksen hallituksessa tai vastaat tiedotuksesta, tämä kirjoitus on suunnattu juuri sinulle. Tiedät, että tämä on ongelma myös omassa yhdistyksessäsi. Pidäthän huolen siitä, että myös me Facebookia käyttämättömät saamme jatkossakin tietää yhdistyksesi järjestämästä toiminnasta. Kiitos!</p> Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia</em> -kurssin esseeksi.</p> Kuurojenopetuksen alku</h3> 1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla.</p> Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49).</p> Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984).</p> Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin.</p> Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62).</p> Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa.</p> Kuurojen seurakuntatyö</h3> Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.)</p> 1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.)</p> Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien tarvitsemien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle.</p> Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia.</p> Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984).</p> Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata.</p> Päätäntö</h3> Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset.</p> Lähteet</h3> Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans</em>. Project Gutenberg Ebook.</li> Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.</li> Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa</em>. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.</li> Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia</em>. Helsinki: Kuurojen Liitto.</li> Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta</em>. Helsinki: Weilin+Göös.</li> Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä</em>. Helsinki: Finn Lectura.</li> </ul> Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta? 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa</em> -kurssin esseeksi.</p> Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?</h3> Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä.</p> Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.)</p> Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019).</p> Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa.</p> Kansainvälisen viittomisen asema kielenä</h3> Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa.</p> Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita.</p> Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä.</p> Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana</h3> Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006).</p> Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006).</p> Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin.</p> Lopuksi</h3> Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus.</p> Lähteet</h3> Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters</em> s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia</em> s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact</em> s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights</em> s. 127–152. Berlin: De Gruyter.</li> De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights</em> s. 381–386. Berlin: De Gruyter.</li> Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5</em>. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.</li> Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication</em> 75 s. 51–68.</li> Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters</em> s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice</em> s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis</em>. Boston/Berlin: De Gruyter.</li> Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction</em>. Edinburgh: Edinburgh University Press.</li> </ul> Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka käytännön arkipäiväiset kielenkäyttötilanteet haastavat käsityksiä monikielisyydestä ja multimodaalisuudesta, etenkin käsitystä siitä, että kielet olisivat helposti rajattavissa ja erotettavissa toisistaan ja että kielenkäytön tarkastelussa riittäisi keskittyä vain puhuttuun ja viitottuun modaliteettiin. Pohdin tätä käytännön kielenkäytön sumearajaisuutta suhteessa kieli-ideologisiin näkemyksiin ja kielipoliittisiin tavoitteisiin. Tarkastelun kohteena on niin kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointi kuulevien kanssa kuin kuulevien keskinäinen kommunikointi sekä autistien kommunikointi. Tällaisesta rajoja ylittävästä ja määritelmiä rikkovasta kielenkäytöstä käytetään mm. termiä translanguaging (Kusters ym. 2017; Moriarty Harrelson 2019; Blackledge & Creese 2017), jolle yksi mahdollinen suomennos on kieleily (Lehtonen 2015). Tarkasteltavat kielenkäyttötilanteet toisin sanoen edustavat hyvin monipuolisesti erilaisia aisti- ja kieliresursseja ja neurologisia valmiuksia, ja on ilmeistä, että eri kielenkäyttäjäryhmien tarpeet voivat eri tilanteissa olla keskenään ristiriitaisia. Kirjoitus on syntynyt alun perin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2021 järjestetyn Deaf Studies II</em> -kurssin esseeksi.</p> Puheen ja viittomisen välissä</h3> Kielten ja modaliteettien sumearajaisuus käy nopeasti ilmi, kun tarkastellaan sitä, kuinka kuurot ja kuurosokeat kommunikoivat (visuaalista tai taktiilista) viittomakieltä hallitsemattomien kuulevien kanssa. Tällöin on usein mahdotonta turvautua yksinomaan nimettyihin kieliin, kuten johonkin puhuttuun kieleen (joissain tilanteissa se on mahdollista, esimerkiksi jos kommunikointi tapahtuu kokonaan kirjallisessa muodossa) tai viittomakieleen, ja kommunikointiyhteys on muodostettava muulla tavoin, esimerkiksi yhdistelemällä eri puhuttuja ja viitottuja kieliä joko auditiivisessa tai visuaalisessa muodossa tai käyttämällä ns. kielenulkoisia kanavia.</p> Kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa Mumbaissa tutkinut Annelies Kusters (2017a) esittelee erilaisia asiointitilanteita, joissa sekä kuuro että kuuleva osapuoli puhuu tai tuottaa huulion, käyttää yleisesti tunnettuja tai tilanteessa luotuja ikonisia eleitä, osoittaa, koskettaa tai näyttää esineitä sekä nyökyttelee tai käyttää muita päänliikkeitä ja ilmeitä, ja näitä eri modaliteetteja käytetään joko yksittäin, peräkkäin tai samanaikaisesti. Asiointitilanteissa on tärkeää saavuttaa yhteisymmärrys, ja ainakin Mumbaissa niin kuurot kuin kuulevat ovat tämän saavuttamiseksi valmiita muuttamaan omaa viestintäänsä (ma.), keskittymään tilanteen kannalta olennaisiin tarkoitteisiin kokonaisten lauseiden sijaan ja tarjoamaan saman informaation samanaikaisesti usean kanavan kautta. Sekä sanoman yksinkertaistaminen että esittäminen monin eri tavoin ovat mahdollisia, koska kielenkäyttö on monin tavoin redundanttia, ja yhteisymmärrykseen pyrkivät kielenkäyttäjät osaavat käyttää tätä redundanssia tehokkaasti hyväkseen.</p> Samoin kuurosokean ja kuulevan välisissä asiointitilanteissa hyödynnetään monenlaisia viestintäkanavia. Kusters (2017b) raportoi mumbailaisesta kuurosokeasta, joka on tottunut aloittamaan kommunikoinnin esimerkiksi myyjien kanssa hakemalla heidän kosketustaan ja tunnustelemalla heidän käsillä tekemiään eleitä. Tämän lisäksi hän kommunikoi tekemällä eleitä ilmaan ja ääntelemällä, koska tietää useimpien myyjien näkevän ja kuulevan hänet, osoittamalla olettamiinsa suuntiin, tunnustelemalla ja haistelemalla esineitä. Vastaavasti kuulevat käyttävät kuurosokean kanssa eleitä ja kosketusta ja ohjaavat tämän käsiä oikeaan suuntaan.</p> Yksi tärkeä osa niin kuurojen kuin kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa on kirjoittaminen, jota Kustersin (2020) käyttämässä aineistossa tapahtuu useammalla kielellä (englanti, marathi, hindi) ja kirjoitusjärjestelmällä (latinalaiset aakkoset, devanagari ja pistekirjoitus) ja monenlaisilla välineillä: kynällä paperiin ja käteen, sormella ilmaan, pöytään ja käteen, näppäilemällä laskimen ja puhelimen näytölle. Kirjoittamista käytetään viestintätilanteessa taloudellisesti ja etenkin helpottamaan täsmälliseen yhteisymmärrykseen pääsemistä silloin, kun pelkät eleet tai muut ns. kielenulkoiset keinot eivät riitä, ja kirjoittamiseen liittyykin omat rajoitteensa etenkin Mumbain kaltaisessa monikielisessä kaupungissa, jossa ihmisten luku- ja kirjoitustaitokin voi olla vaihtelevaa.</p> Kielen rajat ylittyvät myös kuulevien kesken</h3> Edellä on esitelty tilanteita, joissa keskusteluosapuolten aistivalmiudet ovat lähtökohtaisesti erilaisia, toisin sanoen kaikki eivät kuule tai näe, ja multimodaalisen ja runsaasti ns. kielenulkoisiin keinoihin tukeutuvan semioottisen repertuaarin käyttöä perustellaan aistien erilaisuudella. Mutta jos tarkastellaan kuulevien välisiä keskusteluja vastaavissa asiointitilanteissa, havaitaan niin ikään laajan semioottisen repertuaarin (ks. Kusters ym. 2017) käyttöä ja yksittäisten nimettyjen kielten rajojen ylityksiä. Blackledge ja Creese (2017) tarkastelevat lihakaupan asiointitilanteita Birminghamissa ja esittelevät kuulevien ja näkevien välisiä keskusteluja, joissa eleitä, osoituksia, nyökkäyksiä, kehoon paikantamista, usean eri kielen sanoja ja jopa muista kulttuureista lainattuja käsimerkkejä käytetään sulavasti osana puheenvuoroja. Samoin Mondada (2016) esittelee keskusteluesimerkkejä, joissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa kommunikoivat kuulevat ja näkevät henkilöt käyttävät varsinaisen kielen lisäksi osoituksia, katsetta, kehon asentoa, ääniä (esim. askelten tuottamia; vrt. kuurojen tapa kiinnittää muiden huomio aiheuttamalla tärinää) ym. kielenulkoisia keinoja kiinteästi osana keskustelua ja merkitystenvaihtoa.</p> Samoin esimerkiksi autistien kommunikointia tarkastelemalla voidaan huomata, kuinka puhutun tai viitotun kielen käyttö on vain osa jokapäiväistä kommunikointirepertuaaria. Friedner ja Block (2017) raportoivat autisteista, jotka on saatettu julistaa ”kielettömiksi” mutta jotka kommunikoivat aktiivisesti esimerkiksi kehollisella toiminnalla (jota joissain tilanteissa ehkä voisi kutsua pantomiimiksi ja toisissa tilanteissa konstruoiduksi toiminnaksi), kirjoittamalla, nyökyttelemällä, osoittamalla, ääntelemällä jne. Tavallista on myös, että autistin kyky käyttää kieltä ja kommunikoida vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja tämä vaikuttaa semioottisten resurssien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen.</p> Kielen määritelmää etsimässä</h3> Itsekin autistina minun on helppo käsittää Friednerin ja Blockin (2017) esittelemät esimerkkitapaukset, ja ehkä juuri tämän ajoittain vaihtelevan ja kielten ja modaliteettien rajat ylittävän holistisen viestintätaipumukseni vuoksi minusta tuntuukin luontevalta kysyä, mikä ylipäätään on kieltä ja kuinka kielen ja modaliteetin kaltaiset käsitteet tulisi määritellä. Kusters ym. (2020) tarkastelevat kielen määritelmää kieli-ideologioiden näkökulmasta ja toteavat, että määrittelijän ideologisista valinnoista riippuu, mitkä kielimuodot nimetään kieliksi ja mitä ei nimetä. Puhuttujen kielten tutkimuksessa kielen ja murteen välisen rajan häilyvyys ja poliittisuus on ollut yleisesti tiedossa jo pitkään, ja Kustersin ym. (ma.) esimerkit Indonesian viittomakielten rikkaasta variaatiosta osoittavat saman ideologisen rajanvedon näkyvän myös viittomakielten suhteen. Moriarty Harrelson (2019) esittelee Kambodžan kuurojen kielitilannetta ja sitä, kuinka monia sujuvasti muiden kuurojen ja kuulevien kanssa kommunikoivia maaseudun kuuroja pidetään — länsimaista omaksuttujen kieli-ideologioiden mukaisesti — ”kielettöminä” vain siksi, että he eivät ole oppineet käyttämään mitään nimettyä viittomakieltä. Vastaavasti Sivunen (2021) esittelee haastattelemiaan kuuroja turvapaikanhakijoita Suomessa, jotka lähtömaassaan kommunikoivat keskenään pääasiassa elein ja kotiviittomin ja jotka Suomeen saavuttuaan, suomalaiselle viittomakielelle altistuttuaan ja suomalaisia kieli-ideologioita omaksuttuaan ajattelivat olleensa aiemmin ”kielettömiä”.</p> Nämä esimerkit ”kielettömistä” kuuroista ja autisteista osoittavat, kuinka ahdas kielen määritelmä on, kun sen ulkopuolelle jää monia sellaisia henkilöitä, joiden helposti voidaan todeta kommunikoivan muiden ihmisten kanssa, ymmärtävän muita ja tulevan ymmärretyksi, vaikka kommunikoinnissa ei käytettäisikään mitään nimettyä kieltä tai edes puhutun tai viitotun kielen modaliteettia. Tällaisesta ”kielettömäksi” julistamisesta voi aiheutua yksilölle huomattavaa haittaa, jopa ihmisarvon kieltämistä. Näin tapahtui kuuroille oralismin aikana, ja näin tapahtuu edelleen mm. monille autisteille (Friedner & Block 2017). Monissa tapauksissa kyse on institutionaalisesta sorrosta, joten sen vuoksi on tärkeää, että kielentutkijat voivat tarjota instituutioiden käyttöön kielimääritelmän, johon nojautuen ei voida riistää kenenkään ihmisoikeuksia. Kuurojenkin asemaa saatiin parannettua sen jälkeen, kun viittomakieli todettiin itsenäiseksi ja oikeaksi kieleksi, jonka ilmaisuvoimaa voidaan verrata puhuttuun kieleen.</p> Tähän kuitenkin liittyy vaaran mahdollisuus. Viittomakielisten kielelliset oikeudet ovat edelleen valitettavan usein vain sen varassa, että viittomakieli nähdään oikeana kielenä, joka voidaan nimetä ja esimerkiksi mainita lakiteksteissä. De Meulder ym. (2019) varoittavatkin, että jos kielten ja modaliteettien sumearajaisuutta ja kokonaisvaltaista viestintää korostetaan liikaa, viittomakielisten asemasta päättävät kuulevat päättäjät voivat saada tästä kielipoliittisen aseen, jonka avulla viittomakielisten oikeuksia saada mm. viittomakielistä koulutusta tai tulkkauspalveluja voidaan heikentää. De Meulder ym. korostavat, että kokonaisvaltaista kieleilyä voidaan käyttää deskriptiivisenä välineenä, mutta se ei sovellu preskriptiiviseksi työkaluksi. Viittomien ja eleiden välinen rajanveto ja eleiden sisällyttäminen osaksi viittomakieltä onkin aihe, joka on jo vanhastaan jakanut ja edelleen jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita viittomakielisten ja kuurojen keskuudessa (esim. Kusters & Sahasrabudhe 2018).</p> Lopuksi</h3> Multimodaalisuuden tarkastelussa huomionarvoista on se, että modaliteetilla ja multimodaalisuudella tarkoitetaan eri tutkimussuuntauksissa eri asioita (Kusters ym. 2017; Mondada 2016), joiden ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriitaisia. Nämä erot on silti hyvä muistaa eri tutkimusartikkeleita lukiessa ja aiheesta keskusteltaessa, jotta varmistetaan osapuolten välinen yhteisymmärrys — siitähän kokonaisvaltaisessa kieleilyssäkin on kyse. Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut käytännössä esiintyvää kielten ja modaliteettien sekamelskaa, joka haastaa kielen ja modaliteetin määritelmät mutta mahdollistaa silti erikielisten, aisteiltaan, neurologialtaan ja muilta ominaisuuksiltaan poikkeavien ihmisten välisen kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen saavuttamisen. Määritelmien haastaminen on eri vähemmistöryhmiin kuuluvien henkilöiden ihmisoikeuksien ja ihmisarvon toteutumisen kannalta tärkeää, mutta toisaalta tässä haastamisessa on otettava huomioon se, että jokaisen kokemus sorrosta yksilönä ja eri ryhmien jäsenenä on erilainen ja se, mikä hyödyttää yhtä, saattaa varomattomasti toteutettuna haitata jotakuta toista. Myös akateemisessa määrittelytyössä on osattava ottaa kieli-ideologiset lähtökohdat ja kielipoliittiset tavoitteet huomioon ja suhteutettava ne tutkijan omaan henkilökohtaiseen positioon.</p> Lähteet</h3> Blackledge, Adrian & Creese, Angela 2017: Translanguaging and the body. — International Journal of Multilingualism</em> 14:3, 250–268.</li> De Meulder, Maartje & Kusters, Annelies & Moriarty, Erin & Murray, Joseph J. 2019: Describe, don’t prescribe. The practice and politics of translanguaging in the context of deaf signers. — Journal of Multilingual and Multicultural Development</em> 40:10, 892–906.</li> Friedner, Michele & Block, Pamela 2017: Deaf studies meets autistic studies. — The Senses and Society</em> 12:3, 282–300.</li> Kusters, Annelies 2017a: Gesture-based customer interactions: deaf and hearing Mumbaikars’ multimodal and metrolingual practices. — International Joural of Multilingualism</em> 14:3, 283–302.</li> Kusters, Annelies 2017b: ”Our hands must be connected”: visible gestures, tactile gestures and objects in interactions featuring a deafblind customer in Mumbai. — Social Semiotics</em> 27:4, 394–410.</li> Kusters, Annelies 2020: Interplays of pragmatism and language ideologies: Deaf and deafblind people’s literacy practices in gesture-based interactions. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice</em> 223–241. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: Practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice</em> 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Kusters, Annelies & Sahasrabudhe, Sujit 2018: Language ideologies on the difference between gesture and sign. — Language & Communication</em> 60, 44–63.</li> Kusters, Annelies & Spotti, Massimiliano & Swanwick, Ruth & Tapio, Elina 2017: Beyond languages, beyond modalities: transforming the study of semiotic repertoires. — International Journal of Multilingualism</em> 14:3, 219–232.</li> Lehtonen, Heini 2015: Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä</em>. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.</li> Mondada, Lorenza 2016: Challenges of multimodality: Language and the body in social interaction. — Journal of Sociolinguistics</em> 20:3, 336–366.</li> Moriarty Harrelson, Erin 2019: Deaf people with ”no language”: Mobility and flexible accumulation in languaging practices of deaf people in Cambodia. — Applied Linguistics Review</em> 10:1, 55–72.</li> Sivunen, Nina 2021: Kuurojen turvapaikanhakijoiden kielikäsityksien muokkautuminen turvapaikkaprosessin aikana. — Puhe ja kieli</em> 41:2, 159–178.</li> </ul> Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi! 2022-04-09T00:00:00+00:00 Kolme kuukautta sitten avasin Kirjakasan</a>, kotikutoisen lukijayhteisön. Tänään, juuri sopivasti Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi, BookWyrm-ohjelmiston uusimman päivityksen mukana käyttöön tuli käyttöliittymän suomenkielinen versio! Niinpä tätä suomenkielisille suunnattua lukijayhteisöä voi nyt myös käyttää suomeksi.</p> BookWyrmin suomennoksen ensimmäinen versio on minun tekemäni, ja kuten aina ensimmäisten versioiden kohdalla on nytkin mahdollista, että suomennoksessa on virheitä tai kömpelyyksiä. Jos sellaisia huomaa, niistä voi ilmoittaa vaikka minulle, niin käyn korjaamassa käännöstiedostoa. Tai jos haluaa itse osallistua BookWyrmin käännöstyöhön, niinkin voi tehdä</a> — joskin tässä yhteydessä on pakko mainita, että avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa on toisinaan sangen, hmm, viimeistelemättömiä suomennoksia, ja kun nyt kerran lukijayhteisöstä on kyse, niin soisin, että käyttöliittymänkin käännöslaatu olisi huoliteltua ja kääntäjien keskenään koordinoimaa.</p> Ja jos et vielä ole liittynyt Kirjakasaan, niin liity nyt hyvä ihminen enempiä viivyttelemättä!</p> Kirjakasa, kotikutoinen lukijayhteisö 2022-01-07T00:00:00+00:00 BookWyrm-ohjelman logo.</figcaption> </figure> </aside> Olen avannut uuden, pääasiassa suomenkielisille suunnatun lukijayhteisön, Kirjakasan</strong></a>, joka toimii osoitteessa kirja.casa. Kyseessä on jäsentensä turvallisuutta ja hyvinvointia vaaliva sosiaalinen media, joka on osa lukuisten palvelinten muodostamaa fediversumia</a>. Vaikka Kirjakasassa itsessään onkin — ainakin toistaiseksi — vasta vähän käyttäjiä, fediversumin kautta on mahdollista seurata muiden vastaavien palvelinten käyttäjiä ja keskustella heidän kanssaan kirjoista, muillakin kielillä kuin suomeksi. Jos haluat liittyä Kirjakasaan, lue yhteisön käyttöehdot</a> ja lähetä sivuston kautta kutsulinkkipyyntö.</p> Mainitsin jäsenten turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Tarkoitan sillä konkreettisesti etenkin käyttöehtojen ensimmäistä pykälää: ”Fasistinen, natsistinen, äärioikeistolainen ja eugenistinen käyttäytyminen sekä näiden aatteiden ihannointi tai kannattaminen on kielletty. Kaikenlainen syrjintä ja loukkaava käyttäytyminen mm. ihonvärin, syntyperän, uskonnon, sukupuolen, seksuaalisuuden, vammaisuuden, neurotyypin, toimintakyvyn tai kielen suhteen on kielletty.” Säännön noudattamista valvotaan aktiivisella moderoinnilla.</p> Mainitsin myös kotikutoisuuden. Tarkoitan sillä sitä, että yhteisö on ainakin toistaiseksi minun yksityishenkilönä ja harrastuksena ylläpitämäni, eikä siitä ole tarkoitus tehdä kaupallista palvelua. Tässä suhteessa se eroaa jyrkästi mm. Goodreadsista, jota itsekin olen käyttänyt ahkerasti kohta vuosikymmenen ja joka viime kädessä ei ole kuin Amazonin kirjamyynnin markkinointi- ja mainoskulissi. Kirjakasa</a> on tarkoitettu yksityishenkilöille, siellä ei ole mainoksia eikä yksityisyyttä loukkaavia seurantakoodeja. Sivuston moottorina toimii avoimen lähdekoodin BookWyrm</a>-ohjelma.</p> Toivotan kaikki mukavasta pienimuotoisesta lukijayhteisöstä kiinnostuneet mukaan Kirjakasaan</a>!</p> Jo neljännesvuosisata verkkoyhteisöjen ylläpitämistä</h3> Kirjakasan</a> avaaminen on minulle henkilökohtaisesti tärkeä tapahtuma, ja lähes sattumalta yhteisön perustaminen 7.1.2022 tapahtui päivälleen 25 vuotta myöhemmin kuin ensimmäisen julkisen tietoverkkoyhteisöni avaaminen. 7.1.1997, tuolloin 16-vuotiaana, avasin nimittäin Tyrvaeae BBS -nimellä kulkeneen tekstipohjaisen purkin, johon käyttäjät soittivat modeemilla puhelinlinjaa pitkin. Neljännesvuosisataan on mahtunut paljon, erilaisia enemmän</a> tai vähemmän menestyneitä verkkoyhteisöjä on tullut matkan varrella perustettua muitakin, mutta kaiken aikaa läsnä on ollut sama pyrkimys kotikutoiseen, lämminhenkiseen ja turvalliseen tunnelmaan.</p> Novellijulkaisu: Turnauskis 2022-01-01T00:00:00+00:00 Vuoden viimeisenä päivänä minulta ehti vielä ilmestyä novelli Varjorikko-verkkolehden numerossa 2/2021. Turnauskis</a>-nimisessä novellissa Ei kaikki pinnat kireällä</em> -romaanista tuttu päähenkilö seikkailee 1980-luvun Etelä-Amerikan armottomassa urbaaniviidakossa. Toivottavasti maistuu!</p> Mitä luinkaan vuonna 2021 2021-12-31T00:00:00+00:00 On taas aika laatia yhteenveto vuoden aikana luetuista kirjoista. Laskuriin pärähti 105 kokonaan luettua kirjaa, ja niissä oli Goodreadsin tietojen mukaan yhteensä 36206 sivua. Näennäisesti jäin siis jälkeen edellisvuosien määristä, sillä viimeksi näin pieniä sivumääriä saavutin vuonna 2017 ja kappalemääriä vuonna 2016. Tästä tohtisin syyttää ennen kaikkea päätoimista opiskeluani, sillä kurssitehtäviä varten on tänä vuonna pitänyt lukea paljon vaativaa eli aikaavievää tieteellistä kirjallisuutta — ja suurin osa tästä kirjallisuudesta on ollut artikkeleita, jotka eivät ole päätyneet näihin sivu- ja lukumäärätilastoihin. Kaiken kaikkiaan lukemiseni määrä ei siis tänä vuonna varmaankaan ollut sen vähäisempää kuin edellisinäkään vuosina.</p> Keskimäärin keskinkertaista</h3> Vuoden 2021 lukemistoa leimasivat erilaiset itselle asettamani lukuhaasteet. Perkeet, tietenkin, joskaan ne eivät tänä vuonna olleet erityisen tuskan aihe. Tuskastuttavampaa sen sijaan oli jatkaa lukujonon häntäpään tyhjentämistä. Niitähän jäi viime vuoden ahkeran urakoinnin jälkeen vielä viitisenkymmentä, ja vaikken nyt aivan kaikkia vielä tänä vuonna saanutkaan luettua (koska kaiken muun lisäksi hyllyistä löytyi jokunen sellainen vuosikausia lojunut, joita ei ollut merkattu lukujonoon, joten jono kasvoi vuoden mittaan myös häntäpäästä), niin ensi vuodelle niitä jää oikeasti enää kourallinen. Ja nyt möyhitään jo todellista laarinpohjaa, ja lukunautinto on sen mukaista…</p> Mutta kyllä siihen puoleensataan ihan lukukelpoistakin tavaraa vielä mahtui, muun muassa lähes kaikki Kiekkomaailma-kirjat, jotka ovat jääneet jonon hännille lähinnä siksi, että minua noin yleensä ei ole anglospefi hirveästi kiinnostanut, vaikka laadultaan se on pääsääntöisesti aika helppolukuista (kirjoitan näistä jossain vaiheessa oman blogauksen, jossa erittelen sarjaa tarkemmin). Niinpä tämän vuoden tähtiarvosanojeni keskiarvokin päätyi hyvin keskinkertaiseksi: 3,01, muutaman sadasosan viimevuotista korkeampi. Harvoin olen muuten päätynyt näin symmetriseen tähtijakaumaan.</p> ⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl ⭐⭐⭐⭐ 25 kpl ⭐⭐⭐ 45 kpl ⭐⭐ 26 kpl ⭐ 4 kpl</p> Kielihaaste: onnistui!</h3> Kolmas itselle asettamani lukuhaaste oli lukea joka kuukausi kirja jollain sellaisella kielellä, jolla en vielä vuoden aikana ollut mitään lukenut (pois lukien suomi ja englanti). Ja tässä onnistuinkin, toisin sanoen luin vuoden aikana kirjoja yhteensä 14:llä eri kielellä.</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> englanniksi</strong></td> 50</td> 9</td> 59</strong></td></tr> suomeksi</strong></td> 14</td> 13</td> 27</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (3)</em></td> (9)</em></td> (12)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (11)</em></td> (4)</em></td> (15)</em></td></tr> hollanniksi</strong></td> 6</td> 2</td> 8</strong></td></tr> arabiaksi</strong></td> 0</td> 1</td> 1</strong></td></tr> espanjaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> italiaksi</strong></td> 0</td> 1</td> 1</strong></td></tr> norjaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> portugaliksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> ranskaksi</strong></td> 0</td> 1</td> 1</strong></td></tr> romaniaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> ruotsiksi</strong></td> 0</td> 1</td> 1</strong></td></tr> saksaksi</strong></td> 0</td> 1</td> 1</strong></td></tr> swahiliksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> viroksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 76</strong></td> 23</strong></td> 105</strong></td></tr> </tbody></table> Tämä taisi olla ensimmäinen vuosi yhtenäisen tilastohistorian aikana, jolloin luin enemmän englannin- kuin suomenkielisiä kirjoja. Olen tästä havainnosta suorastaan järkyttynyt! Selityksenä tälle kammottavalle epätasapainolle on nimenomaan se, että tyhjensin systemaattisesti lukujonon häntäpäätä, johon yleensä tuppaavat jäämään juuri englanninkieliset kirjat, koska kuka nyt sellaisia ihan ihmisten oikeasti haluaa lukea, jos saatavilla on jollain ihan oikeallakin kielellä kirjoitettuja kirjoja. (Nyt joku voisi kysyä, miksi minulla sitten on lukujonossa niin paljon englanninkielisiä kirjoja, jos en niistä pääsääntöisesti edes perusta. No, tulin aikoinaan naineeksi aika hyvän kirjakokoelman, joka kyllä oli aika anglopainotteinen. Mutta se siitä.)</p> Paitsi että luin suomeksi aika vähän, luin tänä vuonna myös enemmän suomennoksia kuin alkukielisiä. Lisäksi alkukielisissä painottuivat opintoja varten luetut tietokirjat, ja alkuperäisten suomenkielisten kaunokirjojen lukumäärän jääminen vain kolmeen on suorastaan noloa!</em> Ensi vuonna on korjattava tilanne.</p> Muiden kielten lukumäärä kasvoi tänä vuonna siis huomattavasti aiemmasta (esimerkiksi viime vuonna luin kirjoja vain seitsemällä eri kielellä), mutta vastaavasti kullakin kielellä luettujen kirjojen kappalemäärä jäi pääsääntöisesti vain yhteen. Ainoana poikkeuksena tästä on hollanti, koska tänä vuonna sain taas pitkästä aikaa tilattua Hollannista ison läjän uusia kirjoja, niin oli mitä lukea. Noin kolmannes näistä muunkielisistä kirjoista oli kaiken lisäksi tietokirjoja, eli en suinkaan aina sännännyt suorittamaan lukuhaastetta helpoimmilla mahdollisilla kirjoilla. Erityisesti haluan mainita arabian, sillä arabiaksi luin Koraanin</em> — kuitenkin rinnan suomennoksen kanssa, eihän siitä muuten mitään olisi tullut. Muita suhteellisen hankalasti avautuneita kieliä ovat tässä vaiheessa vielä swahili (edelleen, usean vuoden opiskelusta ja lueskelusta huolimatta) ja romania, mutta muuten lukemani muunkieliset kirjat eivät tuottaneet mainittavia ymmärtämishaasteita.</p> Vuoden parhaat kirjat</h3> Koska viiden tähden kirjoja tulin lukeneeksi tänä vuonna jopa viisi kappaletta, ei vuoden parhaiden kirjojen valitseminen ole ylivoimaista. Kolmesta viiden tähden kaunokirjasta (kaikki anglokirjoja, mikä kielitilaston valossa ei liene yllättävää) miellyttävin taisi lopulta olla Scott Lynchin</strong> Red Seas Under Red Skies</em> vuodelta 2007, jonka arvosteluun kirjoitin seuraavaa:</p> Selvittyään pinteestä Locke ja Jean huomasivat joutuneensa pinteeseen… Mainio veijaritarina mestarivarkaista, jotka pelaavat pitkää peliä ja kuin ihmeen kaupalla selviävät kaikesta. Juoni on niin monimutkainen, ettei liian väsyneenä kannata lukea.</p> </blockquote> Tietokirjoista suurimman vaikutuksen minuun tänä vuonna teki Andreas Malmin</strong> How to Blow Up a Pipeline</em> vuodelta 2020. Siitä kirjoitin mm. seuraavaa:</p> Nyt oli erittäin suuren vaikutuksen tehnyt tiivis ja kantaaottava kirja siitä, miksi väkivallaton ilmastoliike tarvitsee rinnalleen omaisuuden sabotoimiseen ja vandalismiin valmiin militantin siiven. — — Pamflettimaisuuteen kuuluu toki se, että kirja ei ole analyyseissään tai perusteluissaan täydellinen, mutta sitäkin paremmin se onnistuu herättämään halun toimintaan, ja juuri sitä tässä ajassa tarvitaan.</p> </blockquote> Tämän kirjan näkisin mieluusti myös suomennettuna.</p> Vuoden surkein tykitys</h3> Yhden tähden kirjoja lukulistalta löytyy neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta. Koska noin kolmasosa tänä vuonna lukemistani kirjoista oli Terry Pratchettin</strong> Kiekkomaailma</em>-sarjaa, ei liene yllätys, että joukkoon mahtui sekä viiden tähden tarinoita että tuotoksia, jotka olisivat saaneet jäädä julkaisematta. Jälkimmäistä joukkoa on vuonna 1990 ilmestynyt sarjan yhdeksäs osa Eric</em>, josta kirjoitin mm. seuraavaa:</p> Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu.</p> </blockquote> Entä mitä luen vuonna 2022?</h3> Vuosi 2021 oli niin anglopainotteinen, että vuonna 2022 haluan pääasiassa välttää englanninkielistä kirjallisuutta ja lukea paljon enemmän suomeksi. Toisaalta haluan vihdoin saada lukujonon häntäpään tyhjäksi vuonna 2017 tai sitä ennen hankituista kaunokirjoista. Onneksi nämä tavoitteet eivät ole kovin pahasti ristiriidassa keskenään, sillä kunhan pahin tukos kirjaviemäristä on avattu, sieltä alkaa seuraavaksi soljua läpi paljon suomalaista ja suomennettua kirjallisuutta. Ah, sitä odotellessa!</p> Mutten minä muitakaan kieliä aio unohtaa. Joka kuukausi eri kielellä lukeminen on tietenkin kova tavoite, enkä aivan niin systemaattisesti taida alkavana vuonna edetä. Hyllyssä nyt kuitenkin odottaa vielä erinäisiä kirjoja monilla niistä kielistä, joita tänäkin vuonna luin, joten lueskelen niitä sieltä mieleni mukaan. Etenkin hollanniksi ajattelin taas lukea suhteellisen runsaasti. Ehkä joitakin täysin uusiakin kieliä voisin harkita. Löysin syksyllä kirjamessuilta yhden helppolukuisen oloisen kiinalaisen lastenkirjan, joten ehkä saan ainakin kiinaksi luettua vuonna 2022.</p> Perkeitäkään en halua vielä unohtaa. Takana on neljä kovaa perjevuotta, ja nyt on pakko myöntää, että vuoden 2022 perkeiden laatiminen on ollut aika hankalaa, kun en halua kierrättää aiempien vuosien haastekohtia tai käyttää mitään liian samanlaista. Aion silti päkittää haasteen kasaan, jos en nyt ihan vuoden 2021 puolella, niin kuitenkin aivan tammikuun alussa. Mutta se tulee olemaan viimeinen perkeet-lukuhaaste.</p> Joten, sanotaan vaikka niin, että vuonna 2022 ajattelin lukea keskimäärin helpompaa ja mukavampaa kirjallisuutta kuin nyt muutamana vuotena on tullut luettua. Johan tässä on tullut todistettua itselle ja muille, että olen kova lukija joka lukee ihan mitä vain, joten ehkä vaihteeksi voisin taas hyvällä omallatunnolla keskittyä odottamaan sitä, että kohdalle tulee jotakin oikeasti nautinnollista luettavaa.</p> Perkeet-lukuhaaste 2022 — viimeistä kertaa 2021-12-31T00:00:00+00:00 Aika aikaa kutakin, kuten vanha inhokkisanonta kuuluu. Perkeet-lukuhaaste lähti liikkeelle joulukuussa 2017 hetken mielijohteesta leikkimielisenä vastineena supersuositulle Helmet-lukuhaasteelle</a>. Siitä asti olemme joka vuosi Tyhjän arkin retkikunnassa</a> miettineet kolmetoista epäonnista haastekohtaa, joiden parissa kokeneinkin lukija voi masentaa itsensä. Tämä on jo viides kerta, kun kokoamme haasteen, ja on myönnettävä, että vastenmielisten, tylsien, älyttömien ja muuten inhottavien haastekohtien keksiminen alkaa käydä vuosi vuodelta, sanoisinko, haastavammaksi, koska onhan ne kaikkein ilmeisimmät inhokkikategoriat jo tullut käytettyä. Niinpä vuoden 2022 Perkeet-lukuhaaste on oleva lajinsa viimeinen.</p> Erikoisuutena tämänvuotisessa haasteessa on se, että haastekohtia on tavallisen kolmentoista sijaan peräti seitsemäntoista. Miksikö? No koska näin kaikkien viisien perkeiden yhteenlaskettu lukumäärä on täydet 69. Nice!</em></p> Jumppa- tai kuntoiluohjekirja.</li> Jonkun yhdestä kirjasta kuuluisan kirjailijan tuntemattomaksi jäänyt teos.</li> Konekäännetty kirja (vinkki: voit myös itse konekääntää tekijänoikeuksista vapautuneen teoksen).</li> Kirja, jonka olet jättänyt kesken tai johon olet vannonut olevasi koskematta enää ikinä.</li> Laulukirja — ilman, että sinä tai kukaan muu laulaa tai soittaa mukana.</li> Kirja, joka sinun piti lukea aikoinaan koulussa ja josta et silloin tykännyt.</li> Vitsikirja 1970-, 80- tai 90-luvulta.</li> Kirjalla on vastenmielinen nimi.</li> Käytöstapaopas.</li> Sellaisen suvun sukuhistoriikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä.</li> Sellaisen suomalaisen maalaiskunnan historiikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä.</li> Geneerinen runoantologia vailla selkeää kantavaa teemaa.</li> Mainoksessa tai myymäläsisustuksessa somisteena käytetty kirja.</li> Jonkin teollisuusyrityksen (ei kustantamon!) julkaisema, sen omaan toimialaan liittyvä tietokirja.</li> Pankin, vakuutusyhtiön tai muun rahoituslaitoksen julkaisema, kotitalouksille suunnattu tietokirja.</li> Guinnessin ennätyskirja — mielellään reilusti vanhentunut.</li> EVA:n, muun työnantajajärjestön tai ammattiliiton julkaisema kirja — jos mahdollista, omaan asemaasi nähden vastakkaiselta taholta.</li> </ol> Bingokorttini vuodelle 2022 2021-12-30T00:00:00+00:00 Uudenvuodenlupaukset ovat out. Uudenvuodenbingo on in!</p> Viime vuosina on eletty niin absurdeja aikoja, ettei maailmalla ole ollut pulaa epätodennäköisistä tapahtumista. Varsin yleisenä kommenttina tällaisiin tapahtumiin näkyy jonkinlainen vitsi tyyliin ”kenellä oli tämä vuoden 2021 bingokortissaan?” Niinpä on luonnollista, että absurdien aikojen vain jatkuessa tämäkin vitsi kehittyy uudelle asteelle. Fedissä yksi jos toinenkin on tässä parin viikon aikana julkaissut omia bingokorttejaan vuodelle 2022. Minun ymmärtääkseni ensimmäisen näistä julkaisi @mcmoots@weirder.earth</a> 15. joulukuuta 2021 saatesanoilla: ”Et voi vitsailla asioiden löytyvän bingokortistasi ellet ole etukäteen tehnyt bingokorttia.” Toisen esimerkin — vain jokusen mainitakseni — bingokortista tarjoaa Andrew Cassidy</a>.</p> Ja luonnollisesti oman bingokorttini tein minäkin. Noh, en jaksanut väsätä korttimuotoon, vaan tarjoan sen tässä luettelona.</p> Hiekkapilvi Australiasta sumentaa Kalifornian ilman.</li> Tampereen areenan katto romahtaa kesken MM-kisojen.</li> Kreikkalaiset aakkoset loppuvat, niin covid-variantteihin aletaan käyttää heprealaisia aakkosia, mistä seuraa antisemitismin aalto.</li> Kiina ilmoittaa yhdistävänsä Länsi-Afrikan Kiinaan suoralla rautatiellä.</li> Meksikonlahdella lähtee öljynporauslautta ajelehtimaan, ja se päätyy golfvirran mukana Norjan rannikolle.</li> Merestä löytyy uusi sinivalasta suurempi eläinlaji.</li> Merestä nousee uusi saari, jonka koko ehtii vuoden 2022 aikana kasvaa 10 000 neliökilometriin.</li> Useat arabimaat alkavat suunnitella yhteistä avaruusasemaa Marsiin.</li> Julkaistaan useita tutkimuksia tupakan hyvistä terveysvaikutuksista ja tupakka rehabilitoidaan.</li> Hurrikaani sammuttaa Darvazan kaasukraaterin merivedellä.</li> </ul> Millainen on sinun bingokorttisi vuodelle 2022?</p> Perkeet perattu ilman suuria tunteita 2021-12-05T00:00:00+00:00 Sain vuoden 2021 Perkeet-lukuhaasteen suoritettua loppuun jo kolme kuukautta sitten syyskuun alussa. Mutta tässä on ollut syksyllä vähän kaikenlaista, niin en ole edes raporttia ehtinyt koostaa ennen kuin vasta nyt. Noh, joka tapauksessa suorituksesta on raportoitava, ei se muuten ole suoritus!</p> Tänä vuonna Perkeiden lukeminen sujui jotenkin viime vuotta kevyemmin, ehkä osin siksi, että osa kirjoista tuli luettua muutakin tarkoitusta varten, ja ehkä tämä oli kokonaisuudessaan jotenkin vähemmän turhauttava setti kuin viime vuonna. Tähtiarvosanojen keskiarvo tänä vuonna oli 2,81, mikä on yllättävän lähellä yleistä lukemieni kirjojen keskiarvoa (3,03) ja korkeampi kuin yhdenkään aiemman vuoden Perkeissä. Ei huono!</p> 1. Kirjoituskoneella tai kopioiden tuotettu kirja — Juha Paunu & Anne Piisilä: Viito elävästi 2</h3> ⭐⭐⭐⭐ Suomalaisen viittomakielen jatkokurssin oppikirja vuodelta 1983. Tämä sopii tähän perjekohtaan vähän venyttäen, koska tämä on</em> tehty kirjapainossa, mutta ulkoasultaan tämä on kuitenkin kierreselkäinen nippu A4-kokoisia konekirjoitusliuskoja, joihin on taitettu joukkoon kuvia.</p> Ikänsä vuoksi suhtauduin kirjaan varautuneesti, koska viittomakielen tutkimus on edennyt huimasti nimenomaan tämän vuosisadan aikana. Mutta pääosin varautuneisuus oli turhaa. Kirjassa esitellään viittomakielessä käytettäviä ilmaisukeinoja nimenomaan elävyyden kautta, ja siinä onnistutaan hyvin, kun otetaan huomioon julkaisuajankohtaan liittyvät tekniset rajoitteet (ei videoita, vain vähän kuvia). Kirja on tarkoitettu kurssilla opettajan johdolla käytettäväksi, ja ilman osaavan viittojan esimerkkiä kirja itsessään ei kovin hyvin aukenekaan. Ainoa selvästi epäilyksiä herättävä on viittomien järjestystä koskeva luku, koska juuri tällä alueella tutkimus on tuonut paljon uutta ja aiemmasta poikkeavaa tietoa. Kirjan sisällöstä valtaosa on esimerkinomaisia harjoitustekstejä, jotka ovat keskenään todella monipuolisia ja vaihtelevia. Luin harjoitukset ja esimerkit kuitenkin nyt vain kursorisesti enkä pääsääntöisesti tehnyt harjoituksia, nimenomaan koska en halua omaksua vanhentuneita kielenkäyttötapoja. En siis suosittele näin vanhaa oppikirjaa kenellekään, joka haluaa oppia viittomakieltä, mutta oman aikakautensa tuotteena tämä on mainio.</p> 2. Kirjassa on mieskansi — Salvador Dalí: Neron päiväkirja</h3> ⭐⭐ Melkoinen tuuttaus, joka joissain kohdissa saa hölmöydessään hymyn suupieliin mutta noin muuten valuu saman tien toisesta silmästä ulos.</p> 3. Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt — H.P. Lovecraft: At the Mountains of Madness and Other Novels of Terror</h3> ⭐ Tätä on tullut välteltyä, koska joskus luin kissan arpomana jo kolmannen omnibussin ja totesin sen varsin tylsäksi. Tämä ykkösosa oli lukukokemuksena ehkä vielä haastavampi, koska kolmosessa oli sentään pääasiassa lyhyitä tarinoita mutta tässä oli kahlattava läpi kolme romaania ja niiden päälle vielä jokunen lyhyt ja keskipitkä tarina. Nimikkoromaani oli paitsi tylsä myös lähinnä hölmö ennemmin kuin kauhistuttava. Charles Dexter Wardin tapauksessa oli hetkensä, ja kellariotusten löytyminen onnistui jopa hieman raottamaan kauhun verhoa, mutta kokonaisuutena tarina oli niin ikään puuduttava. Kaikkein unettavin rimanalitus oli kuitenkin unimaailmaan sijoittuva Dream-Quest of Unknown Kadath, ja sen kohdalla jo ihan vakavissani harkitsin, että kirja saa jäädä kesken, mutta sinnittelin loppuun koska perkeitä ei lintsata. Nyt kun kaksi kolmesta Lovecraft-omnibussista on luettu voin jo melko vakuuttuneena sanoa, että okei, Lovecraftilla on ideansa ja oikeissa käsissä tästä mytoksesta voi saada suht paljonkin irti, mutta Lovecraftin itsensä käsissä se menee lähinnä hukkaan ja suurinta kauhua lukijalle edustaa kirjan alussa syntyvä odotus siitä, että kirja pitäisi jotenkin jaksaa lukea loppuun.</p> 4. Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta — Terry Pratchett, kymmenen Kiekkomaailma-sarjan osaa</h3> The Light Fantastic</h4> ⭐⭐⭐ Sarjan toisessa osassa suuri tähti lähestyy ja uhkaa kärventää koko maailman, joten antisankarimme päätyvät tahtomattaankin pelastamaan maailmaa, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä luulevat siinä onnistuneensakin.</p> Equal Rites</h4> ⭐⭐⭐ Tällä kertaa Kiekkomaailmassa käy niin, että kun kahdeksannen pojan kahdeksannesta pojasta piti tulla velho, niin ähäs kun kahdeksannelle pojalle sattuikin kahdeksanneksi syntymään tyttö ja asia huomattiin vasta kun velhonvalmiudet oli jo siirretty eteenpäin. Sitten seurataan runsaat parisataa sivua sitä, kuinka kaikkien aikojen ensimmäinen naisvelho raivaa tiensä kaikkien aikojen ensimmäiseksi naisvelhoksi — eikä suinkaan ilman kipakan muorin apua. Sarjan kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna tässä kolmannessa kirjassa on yllättävän paljon vähemmän irtovitsejä ja sanaleikkejä ja ihan kokonainen yhtenäinen juoni, jos kohta perinteinen sukupuolten tasa-arvo työelämässä ei maailman yllättävin aihe enää tänäpänä olekaan.</p> Mort</h4> ⭐⭐ Kuolema hankkii oppipojan kuolevaisten maailmasta. Alkuhämmennyksen jälkeen oppipoika saa hommasta jujun ja alkaa vähitellen hivuttautua mestarinsa asemaan, mikä ei tuotakaan vaikeuksia, koska Kuolema itse on kyllästynyt työhönsä ja etsii sekä huvituksia että alanvaihtoa kuolevaisten maailmasta. Tällä kertaa oli melkoista struggelitavaraa, erityisesti tosimaailmastamme lainattujen kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori aiheutti lähinnä myötähäpeää.</p> Sourcery</h4> ⭐⭐⭐ Ylivoimaisen voimakas velho ryhtyy diktaattoriksi, ja syttyy maailmanloppua kohti vievä magiasota. Kun sota pyörii taustalla, seurataan kirjan varsinaisia tapahtumia eli lopputtoman monia iskuja munille ja vielä loputtomamman monia seksi- ja selibaattivitsejä, joiden jokaisen jippona on se, että itse asiaa ei mainita sanallakaan. Jos edellisessä osassa häiritsi kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori, niin tässä on isketty britti-imperialistinen toiseuttava orientalismi vieläkin isommalle vaihteelle. Mutta kokonaisuudessaan kerrontaa oli nyt hiukan helpompi seurata, joten tämä osa välttää makkelipinon.</p> Wyrd Sisters</h4> ⭐⭐⭐⭐ Kiekkomaailman sydämessä on pieni kuningaskunta, jossa vallananastaja murhaa kuninkaan ja kruununperijä pelastuu täpärästi noitakolmikon käsiin. Kun perijä on — yllättävänkin aikaisin — täysi-ikäinen, on totuuden hetki. Vai onko sittenkään? Sarjan ensimmäinen hyvä kirja! Tässä on oikea juoni, henkilöt tekevät muutakin kuin hölmöilevät alapääjuttujen parissa ja heitä tulee jopa sympatisoineeksi, ja huumorin kaarta rakennetaan pitkän kaavan mukaan.</p> Pyramids</h4> ⭐⭐⭐ Pseudoegyptin kruununprinssi lähetetään pseudolontooseen opiskelemaan palkkamurhaajaksi, kunnes tulee kutsu nousta valtaistuimelle. Sitten tapahtuu yhtä ja toista ja paitsi ajan myös paikan rakenne muuttuu. Jälleen kerran kirja, jonka lukemista varjosti tunkkaisen britti-imperialistinen orientalismi ja hiukan liian päällekäyvä seksismi. Eikä juonikaan kovin kiinnostava ollut. Ei siis yllä sarjan parhaimmistoon.</p> Eric</h4> ⭐ Teinihakkerivelho murtautuu korporaatiohelvetin järjestelmiin ja käyttää saavutustaan naiiviin hedonismiin, koska mihin muuhunkaan teinihakkerit pystyisivät. Sitten seuraa epämääräistä kohellusta eri puolilla maailmankaikkeutta, ja vaikka kirjassa on vain 129 sivua, sekin tuntuu tälle kohellukselle liialta. Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu.</p> Moving Pictures</h4> ⭐⭐ Kiekkomaailmassa hullaannutaan aivan uudenlaisesta taikuudesta, nimittäin elokuvien taiasta. Holy Woodin nousua ja tuhoa seurataan Hollywood-klassikoita ja elokuvatrooppeja toisintamalla. Keskitason viihdettä.</p> Reaper Man</h4> ⭐⭐⭐ Mortissa Kuolema kyllästyi työhönsä ja tutkiskeli alanvaihtomahdollisuuksia. Reaper Manissa Kuolema taasen saa potkut ennen kuin seuraaja on valittu, ja sinä aikana kun Kuolema taistelee työpaikkansa takaisin, erääntyneen elinvoiman kertyminen maailmaan ehtii aiheuttaa kaaosta eli synnyttää — ostoskeskuksen? Kirjan kaksi eri tarinalinjaa eivät tuntuneet sitten lainkaan pelaavan yhteen ja toiminnan huippukohta oli sellaista kaaosta että se oli ohi ennen kuin ehdin edes huomata että mitään ratkaisevaa oli tehty. Kuoleman tarinalle voisin antaa neljä tähteä, mutta ostoskeskustarina saisi tyytyä kahteen.</p> Witches Abroad</h4> ⭐⭐⭐⭐ Paha haltiakummi pitää kaukaista valtakuntaa lumoissaan. Hyvä haltiakummi, joka sattuu olemaan Granny Weatherwaxin ystävä, lähtee korjaamaan asioita, koska tarina niin vaatii, mutta eipä hän pääse lähtemään ilman noitakolmikon kahta muuta osapuolta. Matkalla paitsi irvaillaan angloturistien toilailuille maailmalla myös revitään rikki perinteinen satu jos toinenkin. Juoni on vähän siinä ja siinä, mutta tässä oli sarjan tähän mennessä parhaat irtovitsit, jotka pelastavat paljon.</p> 5. Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja — Valdemar Langlet: Vallankumousliike Venäjällä</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on sekä todella pahanhajuinen että tahrainen kirja, ja kaupan päälle vielä todella repaleinen. Journalistinen yhteenveto vuoden 1905 kumouksellisista tapahtumista eri puolilla Venäjää. Paljon minullekin uutta kiinnostavaa tietoa, yleensä tämä vuoden 1905 vallankumous kuitataan aika ylimalkaisesti tai siitä kerrotaan vuoden 1917 vallankumousta vasten peilaten, mutta tämä vuonna 1906 ilmestynyt kirja kertoo tapahtumista tuoreeltaan. Kirjoittaja on ymmärtääkseni oikeistoliberaali, jotka hekin toki olivat Venäjän oloissa tuolloin vallankumouksellisia, mutta ääneen pääsevät varsin laajasti myös sosialistit. Lisäbonusta hauskan vanhahtavasta suomennoksesta. Harmillisesti kirjasta on ties missä historian vaiheessa hävinnyt 22 sivua, joten minulle ei ihan valjennut, mistä kapina panssarilaiva Potemkinilla puhkesi tai millaiseksi verilöylyksi vapunpäivä Puolassa muuttui, mutta kokonaiskuva välittyi silti ihan kivasti. Kirja on muuten päätynyt minulle muutaman kanttori Kilpirannan jäämistöstä, mutta ei minulla mitään käsitystä siitä ole, miksi kanttorilla oli tällainen kirja hyllyssään. Maailmaa tämä nuhjuinen nide on kyllä epäilemättä nähnyt.</p> 6. Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton — Mariette Lindstein: Ehdoton valta</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on kaverin kääntämä trilleri kulttiin ajautuvasta nuoresta naisesta, kulttijohtajan itsekeskeisestä sadismista ja kultista pakenemisesta. Tapahtumia tykitetään kovaa mutta nopealukuista tahtia, ja voi olla, etten kiinnostunut tarinasta niin paljoa, että myöhemmät osat lukisin. Käännöksessä ei tietenkään ole mitään moittimista, se on kaikkiaan niin hyvä ettei siihen kiinnitä erityistä huomiota.</p> 7. Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa — Cuca Canals: Itke, Alegría</h3> ⭐⭐ Kertomus kultakyyneliä itkevästä naisesta, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat julmia, väkivaltaisia ja ahneita roistoja, ja pääosin tämä oli vain hyvin inhottava kirja lukea. Ei onneksi paksu.</p> 8. Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä — Terry Pratchett: Monstrous Regiment</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Tässä vuonna 2003 ilmestyneessä romaanissa köyhä, takapajuinen ja jyrkkää uskonnollista lakia noudattava maa on jatkuvasti sotimassa naapuriensa kanssa, ja maailmanpoliisi saapuu taas paikalle turvatakseen maailmankauppaa. Hmm. Suhteellisen kritiikitön ja joviaali suhtautuminen siihen on kirjan suurimpia kauneusvirheitä, mutta noin muuten tämä on sarjan parhaimmistoa. Monet tarinat alkavat siitä, kun pojaksi pukeutunut tyttö värväytyy armeijaan, ja tässä kirjassa tämä klisee venytetään hersyvästi äärirajoilleen, ja samalla mäiskitään fragiilia maskuliinisuutta ja patriotismia vyön alle joka suunnasta. Sattumalta kirja sopii kuittaamaan perkeiden kasikohdan, koska tämän painoksen takakannessa Pratchettia verrataan Jonathan Swiftiin.</p> 9. Keskiajalla julkaistu kirja — Beowulf</h3> ⭐⭐⭐ Sankaritarina uljaasta soturikuninkaasta, joka voittaa kaikenlaisia vihollisia ja saa lopulta surmansa samalla kun voittaa peräti lohikäärmeen, ja siitäkös häntä kunnioituksella muistetaan. Suomennos on oikein hyvä, sanasto on todella vivahteikasta muttei vaikuta väkisin väännetyltä ja säkeet soljuvat myös proosallisesti luettuna.</p> 10. Kansakoulun lukukirja — Zacharias Topelius: Luonnonkirja ala-alkeiskoulun tarpeiksi</h3> ⭐⭐⭐ Kirja yhdistelee luonnontiedon perusasioita eläinsatuihin, mukavaan jutusteluun, värssyihin ja Jumalan luomistekojen ylistämiseen. Kirjan parasta antia lienee vanhanaikainen sanasto.</p> 11. Yrityksen vuosikertomus — LähiTapiola Pirkanmaa: Toimintakertomus ja tilinpäätös 2019</h3> Osuustoiminnallisuus eri yritysmuodoissa -kurssin esseetä varten tulin lukeneeksi. Noh, mitä tästä nyt sanoisi, ei tämä mitään viihdekirjallisuutta ole, mutta yllättävän helposti sujui. En osaa tähdittää.</p> 12. Kirjailijamatrikkeli — Frantz Lennartz: Deutsche Schriftsteller des 20. Jahrhunderts im Spiegel der Kritik. Band 1</h3> ⭐⭐ Vieraskielisten kirjojen haasteeseen luettu saksankielinen kirja täytti samalla myös tämän perjekohdan. Runsaan 600 sivun aikana esiteltiin muutama sata saksalaiskirjailijaa A:sta G:hen, ja kun Saksassa ollaan ja kirja on ilmestynyt 1984, niin monet esitellyistä kirjailijoista ovat olleet joko natseja, natsien uhreja tai natseja sodassa tappaneita. Lopuista sitten puolet DDR:n kasvatteja. Jotenkin näiden kirjailijaesittelyjen tyyli oli vähän sellainen, että kaikki vaikutti joko ylimieliseltä taiteilijaegoilulta tai sitten loputtoman tylsältä. Muutaman sadan kirjailijan kokoelmasta mieleen jäi myöhempää tutustumista varten ihan vain pari, vaikka kai Saksassa nyt ihan lukukelpoisiakin kirjailijoita on ollut (kai?). Noh, kirja täytti kielihaasteen kyllä hyvin, teksti oli paikoin vaativaa mutta kokonaisuudessaan ihan lukukelpoista, ja olin yllättynyt miten sujuvasti jo luen saksaa. Yhtä kaikki jätän matrikkelin 2. ja 3. osan lukematta, ei tämä nyt kuitenkaan niin mielenkiintoinen elämys ollut.</p> 13. Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja — World Commission on Environment and Development: Our Common Future</h3> ⭐⭐⭐ Osuuskunnat ja kestävä kehitys -kurssia varten piti lukea tämä YK:n kestävän kehityksen raportti vuodelta 1987, ja koska tämä löytyy myös kirjaksi julkaistuna, niin kuittaan samalla tämän perjekohdan.</p> Tämä on monin tavoin hyvin 80-lukulainen, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta tiukkaa asiaa tässä on. Ja monin paikoin alkaa suorastaan masentaa, kun jo 35 vuotta sitten on sanottu, että asialle jos toiselle (mm. ilmastonmuutokselle) olisi pikkuisen niinku kiire tehdä jotain, mutta edelleen vuonna 2021 vatkataan siitä, että ruvetaankos tässä nyt sitten lopulta tekemään jotain vai ei. Väkisinkin miettii, että olisiko näille asioille jo saatu tehtyäkin jotain, ellei 1990-luvulla olisi niin voimakkaasti siirretty kansainvälistä ja kansallista päätäntävaltaa hallituksilta suuryrityksille ja oligarkeille.</p> Enivei, en silti suosittele tätä lukukokemuksena muille kuin todellisille asianharrastajille (ja niille, joiden kurssikirjallisuuteen tämä nyt sattuu kuulumaan), koska maailma ongelmien takana on muuttunut ja monet tiedot ovat joka tapauksessa vanhentuneita — ja koska samoista asioista löytyy varmasti paljon vetävämminkin kirjoitettua ajantasaista materiaalia.</p> Tuorein novellini vie luonnon helmaan 2021-04-22T00:00:00+00:00 Novellini Noidan sisin</em> on juuri ilmestynyt Ääreksen julkaisemassa Nouse Luontoni. Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta II</em> -antologiassa! Vaikka antologia on jatkoa vuonna 2019 ilmestyneelle Äänellä jonka kuulet</em> -antologialle, jossa niin ikään julkaistiin novellini, on Noidan sisin</em> -novellin maailma aivan uusi luomus. Siinä liikutaan aika paljon suomalaista luontoa muistuttavassa miljöössä joskus esiteollisella aikakaudella, jolloin noitien parantajantaitoja vielä arvostetaan. No, en spoilaa juonesta tai maailmasta enempää, sanon vain, että pidän tästä novellista kovin paljon ja sen lopetus saa minut kerta toisensa jälkeen herkistymään kyyneliin. Enkä taida olla pitämiseni kanssa ihan yksin, sillä viime syksynä novelli pääsi Portin novellikilpailussa ihan loppukilpailuun asti, jos kohta ei sijoituksille asti päässytkään.</p> Voit tilata oman antologiasi kustantajan verkkokaupasta</a>. Minun lisäkseni antologiaan ovat kirjoittaneet Asa Palo</strong>, Edi Kabon</strong>, August Routa</strong>, Epe Niiranen</strong> ja Megatron Braineater</strong>, antologian on toimittanut Joona Koiranen</strong> ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen</strong>.</p> Asiasta toiseen. Pirkkalaiskirjailijat on toteuttanut tänäkin keväänä Kirjailija kotiin -lähetyksiä, jossa joka arki-ilta yksi pirkkalaiskirjailijoista lukee katkelman omasta teoksestaan suorassa YouTube-lähetyksessä. Oma lähetysvuoroni oli 9.4., jolloin luin romaaniani Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Lähetys on katsottavissa Pirkkalaiskirjailijoiden YouTube-kanavalla</a>.</p> Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti 2020-12-31T00:00:00+00:00 Vuosi 2020 loppuu muutaman tunnin kuluttua, ja on aika vetää lukuvuoden saavutukset yhteen ja luoda silmäys vuoden 2021 lukusuunnitelmiin. Kollektiivisen kotoiluvuoden lukusaavutusten voisi olettaa olevan ylivertaisia, eivätkä ne nyt niin huonoja minulla olleetkaan — yhteensä 119 kirjaa ja hieman yli 40 000 sivua — mutta kokonaismäärä jäi minulla silti vuosia 2019 ja 2018 pienemmäksi! Ensinnäkin tähän on se yksinkertainen syy, että koronteenit sun muut rajoitukset eivät mullistaneet minun ajankäyttöäni mitenkään erityisemmin, koska olen aina ollut kotona kirja kädessä viihtyvää sorttia. Toinen huomattava syy on se, että aloin syksyllä taas opiskella yliopistossa, mikä vaikutti huomattavasti lukemiston valintaan, ja tätä myötä etenkin tieteellisten artikkelien osuus lukemistosta kasvoi. Ne eivät näy edellä esitetyissä luvuissa, joihin olen laskenut vain kirjat. Kolmas syy on se, että olen tänä vuonna käyttänyt enemmän aikaa uusien kielten opiskeluun, ja oppimateriaalin kanssa vietetty aika on poissa kirjojen vauhdikkaaseen lukemiseen käytetystä ajasta.</p> Perkeitä ja muita pahnanpohjimmaisia</h3> Myös vuonna 2020 lukemista ohjasi sekä Perkeet-haaste, jonka suoritin nyt kolmatta kertaa, että vapaamuotoisempi tavoite lukea systemaattisemmin lukujonon vanhimpaan päähän roikkumaan jääneitä kirjoja. Pahnanpohjimmaisten karsiminen sujuikin kohtuullisen hyvin: vuosi sitten raportoin, että vuonna 2015 tai ennen sitä hyllyymme tulleista kaunokirjoista minulla oli lukematta vielä runsaat sata, ja nyt näitä kirjoja on jäljellä enää 52. Yleensä tällaiset jonon hännille roikkumaan jäävät kirjat ovat sellaisia, että niiden ei odota olevan kovin kiinnostavia tai vähintäänkin niiden odottaa olevan struggelitavaraa. Siihen nähden onkin yllättävää, että vuonna 2020 lukemieni kirjojen tähtijakauma on näinkin tasapainoinen ja keskiarvokin hulppeat 2,97 (joka, vaikka onkin hieman pitkän aikavälin keskiarvoani matalampi, on silti olennaisesti viimevuotista 2,8:aa korkeampi).</p> ⭐⭐⭐⭐⭐ 7 kpl ⭐⭐⭐⭐ 25 kpl ⭐⭐⭐ 53 kpl ⭐⭐ 18 kpl ⭐ 12 kpl</p> Kielivalikoimassa pieniä muutoksia</h3> Vuoden 2019 tapaan luin myös vuonna 2020 kirjoja seitsemällä eri kielellä:</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 53</td> 23</td> 76</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (23)</em></td> (17)</em></td> (40)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (30)</em></td> (6)</em></td> (36)</em></td></tr> englanniksi</strong></td> 17</td> 10</td> 27</strong></td></tr> ruotsiksi</strong></td> 6</td> 2</td> 8</strong></td></tr> swahiliksi</strong></td> 4</td> 0</td> 4</strong></td></tr> hollanniksi</strong></td> 2</td> 0</td> 2</strong></td></tr> saksaksi</strong></td> 2</td> 0</td> 2</strong></td></tr> arabiaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 84</strong></td> 35</strong></td> 119</strong></td></tr> </tbody></table> Suomenkielisten kirjojen osuus nousi hieman edellisvuodesta. Kaunokirjojen määrä pysyi kutakuinkin samana, ja erityisesti lisääntyi suomenkielisten tietokirjojen lukeminen. Kaunokirjoissa painopiste kuitenkin siirtyi hieman enemmän suomennoksista alkukielisten teosten suuntaan, mikä onkin oikein ja arvollista, ja yhdessä suuremman tietokirjamäärän kanssa alkukielisten suomenkielisten kirjojen määrä nousi nyt suuremmaksi kuin suomennettujen.</p> Englanninkielisten kirjojen lukumäärä pysyi samana kuin vuosi sitten, mutta painopiste siirtyi nyt enemmän tietokirjoihin. Ruotsinkielisen kirjallisuuden määrä kasvoi huomattavasti sekä kappalemäärän, sivumäärän että sisällön vaativuuden suhteen. Saksaksi suoritin valtavan urakan lukemalla yhden 1600-sivuisen runokirjan. Swahilin kanssa sinnittelin lähes viime vuoden tasolle.</p> Hollanti ja espanja olivat vuonna 2020 lapsipuolen asemassa: hollanninkielisten kirjojen määrä romahti ja espanja jäi peräti nollille! Vuosi sitten suunnittelin, että vuonna 2020 luen enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, mutta näillä kielillä luettujen kirjojen yhteismäärä pieneni.</p> Ainoa uusi kieli vuonna 2020 oli arabia, joskin se on vähän siinä ja siinä, koska lukemani kirja oli kaksikielinen (ja siksi merkitty taulukkoon tähdellä, koska se on laskettu suomenkielisiinkin). Muut ns. eksoottisemmat kielet omasta kirjahyllystä jäivät vielä tänä vuonna kokeilematta. Sen sijaan vuosi sitten asettamani tavoite nostaa tietokirjojen osuutta onnistui mainiosti, ja luettujen tietokirjojen määrä lähes tuplaantui.</p> Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Monista aiemmista vuosista poiketen vuonna 2020 onnistuin lukemaan monta todella erinomaista kirjaa. Niinpä vuoden parhaan kaunokirjan valinta on tällä kertaa poikkeuksellisen vaikea. Se voisi olla Tapani Tolosen</strong> Sokeisto</em>, joka onnistui yllättämään ja ihastuttamaan vielä aivan loppusuoralla joulukuun puolivälissä. Tai se voisi olla Heikki Kännön</strong> Mehiläistie</em>, joka suorastaan hersyy absurdia satiiria. Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ming-Yi Wun</strong> The Stolen Bicycle</em> vuodelta 2015. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:</p> Tyyli on samaan aikaan intiimiä ja runollista, kerronta on rauhallista ja tapahtumat yllättävät yksi toisensa jälkeen, ja aina välillä luiskahdetaan maagisen realismin puolelle.</p> </blockquote> Vuoden parhaan tietokirjan valinta on helpompi: Nicky Gardnerin</strong> ja Susanne Kriesin</strong> Europe By Rail: The Definitive Guide</em> vei junamatkoille eri puolille Eurooppaa vuonna, jolloin reilaamista ei kannattanut edes harkita. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:</p> Kirjoittamisen taustatutkimuksen tekosyyllä luin tämän matkaoppaan, jossa esitellään 52 valikoitua junareittiä eri puolilla Eurooppaa ja tarjotaan koostetusti paljon muutakin junamatkailussa hyödyllistä tietoa. Kirjoittajat kannustavat hitaaseen matkailuun, ja reitit onkin valittu pääsääntöisesti välttäen nopeimpia junia. Lukiessa tulee kova hinku päästä taas reilaamaan.</p> </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Niin ikään kamalimman kokemuksen valinta on tällä kertaa vaikea, sillä myös yhden tähden kirjoja tulin lukeneeksi ikävän monta. Se voisi olla jokin perkeistä, mutta on ehkä vähän epäreilua valita perje, kun kerran niihin ryhtyessään jo tietää tarttuneensa paskaan. Tai se voisi olla ainoa vuonna 2020 kesken jättämäni kirja, mutta toisaalta ei sekään nyt kuvottavan vastenmielinen ollut, ainoastaan äärimmäisen tylsä, ja sen sentään äkkäsin jättää kesken ennen suuremman tuskan syntymistä. Ja näin tämän esikarsinnan jälkeen valinta kohdistuu Hannele Mikaela Taivassalon</strong> In transitiin</em> vuodelta 2016. Arvosteluni siitä oli lyhyen ytimekäs:</p> Äntligen tog det slut! Helt ointressanta människor i helt stereotypiska situationer.</p> </blockquote> Suunnitelmia vuodelle 2021</h3> Menneet on menneitä, suunnataanpa sitten katse tulevaan.</p> Myös vuodelle 2021 olen laatinut Perkeet-lukuhaasteen, ja minähän totta vie aion sen suorittaa, vaikka se muuttuukin vuosi vuodelta sadistisemmaksi.</li> Muiden kielten kuin suomen ja englannin asema on edelleen lukulistallani retuperällä. Niinpä aion joka kuukausi aloittaa (ja toivon mukaan myös lopettaa) kirjan jollakin sellaisella kielellä, jota en ole vuoden aikana vielä aiemmin lukenut. Suomi ja englanti rajataan tämän haasteen ulkopuolelle, eli jos tähän pystyn, tulen vuoden 2021 aikana lukeneeksi kirjoja vähintään 14 eri kielellä. Tietenkin monilla näistä kielistä olisi suotavaa lukea useampikin kuin yksi kirja, mutta katsotaan miten paljon ehdin. Parhaassa tapauksessa nämä muut kielet syövät englanninkielisten kirjojen osuutta.</li> Jatkan edelleen lukujonon vanhimpien kirjojen lukemista. Struggelitavaraa siis tiedossa, mutta jos hyvin käy, vuoden 2021 lopussa olen onnistunut siirtämään lukujonon hännän vuoteen 2017.</li> Opiskelu jatkuu, joten luen tietenkin myös paljon kurssi- ja lähdekirjallisuutta, etenkin kielitiedettä.</li> </ul> Eipä siis muuta kuin nenä kiinni kirjaan!</p> Perkeet-lukuhaaste 2021 2020-12-29T00:00:00+00:00 Jo neljäs peräkkäinen Perkeet-lukuhaaste on täällä, ”jee”. Perinteiseen tapaan tarjolla on kolmetoista toinen toistaan vastenmielisempää ja lukuhalut lamauttavampaa haastekohtaa. Suoritustyyli on vapaa, mutta kurjuuden maksimoimiseksi on suositeltavaa kuitata yhdellä kirjalla vain yksi haastekohta. Kiitos jälleen kerran Tyhjän arkin retkikunnan</a> aivoriihelle, jonka ansiosta vuonna 2021:kään ei tarvitse lukea pelkkiä helmiä</a>.</p> Kirjoituskoneella ja kopioiden tuotettu kirja.</li> Kirjassa on mieskansi.</li> Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt.</li> Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta.</li> Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja.</li> Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton.</li> Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa.</li> Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä.</li> Keskiajalla julkaistu kirja (saa toki olla uusintapainos!).</li> Kansakoulun lukukirja.</li> Yrityksen vuosikertomus.</li> Kirjailijamatrikkeli.</li> Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja.</li> </ol> Kenties ankeimmat perkeet ikinä 2020-12-26T00:00:00+00:00 Sain tänäkin vuonna suoritettua Perkeet-lukuhaasteen, itse asiassa jo lokakuun lopussa. Suoritus oli kuitenkin niin lamauttava ja näännyttävä, etten ole jaksanut raportoida saavutuksestani ennen kuin vasta nyt. Onhan tässä vuosi aivan lopussa ja pian on julkistettava vuoden 2021 Perkeet, joten pakko nyt raportoida vanhat pois alta. Vaikka vähän pahaa tekeekin.</p> Jo ensimmäiset perkeet vuonna 2018 olivat tuskastuttavia. Tuska paheni vuonna 2019. Mutta vuoden 2020 perkaminen oli turhauttavinta ikinä. Tähtiarvosanojen keskiarvo jäi tänä vuonna niinkin matalaksi kuin 2,25, mikä on aiempiakin vuosia matalampi. Ja keskiarvosta vieläpä puuttuu yksi ”kirja”, perustelun pois jättämiselle voitte lukea alempaa, mutta ei liene vaikea päätellä, mihin suuntaan se olisi keskiarvoa heilauttanut…</p> Mutta kyllä tänäkin vuonna Perkeissä oli pari helmeäkin, jotka yllättivät hyvyydellään. Juuri sellaisten iloisten yllätysten ansiosta perkeitä jaksaa vuodesta toiseen käydä läpi. (Toki joku voisi sanoa, että hyvien yllätysten löytämiseen olisi helpompiakin tapoja, mutta toisaalta eipä Perkeitä ole helpoksi tarkoitettukaan.)</p> 1. Musikaali- tai oopperalibretto — Richard Wagner: Rienzi</h3> ⭐ Ehtaan perjehenkeen valitsin tällaisen yliopiston kierrätyshyllystä löytyneen fraktuuralla painetun Wagnerin oopperan, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään.</p> Melkein syntyi jopa kalpea aavistus siitä, mitä tässä tapahtui. Vissiinkin paljon dramatiikkaa ja isänmaallista paatosta. Ja lopussa Rooma paloi. Lukemisen jälkeen etsin youtubesta näytellyn version ja pikakelasin sen, jotta syntyisi jonkinlainen käsitys tapahtumista. Ei syntynyt.</p> Tämä oli kyllä niin ehta 7/5 perje-elämys. Mutta normiasteikolla yhden tähden kokemus.</p> 2. Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea — Ralf Andtbacka: Potsdamer Platz</h3> ⭐⭐⭐⭐ Valinnan perusteena oli se, että Runeberg-palkinnosta kertoneessa uutisessa mainittiin runoilijan pitävän itsekin runokokoelmaansa liian haastavana ja vaativana. Ja lisähaastavuutta olisi luullut tulleen vielä siitäkin, että tämä on kirjoitettu ruotsiksi (ja joukkoon on sotkettu myös englantia ja saksaa)! Mutta en minä oikeastaan pitänyt tätä lainkaan raskaana tai vaikeana. Kieli on tosi soljuvaa, lauseet on rikkonaisia, yksi ajatus johtaa toiseen ja sanatkin fuusioituvat mitä sekavimmalla tavalla, mutta tätä oli ennemminkin innostavaa lukea. Sisältönsä puolesta runokirja on rosoinen ja milloin mistäkin yllättävästä suunnasta ammentava, mutta kun vain hyppää virran mukaan ja antaa tekstin kuljettaa, niin sivuja huomaakin ahmivansa. Ei tämä tarvitse mitään syvällisempää pohdintaa (joskin totta kai niinkin voi tehdä), koska tunnelma tässä on varsin toimiva. Keskikohdan loppupuolella on kyllä kokonaisuudesta selvästi erottuva osio, jossa siirrytään melkein asiaproosan puolelle ja tiivistetään Potsdamer Platzin historia vuosisatojen varrella, mutta kun siitä on selvitty, niin lennokas sanailottelu jatkuu taas kirjan viimeisen kolmanneksen.</p> 3. Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi — Jari Taipale: Brändi liiketoiminnan ytimessä — erotu tai unohda koko homma</h3> ⭐ Mikäs sen sopivampi aihe tähän kohtaan kuin markkinointi. Tämä nide löytyi kirjaston vaihtohyllystä. Ainesta tässä oli ehkä parin sivun verran — 190 sivuun venytettynä. Ja toki tämä oli siinäkin mielessä ihan turha kirja oman yritystoiminnan käytännön kannalta, että kaikessa keskityttiin kansainvälisiin suuryrityksiin. Jossain kohtaa oli olevinaan lähdeviittauksia, mutta missään ei ollut lähdeluetteloa, jotta olisi nähnyt, mitä ne lähteet sitten ovat. Pääsee takaisin kierrätyshyllyyn.</p> 4. Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja — Pentti Arajärvi & Kaarin Taipale: Kriittinen kaupunkiaapinen — Kuntapolitiikan termit ja taikasanat</h3> ⭐⭐ Ensinnäkin olen pettynyt siihen, että kirja on oikeastaan ”kriittinen Helsinki-aapinen” eikä käsittele kuntapolitiikkaa yleisemmin, vaikka nimestä voisi toisin päätellä. Kirja on myös äärimmäisen ajankohtainen — tai siis oli keväällä 2017, ja nyt se on jo äärimmäisen vanhentunut. Sisältö on sillisalaattia: osa artikkeleista on yleisluontoisempia tietoartikkeleita (joita tarkastellaan kirjoittajien poliittisesta näkökulmasta), kun taas osa on ihan puhtaan poleemisia mielipidekirjoituksia. Jotenkin ärsyttävä kokonaisuus, vaikka pääpiirteissään olen kutakuinkin samaa mieltä melkein kaikesta kirjassa esitetystä. Kirjahan päätyi minulle kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se pääsee nyt takaisin.</p> 5. Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa — Jukka Mäntyjärvi: Paholaisen huilu</h3> ⭐⭐ Tätä bulkimmaksi fantasia tuskin voi käydä. Juoni on simppelin pelikäsikirjoituksen tasoa, ja kerronnassa kelataan toimintakohtaukset läpi niin monen henkilön näkökulmasta, ettei varmasti pieninkään käänne jää hitaimmaltakaan lukijalta huomaamatta.</p> Nuori papinplanttu kaipaa pois kotikylästään ja elämäänsä jotain muuta. Pääkaupungissa hän ajautuu vahingossa palkkasoturien värväystilaisuuteen, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus johonkin muuhun. Hän lähtee parantajana mukaan pahaa taikahuilua etsivään palkkajengiin, ja totta kai matkalla opitaan paremmaksi palkkasoturiksi, tapetaan peikkoja, karataan kääpiöiltä, tullaan petetyksi ja saadaan kostettua petturille, seikkaillaan ansoitetussa luolastossa ja mitä kaikkea muuta kunnon seikkailuun nyt kuuluukaan. Porukassa on myös lemmenkipeä ja auliisti pillua jakava naissoturi, mikä tulee vähän turhan suorasukaisesti ilmi tämän tästä.</p> No niin, keikka on ohi ja papinplanttumme on vaikean valintatilanteen edessä. Palkkasoturin elämä on raskasta ja epävarmaa, mutta ainakin se on kiinnostavaa, vaikka tappaminen onkin henkisesti rankkaa ja moraalisesti väärin. Mutta toisaalta maalaispapin työ on ihan hemmetin tylsää. Olisiko sittenkin parempi jatkaa elämäänsä tekemällä sitä jotakin muuta, jota palkkasoturina varmasti osuu kohdalle? Niin, lukekaa ja ottakaa selvää, kuinka sankarillemme käy!</p> 6. Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne — [piilotettu]</h3> Jätän nyt tarkemmin kertomatta kaiken tarinaa yksilöivän tiedon, koska se nyt vaan ei ole reilua ficcien kirjoittajia kohtaan. Juuh, alkuperäismateriaalista minulla ei ollut mitään hajua (paitsi tarinamaailman nimen olin kyllä kuullut), eikä tämän ficin lukemisen jälkeenkään ole oikein käsitystä siitä, mitä tässä maailmassa yleensä tapahtuu ja minkä asioiden ympärillä alkuperäistarinat pyörivät. Ficci itsessään oli paikoin työlästä lukea, koska kerronta eteni jotenkin epätasaisesti, ja kesti todella pitkään ennen kuin suunnilleen oivalsin, mitä päähenkilö oli tavoittelemassa, ja senkin jälkeen minun oli vaikea ymmärtää, miten kaikki isommat elementit liittyvät pääjuoneen. Mutta, suoritettu!</p> 7. Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi — Elina Pirinen: Kuinka löytää se oikea ja pitää samalla hauskaa</h3> ⭐⭐ Olen niin kaukana kirjan kohderyhmästä, että voisi melkein ajatella lukeneensa jotakin spefikuvausta fiktiivisestä cisheteronormatiivisesta ja neurotyypillisestä ihmislajista. Ja se olikin ehkä paras tapa tehdä lukemisesta siedettävää (ja onneksi kirja oli nopeasti ohi). Varsinaisen pokauksen lisäksi tässä kirjassa käsitellään aika paljon parisuhteen alkuvaiheita ja pohditaan sitä, millä edellytyksillä suhdetta kannattaa jatkaa vakavassa mielessä ja miten lopettaa suhde, jota ei kannata jatkaa. Ja seksitipsejäkin annetaan. Mutta niin, eipä oikein mitään kosketuspintaa omaan elämään. Jos tällaisen oppaan ohjeilla olisi joskus nuorempana yrittänyt kumppania löytää, niin varmaan olisi löytämättä jäänyt. (Itse asiassa kun tarkemmin miettii, niin aika pitkälti yksinomaan tämäntyylisen materiaalin ympäröimänä sitä joka tapauksessa nuorena joutui elämään, joten ei ihme, että senaikaiset pariutumisyritykset ja suhdekokemukset olivat niin ala-arvoisia. Onneksi nykyään tietää paremmin.)</p> 8. Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas — Alfred V. Aho et al.: The AWK Programming Language</h3> ⭐ Valitsin tämän sillä perusteella, että joskus 17 vuotta sitten jollain kieliteknologian kurssilla käytettiin jotain yksittäisiä awk-komentoja, joten arvelin, että ehkä tämän lukeminen ei olisi ihan turhaa. Mnoh, kyllä tämä nyt kuitenkin taisi olla täyttä ajanhukkaa siltäkin kannalta, koska nykyään laajojen tekstimassojenkin käsittelyyn on paljon monipuolisemmat työkalut kuin silloin, kun awk-kieli on luotu. En siis usko koskaan mitään tästä lukemaani käyttäväni, eikä päähäni kyllä mitään tästä jäänytkään. Ihan seikkaperäinen ja systemaattinen kirja kyllä, muttei tätä enää tällä vuosikymmenellä tarvita.</p> 9. Korttipelikirja — Ismo Koponen: Bridge 1. Tarjoaminen</h3> ⭐ En ollut aikonut opetella bridgeä, enkä kirjan luettuani todellakaan innostunut opettelemaan. Hyvin vähän tajusin mitään lukemastani, koska kirja on täynnä jargonia, symboleita ja taulukoita. Varmaan bridgeharrastajalle ihan hyödyllinen kirja, mutta minulle pahinta ajanhukkaa ties miten pitkään aikaan. Onneksi ei ollut sataa sivua pidempi.</p> 10. Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta — Mitä Missä Milloin 1982</h3> ⭐⭐ Kirjaston vaihtohyllystä poimin tämän vuoden 1982 laitoksen, joka nimikkovuodestaan huolimatta sisältääkin näköjään tapahtumia syyskuusta 1980 elokuuhun 1981. Niinpä kävikin sitten niin onnekkaasti, että satuin saamaan elämäni ensimmäistä elinvuotta koskevan kirjan, joten lukeminen oli siltä osin ehkä asteen kiinnostavampaa, kun saatoin tarkastella, että minkälaiseen maailmaan tulinkaan syntyneeksi.</p> Tämä on siis ensimmäinen kerta, kun tutustuin MMM-konseptiin. Luulen myös, että jää viimeiseksi kerraksi. Kokonaisuus oli kuin joukko satunnaisesti valittuja wikipedia-artikkeleita elämän eri osa-alueilta (tässä tapauksessa myös vanhentuneita), mutta kaipa näistä itse kukin on ollut jollakin tavalla ajankohtainen tuolloin. Lopussa oli kymmeniä sivuja urheilutuloksia, ne jätin kylmästi lukematta. Sori not sori.</p> 11. Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja — Inkat ja heidän edeltäjänsä — Perun kolme vuosituhatta</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Vasta luettuani huomasin, että tämä on nimenomaan pelkkä näyttelyluettelo ja että samasta näyttelystä laadittu varsinainen kirja löytyy myös hyllystä. Mutta en nyt jaksa perkeitä varten heti perään lukea sitäkin, vaan kuittaan kohdan suoritetuksi tällä. On nimittäin tässäkin leipätekstiosuuksia välissä.</p> Yhtä kaikki tämä oli oikein antoisa teos! Perulainen esihistoriallinen taide on muotokieleltään ja aiheiltaan jotenkin niin sympaattista, että siihen perehtyy ilolla. Tässä on näyttelyn jokaisesta esineestä hyvä valokuva ja selitys, ja kuten kaikkien esihistoriallisten artefaktien kohdalla selitysten uskottavuus voi joskus olla vähän siinä ja siinä, mutta pääsääntöisesti ne ovat informatiivisia. Luettelo on järjestetty kulttuureittain kronologisesti, joten kokonaisuudet hahmottuivat tästä paljon paremmin kuin alkuvuonna katsotusta Kansallismuseon näyttelystä, jossa kaikki oli läiskitty ihan sekaisin.</p> 12. Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat — Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni — Kuinka ymmärtää muita ja itseään</h3> ⭐ Tiesin tästä ennakolta sen, että tämä on ollut tosi suosittu ja että sisältö ei tiettävästi perustu mihinkään kovin pätevään teoriaan. Jälkimmäinen seikka kävikin aika hyvin ilmi siitä, että kirjassa mainitaan vain yksi lähde, jonkun Marstonin pian sata vuotta vanha teos. Muilta osin kirjan teoriaa perustellaan Hippokrateen lähes 2500 vuotta vanhoilla ja asteekkien yli 500 vuotta vanhoilla tavoilla jakaa ihmiset neljään eri perustyyppiin. Modernin konsultin anti on ollut ryhmitellä antiikinaikaiset perustyypit nelikenttään ja antaa akseleille nimet. Kirjan suosio taas perustunee ainakin siihen, että tässä todetaan aika paljon helppoja itsestäänselvyyksiä, joten tämä on kevyt lukea ja tästä voi kokea saavansa paljon vastauksia ja työkaluja vuorovaikutustilanteisiin (eri asia sitten, toimivatko ne käytännössä kovin hyvin). Minä en kylläkään lämmennyt tällaiselle konsulttikielelle. Eri ihmistyyppien kuvaukset olivat lähinnä ärsyttävän kärjistettyjä ja pääsääntöisesti varsin alentuvaan sävyisiä. Jos ihmiset tosiaan olisivat sellaisia kuin kirjassa kuvataan, niin ihmekös se, jos he tuntuvat idiooteilta. Minun ainakin on vaikea ajatella, että yhdistäisin näin kärjistettyjä ja pelkistettyjä kuvauksia tuntemiini ihmisiin.</p> 13. Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut — Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Rikos ja rangaistus sai kunnian tulla valituksi tähän haastekohtaan, jonka taustalla on ajatus, että aika usein nuoruuden suosikit osoittautuvat myöhemmällä iällä luettaessa melko keskinkertaisiksi tekeleiksi.</p> Mutta Rikokselle ja rangaistukselle ei nyt käynyt näin. Tykkäsin tästä edelleen tosi paljon. Mahdollisesti viehätyin nyt eri kohdista kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta tässä on tosiaan paljon hersyvyyttä ja erinomaisesti kirjoitettuja henkilöitä ja dialogia. Toki rönsyileviä sivujuoniakin on, ja väliin ihmetyttää, mikä niiden paikka kokonaisuudessa on. Mutta niitäkin on ilo lukea. Ja Pietari kaupunkina näyttäytyy tässä jotenkin paljon elävämpänä kuin monissa muissa lukemissani venäläisklassikoissa. Dostojevski jatkaa vahvasti venäläisten klassikkojen suosikkinani.</p> Yhteenveto lukuvuodesta 2019 2019-12-31T00:00:00+00:00 Vuoden 2019 kirjat alkaa olla luettu, joskin lukeminen jatkuu aivan viimeiselle tunnille asti ja yhden keskeneräisistä saan kyllä vielä tälle vuodelle kirjattua. Niinpä lasken kyseisen opuksen mukaan tilastoihin. Ja kuten vuosi sitten arvelin, tänä vuonna tuli luettua vähemmän kuin viime vuonna. Mutta ei tulos silti ole suinkaan heikko: vuonna 2019 luin toiseksi eniten koskaan yhden vuoden aikana, 113 kirjaa ja 43 000 sivua. (Luvussa ei ole mukana kahta keskeneräistä kirjaa, jotka ovat sellaisia ikuisuusprojekteja, että menee pitkälle ensi vuoteen ennen kuin saan ne tilastoitua. Niistä luin tämän vuoden puolella noin 750 sivua.)</p> Perkeet ja tiiliskivet suoritettu</h3> Vuonna 2019 suoritin kaksi omaa lukuhaastetta eli perkeet ja tiiliskivet. Etenkin tiiliskivihaaste leimasi tätä lukuvuotta, sillä lähes puolet vuoden aikana luetuista sivuista on peräisin runsaasta kahdestakymmenestä yli 700-sivuisesta kirjasta. Monet tiiliskivistä olivat melkoista struggelitavaraa, eikä vuosi muutenkaan ollut mitään huipputeosten juhlaa. Keskimääräinen tähtiarvosana vuonna 2019 lukemilleni kirjoille oli vaatimattomat 2,8. Kaikkiaan vuoden 2019 tähdet jakautuivat seuraavasti:</p> ⭐⭐⭐⭐⭐ 2 kpl ⭐⭐⭐⭐ 22 kpl ⭐⭐⭐ 39 kpl ⭐⭐ 37 kpl ⭐ 7 kpl</p> Sen kummempaa määrällistä lukutavoitetta minulla ei tälle vuodelle ollut, vaan lueskelin vanhasta tottumuksesta aina kun siltä tuntui eli tämän tästä päivän mittaan. Oman jännän lisänsä vuoden lukutottumuksiin toivat alkuvuonna aloitetut Tyhjän arkin retkikunnan lukubileet, joita taisimme järjestää noin kerran kuussa, joskus useamminkin. Lukubileet ovat muuten erinomainen tapa kahlata niitä kaikkein puuduttavimpia tiiliskiviä eteenpäin, koska bileiden aikana ei ole suotavaa häiritä muiden lukurauhaa eli ei siinä oikein ole muuta tekemistä kuin vain puskea sivuja. Mutta eivät lukubileet sentään mitään tuskaa ole, sillä kyllä niissä tulee hyviäkin kirjoja luettua!</p> Kirjoja seitsemällä kielellä</h3> Tämän vuoden perkeissä yhtenä haastekohtana oli lukea kirja jollakin uudella kielellä. Tulin panneeksi paremmaksi ja luin peräti kahdella sellaisella kielellä, jolla en ole aiemmin kirjoja lukenut. Tarkemmin eriteltynä vuoden 2019 kirjat jakautuvat seuraavasti:</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 50</td> 14</td> 64</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (12)</em></td> (13)</em></td> (25)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (38)</em></td> (1)</em></td> (39)</em></td></tr> englanniksi</strong></td> 22</td> 5</td> 27</strong></td></tr> hollanniksi</strong></td> 9</td> 0</td> 9</strong></td></tr> swahiliksi</strong></td> 5</td> 0</td> 5</strong></td></tr> espanjaksi</strong></td> 4</td> 0</td> 4</strong></td></tr> ruotsiksi</strong></td> 3</td> 0</td> 3</strong></td></tr> saksaksi</strong></td> 1</td> 0</td> 1</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 94</strong></td> 19</strong></td> 113</strong></td></tr> </tbody></table> Viime vuoden tapaan lukutilastoja dominoivat suomenkieliset kaunokirjat, mutta tänä vuonna tuli luettua poikkeuksellisen paljon suomennettuja kirjoja. Sekä tietokirjojen määrä että osuus kasvoi jonkin verran — noin puolet tietokirjoista muuten käsitteli viittomakieliä. Suomi kuitenkin antoi tilaa muille kielille. Englanninkielisten kirjojen osuus kasvoi jonkin verran (ennen kaikkea tiiliskivihaasteen vuoksi). Toisaalta myös kaikkien muiden kielten osuus kasvoi, ja hollantia lukuun ottamatta kasvoi myös kaikkien muiden kielten kappalemäärä. Uusia kielitulokkaita listalla ovat swahili ja saksa. Ruotsinkielisten kirjojen osuus jäi tänäkin vuonna hämmentävän pieneksi, semminkin kun kaikki kolme olivat läsyjä.</p> Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Koska viiden tähden kirjoja tuli tänä vuonna luettua vain kaksi, ei ole vaikea valita vuoden parhaita kirjoja. Ja lukuvuosi oli todellakin niin heikko, että vuoden paras kaunokirja löytyi 1930-luvulta: John Steinbeckin</strong> Vihan hedelmät</em>, josta kirjoitin mm. seuraavasti:</p> Tämä teki tosi ison vaikutuksen. Tiesin, että kirja on klassikko ja että mistä se suurin piirtein kertoo. Mutta yllätys oli, miten kapitalisminvastainen ja luokkatietoinen tämä on. Tässä peräti esitellään työläisten itseorganisoimaa asuinyhteisöä, jossa järjestystäkin pidetään itse eikä poliiseja edes päästetä sisään, eli sellaista, mitä voitaisiin luonnehtia vaikka anarkokommunismiksi.</p> </blockquote> Vuoden paras tietokirja taasen on Jeremy Danielin</strong> kirjoittama lapsille suunnattu urheilijaelämäkerta Caster Semenya: Road to Glory</em>, josta kirjoitin mm. seuraavasti:</p> Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä.</p> </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Yhden tähden kirjoja vuoteen sen sijaan mahtui ihan liiaksi asti, ja jokainen niistä ansaitsisi paikkansa vuoden kamalimpana. Mutta kamalista kamalin on kuitenkin selvästi Marion Zimmer Bradleyn</strong> Avalonin usvat</em>, joka jäi vuoden ainoaksi kirjaksi, jota en yksinkertaisesti saanut luettua loppuun. Kirjoitin tästä laatuopuksesta seuraavasti:</p> Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.</p> </blockquote> Vuoden 2020 lukusuunnitelmia</h3> Koska huomasin hyväksi olla asettamatta määrällisiä lukutavoitteita, en aseta sellaisia ensi vuodellekaan. Luen kun jaksan ja siltä tuntuu, sillä minä totisesti jaksan ja siltä totisesti tuntuu ihan riittävän usein muutenkin. Kirjojen valintaa ohjannevat kuitenkin ainakin seuraavat seikat:</p> Perkeet on ilman muuta suoritettava ensi vuonnakin, sillä enhän minä tohdi kiusata muita ihmisiä julkaisemalla sellaista kamalaa lukuhaastetta, jonka aion itse jättää suorittamatta.</li> Aloitin jo tänä vuonna kaunokirjahyllyssä pisimpään lojuneiden kirjojen luku-urakan. Vuonna 2020 keskeisessä asemassa ovatkin kirjat, jotka ovat saapuneet hyllyymme vuonna 2015 tai sitä ennen. Näitä on jäljellä vielä lähes sata.</li> Ns. eksoottisempien kielten osuutta kirjavalinnoissa voisi kasvattaa vielä lisää. Voisin lukea enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, ja voisin ottaa mukaan jokusen uudenkin kielen. Sellaisia, jotka nykyisen kielitaidon pohjalta ovat helpohkoja saavutuksia, kuten esimerkiksi norja, viro, romania tai portugali.</li> Viime vuosina on tullut hankittua tietokirjahyllyyn kaikkea kiinnostavaa, mutta tietokirjat ovat tupanneet jäädä lukujonon hännille. Pitää ryhdistäytyä ja lukea näitä tietokirjoja ennen kuin tyyten unohdan, miksi ylipäätään kiinnostuin niistä.</li> </ul> Siinähän noita ohjaavia seikkoja onkin ihan riittämiin. Tuskin kaikkia näitä tavoitteita saa yhdessä vuodessa täytettyä, mutta katsotaan mitä tapahtuu.</p> Perkeet-lukuhaaste 2020 2019-12-30T00:00:00+00:00 Perkeet-lukuhaaste julkaistaan nyt kolmatta kertaa, joten olemme päässeet perinteen ikään. Juhuu! Vuodelle 2020 on tarjolla taas kolmetosta epäonnisen kamalaa haastekohtaa. Tuttuun tapaan luku- ja suoritustyyli on vapaa (Perkeissä sääntöjen venyttäminen ja porsaanreikien etsiminen on sitä paitsi vielä motivoivempaa kuin lukuhaasteissa yleensä!), mutta kauheuden maksimoimiseksi suositellaan tietenkin merkitsemään yhdellä kirjalla suoritetuksi aina vain yksi haastekohta. Sillä miksi lukea vuonna 2020:kaan vain helmiä</a>?</p> Musikaali- tai oopperalibretto.</li> Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea.</li> Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi.</li> Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja.</li> Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa.</li> Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne (lähteenä esim. Finfanfun, FanFiction.net tai Archive of Our Own).</li> Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi.</li> Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas.</li> Korttipelikirja.</li> Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta.</li> Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja.</li> Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat.</li> Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut.</li> </ol> Aika paksua! 2019-11-03T00:00:00+00:00 Kun on tapana hamstrata kirjoja, hyllyyn kertyy helposti myös paljon tosi paksuja opuksia. Ja niillä on taipumusta jäädä lukujonon hännille, koska onhan nyt paljon helpompaa alkaa lukea ohutta kuin paksua kirjaa. Pitää siis oikein erikseen huomata lukea välillä niitä paksujakin, sillä luettavaksihan nekin on hankittu.</p> Tämän vuoden alussa päätinkin ryhtyä todelliseen tiiliskivihaasteeseen eli lukea omasta hyllystä kaikki yli 700-sivuiset kaunokirjalliset proosateokset. Sivumäärä ei perustu mihinkään ulkoiseen lähteeseen, se vain tuntui rajaavan sopivan määrän kirjoja yhdelle vuodelle niin, että aikaa jää lukea muutakin. Ja rajaus oli aika onnistunut, sillä luin viimeisen tiiliskiven vasta lokakuussa juuri ennen kirjamessuja (ja näin pääsin julistamaan haasteen päättyneeksi niin, että kirjamessuhankintoja ei enää laskettu mukaan!). Jos mukaan olisi ottanut kaikki yli 600-sivuiset, olisi lukujono varmaan venynyt ensi vuoden puolelle. Noh, ehkä ne voi sitten lukea ensi vuonna…</p> Kaikkiaan tiiliskivihaasteessa tuli nyt siis luettua 23 kirjaa, joista 14 suomeksi ja 9 englanniksi. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikki myös luettua loppuun, vaikka olihan näistä moni sellaista struggelitavaraa, että sai totisesti pinnistellä. Seuraavassa lyhyet arviot kaikista näistä kirjoista lyhimmästä alkaen (vaikka luinkin kirjat suurinpiirtein pisimmästä alkaen).</p> Mika Waltari: Isästä poikaan (704 s.)</h3> Tämä kirja oli kesän yllättäjä. Alku oli hyvin tankea. Pois muodista ajautunut kerrontatyyli, jossa kaikki kerrotaan eikä juuri mitään näytetä, oli hyvin vieraannuttavaa ja tylsää lukea. Mutta seitsemänsadan sivun matkalla siihenkin ehti tottua niin, että itse tarina pääsi nousemaan esiin.</p> Kirja edustaa sitä realismin alalajia, jossa seurataan sukupolviaan edustavien päähenkilöiden elämänmittaista tarinaa ja peilataan kaikkia tapahtumia aikakauden historiallista taustaa vasten. Lajityypille ominainen keskinkertaisuuksien ja tyyppitapauksien korostaminen oli paikoin lukunautintoa latistavaa. Mutta tämän niteen juju on siinä, että tähän on yksiin kansiin sidottu kokonainen trilogia, jossa kolme sukupolvea käy läpi samoja elämäntuskiaan ja unelmiaan eri olosuhteissa, 1860-luvun nälkävuosista aina 1930-luvun sodanuhkaan. Yksinään kukin näistä kirjoista jäisi pelkäksi keskinkertaisuudeksi, mutta kokonaisuus onnistuu tekemään vaikutuksen. Huomasin monta kertaa kirjan aikana ajautuvani itsekin pohdiskelemaan omaa elämääni, menneitä tapahtumia ja täyttymättä jääneitä toiveita, ja se on aina vaikuttavan kirjan merkki.</p> Lisäsäväyksen tuo se, kuinka vuonna 1935 kirjoitettu ja suunnilleen samaan aikaan päättyvä lopetus piirtää uhkaavan ennustuksen niistä tapahtumista, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin maailmassa koettiinkin. Ah, miten paljon ajateltavaa vuoden 2019 lukijalle!</p> George R. R. Martin: Fire and Blood: A History of the Targaryen Kings from Aegon the Conqueror to Aegon III (706 s.)</h3> Ihan järkyttävän hirveä pettymys. Kirja ei ole ollenkaan samaa sarjaa kuin ASOIAF-romaanit, vaan kuiva kronikkamuotoinen kertomus Targaryenin hallitsijasuvun vaiheista. Kirja sisältää loputtomasti kaikkia niitä samoja kamaluuksia, joita ASOIAF on pullollaan, mutta siitä puuttuu tyyten kaikki se hyvä henkilökuvaus ja vetävä kerronta, jotka tekivät alkuperäisestä sarjasta niin mukaansatempaavan. Henkilöt, sodat ja valtataistelut seuraavat toisiaan täysin tyhjänpäiväisinä, sympatiaa on vaikea luoda mihinkään, ja sukujen ja loordien nimet ovat niin samankaltaisia, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuka nyt on kenenkin puolella ja ketä vastaan ja miksi. Tapahtumat edeltävät ASOIAFia, joten ne olisivat hyvin voineet olla myös itsenäinen tarina. Mutta ei, kirjasta on aivan mahdoton saada yhtään mitään tolkkua, jos ei jo tunne alkuperäisen sarjan maailmaa. Mm. paikannimiä ladellaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole edes karttoja, eivätkä nimet ilman karttoja kerro mitään.</p> Elikkäs tässä on kirjailijan omat muistiinpanot luomansa maailman taustatarinasta päätetty tuotteistaa, koska miksipäs ei, kyllähän tälle nimelle aina ostajia löytyy. Olisi saanut jäädä tekemättä. Tuskalla piti sinnitellä loppuun asti, ja mikä karvas pettymys sitten olikaan huomata, että eihän tässä edes ollut kaikkia sukutaulun kuninkaita vielä käyty läpi, vaan päästiin aikajanalla vasta noin puoliväliin. Alku vielä näytti sikäli lupaavalta, että 400 ensimmäisen sivun aikana ehdittiin kulkea noin 130 vuotta, mutta loput 300 sivua junnattiin vain noin kymmenen vuotta eteenpäin. Eli ainakin toinen, huonoimmassa tapauksessa kolmaskin kirja tätä samaa roskaa on tulossa.</p> Robin Hobb: The Golden Fool (712 s.)</h3> ’Why me?’ I demanded.</em> ... ’Why me?’ I asked again sourly.</em> —FitzChivalry Farseer</p> Fitz ratkaisee yksityiselämänsä ongelmia niin kömpelösti ettei mistään tahdo tulla mitään, ja siinä välissä vatvotaan vatvomasta päästyäkin sitä, mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Välillä Fitzin sisäiseen monologiin saadaan hengähdystaukoja, kun häntä juoksutetaan hoitamassa valtakunnan asioita. Kirjassa on pauttiarallaa kolme toimintakohtausta, vaikka sivuja on seitsemänsataa. Mitään muuta kuin hovijuonitteluja ei siis kannata odottaa. Eikä mitään loppuratkaisuakaan ole, vaan kaikki jätetään odottamaan kolmososaa.</p> Mutta mahtuu kirjaan yksi valopilkkukin. Fitzin ja Narrin suhteessa tapahtuu kiinnostavia käänteitä. Asia pedataan niin, että sen olisi voinut kirjoittaa niin monella tavalla aivan pieleen, mutta onneksi kirjassa esitetty ratkaisu asiaan on todella hyvä ja kaikki karikot väistävä. Ja sitten palataankin taas tavanomaiseen vatvomiseen…</p> Stefan Spjut: Staalo (722 s.)</h3> Ruotsalaista inhorealismia myyttisin fantasiaelementein. Sinällään ihan tykkäsin, kun kaikki tuntui niin ruotsalaiselta kuin olla voi, mutta paikoin lukeminen oli vähän raskasta.</p> Zachris Topelius: Talvi-iltain tarinoita II (751 s.)</h3> Miksi kukaan ei ole aiemmin kertonut, että Topelius on hyväkirjailija eikä mikään tunkkainen setä? Oikeasti, aivan hulvatonta sanailottelua ja pistävää huumoria, ja henkilöhahmot ovat mainioita. Ja sitä paljon puhuttua representaatiota</em> jokaisessa Topeliuksen tarinassa on enemmän kuin kymmenessä modernissa romaanissa yhteensä. Okei, kaikissa tarinoissa ohjataan siihen suuntaan, että jumala on ykkönen ja jumalan tahtoa tulee noudattaa, mutta siinäkin pohjavireenä on hyvän elämän viettäminen, nöyryys ja hyvien tekojen tekeminen, missä ei ole mitään vikaa sinällään.</p> Talvi-iltain tarinat teoksina ovat kuitenkin hiukan hämmentäviä, koska näitä on ilmeisesti julkaistu useita osia, mutta kirjassa ei kerrota, monesko osa tämä on, ja nähtävästi jopa eri painoksissa on niputettu eri tarinoita samoihin kansiin. Tämän kirjan tarinoista vahvin on Suomen herttuatar, heikoin taas Nuoruuden unelmia (josta minun oli vaikea saada mitään otetta).</p> Franz Kafka: The Complete Novels: Includes The Trial, America and The Castle (768 s.)</h3> Tiiliskivihaasteen viimeinen kirja (huh, nyt se on suoritettu!).</p> Oikeusjutussa</em> on tiettyä yhtäläisyyttä Dickensin Koleaan taloon sikäli, että oikeuslaitos näyttäytyy esoteerisena ja muusta maailmasta irrallisena saarekkeena, jonka surrealistiselle toiminnalle voisi melkeinpä naureskella ellei kyse olisi vakavasta asiasta. Mutta tässä oikeuslaitos on toki vielä mystisempi, kun missään vaiheessa ei edes selviä, mistä koko oikeusjutussa on kyse. Oikeastaan vahvimmin minulle syntyi mielikuva siitä, että oikeusjuttu on tässä jonkin parantumattoman ja huonosti tunnetun sairauden vertauskuva: jonakin päivänä se vain ottaa ihmisen haltuunsa, prosessin etenemiseen voi yrittää vaikuttaa mutta lopputulosta se ei muuta, ja lopulta ihminen saa väistämättä tuomionsa.</p> Amerikka</em> on tosi päheä ja mukaansatempaava lukukokemus. Harmillista kyllä romaani loppuu aivan kesken, ja keskeneräisestä lopusta näkee, että vielä paljon oli tarkoitus tapahtua. Tästä olisi varmaan valmiina tullut todella mahtava tarina. Äärimmäisen tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Kokoelman paras romaani, ilman muuta viiskauttaviis.</p> Linna</em> on sitten taas jotain ihan ihme haahuilua. Todella puuduttava lukukokemus. Minulle ei oikein syntynyt käsitystä siitä, mistä tässä on kyse. Juontakaan ei tuntunut olevan. Päähenkilö on samalla lailla ulkoisten ja käsittämättömien prosessien ohjailemana kuin Oikeusjutussa, mutta tolkkua on vielä sitäkin vähemmän. Selvästi Kafkan heikoin romaani.</p> Robin Hobb: Fool’s Fate (805 s.)</h3> ”I am content”, ovat kirjan viimeiset sanat. Ah, loppuihan se kitinä!</p> Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (812 s.)</h3> Odotin paljon, onhan kyseessä Barcelonaan sijoittuva historiallinen romaani. Mutta mikä pettymys! Kirja alkaa ryöstökohtauksella, jossa tietenkin raiskataan. Myöhemmin kirjassa alaikäisen holhokin raiskaus (eri raiskaus kuin alun ryöstökohtauksessa) on keskeinen juonikuvio, jota ruoditaan ihan loppuun asti. Okei, tämä yksin voisi vielä mennäkin, mutta kerronta on todella kankeaa. Dialogissa spleinataan ja infodumpataan jatkuvasti. Lisäkankeutta tuo se, että kääntäjä on tehnyt joitakin puolivillaisia ratkaisuja, jotka ovat toisinaan myös koomisia. Tuhti kustannustoimittaminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin, kirjaa luki lähinnä elävöitettynä historianopetuksena eikä tarinana, jonka henkilöillä olisi lukijalle mitään merkitystä. Osa henkilöistä heräsi kirjan jälkipuolella sentään hetkeksi eloon, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kun vielä huomasin, että yksi historiallisena seikkana esitetty asia on kirjassa totaalisen pielessä, loksahti viimeinenkin makkelipinoon johtava palanen kohdalleen. Todellakin.</p> Douglas Adams: The Ultimate Hitchhiker’s Guide to the Galaxy (815 s.)</h3> Luin tämän ensimmäistä kertaa. Ja, noh, täytyy varmaan henkisesti valmistautua siihen, että menetän tällä arvostelulla loputkin kaverini, kun tietää, miten paljon kaikki tätä aina hehkuttavat. Mutta ei tästä kokonaisuudessaan voi muuta sanoa kuin että hyvin keskinkertainen sarja. Ja turha tulla inisemään kommentteihin, että on tämä joskus historian alkuhämärissä ollut vallankumouksellisen uudenlaista proosaa. Nyt eletään tätä vuotta ja luetaan tämän vuoden vinkkelistä. Tämä sarja nyt ei vain yksinkertaisesti onnistu enää olemaan hauska (ensimmäinen jonkinlaiseksi huvittumiseksi laskettava tyrskähdys minulta pääsi neljännen kirjan puolivälissä, eikä niitä sen jälkeenkään tainnut enää tulla). Minun vanhempieni sukupolven dudehuumori ei ole minua varten. Eikä itse asiassa tainnut olla edes silloin, kun teininä näitä juttuja ensimmäistä kertaa kuulin. Olenkin siitä asti miettinyt, että mikä tässä on niin hauskaa. No, ei juuri mikään. Vitsejä on tasan yksi, eli se, että koko maailmankaikkeus kaikkina aikoina pelaisi samoilla säännöillä kuin kärjistetty angloamerikkalainen yhteiskunta 1970–80-luvuilla, ja se on aika huono vitsi ja kuluu nopeasti loppuun.</p> Trilogian kolmea ensimmäistä kirjaa ei ehkä oikein voi edes kutsua kirjoiksi, koska niissä vain sekoillaan päättömästi tilanteesta toiseen eikä missään ole mitään varsinaista tavoitetta. Kaksi viimeistä kirjaa toimivat kirjoina vähän paremmin, koska niissä on paljon koherentimpi tarinankaari ja henkilötkin kehittyvät. Onkin sinällään huvittavaa, että sarja alkaa toimia paremmin juuri siinä vaiheessa, kun tapahtumat tuodaan takaisin maanpinnalle, johon ne luonteensa puolesta kaikkein parhaimmin sopivatkin. Mistä herääkin kysymys, olisiko koko sarja ollut parempi, jos siinä ei olisi alun alkaenkaan lähdetty avaruuteen seikkailemaan.</p> Mietin vähän kahtakin tähteä, mutta tosiaan sarja petrasi loppua kohti enkä missään vaiheessa nyt suorastaan ollut kuoleman tuskissa, joten menköön kolmaskin tähti.</p> Haruki Murakami: Komtuurin surma (821 s.)</h3> Jälleen yksi sama mut eri</em> -romaani Murakamilta. Olisin iloisesti yllättynyt, jos saisin taas vaihteeksi lukea häneltä uuden ja erilaisen tarinan, mutta näköjään on jäänyt levy jumiin niin pahasti, ettei sellaista kannata odottaa. Rintoihin ollaan kovasti obsessoituneita (olkoonkin että lähinnä esteettisessä mielessä), ja naiset ovat käsittämätön mysteeri. Pedofilian rajojakin flirttaillaan vähän ikävästi. Noh, Murakami kirjoittaa hyvin (siksi kolme tähteä), kunpa hän vain käyttäisi taitonsa myös uusien taidokkaiden tarinoiden luomiseen. Siinä missä kiireettömän päämäärättömät arkiset askareet loivat 1Q84</em>:ssa ihanaa tunnelmaa ja mukavaa kontrastia vinksahtaneisuudelle, tässä ne tuntuvat vain inspiraatiota odotellessa naputelluilta sormiharjoituksilta.</p> Volter Kilpi: Alastalon salissa (826 s.)</h3> Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.</p> Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken</em>. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.</p> Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.</p> James Joyce: Ulysses (857 s.)</h3> Tämä oli ehkä pahinta itsekidutusta pitkään aikaan. Ehkä vielä viime vuonna lukemaani, vanhaksi ruotsiksi käännettyä Nietzscheä puuduttavampi kokemus. Joissain yksittäisissä kohdissa saatoin jonkin verran huvittua, mutta ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti lukeminen oli lähinnä haukottelua ja luvun loppumiseen vielä jäljellä olevien sivujen laskeskelua. Jokaisen luvun tyyli on onneksi muista luvuista poikkeava, joten vaihtelu pitää mielen riittävän virkeänä, jotta tämän saa kahlattua loppuun asti. Mutta ei nyt pelkkiä tyylikokeiluja tarvitsisi venyttää tiiliskivikirjaksi asti, muutama sivu kutakin tyyliä riittäisi vallan mainiosti, sillä itse kukin niistä muuttuu hyvin pian tympeäksi. Mnoh, nyt on länsimaisen kirjallisuuden pelottavimmat linnakkeet vallattu, eikä tämän jälkeen pelota tarttua enää mihinkään kirjaan.</p> Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat (881 s.)</h3> Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.</p> Charles Dickens: Kolea talo (936 s.)</h3> Kirja alkoi oikein mainiosti, ja pidin erityisen paljon brittiläistä yhteiskuntajärjestystä, oikeuslaitosta ja talouselämää vastaan kohdistetusta hienovaraisesta mutta pistävästä kritiikistä ja kirjan sosiaalipoliittisesta agendasta. Paikoin kulki kylmät väreet, ja katupoika Jon kuolinkohtaus sai tipan linssiin. Mutta sitten kirjan viimeiset parisataa sivua painuivat jonnekin keskinkertaisuuksien maille, ja jossain määrin jo rupesi menemään yli tiettyjen avainhenkilöiden täydellinen oikeamielisyys, suoraselkäisyys ja hyväntahtoisuus. No, luku-urakan päätyttyä on hyvä keskittyä muistelemaan kirjan vetävimpiä osia.</p> Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 (955 s.)</h3> Bertelsköldien sukusaaga saapuu päätökseensä. Tämä nide alkaa kenties koko sarjan parhaalla kertomuksella Vaasan prinsessa</em>, veijaritarinalla, joka on tauotonta hirtehishuumorin tykitystä, kun antisankari toilailee itse kuninkaan suosioon. Sitä seuraavassa Vapaa-ajattelijassa</em> Topelius iskee fantasiavaihteen isommalle ja esittelee meille alkemistin, joka valmistaa kultaa Turussa lähellä Aningaisten tullia. Päälle päästään vielä nauramaan teologien turhantärkeydelle. (Ettei vain olisi Mike Pohjola saanut tästä inspiraatiota romaaniinsa 1827</em>?)</p> Mutta sitten Välskärin kertomukset alkavat kallistua kohti jumalista loppuaan, väärämieliset ymmärtävät vääryytensä ja turvaavat Jumalaan ja valtakunnassa ja Bertelsköldin suvussa on taas kaikki hyvin. Vahvasti alkanut nide taantuu kolmen tähden tasolle.</p> Vaan miten sille sormukselle lopulta kävi? Se jäi mielestäni ihan auki. Vai oliko sormuksen kohtalona se, että se nyt vain unohdettiin kun kaikki turvasivat Herraan, ja se siitä?</p> Joka tapauksessa Välskärin kertomukset ovat kokonaisuudessaan aivan erinomaisen eläväistä ja hauskaa luettavaa Ruotsin ja Suomen historiallisten tapahtumien ja paikkojen kulisseissa. Suosittelen!</p> Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe (973 s.)</h3> Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu!</em> Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!</p> Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog</em>, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug</em>, The Black Cat</em>, The Thousand-and-Second Tale</em> (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.</p> Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).</p> Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.</p> Tämä kirja saa luvan sopia perkeiden kohtaan 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas</em>, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.</p> Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2 (990 s.)</h3> Tämän niteen ensimmäinen puolisko on taas kaikenmoisia sotaseikkailuja, jotka ovat kirjan pitkästyttävintä antia. Toinen puolisko on sitten valtiopäiväjuonittelua ja henkilöiden yksityisseikkailuja ja siten kiinnostavampaa seurattavaa. Toisen puoliskon ensimmäinen tarina Erämaiden varjo</em> sai lopetuksellaan liikuttumaan. Niteen lopetus on vähän töksähtävä, mikä johtunee siitä, että kertomusten neljäs jakso jatkuu vielä kolmannessa niteessä ja tarinan kaari tässä jäi vähän kesken. Mutta kyllä tässäkin aika veikeä lopetus oli. Kaiken kaikkiaan taas vauhdikkaasti ja pilke silmäkulmassa etenevää kiinnostavaa kerrontaa Suomen ja Ruotsin historiasta vuodesta 1700 vuoteen 1740.</p> Grimmin sadut I–III (1 055 s.)</h3> Kun lukee kaksisataa enemmän tai vähemmän hupsua kansansatua putkeen, niin vähemmästäkin todellisuudentaju vähän hämärtyy. Mutta joo, miten nyt näin laajaa tarinakokoelmaa voisi summata? Osa saduista on mitä mainioimpia, osa taas aivan tyhmiä ja pöhköjä, joten keskimäärin sellaista luettavaa kolmen tähden tavaraa.</p> Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1 (1 056 s.)</h3> Topeliusta on ilo lukea. Hän kirjoittaa hyvin, ja kertomukset ovat vanhanaikaisen mukavalla tavalla ”hyödyksi ja huvitukseksi”. Tähän niteeseen kuuluvien kahden ensimmäisen jakson aikana seikkaillaan Ruotsin kuninkaiden sekä suomalaisten aatelisten ja talonpoikien mukana ensin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja sitten eri puolilla Suomen maaseutua. Kaiken aikaa mukana kulkee taikavoimia sisältävä kuparisormus, joka siirtyy isältä pojalle ja tuo mukanaan paitsi siunausta myös kirousta. Nämä kertomukset luettuani tiedän elämästä 1600-luvun Ruotsissa paljon enemmän kuin ennen näiden lukemista yhteensä.</p> Philip Pullman: His Dark Materials (1 102 s.)</h3> Tästä pidin. Trilogian kahdessa ekassa osassa on pääosin oikein mukava tempo: asiat etenevät koko ajan, mitään turhaa jaarittelua ei ole vaan maailma rakennetaan toiminnan ohessa ja lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kolmas osa hiukan ontuu. Siinä on toisaalta paljon enemmän tyhjäkäyntiä vähän joka välissä, ja toisaalta suuret ratkaisevat tapahtumat ovat jotenkin hätiköidyn oloisesti kerrottuja. Ihan viimeinen maku on lievä pettymys siitä, että tähänkö tämä kaikki upea tunnelmanrakennus nyt sitten läsähti. Niin ikään koin, että jotkin ihan trilogian ensimmäisestä luvusta alkaen keskeiset kysymykset jäivät hiukan puolivillaisesti käsitellyiksi, odotin ja odotin että ymmärränkö vihdoinkin mitä niillä ajetaan takaa, mutta jotenkin vastaus onnistui ohittamaan minut. Toisin sanoen jäi tunne, että kerrottavaa oli liikaa ja sen kaiken sovittaminen yhteen ja samaan päätösosaan kävi kirjoittajalle ylivoimaiseksi.</p> Arthur Conan Doyle: The Complete Sherlock Holmes (1 136 s.)</h3> Perin singulaarinen lukuelämys oli tämä. Sherlock Holmeshan on jo suhteellisen puhkikaluttu hahmo, ja valtaosa tarinoista olikin jo minulle tuttuja 1980-luvun mainion tv-sarjan ansiosta. Mutta en ole aiemmin lukenut Doylen koko Holmes-tuotantoa, enkä varsinkaan kanonisessa järjestyksessä. Sinällään voisi ajatella, ettei näiden itsenäisten tarinoiden järjestyksellä ole suurta merkitystä. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten kahdessa ensimmäisessä romaanissa ja ensimmäisessä novellikokoelmassa taustalla kulki koko ajan Watsonin oma kehitystarina — ei kovin olennaisena, mutta kulki kuitenkin. Sitten jossain vaiheessa se vain äkkiä katosi: Watsonin vaimosta ei puhuttu enää mitään, ja Watson itse muutti takaisin Holmesin kanssa poikamiesboksiin. Mahtoi olla kitkerä parisuhde, kun Watsonin ei sitten enää myöhemmin tehnyt mieli sanallakaan viitata siihen!</p> Toinen mielenkiintoinen havainto koko Holmes-kaaren yhtäjaksoisessa lukemisessa oli se, kuinka monta kertaa Holmesin tarina jo lopetettiin, mutta aina se vain jatkui ja jatkui. Viimeisen kokoelman esipuheessa kirjailija jo itsekin suhteellisen turhautuneesti toteaa, että nyt on aika lopettaa, ja sanalla sanoen viimeisen kokoelman tarinat ovatkin jo tosi väsynyttä ja paikoin lähes absurdia tavaraa.</p> Kolmas mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka pienessä roolissa Moriarty näissä alkuperäisissä tarinoissa on. Hän esiintyy itse vain yhdessä tarinassa, minkä lisäksi häneen viitataan kahdessa muussa tarinassa. Mutta varsinkin uudemmissa tuotannoissa Moriartysta on tehty suoranainen arkkivihollinen, mikä ei kyllä kovin hyvin tee kunniaa alkuperäisille tarinoille.</p> Neljäs mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka vaivattomasti eksentrinen ja autistinen Holmes kulmikkaasta viestintätavastaan huolimatta saa ihmisten myötätunnon ja ymmärryksen puolelleen. Se jos mikä tekee Holmes-tarinoista fantasiakirjallisuutta! Ja ehkä tästäkin syystä Sherlock Holmesilla on jossain määrin erikoisasema sydämessäni, sillä monilla näistä tarinoista on ollut tärkeä tehtävänsä aiemmin elämässäni.</p> Mutta nyt olen kyllästänyt itseni näillä singulaareilla tarinoilla niin hyvin, että en taida vähään aikaan kaivata Holmesin ja Watsonin seuraa.</p> Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland & Other Stories (1 165 s.)</h3> Varsin puuduttava lukukokemus. Kokoelma sisältää vähän kaikenmoista. Ensin on tietenkin Liisa ihmemaassa</em> jatko-osineen, sitten toinen romaanikokonaisuus eli kaksiosainen Sylvie & Bruno</em>. Näiden jälkeen on parisataa sivua värssyjä, sitten lyhyempiä tarinoita ja lopuksi iso vuoallinen sillisalaattia.</p> Liisa ihmemaassa</em> on toki jo itsessään sen verran tunnettua puppua, että ei siitä enempää. Sylvie & Bruno</em> sen sijaan oli minulle täysin uusi tuttavuus. Romaanina se oli jotenkin hallitumpi kokonaisuus, mutta ei siltikään mikään järin hyvä. Ensimmäinen puolisko oli hyvin hämmentävä, kun tuntui että peräkkäiset luvut eivät mitenkään kertoneet samaa tarinaa. toisen osan esipuhe selvensi asiaa ja vihdoin hahmotin kokonaisuutta vähän paremmin. Vähän. Edelleen aika hajanainen fiilis jäi kokonaisuudesta. Siinä kerrotaan toisaalta kahdesta lapsesta, jotka ovat useimmiten aika raivostuttavia, ja toisaalta aikuiset seurustelevat keskenään ja siinä kommentoidaan suunnilleen kaikkea englantilaisesta yhteiskunnasta. Ja kaiken taustalla on uskontoa tunnustava pohjavire, ja kirja loppuukin ajatukseen on olemassa jumala, joka vastaa rukouksiin</em>.</p> Värssyistä ei ole paljon sanottavaa, ne menivät ohitse enimmäkseen automaattiluvulla. Lyhyet tarinat eivät sykähdyttäneet. Sillisalaatista löytyy toisaalta Oxfordiin rakennetun uuden kellotornin arvostelua, toisaalta taas vinkkejä kirjeenvaihdon järjestämiseen, ja onhan siellä ohjeet uuteen korttipeliinkin.</p> Parasta tässä kokoelmassa oli se, että se loppui.</p> Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I–II (1 263 s.)</h3> (Tämä kirja koostuu oikeastaan kahdesta niteestä, mutta laskin ne haasteessa yhdeksi kirjaksi.)</p> Tapani mukaan en anna kirjalle ikälisää. Sellaisenaan Don Quijoten ykkösosa on suhteellisen pitkästyttävä kuvaus epäonnisesta seikkailuretkestä, jossa ei päästä kuin muutaman päivämatkan päähän majataloon. Majatalossa ja läheisellä vuoristoseudulla junnataankin sitten loppukirja, mitään ei saada aikaiseksi, mutta sisäkertomus jos toinenkin tulee kerrotuksi. Ja se kuuluisa taistelu tuulimyllyjä vastaankin on nopeasti ohi — eihän se kestänyt edes yhtä sivua!</p> Joskus aikoinaan tuli nähtyä telkkarista paljon Tuttiritaria, ja ajattelin, että siinä parodioidaan Don Quijotea. Noh, nyt kirjan luettuani voin todeta, että ihan yhtä onnettomia seikkailijoita ovat kumpikin.</p> Toisessa osassa meno jatkui vielä avausosaakin päättömämmissä merkeissä. Lukukokemus oli vähän samaa sarjaa Tristram Shandyn kanssa: muutama hivenen huvittava lausahdus, mutta muuten aika tyhjänpäiväistä ja mihinkään johtamatonta kohellusta. Kirjan ydin on tiivistettynä se, että sivulliset kiusaavat mielisairasta, kukin kykyjensä ja varojensa mukaan, ja tälle sitten nauretaan ja odotetaan lukijankin nauravan. Mitään muuta motiivia kirjan tapahtumille ei ole kuin kiusanteko.</p> Vuoden 2019 perkeet perattu 2019-11-03T00:00:00+00:00 Tänä vuonna perkeiden suorittamisessa kestikin huomattavasti pidempään kuin viime vuonna, mutta nyt olen vihdoin lukenut kirjan kuhunkin haastekohtaan! Viime vuoden tapaan haasteen suorittaminen vaati toisaalta hirveän paljon ponnistelua, mutta toisaalta joukkoon mahtui myös jokunen erinomaisuudellaan yllättänyt helmikin. Tähtikeskiarvo 2,5 on hiukan korkeampi kuin viimevuotinen 2,3, mutta silti jälleen keskimääräistä yleisarvosanaani 3,06 matalampi. Ja näiden arvioiden myötä onkin hyvä hengähtää kaksi kuukautta ennen ensi vuoden perkeitä.</p> 1. Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken — Volter Kilpi: Alastalon salissa</h3> ⭐⭐⭐⭐ Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.</p> Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.</p> Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.</p> 2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi — Charlotte Perkins Gilman: Herland</h3> ⭐⭐ Totisesti graafinen suunnittelu on ollut tämän kirjan kansigraafikon intohimo! Ajatuskin sattuu silmiin.</p> Kirjassa kerrotaan kolmesta yhdysvaltalaisesta tutkimusmatkailijamiehestä, jotka mainitsematta jäävässä maailmankolkassa löytävät maan, joka on luonnonmullistuksen vuoksi elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta kaksi tuhatta vuotta. Tuona aikana maassa on elänyt vain naisia, joille on kehittynyt kyky siitä ilman hedelmöitystä. Ilman miesten häiritsevää läsnäoloa naiset ovat onnistuneet kehittämään yhteiskunnalliset olot niin harmonisiksi, että minkäänlaista konfliktinpoikastakaan siellä ei tunnu esiintyvän.</p> Koska naisten maassa ei itsessään ole mitään aineksia konfliktiin, kirjan ainoa jännite syntyy siitä, kun ulkoa tulleet yrittävät oppia uuden maan oloja ja uuden maan asukkaat utelevat ulkomaailman asioista, ja näitä sitten verrataan keskenään, usein dialogin, kuvailun ja introspektion eikä niinkään toiminnan keinoin. Kyseessä on siis melko puhdasoppinen ajatusleikki, jonka johtavana kysymyksenä on, että mitä jos kaikki maailman ristiriitaisuudet johtuisivat miehistä ja miehiä ei äkkiä olisikaan.</p> Olisi kiinnostavampaa lukea näistä lähtökohdista kirjoitettua kirjaa, jossa ei ole lainkaan ulkopuolisia ja ulkomaailmaa, draama olisi rakennettu täysin utopian omien asukkaiden välille ja maailmaa katseltaisiin utopian asukkaan näkökulmasta. Näin voisi keskittyä oikeasti tapahtumiin eikä pelkkään infodumppiin.</p> 3. Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide</h3> ⭐⭐ Okei, nyt täytyy sanoa, että olen ihan inasen yllättynyt. Eihän nyt ihmisellä perkeiden lisäksi mitään muuta syytä voi olla tarttua tällaiseen abominaatioon</em>. Täytyy olla melkoinen kirjallisuuden vihaaja sen, joka työkseen osallistuu ”menestysteosten” silpomiseen. Niinpä lähtökohtaisesti odotin, että saan lukea ihan totaalista paskaa. Mutta oikeastaan tämän luki ihan siinä missä minkä tahansa muunkin keskinkertaisen viihdekirjan. Ja oli tämä paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi kesken jäänyt Avalonin usvat</em>, jonka jokainen lause meinaa saada minut niin armottomasti nukahtamaan, että piti ihan ottaa siitä taukoa lukemalla välillä Kirjavalioita.</p> Melkoinen sillisalaatti tällainen kokoelma kyllä on. Ensimmäinen teos, Erehdysten yö</em>, on kaivosteollisuuden ympärillä pyörivä trilleri ja murhamysteeri (en kyllä ihan saanut kiinni, mikä kirjan öistä oli se, jona mainitut erehdykset tehtiin). Toisena oleva Ilveskissa</em> taas on ihan vihoviimeisen hirvittävä pahanmielen tarina, sillä siinä rääkätään jatkuvasti eläimiä, ja kehystarinana on seurata villinä syntyneen ilveksen ja kotikissan risteymän elämää. Kolmas Kauniita unia, rouva Hunter</em> on aika tavanomainen jenkkiesikaupunkiin sijoittuva stalkkerisarjamurhaajatarina. Neljännen, Rouva Pollifax parantolassa</em>, nimi on todella harhaanjohtava, sillä siinä ei kerrottu rouvan terveyshuolista, vaan kyseessä oli kansainvälinen humoristinen ja lievästi jännittävä agenttitarina James Bond -hengessä.</p> Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää se, että niistä on lyhennettäessä otettu pois kaikenlainen henkilönkehittely ja kaikki suvantokohdat, ja jäljelle on jäänyt vain toimintaa toiminnan perään, koko ajan mennään eteenpäin. Lukukokemus lienee näin jossain määrin ohuempi ja yhdentekevämpi kuin jos teokset lukisi alkuperäisessä mitassaan. Ja tietenkin köykäisten viihdetarinoiden kieli on välillä vähän huolimatonta ja tahattoman koomista.</p> Noh, Kirjavaliot on nyt kokeiltu, enkä usko toista kertaa tällaista settiä lukevani. Anekdoottina mainittakoon, että vaikka Kirjavalioita on julkaistu suomeksikin kymmeniä, ehkä peräti satoja niteitä, juuri tämä nimenomainen osa tulee vastaan todella usein ja löytyi myös minun lapsuudenkotini hyllystä 80-luvulla. Oletan, että Valitut Palat on tätä osaa jaellut aika avokätisesti aikoinaan. Tämänkertainen lukukappale löytyi Sampolan kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se myös palaa.</p> 4. Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet — Robert Ruark: Uhuru</h3> ⭐ ”Lise Marteliksesta oli omituista, millä tavalla mustat miehet aina liittoutuivat ja kieroilivat toisiaan vastaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin katkeraa kilpailua, ei edes pahimpien huorien kesken pahimmissa baareissa, missä hän oli koskaan työskennellyt. Nämä poliitikot olivat pahempia kuin homoseksuellit, aina nokkimassa toistensa silmiä.”</em></p> Mm. tämän freeššin tuhnahduksen 1960-luvulta tarjoaa toisen ja kolmannen polven brittisiirtolaisten raskaasta valkoisen miehen taakasta Kenian itsenäisyyden kynnyksellä kertova Uhuru. Kirjassa on suurin piirtein kolmenlaisia mustia henkilöitä: villejä alkuasukkaita, jotka tuskin ovat puusta laskeutuneet, hyväluonteisia ja tottelevaisia palvelijoita sekä vehkeileviä kansankiihottajapoliitikkoja, jotka saavat villit alkuasukkaat ryhtymään julmuuksiin valkoisia ja näiden hyväluontoisia mustia palvelijoita vastaan. Valkoiset sen sijaan ovat lähinnä uhreja.</p> Enkä olisi tätä tauhkaa lukenut, ellei tätä repaleista nidettä olisi tullut vastaan kirjaston vaihtohyllystä (jos tarkkoja ollaan, irronnut selkämys ei ole hävinnyt, vaan löytyy kirjan välistä, mutta vuosi oli jo pitkällä eikä muita repaleisia kirjoja ollut tullut vastaan, niin tyydyin joustamaan haasteen vaatimuksista sen verran). Täyttä struggelitavaraa.</p> 5. Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja — Pajtim Statovci: Bolla</h3> ⭐⭐⭐⭐ Statovcin kolmas romaani on taas kerrontateknisesti erinomainen, mutta sisällöllisesti kirja on sama mut eri kuin hänen aiemmat romaaninsa. On aina vähän mälsää, kun kirjailijan voi sijoittaa kategoriaan, jossa jo lukematta tietää, mitä tulee tapahtumaan. Okei, tässä oli ehkä sormenleveyden verran valoisampi loppu kuin aiemmissa, mutta jälleen kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta oloissa, joissa asia on pidettävä salassa, ja jälleen kerran sota pilaa kaiken ja pakolaisuus vieraassa maassa jättää olon ontoksi. Toki sinällään vaihtelua näihin ihmissuhdedraamoihin sodan jaloissa tuo se, että nyt ei eletä toista maailmansotaa vaan Jugoslavian hajoamissotia vuosituhannen vaihteessa. Mutta kaipa minä mieluummin lukisin muutakin kuin sotatuskia ja kväärirakkautta ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksessa.</p> 6. Kirjallisuustieteellinen teos — Pertti Ojajärvi (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa</h3> ⭐⭐⭐ Tähän haastekohtaan osui varsin hienosti tällainen temaattinen artikkelikokoelma, joka oli oikeastikin kiinnostava. Artikkeleissa käsitellään toisaalta kirjan nimen mukaisesti sitä, millaisia toimintaedellytyksiä kirjallisuudella on nykykapitalismissa ja millaisia rajoitteita ja paineita pitkälle kehittynyt uusliberalismi asettaa niin kirjailijoille kuin kirjallisuusinstituutioille, mutta toisaalta osassa artikkeleista tarkastellaan myös sitä, miten nykykapitalismi näkyy kirjallisuudessa (ja teatterissa ja elokuvassa). Painopiste on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta vertailukohtaa haetaan välillä mm. Yhdysvalloista, jossa kapitalistinen toimintaympäristö on määrittänyt kirjallisuutta paljon kokonaisvaltaisemmin jo paljon pidempään.</p> Samaan aikaan tätä lukiessa satuin Tampereella osallistumaan Kertomuksen vaarat</em> -projektiin liittyneeseen Kirjailija tarinataloudessa: häpeä vai kunnia?</em> -keskustelutilaisuuteen, jossa kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat pohtivat pitkälti näitä samoja asioita (mainittakoon, että kukaan keskustelutilaisuuden osallistujista ei esiinny tässä kirjassa). Voin siis ounastella, että kyseessä on tällä hetkellä paljon puhuttava aihe, ja sellaisena se toki kiinnostaa minua myös oman kirjailijantyön kautta.</p> Sekä perkeeksi että kirjallisuustieteelliseksi teokseksi tämä kirja oli siis oikein kiinnostava valinta. Mutta mahtuihan kokoelman viimeiseen artikkeliin (Kristina Malmion Wunderkammer?</em>) myös yksi aivopieruhko: ”He eivät enää ole vain vieraantuneita, ahdistuneita ja eristyneitä subjekteja, vaan jo lähes autistisia, usein vailla inhimillisiä kontakteja ja tunteita.” Kun autistina lukee tällaista, niin meneehän se tunteisiin.</p> 7. Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja — Alfred Shemweta: Sauti Ya Kevin</h3> ⭐⭐ Hiki ni kitabu cha kwanza nimechosoma kwa Kiswahili.</p> Elikkäs ensimmäinen swahiliksi lukemani kirja. Suomeksi kirjan nimi on Kevinin ääni</em>, ja sikäli kuin ymmärsin lukemani, tässä on yhdysvaltalainen kertoja Karen, joka isän työn vuoksi on lapsena asunut Tansaniassa ja siellä tutustunut erääseen Keviniin, ja kun Karen myöhemmällä iällä käy uudestaan Tansaniassa, hän kohtaa taas Kevinin ja syntyy jotain säpinänpoikasta, joka kuitenkin päättyy johonkin väärinkäsitykseen. Sitten kerrotaan Kevinin elämäntarina eli kuinka hän maaseudulla joutui orvoksi, otti ainoan vuohen mukaansa (jonka hyeenat sitten söivät — kirjan surullisin kohtaus!) ja lähti matkaan, päätyi Dar es salaamiin katulapseksi ja sieltä onnenkantamoisen myötä kasvattilapseksi perheeseen, joka maksoi koulunkäynnin, ja koulun jälkeen Kevin pääsi pilapiirtäjäksi aikakauslehteen, mutta suhteet kavereihin eivät oikein sujuneet ja seurustelustakaan ei oikein tullut mitään, niin väkisinkin Kevin oli vähän varautunut sitten kun myöhemmin Karenin kohtasi. Noh, kun väärinkäsitykset on selitetty, Karen kertoo voittaneensa jonkin kirjoituskilpailun katulapsista kertovalla tekstillään ja on tullut jonkun säätiön rahoilla ehdottamaan Kevinille, että he voisivat kirjoittaa aiheesta yhdessä kirjan. Onnellinen loppu siis.</p> Kaikkinensa vähän naiivi tarina, josta ei kliseekäänteitä puuttunut, mutta sentään tarina on kirjoitettu tansanialaiselle yleisölle eikä länsimaalaisille lukijoille, siitä plussaa. Soveltui ihan hyvin kielitaidon harjaannuttamiseen.</p> 8. Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio) — Tauno Perälä: Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä</h3> ⭐⭐ Tämä kirja on ollut hyllyssäni kohta kaksikymmentä vuotta. Nappasin tämän joskus Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen poistokirjapinosta, koska nimi tuntui jotensakin huvittavalta, mutta enpä vielä tähän asti ollut saanut aikaiseksi lukea. Noh, sisältö oli sikäli hiukan pettymys, että tämä on aika kuivakkaa akateemista tekstiä. Jotkin yksittäiset havainnollistavat lauseet sentään huvittivat mieltä. Toisaalta kyllä tämä myös herätti joitakin ajatuksia 1800-luvun lopun yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, teollistumisesta ja kaupungistumisesta liberalistisissa oloissa. Ei siis aivan turha lukukokemus kuitenkaan.</p> En nyt ihan tarkkaan tiedä, minkä alan väitöskirja tämä on, koska sitä ei ollut kirjassa mainittu. Mahdollisesti maantiedettä, historiaa tai jotakin yhteiskunnallista ainetta. Joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en ole itse opiskellut.</p> 9. Blogiin tai vlogiin perustuva kirja — Koko Hubara: Ruskeat tytöt</h3> ⭐⭐⭐ Ilman perkeitä olisin tuskin saanut aikaiseksi kirjaa lukeakaan, ellei se sen lisäksi olisi saapunut pyytämättä kirjahyllyymme. Kyllä, minulla tosiaan oli sellainen ennakko-odotus, että saatan tuskastua kirjan kanssa, koska aina välillä vaivaa runsas tiedostusähky</em>, ja kaikki tässä kirjassa huokuu tiedostavuutta. Mutta lopulta lukeminen sujui aika kevyesti ja tekstin sävy oli ennakko-odotuksiani vähemmän aggressiivinen (mutta ei yhtään vähemmän tiedostava).</p> Kirja myös osoittaa valppaalle lukijalle konkreettisesti, mitä etua on intersektionaalisesta lähestymistavasta rakenteellisiin ongelmiin. Minä en ole ruskea, eikä suvuissani ole mitään karjalan evakkoja eksoottisempaa siirtolaistaustaa, joten ihonväriin tai syntyperään liittyvät syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset eivät ole minulle tuttuja. Mutta minulla on omat erityisyyteni, jotka aiheuttavat usein hyvinkin voimakasta syrjintää sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, epätoivoista halua löytää muita samanlaisia ihmisiä. Tämä toiseuttamisen ja ulossulkemisen tunne on kaikille erityislaatuisille yhteinen, vaikka sen pintasyyt ovatkin eri ihmisillä erilaiset. Siksi näiden rakenteiden ja niiden aiheuttamien ongelmien ja tunteiden mekanismeja on hyödyllistä tarkastella myös yleisellä tasolla eli intersektionaalisesti. Siksi tästä kirjasta voivat ammentaa muutkin kuin ruskeat tytöt.</p> 10. Urheilijan elämäkerta — Jeremy Daniel: Caster Semenya: Road to Glory</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä haastekohta vaikutti etukäteen todella haastavalta, koska urheilu ei kiinnosta yleensä yhtään ja ensimmäinen mielikuva urheilijan elämäkerrasta on sellainen äijäkansikirja. Mutta hiukan miettimällä tähänkin löytyi kiinnostava tulokulma: Maailmassa on muitakin urheilijoita kuin äijiä. Monet heistä kohtaavat rakenteellisia haasteita, etenkin patriarkaalisia ja kolonialistisia haasteita, ja ketkä muut olisivat sopivampia voittamaan haasteita kuin urheilijat. Alun perin arvelin etsiväni vaikka jonkun naisshakkimestarin elämäkerran, mutta sellaisia lienee kirjoitettu perin vähän enkä onnistunut mistään saamaan sellaista käsiini. Seuraavaksi mieleen tulikin sitten pikajuoksija Caster Semenya, jota rasistinen urheilupatriarkaatti on riepotellut enemmän kuin tarpeeksi. Ja kas, hänestä löytyikin mitä mainioin elämäkerta!</p> Eteläafrikkalainen Road to Glory</em> -sarja on kirjoitettu nuorille, ja siinä esitellään eteläafrikkalaisia huippu-urheilijoita, joiden matka köyhistä oloista huipulle toivon mukaan innostaa lapsia elämässä eteenpäin. Huippu-urheilun maailmaan liittyy kaikkea iljettävää tauhkaa, kuten ylikaupallisuutta, dopingia, liiallista kilpailuvietin korostamista ja vanhentuneita asenteita, mutta tässä kirjassa keskitytään siihen, mikä urheilussa ja itsensä voittamisessa on hyvää. Semenyan tarina jalkapalloa ja juoksemista rakastavasta lapsesta olympiavoittajaksi esitellään tiiviisti ja systemaattisesti, tärkeitä käännekohtia on dramatisoitu dialogilla, ja kertojaääni on kaiken aikaa aran maalaisnuoren ja altavastaaja Semenyan puolella. Kirjan lopussa on harjoitustehtäviä luokkahuoneessa tehtäväksi.</p> Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä. Kirja ilmestyi vuoden 2018 lopulla, samoihin aikoihin kuin IAAF:n määräys naisurheilijoiden testosteronipitoisuuksien rajoittamisesta juuri Semenyan lajeissa astui voimaan, joten kirja jättää dramaattisesti mutta silti toiveikkaasti avoimeksi sen, mitä Semenya tämän tärkeän käännekohdan jälkeen tekee.</p> Kyllä, tämä kirja tietää yleisönsä.</p> 11. Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy) — Donna Tartt: Pieni ystävä</h3> ⭐⭐ Kirja sopii tähän perjekohtaan, eh nimittäin sekä takakannessa että kirjan alussa luodaan hyvin vahvat odotukset sille, että päähenkilö selvittää veljensä murhaa, mutta eipä hän sitä sitten loppujen lopuksi hirveästi selvittele, kunhan vain sekoilee kaverinsa kanssa ja yksinäänkin kaikenlaisten kuvitelmien perässä, ja murhakin jää kirjassa täysin ratkaisematta.</p> Jos muuten olet kirjoittaja, olet varmasti joskus kuullut kirjoitusohjeen ”näytä, älä kerro”. Tämä kirja kannattaa lukea varoittavana esimerkkinä siitä, millaista tauhkaa syntyy, kun ohjetta noudattaa orjallisesti ja täysin kritiikittä. Okei, jossain puolivälin jälkeen kerronnan ote vähän jämäköityy ja tapahtumien etenemistä seuraa jossain määrin kiinnostuneena. Mutta ei hyvänen aika sentään, millaista tarpeettomien detaljien vyöryttämistä Tarttin virkkeet ovat.</p> Kunniamaininta kuitenkin siitä, että kirjassa oli paljon vähemmän huumesekoiluja kuin olin odottanut. Joka tapauksessa kolme Tarttin romaania luettuani en voi kuin ihmetellä, miksi hän on niin arvostettu kirjailija.</p> 12. Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä) — Francine Pascal: Kielletty rakkaus (Sweet Valley High 34)</h3> ⭐⭐ Pjuuh, aika yllätyksetön kirja.</p> 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas — Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe</h3> ⭐ Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu!</em> Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!</p> Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog</em>, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug</em>, The Black Cat</em>, The Thousand-and-Second Tale</em> (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.</p> Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).</p> Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.</p> Kirja sopii tähän haastekohtaan, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.</p> Ostarivallankumousten aikaan 2019-10-06T00:00:00+00:00 Tuore romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em> sijoittuu lähitulevaisuuteen. Leikillisesti olen sanonut sen sijoittuvan ”ensi vuoteen”, joka tietenkin tarkasteluhetkestä riippuen on aina jossakin nurkan takana mutta ei vielä aivan nykyhetkessä. Tarkka tapahtuma-ajankohdan määritys ei kuitenkaan ole tarpeen eikä edes mielekästä, sillä monin paikoin kirjan ”futuristiset” teknologiaratkaisut ovat jo dystooppista nykypäivää. Ja jos jokin ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan syksyllä 2017 ollut osa todellisuutta, kuluneiden kahden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Kirjassa on esimerkiksi katolinen pappi ”isä Glits”, tekoäly joka jakaa seurakuntalaisille katumusharjoituksia. Kun sain idean konepapista, suhtauduin siihen lähinnä huvittuneena. Noh, tämän vuoden syyskuussa Times</em>issa on näköjään pohdittu robottipappeja ihan oikeastikin…</p> Mutta onneksi kaikki kehitys ei ole dystooppista, vaikka vielä kaksi vuotta sitten kirjaa kirjoittaessa siltä tuntui. Kirjassa nimittäin tapahtuu varovaisen toiveikas ostarivallankumous. En spoilaa tässä tapahtumia sen tarkemmin, mutta sen voin kertoa, että toiveikkaan vallankumouksen kirjoittaminen niin synkkänä historian hetkenä oli vaikeaa. Takaraivossa nakutti ajatus, että jos jokin tässä kirjassa julistetaan epärealistiseksi ja epäuskottavaksi, niin kohti parempaa aikaa johtava kansannousu. Voi miten paljon tässä suhteessa onkaan tapahtunut edistystä kahdessa vuodessa! Kirja tosiaan ilmestyi tällä viikolla, ja vain kaksi päivää sen jälkeen Hongkongissa luettiin ihan oikea vallankumousjulistus ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Eikä se näköjään jäänyt edes yksittäistapaukseksi, sillä viimeksi eilen Ranskassa keltaliivit valtasivat ostoskeskuksia ainakin Pariisissa ja Bordeaux’ssa.</p> Totisesti minä elän valoisaa aikaa. Historiaa tapahtuu nyt niin nopeasti, että lähitulevaisuusdystopiat ovat pian vanhentuneita.</p> Dragon Bike -antologia nyt Kickstarterissa! 2019-10-03T00:00:00+00:00 Hahaa! Vain pari päivää sen jälkeen, kun Bataranamiin sijoittuva romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em> saapui painosta, on taas tarjolla mahtavia Bataranam-uutisia. Ensimmäinen alun perin englanniksi kirjoittamani novelli nimittäin julkaistaan tammikuussa Yhdysvalloissa ilmestyvässä Dragon Bike</em> -antologiassa. Antologiaa varten on avattu Kickstarter-projekti, ja olisikin oikein hienoa, jos kävisit kilauttamassa hiukan rahaa projektin kassaan. ”Tip your Author” -tasolla osallistuminen muuten merkkaisi sitä, että me kirjoittajat saisimme potista isomman osan itsellemme. Kannattaa harkita!</p> Novellin nimi on Beasts of Bataranam</em>, ja se sijoittuu 1800-luvulle, jolloin Bataranam vielä oli Hollannin siirtomaa. Antologian lohikäärmeteemasta voi jo jotain päätellä novellin sisällöstäkin, mutta voin sen verran täsmentää, että kyseessä ei ole mikään korkiafantsutarina. Polkupyöriä, voimautumista ja kapinointia siinä kyllä riittää.</p> Dragon Bike</em> on uusin antologia Elly Bluen</a> toimittamassa ja portlandilaisen Microcosm Publishingin</a> kustantamassa Bikes in Space</em> -sarjassa, jossa julkaistaan vuosittain yksi fiktiokirja, useimmiten novelliantologia. Ensimmäinen osa julkaistiin 2013, ja nyt ollaan päästy jo sarjan seitsemänteen osaan.</p> Jos muuten mietit, että onko nyt sopivaa rahoittaa projektia Kickstarterin kautta, kun yhtiö on kovasti estämässä työntekijöitään järjestäytymästä ammattiliittoon, niin ammattiliiton organisoijat ovat itse pyytäneet olemaan boikotoimatta Kickstarteria ja sen sijaan kertomaan yhtiön johdolle (esim. toimitusjohtaja Aziz Hasanille), että työntekijöiden oikeudet ovat tärkeitä ja yhtiön olisi syytä tunnustaa ammattiliitto vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa voit hyvillä mielin osallistua antologian rahoitukseen.</p> Tekijänkappaleita, lukunäyte ja pahaa pizzaa 2019-10-02T00:00:00+00:00 Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksien tekijänkappaleet saapuivat eilen. Innoissani pyöräilin postiin hakemaan kirjalaatikon. Avasin sen Säteen kanssa, ja päätin sitten heti lukea teidän iloksenne lyhyen katkelman kirjasta. Katkelmassa mainitaan Bataranamin suosikkipizza Villaristi, johon tulee anjovis, avokado ja tupla-ananas, joten juhlistin uutta kirjaa valmistamalla Villaristin. (Spoileri: Villaristi maistuu kamalalta, ja se siinä on pointtinakin. Älkää koskaan erehtykö tekemään tai tilaamaan sellaista!)</p> </iframe> Kirjaa voi muuten ostaa tuoreeltaan ainakin Turun kirjamessuilta tänä viikonloppuna. Minä en kuitenkaan ole siellä tänä vuonna paikalla, mutta halukkaat saavat toki myöhemminkin tulla pyytämään signeerauksen.</p> Myöhempien vuodenaikojen kohokohtia 2019-09-29T00:00:00+00:00 Syksy, tuo vuodenajoista paras. Mikäs sen mukavampi tapa viettää sunnuntaipäivää kuin vetää kääpähattu päähän ja hakeutua kaltaistensa seuraan Kalevankankaan hautausmaalle!</p> Muutakin mainiota tähän viikkoon mahtuu. Toinen velopunk-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em> on parhaillaan painettavana, ja se ilmestynee Turun kirjamessujen alla. Romaanihan on jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle esikoisromaanilleni Ei kaikki pinnat kireällä</em>, mutta tapahtumat sijoittuvat puoli vuosisataa myöhempään aikaan ja Bataranam on muuttunut melkoisesti. Vaan ydin pysyy: luvassa on taas päätöntä kohellusta ja liioitellun kohtalokkaita juonenkäänteitä.</p> Niin ja yhdysvaltalaiskustantajani Microcosm Publishing on vähitellen alkanut promota</a> tammikuussa ilmestyvää Dragon Bike -antologiaa</a>. Antologiassa oleva novelli Beasts of Bataranam</em> on ensimmäinen alun perin englanniksi julkaistava novellini, ja siinä päästään tutustumaan Bataranamin meininkiin 1800-luvulla, kun maa oli vielä Hollannin siirtomaa.</p> Ei siis ihan huono meininki!</p> Nyt äkkiä jotain pöhinää! 2019-08-10T00:00:00+00:00 Toinen velopunk-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em> ilmestyy pian! Omalta osaltani kirjan tekemisen raskain urakka on jo takana, joten voin vaihteeksi rentoutua ja tuhlata aikaa esimerkiksi kirjatrailerin askartelemiseen. Jotenkas olkaatten hyvät, nauttikaa tästä parin minuutin pöhinäntäyteisestä matkasta Bataranamiin!</p> </iframe> Retkikunnan lokikirja, 1049. päivä 2019-07-07T00:00:00+00:00 Tyhjän arkin retkikunnan</em></a> zinen toinen numero on ilmestynyt. Zinen voi ladata maksutta tästä</a>. Sen voi myös ostaa painettuna 2,50 euron hintaan joltakulta retkikuntalaiselta, jolla niitä sattuu olemaan. Painos on rajoitettu, tämä tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa hankkia pikimmiten!</p> Toisessa numerossa mm. esitellään erilaisia ideointitekniikoita ja tutustutaan Scrivenerin varjoon jääviin kirjoitusohjelmiin. Mukana on myös novelleja, raapaleita ja sarjakuva. Ja tietenkin upeaa kansitaidetta.</p> Jos muuten et ole vielä lukenut zinen ensimmäistäkään numeroa, niin tutustu toki siihenkin. Sen painos on jo loppunut, joten sinun on tyytyminen verkkoversioon</a>.</p> Haja-ajatuksia Batarajoen rannalta 2019-06-30T00:00:00+00:00 Eräs tarkkaavainen lukija kertoi joutuneensa miettimään oikeinkirjoitussääntöjä luettuaan Ei kaikki pinnat kireällä</em> -romaanista joen nimen muodossa ”Batara-joki”. Kiitos tarkkaavaisen lukijan huomasin tosiaan tehneeni tässä oikeakielisyysvirheen! (Ja totta kai mieltäni lämmittää se, että oikeakielisyyttäni pidetään yleisesti niin hyvänä — vaikken ole pyrkinyt puritanistin mainetta edes luomaan — että lukija alkaa kyseenalaistaa omaa tietämystään myös tapauksissa, joissa lukija on oikeassa ja minä väärässä.)</p> Kuten Kielikello kertoo</a>, oikea muoto on Batarajoki. Oikeastaan joen nimi on yksinkertaisesti Batara, mutta koska kyseessä on kuvitteellinen maantieteellinen paikka, katsoin etenkin romaanin alkupuolella tähdelliseksi lisätä sanaan määriteosan, joka kertoo kyseessä olevan joen, jotta lukijan ei tarvitsisi aiheettomasti miettiä, mistä on kyse. Ja tässä tein valitettavan kielivirheen ja käytin yhdysmerkkiä.</p> Olen syvästi pahoillani tästä kömmähdyksestä, joka lienee päätynyt myös pariin Bataranamiin sijoittuvaan ja jo julkaistuun novelliin. Jatkossa (muun muassa syksyllä ilmestyvän toisen romaanin Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em> kohdalla) lupaan olla Batarajoen oikeinkirjoituksen suhteen huolellisempi!</p> Ananas ei ole arka asia 2019-06-20T00:00:00+00:00 Ääreksen tuore antologia Äänellä jonka kuulet: spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta</em> on de facto ilmestynyt! Antologiaan ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Heidi Airaksinen</strong>, Edi Kabon</strong>, Nalle Mielonen</strong> ja Asa Palo</strong>. Antologian on toimittanut Joona Koiranen</strong>, ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen</strong>. Oheisessa kuvassa olen juuri avannut tekijänkappalepaketin ja laskenut hipelöimäni kirjan polvelle kuvaamista varten. Totta kai kuvan laatu on huono, mutta siinä eletään hetkessä!</p> Oma velopunk-novellini antologiassa on Pure mun ananasta</em>, joka sijoittuu Bataranamiin jonnekin toisekslähitulevaisuuteen. Aikajanasta kiinnostuneille: syksyllä ilmestyvä toinen Bataranam-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em></a> sijoittuu lähitulevaisuuteen ja tämä novelli noin vuosikymmenen romaanin jälkeen, ja novellissa seikkailee myös samoja henkilöitä kuin romaanissa. Pure mun ananaassa</em> Murican salaisen palvelun agentit saavat tehtäväkseen soluttautua Bataranamin roistovaltioon murhaamaan entisiä yhdysvaltalaisia loikkareita, jotka koetaan Muricalle uhaksi. Ja kun Bataranamissa ollaan, kaikki ei mene aivan ohjekirjan mukaan eikä synkimpäänkään asiaan suhtauduta liian vakavasti. Antologian teeman mukaisesti sukupuolen moninaisuus näkyy päähenkilöissä.</p> Antologiaa on saatavana vain painettuna, ja se kannattaa tilata kustantajan verkkokaupasta. Tai jos satut näkemään minut kasvokkain, niin minulla on muutama tekijänkappale vielä jäljellä ja luovun niistä mielelläni.</p> Palaset loksahtivat kohdalleen 2019-05-12T00:00:00+00:00 Olen avannut uuden, hyvin spesifin kirjablogin osoitteessa https://pixelfed.fi/blogsahtelua</a>. Blogaan sinne kuvan lukemani kirjan sivusta, kun kohdalle osuu sivu, jossa palaset loksahtavat kohdalleen</em>. Aaargh! Voisiko tympeämpää ja ylikäytetympää metaforaa edes olla? Revin kuvitteelliset pelihousuni ja kuvitteellinen otsasuoneni räjähtää aina, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Ettäs tiedätte!</p> Blogialustana on siis Pixelfed, joka on muuten kuin Instagram, mutta paljon parempi. Blogia voi seurata millä tahansa fediversumissa olevalla tilillä (voit vaikka avata oman tilisi pixelfed.fi</a>-palvelimelle) tai tilaamalla Atom-fiidi</a>.</p> Aaarghailemisiin!</p> Lukuvuosi 2018 numeroina ja sanoina 2019-01-02T00:00:00+00:00 Jo vuosi sitten vuoden aikana luettuja kirjoja summaillessani totesin, että luin varmaankin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Ja nyt voin jälleen sanoa saman: vuonna 2018 luin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Pidän lukemisistani kirjaa ennen kaikkea Goodreadsissa, ja sinne kilahti yhteensä 160 luettua kirjaa. Kasvua viime vuoteen — saati sitä edeltäneisiin vuosiin — kertyi todella paljon.</p> Vuonna 2018 luinkin suhteellisen tavoitteellisesti. Varsinaista kappalemäärätavoitetta minulla ei vuoden alussa ollut, mutta jo helmikuussa huomasin pyrkiväni lukemaan joka kuukausi 13 kirjaa. Tähän vähimmäismäärään ylsinkin lopulta joka kuussa, ja yhteensä tavoite ylittyi kolmella. Mutta alun perin ihan vuoden alussa asetin tavoitteeksi vain, että luen joka päivä vähintään sata sivua. Ei siis keskimäärin sata sivua päivässä, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Ihan joka päivä en tässä onnistunut, ja alle sataan sivuun jääneitä päiviä mahtui vuoteen ehkä parikymmentä (en pitänyt tarkkaa lukua), ennen kaikkea silloin, kun oli kovasti kiirettä töiden tai kirjoittamisen kanssa. Mutta harvana päivänä sata sivua riitti; jos olisin lukenut joka päivä vain sata sivua, koko vuoden sivumäärä olisi ollut hiukan päälle 36 500. Lopulta luin kuitenkin yli 50 000 sivua.</p> Ja kuulkaas nyt, minkä vääryyden tässä ehdin vielä aivan viime hetkillä kokea: Joulun aikaan näytti siltä, että minun on mahdollista päästä tasan 160 kirjaan ja tasan 50 000 sivuun, jos vain valitsen loppuvuoden kirjat huolella. Ja minähän valitsin, laskin moneen kertaan, millä kirjojen yhdistelmällä saan Goodreadsin tilastoihin tasan 50 000 sivua. Viimeisen kerran laskin 30.12., kun aloitin vuoden viimeisen kirjan, ja totesin, että kyllä, tämän luettuani saan kauniin tasaluvun. Mutta sitten joku pers-einari meni ja päivitti jonkin vuoden aikana lukemani kirjan tietoja niin, että kokonaissivumäärä kasvoi hupsista vain 163:lla — ja minun kaunis tilastoni meni pilalle. Pilalle!</p> Aina vain kranttu</h3> Olen huomannut antavani kirjoille Goodreads-tähtiä paljon kitsaammin kuin useimmat muut käyttäjät. En tiedä, mikä on perimmäisenä ilmiön takana. Joko arvioin kirjoja ankarammin kuin muut lukijat, tai sitten muut lukijat jättävät tähdittämättä kirjat, joista eivät pidä kovin paljon. Joka tapauksessa vuonna 2018 lukemani kirjat saivat minulta keskimäärin 3,06 tähteä, ja tähdet jakautuivat seuraavasti (jälleen kerran melko symmetrisesti):</p> ⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl ⭐⭐⭐⭐ 46 kpl ⭐⭐⭐ 69 kpl ⭐⭐ 32 kpl ⭐ 7 kpl</p> Yksi uusi kieli</h3> Taulukossa on muita mielenkiintoisia tilastotietoja vuonna 2018 lukemistani kirjoista. Huomionarvoista on etenkin se, että vuonna 2018 luin ensimmäistä kertaa kirjoja espanjaksi. Ruotsinkielisten kirjojen määrä jäi hämmentävän pieneksi. Suomenkielinen kirjallisuus on kuitenkin lukulistalla edelleen erittäin hallitseva, sillä vain vajaan neljäsosan kirjoista luin jollain muulla kielellä.</p> </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</strong></td> 108</td> 13</td> 121</strong></td></tr> - alkukielisiä</em></td> (59)</em></td> (7)</em></td> (66)</em></td></tr> - suomennettuja</em></td> (49)</em></td> (6)</em></td> (55)</em></td></tr> englanniksi</strong></td> 23</td> 3</td> 26</strong></td></tr> hollanniksi</strong></td> 8</td> 1</td> 9</strong></td></tr> ruotsiksi</strong></td> 1</td> 1</td> 2</strong></td></tr> espanjaksi</strong></td> 2</td> 0</td> 2</strong></td></tr> yhteensä</strong></td> 142</strong></td> 18</strong></td> 160</strong></td></tr> </tbody></table> Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Viiden tähden lukukokemuksista neljä on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Kaunokirjoista on vaikea valita nimenomaan yhtä kaikkein vaikuttavinta ja parasta, mutta ehkä ihan sivun mitalla muita viiden tähden kirjoja paremmin mieleen jäi Saara Turusen</strong> Sivuhenkilö</em>, josta kirjoitin mm. seuraavasti:</p> Nyt oli kyllä todella samastuttava lukukokemus. Ehkä yksi kirja kahdestasadasta pääsee samastuttavuudessa edes kutakuinkin lähelle. Ja näin voin sanoa siitä huolimatta, että omassa elämässäni moni asia on mennyt eri tavalla kuin tämän kirjan päähenkilöllä (tai siis sivuhenkilöllä). Turunen on onnistunut tavoittamaan sukupolvikokemuksesta jotain todella olennaista. Niin, kyllä, minä näen tämän ennen kaikkea sukupolvikirjana.</p> </blockquote> Vuoden parhaan tietokirjan valinta on paljon helpompi. Tällä kertaa minuun vaikutti erityisesti Ted J. Raun</strong> ja Jerry Koch-Gonzalesin</strong> opaskirja Many Voices One Song: Shared Power With Sociocracy</em>, josta kirjoitin mm. seuraavasti:</p> Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.</p> </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Vuonna 2018 tuli luettua myös kaikenlaista paskaa. Yksi syy tähän oli se, että sinnikkäästi suoritin Perkeet-lukuhaasteen. Ja vuoden surkein kirja olikin yksi perkeistä, Sari Luhtasen</em> ja Miikko Oikkosen</em> Nymfit-sarjan toinen romaani Astarten solmu</em>, josta kirjoitin mm. näin:</p> Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti.</p> </blockquote> Eteenpäin kohti lukuvuotta 2019</h3> Viime vuoden lukusaavutus oli sen verran ylivertainen, että ihan oikeasti arvelen lukevani vuonna 2019 vähemmän kuin vuonna 2018. No, aika näyttää. Joka tapauksessa yritän tällä kertaa olla asettamatta itselleni liian kovia määrällisiä tavoitteita, sillä kun ne on kerran itselleen asettanut, niistä on vaikea luopua, jolloin tulee toisinaan väen vängällä luettua enemmän kuin jaksaisi. Vähintään sata sivua päivässä on toki ihan käypä tavoite edelleenkin, eikä 50 000 sivuun ole pakko päästä toista kertaa. Yksi lukulistaa muovaava tekijä on tälle vuodelle laatimani uusi Perkeet-lukuhaaste. Toinen tavoite on lukea hyllystä ennen kaikkea paksuja kirjoja eli aluksi kaikki yli tuhatsivuiset, sen jälkeen yli 700-sivuiset ja sen jälkeen sitten lyhyempiä kirjoja. Saas nähdä, kuinka pitkään tiiliskivien kanssa jaksan tuskailla.</p> Perkeet-lukuhaaste 2019 2018-12-29T00:00:00+00:00 Vuosi sitten keksimme Tyhjän arkin retkikunnassa</a> julkaista Perkeet-lukuhaasteen eli haasteen, jonka suorittaminen olisi mahdollisimman ikävää ja raskasta. Haastekohdat oli muotoiltu niin, että lukemaan joutuisi kaikkea sellaista jämäkirjallisuutta, joka yleensä mieluimmin unohdettaisiin. Haasteen maine kiiri laajalle, mutta suorittajia on löytynyt vain vähän. Itse suoritin haasteen näytösluontoisesti jo keväällä, ja enkös heti suoritettuani alkanut miettiä, että kaipa tämän voisi uusia taas vuonna 2019. Niinpä, rakkaat lukijat, olkaa hyvät: Perkeet-lukuhaaste 2019. Sillä miksi lukea vain helmiä</a>?</p> Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken.</li> Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi.</li> Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide.</li> Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet.</li> Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja.</li> Kirjallisuustieteellinen teos.</li> Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja.</li> Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio).</li> Blogiin tai vlogiin perustuva kirja.</li> Urheilijan elämäkerta.</li> Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy).</li> Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä).</li> Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas.</li> </ol> Kävin Helsingin kirjamessuilla, and all I got were these 44 books 2018-10-28T00:00:00+00:00 Paneelikeskustelussa seurassani Maija Haavisto ja O.E. Lönnberg.</figcaption> </figure> </aside> Huhhuh, taas on selvitty yksistä Helsingin kirjamessuista ja kymmenien tuhansien ihmisten tungoksesta. Itse asiassa tungospaniikki meinasi tänä vuonna iskeä vain yhden kerran, Suomalaisen kirjakaupan todella huonosti suunnitellulla osastolla. Meinaan ihan oikeasti, kenen mielestä on hyvä idea varata iso messuosasto ja pilata se sitten aivan liian kapeilla käytävillä ja hajanaisiksi pilkotuilla pikkuhyllyillä? Sinne keskelle kun joutuu, on vain marginaaliset mahdollisuudet päästä sieltä pois. Noh, onneksi pääsin, tai muuten en kait olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogausta.</p> Mutta murinat sikseen ja iloisempiin asioihin. Lauantaina osallistuin messuilla Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot</em> -paneeliin yhdessä Maija Haaviston</strong> ja O.E. Lönnbergin</strong></a> kanssa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun pääsin Helsingin kirjamessujen ohjelmaan omana itsenäni (kerran aiemmin olen esiintynyt taiteilijanimen takana), ja keskustelu soljuikin oikein mukavasti. Niin ikään lauantaina osallistuin Pasilan kirjastossa Nysalor-kustannuksen</a> ja Osuuskumman</a> uutuuskirjojen esittelyyn, jossa Olli Lönnberg (juu, sama tyyppi kuin edellä) haastatteli minua esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä</em></a> tiimoilta. Tähänhän voisi vaikka tottua (toisin kuin väentungoksiin).</p> Sunnuntaina olinkin sitten messuilla ihan asiakkaan roolissa, ja yhdessä Elmiksen kanssa hamstrasimme kirjaa jos jonkinlaista. Viikonlopun saaliiksi päätyi 44 kirjaa. Kaikki tosin eivät tulleet messuilta, sillä olimme yötä appivanhempien luona ja antikvaristiapeltani liikeni meille yksitoista omintakeista teosta (nämä ovat kuvassa etualalla ja messuostokset takana). Aivan, jotkut naivat rahaa, mutta minä nain kirjoja</strong>.</p> rip kirjahyllyt</figcaption> </figure> </aside> Saaliista puolet on kaunokirjoja, kaikki tietenkin ehdottomasti lukemisen arvoisia, koska ne itsellemme hankimme. Mutta hehkutan tässä nyt kuitenkin ennen kaikkea sanakirjahyllyyn tulleita täydennyksiä. Suomen kielen perussanakirja</em> on toki jo muuttunut ajantasaisesta referenssikirjasta historialliseksi hakuteokseksi (koska sen on korvannut Kielitoimiston sanakirja</a>), mutta juuri historiallisena hakuteoksena se onkin edelleen verrattoman arvokas. Minulla ei sitä ole vielä ollut, koska sitä on pitkään ollut kohtuuhintaan saatavana vain pehmytkantisena laitoksena enkä minä suinkaan sellaiseen tyytyisi. Mutta tänä vuonna kovakantista perussanakirjaa löytyi kahden euron osastolta! Täydellisiä sarjoja oli minun saapuessani paikalle enää kaksi (ellei sitten jossakin toisessa laarissa olisi ollut lisää), joten minun lisäkseni vielä jollakulla muullakin oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. Muita hyviä sanakirjahankintoja olivat suomalaisen viittomakielen kuvasanakirja, indoeurooppalaisten kielten vertaileva synonyymisanakirja, kaksiosainen nykyenglannin etymologinen sanakirja sekä latina–englanti–latina-sanakirja.</p> Mutta rip kirjahyllyt. Tämä saalis vie 117 cm hyllytilaa, ja kuinka ollakaan, hyllyistämme puuttui tilaa juuri sen verran. Ja heh, tässä luvussa eivät tietenkään ole mukana kolme viikkoa aiemmin Turun kirjamessuilta hankkimamme 19 kirjaa…</p> Tuo palkittu Bataranam 2018-10-14T00:00:00+00:00 Nörttitytöt</a> järjestivät kesällä kirjoituskilpailun. Menin ja osallistuin. Kirjoitin Bataranamiin sijoittuvan novellin Mielenmuutos, jossa Ei kaikki pinnat kireällä</em> -romaanista tutut Basara Silva ja Jolanda Harim kohtaavat pari vuotta ennen romaanin kohtalokkaita tapahtumia. Ja novellistani tykättiin, sillä se valittiin yhdeksi kolmesta kilpailun voittajasta! Lue palkintoraadin perustelut Nörttityttöjen blogista</a>.</p> Ah, elämä Bataranamissa on yhtä juhlaa! :D/</p> Retkikunnan lokikirja on julki! 2018-10-13T00:00:00+00:00 Tyhjän arkin retkikunta</a> on hieno kirjoittajayhteisö. Kun eräs meistä mainitsi toisen Discordin julkaisemasta zinestä ja ehkä ei niin tosissaan kysyi, milloin meiltä ilmestyy zine, innostuimme tietenkin tekemään oman zinen. Nyt pari kuukautta myöhemmin siitä on sitten tullut totta: Retkikunnan lokikirjan ensimmäinen numero</a> julkistetaan tänään 13.10.2018 Jyväskylässä Lokaconin yhteydessä!</p> Painettua zineä saa ostaa kahdella eurolla suoraan retkikuntalaisilta. Painos ei ole kovin iso, joten jos haluat omasi, älä kuhni! Verkkoversion voi ladata ilmaiseksi tästä</a>.</p> Kun kustantaja lisää oman puljunsa kirjoja luki 2018-09-10T00:00:00+00:00 Toukokuussa blogasin lyhyitä arvioitani joukosta Osuuskumman kirjoja. Sittemmin olen ehtinyt lukea niitä taas paljon lisää: kaikki tähän mennessä ilmestyneet suomenkieliset Osuuskumman kirjat olen nyt lukenut. (Olen myös lukenut kaksi myöhemmin tänä syksynä ilmestyvää kirjaa, mutta niistä en tietenkään blogaa tässä.) Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen itse yksi Osuuskumman jäsenistä, mutta en ole henkilökohtaisesti ollut mukana näiden kirjojen tekemisessä.</p> Naamiot</h3> ⭐⭐⭐ Ihan viihdyttävä kokoelma. Ylivertaiseksi helmeksi nousee Artemis Kelosaaren Rutto. Vahvimmat inhon väristykset antaa Heikki Nevalan Grendel</em>.</p> Praedor: kirotun maan kulkijat</h3> ⭐⭐⭐ Jaconia oli minulle ennestään tuntematon maailma, joten en ennen kirjan lukemista oikein tiennyt, mitä olisi odotettavissa. Yllätyinkin ihan iloisesti. Antologian novellit ovat hyvin vahvasti miekkaa ja magiaa, mutta kaikissa tarinoissa on mukana humoristinen ja veijarimainen pohjavire. Ja tarinoiden maailma on siinä mielessä avoin ja monipuolinen, että yksikään antologian novelleista ei tunnu olevan ristiriidassa muiden kanssa, vaikka kirjoittajia on toistakymmentä.</p> Mutta lievää toisteisuuden tuntua kokoelman edetessä silti ehtii tulla. Peruskuvio on aina sama: joukko praedoreja lähtee ryöstämään aarteita Borvariasta, ja heille käy kalpaten joko matkan aikana tai sen jälkeen. Jos lukijana olisi osannut asennoitua siihen, että tämä on se teema jota varioidaan, olisi toisteisuuden voinut ehkä helpommin sivuttaa.</p> Shimo Suntila: Tähtiviima</h3> ⭐⭐⭐⭐ Näppärän viihdyttäviä novelleja. Vaikka aiheena on avaruus, ei ole kyse mistään varsinaisesta kovasta scifistä, vaan tarinat kertovat enemmän ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista.</p> Jussi Katajala: Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita</h3> ⭐⭐⭐ Katajalan novellit ovat varmaa tasaista laatua: rauhallisesti etenevää toteavaa kerrontaa ja yleismaailmallisesti toistuvien kysymysten käsittelyä aina uudenlaisissa ympäristöissä. Kokoelman novellit on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään nykymaailmamme vaihtoehtohistorioita, joissa Neuvostoliitto säilyi mutta Yhdysvallat hajosi tai joissa Balkanin etniset kiistat ovatkin toteutuneet Suomessa. Tämän osion novellit kiehtoivat minua eniten. Toisen osion novelleissa ihmiset maapallolla kohtaavat muita elämänmuotoja tai ulottuvuuksia. Kolmannessa osiossa liikutaan sitten jo kaukana ulkoavaruudessa ja asutetaan tai tuhotaan muita planeettoja.</p> Kari Välimäki: Todensanat. Lyhytproosaa</h3> ⭐⭐⭐ Oivaltavia ja paikoin surrealistisia tarinoita maailmasta, jonka säännöt ovat lukijalle aina tuntemattomia. Omalla kohdallani tämä arvaamattomuus ja tuntemattomuus myös jonkin verran rajoitti lukunautintoa, samoin kuin kokoelman runsas seksuaalisuus.</p> Steampunk International</h3> ⭐⭐⭐ Kokoelmassa on maistiaisia brittiläisestä ja portugalilaisesta steampunk-novellistiikasta (kolme kummastakin maasta) sekä kolme uusintajulkaisua Osuuskumman aiemmin julkaisemista suomalaisista noveleista. Vaikka maat vaihtuvat, steampunkin keskeiset teemat pysyvät samana: suuruudenhulluja keksijöitä ja salaisuuksia ryöstäviä seikkailijoita.</p> Mixu Lauronen: Kontiainen</h3> ⭐⭐⭐⭐ Oikein toimiva sekoitus muinaissuomalaista elämää ja uskoa, fantasiaa ja dekkaria. Tietäjä Kontiainen kiertää maata ja ratkoo kohdalle osuvia pulmia — ja paljon niitä hänen kohdalleen osuukin! Tapaukset ratkeavat yleensä suhteellisen helposti, eikä kerronnassa koskaan upota liian syvälle kikkailun kiemuroihin. Henkimaailmassa sen sijaan vieraillaan useaan kertaan. Kontiaisen kumppanina liihottaa sympaattinen Varis. Kokoelman lopetuksesta tulee oikeutetusti kylmät väreet.</p> Käärmeenliekit — suomalaisia lohikäärmetarinoita</h3> ⭐⭐ Tämä ei ollut nyt oikein yhtään minun kirjani. Tai siis, näköjään lohikäärmeet eivät ole oikein yhtään minun juttuni.</p> Marraskesi — tarinoita iholta ja ihon alta</h3> ⭐⭐⭐ Argh! Novellit ovat sinänsä ihan hyviä, mutta varsinkin antologian alkupäätä lukiessa kutisi koko ajan niin tuhottomasti, että suorastaan inhotti. Herkkähipiäiset olkoot tältä osin tarkkana.</p> Kristallimeri: tarinoita merirosvoista</h3> ⭐⭐⭐ Janos Honkosen intensiivinen Piru erehtyi vuodella</em> ja Maija Haaviston absurdi Meri vaatii</em> ovat kokoelman valopilkkuja. Muiltakin osin ihan menevää viihdelukemistoa.</p> Murtumia maisemassa — urbaanin löytöretkeilyn antologia</h3> ⭐⭐⭐⭐ Ihan jees kokoelma ihmisen hylkäämissä paikoissa seikkailua. Juonikuvioissa on jonkin verran toistoa — seikkailija joutuu johonkin aikasilmukkaan, seikkailijan löytämä paikka ei olekaan hylätty vaikka siltä näyttää — mutta maisemat ja kehyskertomukset ovat sen verran erilaisia, ettei toisto muutu liian läpilyöväksi. Parhaimmillaan — tai pahimmillaan — lukiessa tuntuu siltä, kuin itsekin keikkuisi kuilun reunalla tai olisi vaarassa jäädä lopuksi ikää jumiin jonnekin.</p> Rocknomicon</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tämä antologia rokkasi! Kun yhdistetään rockelämän kliseet ja spefi, saadaan tietenkin tragikoomista kauhua. Eikä haittaa vaikka kliseitä sopassa onkin, kun ne on kirjoitettu hyvin. Monissa novelleista perusjuonena on paholaisen tai vastaavan kanssa tehty sopimus, taakse jätetyn rankan elämän paluu piinaamaan tai jonkinlainen yhdistelmä näistä. Mutta ei liian monessa, sillä antologiaan mahtuu riittävästi vaihteluakin.</p> Ovelan huumorin ja kauhun yhdistelyssä parhaiten onnistuu Jussi Katajalan Rock’n’roll ei kuole koskaan</em>. Maija Haaviston Perjantai-illan huumaa</em> vie samankaltaisiin toiveikkaan nuoruuden tunnelmiin kuin Elias Koskimiehen Ihmepoika</em>. Janos Honkosen Maailmanlopun meininkiä</em> taas kertoo kaikkien aikojen päätöskeikasta sellaisella intensiteetillä, että iho nousee kananlihalle.</p> Carita Forsgren: Ambrosia</h3> ⭐⭐⭐ Kevyt kertomus siitä, kuinka jumalat ovat syntyneet ja eläneet ja millaisia juonia heillä on ihmisten ja toistensa varalle.</p> Ensikosketus 2018-07-28T00:00:00+00:00 Se tunne kun ensimmäistä kertaa pitää esikoisromaania kädessään. Sen pääsin kokemaan eilen Ropeconissa, jonne Ei kaikki pinnat kireällä</em> saapui aivan painotuoreena. Laatikkokin oli vielä lämmin (jos kohta kuljetus helteessä oli todennäköisempi selitys kuin painokoneen jäännöslämpö).</p> Saattaa olla, että tänään pidän ihan vain vapaapäivän. Ei näin trooppisissa helteissä oikein ajatustyötäkään jaksa, kun ei ole edes pakko. Mutta voi olla, että lipsahdan kuitenkin ajattelemaan uusia bataranamilaistarinoita jossain vaiheessa päivää.</p> Sillä niitähän riittää! Trilogian kakkososa on ollut kustantajan ruodittavana nyt jo kesäkuun puolivälistä asti. Päivänä minä hyvänsä saan viestin, onko kässäri riittävän hyvä vai vaatiiko se vielä isoa työstämistä. Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että on se ihan hyvä, en voi välttyä jatkuvasti esiin tunkevalta ajatukselta, että ei se voi olla niin hyvä kuin tämä ykkösosa.</p> Uutisia odotellessa olen kirjoittanut kaksi novellia Bataranamista. Suunnitelmissa on kirjoittaa niitä vielä enemmänkin, noin yhden novellikokoelman verran, ja joskus tarjota sitäkin kustannettavaksi.</p> Mutta ennen novellikokoelman koostamista on syytä keskittyä kirjoittamaan trilogian päätösosa. Sain tarkoitusta varten jopa apurahan Pirkanmaan taidetoimikunnalta. Kiitos siitä! Syksy meneekin siis rattoisasti Bataranamin kujilla ja viidakoissa.</p> Painokoneet jauhavat jo 2018-07-12T00:00:00+00:00 Esikoisromaani on valmis. Nyt ehkä vihdoinkin uskallan todeta niin. Kesäkuussa tehtiin viimeisiä oikolukukorjauksia, heinäkuun alussa viimeisteltiin taitto. Ja kuulemma maanantaina kirjapaino sai alkaa painaa kirjaa. Ehkä minä päivänä hyvänsä Ei kaikki pinnat kireällä</em> löytää tiensä minunkin käsiini vielä painolämpimänä kappaleena. E-kirjakin on valmistunut, ja ainakin Ellibs</a> myy sitä jo! Ja jos haluat varmistaa itsellesi painetun kappaleen heti kun se saapuu, voit tilata sen vaikka saman tien Osuuskumman verkkokaupasta</a>.</p> Jos muuten et vielä ole tarkemmin perehtynyt siihen, millainen kirja tämä esikoisromaanini nyt sitten on, niin kutakuinkin oikeaan tunnelmaan pääset katsomalla esimerkiksi kirjatrailerin, jonka askartelin jo kesäkuun alkupuolella. Ystäväni M.J. Hook</strong> inspiroitui piirtämään traileriin hienot kuvat.</p> </iframe> Esiintymiseni Finnconissa Nyt kun kirjakin on ilmestymäisillään, on myös aika ruveta esiintymään julkisuudessa kirjailijana. Tämän vuoden Finnconissa</a> Turussa esiinnyn kolmessa eri ohjelmanumerossa, kaikki sunnuntaina 15.7.:</p> 11.00–11.45 Hyvän ja pahan yhteiskunta</em>. Spekulatiivinen fiktio ei ole pelkkää klassisen hyvän ja pahan välisen taistelun kuvaamista, vaan sen avulla voi käsitellä arkoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Millaista on hyvän ja pahan välinen suhteellisuus? Seuranani lavalla ovat Samuli Antila</strong>, Mia Myllymäki</strong> ja Christine Thorel</strong>.</li> 14.00–14.45 Pienkustantaja on uusi musta. Miksi spefikustantamoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella? Pienkustantajien edustajat keskustelevat siitä, kannattaako spefin kustantaminen ja missä on heidän markkinarakonsa. Minun lisäkseni lavalla ovat Matti Järvinen</strong>, Erkka Leppänen</strong> ja Juri Nummelin</strong>.</li> 15.00–15.45 Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta? Kirjailijoiden ajatuksia vähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kirjoittamisesta. Kanssani keskustelemassa ovat J.S. Meresmaa</strong> ja Magdalena Hai</strong>.</li> </ul> Näiden esiintymisten lisäksi minua voi tulla tapaamaan esimerkiksi Osuuskumman myyntipöydälle sunnuntaina klo 12–13.</p> Finnconin jälkeen seuraava esiintyminen on näillä näkyvin Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereella 1.9.2018, jolloin Saara Henriksson</strong> haastattelee minua aiheesta Vallankumous poliittisessa satiirissa</em>.</p> Ja jestas sentään, yleensä kai kirjoille on tapana järjestää julkkarit. Mitähän minä keksisin? En ole yhtään seremoniallinen tyyppi. Mutta on esikoisromaanin ilmestyminen nyt kuitenkin ainakin pienen juhlan aihe, eikö?</p> Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy 2018-07-08T00:00:00+00:00 ⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä on yksi parhaista kirjoista, jotka tänä vuonna olen lukenut. Kuulin käsitteen sosiokratia</em> ensimmäistä kertaa vajaa vuosi sitten Mastodonissa, ja koska organisoituminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat minua käytännössäkin kiinnostavia aiheita, tsekkasin tietenkin, mistä on kyse. Kuulosti hyvältä jo nettisivujen lyhyen johdannon perusteella. Ja tuolloin tätä kirjaa vasta lupailtiin. Nyt kun kirja vihdoin on ilmestynyt, niin täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.</p> Kyseessä on siis käytännön asioista puhuva oppikirja, jossa esitellyt käytännöt myös perustellaan periaatteellisella tasolla. Jos hallintokulttuuri ei kiinnosta ja hallinnon järjestäminen ei ole ajankohtaista, tästä kirjasta ei varmaan saa kovin paljon irti. Mutta jos mietit usein sitä, miten asioiden tekemisen muiden ihmisten kanssa voisi järjestää paremmin, kiilaa tällä kirjalla saman tien lukulistan kärkeen.</p> Sosiokratiaan voi tutustua myös esimerkiksi kirjan julkaisseen Sociocracy For All</a> -yhteisön sivujen kautta.</p> Posliinimestari kymmenen vuotta 2018-06-23T00:00:00+00:00 Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä</em> ilmestyy elokuussa, mutta sehän ei tietenkään ole ensimmäinen kirjallinen aikaansaannokseni. Tietyssä mielessä voisin esikoisromaanin ilmestymisen yhteydessä juhlia saman tien jo kymmenvuotista taiteilijanuraani, sillä kesällä 2008 aloitin ensimmäisen määrätietoisen julkisen kirjallisuusprojektini, Posliinimestari</em>-blogin.</p> Vähän taustaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kausittaista. Satunnaisia novelleja kirjoitin jo teininä, ja parikymppisenä ryin silloin tällöin jonkin romaaninalun, joka yleensä jäi yhteen tai kahteen lukuun, koska pitkäjänteinen tarinan suunnittelu ei tuolloin ollut vielä vahvuuksiani. Vuonna 2005 sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen kokonaisen romaanimittaisen tekstin: dekkarin, jossa ei oikeastaan ollut muuta hyvää kuin ensimmäinen luku. Keväällä 2008 syntyi toinen romaanikäsikirjoitus, jota kypsyttelin vielä muutaman vuoden ennen kuin tarjosin kustantamoihin, mutta ei sekään sitten koskaan ylittänyt kustannuskynnystä (ja näin jälkikäteen arvioituna ihan hyvä vain — luin tässä talvella pätkiä siitä ja oli aika kehnoa tavaraa).</p> Mutta tuolloin keväällä 2008 olin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä minusta vielä ammattikirjailija tulee, ja ammattilaisuus vaatii tietenkin pitkäjänteisyyttä eikä kausittaisuudella pärjää. No, onneksi olen tässäkin suhteessa nykyään viisaampi. Mutta niin, kun Se Suuri Romaani oli kirjoitettu ja se oli hautumassa, en tietenkään pystynyt heti kirjoittamaan uutta taiteellisesti kunnianhimoista romaania. Jatkuvuuden ylläpitämisen nimissä ajattelinkin kirjoittaa jotain kevyempää. Ja kun tuohon aikaan blogit ja niistä tehdyt kirjat olivat vielä ilmiö, niin päädyin blogimuotoiseen novellistiikkaan. Syntyi Posliinimestari.</p> Jos joku on niin epäonninen, ettei ole päässyt lukemaan Posliinimestaria (blogia ei ole enää olemassa, mutta monet tarinoista löytyvät vielä Wayback Machinen</a> kautta), niin tiivistettäköön blogin perusajatus lyhyesti: pääasiassa Porvooseen sijoittuvia eroottisia tarinoita, joiden päähenkilönä on seksuaalisesti aktiivinen posliinitaiteilija ja jotka on kirjoitettu niin, että lukija saattaisi erehtyä luulemaan niitä tositapahtumiin perustuviksi. Yhteensä näitä tarinoita syntyi noin 45 kappaletta, ja jaksoin pitää blogia enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaksi ja puoli vuotta. Kohokohta oli se, kun kerran löysin Suomi24:stä ketjun, jossa pohdittiin Posliinimestarin henkilöllisyyttä…</p> Projektin varsinainen twisti on kuitenkin se, että porno (juu, tarinat alkoivat kevyen eroottisina, mutta aika äkkiä luiskahdettiin eritepornon puolelle) on niissä vain sivuosassa. Aloin kirjoittaa Posliinimestaria viisi vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut pois rakkaasta kotikaupungistani Porvoosta (ja jos joku tuntee minua enemmän, niin tietää, että Porvoo ei ole alkuperäinen kotikaupunkini, mutta henkinen kotini on kaikkein vahvimmin siellä). Ikävöin tietenkin Porvooseen tämän tästä, ja minulla oli kova tarve muistella etenkin 90-luvun Porvoota ja kaikkea sitä mitä siellä silloin tapahtui. Koska olin 90-luvun lopussa muutaman vuoden ajan ahkera seurakuntanuori, seurakuntaelämä ja uskonto ovat tarinoissa vahvasti esillä. Niinpä Posliinimestari on ennen kaikkea kertomus Porvoosta, mutta tarinoissa nyt vain satutaan nussimaan aika paljon (mitä minä tietenkään en Porvoossa asuessani juurikaan tehnyt).</p> Mutta kaikki projektit kestävät vain aikansa, ja tarinoiden kirjoittamistahti hidastui jo muutaman kuukauden jälkeen. Ei tullut minusta vielä silloin ammattikirjailijaa enkä ruvennut Posliinimestarin hiipumisen jälkeen kirjoittamaan uutta romaania. Seuraava kirjallinen heräämiseni tapahtui vasta vuoden 2011 alussa, jolloin en enää jatkanut Posliinimestaria (viimeisen tarinan kirjoittaminen jäi yksinkertaisesti kesken, kun en enää jaksanut sitä samaa jyystöä — kesken jääneen tarinan nimi oli muuten Kyrpää Ohtaansalmessa</em>), vaan jatkoin vuonna 2008 kirjoittamani romaanin työstämistä. Kesällä 2011 aloin sitten kirjoittaa lastenromaania Pikavuoro keijumaahan</em>, jolla voitinkin yhden kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2011 kirjoitin Nanowrimossa Harjukaupungin salakäytävät</em> -pastissin Rallikaupungin kukkulat</em>, jonka julkaisin omakustanteena nimellä Aulis Hård. Ja näiden kahden romaanin jälkeen olikin sitten taas taiteellisen kukoistuksen aika hiipua toviksi.</p> Loppuun pari fun factia Posliinimestarista:</p> Nappasin nimen Posliinimestari joskus 1999–2002 ilmaisjakelun mukana tulleesta koristelautasmainoksesta. Mainoksessa kaupiteltiin posliinilautasiin maalattuja (tai painettuja ennemminkin) Porvoon nähtävyyksiä — sellaista bulkkia, jota kaupiteltiin monessa muussakin paikassa. Mainostekstin allekirjoituksena oli Posliinimestari, jonka oitis huomasin suhteellisen härskiksi sanaksi.</li> Lopullisen päätöksen Posliinimestari-blogin aloittamisesta tein alkukesästä 2008 istuessani Joensuun kirkossa kuuntelemassa urkukonserttia.</li> 2011 ajattelin, että julkaisisin Posliinimestari-tarinat viitenä ohuehkona omakustannekokoelmana. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa jaksoin tehdä.</li> </ul> Monet Posliinimestari-tarinoiden nimistä olivat sanaleikkejä tai intertekstuaalisia viittauksia. Tässä suhteellisen kattava lista julkaistuista tarinoista:</p> Yksi tykkää äidistä, kaksi tyttärestä</li> Toinen tuleminen</li> Tapahtui kansalaisopiston kurssilla</li> Sukkanauhafeministi</li> Pukki ovella kolkuttaa</li> Pauloissa</li> Palveluammatissahan sielläkin vain ollaan</li> Oon vastarakastunut, muusta välittää en mä voi</li> Naapurin hevostyttö</li> Mieheksi ja naiseksi hän hänet loi</li> Matkaopas löytöretkellä nautintoon</li> Markku, vakuutusmatemaatikko</li> Lihapiirakka kahdella nakilla</li> Läksiäisillä tarjottiin kermatorttua</li> Kyl määki pari kertta Turús</li> Kunnianosoitus Fredrikan tortuille</li> Kun feministilesbo sai kunnolla munaa</li> Kuinka posliinia lasitetaan</li> Kermaperse</li> Kalmankankeana, haamunvalkeana</li> Joulun parhaat lahjat</li> Jotain sinistä</li> Hedelmällistä yhteistyötä</li> Hedelmällistä yhteistyötä 2</li> Halpaa punkkua ja maailmanparannusta</li> Fysioterapiakäynti</li> Eivät kaikki perheenäidit villiinny lomalla, mutta…</li> Anteeksipyynnön suloisuudesta</li> Tuomiokirkon aarteet</li> Talvikauden avaus</li> Se oli yhtä ilotulitusta</li> Posliinimestari intiimissä haastattelussa</li> Juhlakalut itse</li> Jos ei käy flaksi, soita taksi</li> Isänmaan asialla</li> Ensimmäinen kertani — ja toinen</li> Unisex</li> Teidän jälkeenne, herra Mursuviiksi!</li> Hyvä paimen</li> Ruoho on vihreämpää maapallon toisella puolella</li> Oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan</li> Kun juna sukelsi tunneliin</li> </ul> Kun kustantaja oman puljunsa kirjoja luki 2018-05-27T00:00:00+00:00 Osuuskumma on kuuden vuoden aikana ehtinyt julkaista paljon kirjoja. Jopa näin kustantamon väkeen kuuluvana on välillä vaikea ehtiä lukea niitä kaikkia, kun kaikki muutkin kustantamot tuuttaavat koko ajan markkinoille kiinnostavaa luettavaa! Mutta nyt olen vaihteeksi ehtinyt lyhentää rästilistaa myös Osuuskumman osalta. Ei sillä, että vieläkään olisin kaikkia ehtinyt, mutta ne ovat sitten joskus myöhemmin toisen blogauksen asia.</p> Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu</h3> ⭐⭐⭐⭐ Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti.</p> J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit</h3> ⭐⭐⭐ Pseudokeskiaikafantasiamaailmaan sijoittuva homoeroottinen veijaritarina. Oikeastaan erotiikan osuus tarinasta oli ennakko-odotuksiin nähden melko vähäinen ja painopiste oli enemmänkin romantiikassa. Siltä osin kirja on myös erilainen kuin muu aiemmin lukemani homoeroottinen kirjallisuus, sillä yleensä miesten välisiä intiimisuhteita ei kuvata tällaisella herkkyydellä.</p> Noin muuten kirjan maailma on rakennettu suhteellisen levein ja harvoin pensselinvedoin ja perustettu paljolti siihen, mitä pseudokeskiaikafantasiassa yleensä oletetaan. Henkilöt ovat varsinaisia antisankareita, ja vaikka juonittelukuviot yltävät aina kuninkaaseen saakka, kaikki on kuvattu päähenkilöiden näkökulmasta sellaisella kepeydellä, että heidän ei toistuvasta hengenvaarasta huolimatta oleta ottavan asioita kovinkaan vakavasti. Toisin sanoen painopiste on pääparin ihmissuhteessa eikä heidän suhteessaan ympäristöön.</p> Minna Roininen: Pimeänkutojat</h3> ⭐⭐⭐ Rauhallista tahtia etenevää, hitaasti rakentuvaa pienen asetelman kevyttä kauhua, jossa yhden parisuhteen kautta tarkastellaan sitä, miten näemme toisemme ja pidämmekö kiinni omista muistikuvistamme ja käsityksistämme vai oikeasta ihmisestä sellaisena kuin hän kulloinkin vieressämme on.</p> Omaa lukukokemustani jäi häiritsemään se, että pari ilmeisesti keskeistä seikkaa jäi minulle kovasti hämäräksi, enkä nyt ole lainkaan varma, luinko vain jotkin kohdat huolimattomasti, jäikö minulta jotain olennaista tajuamatta vai eivätkö ne seikat lopulta olleetkaan keskeisiä.</p> Mia Myllymäki: Väkevä mieli</h3> ⭐⭐⭐ Olen kuullut sanottavan, että tälle kirjalle on vaikea antaa genremääritelmää. Ei ehkä tarvitsekaan, mutta minulle tämä näyttäytyi kevyesti scifistisenä ihmissuhderomaanina, jossa on lisäksi trillerijuoni. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että ihmissuhteet ovat etusijalla. Reaalimaailmaan verrattuna tämän kirjan maailmassa teknologia on kehittynyt hyvin erikoisella ja epätasaisella tavalla. Tietotekniikka lienee hyvin kehittynyttä, mutta sitä ei käytetä juuri muuhun kuin lääketieteeseen. Liikenteessä on palattu automobiileista hevospeleihin eikä suinkaan siirrytty eteenpäin, ja tietoliikenne perustuu kalliisiin telefonilinjoihin ja paperikirjeisiin. Sekoituksesta syntyy kaikkinensa vähän unenomainen kokonaisuus.</p> Anni Nupponen: Kauheat lapset</h3> ⭐⭐⭐ Omintakeinen ja kiehtova maailma. Itse tarina tuntuu kuitenkin vähän turhan luurankomaiselta. Näillä elementeillä olisi saanut aikaiseksi täyteläisemmänkin romaanin.</p> Hanna Morre: Tuonen tahto</h3> ⭐⭐⭐ Pienimuotoinen ja tiivis kauhuromaani lapsensa menettävästä pariskunnasta, jonka puolisot prosessoivat menetystään ja suruaan kumpikin omalla tavallaan. Hmm niin, minulle tässä kirjassa suurinta kauhua oli se espoolainen rivitalohelvetti, johon Tytti oli päätynyt, joten en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ja Timo oli juuri sellainen paskiainen, että lopussa tuli ihan katarttinen olo.</p> Surupukki — ruotsalaisia tieteistarinoita</h3> ⭐⭐⭐ Kuusi tuoreehkoa ruotsalaista spefinovellia. Jos tämä on edustava läpileikkaus, niin kokonaiskuva näyttäytyy synkkänä ja dystooppisena sossulandiana, jossa yksilön selviytymiskeinona on jallittaa järjestelmää. Antologian vaikuttavin maailmankuvaus on novellissa Pancasila. Antologian sympaattisin hahmo taas on nimieläimeksikin nostettu kääpiövyöhi.</p> Ajantakojat — Kummalinnun munia 3</h3> Nopealukuinen ja koukuttava raapaleantologia: ”Jos tästä vielä yhden… kas, se loppuikin jo!” Voisin antaa neljä tähteä muuten, mutta kun tässä on kaksi minunkin raapalettani, niin ehkä jätän tähdittämättä.</p> Kari Välimäki: Sikafarmari</h3> ⭐⭐⭐⭐ Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä.</p> Maria Carole: Tulen tyttäriä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Freešin oloinen ja elämänmakuinen fantasiatarina, joka keskittyy ihastuttavasti pieniin ihmisen kokoisiin kohtaloihin ja jättää suuret kansojen ja maailmojen legendat sivuosaan. Ja se henkilökaarti, itse kukin jatkuvasti horny on main, kuten nykyään on tapana sanoa. Mutta mikä parasta, vaikka romantiikka ja ihmissuhteet ovat kirjan varsinainen pihvi, niin ah, ihanaa kun kaikki sujuu ilman tarpeetonta toksisuutta!</p> O.E. Lönnberg: Langanpäitä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Taiten tehty kokoelma sivun mittaista proosaa. Vaikka osa tarinoista jäi hämäräksi tai tuskin kosketti, monet nostattivat kylmiä väreitä. Kokoelman ehdoton helmi on Klassinen sivistys.</p> Steampunk! — Silintereitä ja siipirattaita</h3> ⭐⭐⭐ Ihanhan tämän luki. Mutta ehkä en vähään aikaan kaipaa taas steampunkia, siksi samanhenkisiä suurin osa antologian novelleista on, että genre tuntuu vähän kalutulta: eletään pikkusievässä luokkayhteiskunnassa ja tieteen ja mystiikan ristiaallokossa teknologiausko on vankkumatonta. Kokoelman omalaatuisin helmi on Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto</em>.</p> Maija Haavisto: Adeno</h3> ⭐⭐⭐ Jollain lailla unenomaisesti etenevä kertomus, jonka tapahtumat hipaisevat kevyesti ennen seuraavaan tapahtumaan siirtymistä. Kokonaisuus erottuu yksityiskohtien alta hahmotelmana, jossa suuret kysymykset jäävät hämärään, pienten seikkojen varjoon.</p> Christine Thorel: Liskon häntä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän.</p> Veloiset uutiset jatkuvat! 2018-04-28T00:00:00+00:00 Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.</p> Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.</p> Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!</p> Ursula Le Guin: Maameren tarinat 2018-04-26T00:00:00+00:00 Klassikkotrilogioiden lukemisessa on aina vaarana se, että ne eivät ole minun mielestäni niin hyviä kuin yleinen mielipide antaa ymmärtää — sillä yleinen hyvyyden mielipide syntyy useimmiten nuorena lukeneiden keskuudessa, ja nuorena kirjat iskevät eri tavalla kuin aikuisena. Niinpä pitkään panttasin tätäkin hyllyssä ollutta klassikkoa, kunnes kissa kerran valitsi minulle ykkösosan.</p> Trilogiassa on yleisesti hyvä ja jossain määrin eteerinen tunnelma, joka vie muihin maailmoihin. Mutta tapahtumien osalta trilogia on hyvin epätasainen ja monin paikoin suorastaan tylsä. Erityisesti minua ärsyttää tosinimi</em>-järjestelmä, sillä siitä tulee ikävän creepyt deadnaming–</em> ja sukupuoliessentialistivibat</em>. Mutta toisaalta trilogia on lähes 50 vuotta vanha, ehkä tämmöinen lipsahdus voidaan laskea sarjan vanhuuden piikkiin.</p> (Huomasin muuten nyt tätä kirjoittaessani, että sarjassa on myös osat 4–6, jotka kuitenkin ovat paljon uudempia. Niitä en ole suunnitellut lukevani.)</p> Maameren velho</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on taas näitä kirjoja, jotka olisi ehkä pitänyt lukea viimeistään neljännesvuosisata sitten, jotta osaisi arvostaa. Kaunista kieltä ja helppolukuisesti etenevä tarina, mutta noin muuten ei kovin kummoinen. Yksiulotteisia henkilöitä, ohkainen juoni ja kaikki jotenkin pintapuolisesti kerrottua. Sitä paitsi tosinimiin perustuva staattinen essentialismi ontuu filosofisesti sen verran paljon, ettei kirjan taikamaailmakaan tunnu kovin kiehtovalta.</p> Mutta kyllä nuorimmaiseni varmaan tämmöistä tykkäisi lukea. Minä olen auttamattoman yli-ikäinen.</p> Atuanin holvihaudat</h3> ⭐⭐⭐⭐ Jopas. Ykkösosa tuntui vähän kökköpökäleeltä ja naamaan hierottu tosinimi-ideologia herätti inhoreaktion. Mutta kakkososassa päästiin ihan oikean jännitteen pariin, ja ympäristö oli muutenkin kiinnostavammin rakennettu.</p> Höpsö detalji muuten: suomalaisen laitoksen kansikuvassa on vaaleaihoinen mies, vaikka tekstissä ihan selvästi puhutaan tummahipiäisestä. Sitäkö se 70-luvun markkinointi vaati?</p> Kaukaisin ranta</h3> ⭐⭐ Olipas tämä hyvin epätasainen sarja. Tässä osassa oli selvästi olennainen seikkailujuoni, jonka tarkoitus oli nivoa trilogian iso kaari päätökseen. Mutta en oikein löytänyt tästä minkäänlaista jännitettä. Päähenkilöt veneilevät paikasta toiseen, kaikkialla on nuivaa, ja ykskaks pääpahis onkin listitty — mitä tapahtui? Atuanin holvihautojen</em> jälkeen ajattelin, että ei tämä nyt niin huono sarja olekaan, mutta ääh, lässähti aika pahasti. Ja ne tosinimihöpinät tympivät edelleen.</p> Esikoisromaani kustantamon katalogissa 2018-04-18T00:00:00+00:00 Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä</em> esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna</a> tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:</p> ”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”</p> 1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.</p> Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!</p> </blockquote> Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso</strong> ja taiton tehnyt Maria Carole</strong>. Katsokaa nyt, miten upea se on!</p> Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.</p> Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.</p> Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana 2018-04-15T00:00:00+00:00 C. J. Sansomin</strong> historialliset Matthew Shardlake</em> -dekkarit ovat yksi toisensa jälkeen viihdyttäneet minua ihan kiitettävästi. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1500-luvulle kuningas Henrik VIII:n myrskyisälle hallituskaudelle, ja keskiössä ovat uskonnollis-poliittiset kiistat katolisen kirkon ja reformistien välillä. Päähenkilö Matthew Shardlake on oikeusneuvos, jolle kerran toisensa jälkeen osuu kohdalle tapauksia, joita ei ratkota pelkästään kirjoituspöydän ääressä. Sangen usein rikosten lonkerot kurottelevat hovin suunnasta.</p> Ilkka Rekiaron</strong> hienosti suomentama sarja on kokonaisuudessaan kelpoa historiallista dekkaria, jonka kokonaissivumäärässä riittää toviksi kahlattavaa. Seuraavassa erillinen arvio sarjan kustakin osasta.</p> 1. Luostarin varjot</h3> ⭐⭐⭐⭐ Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen</em> veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi</em>: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.</p> 2. Musta tuli</h3> ⭐⭐⭐ Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan.</p> 3. Itsevaltias</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.</p> 4. Ilmestys</h3> ⭐⭐⭐⭐ Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.</p> Tässä osassa on myös sarjan lempilauseeni, josta kiitos suomentajalle: ”Huoneesta kuuluva Piersin ääni oli hiljainen mutta veitsenterävä.”</p> 5. Amuletti</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tätä historiallisten dekkarien sarjaa on ollut ilo lukea. Ajankohta on valittu taiten, yksityiskohtia on runsaasti (vaikka eihän maallikko niiden todenperäisyydestä voi tietää, mutta se on sivuseikka, ajankuvan tuntu on vahva) ja verkkainen kielenkäyttö sopii hyvin tarinaan. Niinpä edes sarjan viides osa ei tuota pettymystä. Sansom on jälleen kerran punonut juonivyyhden, jonka lonkeroissa riittää hyvinkin setvittävää yli 700 sivun verran ilman pitkäveteisyyden tuntua, ja hänen draamantajunsa on erinomainen.</p> Kielenkäytöstä vielä, että Ilkka Rekiaron suomennos toimii oikein hyvin. Nykypäivänä valitettavan harvoin pääsee lukemaan käännöskirjoja, joista lähtökieli ei paistaisi joka mutkassa läpi, mutta Matthew Shardlake -kirjoissa suomennos on todella luonteva. (Okei, yksi toistuva syntaktinen valinta minua häiritsee, mutta se menee ehkä ammattitaudin piikkiin.)</p> 6. Kerettiläinen</h3> ⭐⭐⭐ Matthew Shardlake -sarjan kuudes ja — loppuratkaisusta päätellen — mahdollisesti viimeinen osa pääsi lukuvuoroon toisena perkeistäpalautumiskirjana, ja siihen se sopi oikein mainiosti. Seitsemän ja puoli sataa sivua kiireetöntä seikkailua hovijuonittelujen pelinappulana, hengenlähtö monta kertaa lähellä, ja kaikki tämä ylimysten uskonkiistojen takia. Sarjan aiempien osien terävyyteen ei kerronnassa ihan ylletä, ja muutenkin maneerit alkavat jo maistua vähän pahviselta. Mutta tämäkään kirja ei petä, jos kohta ei järisyttävän suurta vaikutustakaan tee.</p> Historiallista tarkkuutta en osaa arvioida, mutta Shardlake-sarjan henkilöt ja maailma ovat aina tuntuneet hyvin eläviltä. Kiistat ovat ikiaikaisia, kaikki valtaapitävät juonittelevat samaan tapaan ja radikaalien hihna lipsuu kaikkialla samalla tavalla — tai niin ainakin Sansom meille haluaa kertoa. Sarjan ehdoton ansio on se, että uskonpuhdistuksen ajan tapahtumat, jotka muuten ovat yleensä vain muutama lause koulukirjoissa, konkretisoituvat lukijalle.</p> Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis! 2018-04-14T00:00:00+00:00 En aina jaksa tehdä käännöksiä vapaaehtoistyönä, koska teen niitä kyllästymiseen asti rahasta. Mutta kun jaksan, syynä on se, että olen jostakin asiasta niin innostunut, että haluan saattaa sen yhä useampien saataville.</p> Tällä kertaa olen innostunut Mastodonista</a>. Kyseessä on uudehko sosiaalinen media (projekti alkoi puolitoista vuotta sitten), joka on liittynyt osaksi fediversumia</a>. Ja voisi melkeinpä sanoa, että Mastodon on räjäyttänyt fediversumin suosion aivan uudella tavalla, sillä Mastodoniin on näin lyhyessä ajassa ehtinyt tulla jo paljon enemmän käyttäjiä kuin kaikissa muissa fediversumin osissa on yhteensä.</p> Itse löysin tieni Mastodoniin viime vuoden maaliskuussa, kun eräs tuttu mainitsi asian Twitterissä ja minä uteliaana ryntäsin katsomaan, mistä on kyse. Silloin Mastodonissa oli runsaat satatuhatta käyttäjää, ja määrä kasvoi nopeasti. Ihastuin heti: käyttöliittymä on samankaltainen kuin Tweetdeckissä, ja vaikka tuttuja ei vielä siinä vaiheessa löytynyt, Mastodonissa olo ei tuntunut yksinäiseltä tai ulkopuoliselta, sillä yleisellä aikajanalla vilisi mielenkiintoisia mainintoja ties mistä asiasta.</p> Mutta vanhojen tuttujen puute painaa aina väilllä, ja vaikka Mastodon kasvoi nopeasti, kukaan lähipiiristäni ei tuntenut vetoa sinne. Voi mitä ovatkaan menettäneet! Minä olen tässä vuoden aikana oppinut paljon uutta monista asioista, ja asenteeni moniin asioihin on nykyään erilainen kuin ennen Mastodonin innostavalle ja toiveikkaalle ilmapiirille altistumista. Kyllä, innostavuus ja toiveikkuus ovat mielestäni ilmapiiriä kuvaavimmat sanat: Twitterissä ja FB:ssä niin yleinen myrkyllinen keskustelukulttuuri on Mastodonissa hyvin harvinaista, ja sen sijaan tuntemattomiltakin ihmisiltä saa tämän tästä rakentavia, kannustavia ja kunnioittavia viestejä. Onko vaikea uskoa? No, tule itse katsomaan.</p> Tämän vuoden aikana Mastodon on tosiaan kasvanut melkoisesti, mutta kuitenkin sikäli terveellistä tahtia, että ilmapiiri on säilynyt hyvänä. Käyttäjämäärä on kymmenkertaistunut noin 1,3 miljoonaan, ja suosio kasvaa koko ajan. Ja vähitellen Mastodonissa alkaa näkyä enemmässä määrin myös muita suomalaisia. Ehkä kohta jopa minun tuttujani!</p> Sen vuoksi innostuinkin nyt käyttämään vapaa-aikaani kääntämiseen ja suomensin Mastodonin käyttöliittymän vielä puuttuvat osat (ja korjailin aiemmin käännettyjä osia). Mastodon on tosiaan epäkaupallinen avoimen lähdekoodin projekti, ja kuka tahansa voi osallistua sen kehittämiseen. Jos siis tuntuu siltä, että minun suomennokseni ovat huonoja, niin saa kääntää paremmin! (Niin, mainittakoon vielä se, että uudet suomennokset tulevat käyttöön vasta, kun Mastodonin lähdekoodista julkaistaan seuraava versio ja palvelimet yksi kerrallaan päivittävät uuteen versioon. Todennäköisesti siis vasta versiosta 2.3.4 alkaen pääsee ihailemaan minun suomentamaani käyttöliittymää. Vanhempien versioiden suomennoksista ei voi moittia minua.)</p> Entä miten minut</strong> sitten löytää Mastodonista? Tällä hetkellä minulla on kaksi tiliä: @Stoori@wandering.shop keskittyy enemmän kirjoittamiseen ja kieliin, @Stoori@social.coop enemmän osuustoimintaan, yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nördäämiseen. Mutta rajaukset eivät ole kovin selviä ja saatan shitpostata ihan kummalla tilillä tahansa, jos siltä tuntuu.</del> Päivitys 12.5.2019: Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain tiliä @Stoori@polyglot.city</a> kaikkeen postaamiseen. Seuraa siis sitä, jos minun seuraamiseni kiinnostaa.</p> Jo ensimmäinen perje voi tappaa 2018-04-09T00:00:00+00:00 Se on täytetty! Perkeet-lukuhaaste nimittäin. Ylitarulimaisilla henkisillä voimillani sinnittelin läpi kolmentoista ennakkoluuloja herättävän kirjan — ja kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä raportoimaan uroteostani. Kas tässä arviot kaikista lukemistani perkeistä.</p> Kokonaisuudessaan kyllä melkoisia tuuttauksia onnistuin valitsemaan, sillä tähdityksen keskiarvo 2,3 on jopa minulta poikkeuksellisen matala.</p> Ja seuraavaksi on kyllä pakko lukea jotain aivoja puhdistavaa hyvää kirjallisuutta.</p> 1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi — Leo Tolstoi: Sota ja rauha</h3> ⭐⭐⭐ Luin tämän Perkeet-haasteeseen, koska tämä on omassa hyllyssä pisimpään lojunut tiiliskivi. En ihan tarkkaan muista, milloin ostin neliosaisen Sodan ja rauhan kirppikseltä, mutta joskus 1998–2001 se tapahtui. Nyt päästän sen vihdoin eteenpäin.</p> Vaan mitähän tällaisen eeppisen luku-urakan jälkeen nyt sanoisi. Kirjassa on paljon ansiokasta — en ole varsinaisista historialähteistä ikinä lukenut mitään yksityiskohtaista Napoleonin sodista, joten siltä osin Sodan ja rauhan tarjoamat tiedot (sikäli kuin ne ovat historiallisesti luotettavia) sodan kulusta ovat varsin antoisia — mutta sittenkin kirjassa on ihan tolkuttoman paljon ylipitkää ja tylsää tauhkaa. Tarinan kolme osaa ovat sotatapahtumat, Venäjän aateliston naimakaupat ja yleisfilosofinen, paikoin suorastaan teoreettinen jaarittelu, ja monin paikoin osat on runnottu toistensa yhteyteen suorastaan väkinäisen tuntuisesti.</p> Mutta sittenkin, tällaisessa eeppisessä 1800-luvun klassikkoromaanissa on melko pitkälti samanlaiset ainekset kuin esimerkiksi nykyaikaisessa eeppisessä fantasiakirjallisuudessa, toki sillä erotuksella, että fantasiamaailman sijaan tapahtuvat sijoittuvat historialliseen reaalimaailmaan. Paremmalla toimittamisella ja armottomalla tiivistämisellä tästä olisi voinut tulla jotakin.</p> Mutta joo, yli sadan sivun epilogi jätti suuhun vähän happamahkon jälkimaun. Sanotaanko, että tulipa luettua mutta enpä taida toistamiseen.</p> 2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut — Margaret Atwood: The Handmaid’s Tale</h3> ⭐⭐⭐ 90-luvulla IB-lukion englanninkurssia varten suositeltiin hankkimaan tiettyjä romaaneja pokkareina, ja tämä oli yksi niistä. Hankinkin tämän sitten omaan hyllyyni, mutta kävi niin, että en IB-englantia koskaan suorittanut, joten kirja jäi lukematta. No, jossain vaiheessa olen karsinut kirjoja hyllystä enemmänkin, ja muistelisin luopuneeni tästäkin. Mutta tämä nyt kuitenkin on meillä hyllyssä — mitä ihmettä, minähän luovuin tästä! Puolisoni sitten kertoi, että tämä kappale tuli meille erään ystäväni tyhjentäessä kirjahyllyään. Minä siis tosiaan olinkin luopunut omastani joskus, mutta niin vain tämä löytyi hyllystä uudelleen. Ja koska tämän kappaleen historia oli minulle mysteeri, se sopi haastekohtaan hyvin.</p> Mutta niin, itse kirjasta sitten jokunen sana. Nythän tätä kirjaa pidetään kovasti ajankohtaisena ensinnäkin Yhdysvaltain poliittisen tilanteen ja toisekseen kirjasta vastikään tehdyn TV-sarjan takia. Olen siis ajan hermolla! Odotin paljon tiukempaa, armottomampaa ja räväkämpää meininkiä. Oikeasti kirjassa kuvattu maailma on hyvin hidas, hiljainen ja rauhallinen. Kaikki on hyvin säädeltyä, kaikista poikkeamista rangaistaan (paitsi niistä, joita ei huomata), juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. On myös paljon puhuttu siitä, kuinka kirjassa naisilta</em> puuttuu itsenäisyys ja päätäntävalta omaan kehoon, mutta sitä ei sanota, että samanlainen itsenäisyys ja päätäntävalta puuttuu myös suurimmalta osalta miehiä: kaikesta fyysisestä kosketuksesta voidaan rangaista, naisen lähelle pääsevät vain korkeimmassa asemassa olevat miehet, ja hekin ovat riittävän korkeassa vaiheessa usein vasta siinä iässä, että ovat jo melkein seniilejä, ja silloinkin todelliset lihalliset ilot ovat sallittuja vain lainsuojattomissa piireissä ja virallisesti kopulaatiota saa käyttää vain hedelmöittämistarkoitukseen muiden nähden. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tuskallinen maailma kaikille.</p> Sinällään uskottavan oloisesti rakennettu kuvaus siitä, mihin ideologinen (tässä tapauksessa uskonnollinen) fundamentalismi voi viedä, ja kirjassa itsessäänkin tehdään suora rinnastus oman aikansa Iraniin. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan, että tällä hetkellä maailma ei tarvitse dystopioita. Nyt tarvitaan utopioita, nyt tarvitaan toivoa. Jotakin sellaista, mitä voidaan tavoitella, eikä pelkästään sellaista, mitä pitää välttää. Siinä mielessä tämä kirja ei olekaan nyt kovin ajankohtainen, vaan tämän kirjan aika on jo mennyt, varoituksia olisi pitänyt kuunnella kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt katseet on suunnattava siihen, mitä tällaisen maailman jälkeen voidaan rakentaa.</p> 3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä — Mies Reenkola: Suvunjatkaminen aikamme kuvastimessa</h3> ⭐⭐⭐⭐ Mainittakoon heti alkuunsa, että tämän kirjan saamat tähdet ovat ns. härötähtiä. Valitsin kirjan Perkeet-haasteen kohtaan kirja, jonka nimi on todella hämmentävä</em>. Sillä nimenomaan sekä kirjan että kirjailijan hämmentävän nimen vuoksi tämä laatuopus joskus taannoin (vajaa parikymmentä vuotta sitten) tuli kirpputorilta napattua omaan hyllyyn.</p> Kyseessä on gynekologin kirjoittama kansantajuinen esitys ihmisen seksuaalisuudesta. Toinen maailmansota on päättynyt, Natsi-Saksa on kaatunut ja sitä myöten Mies Reenkolan mahdollisuudet jatkaa tutkimuksia puolalaisilla keskitysleireillä ovat lopullisesti kariutuneet. Suomessakin ihmiset muuttavat maalta kaupunkiin ja uudenlainen elämäntapa valtaa alaa… Valistukselle on siis huutava tarve!</p> Noh, kirja on erittäin hämmentävä myös muuten kuin nimensä osalta. Toisaalta lääkäri kirjoittaa asioista niitä mitenkään häpeilemättä ja suorastaan paheksuu uskonnollista moralismia, joka rajoittaa ihmisten seksuaalisuutta. Toisaalta kielikuvat ovat kaiken aikaa aivan käsittämättömän lennokkaita ja suorastaan vulgääreja. Tällaisesta sanailun taidosta olisi moni kaunokirjailijakin kateellinen. Mutta pohjavire on kaiken aikaa se, että seksuaalisuuden ainoana varsinaisena tarkoituksena on suvunjatkaminen. Seksuaalisuus ilman suvunjatkamistarkoitusta on pelkkää hengen rappiota, joka on syytä saada yhteiskunnasta karsittua. Ja onhan niitä kaiken maailman perversioitakin, mutta niistä ei oikeastaan tarvitse pahemmin välittää, missään tapauksessa ei kannata tuomita vankilaan (paitsi jos nyt pederastiksi heittäytyy) ja pahimmat psykopaatit on järkevintä internoida mielisairaaloihin.</p> ”Meillä ei ole mitään, mihin ankkuroida. Me huudamme taivaisiin ja me huudamme tuuliin kuin eksynyt karjalauma. Ja kilvan meidän kanssamme huutavat saksofonit.”</p> </blockquote> Hämmentävää. Ihan saatanan hämmentävää.</p> 4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja — Yrjö Luojola: Voimassa kasvaminen</h3> ⭐⭐ Valitsin tämän Perkeet-haasteeseen oikeastaan siksi, että piti tehdä taustatutkimusta tällaisen hengenmiehen elämästä kirjoittamista varten. Ohut läpyskä täynnä yksinkertaistettuja yleistyksiä kristittyjen jumalan armosta ja rakkaudesta ja kristityn elämään tämän jumalan taholta kohdistuvista odotuksista. Oikeastaan aika lailla sellaista tavaraa kuin odotinkin, joskaan ei lopulta kovin sakeaa.</p> 5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) — M.G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema</h3> ⭐⭐ Jokseenkin kankeasti kirjoitettu murhamysteeri, joka tuntui etenevän liikaa pikkiriikkisten deus ex machinojen avulla.</p> 6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään — John Tiffany, Jack Thorne & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child — Parts One and Two</h3> ⭐⭐ No niin, syy sille, miksi luin koko Potter-sarjan tänä talvena (enkä joskus muulloin), oli kaikessa karuudessaan se, että tämä kirottu kakara oli itseoikeutettu valinta Perkeet-haasteen kohtaan 6. kirja, jota joku on kehottanut välttämään</em> — siksi monasti puolisoni on tuskissaan ulvonut muistaessaan tämän kirjan olemassaolon — eikä tätä tietenkään parannut lukea ilman hyvää käsitystä siitä, mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtuu.</p> Minulla ei ole Pottereihin niin vahvaa tunnesidettä, että tämä kirottu kakara olisi aiheuttanut syvää järkytystä, mutta voin siitä huolimatta todeta, että onhan tämä ihan luokattoman huono jatke erinomaiselle sarjalle. Okei, tämä on näytelmäkässäri, mutta vaikea silti kuvitella, että tällaisella replikoinnilla saisi mitään muuta kuin pökkelönäyttelemistä lavalle. Ihan oikeasti, joka ikinen henkilö on täydellinen idiootti ja kaikki on väännetty rautalangasta (missä on näyttelemiselle jätetty tila?). Harry, Hermione ja Ron ovat lukemattoman monien ihmisten nuoruuden sankareita, mutta tässä heistä on aivan armottomasti tehty vastenmielisiä ja kuvottavia juntteja. Miksi? Eikä se uusi sukupolvi ole yhtään sen parempi. Muka neljätoistavuotiaita, more like neljävuotiaita.</p> Mutta niin, on tässä juonikin. Tämä on kertomus siitä, kuinka vanhempien maine ja odotukset kasaavat paineita lasten harteille. Tämä on kertomus pieleen menneestä isäkapinasta. Tämä on kertomus Voldemortia mahtavammasta Voldemortin tyttärestä, jota ei kyllä ole turhalla järjellä pilattu. Vaan onpahan näistä aiheista kirjoitettu varmasti monta paljon parempaakin kirjaa.</p> 7. Mökki- tai mietelausekirja — Hannu Tarmio: Ajatuksia elämästä, onnesta ja vanhenemisesta</h3> ⭐⭐ Poimin tämän mietelausekirjan eräästä kuolinpesästä varta vasten Perkeet-haastetta varten. Kirja lienee tarkoitettu yleispäteväksi vuosipäivälahjaksi ihmiselle, jota ei tunne kovin hyvin. Sisältökin on kokoelma yleispäteviä lausahduksia alkaen ”mikä ei tapa, vahvistaa” -toteamuksesta, ja välissä on silloin tällöin runoja. Onneksi tämän luki nopeasti.</p> 8. Harlekiini tai muu kioskikirja — Emma Darcy: Myrsky vie, myrsky tuo</h3> ⭐ Olin ostamassa tätä divarista 50 sentillä, mutta koska oli muitakin kirjaostoksia, niin sain tämän kaupan päälle. Siinä varmaan kaikki oleellinen.</p> 9. Omakustannekirja — Boris Hurtta & Tuomas Saloranta: Ne ammoiset</h3> ⭐⭐⭐ Lovecraftilaista kauhua voi usein kuvata tyhjentävästi fraasilla sama mut eri</em>. Tämä sopii etenkin Tuomas Salorannan novelliin. Boris Hurtan puskafarssissa imua on enemmän.</p> 10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyslaarista löytynyt elämäkerta — Pjotr Kropotkin: Vallankumousmiehen muistelmia</h3> ⭐⭐⭐⭐ Kymmenettä perjettä varten luin nämä Kropotkinin (tai kuten tässä vanhassa, vuonna 1910 julkaistussa käännöksessa on käytetty, Krapotkinin) muistelmat. Kirjan päätyminen omaan hyllyyni on tarina sinänsä. Porvoon uusi kirjasto avattiin helmikuussa 2000, ja joulukuussa 1999 vanhassa kaupunginkirjastossa myytiin urakalla poistokirjoja 20 pennillä kappale. Poistohyllyyn oli haalittu kaikki mahdolliset varastonpohjat, jotta muutettavaa olisi vähemmän. Nämä Kropotkinin muistelmat vetosivat minuun nimellään ja nuhjuisella ulkoasullaan — kirjan kannet ovat repeilleet ja selkämykset on ommeltu</em> jotenkuten takaisin kiinni (teippiä ei kirjan korjauksen aikaan taidettu vielä tuntea). Sain siis tämän hienon kaksiosaisen teoksen itselleni 40 pennillä.</p> Mutta se on ollut hyllyssäni lukematta tähän saakka — ja aivan suotta! Kirja nimittäin on mitä mainiointa kerrontaa. Osansa viehätykseen on varmasti vanhalla kielellä, joka on aina yhtä ihanaa (ja tässä lukija pääsee nautiskelemaan jopa metatasolla, sillä toteaahan Kropotkin eräänkin kerran seuraavasti: ”Ranskalaisten kronikkojen vanhanaikuinen lauserakennus ja kielen sisällökkyys tuotti minulle suurta esteetistä nautintoa.”), mutta Kropotkinin tyyli noin muutenkin on kertoa asiat vilpittömän kiertelemättä ja silti hyväntuulinen kare suupielissä. Kirja kertoo paljon enemmän elämästä Venäjällä ja Euroopassa yleensä kuin nimenomaan Kropotkinin elämästä. Samoista aiheista voi lukea paljon esimerkiksi Tolstoin romaaneista, mutta Kropotkinin muistelmista puuttuu kaikki se tarpeeton maalaisromantiikka ja yläluokkainen sentimentaalisuus, joka tekee Tolstoin kirjoista niin pitkäveteisiä. Niinpä esimerkiksi etenkin muistelmien ensimmäinen nide on mitä verrattominta kaunokirjallisuutta. Kerronnan vetävyys hieman rapisee jälkimmäisessä niteessä, mutta aivan viimeisillä sivuilla ote taas jämäköityy siihen malliin, että teoksen loppuun päästyään lukijan mieli on tyydyttynyt.</p> 11. Televisiosarjaan perustuva kirja — Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit 2 — Astarten solmu</h3> ⭐ Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti. Sillä keskenhän ei voinut jättää — ken perkeisiin ryhtyy, se perkeet kestäköön! Tällä kertaa kyseessä oli siis TV-sarjaan perustuva kirja</em>, ja luojan kiitos se on nyt ohi. Mutta 2,50 euroa tuli tähänkin sitten tuhlattua.</p> 12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos — Jarl Fahler: Hypnoosi. Katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan</h3> ⭐⭐ Huh, selvisinpä. Tällä kertaa kyseessä siis on vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos</em>.</p> Muistan hypnoosista puhutun paljon populaariviihteessä (eli sarjakuvissa) silloin, kun olin lapsi, mutta nykypäivänä aihe tuntuu suhteellisen unohtuneelta. Niinpä minun on vaikea sanoa, mikä kaikki tässä kirjassa on ihan pätevää (joskin omalla tavallaan tietenkin vanhentunutta) tiedettä ja mikä pelkkää humpuukia. Juu siis tässä tarkastellaan kaiken lisäksi myös esimerkiksi telepatiaa ihan vakavalla naamalla, ja lihavat ovat leppoisia koska maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa niin sanotaan. Suhteellisen sakeaksi käyvää tekstiä, vaikka alkaakin yllättävän raikkaasti.</p> 13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet — Friedrich Nietzsche: Sålunda talade Zarathustra. En bok för alla och ingen</h3> ⭐ Totisesti, niinmuodoin tuuttasi Zarathustra! Perkeistä viimeinen ja vaikein oli tämä misogyynistä herramoraalia ylistävä yli-ihmisprofetia. Olisin voinut tämänkin kohdan suorittaa helpommin ja valita jonkin vanhan suomennoksen. Mutta ehei, liian helppoa! Albert Ericsson käänsi tämän filosofian klassikon ruotsiksi 1890-luvulla, ja jo vuonna 1903 hän kuoli. Sattumaako?</p> Mutta siis, vastenmielisten opetusten lisäksi kirjasta teki erityisen raskaan lukea se, että tämä tosiaankin on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla ja ylevällä ruotsilla. Monin paikoin minulla oli vaikeuksia ylipäätään ymmärtää, mitä tietyt sanat tarkoittavat. Sinänsä voi tietenkin pohtia, saisinko tästä klassikosta enemmän irti, jos lukisin tämän modernina suomennoksena, ja pitäisinkö tätä yhtä tähteä parempana teoksena. Nyt tosiaan tuo yksi tähti kuvaa nimenomaan subjektiivista lukukokemusta. En muista, koska viimeksi olisin lukenut kirjaa, joka on näin kertakaikkisen unettava. Mutta niin hullu en ole, että tähän pläjäykseen toista kertaa käyttäisin aikaani.</p> Mainittakoon muuten vielä sellainenkin nippelitieto, että hankin tämän kirjan itselleni joulukuussa 1999 samasta Porvoon kaupunginkirjaston tyhjennysmyynnistä kuin juuri tätä ennen lukemani kymppikohman kirjan Vallankumousmiehen muistelmia</em> — yhtä huokeaan 20 pennin hintaan.</p> Pian se on totta 2018-04-01T00:00:00+00:00 Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä</em> on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.</p> Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.</p> Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.</p> Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.</p> Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em>, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.</p> Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan</a> kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!</p> Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!</p> Olipas tiivistahtinen tammikuu 2018-02-01T00:00:00+00:00 Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.</p> Kirjoitin</h3> Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.</p> Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan</a> romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.</p> Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun</a>, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…</p> No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.</p> Ja luin</h3> Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).</p> Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.</p> Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset 2017-12-29T00:00:00+00:00 Tänä vuonna tuli luettua paljon kirjoja. Aloitin lukemieni kirjojen säännöllisen kirjaamisen vasta vuonna 2013 Goodreadsin myötä, joten sitä edeltäviltä vuosilta voin esittää vain karkeita arvioita. Mutta olen silti sangen varma, että vuonna 2017 luin enemmän kuin koskaan aiemmin yhden vuoden aikana — jopa enemmän kuin yhtenäkään opiskeluvuotena, vaikka silloin tuli kahlattua tentteihin tiiliskivi jos toinenkin. Tällä hetkellä vuoden 2017 lukema on 108 luettua kirjaa, ja kaksi on vielä kesken. Saattaa siis olla, että 110 ehtii täyttyä ennen vuodenvaihdetta. Goodreadsin laskujen mukaan luettuja sivuja on tänä vuonna kertynyt noin 33 000, päivässä keskimäärin 91. Mutta millaisia kirjoja tänä vuonna sitten tuli luettua?</p> Tästäkin on jo monta viikkoa.</figcaption> </figure> Keskimäärin keskinkertaista</h3> Minulla on sellainen tuntuma, että Goodreads-arvostelijana olen keskimääräistä ankarampi. Monien kirjojen tähtijakauma vaikuttaa painottuneen yläpäähän, vaikka olisi odotuksenmukaista, että koko populaation keskiarvo olisi lähellä kolmosta. Näppituntumalta sanoisin, että se on lähempänä nelosta. Oma arvosteluasteikkoni sen sijaan on symmetrisemmin jakautunut. Kaikkien Goodreadsissa antamieni tähtien keskiarvo on 3,14, ja vuonna 2017 lukemieni kirjojen tähdet jakautuvat seuraavasti:</p> ⭐⭐⭐⭐⭐ 3 kpl ⭐⭐⭐⭐ 24 kpl ⭐⭐⭐ 56 kpl ⭐⭐ 21 kpl ⭐ 4 kpl</p> Huippukirjat</h3> Kolmesta viiden tähden kirjasta kaksi on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Vuoden paras kirja oli Pasi Ilmari Jääskeläisen</strong> Väärän kissan päivä</em>, jota kommentoin mm. seuraavasti:</p> Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.</p> </blockquote> Vuoden toiseksi paras kaunokirja oli George R. R. Martinin</strong> A Game of Thrones</em>, jota kommentoin mm. seuraavasti:</p> Tästä sarjasta on kuullut paljon, ja ainakin avausosa on maineensa veroinen. Tai siis ainakin melkein. Odotin, että tässä olisi ollut tolkuttomasti seksiä ja väkivaltaa, mutta kumpaakin oli odotuksiin nähden itse asiassa melko kohtuullisesti. Seuraava osa tullee luettua sekin ihan mielellään.</p> </blockquote> Vuoden paras tietokirja oli Steven Flemingin</strong> Velotopia</em>, josta sanoin seuraavaa:</p> Velotopia on arkkitehdin kirjoittama kirja, jonka kohdeyleisöä ovat ennen kaikkea arkkitehdit. Mutta kirjan sisältö on sellaista, joka ihan kaikkien olisi syytä omaksua muodossa tai toisessa. — — Aivan erinomaisen tärkeä, innostava ja ennen kaikkea konkreettinen kirja kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista, jossa keskitytään olennaiseen — funktioon — ja jätetään pintakrumeluurit ja nostalgisointi sivuun. Harvoin maailman pelastaminen on kuulostanut näin yksinkertaiselta mutta kuitenkin näin mahdolliselta.</p> </blockquote> Makkelipino</h3> Yhden tähden kirjoista löytyy kolme suomalaista kaunokirjaa ja yksi käännöskirja. Pahin rimanalitus oli 2000-luvun Decamerone</em> -antologia, jota en totisesti pystynyt lukemaan loppuun ja joka oli pakko heittää nurkkaan hysteerisen tuskanitkun saattelemana jo parin novellin jälkeen:</p> Vittu mitä paskaa. Oliko kirjoittajille annettu ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman epäeroottista tekstiä, vai mitä hemmettiä?</p> </blockquote> Häpeähopeasijalle ylsi pornonimi Harald Olausenin</strong> Homokalevala</em>, joka niin ikään lensi nurkkaan jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, mutta tällä kertaa ei tarvinnut sentään itkeä:</p> Täysin editoimatonta tajunnanvirtaa, jossa ei edes homostella. Nelisenkymmentä sivua jaksoin lukea, mutta kun siihen mennessä ei tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, minkä takia tähän kirjaan olin tarttunut, niin en vain jaksanut pidemmälle sitä päätöntä mokellusta. Suoraan sanottua heitin kirjan nurkkaan kesken lauseen. Oliko tämäkin paska pakko änkeä kansien väliin?</p> </blockquote> Jukka Mäkisen</strong> dekkari Veteen haudattu</em> sentään tuli luettua loppuun asti, mutta aika juuh elikkäs -linjalla mentiin:</p> Tämä nyt vain on kirjoitettu niin huonosti, eikä toimittamiseenkaan ole paljoa resursseja käytetty. Karikatyyrisiä hahmoja ja kömpelöitä juonenkäänteitä. Kirja niille, jotka eivät halua nähdä maailmaa millään tavalla uudessa valossa.</p> </blockquote> Jeffrey Archerin</strong> Vain aika näyttää</em> (Only Time Will Tell</em>, suom. Susanna Tuomi-Giddings</strong>) päätyi lukulistalle kovin odotuksin, sillä jossain sitä oli verrattu jopa Carlos Ruiz Zafónin</strong> Unohdettujen kirjojen hautausmaa</em> -sarjan kaltaiseksi lukuelämykseksi. No eipä muuten yltänyt lähellekään:</p> Henkilöt ovat pelkkiä pahvikulisseja. He tekevät asioita, he kohtaavat vaikeuksia, vaikeudet selviävät (totta kai jo samassa luvussa, sillä ei kai lukijaa sen pidempään parane pitää jännityksessä) ja he pääsevät eteenpäin, mutta missään välissä ei näy tunteenpilkahduksia. — — Kerronta on äärimmäisen tönkköä. Ajankuvaa luodaan ”se oli juuri silloin tullut muotiin” -tyylisillä anakronistisilla lepsuksilla. — — On kuin lukisi ylipitkää kouluainetta.</p> </blockquote> Hollanti hönkii listoilla</h3> Vuonna 2017 luin kirjoja kolmella kielellä:</p> 84 suomenkielistä</li> 17 englanninkielistä</li> 7 hollanninkielistä</li> </ul> Vuosi oli sikäli harvinainen, että en lukenut yhtään kirjaa ruotsiksi. Kirjoista 39 oli kotimaisia ja 69 ulkomaalaisia. Suomeksi käännettyjä kirjoja tuli luettua siis 45. Kaunokirjoja luin 96 ja tietokirjoja 12.</p> Niin joo, jos ne tällä hetkellä kesken olevat kaksi kirjaa ehtivät loppua tämän vuoden puolella, tilastoihin tulee kaksi suomenkielistä kaunokirjaa lisää, joista toinen on kotimainen ja toinen suomennettu.</p> Perkeet-lukuhaaste 2018 2017-12-29T00:00:00+00:00 Ansiokas Helmet-lukuhaaste</a> tuntuu olevan vuosi vuodelta useamman lukijan suosiossa. Ja hyvä niin! Mutta toisaalta — miksi lukea vain helmiä, kun maailma on täynnä keskinkertaisia ja luotaantyöntäviä kirjoja? Koska jokainen kirja on ihmisen arvoinen, kokosimme Tyhjän arkin retkikunnassa</a> Perkeet-lukuhaasteen</strong>, jossa on kolmetoista epäonnista kohtaa (enempää tuskin kukaan jaksaisikaan). Suoritustyyli on vapaa, mutta ankeuden maksimoimiseksi kehotamme tietenkin merkitsemään kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan</del> aina yhdellä kirjalla vain yhden kohdan. Luku”iloa”!</p> Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi</li> Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut</li> Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä</li> Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja</li> Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10)</li> Kirja, jota joku on kehottanut välttämään</li> Mökki- tai mietelausekirja</li> Harlekiini tai muu kioskikirja</li> Omakustannekirja</li> Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyshyllystä löytynyt elämäkerta</li> Televisiosarjaan perustuva kirja</li> Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos</li> Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet (eli kääntäjän kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta)</li> </ol> Nyt lähtee velopunk keulimaan! 2017-11-19T00:00:00+00:00 Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä</em> julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin!</p> Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</em>. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi.</p> Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu.</p> Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla?</p> Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi:</p> Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.</li> Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.</li> </ol> Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen.</p> Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana.</p> Loppuja, keskikohtia ja alkuja 2017-09-21T00:00:00+00:00 Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin.</p> Näihin on jo totuttu.</figcaption> </figure> Loppuja</h3> Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi.</p> Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua.</p> Keskikohtia</h3> Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en</em> kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä</em> — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti?</p> Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin.</p> Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on.</p> Alkuja</h3> Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä</em>. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.)</p> Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä.</p> Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa?</p> Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä.</p> Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä 2017-08-25T00:00:00+00:00 Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin?</em> -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen</strong> Väärän kissan päivä</em> (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.</p> Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.</p> Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.</p> Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.</p> Väärän kissan päivän</em> arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.</p> Hello, world! 2017-08-23T00:00:00+00:00 Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland</em> (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus</em>, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat</em>-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa</em>. Matti Järvisen</strong> toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta</strong>, Juha Jyrkkäältä</strong>, Jussi Katajalalta</strong>, Anu Korpiselta</strong>, Lucilla Liniltä</strong>, Toni Saariselta</strong>, Tuomas Salorannalta</strong>, Henna Sinisalolta</strong> ja Shimo Suntilalta</strong>. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi</strong>. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa.</p> Lukuhaaste läpäisty 2017-08-17T00:00:00+00:00 Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen: luen tänä vuonna 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en osaa lausua (tarkistamatta lähteistä). Keväällä kävin kirjastossa hakemassa haasteeseen sopivat kirjat, ja kesä on kulunut näitä kirjoja lueskellessa. On yhteenvedon aika.</p> Tämä on hyvä kirja. Lue tämä.</figcaption> </figure> Kokonaisuutena arvioisin, että haasteen kirjat eivät yllättäneet mitenkään myönteisesti. Suurin osa oli minun makuuni vähän turhan pitkäveteisiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta ehkä vika on enemmän minun kranttuudessani kuin kirjoissa. Toisaalta vikaa voi olla myös suomalaisessa kustannusalassa. Nämä kaikki olivat kuitenkin suomennettuja kirjoja ja pääosin marginaalisemmilta alueilta, ja onhan mahdollista, että valtavirran ulkopuolelta suomennettavaksi valitaan lähinnä sellaisia kirjoja, jotka edustavat täysin eri makua kuin minulla on. Mutta eivät haasteen kirjat kiinnostavuudessaan niin hirveästi erottuneet muista lukemistani kirjoista. Annoin haasteen kirjoille keskimäärin 2,82 Goodreads-tähteä, kun kaikkien Goodreads-arvioideni keskiarvo on 3,12. Kenties valitsen keskimäärin enemmän minua miellyttäviä kirjoja silloin, kun en tuijota pelkkää kirjailijan nimeä.</p> Haasteen parhaaksi kirjaksi nousi kirkkaasti Ngũgĩ wa Thiong’on</strong> Variksen velho</em>, josta kirjoitin Goodreadsiin näin: ”Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.” Muutenkin afrikkalaisissa kirjoissa tuntui olevan eniten kunnollista asennetta. Myönteisesti yllättivät myös baskikirjat.</p> Huonoimmiksi osoittautuivat itäeurooppalaiset kirjat, ja ne voin aivan surutta niputtaa samaan ryhmään. Harvoin olen lukenut niin rumaa ja ilkeää tekstiä kuin tämän haasteen itäeurooppalaiskirjoissa. Mitä lie historian traumauttamaa luonteenlaatua siinäkin on takana. Niin ikään haasteen kiinalaiskirjat olivat todellinen pettymys, sillä eivät ne olleet mitään oikeita kiinalaiskirjoja, vaan valekiinalaisia, sellaisia länsimarkkinoille tuutattuja orientalistisia mukanäkymiä Kiinaan. Seuraavaksi pitää kyllä etsiä ihan oikeita kiinalaiskirjoja.</p> Lue kaikki arvioni haastekirjoista haasteen Goodreads-hyllystä. Jatkossa suunnittelen tällaisia haasteita vähän huolellisemmin. Mutta ei sillä, eihän haaste olisi haaste, ellei se tuntuisi haastavalta.</p> Nyt taakse jää yks iso yrjökatu 2017-07-15T00:00:00+00:00 Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.</p> Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie!</em> Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.</p> Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.</figcaption> </figure> Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä</em> tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.</p> Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.</p> Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.</p> Hollanti, tuo mainio maa 2017-06-02T00:00:00+00:00 Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.</p> Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin</a> keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä</em> onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.</p> Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.</p> Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.</figcaption> </figure> Muutakin kuin kanavia ja tasamaata</h3> Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.</figcaption> </figure> </aside> Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.</p> Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.</p> Ihan perus Nijmegen.</figcaption> </figure> Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.</p> Utrechtin jättimäinen rautatieasema.</figcaption> </figure> Huojuvia taloja ja valokuiluja</h3> Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.</p> Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.</figcaption> </figure> Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.</p> Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.</figcaption> </figure> Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.</p> Mielenkiintoisen mekaniikan museoita</h3> Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.</p> Polkupyörämuseo Velorama</h4> Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama</a> on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.</p> Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.</figcaption> </figure> Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.</figcaption> </figure> Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.</p> Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.</figcaption> </figure> Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.</p> Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.</figcaption> </figure> Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.</p> Rinnakkaistandem.</figcaption> </figure> Kellopelimuseo Speelklok</h4> Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin</a> kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.</p> Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.</figcaption> </figure> Erilaisia kellopelejä.</figcaption> </figure> Hmmm...</figcaption> </figure> Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.</figcaption> </figure> Hollannin rautatiemuseo</h4> Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa</a> pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa</a> on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.</p> Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.</figcaption> </figure> Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.</figcaption> </figure> Kummajaisia kaupan</h3> Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin</a>, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.</p> Sarvijänis eli jackalope.</figcaption> </figure> Räpylijalka on tyrmistynyt.</figcaption> </figure> Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.</figcaption> </figure> Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.</p> Minä siellä antiikkikaupan peilissä.</figcaption> </figure> Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.</figcaption> </figure> Kirjoja, kirjoja, kirjoja!</h3> Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.</p> Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa</a> tai Nijmegenin De Feeksissä.</p> Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.</p> Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.</figcaption> </figure> Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea 2017-05-17T00:00:00+00:00 Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus</a> on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja).</p> Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän.</p> Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin</a> käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana.</p> Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja.</p> Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama.</p> Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan.</p> Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja.</p> Mikä se nimi olikaan? 2017-04-24T00:00:00+00:00 Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen vuodelle 2017: luen 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en (ilman lähteiden apua) osaa lausua. Haaste on oiva tapa saada itsensä lukemaan enemmän länsimaiden ulkopuolelta tulevaa kirjallisuutta, sillä suurimmaksi osaksi länsimaisten nimien lausuminen ei minulle kielitieteilijänä ole mikään ongelma. Toisaalta yksi haasteen haastavimmista osista onkin ollut löytää ehtoihin sopivia kirjoja — kielitieteilijänä minulla on melko hyvä käsitys jos jonkinkielisten nimien lausumisesta, joten suurin osa esimerkiksi Suomessa julkaistuista kirjoista on haasteeseen kelpaamattomia. Lisäksi on vaikea varta vasten etsiä sellaista, mitä ei osaa nimetä, joten haasteeseen sopivien kirjojen löytäminen on ollut melkoista sattuman kauppaa. Ennen tätä päivää olin lukenut vasta yhden haasteeseen sopivan kirjan, Chimamanda Ngozi Adichien</strong> novellikokoelman Huominen on liian kaukana</em>. Ja vuodesta on sentään kohta kolmannes kulunut, johan tässä on syytä kiristää tahtia!</p> Nyt tahti sitten kiristyy. Paikallinen pääkirjasto suljetaan vapun jälkeen remontin vuoksi heinäkuun loppupuolelle asti, ja kirjoille saa nyt kerralla kolmen kuukauden laina-ajan. Niinpä kävin hamstraamassa kerralla haasteesta vielä puuttuvat 16 kirjaa. Toimin yksinkertaisella tavalla: aloitin kaunokirjahyllyn A:sta ja kävin hyllyjä läpi järjestyksessä ja poimin kirjat, joiden kirjoittajan nimen lausumistavasta en ole varma. Kesän lukulistalla ovat näin ollen seuraavat kirjat:</p> Bernardo Atxaga</strong>: Tuolla taivaalla</em>. Baskikirjailijan nimi on ehkä litteroitu espanjalaisittain, tai sitten baskiksi, enkä tunne baskin äänne- ja kirjainjärjestelmiä. Pelaan varman päälle enkä kuvittele osaavani lausua tätä.</li> Marjaneh Bakhtiari</strong>: Mistään kotoisin</em>. Takakannen mukaan kirjan päähenkilö on syntynyt Iranissa. On siis mahdollista, että Ruotsissa asuvan kirjailijan nimi on farsia, mutta voi se olla jotain muutakin kieltä. Ei siis oikeasti mitään hajua.</li> Vilmos Csaplár</strong>: Hitlerin tytär</em>. Taitaa olla unkarilainen nimi. Edes unkarin ääntämiseen en ole koskaan tullut perehtyneeksi!</li> Marie Darrieussecq</strong>: Kummitusjuttu</em>. Ranskahan nyt on periaatteessa ihan helppoa lausua, paitsi kun kohdalle tulee pitkä ja vähän vieraampi nimi. Yläasteranskastakin on jo kulunut yli kaksi vuosikymmentä.</li> Aingeru Epaltza</strong>: Rock’n’roll</em>. Taas baskia, ja alkuteoskin on kirjoitettu baskiksi.</li> Xiaolu Guo</strong>: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille</em>. Kiina on todellinen ongelmatapaus. Oletan, että nimi on kirjoitettu pinyinillä, mutta joudun silti myöntämään, että en ole koskaan perehtynyt pinyiniin sen vertaa, että tietäisin, mitä äänteitä sen kirjaimet kuvaavat. Sitä paitsi pinyin on kehitetty mandariinikiinan latinisoimiseen, kun taas kirjailija on kotoisin Etelä-Kiinasta ja siten mahdollisesti muulta kuin mandariinikiinan alueelta, mutta hänen mainitaan olevan kiinalais-brittiläinen, mikä sekin vielä vaikeuttaa nimen lausumista. Ja yksinkertaistetusta kirjoitusasusta tämän kirjan kannessa puuttuvat kokonaan toonimerkit, minkä vuoksi on käytännössäkin mahdotonta päätellä, miten nimi lausutaan.</li> Bohumil Hrabal</strong>: Liian meluisa yksinäisyys</em>. Monien itäeurooppalaisten kielten tavoin tšekki on jäänyt minulle vähän vieraaksi.</li> Jorge Ibargüengoitia</strong>: Kuolleet tytöt</em>. Meksikolaiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjan alun perin espanjaksi. Mutta kun minä opiskelin espanjaa, ¨-aksenttia ei käsitelty ollenkaan. Voin siis parhaimmillaankin vain arvata, miten sukunimi lausutaan.</li> Raj Kamal Jha</strong>: Jos korkealla pelottaa</em>. Intialaiskirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Onko nimi hindiä vai jotain muuta kieltä? Ei aavistustakaan.</li> Alice Kuipers</strong>: Terveisin äiti</em>. Luulisi olevan helppoa, tämähän on hollantilainen nimi — paitsi että kirjailija on syntynyt Lontoossa ja asuu Kanadassa, joten on täysin mahdollista, että hän ei lausu nimeään hollantilaisittain. Oikea lausumistapa jää siis arvoitukseksi.</li> Choderlos de Laclos</strong>: Vaarallisia suhteita</em>. Jos voivat ranskalaiset nimet olla välillä vaikeita, niin tässä tapauksessa vaikeutta lisää vielä se, että kirja on 1700-luvulta. Lausuttiinko ranskaa silloin eri tavalla kuin nykyään?</li> Yiyun Li</strong>: Yksinäisyyttä kalliimpaa</em>. Jälleen kiinalainen pinyinnimi, josta puuttuvat toonimerkit. Tämä kirjailija on kuitenkin syntynyt Beijingissä, joten nimi on varmemmin mandariinikiinaa.</li> Sławomir Mrożek</strong>: Elämää aloittelijoille</em>. Puola on ihan yhtä vieras tapaus kuin tšekki. Aavistus on, mutta ei varmuutta.</li> Marie NDiaye</strong>: Kolme vahvaa naista</em>. Kansilehden mukaan ranskalainen afrikkalaistaustainen kirjailija, mutta kansilehti ei määrittele afrikkalaista taustaa sen tarkemmin, että voisin edes yrittää arvata, minkä afrikkalaiskielen mukaan nimi kannattaisi lausua. Ei sillä, että minä niitä niin hyvin tuntisinkaan. En toisaalta ole täysin varma siitäkään, miten nimi ranskalaisittain lausuttaisiin.</li> Ngũgĩ wa Thiong’o</strong>: Variksen velh</em>o. Kirjailija on kenialainen, mutta mitä kieltä hänen nimensä on? Oletan, että kikujua, sillä se mainitaan kirjan kansilehdellä teoksen alkukieleksi. No, en osaa lausua kikujua. Saman kirjailijan nimellä James Ngugi</strong> suomeksi julkaistu Nisun jyvät</em> on myös haastepinossa, mutta lähinnä siksi, että minulle on oman kirjoitustyön kannalta hyväksi tutustua postkolonialistiseen satiiriin vähän enemmän.</li> Marguerite Yourcenar</strong>: Anna, sisaresi…</em> Tämäkin on varmaan ranskalainen nimi.</li> </ul> Kas siinä satsi, jolla saan haasteen täyteen. Toivottavasti kirjojen sisältö on yhtä monipuolista ja yllättävää kuin kirjailijoiden nimistö.</p> Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen 2017-04-11T00:00:00+00:00 Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa nähtiin tällä kertaa dramatiikkaa etenkin kärjen takana. Kolmen suuren puolueen väliset erot mahtuvat runsaan kolmen prosenttiyksikön sisään ja kunkin puolueen muutos ääniosuudessa oli enimmillään vähän päälle prosenttiyksikön. Mutta vaalien todellinen voittaja on vihreät, jonka kannatus kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä. Vastaavasti todellinen häviäjä on perussuomalaiset, jonka kannatus laski 3,5 prosenttiyksikköä. (Katso tulokset ja grafiikat esimerkiksi Ylen sivulta.</a>)</p> Vaalitilastoja voi pyöritellä monella tavalla, ja yksi tapa hämärtää voittajien ja häviäjien valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia on puhua puolueiden saamista valtuustopaikoista. Tällä tavalla tarkasteltuna toki keskusta näyttää ylivoimaiselta puolueelta, joka sai lähes kaksinkertaisen määrän paikkoja vaalien ykköseksi nousseeseen kokoomukseen nähden. Niin ikään suureen voittoon yltäneiden vihreiden 536 paikkaa näyttävät vähiltä perussuomalaisten 769 paikan rinnalla, vaikka vihreiden ääniosuus oli miltei puolitoistakertainen perussuomalaisiin nähden. Epäsuhdan selitys on tietenkin siinä, että valtuustopaikan painoarvo pienessä ja isossa kunnassa on erilainen. Helsingissä on yksi valtuustopaikka runsasta kuuttatuhatta äänioikeutettua kohti, kun taas joissakin pienissä kunnissa valtuustopaikkoja voi olla jopa yksi jokaista neljääkymmentä äänioikeutettua kohti.</p> On siis mielekästä tarkastella, kuinka monta äänioikeutettua kunkin puolueen saamat valtuustopaikat edustavat ja millaisia muutoksia näissä voimasuhteissa on tapahtunut. Käytän lähteenä Oikeusministeriön julkaisemia taulukoita</a>. Tästä syystä lasken valtuustopaikan vallan suhteessa äänioikeutettujen määrään enkä suhteessa kunnan asukaslukuun; näin vältyn yhdistelemästä eri lähteistä saatuja ja eri tavoin kerättyjä tilastoja. Menetelmä on yksinkertainen: Puolueen kunnassa saamat valtuustopaikat kerrotaan kunnan yhtä valtuustopaikkaa vastaavalla äänioikeutettujen määrällä. Näin saadaan puolueen valta yhdessä kunnassa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Lopuksi lasketaan yhteen kaikkien kuntien arvot kullekin puolueelle. Näin saadaan puolueen kokonaisvalta kaikissa kunnissa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna.</p> Tällä tavalla laskien kokoomus sai 21,2 % valtuustopaikkojen vallasta, SDP 20,3 %, keskusta 18,3 %, vihreät 12,5 %, vasemmistoliitto 8,7 %, perussuomalaiset 8,6 %, RKP 4,6 % ja kristillisdemokraatit 3,5 % (ks. kuvaaja 1). Mielenkiintoinen on havainto, että neljän suurimman puolueen osuus vallasta on suurempi kuin näiden puolueiden saama osuus äänistä. Kaikkien muiden puolueiden osuus vallasta on niiden äänimäärää pienempi. Tältä osin valtuustopaikkojen suurempi määrä pienissä kunnissa tarkoittaa suurempaa valtaa. Erot ovat kuitenkin alle prosenttiyksikön suuruisia, joten epäsuhta ei ole kovin suuri. Kokonaisuudessaan puolueen valtakunnallinen ääniosuus vastaa kohtuullisen hyvin puolueen todellista osuutta kunnallisesta vallasta.</p> Kuvaaja 1: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrä koko maassa.</figcaption> </figure> Tällainen tarkastelu paljastaa myös mielenkiintoisella tavalla, mitkä puolueet saivat lisää valtaa ja mitkä puolueet menettivät sitä. Vaikka valtakunnallisella ääniosuudella tarkasteltuna kaikkien kolmen suuren puolueen (sekä perussuomalaisten) kannatus laski vuodesta 2012, valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrässä eduskuntapuolueista vain kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset menettivät valtaa (ks. kuvaaja 2). Sattumoisin nämä kolme ovat hallituspuolueita. SDP:n osuus vallasta kasvoi hieman, vaikka sen ääniosuus pienenikin. Suurin heilahdus tapahtui vihreiden ja perussuomalaisten akselilla: vihreiden valta kasvoi jopa enemmän kuin perussuomalaisten valta kutistui. Toiseksi suurin voittaja oli vasemmistoliitto, ja myös muut oppositiopuolueet kasvattivat valtaansa.</p> Kuvaaja 2: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrän muutos koko maassa verrattuna vuoden 2012 kunnallisvaaleihin.</figcaption> </figure> Pienten ja suurten kuntien valtuustopaikkojen painoarvon ero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puolueiden valtuustopaikkojen keskimääräistä valtaa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Keskustan 2823 paikkaa edustavat keskimäärin vain 284:ä äänioikeutettua, kun taas vihreiden 536 paikkaa edustavat keskimäärin 1024:ä äänioikeutettua. Muut eduskuntapuolueet asettuvat tasaisemmin välille 433–625 äänioikeutettua paikkaa kohti. Erot kertovat ennen kaikkea siitä, että keskustan valta keskittyy maaseudulle ja vihreiden valta kaupunkeihin, ja muiden puolueiden valta on jakautunut tasaisemmin kaupungin ja maaseudun välille. Vihreitä huimempaa paikkakohtaista valtaa käyttävät kuitenkin feministinen puolue (yksi paikka Helsingissä, 6211 äänioikeutettua paikkaa kohti) ja piraattipuolue (yksi paikka Helsingissä ja yksi Jyväskylässä, 3942 äänioikeutettua paikkaa kohti).</p> Kuvaaja 3: Puolueen valtuustopaikkojen määrä koko maassa ja keskimääräinen äänioikeutettujen määrä yhtä valtuustopaikkaa kohti.</figcaption> </figure> Yhteenvetona voidaan todeta, että näissä kunnallisvaaleissa hallitus hävisi valtaa ja oppositio voitti sitä. Eduskuntapuolueista eniten kasvoi vihreiden valta, peräti 53 %, ja eniten väheni perussuomalaisten valta, peräti 29 %. Lisäksi valtuustoihin pääsi käyttämään valtaa mielenkiintoisia uusia tulokkaita, feministinen puolue ja piraattipuolue. Juuri tämänsuuntaista muutosta tässä maassa tarvittiinkin.</p> Tätäkö kissa lukisi? 2017-03-22T00:00:00+00:00 Paljon lukevana on toisinaan vaikea valita seuraavaa kirjaa. Onhan niitä hyllyssä paljon, mutta minkä niistä nyt nimenomaan aina ottaisi? Taannoin näin Twitterissä kuvan, josta sain ajatuksen kokeilla uutta tapaa valita luettavaa. Kuvassa kissa istui viiden riviin asetetun kirjan takana. Vaikka kyseisen kuvan ottohetken tarkoituksena ei varmaankaan ollut luettavan valinta, minä jalostin siitä sellaisen. Lanseeraan tässä nyt tämän kissametodin</strong>:</p> Arvotaan hyllystä viisi satunnaista kirjaa.</li> Asetetaan kirjat riviin pöydälle arvontajärjestyksessä.</li> Odotetaan.</li> Valitaan se kirja, jonka viereen kissa ensimmäisenä asettuu.</li> </ol> Meidän kaunokirjallisuushyllyssämme on noin 480 kirjaa aakkosjärjestyksessä. Arvoin viisi satunnaislukua ja laskin hyllyn vasemmasta yläkulmasta alkaen järjestyksessä ja nappasin satunnaislukuja vastaavat kirjat. Olen hyllymme kirjoista ehkä noin parisataa jo lukenut, joten jos olisi tullut jokin aiemmin luettu, olisin valinnut järjestyksessä seuraavan lukemattoman kirjan. Näin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, vaan kaikki viisi kirjaa olivat aiemmin lukemattomia. Myös jos olisi valikoitunut kirja jatkuvajuonisen sarjan keskeltä tai lopusta, olisin joustanut säännöissäni ja palannut taaksepäin sarjan ensimmäiseen osaan. Näinkään ei tällä kertaa käynyt. Niinpä pöydälle päätyivät seuraavat viisi kirjaa:</p> Carolyn Keene</strong>: Neiti Etsivä kohtaa kolmion</em></li> Neil Gaiman</strong>: Fragile Things</em></li> Robin Hobb</strong>: Fool’s Errand</em></li> Terry Pratchett</strong>: Snuff</em></li> P.G. Wodehouse</strong>: Very Good, Jeeves</em></li> </ol> Sitten vain odottamaan. Mahdollisia tuomareita meillä on kolme, kaikki yhtä laiskoja tarttumaan toimeen. Kahvithan siinä odotellessa ehti juoda, mutta lopulta Säde tomerana lähti täyttämään tehtävää. Onneksi ehdin napata kuvan hänen valinnastaan: seuraavaksi luen Robin Hobbin Fool’s Errandin.</p> Juuh elikkäs. Olen kuullut sarjasta aiemmin, enkä hirveän ylistäviä sanoja. Tämä on kuulemma ensimmäistä trilogiaa siedettävämmän toisen trilogian aloitusosa. Ehkä minä tästä selviän! Kirjojen keskenjättämisprosenttini on kuitenkin vain noin yksi, eli en ole kovin huolissani. Yhtä kaikki armoton kissametodi kannustaa pitämään hyllyssä vain kirjoja, jotka oikeasti haluaa</em> lukea.</p> Säde rankan urakan jälkeen.</figcaption> </figure> Hylsyjä odotellessa 2017-02-21T00:00:00+00:00 Mistä tietää, että talvi on päättymässä? Siitä, että minä taas kolmen kuukauden jälkeen jaksan kirjoittaa blogiin jotain. Tänään on sikäli suuri päivä, että lähetin syyskuussa loppuun kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa muutamaan kustantamoon. Kuvassa ilmeeni, kun odottelen kustantamojen vastauksia. Saattaa kyllä naama väsähtää, jos liian monta kuukautta joutuu tällä tavalla irvistelemään.</p> Käsikirjoitus siis lähti tyrkylle runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen versio valmistui. Silloin sillä ei vielä ollut edes työnimeä, mutta kyllä sellainenkin tässä matkan varrella saatiin aikaiseksi. Varjosi joka ikkunassa</em> ei ehkä ole se, mihin mahdollinen kustantaja sitten lopulta päätyy, mutta minä sentään olen jo ehtinyt tottumaan siihen eikä se nyt niin loputtoman huonoltakaan nimeltä vaikuta. Työnimen keksimisen lisäksi viiteen kuukauteen on mahtunut paljon työstämistä ja jonkin verran uudelleenkirjoittamistakin. Yksi kömpelö juonikuvio lähti kokonaan pois, sen sijaan laajennettiin toista, jo aiemmin hiukan vihjailtua juonikuviota. Kertojaäänien määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Ja muuta sellaista pientä.</p> Erittäin suurta apua työstämiseen oli tammikuussa kokoontuneella romaanileirillä, jossa sain ratkaisevan tärkeää palautetta muilta kirjoittajilta. Leirimuotoinen työskentely on siksi antoisaa, että ilman muuta kannattaa sellaiselle osallistua, jos on tosissaan kirjoittamisensa kanssa. Ja jos sopivia leirejä ei ole muuten tarjolla, niin sitten voi järjestää sellaisen itse — niinhän minäkin tein. Tarvitaan vain muutama muu kirjoittaja, tekstien vastavuoroista kommentointia ja jonkun olohuone.</p> Mutta siellä se poikanen nyt on, isojen petojen raadeltavana. Luulen, että tänään on hyvä ilta lukea Marko Hautalaa</strong>.</p> Julkaisuluettelo piteni 2017-02-21T00:00:00+00:00 Osuuskumma on jo muutamana vuonna julkaissut ahkerasti raapaleita eli tasan sadan sanan mittaisia tarinoita. Minä olen ollut hidas astumaan tähän kyytiin, mutta viime syksynä viimein innostuin ja naputtelin jokusen raapaleen. Kaksi niistä päätyi kansiin asti! Glitterin hinta nousussa</em> ja Lomaparatiisin huumassa</em> julkaistiin sekä sähköisessä raapalepalvelussa että tämän vuoden alussa julkaistussa koosteantologiassa Ajantakojat – Kummalinnun munia 3</em>. Minun lisäkseni antologiaan on kirjoittanut seitsemäntoista muutakin osuuskummajaista, ja raapaleita on yhteensä runsaat sata. Mainiota luettavaa taidokkaasti toimitettuna koosteena.</p> Ei kaikki pinnat kireällä 2016-11-21T00:00:00+00:00 Sain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.</p> Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä</em>.</p> Romaanin tyylilaji on velopunk</em> — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.</p> Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.</p> Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):</p> Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.</li> Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.</li> Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.</li> Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.</li> </ol> Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan punk</em>-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.</p> Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.</p> Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.</p> Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.</p> Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.</p> Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.</p> Kultainen leikkaus kirjallisuudessa 2016-10-10T00:00:00+00:00 Osallistuin vastikään erääseen kirjoittamista koskevaan keskusteluun, joka koski tarinan jäsentämisen tapoja. Esittelin tapaa, jolla minä teen romaanimittaisia tarinoita: mistä aloitan, miten jäsennän, missä vaiheessa siirryn kirjoittamaan. Korostin, kuinka tärkeä vaihe minulle on sijoittaa tarinan tärkein käännekohta kultaisen leikkauksen kohdalle. Erityisesti tämä seikka herätti keskustelijoiden huomion: mainittiin, että ajatus tuntuu kirjallisuuden kohdalla vieraalta, ja kyseltiin, mitä se käytännössä tarkoittaa.</p> Totta kyllä, kultaisen leikkauksen käsite on kirjallisuudesta puhuttaessa hämmentävän vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin intuitiivinen ja monenlaisissa yhteyksissä käytetty estetiikan mittari, ja kultaisen leikkauksen mukaista harmoniaa löytyy taiteen lisäksi myös esimerkiksi luonnosta ja matematiikasta. Miten sitä ei sitten muka sovelleta kirjallisuuteen? Ja mitä sillä kirjallisuudessa voitaisiin tarkoittaa?</p> Muut saattavat esittää asian eri tavalla, mutta minulle se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lineaarisesti (alkaen ensimmäiseltä sivulta ja päättyen viimeiselle sivulle) tarkasteltuna tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensin tuleva on noin 62 prosenttia ja jälkimmäinen noin 38 prosenttia koko tarinasta. Tärkein käännekohta sijoittuu näiden kahden osan väliin. Tärkein käännekohta ei välttämättä ole mikään toiminnantäyteinen kohta, ja usein se onkin varsin hienovarainen tapahtuma, jotain, minkä jälkeen tarinassa ei niin sanotusti voi enää perääntyä. Aiemmin tämä kultaisen leikkauksen arvoinen kohta päätyi tarinoissani melko intuitiivisesti oikealle paikalleen, mutta nykyään suunnittelen sen tietoisesti siinä vaiheessa, kun tarinan kulku on pääosin tiedossa.</p> Mutta en kai minä nyt oikeasti voi olla ainoa, joka tukeutuu kultaiseen leikkaukseen? Vaikka siitä ei nyt puhutakaan, niin kai se silti näkyy julkaistuissa kirjoissa? Kyseessä on kuitenkin harmoninen ja luonnossakin esiintyvä ilmiö, voisi olettaa, että vähintään intuitio (mutta todennäköisemmin suunnittelu) ohjaa menestyvien kirjojen kirjoittajia sijoittamaan tärkeän käännekohdan kultaiseen leikkaukseen.</p> Tarkastelen malliksi joitakin viime vuosina lukemiani ja hyväksi havaitsemiani kirjoja. Huomaa, että seuraavat pätkät sisältävät mainituista kirjoista spoilereita. Jos et säikähdä, avaa pätkät plussasta.</p> Stephen King: Se</summary> Kingin tiiliskiviromaanin tarina polveilee henkilöstä toiseen ja aikatasosta toiseen, välillä on suoraa kerrontaa, välillä on päiväkirjamerkintöjä ja välillä on muistelua. Yhtenä tärkeänä kerronnallisena elementtinä kirjassa on seitsemän Häviäjän muodostama piiri. Kirjan alkupuolella mainitaan siellä täällä, että tunnelma oli odottava, koska piiri ei ollut vielä valmis. Kultainen leikkaus sattuu melko lailla tarkkaan 13. luvun loppuun. 13. luvussa käydään apokalyptinen kivisota, jonka päätteeksi Häviäjien porukkaan liittyy seitsemäs jäsen. Piiri on nyt valmis, ja Häviäjät voivat siirtyä odottamisesta hyökkäykseen. </details> J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta</summary> Tolkienin kolossaalinen teos koostuu kolmesta osasta, mutta niitä on mielekästä käsitellä yhtenä teoksena. Kultainen leikkaus osuu Kahden tornin jälkimmäisen puoliskon (4. kirjan) kolmanteen lukuun nimeltä Musta Portti. Frodo ja Sam ovat edenneet kohti Mordoria, mutta Kauhun Sola on suljettu Mustalla Portilla ja tie tuntuu nousseen pystyyn. Sitten Klonkku kertoo, että on toinenkin tie, ja Frodo ja Sam päättävät luottaa Klonkkuun. </details> Haruki Murakami: 1Q84</summary> Murakamin kolmiosaisen eepoksen kultainen leikkaus on lähes 2. ja 3. osan välissä, ja osien vaihtuminen on ilman muuta tärkeä kohta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kertojina vuorottelevat Aomame ja Tengo, kolmannessa kirjassa mukaan tulee myös Ushikawa. Mutta jos katsotaan tarkemmin, huomataan, että kultainen leikkaus ei osu aivan 2. osan loppuun, vaan 2. osan toiseksi viimeiseen lukuun. Kirja alkaa (1. osan 1. luvussa) siitä, kun Aomame poistuu taksista moottoritiellä, laskeutuu hätätikkaat ja huomaa päätyneensä toiseen todellisuuteen. 2. osan 2. viimeisessä luvussa Aomame yrittää poistua toisesta todellisuudesta alkuperäiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin hän sinne joutui: poistumalla taksista samalla moottoritiellä ja etsimällä samat hätätikkaat. Mutta täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla* Aomame huomaa, että toisessa todellisuudessa hätätikkaita ei ole eikä hän pääse niitä pitkin pois. </details> Umberto Eco: Ruusun nimi</summary> Econ luostarimysteerissä selvitellään paitsi murhaa myös kirjaston salaisuuksia. Kultainen leikkaus osuu neljänteen päivään kompletorion jälkeen, jolloin salapoliisimme William ja Adlon lähtevät yön pimeydessä selvittämään luostarin kirjaston salaisuutta. Paitsi että he kartoittavat koko kirjaston viimeistä mystistä ja suljettua huonetta lukuun ottamatta, he samalla selailevat innostuneina kirjaston kokoelmissa olevia, heille ennennäkemättömiä kirjoja. Kirjan lopussa kirjasto tuhoutuu tulipalossa. Voidaan siis sanoa, että kirjastosta jäävät jäljelle vain ne riemukkaat muistot, jotka he kultaisen leikkauksen kohdalla ehtivät ammentaa. </details> Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen</summary> Sekalainen seurue on saapunut luostariin hakemaan lääkinnällistä apua. Käy kuitenkin ilmi, että luostarissa vaarat uhkaavat. Kultainen leikkaus on kirjan 2. ja 3. osien välissä, ja 2. osan lopussa luostari on hyökkäyksen jäljiltä pahasti rappiolla ja seurueemme on jo jatkanut matkaa sieltä eteenpäin, kuka milläkin tavalla karkaamalla. Erityisen näyttävän paon on tehnyt Wistan, joka myöhemmin päihittää vastustajansa Gawainin sekä lohikäärmeen. Olisiko niin, että voittaja selvisi oikeastaan jo kultaisessa leikkauksessa? </details> Sarah Waters: Silmänkääntäjä</summary> Watersin viktoriaanisessa seikkailussa vilisee dramaattisia juonenkäänteitä ja matto vedetään lukijan alta moneen kertaan. Yksi tärkeimmistä käänteistä on kuitenkin se, kun Maud saa kuulla, ettei hänen äitinsä olekaan se yläluokkainen rouva, jota hän on äidikseen luullut, vaan hänet on syntymänsä jälkeen vaihdettu toiseen, alaluokkaiseen lapseen, ja nyt huijarit yrittävät erinäisten sekaannusten myötä saada Maudin äidin todellisen lapsen perinnön omakseen. Tämä paljastus tehdään juuri kultaisen leikkauksen kohdalla. </details> Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät</summary> Ollin ja Kertun elokuvallinen rakkaustarina etenee sekä järjestettynä että omalla painollaan. Kultaisen leikkauksen kohdalla tarina hidastuu, kuten kunnon elokuvan kuuluukin, ja Olli ja Kerttu suutelevat ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen ikonisella paikalla — vieläpä samalla paikalla, jossa he ensimmäisen kerran suutelivat kolmekymmentä vuotta sitten. </details> Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi</summary> Mikael piilottelee roskakatoksesta löytämäänsä peikkoa kerrostaloasunnossaan, mutta ajan mittaan piilotteleminen käy yhä vaikeammaksi. Kultaisen leikkauksen paikkeilla, 3. osan lopussa, Mikaelin mustasukkainen rakastaja kohtaa peikon ensimmäisen kerran, eikä mikään enää palaa entiselleen. </details> Yllättävää, eikö? Vai onko sittenkään? Tämän pienehkön otoksen perusteella on hyvin ilmeistä, että kultainen leikkaus elää kirjallisuudessa hyvin vahvana. On itse asiassa aiheellista olettaa, että kirjallisuuden kohdalla asiasta kyllä puhutaan, mutta eri nimellä: tarina jaetaan alkuun, keskikohtaan ja loppuun, ja tärkein käännekohta sijoitetaan keskikohdan lopulle, jolloin se sijoittuu varsin lähelle kultaista leikkausta.</p> Tietenkään jokaisesta kirjasta ei löydy tärkeää (tai tärkeintä) käännekohtaa juuri kultaisen leikkauksen kohdalta. Ei se kirjasta välttämättä huonoa tee. Mutta jos kirja on jotenkin vetämättömästi kirjoitettu tai se tuntuu epätasapainoiselta, voi hyvinkin olla, että sen mittasuhteet ovat tältä osin vähän pielessä.</p> Yksi kultaiseen leikkaukseen liittyvä piirre on sen skaalautuvuus. Logaritmisessa spiraalissa kunkin kahden peräkkäisen osuuden välinen suhdeluku on aina sama, ja Fibonaccin lukujonossa kahden peräkkäisen luvun suhde on aina sama. Tarkastelin edellä kustakin teoksesta vain ensimmäisen tason kultaista leikkausta. On kuitenkin hyvin mahdollista, että kirjoista löytyy myös sisäkkäisiä kultaisia leikkauksia, siis sellaisia, joissa kerran kahteen osaan jaetut osat voidaan jakaa samassa suhteessa uudelleen kahteen osaan aina uudelleen, ja joka leikkauksen kohdalla tarinassa on aina uusi käänne ja tunnelma tihenee.</p> Esteettisten ja harmonisten kuvioiden etsiminen kirjasta on mielenkiintoista, mutta ei siitä kannata itsetarkoitusta tehdä. Sen sijaan kannattaa uppoutua kirjaan ja lukea se ihan kirjana. Jos siitä haltioituu, voi lukemisen jälkeen miettiä, että mikä tämän upean elämyksen sai aikaan. Jos taas kirja on pettymys, voi miettiä, miksi se ei toiminut. Selityksenä voi hyvinkin olla niinkin yksinkertainen asia kuin kultainen leikkaus — tai sen puuttuminen.</p> Eikä raukalla ole edes työnimeä 2016-09-09T00:00:00+00:00 Sulautumassa osaksi Linnamäkeä.</figcaption> </figure> </aside> Nyt tämän kehtaa ehkä sanoa jo julkisemminkin. Romaanikäsikirjoitus saapui nimittäin eilen ensimmäiselle välipysäkille: ensimmäinen raakaversio valmistui 34 410 sanan (eli luddiittien kielellä 120 liuskan) mittaisena. Ja voi luoja mitä sillisalaattia se tässä vaiheessa onkaan — en tohdi itse edes lukea sitä läpi. No, keräilen rohkeutta jonkin aikaa ja lepuutan mieltäni.</p> Melko lailla yllättäen itsellenikin tämä kässäri eteni tähän pisteeseen näin nopeasti. Projektikansio on näköjään luotu kesäkuun 12. päivä eli alle kolme kuukautta sitten. Idea romaaniin syntyi suorastaan yhdeltä istumalta. Olin lukemassa erästä kirjaa, ja siinä sitten heräsi ajatus, että voisinhan minäkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Enkä suinkaan ihan mitä tahansa, vaan tietenkin sitä, mihin kutsumus on voimakkain: 1990-luvun Porvooseen sijoittuvaa maagista realismia. Seuraavaan aamuun mennessä synopsis oli valmis ja saatoin kirjoittaa ensimmäiset tuhatsanaiset. Alku ja loppu tulivat helposti, mutta keskikohtaa piti työstää aivan viime päiviin asti. Ja eiköhän sitä joudu rukkaamaan vielä aika paljonkin. Mutta enpä spoilaile tarinaa tämän enempää vielä tässä vaiheessa.</p> Minulle kirjoittajana tarinoiden tapahtumapaikat ovat aina kaikista tärkeimpiä. Senpä vuoksi lähdin alkuviikosta Porvooseen ihan omalle yksityiselle kirjoitusretriitilleni. Ja jumalat totisesti olivat minulle myötämielisiä! Airbnb:n kautta löysin majapaikakseni edesmenneen kirjailija Jussi Kylätaskun</strong> työhuoneen Jokikadun alkupäästä. Kaunista jokirantaa ja kansallismaisemaa katsellen naputtelin viimeiset kymmenentuhatta sanaa neljän päivän aikana. Ja milloin en kirjoittanut, kävelin minulle tärkeissä paikoissa ja annoin Porvoon loputtoman kerroksellisen historian ja magian täyttää mieleni. Sää oli suotuisa ja kaikki jälleen kerran niin kaunista, että ihan kipeää tekee. Ah, kun seuraavan kerran taas tarvitsen oikeanlaisen miljöön kirjoittamiselle, varaan ilman muuta tämän tunnelmallisen ja historiallisen majapaikan uudelleen. Ja toki — myös Jussinhuoneen emäntä Liisa Voima</strong> on mitä mainiointa seuraa silloin, kun todella haluaa uppoutua kulttuurikeskusteluun.</p> Nyt olen totta vie väsynyt, ja mieli on haikea, kun Porvoo on taas kerran jäänyt taakse. Mutta muistoissani se säilyy aina, ja toivon pystyväni herättämään nämä muistot tarinoideni kautta eloon. Prosessin etenemistä odotellessa tunnelmoitakoon vähän kuvilla ja musiikilla. Täältä romaanini alkaa:</p> Ja tänne se päättyy:</p> Usein tarinoilla on oma soundtrack. Minun tarinaani kuuluvat ainakin Nypyköiden Hirmumyrskyn aikaan</em> ja Cranberriesin No need to argue</em> -albumi kokonaisuudessaan.</p> Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa! 2016-08-25T00:00:00+00:00 Totisesti: nettikodittomuuden aika on ohi! Viime sunnuntaina löysin Discordin, palvelun, jota voisi kutsua chattipainotteiseksi someksi. Discord on lähtenyt liikkeelle pelaajayhteisöistä ja se on kehitetty tiimipelaajien väliseen teksti- ja puheyhteydenpitoon verkkopelaamisen aikana. Palvelu on kuitenkin niin mukava käyttää ja niin mukavalla tavalla yhteisöllisyyteen viekoitteleva, että hyvin oletettavasti sen suosio lähtee melkoiseen lentoon laajemmankin yleisön kuin vain pelaajien keskuudessa. Se täyttää täysin suvereenisti irkin hiipumisen jälkeensä jättämän aukon ja jättää varjoonsa kaikenlaiset passiivis-aggressiiviset someviritelmät (sellaiset kuin esimerkiksi Facebook).</p> Muiden kuin peliporukoiden yhteisöjen alustana Discordin ura on siis vasta alussa, mutta jo nyt julkisten yhteisöjen (tai Discord-jargonissa palvelimien) hakemistoa selaamalla löytää useampia yhteisöjä, joiden jäseniä yhdistävänä tekijänä on jokin muu kuin pelaaminen. Uusien yhteisöjen löytämisessä on samaa riemua ja maailman avautumisen huikeutta kuin silloin kaksariaikaan, kun kiinteät nettiyhteydet yleistyivät ja irkissä saattoi kotikoneellakin olla täysin rajatta. Mutta kuka tahansa voi perustaa Discordiin myös uusia yhteisöjä, ja siinä hommassa tunnelma on vieläkin mukavampi — vertailukohtaa voisi hakea jopa 1990-luvun purkkikulttuurista. Elikkäs, minäkin olen nyt avannut ensimmäisen julkisen Discord-yhteisöni (yhdessä muutaman muun erittäin hyvän tyypin kanssa).</p> Tyhjän arkin retkikunta</a> on suomenkielinen kirjoittajayhteisö, joka on tarkoitettu kaikille kirjoittajille aloittelevista harrastajista ammattilaisiin. Halusin perustaa tällaisen yhteisön, koska verkossa ei tällä hetkellä mitään vastaavaa ole (millään alustalla) ja koska taannoin toimineella Paperiarkki</em>-foorumilla ja sen irkkikanavalla oli aivan suunnaton vaikutus minun ja monen muun kirjoittamiseen ja elämään ja yleisemminkin Suomen spefikenttään. Toivon Tyhjän arkin retkikunnan voivan vaikuttaa samalla tavoin myönteisesti monien kirjoittajien sosiaaliseen elämään ja kirjoitustyöhön.</p> Kaikki ovat siis tervetulleita Tyhjän arkin retkikuntaan, ja kutsua saa jokainen jakaa myös muille kirjoittajille. Yhteisöön liittyminen vaatii kaksi asiaa: 1) Luo Discord-käyttäjätunnus. 2) Klikkaa tätä kutsulinkkiä</a>. Ja jos haluat jakaa tämän ihanuuden eteenpäin, kopioi vain tuo samainen kutsulinkki matkaan ja kerro vaikka omin sanoin, mistä on kyse. Kutsulinkki on julkinen ja voimassa rajattomasti.</p> Tämä on siis tosiaan vasta alkua Discordin yhteisöjen lisääntyvässä suosiossa, sanokaa minun sanoneen!</p> Nettiyhteisöllisyys as it should be.</figcaption> </figure> Muutosten vuodet 2016-08-10T00:00:00+00:00 Tulinpa tuossa ihan ohimennen huomanneeksi, että vastikään täyttyi kolme vuotta siitä, kun pääsin aloittamaan feminisoivan hormonihoidon. Kun elimistön hallitseva sukupuolihormoni vaihtuu testosteronista estrogeeniksi, tapahtuu tietenkin monenlaista. Tärkeimmät muutokset ovat henkisiä, ja niitä on vaikea kovin tarkasti mitata tai eritellä. Mutta fyysisiäkin muutoksia tapahtuu, ja niistä on paljon helpompi pitää kirjaa. Lyhyesti (ja yksinkertaistetusti) sanottuna aineenvaihdunta ja kehon koostumus muuttuvat erilaisiksi: lihasmassa vähenee ja rasva lisääntyy, ja rasva myös kerääntyy eri kohtiin vartaloa kuin aiemmin.</p> Kun hormonihoito kolme vuotta sitten alkoi, otin tavaksi mitata kerran viikossa mahdollisimman samanlaisissa oloissa (joka keskiviikkoaamu ensimmäisen vessassa käynnin jälkeen ennen mitään syömistä tai juomista) painon sekä rinnan, vyötärön ja lantion ympäryksen. Tarkastelen nyt näissä mitoissa kolmen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Käytän neljän mittaustuloksen eli neljän viikon keskiarvoja, ellen toisin mainitse, jotta satunnaisuuden vaikutukset tuloksiin ovat pienemmät.</p> Paino on kolmen vuoden aikana noussut vaatimattomat 0,8 kg. Muutos on yllättävän pieni siihen nähden, että feminisoivan hormonihoidon yleensä sanotaan nostavan painoa muutamalla kilolla. Mutta painoni ei ole suinkaan muuttunut mitenkään tasaisesti ja vain yhteen suuntaan. Kolme vuotta sitten painoin 62,2 kg ja nyt 63,0 kg, mutta välillä paino on laskenut 60 kiloon ja välillä taas käväissyt 64 kilossa. Mitään varsinaisia elämäntapamuutoksia, kuten oleellisesti erilaisia ruokavalioita tai liikuntatottumuksia, ei tässä ole tietoisesti tehty, mutta elämä nyt ei vain ole koko ajan samanlaista tuubaa, niin kyllähän sitä vaihtelua syntyy. Yleisesti vaikuttaa siltä, että kesällä paino on matalampi kuin talvella, mikä varmaan johtuu aika paljolti siitä, että kesällä tulee käveltyä ja pyöräiltyä enemmän.</p> Rinnanympärys (nännien päältä mitattuna) on vaihdellut mielenkiintoisesti. Lähtötilanteesta 90 cm on käväisty välillä peräti 98 sentissä, ja nyt lukema on 95 cm. Suurin kasvu tapahtui jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, minkä jälkeen lukema pysyi puolisen vuotta suunnilleen samana, ja sen jälkeen rinnanympärys on vähitellen pienentynyt. Koska rintakudosta on kuitenkin tullut ihan mukavasti, rinnanympäryksen myöhempi pieneneminen johtuu epäilemättä lihasmassan vähenemisestä — ehkäpä selkälihakseni ovat nyt sitten surkastuneemmat. Harmikseni en tajunnut, että kannattaisi mitata rinnanympärys myös rintojen alta ja mahdollisesti myös rintakudoksen yläpuolelta. Näin rintakudoksen ja lihasmassan suhteen muutosta olisi voinut tarkastella paremmin.</p> Vyötärönympärys oli alun perin 80 cm, ja nyt se on 74 cm. Suurin osa muutoksesta tapahtui jo ensimmäisen vuoden aikana. Koska paino on noussut hieman ja lihaskudos mitä ilmeisimmin on vähentynyt, on ilmeistä, että rasva tosiaan kertyy nykyään pääasiassa muualle kuin vyötäröön. En kylläkään oikein osaa sanoa minne, koska melkeinpä luuta ja nahkaa minä joka tapauksessa olen.</p> Lantionympärys oli aluksi 90 cm, ja nyt se on 94 cm. Kasvu tapahtui pääosin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana, ja sen jälkeen lantionympärys on sahannut vähän edestakaisin siinä samalla kun painokin on heilahdellut. Vyötärön ja lantion suhdeluku on siis alussa ollut noin 0,9, ja nyt se on noin 0,8.</p> Yhteenvetona voidaan todeta, että suurimmat muutokset kehon koostumuksessa tapahtuvat ensimmäisen vuoden aikana, mutta kyllä vielä kolmenkin vuoden jälkeen tapahtuu vähittäistä muutosta. Jatkan näitä mittauksia edelleen, kunnes näyttää siltä, että mitään hormonihoidon aloittamiseen liittyvää muutosta ei enää tapahdu.</p> Jälkeenpäin voin tosiaan sanoa, että olisi kannattanut mitata muitakin kuin noita tavanomaisia strategisia mittoja. Rintakehän ylä- ja alaosien ympärysmitan lisäksi olisi voinut olla kiinnostavaa mitata hauiksen ympärystä ja ehkäpä reiden ympärystä. Näin lihasmassan muutoksista olisi saanut paremman käsityksen. Nytpä näitä ei ole enää järkeä alkaa mitata, kun muutokset ovat jo tapahtuneet.</p> Hormonihoidon lisäksi aloitin kolmisen vuotta sitten puheterapian, jonka tavoitteena oli löytää feminiinisempi puheääni. Äänihän ei siis estrogeenihoidolla muutu, vaan siihen tarvitaan muita toimenpiteitä. Tästä äänen muutoksesta enemmän seuraavassa videossa, jossa myös luen pätkän iänvanhaa raamatunkäännöstä. (Päivitys 3.11.2024: Video ei ole enää saatavilla.)</em></p> Tiskikeijun taian avulla sinäkin voit pelastua 2016-07-02T00:00:00+00:00 Finncon</a> on taas Tampereella. Ja sehän tarkoittaa — paitsi sitä, että minä seison Osuuskumman</a> pöydän takana myymässä kirjoja — että voi aivan huoletta pukeutua ihan reilusti överiksi, eikä edes mitenkään erotu joukosta. Minä vedin ylleni tiskikeijun sotisovan, joka tuli joillekuille tutuiksi jo neljän vuoden takaisessa Tampereen Finnconissa.</p> Asussa yhdistelen sekä valmiita vaatteita että itse tehtyjä asusteita. Kukkakuvioinen hame on merkkiä Twentyone ja t-paita Seppälästä. Alun perin käytin asussa vihreitä El Naturalistan remmikenkiä, jotka värinsä puolesta ovat hiukan sopivammat kuin nämä nyt jalassa olleet Fly Londonit, sekä vihreitä päivänkakkarakuvioisia sukkahousuja. Mutta kun ulkona (ja sisällä Tampereen yliopiston päätalossa) on niin turjakkeen kuuma, niin jätin sukkahousut pois, ja senpä vuoksi vaihdoin kengätkin, koska mainitut El Naturalistat hankaavat isovarpaan rakkuloille alta aikayksikön ilman sukkia.</p> Keijuasu tästä kokonaisuudesta syntyy toki vasta siivillä. Nämä siivet olen väsännyt ihan itse: kuumaliimalla olen sutaissut epämääräisiä organzanpaloja paksusta rautalangasta väännettyyn kehikkoon, ja olkahihnat kiristetään (ja siivet nostetaan ylemmäs) irrallisella eteen solmittavalla rusettinauhalla. Siivet hulmuavat erityisen hienosti keinussa — katso gifu jutun lopussa.</p> Hatun inspiraatio on peräisin Moldovan vuoden 2011 euroviisuesityksestä</a>, jossa lavalla liihottaa pasuunakeiju yksipyöräisellään. Kyseinen pasuunakeiju on eittämättä ollut yksi suurimman vaikutuksen minuun tehneistä populaarikulttuurin hahmoista. Töttöröhatun runko on sanomalehtisuikaleilla vahvistettua kartonkia. Tekoturkis on liimattu kartongin päälle ja ommeltu reunasta kiinni hatun sisällä olevaan päänmyötäiseen vuoriosaan, ja koristenauhat on ommeltu turkikseen kiinni. Pysyy yllättävän tukevasti päässä, vaikka minä poropeukalo sen teinkin — ja hiostaa ihan hemmetisti näin kesällä!</p> Taikasauvana toimii luotettava Pirkan tiskiharja — tietenkin samaa sävyä kuin siivet. Ilmeestä päätellen kuvan keiju taisi juuri kuulla, että joku on jynssännyt taikasauvalla homeisia astioita. No ei vaiskaan! Taikasauvaa ei ole tiskivedessä sotkettu, sillä tiskikeijuhan saa astiat puhtaaksi ihan vain yksinkertaisella ranneliikkeellä.</p> Oho! Joku oli unohtanut taikasieniä tiskikeijun tielle. Mitenkähän myyntivuoro nyt mahtaa sujua?</p> No niin, olisihan se pitänyt arvata, että tällaista siitä tulee.</p> Eh, nyt on ehkä paras lopettaa todistusaineiston julkaiseminen, ennen kuin tiskikeijua tullaan syyttämään rehtorien häpäisystä!</p> Tavallaan ympyrä sulkeutui 2016-06-30T00:00:00+00:00 Juhannus, ah, yhtä nihkeä asia kuin mikä tahansa yleinen juhlapäivä. Sellainen, jonka viettämisen voi useimmiten aivan mainiosti jättää väliin. Paitsi että tänä vuonna tuli tehtyä toisin. Lähdin kaveriporukan (!) kanssa juhannukseksi maalle (!!) ja vieläpä ajoin sinne autolla (!!!), vaikka tähän nimenomaiseen kohteeseen olisi päässyt junallakin aivan ovelle asti. Jep niin, juhannus kului Uimaharjun asemalla, jonka remonttia raportoivan blogin mainitsinkin jo taannoin Liebster-haasteen yhteydessä.</p> Ja miksikö sanon ympyrän sulkeutuneen? No, vielä viisi vuotta sitten asuin itsekin Pohjois-Karjalassa. Eihän siellä oikein sosiaalisia piirejä ollut, ja jos joskus onnistui jonkun muualla asuvan tutun houkuteltua käymään siellä, niin se oli oikein vuosisadan tapaus. Kuten juuri viisi vuotta sitten juhannuksena oli, kun kirjoittajakollegat Jyväskylästä ja Tampereelta tulivat paikan päälle tekemään juhannuksesta kaikkien aikojen juhannuksen. Ennen kuin vuottakaan siitä oli kulunut, olin sentään jo saanut aikaiseksi lähteä litomaan koko korpimaakunnasta. Ja nyt minä sitten itse lähdin sinne sulostuttamaan tuoreehkojen tulomuuttajien juhannusta. Mahtavaa oli, ehkä kaikkien aikojen kakkossijalle päässyt juhannus — heti sen viiden vuoden takaisen jälkeen!</p> Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa? 2016-05-26T00:00:00+00:00 Satakunnankatu 21:een valmistui vastikään autopaikaton asuintalo, jossa on 37 asuntoa ja kolme liikehuoneistoa. Uutta ja radikaalia ajatusta kauhisteltiin ja vähäteltiin vähän siihen malliin, että ei kai kukaan nyt voi asua talossa, jos ei saa pysäköidä omaa autoaan oman kiinteistön halliin. Breaking news: 1) Monilla ei ole omaa autoa. Erityisen paljon heitä asuu keskustassa. 2) Naapurikiinteistöissä on pysäköintipaikkoja, ehkä oman auton voi tarvittaessa pysäköidä naapurista vuokrattuun ruutuun. 3) Uudessa talossa ei ole tällä hetkellä yhtään asuntoa vapaana. Näkyvät ne autopaikattomat asunnot hyvin kelpaavan, vaikka ovatkin selvästi keskustan vuokra-asuntojen kalleimmassa ryhmässä.</p> Mietitään tarkemmin tuota kakkoskohtaa. Siinä on oikeastaan jo alkiotasolla ajatus siitä, että asuinalueiden pysäköinti järjestettäisiin kiinteistökohtaisen pysäköinnin sijaan keskitetysti joko erillisissä pysäköintilaitoksissa tai joidenkin tiettyjen asuin- tai liikekiinteistöjen yhteydessä ja pysäköinti hinnoiteltaisiin markkinoilla. Keskusta-alueet olisivat erinomainen paikka aloittaa tällaisen järjestelmän käyttöönotto: Niissä maa on kallista, ja sen myötä myös asunnot ovat kalliita. Tilaa on vähän, ja se olisi syytä käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Autottomien kotitalouksien osuus on suuri. Kotitaloudet tarvitsevat pysäköintipaikkaa iltaisin ja öisin ollessaan kotona, yritykset tarvitsevat samoja pysäköintipaikkoja päivisin, kun niiden työntekijät ovat tulleet keskustaan töihin, joten samoja pysäköintipaikkoja voisi ehkä käyttää useaan eri tarpeeseen.</p> Ja väitän, että jos kaikki pysäköinti (niin pitkäaikainen asukaspysäköinti kuin lyhytaikainen asiointipysäköinti) hinnoiteltaisiin markkinoilla, keskustassa olisi jo tällä hetkellä niin mittavasti ylitarjontaa pysäköinnistä, että juuri mihinkään korttelirakennetta täydentävään uuteen asuintaloon ei tarvitsisi omia pysäköintipaikkoja rakentaa. Esitän väitteeni perusteluksi yhden yksittäistapauksen, mikä ei tietenkään yleisellä tasolla riitä, mutta tämän yksittäistapauksen sijainti ja koko ovat jo itsessään melko edustavia. Yksittäistapaus on valikoitunut sillä perusteella, että satun itse asumaan tässä, joten nämä tiedot ovat helposti käytettävissäni. Kannustan kaikkia muita tekemään vastaavat laskelmat omasta asuinkiinteistöstään, ja näin tapaus kerrallaan saadaan muodostettua jonkinlainen kuva siitä, millainen asukaspysäköinnin tarjonta ja kysyntä Tampereella vallitsee.</p> Satakunnankatu 22 (eli Kuninkaankatu 5) sijaitsee tuon mainitun uuden autottoman vuokratalon naapurissa. Tämä olisi yksi mahdollinen kiinteistö, josta autottoman talon asukkaat voisivat autopaikan vuokrata. Aivan suoraan tämän kiinteistön naapureina sijaitsee kaksi Finnparkin pysäköintilaitosta, P-Anttila ja Plevna. Lyhytaikaista pysäköintitilaakin siis löytyy läheltä ihan riittämiin. Tässä kiinteistössä on 212 asuntoa, kymmenkunta liikehuoneistoa (kauppoja, ravintoloita, muita palveluyrityksiä) ja ihan mainittavasti myös toimistoja. Pysäköintihallissa on 192 autopaikkaa, maan päällä on vielä 10 paikkaa lisää. Kiinteistö on suuri sekä asukas- että kivijalkaliikekiinteistöksi, ja pysäköintihallikin on huomattavan suuri.</p> Kävin laskemassa pysäköintihallissa olevien autojen määrän kahtena eri ajankohtana: viime yönä puolenyön aikaan ja tänään kello 13. Yöllä hallissa oli 102 autoa. Tämän verran hallissa on autoja, kun kaikki muut kuin yövuorolaiset ja autolla lomalle lähteneet ovat kotona (huomattakoon, että nyt ei edes ole lomakausi, joten lomailijoiden määrä ei liene kovin suuri). Päivällä hallissa oli 80 autoa. Tässä on varmasti mukana keskustaan (joko tähän kiinteistöön tai naapurikiinteistöihin) töihin tulleiden, muualla asuvien autoja.</p> Yöllä pysäköintihallin käyttöaste oli 53 % ja päivällä 42 %. Kumpikaan lukema ei ole erityisen korkea, mutta ei myöskään erityisen matala. En tiedä, kuinka suuri osa hallin paikoista on vuokrattu ja kuinka suuri osa vapaana, mutta en usko, että käyttöaste tuosta 53 prosentista kovin paljoa yleensä nousee — sehän on laskettu silloin, kun suurin osa talon asukkaista on kotona. Autottomien kotitalouksien osuus näyttää siis olevan sangen korkea muissakin kuin autopaikattomissa keskustakiinteistöissä. Jos oletetaan, että paikoista noin 60 % on asukkaiden käytössä, naapuritonteille voitaisiin rakentaa 143 autopaikatonta asuntoa lisää ja vuokrata paikat niiden asukkaille, ja vasta tällöin hallin käyttöaste olisi lähellä sataa prosenttia.</p> Mielenkiintoista olisi myös tietää, mikä vaikutus pysäköintihallipaikan hinnalla on kysyntään. Tässä talossa hallipaikan vuokra on 100 euroa kuukaudessa (tai oli kaksi vuotta sitten, kun tähän muutimme ja asiasta kerrottiin, se on voinut muuttua sen jälkeen). Laitakaupungin lähiöiden autopaikkavuokriin verrattuna hinta kuulostaa korkealta, mutta onko se lähelläkään markkinahintaa? Jos hallin käyttöaste on näin matala kuin on, saattaa olla, että asukaspysäköinnin kysyntä on jopa niin heikkoa, että hintaa pidetään liian korkeana. Onko hinta oikeudenmukainen? Jos lasketaan autopaikan neliövuokra ja verrataan sitä saman kiinteistön vuokra-asuntojen neliövuokraan, niin autopaikan vuokra on suunnilleen kolme neljäsosaa asunnon vuokrasta. Asunnossa voi toki asua ja pysäköintihallissa ei, joten ehkä hintaero on siihen nähden oikeudenmukainen. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hinnoittelemalla pysäköintipaikat oikein voitaisiin välttää tarpeettoman pysäköintikapasiteetin rakentamista asuinkiinteistöihin. Ainakaan uutta asukaspysäköintikapasiteettia ei näille kulmille todellakaan tarvita.</p> Neljän vuoden kuiva kausi katkesi 2016-05-11T00:00:00+00:00 Viikko sitten intouduin ostamaan uuden uimapuvun. Aivan heräteostoksesta ei ollut kyse, sillä olin jo vähän miettinyt, että voisin vaikka kokeilla, josko uimahallissa käynti nykyään onnistuisi. Edellisestä uimahallikäynnistäni olikin jo melkein neljä vuotta, ja silloin uinti päättyi siihen, että minut heitettiin hallista ulos ja toivotettiin tervetulleeksi takaisin sitten, kun hoitoni olisivat kutakuinkin päätöksessä. Blogasin tuolloin asiasta (mutta se oli vanhassa blogissa, jonka sisältö on jo siirtynyt autuaampiin bittiavaruuksiin, joten en valitettavasti voi silloisiin kokemuksiin linkata), siitä syntyi jonkin verran julkisuuttakin, ja Tampereen vihreät tekivät valtuustoaloitteen uimahallikävijöiden tasa-arvoisemmasta kohtelusta. Ymmärtääkseni kaupungin vastaus valtuustoaloitteeseen oli sitä tasoa, että mitään konkreettisia muutoksia käytäntöihin ei katsottu tarpeelliseksi tehdä. En siis tiedä, saisinko edelleenkään käydä rauhassa uimahallissa, jos näyttäisin samalta kuin silloin. Mutta siitä on jo neljä vuotta ja paljon on sinä aikana ehtinyt tapahtua, joten tämänpäiväistä kokeilua ei voi suoraan rinnastaa siihen, mitä aiemmin tapahtui.</p> Vaan ei muuta kuin matkaan. Pyynikin uimahalli on melkein naapurissa, ja olen kuullut, että halli on viihtyisämpi kuin Kalevan uintikeskus, joten sinne siis. Mutta ovella huomasin, että en ollut muistanut tarkistaa aukioloaikoja: halli aukeaa keskiviikkoisin vasta kello 13. Onneksi en päätynyt oven taakse aamutuimaan, vaan 12.39, joten menin puistonpenkille toviksi katselemaan kenkiäni ja odottamaan hallin avautumista. Kengät muuten ovat vanhat tutut Grünbeinit, mekko ja sukkahousut Indiskan ja nahkatakki kirppikseltä löytynyt merkkilaputon. Aluksi ajattelin, että voisin pukaista vaaleanruskean vakosamettitakin, mutta päädyin lopulta tähän pidempään nahkatakkiin. Kyseisessä vakosamettitakissa kokonaisuus olisikin ollut melko ysäri, kun ensinnäkin mekko on jo hyvin lyhyt (ja kreppikangasta), mutta mainittu takki vieläkin lyhyempi. No, ehkä joku toinen päivä (hmm, kenties huomenna?!).</p> Mutta se uimahallikäynti, niin, tällä kertaa kaikki sujui vallan mainiosti, toisin sanoen minuun ei kiinnitetty hallissa erityistä huomiota. Ja uiminenkin sujui, kaikkinensa sain räpiköityä jotain koirankaltaista uintia kilometrin verran. Aikaa pulikoimiseen meni noin tunti: uin sata metriä kerrallaan noin viidessä minuutissa ja hengittelin minuutin tai pari ennen seuraavaa satasta. Juuh, ei ole tekniikkani ihan terävimmillään eikä vauhti päätähuimaavaa, mutta enpä minä sinne ajanoton takia mennyt, vaan saadakseni vähän kuntoiltua. Sitä paitsi uidessa on pakko pitää prillejä, ja kun en ole vahvuudellisia uimalaseja hankkinut, niin uidessa on aina pidettävä pää pinnalla.</p> Pyynikin hallikin on, kuten olin etukäteen kuullut, paikkana Kalevan uintikeskusta miellyttävämpi: ei liian urheilupaikkamainen, mukavasti vanhanaikaisen rakennuksen tunnelmaa. Tosin Kalevan halli on remontoitu sen jälkeen, kun siellä viimeksi kävin, mutta tuskinpa sieltä sitä yleistä hallimaisuutta on pois saatu. Joka tapauksessa näiden hyvien kokemusten jälkeen rohkenen toistekin uimaan. Kuulin muuten, että minulla saattaisi olla mahdollisuus saada erityisuimakortti. Ehkä ihan harkinnan arvoinen juttu.</p> Pyhäjärven proto-pinup-ympäriajo 2016-05-09T00:00:00+00:00 Pyhäjärven maisemareitti avattiin vuonna 2012, ja ihan alusta asti minulla on ollut suunnitelmissa ajaa se jossain vaiheessa. Eipä vain ole tullut ajettua. No, nyt kun kerran on kesä ja työtilannekin sallii rentoutumisen, niin ajattelin sitten hurauttaa reitin ympäri jo tänään. Tyylilleni uskollisena en pyöräile missään neontrikoissa, vaan ajoasuna oli tänään Indiskan sininen pallomekko ja El Naturalistan lehtisandaalit. Koska pyöräilin yksin, niin ei ollut ketään ottamassa minusta edustavaa kokoasukuvaa blogia varten, mutta voitte tietenkin kuvitella, kuinka viiletin metsäteillä kutakuinkin klassiseen pinup-tyyliin</a>. Tässä itse ottamassani kuvassa pidän jäätelötaukoa Pirkkalassa 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen.</p> Totisesti, maisemareitti on maisemareitti. Pääpiirteissään reitti seuraa Pyhäjärven rantoja, mutta monin paikoin rannassa on rakennuksia tai pusikkoa niin, että järvi ei ole koko ajan näkyvissä. Suuren osan matkasta saa kuitenkin ihailla järvimaisemia, jotka näin poikkeuksellisen aikaisena alkukesänä ovat ihanan virkistävää katseltavaa. Maisemareitti tarkoittaa myös sitä, että pääosin reitti kulkee mutkitellen ja etäällä pyöräilyn pääreiteistä. Välillä ajetaan metsäpolkua, välillä parkkipaikan läpi ja toisinaan jopa maantien reunassa. Tylsimmillään reitti on Rajasalmen ylityksessä ohitustien varressa, kauneimmillaan Pirkkalan rantakaduilla. Missään kohdassa reitti ei kuitenkaan ole niin haastava, että pinup-tyylikkyyttä tarvitsisi kompomitteerata. Matkaan voi myös lähteä vaikka ilman karttaa, jos on etukäteen tutustunut reittikarttaan, sillä koko matka on merkitty sinisillä Pyhä-opastetarroilla, ja eksymisen vaara on vähäinen, jos vain on valppaana.</p> Pyhäjärven maisemareitti on kapeimmillaan tällaista metsäpolkua.</figcaption> </figure> Ympyräreitin voi aloittaa tietenkin mistä kohtaa tahansa. Minä aloitin ajamalla Kuninkaankatua Nalkalaan ja sieltä Eteläpuiston läpi Pyynikille. Näin reittini päättyi Laukontorille, josta palasin Kuninkaankatua kotiin. Valitsin vastapäivään kiertämisen ennen kaikkea siksi, että kartasta katsottuna myötäpäivään kiertäessä joutuu nousemaan enemmän pahempia ylämäkiä, ja näin sain myös pahimman ylämäen ajettua heti matkan aluksi, niin sitä ei tarvinnut pinnistellä enää loppuvaiheessa viimeisillä voimilla. Kilometrejä mittariin kertyi 33, ajoaikaa kului 2:12 tuntia ja pysähdyksiin (sis. jäätelötauko) kului 14 minuuttia. Keskinopeus 15 km/h ei ole lainkaan huono, kun ottaa huomioon, millaisella varustuksella ja pohjakunnolla matkaan lähdin. Joo, tätäkin piti sitten neljä vuotta jahkailla!</p> Tampere fiets chic 2016-05-09T00:00:00+00:00 Maar deze tekst is in het Fins?! Ja klopt, we fietsen ook in Finland. Groetjes naar Haagse fiets chic! </aside> Eilisestä kesäilystä rohkaistuneena iskin tänään vähän isompaa vaihdetta silmään ja pukeuduin hyvin keveään ja kesäiseen Indiskan kukkamekkoon. Jalkaan riittivät aivan mainiosti vanhat tutut Fly Londonin sandaalit. Ja mitä näin kauniina alkukesän päivänä sitten tekisi? No, esimerkiksi pyöräilisi.</p> Kirjoituksen otsikko on saanut inspiraationsa Haagse fiets chic -kuvablogista, jossa valokuvaaja Kevin McPeake</strong> julkaisee Haagin kaduilla kuvattuja arkisia polkupyöräilijöitä. Hollantilaiseen tapaan arkipyöräilijät eivät ole mitään trikoosalamia, vaan pyörien päällä näkee kaikenlaista pukeutumistyyliä — ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tällainen hollantilainen suhtautuminen pyöräilyyn vastaa hyvin sitä, miten minäkin pyöräilyn miellän: olennainen osa arkista paikasta toiseen kulkemista kaupungissa, ei mitään varsinaista urheilua tai liikuntaa.</p> Mutta kun minulla nyt ei ole työmatkoja enkä muutenkaan säännöllisesti käy missään kävelymatkaa kauempana, niin omalla kohdalla nämä pyöräilyä vaativat kulkemiset on useimmiten keksittävä ihan omasta takaa. Tänään päätin polkaista katsomaan, miltä näyttää Hatanpään valtatien uusi pyörätie ja miten Härmälän rakennustyöt etenevät.</p> Finlaysonin suunnalta keskustorin ja Hämeensillan yli pyöräileminen ei ole mitenkään nopeaa tai miellyttävää, kun pyöräilijöiden on kuljettava jalankulkijoiden seassa ja väylät ovat kapeita. Onneksi asiaan tulee lähivuosina muutoksia, mutta vielä toistaiseksi tämä on aika lailla välttämisen väärti paikka. Sekasorto jatkuu vielä Koskipuiston pysäkkien takana, mutta Verkatehtaankadun risteyksestä alkaa uusi pyörätie, ja järjestelyt ovat heti paljon miellyttävämmät. Mutta vielä on jalankulkijoilla opettelemista, sillä pyöräväylällä tuntuu liikkuvan tällä hetkellä enemmän kävelijöitä kuin pyöräilijöitä.</p> Hatanpään pyöräväylän keskeneräisyys on myös hyvin konkreettista, kun jo Koskikeskuksen eteläpään kohdalla kävelytie on työmaa-alueena ja pyörätiestä puuttuu vielä asfaltti. Funkis-Ratinan kohdalta puuttuu erillinen pyörätie kokonaan, ja Tampereen valtatien risteyksen paikkeilla on taas työmaajärjestelyjä. Siitä etelään onkin hyvän matkaa melko valmista ja Jokikadun jälkeen jopa sangen laadukkaan oloista väylää, mutta pyöräilyn riemu loppuukin heti Hatanpäänkatuun. Siitä eteenpäin on vanhanmallista sekakelviä. Jos siis tyylin voikin jo kopioida Hollannista, niin pyöräilyn rentoudesta ei vielä samaan tapaan voi Tampereella nauttia.</p> Niin sanoinko jo, että on kesäistä? Härmälässä oli jo uimareita Pyhäjärvessä. Kiljunnasta päätellen oli viileähköä vettä. Minä en sentään vielä mennyt uutta uimapukuani kokeilemaan, vaikka kyllähän tuossa säässä jo hiki tulee. Eipä muuten tarvitsisi enää lämpötilan pahemmin nousta, muuten menee tukalan puolelle.</p> Minun osuuskauppani on kaupunkilainen ja eettinen 2016-03-28T00:00:00+00:00 Käynnissä olevissa osuuskauppavaaleissa voit äänestää minua Pirkanmaan Osuuskaupan edustajistoon — jos siis olet POK:n jäsen. Äänestysohjeet ovat osuuskaupan sivulla. Ehdokasnumeroni on 385.</p> Minun osuuskauppani on kaupunkilainen. Ruokakaupat ja tavaratalot sijaitsevat siellä missä ihmisetkin: asutuskeskuksissa ja asuinalueilla, kävelymatkan päässä mahdollisimman monen kotoa, kivijaloissa, joukkoliikenteen solmukohdissa, kiinteässä yhteydessä ympäröivään kaupunkiin tai kuntakeskukseen. Minun osuuskauppani tekee parhaansa eheän ja eloisan kaupunkiympäristön hyväksi. Minun osuuskauppani vähentää tarvetta ajaa autolla ostoksille.</p> Minun osuuskauppani on eettinen. Asiakkaan ei tarvitse pysähtyä miettimään, onko tuotteen valmistuksessa suojeltu ympäristöä, kohdeltu eläimiä hyvin, maksettu työntekijöille oikeudenmukaista palkkaa tai kunnioitettu paikallisten asukkaiden ihmisoikeuksia, sillä minun osuuskaupassani ne tavallisimmatkin tuotteet ovat tällaisia. Kuluttaja voi vaikuttaa valinnoillaan, sanotaan, mutta onhan se perhanan raskasta syynätä joka tuote. Isolla kaupalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa, ison kaupan hankintavolyymeilla on merkitystä. Tuottajilta, valmistajilta ja toimittajilta vaaditaan eettisyyttä.</p> Minun osuuskauppani jakaa hyvää. Sponsori- ja avustusrahoja käytetään maakunnan hyvinvointia lisäävien kulttuuri-, harrastus- ja liikuntaseurojen ja sosiaalialan yhdistysten tukemiseen. Suuret ja tunnetut toimijat saavat rahoitusta helpommin, joten minun osuuskauppani kiinnittää huomionsa sellaisiin toimijoihin, joilla on vähän rahaa ja pieni organisaatio, mutta siitä huolimatta suuri merkitys paikallisen hyvinvoinnin luomisessa.</p> Osuuskaupat ovat isoja monialayrityksiä, enkä näin noviisina edes osaa kuvitella, mitä kaikkea edustajistossa voi eteen tulla. Mutta näillä suuntaviivoilla käyn haasteita kohti.</p> Siniset hetket Pieksämäellä ovat historiaa 2016-03-16T00:00:00+00:00 Yksi aikakausi on päättymässä. Pääsiäisenä VR:n aikataulut vaihtuvat, ja siinä yhteydessä Joensuun ja Pieksämäen välistä junaliikennettä karsitaan hyvin rankasti. Jäljelle jää vain yksi varhaisaamun ja myöhäisillan vuoropari. Karsinta vaikuttaa minun elämääni sekä käytännössä että tunnetasolla. Käytännössä, koska minun on aina silloin tällöin käytävä Joensuussa, ja kätevintähän sinne on ajaa junalla Pieksämäen kautta. Tunnetasolla, koska Pieksämäen asemalla on tullut seisoksittua vuosien mittaan tovi jos toinenkin.</p> Ensimmäisen kerran junailin Pieksämäen kautta Joensuuhun yöjunalla tapaninpäivänä 1997. Siinä sitä oli oikein vanhan ajan rautatietunnelmaa. Vuosituhannen alussa nämä yöjuna-ajelut Pieksämäen kautta ehtivät tulla hyvin tutuiksi, sillä yöjuna oli käytännössä ainoa järkevä tapa ehtiä varhaisaamuksi toiselle puolelle Suomea tarvitsematta järjestää erikseen yöpymistä missään, ja opiskeluja varten tällaista suhaamista sai väliin tehdä viikoittain. No, yöjunaliikenne Pieksämäen kautta lopetettiin jo 2006, ja sen jälkeen ei olekaan tullut käveltyä yöaikaan Pieksämäen keskustassa aikaa tappamassa.</p> Viime sunnuntaina junailin todennäköisesti viimeistä kertaa Joensuusta Pieksämäelle. Jäljelle jäävät aamu- ja iltavuorot eivät palvele minun tarpeitani millään lailla, joten jatkossa en usko niitä käyttäväni. On mahdollista, että junaliikenteen avauduttua kilpailulle joku uusi operaattori alkaa ajaa tätä väliä minulle hyödyllisiin aikoihin, jolloin saatan palata tälle reitille, mutta en hirveästi laskisi nyt tässä vaiheessa sen varaan. Ja saattaapi olla, ettei mahdollisen uuden liikenteen alettua minulla enää ole tarvetta ajaa mainittua väliä. Aikahan sen näyttää!</p> Viimeisten vuorojen kunniaksi VR onkin sitten parantanut reitin palvelutasoa. Loppuun kulutettujen sinisten vaunujen tilalle on vaihdettu entisiä ykkösluokan vaunuja (sinisiä toki nekin), joissa voi matkustaa suhteellisen herroiksi. Nämä samaiset vaunut muuten olivat yöjunaliikenteessä, ennen kuin se kymmenen vuotta sitten lakkasi, ja lemmikkihytin kolme vierekkäistä istuinta sopivat hyvin makuulla matkustamiseen. Nyt en kuitenkaan matkustanut makuuasennossa, vaan istuin katselemassa kuuta ja tähtiä itäsuomalaisen korpimaiseman yllä. Tähän katseluun ohjasi välistä sekin, että vaunusta saattoivat valot odottamatta sammua. Konduktöörin mukaan syynä on vaunun huono akusto, eli valoihin ei riitä virtaa silloin, kun veturin kierrokset ovat pienet (esim. pitkään asemalla seistessä). Sehr atmosphärisch!</em></p> Ai joo, näissä kuvissa minulla on uudenuutukainen Per Unan villakangastakki. Poimin tämän ihanaisen löydön Tampereen Sokoksen Marks & Spenceriltä, kun se siellä keikkui 70 prosentin alennuksella. Edellisistä talvitakkiostoksista olikin jo sen verran monta vuotta, että oli aikakin saada uusi pomppa.</p> Punarisotto 2016-02-06T00:00:00+00:00 Tulinpas tehneeksi niin hyvää ruokaa, että ajattelin ihan jakaa reseptin kaikelle kansalle. Tämä ei totisesti ole mitään kiireesti valmistettavaa arkiruokaa, vaan huolella hauduteltavaa herkkua. Toki tätä voi tehdä sen verran isosti, että riittää myöhemmäksikin — ei tämä seuraavan päivän mikrotusta säikähdä. Reseptistä riittää noin kuuteen reilunkokoiseen annokseen.</p> 0,5 dl oliiviöljyä</em></li> 1 sipuli</em></li> 1 valkosipulinkynsi</em></li> 1 kg punajuuria</em></li> 100 g siitakesieniä</em></li> 250 g risottoriisiä</em></li> 3,75 dl punaviiniä</em></li> 2 l kasvislientä</em></li> 1 tl kuivattua timjamia</em></li> 1/2 tl kuivattua rakuunaa</em></li> suolaa</em></li> mustapippuria</em></li> aurajuustoa</em></li> </ul> Kuori ja pilko punajuuret ohuehkoiksi suikaleiksi. Pilko sipuli ja valkosipuli. Kuumenna öljyä suuressa kattilassa ja kuullota sipuleita. Kaada punajuuret kattilaan ja kuullota. Pilko siitakesienet, kaada kattilaan ja kypsennä pieni tovi. Kaada riisit kattilaan, sekoittele, kunnes riisit ovat imeneet itseensä öljyä ja punajuurta. Kaada kattilaan punaviini ja keitä suurella lämmöllä, kunnes viini on imeytynyt riisiin.</p> Kiehauta kasvisliemi (käyttämäsi liemen edellyttämällä tavalla — itse kiehautin veden vedenkeittimellä ja liotin siihen liemikuutioita soppalautasella). Lisää kuumaa kasvislientä kattilaan puoli litraa kerrallaan. Keitä miedohkolla lämmöllä ilman kantta ja odota, että liemi on imeytynyt riisiin, ennen kuin lisäät lientä.</p> Kun olet lisännyt kattilaan loput kasvisliemet, sekoita joukkoon timjami, rakuuna, suola ja mustapippuri. Hauduttele, kunnes ruoka on kypsynyt yhteensä puolestatoista kahteen tuntia ja sen rakenne on pehmeän puuromaista.</p> Annostele lautaselle ja lisää annoksen päälle haluamasi määrä aurajuustoa.</p> Då runkar vi 2016-02-05T00:00:00+00:00 Helmikuun viides eli Runebergin päivä on minun vuosikierrossani tätä nykyä ehkä merkittävin merkkipäivä. En tiedä, kertooko se enemmän muiden merkkipäivien merkityksettömyydestä vai itse Runebergin päivän merkittävyydestä. Mutta jos mietin, minkälaisia perinteitä tätä nykyä itse noudatan, niitä on eniten eli tasan yksi juuri runkkupäivänä.</p> Tiedätte varmaan sellaisen periaatteen, että joululahjoja ei avata ennen aattoa. Monet ymmärtääkseni harrastavat sellaista. Minulla on runkkutorttujen suhteen vähän sama juttu: vaikka niitä on kaupoissa ja kahviloissa esillä ties miten aikaisin, ensimmäinen Runebergin torttu syödään vasta viides helmikuuta. Sen jälkeen niitä saa syödä enemmänkin, mutta aiemmin ei yhtään. Ei. Eip.</p> Miksikö olen asian suhteen niin tarkka? Olen kyllä itsekin miettinyt asiaa. Epäilen oivaltaneeni siitä ainakin suurimman osan. Olen hyvin juureton ihminen — olen asunut kuudessa kunnassa ja viidessätoista eri osoitteessa, peruskoulun kävin yhteensä kuudessa eri koulussa, varsinaista lapsuudenkotia paikkana minulla ei näin aikuisiällä ole koskaan ollut, en pidä oikeastaan mitään yhteyttä sukulaisiin ja edelleen muuttaminen uuteen osoitteeseen tai vaikka ihan uuteen kaupunkiin käy minulta varsin kevyin perustein. Mutta pelkillä ilmajuurilla ei voi elää, johonkin on juurten tartuttava edes vähän.</p> Minulle tämä vähäisten juurten paikka on Porvoo. Siellä asuin, kun kasvoin lapsesta aikuiseksi. Siellä elin tärkeitä käännekohtia. Sitä paikkaa muistelen, kun muistelen mennyttä. Niinpä mieleni on mystifioinut monia porvoolaisasioita. Ja mikäs sen parempi porvoolaisuuden symboli kuin runkku. Nimenomaan runkku, koska minun Porvoossani kaikki Runebergiin viittaava on runkkua. Porvoolaisuuden lisäksi runkkuun liittyy kirjallisuuden ja suomenruotsalaisuuden viboja, ja kummatkin niistä miellyttävät minua.</p> Niinpä käväisin tänään ostamassa tätä sesonkikäntyistä kiihottavinta. Lähikaupan runkkuvalikoimasta tartuin kokemuksen mukaan maukkaimpaan (no en ole kaikkia merkkejä maistanut, mutta kokemistani maukkaimpaan) eli Linkosuon kostutettuihin torttuihin. Niitä sitten nautiskelimme ystävien kera lattenkaltaisen juoman ryydittämänä.</p> Runeberg-palkinnon muuten voitti tänä vuonna Tapio Koivukarin</strong> romaani Unissasaarnaaja</em>. Olenkin tätä jo jokusen kerran kirjakaupassa hipelöinyt, kun tematiikka vetoaisi, mutta en ole aiemmin tohtinut täyttä hintaa maksaa tällaisesta melko sattumanvaraisesta kirjasta. Ei se ehkä ihan huono ole, kun runkkupalkinnon voitti. Niinpä poikkesinkin sitten vielä tuhlaamaan Akateemisen lahjakorttia, ja nyt minulla on palkittu kirja heti tuoreeltaan. Pääseekin lukujonoon eilen aloittamani törkypornon perään.</p> Hei hei, tammikuu! 2016-02-04T00:00:00+00:00 Huh, säännönmukaisesti vuoden ankein aika eli tammikuu on saatu onnistuneesti pois alta. Se on yleensä niin ankea, ettei siitä riitä edes mitään blogattavaa. Ei tänäkään vuonna, kuten huomaatte. No jos nyt vähän tarkemmin kerron, miten tammikuu tuli vietettyä: Olin vuoden kolme ensimmäistä viikkoa sairauslomalla. Makasin sohvalla ja luin kirjoja. Voi luoja että minä luinkin kirjoja! Tammikuun lukutilastoon kertyi 11 kirjaa ja lähes neljätuhatta sivua. Kun sairausloma päättyi, tein töitä. Ja sitten odotin, että tammikuu loppuisi, sillä mitään kaipaamisen arvoista ei tammikuussa yleensä ole. Ei edes niinä vuosina, kun on yrittänyt katkaista tammikuun ankeutta käymällä vaikkapa jossain mukavassa kaupungissa ulkomailla (kuten viime vuonna Barcelonassa tai toissa vuonna Lontoossa). Sama ankeuden tuntu jatkuu sielläkin.</p> Mutta nyt on jo helmikuu ja maailma alkaa taas näyttää paljon paremmalta. Huomenna on pitkään odotettu runkkupäivä, mutta palataan siihen huomenna. Tänään minulla on kuitenkin esiteltävänä jotain päivän asun kaltaista kuvamateriaalia. Noh, eihän tämä nyt kovin kummoinen asukuva ole. Helsingissä nimittäin piti tänään käydä, ja tiedättekö mitä? Siellä paistoi aurinko. Ihan keväältä tuntui, vaikka se näillä Tampereen leveysasteilla aika oudolta ajatukselta tuntuu. Enkä tietenkään muistanut ottaa asukuvaa aiemmin kuin kotimatkalla junassa, mutta kyllä tuohonkin vielä hieman aurinkoa mukaan saatiin mahtumaan. Kengät olenkin jo esitellyt aiemmin, ovat Artin kaunoiset saappaat, mutta tuo Uttam Londonin hipinkirjavahko vakosamettihame on uutukainen. Voi, ollapa kaikkien vaatteiden ostaminen yhtä helppoa ja mukavaa kuin vakosamettihameiden tilaaminen eBaysta. Vaan kun ei ole, niin vaatevarastoni on kovin epätasapainoinen: hirmuisesti ihania vakosamettihameita, ja niiden lisäksi sitten jokunen nuhjaantunut ja ankea paita.</p> Huomaatte varmaan, että kuvassa olen lukemassa kirjaa. Kyseessä on tällä kertaa Edmund de Waalin</strong> The Hare with Amber Eyes</em>, proosallinen sukuhistoriikki, joka keskittyy pienen taide-esinekokoelman matkaan ympäri maailmaa. Kirja päätyi kokoelmiimme sikäli vähän vahingossa, että ajattelimme sen olevan kaunokirjallisuutta, mutta se paljastuikin sitten muistelmainkaltaiseksi teokseksi. Mutta kun se kerran oli jo hankittu, niin luinpa kuitenkin. Ihan jees lukukokemus.</p> Sain kirjan luettua loppuun junassa, ja kotiin päästyäni otinkin sitten seuraavaksi luettavaksi jotain ihan muuta eli Mikael X. Messin</strong> Kootut teokset</em> (kaikki mällit samoissa kansissa). Niin ja huomenna on tosiaan runkkupäivä. Mutta siitä lisää huomenna!</p> Kirjoja ja kunnollista kaupunkia 2015-12-12T00:00:00+00:00 Oho, taas näitä: piti kirjoittaa useammin, oli materiaaliakin, mutta niin se aika vain vierähtää. Nyt saatankin sitten blogata viimeistä kertaa tänä vuonna — edes kerran joulukuussa — joten ajattelin jotain kuitenkin päivittää. Olen meinaan vaihteeksi sairauslomalla, ensi viikolla päädyn leikkauspöydälle, ja voi olla, että en toviin liiemmin jaksa tänne ainakaan kengistä kirjoittaa. Ja tätä odotellessahan nämä viime viikot ovat kuluneet. Mutta ei siitä sen enempää, tarkoitukseni ei ole tehdä tästä mitään toipumispäiväkirjaa.</p> Marraskuuhun mahtui nimittäin mielenkiintoisempaakin kerrottavaa. Kävimme kuuden päivän lomalla Amsterdamissa, ja totisesti, vaikka ennakko-odotukseni Amsterdamista ja Hollannista ylipäätään olivatkin jo valmiiksi korkealla, niin kyllä ensikokemus paikan päällä silti ylitti jopa ne. Ja kun sanon kokemus, tarkoitan nimenomaan kokemista, en valokuvaamista. Niinpä tässä postauksessa ei mitään hirmuista lomakuvakavalkaadia ole. Okei, pannaan nyt yksi kuva. Tämä on tämmöinen vähän lavastettu toisinto taannoin jonkinlaista paheksuntaa herättäneestä valokuvasta, jossa nuorisolauma istuu Yövartion</em> edessä ja räplää puhelimiaan. Että miten kehtaavat teinit halveksua taidetta sillä tavalla! Yövartion edessä oli ruuhkaa, niin otatin kuvan viereisessä huoneessa. Jalassa on muuten Artit, että ei taidetta nyt sentään ihan unohdettu ole.</p> Mutta se kaupunki, ah! Aivan uskomattoman ihania vanhoja värikkäitä kivitaloja vieri vieressä, kortteli korttelin perään ja kanava toisensa jälkeen. Kaupunki, jossa voi kävellä kilometrikaupalla, eikä kaunis ja miellyttävä kävelykeskusta tunnu loppuvan missään. Ja kun ei jaksa kävellä (niin, kävelimme keskimäärin lähes kymmenen kilometriä päivässä), voi taivalta taittaa vaikka raitiovaunulla, joita kilistelee talojen ja kanavien välissä moneen suuntaan.</p> Eikä tämä vanhojen kävelykaupunkien kauneus rajoitu vain Amsterdamiin. Poikkesimme myös Leidenissä ja Utrechtissa, kumpikin vanhoja kaupunkeja ja yliopistokaupunkeja, nekin täynnä ihania mutkittelevia katuja, vanhoja taloja ja niiden välissä lepääviä kanavia. Autoja vain vähän, polkupyöriä sitäkin enemmän. Ja junia, kyllä, Hollannissa riittää junia. Melkein mistä vain melkein minne vain tuntuu pääsevän melkein mihin aikaan vain. Kun maaseudun postikorttimaisemien halki posottanut junamme Leidenistä lähestyi Utrechtin asemaa, saatoin hämmästellä sangen riemastuneeseen sävyyn sitä, että tuloraiteemme numero oli niinkin suuri kuin 20, sillä Elmis kehotti minua pysymään housuissani. Ja kun asemalle pääsimme, haltioitumistani ei vähentänyt lainkaan se, että näin tulolaiturimme vieressä vielä pari rakentamatonta laiturikuilua, jotka olivat siinä ihan vain varalla tulevaa laajentamista varten. Maa minun makuuni.</p> Teimme toki muutakin kuin kävelimme jalkamme puhki kauniilla kaduilla ja junailimme hienosta kaupungista toiseen. Curiosaa</em> keräilevä Elmikseni esitteli minulle mineraaleja, eläinten luita ja muuta sellaista myyvän Stenelux-nimisen liikkeen (ja osti sieltä spanielin kallon), ja teemaa jatkaaksemme kävimme myös Vrolik-museossa. Jos lääketieteen historia ja toinen toistaan kammottavammat anatomiset poikkeavuudet kiehtovat, kannattaa museo ehdottomasti lisätä matkaohjelmaan. Se sijaitsee kaukana keskustan ulkopuolella, yliopistosairaalan tiedekuntatiloissa, mutta metrolla sinne hujauttaa helposti. Laajemmin luonnontieteiden historiaa taas esittelee Leidenissä sijaitseva Boerhaave-museo</a>, ja jos haluaa itselleen vastaavia tieteellisiä antiikkiesineitä ja lompakko natisee liitoksistaan, voi käydä tekemässä ostoksia van Leestin antiikkikaupassa</a> Utrechtissa.</p> Muuten Amsterdamin turistikohteet jäivät ilman vierailuamme, mutta Rijksmuseumissa</a> (josta tuo valokuva yllä on otettu) oli ilman muuta käytävä katsomassa kultakauden maalauksia. Ja juustomuseo</a>, totta vie, sellainenkin Jordaanista löytyi. Varsinaisesti museoksi sitä en kuitenkaan mieltäisi, sillä pääosassa oli kuitenkin juuston myyminen ja maistattaminen. Erilaisia maistiaisia oli tarjolla kymmenittäin, ja tulihan sieltä kotiinkin jokunen köntsä ostettua.</p> Vaan ei ole kaupunkiloma mitään ilman kirjakauppoja. Tältäkin osin Amsterdam on sangen mainio kaupunki, myös sellaiselle, joka osaa englantia mutta ei hollantia. Keskustassa on nimittäin aivan lähekkäin kaksi suurta englanninkielisiin kirjoihin erikoistunutta kauppaa, Waterstones</a> ja American Book Center</a>. Näiden lisäksi muissakin keskustan kirjakaupoissa on varsin hyvät valikoimat englanninkielistä kirjallisuutta, ja jos oma hotelli sattuu olemaan Museokorttelissa (missäs muuallakaan?), niin het Martyrium</a> on syytä tsekata.</p> Koska lomatunnelmissa olimme, tulimme ostaneeksi (monen muun kirjan lisäksi) ensimmäistä kertaa tällaisen yllätyskirjan, josta ostovaiheessa on tiedossa vain lyhyt sanallinen kuvaus ja hintalappu. (Näitä on siis myynnissä American Book Centerissä.) Parinkymmenen yllätyskirjan valikoimasta päädyimme tähän, koska pöllö! Paketista paljastui Geraldine Brooksin</strong> Year of Wonder</em>. Luinkin jo tämän kirjan, ja voin sanoa, että ilman yllätyspakettia ei tätä kirjaa olisi ehkä tullut luettuakaan.</p> Ah, se oli ihana matka. Kotiinpaluu tänne ankeiden autokaupunkien, huonojen junayhteyksien ja masentavien kirjakauppojen maahan olikin sitten vähän plääh. Jos jostain olen varma, niin siitä, että Amsterdamissa ja muualla Hollannissa en käynyt viimeistä kertaa.</p> Lakkokaf! 2015-09-18T00:00:00+00:00 Tänään ei sitten tehty töitä. Ei siksi, etteikö niitä olisi ollut, vaan koska ammatinharjoittajana minäkin sentään ymmärrän, että tämä hallitus ei minun etujani aja. Siispä läppäri ja sanakirjat pysyivät kiinni. Kirjoitin asiasta jo Facebookissa viime viikolla, ja jostain syystä mainittua kirjoitusta kehuttiin kovasti ja se lähti kiertämään tuhatmäärin. Kopioinpa mainitun kirjoituksen nyt tähän, turhahan samaa asiaa on monta kertaa toistaa.</p> Hallituksen kuristuspäätökset ovat kirvoittaneet monilta yrittäjiltä sen suuntaisia mielipiteitä, että mitä väliä vaikka palkansaajilta leikataan, eipä meillä yrittäjillä tuollaisia ylellisyyksiä ole ollut tähänkään asti ja silti on hengissä pysytty.</em></p> No, juu. Ei minun työ- tai vapaa-aikojani kukaan ulkopuolinen säätele. Saan tehdä viikossa vaikka nolla tuntia tai sata tuntia tai mitä tahansa siltä väliltä, jos niin haluan. Saan tehdä työni aamulla, päivällä, illalla, yöllä, arkena, viikonloppuna, yleisinä pyhäpäivinä, tai olla tekemättä. Saan pitää lomaa milloin haluan ja kuinka pitkään haluan, tai olla pitämättä. Palkkaa tulee sen verran kuin sitä asiakkailta saan laskutettua, ei enempää eikä vähempää.</em></p> Tämä on sitä yrittämisen vapautta, ja tämän takia minä yrittäjäksi aikoinani rupesinkin, kun kyllästyin työmarkkinoiden nihkeyteen. Tällä vapaudella on se hinta, että mitään varmaa tai säännöllistä ei työajoissa tai palkkauksessa ole. Vaikka ei ole ylärajaa, niin ei ole alarajaakaan. Jos olisin arvostanut säännöllisyyttä ja varmuutta enemmän kuin vapautta, en olisi yrittäjäksi ruvennut.</em></p> Nyt nämä hallituksen leikkaukset ovat kuitenkin tuomassa yrittäjän elämän epävarmuuden myös palkansaajille, mutta paskuuden vastapainoksi ei suinkaan lisätä palkansaajan vapautta, vaan kaikki samat jäykkyydet, jotka ennenkin ovat tukahduttaneet elämänilon palkkatyöstä, jäävät ennalleen. Ajatuskin ahdistaa.</em></p> En ymmärrä, miksi minun yrittäjänä pitäisi ilakoida sitä, että muilta viedään pois jotain sellaista, mikä on heidän toimeentulonsa ja selviämisensä kannalta tärkeää. Silti monet yrittäjät ilakoivat juuri tällä. Melkeinpä hävettää myöntää, että olen itsekin yrittäjä, kun kollegat öyhöttävät niin törkeästi. Eivätkö nämä öyhöttäjät oikeasti tajua, että jos kaikki nämä leikkaukset, kurjistukset ja pakkokeinot ajetaan läpi, Suomi on pian sellainen maa, jossa kenelläkään ei ole kivaa, ei edes hyväosaisilla? Ja eikö muka ole hyvin läpinäkyvää, miten hallituksen toimilla tietoisesti ajetaan kaikkia leikkuriin joutuvia toisiaan vastaan — palkansaajat vastaan yrittäjät, työssä olevat ja työttömät, maahanmuuttajat ja monennen polven suomalaiset, lapsiperheet ja lapsettomat — koska hajottamalla kansa sitä on helpompi hallita.</em></p> Arvon palkansaajat: En minä voi teitä neuvoa tai taistella teidän puolestanne, ettekä te minun neuvojani tarvitsekaan. Mutta kun ryhdytte yleislakkoon saavutettujen etujen ja järjestäytymisoikeuden puolesta, niin yrittäjänä ymmärrän ja hyväksyn tämän täysin. Ajat ovat nyt sellaiset.</em></p> Hyvää syntymäpäivää minulle, rakkain 2015-08-11T00:00:00+00:00 En suunnitellut pitäväni blogauksesta neljän viikon taukoa. Mutta kesän hektisessä tapahtumattomuudessa päivät valuivat kuin huomaamatta toistuvien rutiinien parissa, enkä löytänyt sopivaa tunnelmaa ja hetkeä istahtaa päivittämään, millaisia seikkailuita olen kohdannut ja mitä minulla on silloin ollut ylläni.</p> Sitten tapahtui jotain, mikä sai koko valtakunnan liikkeelle ja minunkaltaiseni ihmiset huolestuneen levottomiksi. Noin puolentoista tuhannen muun ihmisen tavoin lähdin 28.7. osoittamaan mieltä rasismia, fasismia ja natsismia vastaan Tampereen Tullikamarin aukiolle, ja samaan aikaan Helsingissä kymmenkertainen joukko kokoontui saman asian ympärille maan päätapahtumaan. Lähdin liikkeelle, jotta yläkuvan kirjavat krokotiilikengät, keskellä näkyvät punaisella maalilla tuunatut töppöset, alakuvan kiivisukilla ehostetut viininpunaiset purkkarit ja kaikki muut moninaisuutta niin osuvasti kuvastavat jalkineet voisivat vapaasti astella Suomen kaduilla ja teillä.</p> Valitettavasti huonot uutiset vain jatkuivat, enkä tiedä, koska tämä purkaus saavuttaa lakipisteensä ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Vain parissa viikossa koko maan ilmapiiri oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Yhdestä hallituspuolueesta on kuoriutunut avoimen natsistinen. Kaksi muuta hyväksyvät ihan mitä tahansa, koska vain tässä hallituskokoonpanossa ne saavat läpi Fennovoiman, Talvivaaran ja ”yhteiskuntasopimuksen” kaltaisia kammottavuuksia. Ja se kolmas, niin, sille pahin mahdollinen painajainen</em> on, että minun kaltaisiani edustava puolue pääsisi hallitukseen, ja tämän painajaisen torjumiseksi se on parissa kuukaudessa muuttunut vallanpitäjien kritisoijasta kriitikkoja uhkailevaksi vallankäyttäjäksi, joka taipuu juuri sellaisille mutkille kuin hallituksessa pysyminen vaatii.</p> Niinpä nyt ensimmäistä kertaa olen alkanut tuntea oloni turvattomaksi kaduilla. Voi olla, että ylireagoin, mutta voi myös olla, että jonakin päivänä tai iltana törmään uusnatsien katupartioon tai joihinkin heidän innokkaisiin hengenheimolaisiinsa. Ja kun maan tilanne muutenkin on mitä on, niin heikoksi on käynyt jopa halu lähteä muuten vain ulos.</p> Sunnuntaina kuitenkin tuli käytyä ulkona. Oli syntymäpäiväni, ja mikäs sen parempi tapa juhlistaa sitä kuin penkoa kirjakaupan hyllyjä ja käydä kakkukahvilla. Akateemisen poistopöydästä löytyikin hyvin kuvaavasti Timo Soinin</strong> Peruspomo</em> 80 prosentin halvennuksessa. Jätin ostamatta. Mango-suklaamoussekakun ja tuplasuklaamoussekakun taas tarjoili Pella’s Cafe. Epäpatrioottina join tietenkin lattea enkä mitään suodatinkahvia.</p> Ja synttärisankarihan saa käyttää näyttävää hattua. Tämän ihanan kippurakärkisen sulkahatun sain jokin aika sitten lahjaksi mieheltäni. Hattu on saman Strange Hours Atelierin tuotantoa kuin kesäkuussa esittelemäni laho kanto. Haltialookiin sopivat hyvin myös El Naturalistan lehtisandaalit ja vaalea ja keveä kukkahame.</p> Nähtäväksi jää, mitä nyt alkanut viisivuotiskausi tuo tullessaan.</p> Kun kaupunki on enemmän kuin vain kaupunki 2015-07-08T00:00:00+00:00 Jos joku kysyisi minulta, mitkä kirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, yksi vastauksista olisi Pasi Ilmari Jääskeläisen</strong> vuonna 2010 ilmestynyt romaani Harjukaupungin salakäytävät</em>. Luin kirjan ensimmäisen kerran maagisena kesänäni 2011, ja sen jälkeen asiat eivät olleet entisellään. Kirjassa esiteltävät teokset Elokuvallinen elämänopas</em> ja Maaginen kaupunkiopas</em> (joita kumpaakaan ei romaanin ulkopuolisessa maailmassa ole olemassa) nimittäin kuvaavat monin tavoin osuvasti sitä, millaiseksi itse olin jo ennen kirjan lukemista jäsentänyt omat ajatukseni oman elämäntarinan merkityksellisyyden rakentamisesta ja etenkin kaupunkien asemasta paitsi elämän tapahtumapaikkoina myös aktiivisena toimijana itse näissä tapahtumissa. Ja toki tämän haltioitumisen vanassa seurasi myös tietty harmistus siitä, että nyt se Jääskeläinen sitten kirjoitti nämäkin asiat niin hyvin, että ei minun säälittäviä yritelmiäni kannata enää kustantajille tyrkyttää. No, näitä tunteita tulee ja menee, kun on ottanut tavaksi kirjoittaa.</p> Tourujoella.</figcaption> </figure> Sikäli jos kirja on vielä lukematta, niin liikoja spoilaamatta voin mainita, että siinä nuorilla ihmisillä syntyy elimellisen kiinteä suhde kaupunkiin, jossa he nuoruutensa kesät viettävät. Todennäköisesti moni lukija osaa samaistua tähän, vaikka ei juuri Jyväskylässä olisi nuorena asunut. En minäkään siellä käynyt ennen kuin olin jo aikuinen, mutta kyllä minä niin ymmärrän, mistä on kyse. Minulle tällainen nuoruuden kaupunki on Porvoo. Ja aivan kuten Harjukaupungin salakäytävien</em> päähenkilöt elävät nuoruutensa maagisessa kaupungissa vielä keski-ikäisinäkin, minäkin palaan aina uudelleen ja uudelleen 1990-luvun Porvooseen. Juu, sitä laaria en totisesti ole vielä tyhjäksi ammentanut, vaikka jotkut ehkä toivoisivat niin jo käyneen.</p> Vanhalla hautausmaalla.</figcaption> </figure> Mutta vaikka jokaisen oma maaginen kaupunki voi olla mikä tahansa jyväskylä tai porvoo tai mikä ikinä onkaan, niin Jääskeläisen kerronta osaa tavoittaa Jyväskylästä jotain sellaista, jonka maagisuuden jokainen Jyväskylässä poikkeava matkailijakin ymmärtää. Kirjassa mainitut merkityksellisyyshiukkasten tiivistymäpaikat, nuo elokuvallisten elämäntapahtumien — tai paremminkin kohtausten — lavasteet, ovat totisesti jotain enemmän kuin pelkkiä arkisia läpikulkupaikkoja. Jyväskylässä poikkeaminen muuttuu maagiseksi heti, kun hakeutuu vaikka vain lyhyeksi ajaksi näihin paikkoihin. Ja ne salakäytävät — ne eivät suinkaan ole vain fantasiaelementti, jos vain tietää, mihin katsoa.</p> Neron portaat.</figcaption> </figure> Vuosien varrella minulle on kasvanut oma maaginen suhde Jyväskylään. Se alkoi muodostua jo ennen Harjukaupungin salakäytävien</em> lukemista. Itse asiassa varsin merkityksellinen oli eräs joutilas junamatka Helsingistä Joensuuhun toukokuussa 2005. Koska aikaa oli, tein mutkan ja viivyin Jyväskylässä muutaman tunnin. Junan ravintolavaunussa eräs kirjailijaksi esittäytynyt keski-ikäinen ja elämää nähneen oloinen mies lyöttäytyi seuraani ja halusi tarjota oluen. Keskustelimme kirjoista ja kirjoittamisesta hyvän tovin. Hänkin jäi Jyväskylässä junasta ja jatkoi matkaa asemalle vastaan tulleen naisystävänsä kanssa. (Tarkistin myöhemmin: mies tosiaan oli julkaissut monia kirjoja, joskaan en itse ollut hänestä aiemmin kuullut.) Tuomet ja syreenit tuoksuivat huumaavasti kaikkialla tässä lempeässä kaupungissa, jonka kadut kutsuivat jalkojani ottamaan aina lisää askelia. Kun illalla astuin Joensuun-junaan, joka vei takaisin hitaaseen jatkumohakuisuuteen, tiesin vielä monasti palaavani tuohon tunnelmaan.</p> Kuusi vuotta myöhemmin (ja tässä välissä monta kertaa Jyväskylää tutkailtuani) Harjukaupungin salakäytävät</em> kertoi minulle kaupungista sen, minkä tavallaan jo tiesin. Kirjasta myös löysin uuden nimen itselleni: siitä lähtien olen kutsunut itseäni maagiseksi kaupunkioppaaksi</em>. Ja oma kiero kunnianosoitukseni sekä Jyväskylälle että Harjukaupungin salakäytäville</em> oli myös alter egoni Aulis Hårdin kirjoittama pornopastissi Rallikaupungin kukkulat</em> (joka siis, sanottakoon sekin ihan suoraan, on NaNoWriMo-haasteena kirjoitettu).</p> Kaupunkihuvilan omenaportti keskustan pohjoiskärjessä.</figcaption> </figure> Tänä kesänä tuli taas tarve päästä käymään Jyväskylässä virkistämässä mielikuvia kaupungin maagisuudesta. Ennen sitä luin Harjukaupungin salakäytävät</em> uudestaan, tällä kertaa tietoisempana kirjan tarinasta ja kiinnittäen enemmän huomiota rakenteeseen, kerrontaan, sanankäyttöön (joka Jääskeläisellä on mitä oivallisinta!) ja muuhun sellaiseen, mikä ensimmäisellä lukukerralla helposti jää kirjasta kuin kirjasta vähemmälle huomiolle. Vaikutuin teoksen mestarillisuudesta entistä enemmän.</p> Ja totisesti, voiko tämä olla sattumaa: Junassa matkalla Jyväskylään sain tekstiviestin, jossa VR:n Veturi-asiakasohjelma kertoi minun saavan koodia vastaan yhden ilmaisen jäätelötuutin R-kioskista. Puistokadun ja Yrjönkadun risteyksestä, läheltä vanhaa hautausmaata ja Goodyear-taloa, löysimme R-kioskin. Poimimme jäätelöaltaasta mansikkatuutin. Söimme sen yhdessä, kustantaja ja kenties tuleva menestyskirjailija. Maagisen tunnelman täydensi tihkusade, joka ajoi meidät herkuttelemaan jäätelöstä yhteisen sateenvarjon alle.</p> Sivu 196.</figcaption> </figure> Maukkaimmat palat ruotsalaisesta Maan-Miehen Ystäwästä vuodelta 1767 2015-07-06T00:00:00+00:00 Porvoolaisesta antiikkikaupasta löytämäni kansilehdetön kirja vuodelta 1767 on jäljittämieni tietojen mukaan mitä todennäköisimmin Landtmanna-wännen, som af hushålls- och läkeböcker sammanletat de wigaste hushållsgrep, anwisning til et nätt landt-apothek, samt säkra, lätta och bepröfwade hus-curer</em>, nykysuomeksi kutakuinkin Maamiehen ystävä, johon on kotitalous- ja lääkintäkirjoista koottu tärkeimmät kotitalousniksit, ohjeet kätevään maalaisapteekkiin sekä turvallisia, helppoja ja koeteltuja kotihoitoja</em>. Samoihin kansiin on sidottu myös En Gammal Försökt Norrsk Patriot- och Landtmans Hushålls- och Återbruks-Almanach, som kan tjena til En Ny, Tilförlåtelig och med wårt Climat öfwerens-stämmande Bonde-Praktika</em>, joka keskittyy lähinnä vuodenkiertoon liittyviin maatalousvinkkeihin. Tämä jälkimmäinen teos on kuitenkin ensimmäisen rinnalla suhteellisen kevyttä kamaa, joten keskityn tarkastelemaan vain ensinmainittua teosta.</p> Kotitalousniksit</h3> Maan-Miehen Ystäwän ensimmäinen puoli koostuu, kuten kirjan nimessä kerrotaan, kotitaloutta ja maataloutta helpottavista nikseistä, jotka valottavat mielenkiintoisella tavalla neljännesvuosituhannen takaista arkielämää. Kenkäbloggarina nostan tietenkin ensimmäisenä esiin reseptin</p> Hywä Kenkäwaxi.</strong></p> Ota 16 luodia waxia, 8 luodia saxan soopaa, 6 lusikallista makiata kermaa, 2 eli 3 munan walkiata, 4 äyrin edestä Terpetin öljyä, sulataan yhdes ja sekoitetaan kimröökin kansa sekä kaataan paperi muottiin seisomaan.</p> Sama: Ota 1 naula talia, 18 luodia waxia, 2 luodia Terpentijniä, 4 luodia lijnöljyä, 2 luodia Puu-öljyä, 2 luodia traania. Waxi sulatetaan aluxi hiljaxeen hijlistöllä, sen päälle kaataan terpentijni ja sitten tali, sekoitetaan yhteen. Kun se hywin on sulannut kaataan sijhen kimröökiä kuin tarwitaan, öljyt ja traani lyödään yhteen, ja myös 4 luodia präntärin fernisaa. Muotit kuin sijtä kaataan pitää kahdesta Cardus-paperista tekemän. Tämä Kenkäwaxi on mitä parahin suojaamaan nahkaa wettä ja mätää wastaan.</p> </blockquote> Omalla makaaberilla tavallaan söpöltä kuulostaa myös niksi, joka tuonaikaisin eliniänodottein oli varmasti hyödyksi:</p> Mustata Suru-preiwin kantit.</strong></p> Keitä wehnäjauhosta ja wedestä sakia puuro, lyö se rijwinkiwelle eli morteliin ja sekota kimröökin kansa, että sijtä hywin mustaa tulee. Preiwit rewitään yhtä suurexi, pannaan pöydälle että yhden Preiwin kantti makaa toisen päällä nijn kuin kantti lewiäx halutaan. 2015-07-06 03.17.35Päälle pannaan jotakin painawata että preiwit paikallan pysywät, ja nijn mustataan ne penselillä. Että työ nopiammin sujuis, jaetaan Preiwit 2 eli usiampaan pakkaan, että ei tarwita odottaa kuiwumista, ja kun kantit ei enää märiltä näytä, otetaan ne irti toisistansa, että ei klijsteri nijtä toisins tartuta. Jatketaan kuin walmis on.</p> </blockquote> Vastaavia näppäriä ohjeita annetaan muun muassa siihen, kuinka vanhasta talista valmistetaan valumattomia kynttilöitä (Kuumenna pelkkää kusta ja lyö sijhen tali</em>, jne.), kuinka valmistetaan nürnburgilaisia nuudeleita (nikkaroidaan ohimennen pastakone ja sekoitetaan taikina vehnästä, kananmunasta ja vedestä), kuinka valmistetaan savuttamatonta lamppuöljyä (käytetään lampaanjaloista ja -sorkista keitettyä rasvaa ja kastetaan lampunsydämet etikkaan) ja kuinka maustetaan sima, joka siis ilman muuta valmistetaan hunajasta (humalaa, kardemummaa, galangajuurta ja Biol-juurta, jonka nykynimitystä en ole onnistunut löytämään).</p> Osa kirjan ohjeista on toki nykytietämyksen valossa suorastaan vaarallisia. Esimerkiksi vesihaulien valmistukseen käytetään lyijyä sekä auripigmenttiä tai mieluummin elohopeaa. Osa ohjeista taas on lähinnä absurdin kuuloisia, kuten Huomio wasikoista. Wasikoita ei koskaan pidä samassa siassa lammasten kanssa pitämän, koska lammasten haju on nijn paha ja wäkewä, että sen perästä myös seinälutikat kuolewat</em>. Voiko tämän tulkita muulla tavalla kuin että lampaiden haju tappaa vasikatkin?</p> Eläinlääkintäneuvot</h3> Panokset kovenevat, kun kirjassa päästään lääkintäohjeisiin. Karja on ilman muuta tärkeä, ja sitä pitää vitsauksilta suojeleman. Erityisen hyödyllistä on ripustaa lehmien kaulaan punasipuleita:</p> Auttaa wasikointia.</strong></p> Jos lehmällä on waikiata wasikoida, pakkaa sen kaulan ympäri 6 eli 7 Sipulia ( rödlök ) nijn käypi se waiwatta.</p> </blockquote> Estää Lehmä-rutto.</strong></p> Anna elukalle aamuisilla 1/2 korttelia eli enämpi kusta. Tällä tawalla on maan-mies Ystadissa suojannut lehmänsä 3:sti, kun rutto-tauti on kulkenut. Sama: Kun elukka ei tahdo syödä, neulo 4 eli 5 sipulia nyörijn ja pue kaulan ympäri. Tee joka päivä, nijn elukasta uloswuotaa paljon räkää eli se paskoo wettä, mutta se tulee hywäksi taas.</p> </blockquote> Kusi onkin todellista ihmeainetta, sillä lehmien lisäksi se pitää siatkin terveinä:</p> Sika. Estää madot.</strong></p> Se on nijn warma ja helppo konsti, että wain joka päivä kaataa yö-potta nijden juomaan ja sijhen sekoittaa kourallinen eli usiampi katajamarjoja.</p> </blockquote> Ja jos ei kusi auta, niin käytetään punamaalia:</p> Elukka joka on watta-taudisa.</strong></p> Auttaa, jos sisälle antaa jotain punawäriä, jollasella tupa maalataan.</p> </blockquote> Toki hoitoja voi aina tehostaa sekoittamalla joukkoon jonkin eläimen paskaa:</p> Pahaputki-tauti.</strong></p> Aja hewoinen lämpimäxi. Anna uutta apetta ja anna kourallinen kissan-paskaa jauhettuna ja sekoita kaljan joukkoon. Ota sitten ape pois 4 eli 5 tijmaxi. Ennen seurawata päiwää on se parantunut taudistansa.</p> </blockquote> Kotiapteekin kovimmat tropit</h3> Kirjan tiukka ja synkkä ydin on kuitenkin kotiapteekin rohdoskokoelma. Lääketiede rämpi kaukana nykyisestä tasosta, taudit kiersivät taajemmin kuin nykypäivän mainostenjakajat, ja epätoivon hetkellä tuntui varmaan paremmalta tehdä ihan mitä tahansa</em>, mikä vain voisi sairauden pois ajaa. Mitä kamalammalta lääke maistui, sen tehokkaampaa sen täytyi olla. Ja mitä enemmän vaivaa raaka-aineiden metsästämiseen piti käyttää, sitä voimallisempaa tinktuuraa syntyi.</p> Paiseita pehmenneltiin paitsi talilla voidelluilla kaalinlehdillä myös voissa paistetulla mustalla villalla. Unenlaatua parannettiin ja aivoja vahvistettiin hautomalla otsaa viiniin sekoitetuilla unikonsiemenillä kastetulla rievulla. Isorokkoa ja tuhkarokkoa hoidettiin simaan sekoitetulla nauriinsiemenrouheella. Mehiläisenpisto parani, kun sitä pesi omalla kusella. Lapsen ummetus lähti, kun jauhettuja krassin ja juustokuminan siemeniä sekoitettiin vanhaan voihin ja syötettiin sitä lapselle (luulen kyllä, että mikä tahansa vanhaan voihin</em> sekoitettu saa ummetuksen auki).</p> Käärmeenpuremakohtaan suositeltiin hieromaan heti korvavahaa. Myös saarninlehtimehu ja (oopiumia sisältävä) teriak sisäisesti nautittuna auttoivat. Jos näitä ei ollut saatavilla, saattoi juoda huomattavan määrän puuöljyä (eli huonolaatuista oliiviöljyä) ja hieroa haavaan tuoretta hanhenpaskaa erinäisin ainesosin höystettynä.</p> Niin, tämä oli vasta kevyenpuoleinen johdatus varsinaiseen pihviin, eli 1700-luvun kotiapteekin top 5 ällöhoitoihin. Aloitetaan vähemmän ällöstä päästä.</p> 5. Keltatauti.</h4> Kuiwaa koiruoho-nuppia jauhetaan ja otetaan sisälle yxi lusikallinen aamuisilla wijnin kanssa. Eli ulosrässätään mehu nuoresta koiruohosta ja otetaan sisälle aamuisilla yksi eli kaksi lusikallista. Sama: Ota hanhen paskan walkia, sekoita sijhen Canelia ja anna sairaalle sahdin kanssa.</p> </blockquote> </p> 4. Kelwos kaikkijn waiwoihin.</h4> R. Karhun sappi Majawan hausta Kyhkyisen paska Camphert Kynsilaukka Aloe, kutakin 1/2 luodia</p> Lyö ne 1/2 tuoppijn palowijnaa ja anna seisoa 8 päiwän ajan lämpimäsä.</p> Kuin ongimadoxi sanotaan on tämä kaikkein wäkewin lääkitys aamuisilla ja ehtoisilla juoda, palowijnan eli muun märän kanssa sisään otetaan 2 tippua kuinka monta wuotta sairas elänyt on.</p> Kaatuwaan tautijn, kuin muihin rampoihin ja kiwistys-tautijn kuin tulee ja menee nopiaan, wilu-tautijn ja on monia hywin parantanut.</p> </blockquote> 3. Palaneille wammoille.</h4> Nijn pian kun palanut on, otetaan pelkkää Rännikiwen likaa ja pannaan tukewasti räsyn kanssa. Tehdään usiampi kerta. On monta kertaa menestyxen kanssa tehty. Hijwa, happamen kaalin mehu, muste, lijn-öljy päälle painettu on myös hywä Lääkintä-aine. Kujn myös rikki hakatut porkkanat.</p> </blockquote> Niin kuin oikeasti, keksittekö 1700-luvulta mitään saastaisempaa paikkaa kuin katuoja, ja kuitenkin juuri katuojasta kaavittu lika on parasta lääkettä palovammoihin!</p> 2. Silmä-salwu.</h4> Käärmen raswa, kujn saadaan katki hakatusta käärmestä ja ripustetaan se lämpymään ja klasi alle, sekoitetaan walmistettun Tutien salwuxi kujn punasiin ja läiskä-silmijn hierotaan ja myös ympäri. Nijn kuin paiseet awataan, Espanjan kärwäinen kaulaan asettaan ja ulos ajawa aine yxi kerta wijkosa sisään otetaan. Sama: Ota ahwenen ihraa, pane se potellijn hywin kijnni sidottuun ja pane se ulos kuin aurinko sijhen paistaa. Hierotaan silmijn. On auttanut kuka melkein sokia on ollut.</p> </blockquote> </p> 1. Mato-öljy.</h4> Ota toukokuussa onki-matoja kuin ryömiwät ylös mullasta ennen ja jälken auringon ylös ja alas menon. Kun olet kaksi kourallista kerännyt, halkaise teräwällä weihtellä päästä toiseen, raawi ulos kaikki lika puu-weihtellä, pese sijwiläs. Pane potellijn hywin kijnni sidottuun ja pane aurinkoon, nijn tulevat ne, kuin mustuneet owat, öljyxi, joka wisusti talteen pannaan.</p> Tämä öljy monin tawoin hywäxi on nijn ulos kuin sisään otettuna.</p> Wilu-tautijn hiero kourijn ja pane tuleen ennen kuin wärisemistä tulee. Ne kuin wäkewämpiä owat ja tästä sisään ottawat 1 eli 2 fingerporullista, saawat helpotuxen nopiasti. Kuiwaan tautijn auttaa enämpi, kiwun kouristuxijn, kuin keppi kädessä käweleepi, owat heti kuin tätä öljyä owat sisään ottaneet käyneet täysin terwexi. Se kuin ei kestä tämän pahaa hajua, sekoita Lager-marja-öljyyn, waikka parhan waikutuxen tekeepi ilman.</p> </blockquote> Että ei muuta kuin pitkää ikää, jos näiden hoitojen jälkeen vielä hengissä olet. Alter egollani Saarnaajattarella on muuten tähän lopetukseksi hyvin sopiva elämänohje:</p> Kaikki tämän artikkelin vanhaa kirjasuomea jäljittelevät suomennokset ovat minun omiani. Sanaston, kieliopin, svetisismien ja kirjoitusasun tyyliä olen jäljitellyt ennen kaikkea Kristfrid Gananderin</strong> Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheekista</a> (1788). Lähteenä olen käyttänyt myös Laila Lehikoisen</strong> ja Silva Kiurun</strong> teosta Kirjasuomen kehitys (2001). Koska alkuperäisteos on kirjoitettu 1700-luvulla ja painettu paikoin suttuisella fraktuuralla, on käännökseeni varmasti päässyt erilaisista ymmärrysvaikeuksista ja merkityksenmuutoksista johtuen jos jonkinlaisia virheitä. Parhaani olen kuitenkin tulkinnassa tehnyt. Jos huomaat käännöksissäni ilmeisiä virheitä, jätä asiasta kommentti. Arvostan sitä suuresti!</em></p> Kummalintuasu on löytynyt! 2015-07-04T00:00:00+00:00 Osuuskumman</a> logoon päätyi aikoinaan vähän oudon näköinen turkoosi lintu. Yrityksemme parlanssissa tätä lintua on kutsuttu kummalinnuksi, ja aina välillä on enemmän tai (useimmiten) vähemmän vakavasti keskusteltu kummalintuasusta, jonka sisään voisimme survoa jonkun raukan edustamaan kustantamoamme eri tapahtumissa.</p> No tänään sitten sattuma toi eteemme tähän mennessä kutkuttavimman ehdokkaan kummalinnun asuksi. Päivystin Anni Nupposen</strong> kanssa Osuuskumman myyntipöydässä Lumous Dark Marketissa, kun huomioni kiinnitti käytävän toisella puolella myyntirekissä roikkunut sininen lateksimekko. Ei kauaa tarvinnut asiaa pyöritellä, kun olimme jo todenneet, että tässä on tilaisuus, jota ei pidä päästää ohi. Kävin kysymässä mekosta, ja se oli myynnissä käytettynä, myyjän mittojen mukaan tehtynä. Hän vaikutti suunnilleen minun kokoiseltani, joten hellettä ja hikeä uhmaten otin mekon sovitettavaksi. Istuvuus oli riittävän hyvä, ja kaupat syntyivät.</p> Nytpä siis tiedän, mitä puen syksyn kirjamessuille!</p> Kaskisten kalarantapäivillä sinut parhaana palkitaan 2015-06-27T00:00:00+00:00 Nyt tuli käytyä kyllä hyvin epätodennäköisessä kesätapahtumassa. Haapamäen museoveturiyhdistys</a> ajoi Kaskisten matkailun tilaaman museojunavuoron Seinäjoelta Kaskisiin ja takaisin. Suupohjan radalla ei tämän useampia matkustajajunia kulje, joten pitihän tähän tilaisuuteen tarttua. Dr13:n vetämässä puukoristen matkustajavaunujen (ja kahden varhaisen sinisen vaunun) letkassa kolisteltiin huonokuntoista pätkäkiskorataa läpi lakeuden. Perillä odotti Kaskisten kalarantapäivät</em>. Kyllä, Kaskisten kalarantapäivät.</p> Tai no, ihan ensimmäisenä perillä odotti tavanomainen suomalainen kesäsää sekä vanha kurainen asemanpiha, jossa ei ole enää edes laituria. Olin toki pukeutunut elämyksen edellyttämällä huolellisuudella, jollaista pienessä kalastajakaupungissa ei selvästikään ole totuttu kohtaamaan, siksi kehnossa kunnossa nämä kulkulaitosfasiliteetit olivat. Sain kuitenkin kierrettyä vesilammikot ja kuvautettua oheisen ensivilkaisun päivän asuuni. Kerron siitä tarkemmin jäljempänä. Tyylikkyyteni ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta; esimerkiksi aseman ovesta sisään astuessamme eräs vanhempi rouva nykäisi hihastani ja lausui: ”Haluan antaa sinulle komplimangin</em> hienosta asustasi.” Ah, kaikkea toivoa tämän pikkukaupungin suhteen ei siis vielä tarvinnut heittää!</p> Rautatieasemalta poimimme kaupungin kartan, jotta osaisimme suunnistaa paikallisiin palveluihin. Junamatka Tampereelta Seinäjoen kautta oli ollut pitkä, kutakuinkin neljä tuntia, joten virvoikkeita jo kaipasimme. Kartassa huomiomme kiinnitti merkintä Cafe Johannes</em> Raatihuoneenkadulla. Päätimme suunnata sinne. Vesisateessa ja matkan rasituksista voipuneena tämä vain muutaman korttelin matkakin tuntui hyvin pitkältä, ja eräänlaisen lisäyllätyksen koimme nähdessämme mainoskyltistä, että kahvilan nimi olikin Cafe Johannes 3:16!</em> Mutta niin vain kaipasimme keidasta erämaassa, että emme antaneet tämän häiritä. Ja katso: kahvilan valikoimiin kuului muun muassa neljää eri paikalla leivottua kakkua. Otimme yhden palan marenki-mansikkakakkua ja yhden palan suklaakakkua ja söimme ne puoliksi. Mums — vai sanoisinko: ylistetty olkoon Hänen nimensä!</em></p> Jälleensynnyttyämme suuntasimme kohti sitä paljon puhuttua Kalarantaa. Sade valitettavasti vei tapahtuman tunnelmasta parhaan terän, ja aika paljon sain keskittää huomiotani kuralätäköiden väistelyyn (niin, Kaskinen on vanha kaupunki, jossa on hieno ruutukaava ja päällystetyt kadut, mutta Kalarannan raitteja ei ollut päällystetty). Tarjolla olisi ollut muun muassa kirjanjulkistamistilaisuus, jonka vieraista toisen jopa tunnen, mutta en varsinaisesti edes harkinnut käveleväni ylös myllykalliolle, jossa tilaisuus olisi ollut. Kävimme kuitenkin tutustumassa kalastusmuseoon. Näytillä oli paljon verkkoja, verkonkäsittelyvälineitä, kalansäilytysastioita, jääkulkupelejä ja sen sellaista. Tässä kuvassa olen suorastaan haltioitunut takanani näkyvästä jättirysästä.</p> Kalastusmuseon nähtyämme totesimme kalarantapäivät nähdyiksi ja lähdimme kävelemään Raatihuoneenkatua takaisin keskustaan päin. Sateen lisäksi tekemisen puute uhkasi jo akuutisti latistaa matkatunnelman, mutta sitten iloksemme huomasimme loppis</em>-kyltin kaupungintalon kupeessa. Sieltä löytyi joitakin mielenkiintoisia vanhoja tavaroita, joista itsellemme hankimme vanhan ruotsalaisen arkistokorttilaatikon sekä Aurora-merkkisen metallisen kahvipannun, jonka pohjassa oleva leima 1910 saattaa olla valmistusvuosi. Niin, ja löysin kirppikseltä myös hatun! Se on sellainen Kangolin lyhytkarvainen hattu, jonka tyylisiä minulla on jo kaksi, ja tämän hatun muotokieli on samankaltainen kuin paljon käyttämässäni ruskeassa sulkahatussa, mutta nyt löytämäni hattu on vihreä.</p> Kirppikseltä suuntasimme paikalliseen kebulaan, jossa söimme kalarantapäivien kunniaksi kalaruokaa eli frutti di maret. Pitsanähminnän jälkeen päätimme nähneemme kaupunkia tarpeeksi ja palasimme asemalle saadaksemme varmasti junasta hyvät paikat, sillä menomatkalla se oli aivan täynnä (kumma kyllä paluumatkalla vaunumme oli miltei tyhjä, mihin hävinnivät kaikki matkalaiset).</p> Ennen paluumatkaa oli kuitenkin aikaa ottaa jokunen hyväkin kuva päivän huolella valitusta asusta. Museojunamatka vanhaan satamakaupunkiin velvoittaa pukeutumaan tilanteen mukaan, tässä tapauksessa vintage-henkiseen Killercatin seilorimekkoon, siihen sopiviin Poetic Licencen kenkiin ja varsinaisesti juuri tätä asukokonaisuutta varten hankittuun violettiin seilorilakkiin, jonka olettekin jo nähneet loputtoman monta kertaa. Kenkien mallinimi on muuten Girl About Town eli suomeksi kaupunkivaeltelijattaret</em>, ja mikäs sen sopivampaa minulle. Tosin nämä kengät eivät ole mitkään varsinaiset kaupunkivaelluskengät, sillä korkoa on paljon ja varpaat painuvat kärkeen sen verran lyttyyn, että hiertymiä syntyy helposti. Mutta kyllä näillä nyt yhden pikkukaupunkiretken suorittaa silloin, kun tyyli sitä vaatii.</p> Asussa on muuten mukana myös violetti Hell Bunnyn tyllialushame, ja tyylitietoiset epäilemättä huomaavat, että sehän on aivan liian lyhyt mekon helmaan nähden. Kyllähän tällainen tyylirikos näin koko maailmalle jaettuna on vähän nolo, mutta ei se tuolla pienessä maailmassa niin haitannut, siksi monta kehua asustani sain kuulla, että varmasti olin näinkin koko päivän tyylikkäimmin pukeutunut turisti Kaskisissa. (Tämä sama asu on eri palveluissa tällä hetkellä käyttämässäni profiilikuvassakin nähtävissä, ja siinä tuo alushamekin näkyy paremmin, kun olen sen varta vasten kuvauksellisesti asetellut. Se kuva on peräisin kahden vuoden takaiselta Finncon-matkalta.)</p> Kolmas päivämatka neljän päivän aikana on joltisenkin väsyttävä kokemus, ja paluumatkalla junan kolinassa paitsi unohduin katselemaan maisemia ja laskemaan pelloilla pyöriskeleviä fasaaneja (miten niitä voikin olla niin paljon?) myös luin tällaiseen vanhanaikaiseen matkustamiseen hyvin sopivaa kirjaa eli Sarah Watersin</strong> uusinta romaania The Paying Guests</em>. Tarina lähti liikkeelle hitaasti kuin päivän museojuna, mutta nyt, kun tarinassa on päästy kultaisen leikkauksen kohdalle, se on vihdoin täydessä vauhdissa. Saas nähdä, mihin tämä sapfolainen kertomus vielä kehittyy.</p> Terkkuja derkkulasta 2015-06-02T00:00:00+00:00 Kolme päivää Berliinissä takana, kolme vielä edessä, on siis väliraportin aika. Ihan ensiksi on sanottava, että hotellin sijainnin valinnassa kannattaa olla tarkkana. Juu, katsoin silloin huonetta varatessani, että tämähän on ihan käypänen hotelli, lähellä Alexanderplatzia ja tasoonsa nähden kohtuullisen hintainen. Ei siinä, hotelli an sich</em> on hyvä ja huone erittäin tilava (saimme käyttöömme invalidihuoneen, jonka oleellisin ero tavallisiin huoneisiin taitaa olla se, että tässä on tuplaten lattiatilaa, jotta mahtuu pyörätuolilla ympäriinsä, joten ahdasta ei tosiaankaan ole), ja Alexanderplatzs on oikeasti ihan muutaman korttelin päässä. Mutta kun ne muutamat korttelit ovat sattumoisin koko Berliinin pompööseimmät derkkukorttelit, joissa ei monen sadan metrin matkalla oikeasti ole mitään mielenkiintoista (pääosin aidan ja puutarhan ympäröimiä asuintaloja ja hylättyjä virastoja) ja paraatikadut ovat sata metriä leveitä ja lähes mahdottomia ylittää jalan. Aina jonnekin päästäkseen pitää ensin kävellä 10–15 minuuttia tyhjää. Noh, jos joskus toiste käymme Berliinissä, osaamme tarkastella hotellin sijaintia tästäkin näkökulmasta.</p> Matkapäivän (ks. ensimmäinen turistikuva) asuun kuuluivat ne jo pari kertaa aiemmin esittelemäni El Naturalistan lehtisandaalit, kirpputorilta jokunen vuosi sitten löytynyt, mitä ilmeisimmin jonkun itse tekemä vihreäsävyinen ja kukka- ym. kuvioinen ohut kesähame, jossa joskus on ollut vekkejäkin mutta joka nyt on painunut täysin sileäksi, sekä pussihihainen röyhelöpaita, jonka löysin keväällä Kaunottaresta ja Kulkurista. Kovasti tuuli eikä lämpötilakaan tuntunut ihan mittarilukeman tasoiselta, mutta kesällä ei palella ohuissa vaatteissa ja sillä hyvä!</p> Toisena päivänä turistikiertelimme DDR-museossa ja ruumismaailmassa eli Körperweltenissä. Mutta niitä ennen tapasimme kuitenkin aamukahvin merkeissä Berliinissä asuvan suuren jäätelöprofeetan ja oopperasäveltäjän Miika Hyytiäisen</strong>. Jo yksinomaan tätä tapaamista varten kannatti raahata mukaan Irregular Choicen jätskikengät. Kaunokaiset eivät jääneet Miikalta huomaamatta — näyttävät kuulemma luonnossa vieläkin paremmalta kuin kuvissa! — eikä häntä sitten kahta kertaa tarvinnut houkutella yhteiskuvaan. Taustalle osui vieläpä Berliinin tuomiokirkko, joten puitteet spontaaniin pin up -kuvaan olivat kohdallaan. Ja tuo sininen pallomekko on tosiaan yksi monista Indiskan mekoistani.</p> Miika muuten suositteli, että Berliinissä kannattaa rohkeasti kokeilla eksoottisia jäätelömakuja, joita täkäläisistä jäätelöbaareista aina kesäisin löytyy. Valitettavasti sunnuntaisella päiväkävelyllämme ei osunut kohdalle yhtään käypäistä jäätelökojua, joten vielä toistaiseksi on jäätelömaut testaamatta. Ehkä kuitenkin huomenna voisi olla jätskin aika, raportoin sitten, että millaista eksoottista sörsseliä tuli maistettua.</p> Niin tosiaan, pin up -session jälkeen kävimme derkkumuseossa, ja sieltä päästyämme yhytimme odottamatta yhden oppi-isistäni ja mestareistani Karl Marxin</strong> yhdessä kollegansa Friedrich Engelsin</strong> kanssa. Pitihän sitä parta-Kallea sitten vähän paijailla, kun tilaisuus tarjoutui. Hän ei nimittäin ole koskaan edes käynyt Tampereella, toisin kuin johdannaisensa V. I. Lenin</strong>.</p> Tänään sitten karkasimme toviksi derkkulan tunkkaisuudesta Kurfürsterdammin ylenpalttisuuden ääreen. Matkalle osui toki jokunen kenkäkauppakin. Itse asiassa aika montakin. Shoe City -ketjulla on täällä useampikin myymälä, ja niissä on esillä muun muassa jokunen Laura Vitan poponenkin. Sellainen toki ilahduttaa, kunnes huomaa, että ne samat pari kolme mallia ovat kuitenkin aina esillä, ja yhtä niistä minulla on jo omassa kenkähyllyssä kotona.</p> KaDeWen kulmilta löytyi myös Leiser, jonka hyllyssä oli Laura Vitan ja muutaman muun kiehtovan värikkään kenkämerkin lisäksi myös yllättäviä uusia tuttavuuksia, kuten italialainen Charme kirja- ym. kenkineen. Pitääkin tutustua merkkiin paremmin paremmalla ajalla. Leiseristä löytyi myös valikoima prameita kenkälusikoita.</p> Mutta eivät šoppailumatkamme pelkkää kenkäkauppojen kiertelyä ole. Etenkin kotilibristini haikailee aina kovasti hyvien kirjakauppojen perään. Sellaisia ei valitettavasti nykyään löydä ihan joka kulmalta. Tänään olimme kuitenkin onnekkaita. Olin nimittäin etukäteen (hotellin maksuttoman nettiyhteyden turvin) katsellut, että Ku’Dammilta pohjoiseen on kauppakeskus, jossa on useitakin kenkäkauppoja. Paikan päällä sitten mietin, että mikähän katu se oli, josta piti kääntyä, mutta en kuitenkaan sortunut tarkistamaan asiaa mobiilidatan avulla (sehän olisi maksanut, herranen aika sentään! Maassa maan tavalla). Niinpä arvelin, että tämä se katu sitten on, ja ohjasin meidät sinne. No, jonkin aikaa kuljettuamme olin varma, että katu oli väärä. Päädyimme kuitenkin antikvaarisen kirjakaupan kohdalle, joten poikkesimme siellä. Kysyin myyjältä haparoivalla saksantaidollani, onko heillä englanninkielisiä kirjoja. Valitettavasti niitä oli perin vähän. Myyjä kuitenkin suositteli saman kadun varressa olevaa uusien kirjojen kauppaa, jossa on kokonainen huone englanninkielisiä kirjoja. Siispä suuntasimme sinne. Kotilibristini nappasi sieltä mukaansa yhden Haruki Murakamin</strong> englanninkielisen kirjan. Minun silmiini osui nide, jonka parille tuhannelle sivulle on koottu kaikki Bertolt Brechtin</strong> runot. Juuri sellainen hyllystämme puuttuikin, vaan ei puutu enää! (Niin ja sitä etsimääni kauppakeskusta emme koskaan yhyttäneet, kun jo iski väsy ja palasimme hotelliin virkistäytymään.)</p> Illan päätteeksi pistäydyimme vielä niin perisaksalaisessa turistikohteessa ettei tosikaan. Loxx am Alex Miniatur Welten on aivan mielettömän kokoinen pienoisrautatien ympärille rakennettu pienoismaailma, jossa on mallinnettu ennen kaikkea Berliinin katuja, taloja ja maamerkkejä mutta myös muuta saksalaista miljöötä. Monennäköiset saksalaisten esikuviensa mukaiset junat suhailevat ympäriinsä sinne tänne risteilevällä valtavalla rataverkolla, kaduilla ajelee busseja ja kuorma-autoja, ja talojen pihoilla, puistoissa ja kaduilla on pysäytyskuvia jos jonkinnäköisistä hassuista sattumuksista. Pieniä oivalluksia on maisemassa niin paljon, ettei niitä kaikkia voi mitenkään kerralla huomata, ja kyllä täytyy sanoa, että valtava kokonaisuus sai haltioitumaan ja ihastumaan hyvin monella tavalla. Päivän asusta muuten sen verran, että ohut kesähame tuli ostettua Indiskasta juuri ennen matkaa ja se on nyt ensimmäistä kertaa käytössä, jakku taas on hankittu alkukeväällä kirpputori Tarinasta.</p> Nyt loppuilta meneekin rentoutuessa suklaan ja suodattamattoman omenamehun kanssa. Huomenillalla ohjelmassa on matkan kohokohta eli Princess Chelsean konsertti. Siitä ja muusta lisää matkaraporttini jälkimmäisessä osassa.</p> Tyylikkäät tätikengät 2015-04-13T00:00:00+00:00 Pienkustantamon postittajana päiväohjelmaani kuuluu aina silloin tällöin hakea varastosta kirjoja, pakata ne sopiviin laatikoihin ja kiikuttaa laatikot postiin. Ensimmäinen questi tässä hommassa on ohittaa valppaat varastokissat… Huomaatteko muuten, siellä on työvuoro vaihtunut. Aiemmin laatikkopinoa vartioinut Säde todettiin liian lepsuksi, kun varastosta alkoi kadota laatikoita, joten tomerampi ja tuimailmeisempi Tuikku otti vahtipaikan pinon päältä ja leevancleefimäisesti mulkoileva varastoharjoittelija Manuli asettautui karvamatolle tarjoamaan sivustatukea. Noh, määrätietoisella asenteella tästäkin selvittiin, ja pari tuntia myöhemmin olin valmis raahaamaan lähemmäs parikymmenkiloisen kirjasatsin Hallituskadun postitoimistoon.</p> Viimeisin questi ennen uloslähtöä koskee tietenkin aina vaate- ja etenkin kenkävalintoja. Toisaalta huomattavan taakan kantaminen noin kilometrin päähän vaatii hyviä jalkineita, mutta toisaalta kauniista kevätilmasta on otettava kaikki irti silloin, kun kaunista on. Tasapainopisteestä löytyivät tällä kertaa erittäin luotettavat ja mitä mainioimmaksi hankinnaksi osoittautuneet Nayan tyylikkään tätimäiset nauhakorkkarit. Nämä Yhdysvalloista asti hyvällä alennuksella tilatut ihanuudet ovat sulostuttaneet kävelyäni jo kolmen kesän ajan, ja runsas käyttö alkaa myös näkyä kengissä kulumisena ja tahraisuutena. Mutta liiaksi ne eivät kenkien ulkonäköä pilaa, vaan enemmänkin kielivät siitä, että näihin kenkiin totisesti kannattaa turvautua kerta toisensa jälkeen. Kolmessa vuodessa nämä jo alkuaankin mainiosti istuneet leveälestiset povot ovat muovautuneet juuri minun jaloilleni, joten huoletta voin nämä jaloissani lähteä vaikka kantamaan raskaita kirjalaatikoita. Ja ovatpa nämä kaunokaiset päässeet myös teatterin lavalle: syksyllä 2013 esitin Tukkateatterin</a> Meidän Herramme muurahaisissa maisteri Klaudia Pukkia, ja aidossa harrastajateatterihengessä toin rooliasuuni sopivat kengät kotoa.</p> Mutta sitä minä vain ihmettelen, että kun Naya kerran on osannut näin upeannäköiset ja jaloille hyvät korkkarit tehdä, niin miksi ihmeessä kyseisen merkin nykyinen mallisto näyttää niin kovasti tylsemmältä. Noh, ehkä taas joskus niillä on tutustumisen arvoisia kenkiä. Kannattaa pitää merkki mielessä!</p> Kengännauhabudjetilla Armeniaan 2015-03-31T00:00:00+00:00 Eräs irkkikaveri pyysi, että julkaisen videon, jossa sanon ”nytten taas lentopalloa itsas sitten”. Näin tein, ja kiitokseksi tästä urotyöstä hän lähetti minulle taskulampun, jossa lukee — mitäs muutakaan kuin nytten taas lentopalloa itsas sitten</em> — sekä tuhat Armenian rahaa. Voucherin voinen käyttää vaikka Borjomin ostamiseen sitten joskus, jos sinne tulen lähteneeksi. Ja tosiaan, minä en tiedä, mistä tässä lentopallomeemissä on kyse, mutta kyllä minä hyvän meemin tunnistan, kun sellaisen näen, enkä epäröi sitä sitten meemuilla.</p> Nuo kengännauhat taasen tilasin eBaysta. Itse asiassa tilasin kolmet samanlaiset, sillä minulla on joku sellainen vamma, että onnistun kuluttamaan kengännauhoja poikki hyvin rivakasti, joten varauduin jo etukäteen siihen, että joudun vielä vaihtamaan nauhat pariin kertaan ennen kuin kyseiset kengät ovat kuluneet loppuun.</p> Kyseiset kengäthän ovat tällaiset violetit El Naturalistan kävelykengät. Hankin nämä neljä vuotta sitten, ja ovat ilman muuta olleet luottokenkäni kesästä syksyyn. Vasemman jalan kengässä on vielä vertailun vuoksi paikallaan alkuperäinen nauha, ja kyllähän tuo aika käyttökelvottomaksi oli jo päässyt kulumaan. Arvatkaa toki, olinko vaipumassa epätoivon alhoon, kun sain missioksi ostaa uudet violetit kengännauhat. Eihän tavan kengännauhahyllyssä ole tarjolla kuin mustaa, ruskeaa ja valkoista. Fäbärissä kyselin ensin alan harrastajilta ostopaikkoja, mutta vastaukset tuntuivat sisältävän lähinnä kaikenlaisia kikkakolmosia eikä helppoa ostomahdollisuutta. Niinpä turvauduin eBayhin, jossa tarjontaa kyllä on, kunhan sieltä onnistuu valitsemaan oikean. Näin äkkiseltään sanoisin, että onnistuin valinnassani aika hyvin. Tilaamani värisävy on burgundi eikä violetti, mutta se näytti myyntikuvassa sopivammalta kuin saman myyjän violetti (joka taasen oli vähän turhan räikeän oloinen). Alkuperäiset nauhat ovat toki violetimmat, mutta nuo uudet ovat sen verran hyvin kenkien nahan väriset, että uusimista tuskin tajuaa epäillä. Niin ikään uudet nauhat on vahattu kiiltävämmiksi kuin vanhat. Tämän pitäisi vähentää kulumista, mutta voi myös olla, että nauhat pysyvät huonommin kiinni. Aika näyttää, kunhan sää muuttuu kevyemmille kengille suotuisammaksi.</p> Semmoinen asia muuten vielä, että tänään vietetään transsukupuolisuuden näkyvyyden päivää. Sade Kondelin</strong> kirjoitti aiheesta sen verran napakasti, että minun ei tarvitse asiaa hirveästi avata. Mutta koska olen joka tapauksessa jo muutenkin julkisuudessa monta kertaa maininnut itsekin olevani transsukupuolinen, niin kaipa tämäkin päivä on ihan hyvä noteerata. Ja mitä siihen näkyvyyteen tulee, niin tuosta kuvasta käykin aika hyvin ilmi se keskeinen ongelma, joka minun arkeani vaivaa, eli jo eräässäkin blogauksessa mainitsemani bad facial hair day</em>. Ylähuulen tumma karvoitus on tässä kokonaan ihon alla, koska se on täysin sileäksi ajettu ja vieläpä juuri eilen laserepilaatiossa poltettu, mutta eihän tuollaista täysvarjoa millään piiloon meikata. Sillä pitää sitten taas elää siihen asti, kunnes poltetut tyngät ovat putoilleet pois, mutta vaiva toki uusii parin kolmen kuukauden kuluttua. Tämä on tämmöistä jatkuvaa väsytystaistelua, kuten transihmisten oikeuksien eteneminenkin.</p> Ilahduttavia joukkoliikenneasioita 2014-07-01T00:00:00+00:00 Sarvijaakonkadun uudet päreet ja uusi OnniBus-päätepysäkki.</figcaption> </figure> </aside> Tämä kesä on ollut joukkoliikenteen kehittymisen kannalta varsin merkittävä sekä paikallisesti Tampereella että yleisemmin Suomessa. Kesä-heinäkuun vaihteessa paikallisliikenteessä tapahtui muutoksia monella paikkakunnalla. Tampereella siirryttiin 30.6. suurelta osin uusittuun linjastoon ja uusiin maksuvyöhykkeisiin.</p> Minä kuulun siihen laajaan onnekkaiden joukkoon, joiden kotinurkilla joukkoliikenteen palvelutaso parani uudistuksen myötä. Uusi runkolinja Hervannasta Lentävänniemelle, numero 3, kulkee tästä eteenpäin Sammonkatua. Minulle Sammonkadun varrella asuvana tämä tarkoittaa paitsi sitä, että vihdoinkin minun on helppo päästä myös Hervantaan, myös sitä, että bussivuorojen määrä keskustan suuntaan lisääntyi neljällä vuorolla tunnissa; aiemmin talvikaudella vuoroja kulki 6–10 kappaletta tunnissa, jatkossa 10–14 kappaletta.</p> Toinen ilahduttava seikka on se, että Pirkkala kuuluu nyt samaan maksuvyöhykkeeseen Tampereen kanssa. Niinpä muun muassa Pirkkalan lentoasemalle pääsee ihan vain kausilippua näyttämällä. Eihän niitä lentomatkoja kovin usein tule tehtyä, mutta tarvittaessa lentokentälle on jatkossa entistä helpompi päästä.</p> Erityisen iloinen olen OnniBusin uudesta linjastosta. 1.7. alkaen OnniBusin päätepysäkki Tampereella on Kalevassa Sarvijaakonkadulla, siis vain 600 metrin päässä kotoani. Jatkossa Helsingissä käyminen onkin todella vaivatonta, kun ei tarvitse erikseen mennä keskustaan ja vaihtaa siellä junaan. Ja todennäköisesti useimmiten myös edullisempaakin.</p> Kaikkein suurin riemunaihe oli kuitenkin kaupunginvaltuuston 16.6. tekemä päätös siitä, että Tampereelle tulee raitiotie, semminkin kun Stubbin</strong> minihallitusneuvotteluissa pari päivää myöhemmin luvattiin, että valtio myös tukee hanketta. Pitkän vetkuttelun jälkeen aletaan olla tilanteessa, jossa raitiotien toteuttamista ei voi enää realistisesti perua. Ja vähän niin kuin symbolisesti kesäkuun lopussa, uuden bussilinjaston myötä, Hämeenkadun itäpääkin muutettiin joukkoliikennekaduksi. Edistys edistyy!</p>

Taru Luojola

Uusi vuosi, uusi työ

2026-01-11T00:00:00+00:00

Sain tänä jouluna aika päheän lahjan, nimittäin juuri ennen joulua minulle tarjottiin työpaikkaa! En siis ollut edes itse hakenut, vaan sitä ihan oikeasti tarjottiin. Tapahtui sellainen myyttinen kotoa hakeminen — se ei siis olekaan pelkkää legendaa! Ja koska freelance-kääntäjien yleinen työtilanne on tätä nykyä mitä on, niin en kovin kauaa harkinnut vaan otin paikan saman tien vastaan. Ja koska pitkän linjan friikkuna en ikinä osaa luottaa siihen, että jokin toteutuu ennen kuin on nimet paperissa tai rahat tilillä, niin sain jänskättää siihen asti, että sain työsopimuksen allekirjoitettavaksi. Perjantaina minä sen sitten vihdoin allekirjoitin. Työt alkavat virallisesti maanantaina, mutta olen tällä viikolla jo tehnyt hiukan valmistelevia töitä.

Kyseessä on yliopistonopettajan 50-prosenttinen tehtävä. Opetan finska språketia eli suomen kieltä Åbo Akademissa, käytännössä kandien perus- ja aineopintoihin kuuluvia kursseja. Näillä näkymin työ kestää vuoden 2026 loppuun, mutta katsotaan nyt, miten tilanne kehittyy.

Sen toisen puolikkaan ajastani käytän sitten — toivon mukaan — omien jatko-opintojeni edistämiseen. Toki minulla on nyt ainakin keväällä vielä opetettavana kansalaisopistojen kurssejakin, viittomakieltä Ahjolassa ja luovaa kirjoittamista Orivedellä. Mutta käännöstöitä en ainakaan toistaiseksi ota tehtäväkseni. Vaihtelu tekee ihan hyvää!

Ans kattoo myös sitä, että löytäisinkö jostain jälleen kadonneen kaunokirjallisen luovuuteni. Kun vuonna 2008 ryhdyin kääntäjäksi, rajoituin tarkoituksella pelkkiin asiatekstikäännöksiin, koska en halunnut kaunokirjallisuuden suomentamisen syövän kaikkea luovaa energiaani ja häiritsevän orastavan kirjailijanääneni muotoutumista. Aikanaan minusta sitten tuli julkaistu kirjailija ja arvelin kirjailijanääneni vakiintuneeksi, joten päätin siirtyä suomentamaan kirjallisuutta — olin nimittäin täysin kyllästynyt asiatekstien kääntämiseen. Mutta tämän vuoden alussa tein sellaisen kiusallisen havainnon, etten ole saanut aikaiseksi yhtään romaanimittaista luovaa käsikirjoitusta sen jälkeen kun aloin suomentaa kirjallisuutta. Häiritsikö kääntäminen oikeasti kirjoittamista niin paljon, vai oliko samaan aikaan Jyväskylässä suorittamillani viittomakielen maisteriopinnoilla suurempi estevaikutus? En voi tietää. Mutta nyt ei ole enää kääntämistä häiritsemässä, on vain jatko-opinnot.

Että semmoista näin vuoden alkuun. Enpä olisi uskonut olevani mistään työpaikasta näin innoissani! Mutta kyllähän se, että tilille tulee säännöllisesti ihan kelpo palkka, saa innostumaan vaikka mistä. Ja toisaalta olen huomannut ihan tykkääväni opettamisesta, joten sikäli hyppy päätoimiseksi opettajaksi ei kauhistuta. Eikä yliopistonopettajaan onneksi sovelleta mitään kovin tiukkoja työaikamääräyksiä, joten ehkä villi ja vapaa friikkuluonteeni sopeutuu.

Jos olet opiskelijani ja päädyit lukemaan blogiani, niin hei vaan ja nähdään luennolla!

Jatko-opiskelu alkakoon

2025-12-11T00:00:00+00:00

Keväällä jo vihjailin, että olen rupeamassa jatko-opiskelijaksi. Enpä olisi uskonut, miten kovan työn takana jatko-opintopaikat nykyään ovat! Parikymmentä vuotta sitten homma onnistui suunnilleen sillä tavoin, että sanoin proffalle ”moi” ja sitten minulla jo olikin jatko-opinto-oikeus (toisaalta ehkä siksi jatko-opinnot jäivätkin silloin kesken, kun en ennen paikan saamista joutunut tosissani ponnistelemaan tutkimussuunnitelman parissa). Nyt sen sijaan kesti lähes kahdeksan kuukautta siitä, kun ensimmäisen kerran otin professoriin yhteyttä, siihen, että opinto-oikeus minulle myönnettiin — ja vielä kestää viikon, ennen kuin saan yliopiston käyttäjätunnukset sun muut.
Mutta nyt se on virallisestikin totta: olen suomen kielen jatko-opiskelija Åbo Akademissa. Tutkimusaiheeni liittyy aikuisten autistien vuorovaikutukseen. Kertoisin siitä mielelläni lisää, mutta koska pidän täysin mahdollisena, että jotkut blogini lukijoista voisivat olla tutkimukseni potentiaalisia informantteja, niin en nyt vielä tässä vaiheessa kerro enempää yksityiskohtia. Ja tosiaan, jossain vaiheessa tulen myös rekrytoimaan tutkittavia, koska kerään oman aineistoni.
Aineistonkeruu tosin saa odottaa siihen saakka, että saan tutkimukselleni rahoituksen. Toistaiseksi en ole onnistunut saamaan sen enempää palkallista tutkijakoulupaikkaa kuin apurahaakaan, joten sellaista odotellessa joudun tekemään tutkimusta sivutoimisesti muun työn ohessa. Käytännössä en siis hirveästi ehdi tutkia, mutta kaikenlaisia valmistelevia töitä ja kirjallisuuskatsausta saanen kevään aikana edistettyä.
Että joo, katsotaan, josko minusta vielä jossakin vaiheessa tulisi ihan oikeasti tohtorikin.

Fediversuomi ry ottaa somen haltuun

2025-11-15T00:00:00+00:00

Fediversumi, tuo avoin ja epäkaupallinen ruohonjuuritason some, pyörii lukuisten vapaaehtoisten voimin ja pääosin harrastajien omalla rahalla. Minä olen itsekin fedipalvelinten ylläpitäjä: Ensimmäiseksi ylläpidin Mastodon-instanssia Polyglot.city</a> elokuusta 2018 lokakuuhun 2022, kunnes voimien ja rahojen ollessa vähissä siirsin ylläpidon edelleen toiselle henkilölle. Tammikuussa 2022 taas avasin Bookwyrm-instanssin Kirjakasa</a>, joka toimii edelleen minun ylläpitämänäni. Joulukuussa 2024 pystytin lähinnä omaan käyttöön GoToSocial-instanssin Kurittomain ketkuin kuja</a>. Tämän vuoden aikana olen kokeilumielessä avannut useita muitakin palvelimia, mutta ne eivät ole erityisen julkisia joten jätetään ne mainitsematta nimeltä.
Tiedän siis hyvin kokemuksesta, että fedipalvelimen avaaminen on suhteellisen helppoa ja todellinen työ liittyykin palvelimen jatkuvaan ylläpitoon ja moderointiin. Ja tiedän myös, että se voi käydä ajan mittaan raskaaksi. Minä en ole kokemukseni kanssa yksin, vaan fedin luonteeseen kuuluu se, että uusia palvelimia syntyy ja kuolee kaiken aikaa. Palvelimia käyttävien ihmisten kannalta palvelinten sulkeutuminen on tietenkin aina ikävää, joten on ehdottoman tärkeää miettiä, miten ylläpitovastuuta saadaan jaettua ja siten ylläpitäjien taakkaa kevennettyä.
Juuri tähän tarkoitukseen lähdimme perustamaan yhdistystä. Fediversuomi ry</a> perustettiin 12.10.2025. Aloite tuli minulta ja minut valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, mutta mukaan lähti hetkessä paljon innostunutta ja osaavaa porukkaa ja yhdistys on todellakin monen ihmisen aikaansaannos. Suunnitelmien mukaan yhdistys ottaa lähiaikoina kolmen nykyisin toimivan palvelimen ylläpitovastuun (Kirjakasan</a> lisäksi Mastodontti.fi</a> ja Pixelfed.fi</a>) eli huolehtii jatkossa niin palvelinten ylläpidosta, moderoinnista kuin rahoituksestakin. Jatkossa yhdistys voi avata uusia palvelimia vastaamaan uusiin tarpeisiin. Lisäksi tarkoituksena on, että yhdistys lisää yleisesti fediversumin tunnettuutta Suomessa.
Tämä on oikeasti tosi iso virstanpylväs vapaan sosiaalisen median kehitykselle Suomessa. Tästä se lähtee. Tule sinäkin mukaan ottamaan some haltuun!
(PS. Tuon upean norppalogon on suunnitellut Joni Heinonen.)

Lähijuna vie Oriveden tulevaisuuteen

2025-10-23T00:00:00+00:00

Kirjoitus on alun perin julkaistu Oriveden Sanomissa</a>. </aside>
Konsulttitoimisto MDI:n syyskuussa julkaiseman väestöennusteen</a> mukaan kaikkien Tampereen kaupunkiseudun kuntien väkiluku kasvaa nykyisestä — paitsi Oriveden. Orivedellä väestön ennustetaan vähenevän vuoteen 2050 mennessä peräti 1 500 hengellä. Jopa puolta pienemmän Vesilahden väkimäärä olisi kasvamassa. Miksi vain Orivesi taantuu?
Orivedellä hyvinvointi-indeksi on Tampereen kaupunkiseudun heikoimpia, ja erityisesti Orivedellä korostuvat matala koulutustaso, pienituloisuus ja eläkeläisten osuus väestöstä (Seutuhallitus 24.9.2025</a>). Jotta väestökato saadaan pysäytettyä ja kunnan elinvoima säilytettyä, on Orivedelle onnistuttava houkuttelemaan nuoria ja koulutettuja ihmisiä. Ja tietenkin on huolehdittava myös siitä, että orivesiläiset nuoret haluavat jäädä paikkakunnalle.
Tässä erityisen tärkeässä asemassa ovat lähijunat. Korkeakoulutettujen työpaikat keskittyvät Tampereelle, joten pendelöinnin Tampereelle on oltava vaivatonta, luotettavaa ja mukavaa. Eikä vain arkisin, vaan myös iltaisin ja viikonloppuisin, sillä onhan elämässä muutakin kuin työ.
Tampereen kaupunkiseudun lähijunaliikenteen laajentamisesta on päätettävä jo tänä syksynä (Oriveden Sanomat 17.10.</a>). Laajentaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että tiheästi liikennöivät Nyssen lähijunat pysähtyisivät myös Oriveden keskustan seisakkeella, eivät ainoastaan Oriveden asemalla. Tunnin välein kulkevia lähijunia täydentäisivät jatkossakin kaukojunat, joten vuoroväli olisi parhaimmillaan vain puoli tuntia. Kalusto uudistuisi, ja nykyisten epäluotettavien, ahtaiden ja meluisien kiskobussien tilalle tulisi luotettavia, hiljaisia ja tilavia sähkömoottorijunia. Sellaisia, joilla olisi miellyttävää käydä Tampereella vaikka päivittäin.
Lähijunat ovat tulevaisuutta. Vetoan vilpittömästi kaikkiin Oriveden päättäjiin yli puoluerajojen, että sallitte tulevaisuuden myös Orivedelle ja päätätte jo tänä syksynä hankkia Orivedelle lähijunaliikennettä.

Uusi Sm7-lähijuna pistäytyi koeajolla Oriveden asemalla 22.10.2025. Tämä voisi olla arkipäivää!</figcaption> </figure>

Vaaliyhteenveto ja muita kevään kuulumisia

2025-05-01T00:00:00+00:00

Oho, en ole vielä blogiini tehnyt loppuyhteenvetoa kuntavaaleista! 🙀 Noh, lyhyesti sanottuna, vaikka kampanjoin kovasti — niin kuin koko Oriveden vasemmisto — niin äänimäärä ei riittänyt läpimenoon: Vasemmistoliitto menetti yhden paikan. Minä sain 23 ääntä, mikä on tällaiselle junantuomalle ensikertalaiselle kuitenkin ihan hyvä potti tämmöisessä pienessä maalaiskaupungissa. Sillä äänimäärällä pääsin varavaltuutetuksi, ja mahdollisesti tiedossa on jokin lautakuntapaikka, mutta koska neuvottelut niistä ovat vielä kesken, niin en osaa tässä vaiheessa sanoa sen enempää. Kiitos kaikille minua ja Vasemmistoliittoa äänestäneille!
Vaalikampanjaani kertyi rahaa lahjoituksina ja kirjamyynnin kautta yhteensä 315 euroa, minkä lisäksi käytin omaa rahaani... hmm, varmaan jotain kympin luokkaa. Rahoilla hankin 1500 vaaliflaikkua, 160 kampanjalakupötköä, seitsemän vaalijulistetta sekä kampanjakirjojen postituskuoret ja jotain pientä tarjoilua kampanjapöytään. Kulujen jälkeen vaalitilille jäi rahaa 15,12 euroa, ja koska yksi kampanjani kärkiteemoista oli luontokadon estäminen ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, lahjoitin jäännösrahat Luonnonperintösäätiölle pirkanmaalaisten lintumetsien suojeluun.
Elämää vaalien jälkeen</h2> Yksi syy vaalien loppuyhteenvedon viipymiseen oli siinä, että rankan kevään jälkeen tarvitsin vähän lepoakin. En nimittäin tehnyt vain vaalikampanjaa, vaan suomensin tammi–maaliskuun aikana yhden paksunpuoleisen tietokirjan (Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt</a> ilmestyy elokuussa Kosmokselta — suosittelen lukemaan!) ja kirjoitin lisäksi viittomakielen maisterintutkielmaa. Ja niin kuin vaalien jälkeen arvelin saavani vähän levätä, niin käkkelskää, eikös edessä ollut paitsi käännöksen niin myös maisterintutkielman viimeistely.
Noh, maisterintutkielma on nyt viimeistelty, ja enää voin vain odottaa arvosanaa. Kun vielä yhden pienen 🤏 kurssisuorituksen jaksan tehdä (eli kuvaan ja julkaisen viittomakielisen esittelyn tutkielmastani), niin sitten on maisterintutkinto kasassa! 🎉
Nooh, ei se suinkaan tarkoita, että pääsisin lepäämään, nimittäin haussa on tohtorikoulutettavan paikkoja, ja totta kai minun on niihin haettava, koska pakko sitä rahaa on jostain tienata jatkossakin. Eli ei muuta kuin tutkimussuunnitelmaa laatimaan ja proffien kanssa keskustelemaan... Missäs helkkarin välissä minä ehdin rentoutua pihatöiden parissa? Kevättyöt ovat sielläkin jo ajankohtaisia, ja talven puusavotan raivauskin on vielä kesken.
Mutta joo, näyttää siltä, että työni painopiste siirtyy jatkossa enemmän akateemiselle puolelle, tutkimukseen ja opetukseen. Katsotaan, milloin seuraavan kerran taas suomennan jotain. Kirjoittamisesta nyt puhumattakaan — noinkohan tohdin itseäni enää kirjailijaksi edes kutsua, kun vanhat kässärini eivät kelpaa kustantajille enkä uusia ehdi kirjoittaa. Oli miten oli, Kirjailija-lehti sentään haastatteli minua kirjailijuudesta while autisti</a>. No, ehkä vielä jonakin päivänä kirjoitan lisää.
Että semmoista, levon mahdollisuutta odotellessa.

Ruuhkaton raideliikenne auttaa myös Ysitien ongelmiin

2025-03-13T00:00:00+00:00

Kirjoitus on ehdokkaiden yhteinen mielipidekirjoitus. Mukana on sekä vihreiden että vasemmistoliiton ehdokkaita. Kirjoitus on alun perin julkaistu Oriveden sanomissa</a>. </aside>
Junantuomina orivesiläisinä toivomme Oriveden kehittävän junaliikennettä. Orivesi on lähes yhtenäisenä rintamana myötämielinen Haapamäen radan sähköistämiseen MAL-hankkeessa ja kaukonäköisyys onkin saanut asukasluvun kasvuun. Arvioitu 80 euron asukaskohtainen kustannus on varsin maltillinen panostus raideliikenteen tuomiin hyötyihin nähden.
Orivesi on erinomaisella paikalla Tampereen lähellä. Emme voi tarjota asukkaille samaa kuin Tampere, mutta nopeimmin kasvavan kaupungin vetovoiman voimme hyödyntää. Raideliikenne tarvitaan Orivedeltä Juupajoelle. Siitaman, Hirsilän ja Oripohjan pysäkkien kunnostamisella saadaan elinvoimaa kyliin.
Rata voidaan sähköistää, tai sitä voidaan ajaa akkujunilla: Suomessa jo käytössä olevia FLIRT-junia saa myös akuilla varustettuna, ja yhdellä latauksella pääsee aina Haapamäelle asti. Vanhojen, epämukavien ja meluisten dieselkiskobussien tilalle tarvitaan mukavia, hiljaisia, edullisia ja esteettömiä sähköjunia.
Orivesi tarvitsee ihmisiä. Ysitie on huonossa kunnossa ja ruuhkainen, mikä ajaa ihmiset katsomaan Tampereen länsipuolen kuntiin. Ruuhkaton ja turvallinen raideliikenne auttaa välillisesti myös Ysitien ongelmiin.

Taru Luojola kampanjoimassa Oriveden asemalla.</figcaption> </figure> </aside>
Orivesi ja Juupajoki ovat ihania paikkoja asua ja elää, mutta se mikä täällä on vajavaista, on julkinen liikenne. Meillä on lapsia, jotka kulkevat kyliltä taksilla kouluihin ja vanhempien kyydeillä harrastuksiin. Samalla meillä on Juupajoelta Hirsilään, Orivedelle ja Tampereelle jo olemassa junaraiteet ja pysäkit.
Lähijunien tuomalla vetovoimalla kannattaa ratsastaa. Tampereella on huutava pula vuokra-asunnoista. Oriveden kaupungin omistamat Kenkätien asunnot on laiminlyöty ja tontin voisi vuokrata vaikka opiskelija-asunnoille. Tampereen yliopiston keskustakampukselle matka on ajallisesti yhtä pitkä kuin Hervannasta ratikalla.
Jos todella toivomme, että Orivesi kasvaa ja kukoistaa, meidän on uskallettava panostaa kasvun edellytyksiin. Hyvät julkiset liikenneyhteydet maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin. Tulevaisuuden Orivettä rakennetaan nyt!

Jarmo Karttunen 86 (vihr. sit.)</li>
Taru Luojola 79 (vas.)</li>
Kea Cook 85 (vihr.)</li>
Jaana Jämsén 72 (vas.)</li>
kuntavaaliehdokkaat Orivesi</li> </ul>

Vasemmistoliitto — muunsukupuolisten valinta

2025-03-08T00:00:00+00:00

Näin naistenpäivänä näkyy paljon puhetta sukupuolten välisestä tasa-arvosta, ja yksi tasa-arvokysymyksistä on eri sukupuolten osuus vaaleilla valituista edustajista. Mutta koska Suomessa on virallisesti vain kaksi sukupuolta, näissä tarkasteluissa unohdetaan aika usein muunsukupuoliset. Esimerkiksi nyt istuvien kunnanvaltuustojen muunsukupuolisten valtuutettujen määrää on aika vaikea selvittää nopeasti.
Mutta monet vaalikoneet tarjoavat ehdokkaille mahdollisuuden valita sukupuolekseen myös muun tai jättää sukupuolen ilmoittamatta. Niinpä voimme ainakin tarkastella, missä määrin muunsukupuolisia ehdokkaita on nyt pyrkimässä kunnan- ja aluevaltuustoihin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikoneessa</a> on myös helppo selata kerralla koko Suomen ehdokkaita ja rajata hakutuloksia vaikka sukupuolen, puolueen tai asuinpaikan mukaan. Seuraavat luvut onkin poimittu HS:n vaalikoneesta. Mutta ennen kuin mennään lukuihin, niin korostetaan vielä, että vaalikoneista ei todellisuudessa löydy kaikkia Suomen ehdokkaita vaan vain ne, jotka ovat itse käyneet vaalikoneisiin vastaamassa. Havainnot ovat siis suuntaa-antavia mutta eivät tyhjentäviä.
Koko Suomessa HS:n vaalikoneeseen on vastannut 69 muunsukupuolista ehdokasta (nice!), ja 33 ehdokasta ei ole halunnut kertoa sukupuoltaan. Yhteensä muita kuin miehiksi ja naisiksi ilmoittautuneita ehdokkaita on siis 102. Ehdokkaat jakautuvat puolueisiin seuraavan taulukon mukaisesti.
puolue</th> muunsukupuolisia</th> ei kerro sukupuoltaan</th> ehdokkaita yhteensä</th> % ehdokkaista</th></tr></thead>

vasemmistoliitto</td> 40</td> 16</td> 1521</td> 3,7 %</td></tr>
vihreät</td> 19</td> 11</td> 1381</td> 2,2 %</td></tr>
sdp</td> 2</td> 3</td> —</td> —</td></tr>
perussuomalaiset</td> 2</td> 0</td> —</td> —</td></tr>
keskusta</td> 2</td> 0</td> —</td> —</td></tr>
skp</td> 2</td> 0</td> 15</td> 13,3 %</td></tr>
yhteislistat</td> 0</td> 2</td> —</td> —</td></tr>
rkp</td> 1</td> 1</td> —</td> —</td></tr>
eläinoikeuspuolue</td> 1</td> 0</td> 8</td> 12,5 %</td></tr>
yhteensä</td> 69</td> 33</td> —</td> —</td></tr> </tbody></table>
Kiinnostavaa huomata, että muunsukupuolisista ehdokkaista yli puolet ja sukupuolensa kertomatta jättäneistä lähes puolet on vasemmistoliiton listoilla, ja vihreät jäävät tässä tilastossa yllättävän kauas taakse. Kaikista vaalikoneeseen vastanneista vasemmistoliiton ehdokkaista peräti 3,7 % on muita kuin miehiksi ja naisiksi ilmoittautuneita, ja vihreillä luku on 2,2 %. Muiden eduskuntapuolueiden muunsukupuolisten ehdokkaiden määrä on niin pieni, että prosenttilukua en jaksa edes laskea (koska vaalikoneesta ei saa helposti ulos puolueen ehdokkaiden lukumäärää vaan se pitää laskea käsin) — kokoomuksella, kristillisillä ja liike nytillä ei edes ole ehdokkainaan muita kuin miehiä ja naisia (tai he eivät ainakaan ole vastanneet vaalikoneeseen). Eduskunnan ulkopuolisista pienpuolueista muunsukupuolisia ehdokkaita löytyy odotetusti SKP:stä ja eläinoikeuspuolueesta.
Muunsukupuolisuus ja sukupuolen ilmoittamatta jättäminen ei suinkaan ole vain isojen kaupunkien ilmiö. Totta kyllä, että eniten näitä ehdokkaita löytyy Helsingistä (15), Tampereelta (13) ja Turusta (7), mutta Suomen 21 suurimmassa kunnassa — joissa on yhteensä runsaat kolme miljoonaa asukasta eli hieman päälle puolet suomalaisista — on näistä ehdokkaista vain 67 kappaletta. Toisin sanoen 35 muunsukupuolista ja sukupuolensa ilmoittamatta jättänyttä ehdokasta on ehdolla alle 50 000 asukkaan kunnissa. (Minä olen muuten yksi heistä.)
Aluevaaleissa asetelmat näyttävät pitkälti samankaltaisilta. Muunsukupuolisia ehdokkaita on 30 ja sukupuolensa ilmoittamatta jättäneitä 12, yhteensä 42, ja heistä 26 on vasemmistoliiton ja 10 vihreiden listoilla. Tämän tarkemmin en katso tarpeelliseksi analysoida aluevaaliehdokkaita.
Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että muunsukupuoliset ehdokkaat kokevat nimenomaan vasemmistoliiton edustavan heidän arvojaan ja tavoitteitaan parhaiten ja että vasemmistoliitossa heidän on helpointa ja luontevinta toimia. Pidän hieman yllättävänä sitä, miten suuri ero vihreisiin nähden vallitsee, sillä perinteisesti juuri vihreiden on ajateltu olevan sukupuolen ilmaisun suhteen sallivaisin ja luontevin puolue toimia ja vasemmistoliitolla on ollut tältä osin aavistuksen änkyräisempi ja jäyhempi maine. Mutta näyttää siltä, että ajat ovat muuttuneet ja nykyään juuri vasemmistoliitto on sukupuolen moninaisuuden puolustamisen eturintamassa. Tai sitten muunsukupuolisista ehdokkaista suurin osa nyt vain on sen verran vasemmistolaisia, että he ovat valinneet puolueen juuri vasemmistolaisen talouspolitiikan vuoksi.
Vaan mitä mieltä mahtavat olla muunsukupuoliset äänestäjät? Ja pääseekö joku yli sadasta muunsukupuolisesta tai sukupuolensa ilmoittamatta jättäneestä ehdokkaasta läpi huhtikuun kuntavaaleissa?

Pohjala vai Pohjola?

2025-03-04T00:00:00+00:00

Kokosin vastikään huvikseni luettelon kaikista Oriveden alueella sijainneista matkustajajunien pysähdyspaikoista ja lähetin luettelon viestissä erääseen keskusteluryhmään. Luettelossa oli mukana myös ratakilometrillä 223,886 sijainnut Pohjolan seisake. Ryhmässä minua korjattiin, että nimi on Pohjala. Jopas jopas, minäkö olisin katsonut nimen väärin?!

Pohjolan seisake Jussi Iltasen kirjassa *Radan varrella*.</figcaption> </figure>
Tarkistin käyttämäni lähteen toistamiseen, ja kyllä, Jussi Iltasen mainiossa kirjassa Radan varrella (Karttakeskus 2009, s. 172) seisakkeen nimeksi on ilmoitettu Pohjola (seisake avattiin henkilöliikenteelle 15.5.1931 ja lakkautettiin 28.9.1969, ja ymmärrän lakkautuksen hyvin, eihän se nyt niin kovin vilkkaalla paikalla sijaitse). Koska seisakkeen nimi ei ole ollut käytössä enää kymmeniin vuosiin, tarkistin vielä, mitä nimiä Maanmittauslaitoksen ajantasaisessa maastokartassa niillä main on. Ja sieltähän löytyvät talonnimet Pohjala ja — Vähä-Pohjola</a>! Kiinnostavaa.

Ajantasaisessa maastokartassa talonnimet Pohjala ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure>
Kerroin näistä havainnoistani ryhmässä, ja sain kuulla, että sen toisen talon nimen pitäisi olla Vähä-Pohjala. Minulla ei tietenkään ole mitään syytä epäillä talojen omistajien ja asukkaiden tietoa omien talojensa nimistä, joten luullakseni tässä on käynyt niin kuin nimistöntutkimuksessa välillä tuppaa käymään: nimi on tullut kirjattua ylös väärässä muodossa, ehkä se on kuultu väärin tai on tullut vain jokin ajatusvirhe, joten paperilla ja paikan päällä talo tunnetaan eri nimellä. Mutta minua totta kai juna- ja kielinörttinä kiinnostavat tällaiset epäselvyydet, joten kaivelin vielä erinäisistä lähteistä, miten nämä nimet ovat kartoissa ja papereissa eläneet.
Ensinnäkin se seisakkeen nimi. Se on mahdollisesti aina ollut virallisesti Pohjola, olkoon se paikallisten suussa sitten ollut mitä tahansa. Vaunut.orgin kuvahaulla löytyy kuvia ainoastaan Pohjolan seisakkeesta</a>, ei lainkaan Pohjalasta, ja kun tiedetään, millaisia pilkunnus</del> kuinka pikkutarkasti Vorgissa suhtaudutaan yksityiskohtiin, minun ei ole syytä epäillä, etteikö seisakkeen virallinen nimi olisi ollut nimenomaan Pohjola. Valitettavasti yhdessäkään Vorgin kuvassa ei näy seisakkeen nimikylttiä. Niin ikään valitettavasti en nyt jaksa lähteä tonkimaan, löytäisinkö jostain verkosta Rautatiehallituksen asiakirjaa seisakkeen perustamisesta tai lakkauttamisesta.
Talon nimi sen sijaan tuntuu vaihdelleen. Talo on lisätty Kotuksen nimiarkistoon vuonna 1969 muodossa Pohjola</a>, ja nimen lisännyt Pertti Jalava on kirjannut Pirkanmaan, Keski-Suomen ja Päijät-Hämeen rajaseuduilla muistiin yhteensä 8 641 paikannimeä, eli hänellä lienee kuitenkin ollut hommaan melkoista rutiinia. Mutta keneltä hän on nimen kuullut, sitä ei nimiarkisto kerro.
Nimen kirjoitusasu kartoissa on niin ikään vaihdellut vuosien mittaan.

Varhaisimmassa löytämässäni maastokartassa</a> vuodelta 1921 mainitaan Iso Pohjola.</li> </ul>

Vuoden 1921 maastokartassa talonnimi Iso Pohjola.</figcaption> </figure>

Vuoden 1930 kartasta löytyvät Iso-Pohjola ja Vähä-Pohjola.</li> </ul>

Vuoden 1930 maastokartassa talonnimet Iso-Pohjola ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure>

Seuraava muutos löytyy vuoden 1956 kartasta, jossa mainitaan pelkkä Iso Pohjola, mutta nyt ensimmäistä kertaa karttaan on merkitty myös Pohjolan seisakkeen nimi.</li> </ul>

Vuoden 1956 maastokartassa talonnimi Iso Pohjola ja seisake Pohjola.</figcaption> </figure>

Vuonna 1960 ei mainita taloa ollenkaan, Pohjolan seisake sen sijaan mainitaan.</li> </ul>

Vuoden 1960 kartassa seisake Pohjola.</figcaption> </figure>

Vuonna 1977 on päädytty ensimmäistä kertaa nykykartassakin näkyviin nimiin Pohjala ja Vähä-Pohjola, ja Pohjolan seisake on kadonnut kartalta.</li> </ul>

Vuoden 1977 maastokartassa talonnimet Pohjala ja Vähä-Pohjola.</figcaption> </figure>
En tiedä, onko talon nimi ollut jossain vaiheessa virallisesti Pohjola tai Iso-Pohjola vai onko tämä nimi aina perustunut kartoittajien virhetulkintaan. Mutta nykyään sen nimi taitaa kuitenkin virallisesti olla Pohjala — tai ainakin Pohjalana siihen viitataan Oriveden kaupungin asiakirjoissa</a>.
Mutta joo, ei sillä, että asialla olisi mitään varsinaista merkitystä. Olipahan vain hauska paikallishistoriallinen knoppi ja osoitus siitä, miten häilyväisiä paikannimet aina välillä ovat ja miten oikeita vastauksia voi olla useampia kuin yksi.

Tue kuntavaalikampanjaani!

2025-02-01T00:00:00+00:00

Olen kevään 2025 kuntavaaleissa ehdolla Orivedellä Vasemmistoliiton listalla. Kampanjabudjettini on aika minimaalinen, mutta jos saan vaalikassaani lahjoituksia, voin kampanjoida 🤏 pikkuisen enemmän monimuotoisemman ja ilman autoa saavutettavan Oriveden puolesta.
Myyn vaalikampanjani tueksi vuonna 2018 ilmestynyttä esikoisromaaniani Ei kaikki pinnat kireällä signeerattuna kampanjahintaan 20 euroa. Hinta on näin vanhasta kirjasta melko korkea, mutta ideana onkin kerätä lahjoituksia tukijoilta. Saat ilman muuta tukea kampanjaani maksamalla kirjasta enemmänkin!
Osta kirja kampanjahintaan lahjoittamalla minulle Vasemmistoliiton ehdokasgallerian lahjoituslinkin kautta</a>. Kirjoita Viesti lahjoituksen saajalle -kenttään että haluat kampanjakirjan, niin tiedän lähettää kirjan ilmoittamaasi postiosoitteeseen. Lähetä tämän jälkeen vielä varmuuden vuoksi minulle joko sähköpostia osoitteeseen taru [ät] luojola.fi</samp> tai yksityisviesti fediversumissa</a> ja kerro viestissä postiosoitteesi, johon kirja lähetetään.
Kampanjakirjoja on rajoitettu erä, joten älä suotta jää jahkailemaan tilauksesi kanssa! Kirjoja on saatavilla niin kauan kuin tällä sivulla on ohjeet kampanjakirjan tilaaamiseen. Jos sattuu käymään niin, että olet ehtinyt tehdä tilauksen juuri ennen kuin olen ilmoittanut kirjojen loppumisesta, niin lähetän tilalle jonkin toisen kirjani.
Voit ilman muuta lahjoittaa minulle myös tilaamatta kampanjakirjaa. Tee tällöin lahjoitus saman lahjoituslinkin kautta</a> mutta älä mainitse viestikentässä mitään kirjasta.
PS. Jos haluat ostaa Ei kaikki pinnat kireällä -romaanin normaalihintaan 4,95 €, tilaa se suoraan kustantamon verkkokaupasta</a>. Vaalikampanjan aikaan minä myyn itse kirjoja vain kampanjahintaan.

Luin myös vuonna 2024

2024-12-31T00:00:00+00:00

Jälleen on aika laatia katsaus vuoden aikana luetuista kirjoista. Vuonna 2023 totesin, että yleisesti vähän väsyttää ja lukemiseenkin voisi suhtautua vähän rennommin. Niinpä vuonna 2024 en tilastoinut enää lukemiani sivumääriä, ja luettujen kirjojen kappalemääriäkään en varsinaisesti tarkkaillut pitkin vuotta. Tämä rennompi ote lukemiseen ei kuitenkaan näytä johtaneen siihen, että olisin tänä vuonna lukenut olennaisesti vähempää kuin aiemminkaan — kyttääminen ei siis taida olla erityisen tarpeellista lukutahdin ylläpitämisen kannalta. Luettujen kirjojen määrä näyttää kivunneen 105:een</a>, mikä on varsin tavanomainen määrä minun tavanomaisella lukutahdillani.
Poikkeuksellisen paljon huippuhyviä kirjoja</h3>
Totuttuun tapaan kirjoille antamieni tähtiarvosanojen keskiarvo on lähellä kolmea eli 3,08. Se on kuitenkin jonkin verran viimevuotista korkeampi. Kiinnostavaa on huomata, että tänä vuonna tulin lukeneeksi peräti viisi erinomaista kirjaa ja vain yhden totaalisen surkean. Aika hyvin siis, vaikka valtaosa kirjoista oli jälleen keskinkertaisia.
⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 5 kpl
⭐️⭐️⭐️⭐️ 21 kpl
⭐️⭐️⭐️ 36 kpl
⭐️⭐️ 22 kpl
⭐️ 1 kpl
Tähdittämättä jätin tänä vuonna jopa viidesosan kaikista kirjoista. Kahta lukuun ottamatta kaikki tähdittämättömät olivat opiskeluihin liittyviä tietokirjoja — jotenkin en vain kokenut kovin mielekkäänä tähdittää niitä.
Suomenkielisyys pitää pintansa</h3>
Vuonna 2023 haastoin itseni olemaan lukematta yhtään alun perin englanniksi ilmestynyttä kirjaa, ja tuolloin luinkin harvinaisen paljon suomeksi. Vuonna 2024 en enää tarkoituksella vältellyt anglokirjoja, mutta siitä huolimatta en edelleenkään lukenut englanniksi juuri mitään (englanniksi lukemistani tietokirjoista kaikki paitsi yksi liittyivät opintoihin, joten niiden lukeminen oli ikään kuin välttämätöntä, ja ilman opintoja olisin niiden sijaan lukenut varmaankin entistä enemmän suomenkielisiä tai muunkielisiä kirjoja), joskin suomennetuista kaunokirjoista 15 oli alun perin englanniksi julkaistuja.
</th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead>

suomeksi</td> 67</td> 15</td> 82</td></tr>
- alkukielisiä</td> (31)</td> (15)</td> (46)</td></tr>
- suomennettuja</td> (36)</td> (0)</td> (36)</td></tr>
hollanniksi</td> 11</td> 0</td> 11</td></tr>
englanniksi</td> 1</td> 10</td> 11</td></tr>
saksaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr>
yhteensä</td> 80</td> 25</td> 105</td></tr> </tbody></table>
Tälle vuodelle taas olin asettanut itselleni haasteeksi lukea vähintään yhden hollanninkielisen kirjan kuukaudessa. Melko lähelle tavoitetta pääsinkin, mutta sitten kohdalle osui varsinainen kivireki kirjaksi ja hollanniksilukutahtini hidastui melkoisesti. Ja ehkä tämän hollantilukutavoitteen vuoksi en sitten tänä vuonna ehtinyt oikein lukea muunkielisiä kirjoja, kun esimerkiksi ruotsi, norja ja espanja puuttuvat listalta kokonaan!
Vuoden parhaat kirjat</h3>
Tänä vuonna lukemistani viiden tähden kirjoista neljä oli kotimaista kaunokirjallisuutta. Marisha Rasi-Koskisen REC</a> kirvoitti minusta muun muassa seuraavan kommentin:

Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa. </blockquote>
Anneli Kanto kirjoittaa aina hyvin, eikä Rottien pyhimys</a> ollut poikkeus:

Kanto on jälleen osannut kirjoittaa romaanin, jossa on sekä pistävää huumoria että herkistymään saavia ihmiskohtaloita. Kirjan ehdoton tähti on tietenkin Pelliina, joka on autistiseksi henkilöksi varsin kelvosti kirjoitettu — tai no, aivan ensimmäinen kohtaaminen Pelliinan kanssa sai pelkäämään, että metsään menee, mutta ote parani selvästi jo heti toisessa kohtaamisessa. </blockquote>
Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys</a> taas oli vuoden yllättäjä:

En oikein tiennyt mitä odotin, kun aloin lukea. Eniten luulin edessä olevan jonkun eräkirjan, mutta ehkei sittenkään kun muistin ketkä kaikki tätä on kehuneet. Ja jumalauta täähän olikin huumorispefiä! </blockquote>
Mutta paras kaikista oli itseoikeutetusti Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia</a>:

Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa. </blockquote>
Viides viiden tähden kirja puolestaan oli suomalainen tietokirja, Pertti Salon, Tuomo Niemelän ja Ulla Salon Suomen sieniopas</a>, jota lueskelin viime talvena vähän kerrallaan haaveillen sienimetsään pääsystä:

Kun on lukenut jonkun tavanomaisen harrastajasienestäjille tarkoitetun sienikirjan, jossa esitellään ehkä satakunta sientä, voi helposti syntyä sellainen valheellinen tunne, että no niin, nyt on sienet hallussa. Noh, sitten voi tarttua vaikka tähän sienikirjaan, jossa esitellään runsaat 900 Suomessa esiintyvää sientä ja sanotaan vielä, että yhteensä Suomessa on tuhansia sienilajeja, niin voi kyllä tulla vähän mind blown -olo siitä, miten harhaanjohdetuksi tavanomaisia sienikirjoja lukemalla voi tulla! </blockquote>
Vuoden tunkkaisin nide</h3>
Tänä vuonna en jättänyt kesken yhtäkään kirjaa, ja yhden tähden kirjojakin osui kohdalle vain yksi. Mutta se olikin sitten melkoinen pökäle. Robert Irwinin Tuhannen ja yhden yön painajaista</a> (suom. Hannu Tervaharju) kommentoin tähän tapaan:

Ennen kaikkea loputtoman misogyyninen mutta myös hiukan rasistinen tarina, jonka heikkoutena on lisäksi se, että itse tarina on pelkkää päätöntä jorinaa. Kun kerrontatyylikin on vielä jotenkin irtonaista ja etääntynyttä, niin ihan työstä kävi lukea. Ei kannata. </blockquote>
Lukusuunnitelmia vuodelle 2025</h3>
Vuonna 2024 keskityin lukemaan ennen kaikkea lukujonossa pisimpään lojuneita suomenkielisiä kirjoja. Sainkin suomenkielisen kaunokirjallisuuden osalta lyhennettyä lukujonon häntää vuodesta 2019 vuoteen 2022, ja kun viimeinenkin vuonna 2021 hankittu suomenkielinen kirja oli luettu, annoin itselleni luvan poimia jonon ohi pitkään odotettuja hyvyyksiä (muun muassa juuri Jääskeläistä). Ensi vuonna taidan kuitenkin jatkaa taas säntillisesti lukujonon häntäpäästä, sillä ovathan kolme vuotta sitten hankitut kirjat jo vanhoja (🙄) ja syytä lukea pois.
Mutta koska keskityin kirimään kiinni suomenkielisten lukujonoa, niin luettavaksi on vielä jäänyt lähemmäs sata etenkin englanninkielistä kirjaa, jotka ovat tulleet hyllyymme vuosina 2019–2021. Niitä olisi tarkoitus seuraavaksi ruveta urakoimaan, eli pari vuotta jatkunut vähäangloinen lukutyylini muuttuu taas vaihteeksi angloisemmaksi. Mutten minä nyt sentään yksinomaan englanniksi meinaa lukea, vaan vaikkapa sillä tavalla, että keskimäärin joka toinen kirja on anglolukujonosta ja joka toinen suomilukujonosta. Väliin sitten ripotellaan kirjoja muillakin kielillä, ei vain hollanniksi vaan myös ruotsiksi, espanjaksi, norjaksi ja mahdollisesti muutamalla muullakin kielellä.
Vuonna 2025 on elämässäni odotettavissa sellainenkin ajankäytöllinen muutos, että 2020 aloittamani opinnot päättyvät keväällä. Niinpä minun ei enää kevään jälkeen tarvitse lukea opintoihin liittyviä tietokirjoja, ja voin taas keskittyä omaehtoiseen tietokirjojen lukemiseen. Paljon kaikkea kiinnostavaa onkin tullut vuosien varrella hankittua lukemista odottamaan.
Näillä suunnitelmilla lähden uutta vuotta kohti. Kuten huomaat, en tälläkään kertaa aseta itselleni mitään erityisiä haasteita. Rentous lukemisessa siis jatkukoon!

Lukija, varo katakombien hyönteisiä!

2024-12-17T00:00:00+00:00
Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Pasi Ilmari Jääskeläisen viides romaani Kuurupiilon anatomia (Atena 2023) on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)</a>. Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.
Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, marsilaista kuurupiiloa he ovat leikkineet monta kertaa ennenkin. Paitsi että tällä kertaa isoveljeä ei löydy, hänet ehditään jo melkein julistaa kuolleeksikin, kunnes vihdoin saadaan tyrmistyttävä elonmerkki eivätkä edes vanhemmat vaivaudu jatkamaan etsimistä. Kahdeksantoistavuotiaana M kuitenkin ajautuu uudelleen kuurupiilon pyörteisiin, ja tällä kertaa veli lopulta löytyy, mutta millaisen matkan jälkeen...
Kuurupiilon anatomia on kirja, jonka lukija joutuu matkan varrella määrittelemään monta kertaa uudelleen. Ensimmäisen kolmanneksen aikana muotoilin ajatukseni kirjasta niin, että se on kuin aikuiseksi kasvanut Harjukaupungin salakäytävät. Ja kumpikin kirja on tosiaan hyvin ilmestymisaikansa näköinen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävissä liikuttiin pikkunäppärässä keskiluokkaisessa kasvutarinassa, jossa keski-ikäisen päähenkilön kadonnut intersukupuolinen nuoruudenystävä palaa melkoisen muodonmuutoksen läpikäyneenä objektina, Kuurupiilon anatomiassa päähenkilö on itse monia muodonmuutoksia läpikäyvä mm. intersukupuolinen subjekti — eikä missään suhteessa kirjan ainoa ”kummajainen”, ei lähellekään. Kuurupiilon anatomiassa melkein kaikki käyvät läpi muodonmuutoksia, eikä missään vaiheessa voi ihan varmaksi sanoa, mikä niistä on ns. todellista ja mikä unta, mikä on kenenkin sisin persoona ja olomuoto jos mikään.
Ja siinä missä Harjukaupungin salakäytävät sijoittuu naiivin tekno-optimismin aikakaudelle, jossa kaikki on epäpoliittista ja uusi uljas Facebook auttaa ihmisiä löytämään menneisyyden tuttujaan, Kuurupiilon anatomia menee luokkaerojen, poliittisen kiihkoilun, väkivallan, lahkolaisuuden ja aatteiden syvään päähän ja räväyttää lukijan silmille sen likaisen ja raa'an fasismin, jonka kasvua niin monet tälläkin hetkellä tyytyväisenä kannustavat. Nykypäivään kuitenkin viitataan suoraan vain ohimennen lyhyehkössä unenomaisessa jaksossa, ja suurin osa tapahtumista sijoittuu analogisen tekniikan aikakaudelle, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Ja jatkuvasta unenomaisuudestaan huolimatta kirja on äärimmäisen lihallinen.
Kuurupiilon anatomia vapautuu myös täysin niistä todellisen maailman rajoista, joita Jyväskylään sijoittuvassa Harjukaupungin salakäytävissä jo ahkerasti venytetään. Marrasvirran kaupunki sijoittuu kyllä Suomeen, mutta se on maaginen kollaasi suomalaisten kaupunkien tavanomaisista piirteistä. Ja vaikka Marrasvirrassa käytiin jo Jääskeläisen edellisessä romaanissa, Väärän kissan päivässä (Atena 2017), kaupungista löytyy alati uusia piirteitä kuin Ankkalinnasta konsanaan. Enää ei tarvita Harjukaupungin salakäytävissä esiteltyä Maagista kaupunkiopasta selittämään kaupungista löytyviä tosimaailmastamme poikkeavia kummallisuuksia, vaan sen on korvannut Antropologinen selviytymisopas, joka kertoo kummajaisille, kuinka tosimaailmastamme tuttuja ihmisiä pitäisi ymmärtää. Ja sitten sukelletaan salakäytäviin...
Toisen kolmanneksen aikana vertailu Harjukaupungin salakäytäviin toisaalta osoittautuu hyvin riittämättömäksi, vaikka toisaalta juuri tällöin alkaa näkyä, miksi sanoin Kuurupiilon anatomiaa aiemman romaanin aikuistuneeksi versioksi. Siellä salakäytävissä ei nimittäin ainoastaan piipahdeta eikä niiden tapahtumia jätetä mystisen magian tasolle, vaan Marrasvirran maanalaisten sokkeloiden maailman kuvailu on kirjan kovaa ydintä. Täällä omassa rinnakkaistodellisuudessaan elävät yönaakat, järjestäytyneen yhteiskunnan hylänneet anarkistipunkkarit. Nuoruuden kiihkolla he tekevät musiikkia ja pamfletteja, nauttivat estoitta itsestään ja toisistaan, elävät jatkuvasti tätä hetkeä ja hajoavat erimielisiin ryhmäkuntiin. Kun lukijana on entinen nuori poliittinen aktivisti ja nykyinen fediversumin asukki, huomaa kirjan sivuilla tämän tästä tapahtumia ja henkilöitä, joita on itse ollut todistamassa tosielämässä. Ja siltikin — siltikin ehdin lukea sivulle 419 saakka ennen kuin tajusin, kuinka ilmeinen sanaleikki kirjassa jatkuvasti viljelty ja suorastaan lukijan naamaan hierottu sana marsilainen on (puhun nyt tietenkin marxilaisuudesta).
Enkä nyt edes yritä väittää, että tekisin tässä mitään kovin syvällistä kirjallisuustieteellistä analyysiä. Kuurupiilon anatomia nimittäin vilisee jatkuvasti enemmän tai vähemmän ilmeisiä viitteitä kirjallisuuteen ja aatehistoriaan. Jossain vaiheessa Alvar kuin ohimennen lukee Maon punaista kirjaa, ja muutama sata sivua myöhemmin marsilaisten keskuudessa käynnistyy kulttuurivallankumous, kun osa lahkolaisista kyllästyy odottamaan Lontoon Profeettaa saapuvaksi. Godotia tarjotaan tässä ilmeiseksi viittaukseksi, mutta minä mietin, viitattiinko siinä kuitenkin enemmän Leniniin vai Marxiin. Oma marxilainen taustani varmasti näkyy näissä tulkinnoissa, sillä varmaankin punk-piireissä viihtynyt lukija löytää enemmän syvyyttä kirjan lukuisista viittauksista punk-bändeihin ja -biiseihin. Mutta mikä ikinä onkaan lukijan oma aktivistitausta, niin ai että miten kirpaisee lukea siitä, kuinka liian syvälle katakombeihin sukeltaneita purevat vaaralliset hyönteiset, jotka saavat vanhenemaan ennenaikaisesti ja palaamaan mieli latteana järjestelmän pariin. Niin, kukapa ei joskus olisi liian syvälle sukellettuaan palanut loppuun ja gonahtanut. Ja kun Alvar sitten lopulta löytyy... ei jumalauta!
Kuurupiilon anatomiassa on aivan liikaa tasoja ja nyansseja yhdessä lyhyessä kirjoituksessa ruodittavaksi. Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.

Tervetuloa uusituille sivuilleni

2024-11-03T00:00:00+00:00

Tämä on suuri päivä kotisivujeni ja blogini kannalta: olen vaihtanut blogialustaksi Zolan</a>. Yli vuosikymmenen ajan blogini pyöri WordPressillä, mutta kun WordPress-pomo syksyllä 2024 rupesi pebailemaan ihan kunnolla, käynnistyi maailmalla virta pois WP-alustalta. Minun oli sikäli helppo hypätä tähän virtaan mukaan, sillä olin jo vuonna 2019 aikeissa vaihtaa johonkin staattiseen blogialustaan. Tuolloin homma kariutui tekniseen vajaakätisyyteeni, mutta nyt ryhdistäydyin ja etsin helpommin toimivan alustan, jolle löytyy myös kelvollinen teema. Zola</a> pyörii yhtenä suoritettavana tiedostona eikä siinä ole hankalia pakettiriippuvuuksia, ja Duckquill-teema</a> näytti hyvältä, joten näillä mentiin!
Vaihdoksesta on seurannut muutoksia muuhunkin kuin ulkonäköön. Ensinnäkin sivuston osoiterakenne meni uusiksi: ennen blogi toimi suoraan päähakemistosta ja kaikki muut sivut alihakemistoista, mutta nyt blogi on siirtynyt alihakemistoon /blogi/</code> ja päähakemistosta löytyy oma ammatillinen esittäytymiseni. Tästä valitettavasti seuraa se, että jos joku on jossain muualla linkannut blogijulkaisuihini, ne linkit eivät enää toimi. Sori siitä!
Toisekseen kävin vaihdoksen yhteydessä läpi blogin sisältöä ja poistin julkisesta jakelusta noin puolet vanhoista blogipostauksista, koska en kokenut niiden sisällön olevan enää julkisen jakelun väärtiä. Suurin osa poistetuista postauksista oli päivän asuja vuosilta 2015–2016 tai lyhyitä yksittäisten vähemmän tunnettujen kirjojen arvioita (jotka löytyvät edelleen joko Goodreadsista tai Kirjakasasta) vuosilta 2018–2019. Yhteensä säilytin kuitenkin 105 vanhaa blogipostausta aina vuodesta 2014 alkaen, joten blogin sisällöstä pääsee kyllä edelleenkin näkemään, millä tavalla mielenkiintoni kohteet ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttuneet.
Ja täytyy sanoa, että olipa melkoinen matka muistojen kujilla, kun kävin läpi kymmenen vuoden aikana kertyneitä blogauksia ja sain pikakertauksen siitä, mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Huhhuh, tätähän pitää ihan hetki sulatella...
Mutta joo, katsotaan, innostaako uusi blogialusta minua taas blogaamaan jatkossa vähän enemmän. Yleensähän tällaiset suunnitelmat aina kariutuvat.
Autotonta elämää Orivedellä 2024-06-08T00:00:00+00:00 Pian on tullut kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun muutimme Tampereelta Orivedelle. Siinähän ei sinänsä ole mitään kummallista — aika monet muuttavat keskuskaupungeista ympäryskuntiin, koska ympäryskunnissa asuminen on halvempaa, tilaa on enemmän ja ympäristö on rauhallisempi. Mutta meilläpä ei ollut autoa ennen kuin tänne muutimme, eikä meillä ole autoa edelleenkään saati minkäänlaisia aikeita sellaista ikinä hankkia. Kerron tässä nyt hieman kahden vuoden aikana kertyneitä kokemuksia siitä, millaista on elää maaseutumaisessa pikkukaupungissa ilman autoa. Ensinnä on kuitenkin kerrottava, että perheemme ei ole ehkä ihan keskimääräinen. Meitä on vain kaksi aikuista, joista kumpikin tekee töitä kotona ja käy silloin tällöin yliopistolla (puolisoni Tampereella, minä Jyväskylässä). Kokemuksemme arkiliikkumisesta saattaisi olla erilainen, jos kanssamme asuisi päiväkodissa tai koulussa käyviä lapsia tai jos kävisimme töissä kodin ulkopuolella. Tässä kertomani kokemukset ovatkin nimenomaan vain minun kokemuksiani, enkä yritä väittää, että rutiinejamme voisi sellaisenaan soveltaa yleisesti kenen tahansa elämäntilanteeseen. Junalla pääsee</h3> Junalla pääsee Orivedelle ja Orivedeltä todella kätevästi. Rinkassa kulkee vaikka ruokaostokset.</figcaption> </figure> Tärkein asuinpaikkamme tarkempaan valintaan vaikuttanut tekijä oli rautatie. Olimme asuneet kävelymatkan eli puolentoista kilometrin päässä Tampereen rautatieasemalta jo kahdeksan vuotta ja omaksuneet elämäntyylin, jossa kaikkialle Tampereen ulkopuolelle kuljetaan junalla ja bussilla. Nyt asumme vielä lähempänä asemaa eli alle kilometrin päässä Oriveden asemasta. Junamatka Tampereelle kestää 24 minuuttia ja junia kulkee arkipäivisin 14 kappaletta kumpaankin suuntaan, melkein mutta ei ihan kerran tunnissa. Jyväskylän suuntaan junia kulkee arkisin 11 kappaletta. Emme siis yksinkertaisesti tarvitse autoa päästäksemme pois Orivedeltä tai asioidessamme Tampereella tai Jyväskylässä. Juuri nämä hyvät junayhteydet tekevät Orivedestä niin erinomaisen pikkukaupungin autottoman asua. Kovin monessa suomalaisessa pikkupitäjässä ei yhtä vaivattomasti voisi asua ja liikkua! Kauppareissut arjen pahimpana haasteena</h3> Kun muutimme tänne, Oriveden asemalla toimi vielä pieni ruokakauppa. Se oli erinomaista luksusta autottomalle, vaikka suurimmat ruokaostokset tulikin tehtyä joko Oriveden keskustassa tai Tampereen aseman vieressä sijaitsevassa S-Market Pendoliinossa. Noh, lähikauppa kuitenkin lopetti vajaan puolen vuoden kuluttua. Kyllähän se hiukan vaikeutti arkea, muttei onneksi kohtuuttomasti, sillä onhan meillä jalat ja polkupyörät. Kun mummiksessa on kunnon korit, sillä kulkevat ruokaostosten lisäksi myös vaikka verkkokauppaostokset.</figcaption> </figure> Ylivoimaisesti suurimman osan ruokaostoksista teemme nykyään Oriveden keskustan S-Marketissa, jonne on kolmen kilometrin matka. Arkisessa työnjaossamme kaupassa käynti kuuluu lähinnä minun vastuulleni, ja keväästä pitkälle syksyyn hoidan kauppamatkat polkupyörällä. Sellaisella ihan tavallisella seitsenvaihteisella markettimummiksella, jonka etukoriin mahtuu yksi ostoskassi ja takakoriin kaksi. Kolme kassia ruokaa eli noin satasen ostokset riittävät kahdelle hengelle noin viikoksi, ja yksi kauppareissu viikossa onkin tavanomainen tahti käydä kaupassa. Mutta kun talvi tulee ja tiet jäätyvät, ei millään markettimummiksella enää maaseutukaupungin pyöräteitä poljeta. Ensimmäisen talven kauppareissut hoidin pääosin kantamalla ruokaostokset rinkassa. Se tuntui paikoin vähän turhankin raskaalta, ja usein sovitin kaupassa käynnin niin, että pääsin kotiinpäin bussilla tai Nopa-palvelulinjalla — vuoroja menee iltapäivällä muutamia eikä illalla ainuttakaan, joten kaupassakäynti meinasi käydä stressaavaksi. Toisena talvena oivalsin sitten sellaisen itsestään selvän asian, että pulkkahan on mitä mainioin väline ostoskuorman kuljettamiseen. Niin minä sitten kävin ostamassa runsaan kympin maksaneen muovipulkan, siinä kulkee kätevästi kolme ja joskus neljäkin ostoskassia. Muovipulkassa vain on sellainen haittapuoli, että autoteitä ylittäessä asfaltti ja loskakelin jälkeen hiekoitushiekka raapivat sen pohjaa puhki. Niinpä en enää ensi talvena voi käyttää samaa pulkkaa. Noh, ehkä runsaan kympin sijoitus vuodessa ei ole rahallisesti ylivoimainen, vaikka turhan muoviroskan tuottaminen onkin ajatuksena ikävää. Talvella ruokaostokset kulkevat kätevimmin pulkalla — kunhan teitä ei ole hiekoitettu liikaa.</figcaption> </figure> Kotiinkuljetusta ja kaverien autokyytejä</h3> Nykyään melkein mitä vain saa tilattua netistä kotiinkuljetuksella, mikä tietenkin tekee autottomasta elämästä varsin helppoa. Ruokaostoksetkin voisi tilata kotiinkuljetuksella, mutta emme ole siihen ryhtyneet, koska ruokavalintojen tekeminen kaupan hyllystä on miellyttävämpää kuin nettisivulta — ja jokaisesta kotiinkuljetuksesta pitäisi kuitenkin maksaa yli kymppi. Pyörällä tai kävellen kauppareissuihin ei kulu kuin aikaa, ja kyllä minulla sitä aina sen verran on. Sen sijaan kaikkea muuta, kertaluontoista tai toistuvasti hankittavaa tavaraa tilaamme kyllä kotiinkuljetuksella, esimerkiksi puutarhatarvikkeita, polttopuita, kodinkoneita, kissanruokaa ja kissanhiekkaa, joko siksi ettei niitä saa Oriveden keskustasta tai siksi että ne painavat ihan liikaa pyörällä kuljetettavaksi. Jos kotiinkuljetusta ei ole tarjolla, saatamme joskus harvoin pyytää jotakuta autollista kaveria auttamaan. Siihen ei kuitenkaan ole ollut tarpeen turvautua kuin muutaman kerran. Ja viime kädessä jos ketään kaveriakaan ei saisi kuskiksi, voisimme aina vuokrata henkilö- tai pakettiauton esimerkiksi Tampereelta jonkin isomman ostoksen kotiin tuomista varten — mutta muuttokuorman kuskaamisen jälkeen ei ole tarvinnut vielä vuokrata autoa kertaakaan. Nykyään melkein kaiken saa halutessaan ostettua kotiinkuljetuksella.</figcaption> </figure> Loppujen lopuksi aika yksinkertaista</h3> Kahdessa vuodessa arjen liikkumis- ja kuljetusrutiinit ovat hioutuneet varsin sujuviksi. Tai siis, eihän autoton elämäntapa meille mitenkään uutta ollut ennen tänne muuttamistakaan, vaan erona entiseen on lähinnä se, että paikallisia palveluja on vähemmän kuin suuressa kaupungissa ja Oriveden sisäinen joukkoliikenne on hyvin niukkaa. Ennen muuttoa ja sen jälkeenkin olemme miettineet, pitäisikö hankkia pakufitsi eli kuormapyörä ja talveksi vaikkapa kunnon kuormatilalla varustettu potkukelkka. Mutta ne maksavat paljon, ja onhan sitä tähänkin asti pärjätty halvoilla markettipyörillä ja halpahallin pulkalla. Ans kattoo nyt. Oma elämänfilosofiani on nykyään vähän sellainen, että miksi käyttäisin aikaa tienatakseni rahaa, jolla ostaisin jonkin matkoja nopeuttavan ja aikaa säästävän kulkupelin, kun voisin saman tien käyttää sen ajan suoraan niihin matkoihin vähän kehnommilla ja halvemmilla kulkupeleillä. Samasta syystä ruoan ostaminen kotiinkuljetuksella tuntuu vähän turhalta, koska äkkiäkös minä sinne kauppaan polkaisen tai kävelen siinä ajassa, joka minulta muuten kuluisi kotiinkuljetusmaksun tienaamiseen. Pyörällä pääsee kätevästi myös vaikka sienimetsään.</figcaption> </figure> Ja tosiaan, kun on aina tottunut liikkumaan ilman autoa, käyttämään lihaksia polkemiseen ja kävelyyn sekä sovittamaan menonsa juna- ja bussiaikataulujen mukaan, ei sitä kotiovesta ulos astuessaan edes mieti, että onpas vaivalloista ilman autoa. Aina välillä joku ystävällisesti tarjoaa minulle kyytiä — ehkä koska ilman autoa liikkuminen ei hänen mielestään vaikuta vaivattomalta rutiinilta — ja ensimmäinen ajatukseni on, että en minä oikeastaan mitään kyytiä tarvitse kun eihän tuota kävelymatkaa ole kuin kolme kilometriä. Mutta kyllä minä silti tarjotun kyydin otan vastaan, jos kerran olen samaan suuntaan menossa, koska onhan sellaisessa tarjouksessa aina se sosiaalinen ulottuvuutensakin mukana. Ilmeesi kun olet tottunut sovittamaan menosi bussi- ja juna-aikataulujen mukaan.</figcaption> </figure> Että tällaista on autottoman elämä Oriveden kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa — kiireetöntä ja leppoisaa. Ei minua haittaisi, vaikka tuossa asemalla edelleen olisi ruokakauppa. Enkä panisi pahakseni, vaikka tästä keskustaan kulkisi myös pyöräreitti, jossa ei ole tappavan pitkää ylämäkeä. Mutta eleleehän sitä näinkin.Kuuntele Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus 2024-06-02T00:00:00+00:00 Viime syksynä Kustannus Aarni julkaisi Rauhantekijä-antologian, jossa on kirjoituksia rauhasta. Antologia sai tuskin lainkaan julkisuutta, vaikka luulisi näinä aikoina rauhanaiheenkin kiinnostavan, kun Ukrainassa, Palestiinassa, Sudanissa ja monessa muussa paikassa soditaan ja kansanmurhataan. Mutta noh, ilmeisesti nyt tiedotusvälineet ovat sellaisen sotakiihkon vallassa, ettei rauhaa hirveästi mainosteta. Antologiassa ilmestyi myös kansanmurhaa ja sen jälkipyykkiä tarkasteleva novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus. Koska minusta on todella harmi, että näin hyvä ja ajankohtainen tarina on jäänyt täysin vaille huomiota, päätin lukea novellin ääneen kameran edessä. Voit kuunnella tarinan tästä</a> — ja samalla katsella minua lukemassa, mikäli haluat. </iframe> Videon tuotantoarvot ovat aika matalat eikä äänenlaatukaan ole paras mahdollinen. Mutta sellaista se on, kun tarinan lukee kotioloissa yhdellä otolla ilman mitään ammattilaislaitteita. Siihen nähden takeltelen sanoissani yllättävän vähän! PS. Jos haluat tukea kirjallista toimintaani, tilaa Rauhantekijä kustantamon verkkokaupasta</a>. Tai käy ostamassa jokin muu minun kirjani jostain. Tai lainaa kirjastosta minun kirjojani ja suomennoksiani, niin saan niistä lainauskorvauksia. Ei enää euroviisuja 2024-05-12T00:00:00+00:00 Tänä viikonloppuna euroviisut lakkasi olemasta minulle. Fedissä näkemäni perusteella myös monelle muulle, etten suinkaan ole tunteineni tässä yksin. Mutta minulle henkilökohtaisesti tämä on aika iso asia. Olen parikymmentä vuotta tykännyt euroviisuista, olen saanut kisoista vuosien mittaan paljon hyviä korvamatoja ja aina välillä olen katsellut vanhoja esityksiä ihan huvikseni. Vuosi sitten katsoin itse asiassa kaikki vanhat esitykset läpi, jotta saisin vihdoin kokonaiskuvan kisojen kehittymisestä vuosikymmenten mittaan. Eikä euroviisut ole ollut minulle vain nautinnollista viihdettä, vaan vuonna 2011 ne vaikuttivat identiteettini muovautumiseen suorastaan ratkaisevalla tavalla. Kun Moldovan esityksen</a> pasuunakeiju kurvasi lavalle yksipyöräisellään, munani niin sanotusti halkesi (kuten transnuorisolla on tapana sanoa). Entinen elämäni jäi taakse, ja vuotta myöhemmin askartelin itselleni keijupuvun ja hankin oman yksipyöräisen. Noh, en minä sitä koskaan oppinut ajamaan, mutta euroviisuista tavallaan alkoi Taruni. Jaksoin viihtyä euroviisujen parissa myös kaikki ne viime vuosikymmenen tasapaksut vuodet. Ja viime keväänä olin niin monen muun tavoin ympäri maailman aidosti innoissani Käärijästä ja aidosti pettynyt siitä, että hän ei voittanut. Odotin jo tämän vuoden kisoja ja sitä, että saisin taas nauttia mukavasta viihteestä maailman kaiken kaaoksen keskellä. Mutta maailmantilanne ei nykyään salli ihmisten hengähtää viattoman viihteen parissa. Viime lokakuussa Israel käynnisti maahyökkäyksen Gazaan ja kiihdytti palestiinalaisten kansanmurhan ennennäkemättömän raa’aksi. Kun Venäjä kaksi vuotta sitten hyökkäsi Ukrainaan, EBU oli tilanteen tasalla ja sulki Venäjän ulos kilpailusta. Mutta nyt, runsaista ja perustelluista vaatimuksista huolimatta, EBU ei toiminut samoin, vaan nimenomaan päätti antaa Israelin osallistua tämän vuoden euroviisuihin. Ja siihen loppui minun taipaleeni euroviisujen parissa. Kyse ei ole vain siitä, että ryhdyin boikotoimaan kisoja. Itse asiassa katsoin semifinaalit silti, joskin sen verran boikotoin, että en keskustellut esityksistä yhtään julkisesti tai kavereiden kanssa (ja aiempina vuosinahan viisuchatti on ollut olennainen osa viihde-elämystä). Mutta kisojen katsomisesta tuli nyt vain huono olo, enkä nauttinut niistä hetkeäkään. Lauantain finaalin jätin kokonaan katsomatta, en vain pystynyt enää. Metakeskustelua eli paskamyrskyä kyllä seurasin sen verran, että tiedän, että voittaja ei ollut Israel vaan muunsukupuolinen artisti Sveitsistä. Mutta en osaa iloita tästä tuloksesta yhtään. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, millainen sveitsiläisten kappale on, vaikka näin sen semifinaalissa. Sillä kun ajattelen tämän vuoden euroviisuja, näen mielessäni vain nämä Kreikan kommunistinuorten videoksi tiivistämät kuvat</a>: </video> En pidä todennäköisenä sitä, että EBU muuttaisi linjaansa Israelin suhteen jatkossakaan. Niinpä en pidä todennäköisenä sitä, että euroviisujen aiheuttama huono olo tästä väistyy. On aina raskasta, kun joutuu rakentamaan identiteettiään uudelleen, mutta nyt on tullut sen aika. Euroviisut eivät enää määritä minua. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, ja vanhat lauluesitykset vuoteen 2023 saakka kulkevat edelleen mukanani. Mutta bye bye EBU, EBU goodbye, itke en kun loppuu tää! Ei irronnut edustajistopaikkaa 2024-04-04T00:00:00+00:00 Pirkanmaan Osuuskaupan edustajistovaalit on nyt käyty ja tulokset julkistettu, ja niin siinä vain kävi, että en tälläkään kertaa päässyt edustajistoon. Sain 95 ääntä, ja alimmillaan valituksi tultiin 326 äänellä. Noh, ehkä neljän vuoden päästä uudestaan. Kiitos kuitenkin kaikille äänestäneille! Onko viittominen minulle enemmän puhumisen vai kirjoittamisen kaltaista? — alustavia havaintoja 2024-03-27T00:00:00+00:00 Ennen kuin menen aiheeseen syvemmin haluan täsmentää, että otsikon kysymys ei ole tällä hetkellä kovin akateemisesti muotoiltu ja että puhun nyt nimenomaan omista kokemuksistani enkä näistä ilmiöistä yleensä. Sinun omat kokemuksesi voivat olla täysin erilaiset, ja ehkä muotoilisit kysymyksenkin eri tavalla. Mutta asiaan. Puhumalla kommunikoiminen — nimenomaan motorisena ja sosiaalisena toimintana — on ollut minulle vaihtelevasti hankalaa hyvin pitkään, ihan nuoruudesta tai ehkä jopa lapsuudesta saakka. Joskus on aivan mahdotonta saada sanottua oikeita sanoja tai edes kokonaisia johdonmukaisia lauseita. Ja kun kuullun ymmärtäminenkin tökkii, joskus enemmän ja joskus vähemmän, on keskustelemalla kommunikointi sellaista, jota usein välttelen. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka ihmiset pitäisivät minua puhumattomuuteni takia välillä vähän hitaana tai tylsänä tyyppinä. Kyse ei kuitenkaan ole yleisesti kielellisistä vaikeuksista, sillä kirjoittaminen minulta sitten sujuu oikein hyvin. Olen ihan ala-asteelta asti saanut kehuja kirjoitustaidostani, olen julkaiseva kirjailija, ja erilaisissa chateissa olen keskustellut hyvinkin sujuvasti ja vuolassanaisesti 90-luvulta alkaen. Ja vieraat kielet ja monikielisyys — niin, minähän olen ammatiltani kääntäjä, ja harrastuksenani luen kirjoja ties miten monella kielellä. Että kyllä minä kieltä osaan tuottaa ja ymmärtää, kun se tapahtuu kirjallisesti. Tätä taustaa vasten sain joskus viime vuosikymmenen lopulla — 2018, ellen ihan väärin muista — oivalluksen, jonka olisin toki voinut saada jo vaikka viisitoista vuotta aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nimittäin mieleeni pälkähti pohtia, että jos kerran kyse ei ole sinänsä kielen ymmärtämisen ja tuottamisen ongelmista vaan nimenomaan puhumisen ja kuulemisen ongelmista, niin olisiko minun helpompi kommunikoida viittomakielellä. Ja edelleen pohdin, että muistuttaako viittominen sitten (ainakin minun kohdallani jos ei yleisemmin) fysiologisena prosessina enemmän kirjoittamista kuin puhumista. Ja kun ajatus oli syntynyt, rupesin opiskelemaan viittomakieltä. Aloitin nollasta, opiskelin ensin vuoden itsekseni, sitten menin työväenopiston alkeiskurssille, ja vuonna 2020 hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomalaista viittomakieltä (tarkemmin sanottuna viittomakielen asiantuntijan kandidaatti- ja maisteriohjelmaan). Nyt takana on kuusi vuotta viittomakielen opiskelua, joista neljä vuotta akateemisessa ympäristössä, ja voin kertoa ensimmäisiä alustavia havaintojani vastauksena siihen kysymykseen, joka minut sai opiskelemaan viittomakieltä. Oikeastaan tähän asti en ole edes yrittänyt tarkemmin vastata kysymykseen, vaan olen aina sanonut, että vielä on liian aikaista, koska en osaa viittomakieltä vielä niin sujuvasti, että voisin käydä sillä luontevasti keskusteluja tuosta noin vain. Mutta tuossa yhtenä iltana ei niin kovin monta päivää sitten oivalsin, että kyllähän minä itse asiassa pystyn jo jotain vastaamaan, kunhan vain tajuan kiinnittää huomioni oikeaan suuntaan. Nimittäin olen tässä kuluneiden vuosien mittaan oppinut käymään sisäisiä monologeja viittomakielellä. Eli mielessä pyörii joku ajatus, kuvittelen että olen viittomassa sitä jollekulle, ja sitten tuotan tarvittavat viittomakieliset lauseet mielessäni. Se sujuu yleensä oikein mallikkaasti siihen nähden, että on vasta kuusi vuotta siitä kun aloin opetella viittomisen alkeita ylipäätään. Mutta sitten kun rupean viittomaan käytännössä — joko kuvaan videota tai keskustelen jonkun kanssa — niin viittomiseni on äkkiä todella kömpelöä, kielioppi on ihan hukassa ja puolet viittomista unohtunut, ja minulle tulee ihan tyhmä olo. Ja sitten tajusin, että näinhän asia on itse asiassa minulla puhumisenkin kanssa. Voin aika lailla vaivatta käydä vaikka kuinka pitkiä sisäisiä monologeja ihan sujuvasti, mutta sitten kun pitää puhua, niin sanat ja lauserakenteet ovatkin ihan hukassa. Ja tässähän se puhumisen ja kirjoittamisen välinen ero itse asiassa onkin: nämä sisäiset monologit ovat hyvin lähellä kirjoittamista, ja siksi ne sujuvat, kun taas puhuminen on eri juttu. Jos viittomakieltä kirjoitettaisiin, saattaisin huomata, että sisäiset viittomamonologini muistuttavat enemmän viittomakielen kirjoittamista kuin käytännössä viittomista. Eli ongelmani taitaa lopulta olla siinä, että vaikeus on kielen motorisessa tuottamisessa, tapahtuu se sitten puhumalla tai viittomalla, ja vaikeudet korostuvat sosiaalisissa tilanteissa. Toisin sanoen ongelmani on ehkä pääosin sosiaalinen. Noh, siinä ei tietenkään ole mitään yllättävää. Ehkä joskus löydän tähän akateemisemminkin muotoillun vastauksen, mutta tällä hetkellä se ei ole suoranaisena tutkimusintressinäni, joten sitä saanemme vielä odottaa. Tässä vielä samasta aiheesta viitottu video. Juu tiedän, videon laatu on aivan surkea, mutta olen nyt ottanut projektiksi kuvata erilaisia viitottuja videoita matalalla kynnyksellä. </iframe> Kevään uudet käännökset 2024-03-06T00:00:00+00:00 Tammikuussa tulin jo maininneeksi, että toukokuussa ilmestyy hollannista suomentamani Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historia</a>. En siinä yhteydessä maininnut, että tänä keväänä on ilmestynyt kaksi muutakin minun suomentamaani kirjaa, kumpikin helmikuussa. Ensimmäinen espanjasta suomentamani romaani, Rose Gaten 13 fantasiaa</a>, on erotiikkaa, ja se julkaistiin ainoastaan e-kirjana. Ensimmäinen ruotsista suomentamani romaani, Lars Wilderängin Droonisydän</a>, taasen on jännitysromaani, ja sillä tavalla ajankohtainen, että kirjassa Venäjä suunnittelee hyökkäystä Gotlantiin. Droonisydän on julkaistu äänikirjana ja e-kirjana. Jos muuten olet kustantaja tai kustantamon käännöskirjallisuudesta vastaava henkilö ja kustantamollanne on tarvetta hollannista, ruotsista tai espanjasta suomentavalle kääntäjälle, ota yhteyttä: taru@luojola.fi. Äänestä Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa 2024-03-03T00:00:00+00:00 Pirkanmaan Osuuskaupan edustajiston vaalit ovat alkaneet, ja minä olen taas tällä kertaa ehdolla. Olen koonnut vaaliteemani erilliselle vaalisivulle, mutta tässä teemat tiivistetysti: Kauppa Oriveden asemalle.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa ei myy kansanmurhaa käyvien maiden tuotteita.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa tekee vegaanisen lähiruoan ostamisesta helppoa ja edullista.</li> Pyöräilevät, kävelevät, kelkkailevat, pulkkailevat, joukkoliikennettä käyttävät ym. asiakkaat otetaan paremmin huomioon pysäköinti- ja tilajärjestelyissä.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa on reilu työnantaja.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa sponsoroi nykyistä enemmän taidetta ja kulttuuria.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa kunnioittaa asiakkaiden yksityisyyttää.</li> Pirkanmaan Osuuskauppa tukee ihmisoikeuksien ja tasa-arvon eteen tehtävää työtä.</li> Voit lukea näistä aiheista tarkemmin vaalisivultani. Lisäksi POK:n vaalikoneesta löytyy vielä perusteluja vaalikonevastauksilleni.</li> </ul> Minua pääset äänestämään, jos olet POK:n jäsen ja asut pohjoisella äänestysalueella tai Pirkanmaan ulkopuolella. Äänestysaika on 4.–20.3., ja voit äänestää postitse tai verkossa. Katso äänestysohjeet POK:n sivulta. Trans in lation 2024-01-01T00:00:00+00:00 Kavereiden kesken tuli fedissä taas juteltua härskejä, ja totta kai mainitsin siinä yhteydessä myös joskus aikoinaan tekemäni pornosuomennokset. Siis ne kaksi Phil Andros -homopornoromaania, jotka Into Kustannus vuonna 2013 julkaisi: Kädet ylös, housut alas!</a> ja Kreikkalainen naimajuttu</a>. Hetkeä myöhemmin lisäsin keskusteluun oheisen valokuvan ja mainitsin, että tältä muuten näytin 11 vuotta sitten kun suomensin niitä. ”Juuri oikea tapa kääntää kyseisiä kirjoja”, kommentoi kaverini. Heitin siihen, että voisin vaikka lisätä kuvan erinäisiin ammatillisiin hakemistoihin profiilikuvakseni. Noh, kaverini siihen, että ”transest lations possible”, ja minä että siinäpä slougani! Ja vaikka ihan tuota kuvaa en ammatillisiin profiileihini liittäisikään, niin ei minun sitä toisaalta piilotellakaan tarvitse. Olen joka tapauksessa käyttänyt toista, hiukan toisella tavalla suorasukaista kuvaa kahdessakin ammatillisessa hakemistossa, nimittäin Suomen freelance-journalistien ylläpitämässä Freeluettelossa</a> (jossa profiili-id:ni muuten näyttää olevan 666, heh!) sekä Expertisecentrum Literair Vertalenin ylläpitämässä hollantilaisen kirjallisuuden kääntäjäluettelossa</a>. Suorasukaista tässä kuvassa ei suinkaan ole paljas pinta, vaan enemmänkin paljas sisin: olen silminnähden trans, ja asiaa alleviivatakseni seison vielä sellaisen kadunnimikyltin vieressä, jossa lukee Trans (kyseinen katu muuten sijaitsee Utrechtin keskustassa). Sillä vaikken suoranaista pornoa olekaan pitkään aikaan kääntänyt, niin sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä kirjallisuus näyttää jossain määrin muotoutuneen yhdeksi erikoisaloistani kääntäjänä. Sukupuoli-identiteetin etsiminen ja seksikokeilut olivat nimittäin teemana niin toissa vuonna ilmestyneessä Marieke Lucas Rijneveldin Illan epämukavuudessa</a> kuin myöhemmin tänä keväänä ilmestyvässä Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historiassa</a>. Käännän minä toki muutakin, mutta ei tämmöinen trans-laattoriksi profiloituminen minua mitenkään suoranaisesti haittaa! Vuonna 2023 luin rennommin 2023-12-31T00:00:00+00:00 On taas aika laatia katsaus vuoden aikana luetuista kirjoista. Viime vuoden lukuraportissa mainitsin moneen kertaan, miten yleisvointi on uupunut, joten päätin lähteä vuoteen 2023 turhia pingottamatta. Melko rennosti lukemisteni suhteen eteninkin: luin vuoden aikana 108 kirjaa eli yhden vähemmän kuin viime vuonna, mutta Goodreadsin mukaan näissä kirjoissa on yhteensä 33646 sivua eli vähemmän kuin viimevuotisissa kirjoissa. Itse asiassa näin pieneen sivumäärään jäin viimeksi vuonna 2017, ja totta puhuen tässäkin määrässä on ilmaa, sillä siinä on mukana myös jokunen kesken jättämäni kirja. Aina ei siis tarvitse ylittää aiempia tuloksia. Arvosanajakauma näyttää tutulta</h3> Olen jo vuosia huomannut, että kirjoille antamani tähtiarvosanat noudattavat varsin tarkkaan symmetristä jakaumaa ja keskiarvo on lähellä kolmea tähteä. Myös vuonna 2023 keskiarvoksi tuli 2,95, ja jakauma näyttää tältä: ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 4 kpl ⭐️⭐️⭐️⭐️ 29 kpl ⭐️⭐️⭐️ 34 kpl ⭐️⭐️ 24 kpl ⭐️ 9 kpl Tänä vuonna jätin peräti kahdeksan kirjaa tähdittämättä eri syistä, joko siksi, ettei kielitaitoni ollut riittävä kirjan arviointiin, tai vaikka siksi, että luin kirjaa töiden takia enkä siksi miettinyt tähditystä. Niin ikään jatkoin vuonna 2023 lukujonon häntäpään tyhjentämistä eli pisimpään lukuvuoroaan odottaneiden kirjojen lukemista. Niinpä suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista oli vuonna 2019 hankittuja. Se olikin kirjahankintojen hullu vuosi, kun silloisen kotimme lähellä toimi jonkin aikaa uusi halpakirjakauppa ja kirjamessuiltakin tuli löydettyä vaikka mitä. Ja vieläkin lukujonossa on 60 vuonna 2019 hankittua kaunokirjaa! Ei anglokirjoja</h3> Asetin vuodelle 2023 oikeastaan vain yhden lukuhaasteen: en lue yhtään kirjaa, joka on alun perin ilmestynyt englanniksi. Ja haaste onnistuikin lähes täydellisesti! Yksi lipsahdus minulle sattui, nimittäin kun istuin junassa vailla muita kirjoja ja aloin lukea puhelimelta jotakin e-kirjaa, ja vasta jälkeen päin tajusin, että sehän olikin yhdysvaltalainen kirja… Noh, ehkä yksi lipsahdus ei ole kovin paha särö kokonaisuudessa. Lisäksi luin kolme englanniksi käännettyä kirjaa. </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</td> 89</td> 4</td> 93</td></tr> - alkukielisiä</td> (50)</td> (4)</td> (54)</td></tr> - suomennettuja</td> (39)</td> (0)</td> (39)</td></tr> englanniksi</td> 3</td> 1</td> 4</td></tr> hollanniksi</td> 2</td> 1</td> 3</td></tr> ruotsiksi</td> 3</td> 0</td> 3</td></tr> ranskaksi</td> 1</td> 1</td> 2</td></tr> norjaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> saksaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> esperantoksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> yhteensä</td> 101</td> 7</td> 108</td></tr> </tbody></table> Alun perin englanniksi julkaistujen kirjojen välttely näkyy lukutilastoissa selvästi. Koskaan ennen kymmenvuotisen mittausjakson aikana en ole lukenut näin paljon nimenomaan suomeksi. Totuttuun tapaan suomalaisen kirjallisuuden osuus on suurempi kuin käännöskirjallisuuden. Muita kieliä taas luin tänäkin vuonna varsin satunnaisesti, ja kiinnostavasti tänä vuonna kävi niin, että englanti putosi ansaitsemaansa asemaan eli yhdeksi kieleksi muiden rinnalle. Hollanninkielisiä kirjoja taasen luin hävettävän vähän — johan minun ammattitaidon ylläpitämiseksikin pitäisi lukea niitä enemmän. Ruotsiksi lukemani kirjat liittyivät tällä kertaa ennen kaikkea työhön — mukana on siis kaksi ruotsalaista kirjaa, jotka olen tänä vuonna suomentanut. Ranska, norja ja saksa taas liittyivät tekemiini interrail-matkoihin: otin matkalukemiseksi kirjoja niillä kielillä, jonka kielisten maiden läpi olin aikeissa matkata. Esperantokin oli minulla matkalukemisena, lähinnä sillä ajatuksella, että kun matkalle ottaa kirjoja, joita lukee tavanomaista hitaammin, ei tarvitse kantaa mukana niin monta kirjaa. Vuoden parhaat kirjat</h3> Viiden tähden kirjoja luin tänä vuonna neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta: Peter Høegin Susanin vaikutus</a> (suom. Katriina Huttunen), John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen</a> (suom. Jaana Nikula) ja Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta</a> (suom. Armas Hämäläinen) olivat kaikki erinomaisia kirjoja — samoin kuin monet neljän tähden kirjoistakin — mutta vuoden parhaaksi lukuelämukseksi nostan silti Juha-Pekka Koskisen Luciferin oppipojat</a>, josta kirjoitin seuraavasti: Erinomaisen vetävä ja kiinnostavasti rakennettu scifiseikkailu, jossa jossitellaan ihmisten alkuperästä, pohditaan orjuuttamisen ja eläinteollisuuden moraalia ja yritetään selvitä vainoharhojen kanssa monta kuukautta avaruusaluksella. Lajityypin kliseitä hyödynnetään tehokkaasti niin, ettei lukijaa aliarvioida hetkeäkään. Vahva suositus! </blockquote> Tietokirjojen osalta vuosi jäi varsin valjuksi, eikä yksikään teos noussut viiden tähden arvoiseksi. Neljä tähteä ansaitsi kuitenkin Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin sarjakuvamuotoinen tietokirja Polkimilla nyt, ennen ja tulevaisuudessa</a>: Tutkimustietoa, henkilökohtaisia muistelmia ja tulevaisuudenvisioita yhdistelevä sarjakuva polkupyöräilyn historiasta Suomessa ja vähän muuallakin. Erityisfokuksessa on kaksi kaupunkia, Turku ja Tampere, mutta käsitellyt asiat ja näkökulmat ovat yleistettävissä oikeastaan mihin tahansa suomalaiskaupunkiin. Hyvä ja tiivis paketti perusasioista! </blockquote> Tappavan tylsät lukukokemukset</h3> Jätän kirjoja kesken tosi harvoin, yleensä kerran kahdessa vuodessa. Tänä vuonna jätin kesken kuitenkin peräti kolme kirjaa: Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan</a> (suom. Matti Brotherus), Vicki Baumin Amo kaj morto en Balio</a> (esp. tuntematon) sekä huonoimpana kaikista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme</a>, josta kirjoitin: Ei pygee. Jätän kesken 70 sivun jälkeen. Justiinsa tämmöistä tiskirättirealismia, jota lukiessa kuolin Disco Elysiumissa. En halua ottaa sitä riskiä oikeasti. </blockquote> Minä lukijana vuonna 2024</h3> Vuoden 2023 lukemista leimasi siis rennosti ottaminen ja armollisuus itseä kohtaan sekä englanninkielisyyden ylivallan vastustaminen. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen vuoteen kokonaisuutena: vaikken ihan niin hirveästi huippuelämyksiä kokenutkaan (etenkin kun kyse oli pitkälti lukujonoon hankitun valtavan tarjouskirjasuman purkamisesta), niin ainakin sain tavanomaista laajemman kattauksen kirjallisuutta eri puolilta maailmaa — luinhan mm. 38 suomennettua kaunokirjaa, joiden alkukieli ei ole englanti. Tämän painotuksen seurauksena lukujononi hännillä keikkuu nyt kuitenkin peräti 45 englanninkielistä ja 11 englannista suomennettua romaania, ja joskushan nekin on luettava. Niinpä en vuonna 2024 jatka anglovälttelyhaastetta ihan samassa mitassa, mutta kuitenkin aion pitää huolen, että enintään joka toinen kirja on anglokirja. Lisäksi minun on ihan ammatillisistakin syistä ryhdistäydyttävä hollantilaisen kirjallisuuden lukemisessa, joten aion lukea vähintään yhden hollantilaisen kirjan kuussa. Sen enempää lukuhaasteita en aio itselleni asettaa, vaan suhtaudun lukemiseen edelleen melko rennosti ja itselleni armollisesti. Jo vuonna 2023 muutin lukupäiväkirjani pitämistä siten, että julkaisin arviot lukemistani kirjoista enää vain Kirjakasassa</a> enkä lainkaan Goodreadsissa. Käytin kuitenkin Goodreadsia vielä lukemieni kirjojen listaamiseen, koska siellä kirjojen sivumäärätiedot ovat keskimäärin täsmällisempiä kuin Kirjakasan käyttämissä tietokannoissa. Mutta kuten tänä vuonna tuli oikein selvästi huomattua, eivät nämä sivumäärätilastotkaan kovin täsmällisiä ole, sillä lukuun sisältyy myös mm. kesken jätettyjen kirjojen sivumäärä. Niinpä ajattelin, että paskaaks tässä tilastoimaan. Lopetan siis sivumäärien kyttäämisen ja sitä myöten myös kaiken lukemiseni kirjaamisen Goodreadsiin. Vuoden 2024 alusta alkaen pidän lukupäiväkirjaa yksinomaan Kirjakasassa. Syksyn 2023 uudet Bataranam-novellit 2023-12-30T00:00:00+00:00 Vuonna 2023 julkaisuluetteloni kasvoi kahdella uudella alkuperäisnovellilla. Kumpikin novelleista sijoittuu Bataranamiin, mutta hyvin eri aikaan ja hyvin erilaiseen ympäristöön. Rauhantekijä</a>-antologiassa (Kustannus Aarni 2023) on 20 tekstiä — novellia tai esseetä — sodasta ja rauhasta. Tekstit kerättiin Ukrainan sodan alkamisen jälkeen julistetulla kirjoituskilpailulla vuonna 2022, joten antologian teksteissä painottuu luonnollisesti Ukrainan sota ja Venäjä sodan osapuolena. Oma novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus poikkeaa yleislinjasta melko paljon. Tässä poliittisessa satiirissa seikkailevat Ei kaikki pinnat kireällä</a> -romaanista (Osuuskumma 2018) tutut bataranamilaisministerit Salsabilla Renaldiputri ja Jufrou Smir, mutta tällä kertaa he tapaavat 1990-luvulla kansanmurhaoikeudenkäynnin merkeissä. The Bicyclists Guide to the Galaxy</a> (Microcosm Publishing 2023) jatkaa feminististä Bikes in Space -antologiasarjaa. Tällä kertaa antologian teemana ovat kirjat ja polkupyörät. Oma novellini The Wheels of False Gods (jota ei siis ole vielä julkaistu suomeksi) sijoittuu Bataranamiin juuri ennen eurooppalaisten saapumista — aikaan, jolloin valtakuntaa ei vielä edes kutsuttu Bataranamiksi. Pyhiä kirjoituksia laaditaan punomoissa punomalla kasvien siemeniä yhteen, ja rankan sadekauden jälkeen punojat kauhukseen huomaavat kosteuden tekevän tuhojaan punostossa. Tästä käynnistyy tapahtumaketju, jonka seuraukset itse asiassa kantavat tätä novellia pidemmälle, vaikkei sitä yksin tästä tarinasta voi tietää. Nautinnollisia lukuhetkiä velopunkin parissa! Teostietojen tuonti Kirjakasan tietokantaan 2023-03-22T00:00:00+00:00 Päivitys 15.11.2025: Kirjakasa osaa nykyään hakea teostietoja suoraan Finna-tietokannasta. Näitä ohjeita siis ei useimmiten enää tarvita. Tammikuussa 2022 avaamani Kirjakasa</a>-lukijayhteisö on kasvanut runsaan vuoden mittaan ihan mukavan leppoisaa tahtia. Uudet ihmiset ovat edelleen tervetulleita, joten mikset sinäkin liittyisi sinne ja alkaisi keskustella lukemisistasi muiden kanssa? Yksi yleisimmistä toimista, joita Kirjakasan uudet jäsenet tekevät, on vanhojen lukutilastojen tuonti muusta tietokannasta, tyypillisesti Goodreadsista. Kirjakasan moottorina toimivassa Bookwyrm-ohjelmassa onkin tietojen tuontiin erinomaiset toiminnot. Mutta kovin usein Kirjakasan käyttäjäkokemuksena on valitettavasti se, että varsin monen kirjan tuonti epäonnistuu. Selitän seuraavaksi, mistä se johtuu ja kuinka tietojen tuonnissa voi onnistua paremmin. Kirjoja ei aina löydy Bookwyrmin tuntemista tietokannoista</h3> Bookwyrm on federoituva ohjelmisto, mikä näkyy mm. siinä, että teostietoja haetaan kaikkien erillisten Bookwyrm-palvelinten tietokannoista. Niinpä Kirjakasan kautta haettu kirja löytyy, jos se on jo joskus aiemmin tallennettu Kirjakasan tai minkä tahansa muun Bookwyrm-palvelimen tietokantaan. Bookwyrm osaa hakea teostietoja myös kahdesta ulkoisesta tietokannasta: OpenLibrarysta</a> ja Inventairesta</a>. Jos kirja löytyy jommastakummasta näistä, se voidaan tuoda Kirjakasan paikalliseen tietokantaan. Erityisesti on syytä huomata, että Bookwyrm ei — ainakaan tällä hetkellä — voi hakea teostietoja kaupallisista tietokannoista, esimerkiksi Goodreadsista, LibraryThingistä tai Amazonista, tai eri julkisten kirjastojen tietokannoista, esimerkiksi Helmetistä. Ja tässä piileekin keskeinen syy siihen, miksi monet Kirjakasan jäsenet eivät onnistu tuomaan teostietojaan: OpenLibrary sisältää hyvin vähän suomalaisten kirjojen tietoja, ja Inventaire puolestaan sisältää vain käyttäjien sinne tallentamia kirjoja. Toisaalta myös ratkaisun avain sisältyy tähän. Inventaire auttaa teostietojen tuonnissa</h3> Inventaire</a> on vapaa ja avoimen lähdekoodin kirjastotietokanta, jonka pääasiallisena tarkoituksena on luetteloida käyttäjiensä kirjoja ja kirjastokokoelmia. Inventaire eroaa Bookwyrmistä mm. siinä, että siellä ei ole lukuseurantatoimintoja tai mahdollisuutta samanlaiseen sosiaaliseen yhteydenpitoon. Mutta kirjastotietokantana se on kelvollinen. Niinpä Inventairea voi hyödyntää, kun tuo teostietoja kaupallisista palveluista Kirjakasaan. Ennen kuin tuot teostietoja Kirjakasaan, toimi seuraavasti: Mene Inventaireen</a> ja rekisteröi käyttäjätili. (Tämä tili on täysin riippumaton Kirjakasan tilistä.)</li> Lisää kirjoja Inventairen tietokantaan (Add books -> Import) esim. Goodreadsin csv-tiedostosta. TÄRKEÄÄ: Valitse tuomiesi kirjojen näkyvyydeksi julkinen (Public), muussa tapauksessa Bookwyrm ei onnistu löytämään Inventaireen lisäämiäsi kirjoja.</li> Kun Inventairen tuonti on käsitellyt kirjat, lisää samat kirjat Kirjakasan tietokantaan samasta csv-tiedostosta. Nyt Kirjakasan pitäisi löytää suurin osa teostiedoista.</li> </ol> Velopunkkia italiaksi 2023-02-27T00:00:00+00:00 Voi mikä juhlapäivä: minua on ensi kertaa julkaistu italiaksi! Future Fiction -spefikustantamo on julkaissut Ciclotopia: Fantascienza femminista su due ruote</a> -antologian, joka sisältää joukon yhdysvaltalaisen Elly Blue Publishing -kustantamon Bikes in Space -fillarispefiantologiasarjassa alun perin julkaistuja novelleja. Mukana on myös vuonna 2020 Dragon Bike</a> -antologiassa ilmestynyt velopunk-novellini Beasts of Bataranam. Novellit ovat italiantaneet Chiara Rizzo ja Viola Volpi, joskaan en ihan tarkkaan nyt osaa sanoa, kumpi heistä on kääntänyt juuri minun novellini. Mutta näin se velopunkin maailmanvalloitus etenee! Eikä siinä kaikki. Loppuvuonna Bikes in Space -sarjan seuraavassa antologiassa ilmestyy toinen englanninkielinen velopunk-novellini, Wheels of False Gods. Kirjastoteemaisen antologian nimi on The Bicyclist’s Guide to the Galaxy: Feminist, Fantastical Tales of Books and Bikes</a>. Novellissa seikkaillaan tuttuun tapaan Bataranamissa, ja niin ikään tuttuun tapaan Bataranam näyttäytyy jälleen kerran aivan erilaisena paikkana. Kohtuullisen kelpo kirjavuosi 2022 2022-12-31T00:00:00+00:00 Vuosi vaihtuu, ja uuden kodin kirjahyllyt alkavat saada järjestystä. Niinpä on taas hyvä hetki tehdä yhteenveto siitä, mitä on tullut vuoden aikana luettua ja mitä ensi vuoden lukulistalla on luvassa. Ja vaikka tällä hetkellä tuntuu, että eihän tässä ole viime aikoina tullut jaksaneeksi lukea oikein mitään, niin koko vuoden kertymäksi näyttää silti tulleen 108 kirjaa ja Goodreads-laskurin mukaan 38 608 sivua. Sehän on peräti enemmän kuin viime vuonna! Alkuvuoden lukutahti olikin mitä mainioin, mutta kesällä elämään tuli erinäisiä stressitekijöitä niin, että loppuvuonna sai suorastaan sinnitellä saadakseen kirjoja luettua. Niinpä saa nähdä, mitä ensi vuodesta tulee. Arvosanajakaumassa ei yllätyksiä</h3> Olen jo vuosia huomannut, että kirjoille antamieni tähtiarvosanojen jakauma on varsin symmetrinen ja keskiarvo lähellä kolmea tähteä. Niin tänäkin vuonna: keskiarvoksi tuli 3,04, aavistuksen viimevuotista korkeampi. ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 7 kpl ⭐️⭐️⭐️⭐️ 25 kpl ⭐️⭐️⭐️ 47 kpl ⭐️⭐️ 21 kpl ⭐️ 7 kpl Jo kahtena edellisenä vuonna luin systemaattisesti etenkin lukujonon hänniltä pisimpään lukemista odottaneita kirjoja. Viime vuoden jälkeen lukujonoon jäi vielä kourallinen ennen vuotta 2018 hankittuja kaunokirjoja, ja ne sain vihdoin kaikki raivattua tänä vuonna. Jatkoin samalla vauhdilla vuonna 2018 hankittuihin kirjoihin, ja niitä on lukujonossa tällä hetkellä enää kaksi. Niinpä ensi vuonna pääsen sukeltamaan vuoden 2019 hankintoihin. Toinen vuoden 2022 lukulistoja hallinnut teema oli kesällä käynnistynyt tietokirjaprojekti kielistä ja kielitieteestä. Siihen liittyen luin heinäkuusta alkaen paljon lähdekirjallisuutta. Kokonaisuudessaan luettujen tietokirjojen määrä ei kuitenkaan noussut päätähuimaavaksi. Suomenkielisyys korostui</h3> Viime vuodenvaihteessa asetin tavoitteeksi lukea vähemmän englanninkielistä ja enemmän suomenkielistä. Tässä onnistuinkin oikein hyvin, sillä suomi nousi takaisin tutulle paikalleen kielitilaston kärkeen. Muiden kielten osalta en tälle vuodelle asettanut mitään tavoitteita, ja ehkä pitkälti väsymyksestä johtuen en sitten kovinkaan monta muunkielistä kirjaa tänä vuonna jaksanutkaan lukea. </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</td> 63</td> 12</td> 75</td></tr> - alkukielisiä</td> (32)</td> (11)</td> (43)</td></tr> - suomennettuja</td> (31)</td> (1)</td> (32)</td></tr> englanniksi</td> 14</td> 13</td> 27</td></tr> hollanniksi</td> 4</td> 0</td> 4</td></tr> espanjaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> viroksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> yhteensä</td> 83</td> 25</td> 108</td></tr> </tbody></table> Vuoden parhaat kirjat</h3> Viiden tähden kirjojen määrä nousi jonkin verran viimevuotisesta, ja etenkin kaunokirjallisuuden kohdalla on vaikea valita, minkä kolmesta huipputeoksesta nimittäisin parhaaksi. Ensimmäistä kertaa lukemani Kalevala on ilman muuta ehdotonta huippua, ja siitä ammentava J.-P. Koskisen Kalevanpoikien kronikka mitä mainiointa viihdettä. Mutta ehkä sykähdyttävimmän vaikutuksen silti teki Umberto Econ 1980-luvulla kirjoittama salaliittofarssi Foucaultin heiluri</a>, jota kommentoin mm. näin: Mielenkiintoista muuten, vasta eilen illalla, luettuani taas sata sivua kirjaa, tulin tietokoneelle istumaan ja ensimmäiseksi näin jonkun väittävän saaneensa käsiinsä aiemmin tuntemattomia temppeliherrain salaisuuksia sisältävän vanhan käsinkirjoitetun muistikirjan — SATTUMAAKO?! Kolmannesvuosisata ilmestymisensä jälkeen Foucaultin heiluri on vain entistäkin ajankohtaisempi, ja mikä parasta, sekä älykäs että hauska. </blockquote> Kaikki viiden tähden tietokirjat olivat tällä kertaa kielitiedettä. Niistä vaikuttavimmaksi teokseksi nousi lopulta monen tekijän The world atlas of language structures</a>: Äärimmäisen kiinnostava kokoelma, erityisen avartavaa ja valaisevaa luettavaa, jos kokemus eri kielistä rajoittuu lähinnä eurooppalaisiin kieliin tai muihin yleisiin kieliin ja tuntuu, että jokin kielen piirre on normaali tai harvinainen (aika usein saa huomata, että asia on juuri päin vastoin). </blockquote> Pökäleiden pökäle</h3> Yhden tähden kirjojakin osui tänä vuonna kohdalle seitsemän kappaletta. Suurin osa niistä oli kuitenkin lähinnä tylsiä ja mitäänsanomattomia, joten todellisen mahtipökäleen valinta ei ollut kovin vaikeaa. Hans Christian Andersenin saduista on varmasti julkaistu lukemattomia eri käännöksiä lukemattoman monena erilaisena kokoelmana, mutta meidän hyllyymme on ilmeisesti päätynyt niistä kaikkein surkein</a>: Tämä nimenomainen laitos (Wordsworth Classics) on vielä erityisen huono: käännös tanskasta englantiin on tosi mekaaninen ja kömpelö, lopputulosta ei ole oikoluettu ollenkaan, ja jos tämä ei olisi jo parikymmentä vuotta vanha voisin epäillä konekäännökseksi. Edes kääntäjän nimeä ei mainita, mikä on aina laadun merkki (tällä voi muuten hyvinkin olla useita kääntäjiä, koska luettavuus vaihteli tosi paljon). </blockquote> Goodreads hiiteen — Kirjakasa on täällä!</h3> Kirjavuoden 2022 merkkipaaluihin on laskettava myös se, että avasin tammikuussa oman kirjoihin keskittyvän somepalvelun, Kirjakasan</a>. Käyttötarkoitukseltaan Kirjakasa vastaa paljolti Goodreadsia, ja olenkin tänä vuonna julkaissut omat arvioni kaikista lukemistani kirjoista nimenomaan siellä. Kokonaan en ole vielä Goodreadsista luopunut, sillä se on tilastonpitoon vielä kätevämpi kuin Kirjakasa. Tämä odotettavasti muuttuu tulevaisuudessa. Vuoden 2023 lukusuunnitelmia</h3> Kuten on varmaan jo tullut ilmi, olen tällä hetkellä melkoisen kokonaisuuvahtanut ja jopa kirjojen lukeminen on viime kuukausina tökkinyt. Niinpä en ole suunnitellut ensi vuodelle mitään kunnianhimoisia tavoitteita. Edes Perkeitä ei ole enää ensi vuonna perattavana. Aloitetaan kevyesti ja katsotaan, mihin vuosi kehittyy. Yhden haasteen aion kuitenkin toteuttaa. Olen nimittäin iät ja ajat harmitellut englannin ylivaltaa kaikessa, myös kirjallisuudessa. Englanninkielistä tai alun perin englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta on vaikea välttää, jos lukee paljon. Joten vuonna 2023 en aio lukea yhtäkään kirjaa, joka on alun perin ilmestynyt englanniksi. (Sallin tähän yhden poikkeuksen: opiskeluihin tai työhön liittyvät kirjat, joita ei voi välttää, jos haluaa suorittaa sen, mitä varten niitä luetaan.) Odotan tämän haasteen parantavan keskimääräistä lukunautintoani. Ja toivon mukaan tämä ei edes tuota minulle ylivoimaisia hankaluuksia, sillä vuonna 2019 hankituissa kirjoissa on ihan riittämiin suomalaisia ja alun perin muulla kielellä kuin englanniksi julkaistuja kirjoja. Turhia pingottamatta siis kohti vuotta 2023. Puolimatkassa perjekunto petti 2022-12-29T00:00:00+00:00 Viime vuoden viimeisenä päivänä julkaisin Perkeet-lukuhaasteen viimeistä kertaa, koska uumoilin, että eiköhän tätä leikkiä ole jo tarpeeksi monta vuotta leikitty. Mutta kunnianhimoisena kasvatin haastekohtien määrän tavanomaisesta kolmestatoista peräti seitsemääntoista, jotta viiden vuoden haastekohtien yhteismääräksi saatiin kaunis tasaluku 69. Valitettavasti kunnianhimo kostautui. Perkeet ei todellakaan ole mikään heikkohermoisten lukuhaaste, ja niin siinä sitten kävi, että vuoden 2022 mittaan hermoni heikkenivät ja haasteen suoritus jäi puolitiehen. Ja se on tosiaan loppu nyt; vuodelle 2023 ei tule enää Perkeet-lukuhaastetta. Deal with it 😎. Kaikkiaan onnistuin lukemaan haastetta varten tällä kertaa vain kahdeksan kirjaa, joille annoin arvosanaksi keskimäärin 2,25 tähteä. Keskiarvo jäi yhtä matalaksi kuin vuonna 2020, eli olin todellakin onnistunut kaapimaan luettavaksi varsinaisia laarinpohjia. Jos olisin saanut loputkin kohdat suoritettua, niin en epäile, etteikö keskiarvo olisi painunut vieläkin alemmas… Mutta se spekulaatiosta, käydäänpä nyt läpi, mitä onnistuin lukemaan ja mikä jäi suorittamatta. 1. Jumppa- tai kuntoiluohjekirja — Arnold Schwarzenegger & Bill Dobbins: Bodaa Arnoldin kanssa</h3> ⭐️⭐️⭐️ Tätä lukiessa en todellakaan bodannut mukana, vaan röhnötin sohvalla. Lihaksia alkoi särkeä jo pelkästään tekstin lukeminen ja kuvien katselu. Tekstiä on jopa sen verran että voi sanoa lukemiseksi, muttei se tietenkään mitään kovin vaativaa ole, Arskalle sopivalla no bullshit -tyylillä. 2. Jonkun yhdestä kirjasta kuuluisan kirjailijan tuntemattomaksi jäänyt teos</del></h3> 😪 3. Konekäännetty kirja (vinkki: voit myös itse konekääntää tekijänoikeuksista vapautuneen teoksen)</del></h3> 😪 4. Kirja, jonka olet jättänyt kesken tai johon olet vannonut olevasi koskematta enää ikinä — Hans Christian Andersen: Andersen’s Fairy Tales</h3> ⭐️ No vihdoinkin sain tämän pökäleen luettua. Andersen on näköjään kirjoittanut kourallisen ihan ok satuja, jotka kaikki tuntevat, sekä muutaman kymmenen huonon tai tyhjänpäiväisen sadun, joista monia en muista koskaan kuulleeni. Tämä nimenomainen laitos (Wordsworth Classics) on vielä erityisen huono: käännös tanskasta englantiin on tosi mekaaninen ja kömpelö, lopputulosta ei ole oikoluettu ollenkaan, ja jos tämä ei olisi jo parikymmentä vuotta vanha voisin epäillä konekäännökseksi. Edes kääntäjän nimeä ei mainita, mikä on aina laadun merkki (tällä voi muuten hyvinkin olla useita kääntäjiä, koska luettavuus vaihteli tosi paljon). Tämä kelpaa haasteeseen, koska oikeastaan annoin tämän suhteen jo periksi ennen vuodenvaihdetta ja olisin hyvinkin voinut jättää kesken, ellei olisi ollut tätä perjekohtaa kannustamassa. 5. Laulukirja — ilman, että sinä tai kukaan muu laulaa tai soittaa mukana — Armas Maasalo, Taneli Kuusisto & Aleksi Lehtonen: Koraalikirja I, virret 1–370</h3> ⭐️⭐️ Tämä laitos perustuu vuoden 1938 virsikirjaan, eli mukana on tuhti annos paatosta ja itseinhoa. Virsisanoitukset ilman säestystä ja putkeen luettuna ovat tosi monotonisia ja rytmiltään hakkaavia. Vaan mitäpä sitä ei perkeisiin tekisi. Onneksi on paatosta. 6. Kirja, joka sinun piti lukea aikoinaan koulussa ja josta et silloin tykännyt</del></h3> 😪 7. Vitsikirja 1970-, 80- tai 90-luvulta</del></h3> 😪 8. Kirjalla on vastenmielinen nimi</del></h3> 😪 9. Käytöstapaopas — Huomioitsija: Seuratavat</h3> ⭐️⭐️⭐️ Käytöstapaopas vuodelta 1947 sisältää hakuteosmaisesti aakkosjärjestyksessä erilaisia artikkeleita seurapiirielämään ja yleensä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä aiheista. Päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että onneksi en kuulu seurapiireihin. 10. Sellaisen suvun sukuhistoriikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä</del></h3> 😪 11. Sellaisen suomalaisen maalaiskunnan historiikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä</del></h3> 😪 12. Geneerinen runoantologia vailla selkeää kantavaa teemaa — Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta</h3> ⭐️⭐️ Tämän antologian ainoana teemana on, että runot on kirjoitettu ”länsimaissa” joskus viimeisten tuhannen vuoden aikana. Kuten odottaa sopii, kokonaisuus liukuu pompöösistä höyhenenkevyeen ja takaisin aika monta kertaa. Ehkä vaikuttavinta antologiassa on se, että Aale Tynni on ihan itse suomentanut lähes kaikki runot, ja alkukieliähän on tosiaan vaikka kuinka monta. Vau! Noin muuten vähän puuduttavahko, joskin nopealukuinen kirja. 13. Mainoksessa tai myymäläsisustuksessa somisteena käytetty kirja</del></h3> 😪 14. Jonkin teollisuusyrityksen (ei kustantamon!) julkaisema, sen omaan toimialaan liittyvä tietokirja — David Worsley: The Geological History of Svalbard: Evolution of an arctic archipelago</h3> ⭐️⭐️ Öljy-yhtiö Statoil on julkaissut vuonna 1986 tällaisen runsaan satasivuisen kuvakirjan, jossa esitellään huikaisevan kauniita maisemia ja kiehtovia yksityiskohtia Huippuvuorten kivikoista, mutta kuvien lomassa on myös paljon tekstiä, ja se on ihan oikeaa tiukkaa geologista tekstiä. Pohjavire on totta kai semmoinen, että mistä päin saaristoa ja niitä ympäröivää merenpohjaa voisi löytyä hyödynnettäviä hiilivetyjä, mutta tämä suoranainen öljypropaganda lyö silmille oikeastaan vain johdannossa ja loppusanoissa ja kaikki muu teksti siinä välissä menee reippaasti tällaisen humanistin hilseen yli. 15. Pankin, vakuutusyhtiön tai muun rahoituslaitoksen julkaisema, kotitalouksille suunnattu tietokirja — Pentti Rissanen: Pörssiyhtiöt 1974</h3> ⭐️⭐️ Tämä Kansallis-Osake-Pankin julkaisema kirja esittelee Helsingin arvopaperipörssissä vuonna 1974 noteerattujen yhtiöiden tunnuslukuja, johtaja- ja toimipaikkatietoja sekä toimitusjohtajien katsauksia. Kaikki käyrät näyttävät hienosti yläviistoon! Lisäksi kirjassa on eri toimialojen yleisnäkymiä sekä luettelo vuosina 1962–1974 toimeenpannuista osakeanneista (tämän osakeantiosion jätin lukematta, en vaan pygennyt). Kirjasesta teki kiinnostavan se, että se on lähes puoli vuosisataa vanha, ja siten se tarjosi mukavan pilkahduksen uusliberalismia ja kasinotaloutta edeltäneeseen vuorineuvosajan Suomeen, jossa tehtaat olivat vielä tehtaita, yhtiöiden nimet ihan oikeaa kieltä ja laulu 20 perheestä piti vielä kutinsa. Tämän jos saisi vielä äänikirjana luettuna mustavalkotelevisioaikakauden dokumenttiselostajan äänellä. 16. Guinnessin ennätyskirja — mielellään reilusti vanhentunut</del></h3> 😪 17. EVA:n, muun työnantajajärjestön tai ammattiliiton julkaisema kirja — jos mahdollista, omaan asemaasi nähden vastakkaiselta taholta — Heikki Jokinen: Vapauden valtakunta. Freelance-journalistin opas</h3> ⭐️⭐️⭐️ Tämä ammattiliiton julkaisu ei ole edes omaan asemaani nähden vastakkaisesta asemasta, vaan valitsin tämän aika lailla laiskuuttani, oma ammattiliittoni nimittäin lähetti tämän minulle postissa. En tee varsinaista journalistista työtä, joten kirjan tiedot koskevat minua vain osittain. Olen lisäksi ollut freelance-kääntäjä jo 14 vuotta, joten nekään tiedot, jotka koskevat minua, eivät olleet minulle suoranaisesti uusia. Kyllä tästä nyt jokunen uusi detalji mukaan tarttui. Mutta monet tämmöiset detaljit, kuten erilaiset aikarajat ja prosenttiosuudet, ovat harmillisen muuttuvia tietoja, joten voipi olla että osa niistä on jo kirjan ilmestymisen jälkeen ehtinyt muuttua. Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg 2022-04-27T00:00:00+00:00 Dove mensen worden wereldwijd gediscrimineerd, op de ene plek meer dan op de andere, en de discriminatie van dove mensen gaat heel ver terug. Voor de beëindiging van discriminatie is het nodig om verschillende dingen op meerdere fronten te doen, bijvoorbeeld op het niveau van wetgeving, en daarom voert de Wereldfederatie van Doven (WFD) campagne zodat de rechten van doven en gebarentaligen in de nationale wetgeving van verschillende landen erkend zouden worden. Gebarentalen zijn erkend als natuurlijke talen bijvoorbeeld in het verdrag van de Verenigde Naties inzake de rechten van personen met een handicap uit 2006, en tot nu toe zijn gebarentalen op een nationaal niveau erkend in de wetgeving van 71 landen — met andere woorden er zijn nog meer dan 120 landen waar gebarentalen niet erkend zijn (WFD 2022). De manier van erkenning van gebarentalen verschilt echter wel per land. De Meulder (2015) verdeelt de uitdrukkelijke wetgeving inzake gebarentalen in vijf categorieën. Tot de eerste categorie behoren landen waar gebarentaal in de grondwet genoemd is. Tot de tweede categorie behoren landen waar gebarentaal in de algemene taalwetgeving genoemd is. In de derde categorie zitten landen waar er een afzonderlijke wet of decreet inzake gebarentaal is. In de landen van de vierde categorie is er een afzonderlijke wet inzake gebarentaal en andere communicatiemethoden. In de landen van de vijfde categorie behoren de zaken betreffende gebarentalen tot een nationale taalcommissie. Bovendien is het mogelijk dat gebarentaal in wetgeving alleen impliciet genoemd is, bijvoorbeeld als een deel van wetgeving inzake handicappen. Finland was het eerste land ter wereld waar een vermelding inzake gebarentaal in de grondwet was toegevoegd, slechts maanden voor Oeganda. In de Finse grondwet (731/1999) is genoemd dat de rechten van gebarentaligen in afzonderlijke wetten bepaald zouden worden. Dus gebarentaal is ook in vele andere wetten genoemd, bijvoorbeeld wetten inzake onderwijs, werkzaamheden van autoriteiten en vertolkingsdiensten. Er is in de grondwet niet uitgeweid welke expliciete gebarentaal is bedoeld, en een afzonderljike wet inzake gebarentaal (359/2015) was bepaald in Finland in 2015 die geen nieuwe rechten creëert voor gebarentaligen maar waar wordt gedefinieerd dat zowel de Finse als de Finland-Zweedse Gebarentaal wordt erkend. In Nederland is het juridische proces betreffende de status van gebarentaal heel anders dan in Finland verlopen. De wettelijke erkenning van de Nederlandse Gebarentaal is vertraagd door bijvoorbeeld het feit dat zelfs het gesproken Nederlands niet in de wetgeving genoemd is (Wheatley & Pabsch 2012). De eerste vermeldingen over gebarentaal zijn zodanig in wetten inzake onderwijs en vertolkingsdiensten betreffende strafzaken gedaan. Een afzonderlijke wet inzake gebarentaal werd uiteindelijk in 2020 opgesteld (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). De wet erkent o. a. de Nederlandse Gebarentaal als een officiële taal, beveelt dat autoriteiten ook in gebarentaal moeten informeren en geeft voor gebarentaligen het recht om gebarentaal te gebruiken in o. a. rechtszaken zodat de kosten van vertolking door de staat betaald zullen worden. België is een federale staat die bestaat uit Vlaamstalig (of Nederlandstalig) Vlaanderen, Franstalig Wallonië en tweetalig Brussels Hoofstedelijk Gewest. De wetgeving betreffende talen vindt plaats op het regionale niveau. Daarom hebben de Vlaamse Gebarentaal, die in Vlaanderen wordt gebruikt, en de Frans-Belgische Gebarentaal, die in Wallonië wordt gebruikt, verschillende wettelijke statussen. Vlaamse Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2006, en de taal heeft een van de sterkste posities van alle gebarentalen in de EU. Bovendien is de Vlaamse Gebarentaal genoemd in wetten inzake onderwijs, publieke omroep, assistentiediensten van gehandicapten, werkgelegenheidssteunactiviteiten en gelijkheid. Frans-Belgische Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2003, en bovendien is gebarentaal genoemd in bijzondere wetten inzake onderwijs, en de rechten van doven op tolking en ondersteuningsdiensten zijn geregeld in wetten inzake diensten voor gehandicapten. (Wheatley & Pabsch 2012.) Uit de vorige voorbeelden blijkt hoe de wettelijke positie en de formulering van de wetten die gebarentaal erkennen zijn beïnvloed door o. a. de algemene taalsituatie in een bepaald land en de manier waarop mensen in het algemeen denken over het noemen van talen in de wetgeving. In Finland en België zijn er tradities over meer dan een officieel gesproken taal en dus is de drempel om ook andere talen in wetgeving te noemen lager. In Nederland daarentegen is zelfs de hoofdtaal van het land niet in wetgeving genoemd, en dus de officiële erkenning van gebarentaal was moeilijker te bereiken. Maar de wettelijke erkenning van gebarentaal is slechts één — en niet noodzakelijk de eerste — stap in de richting van een situatie waarin de rechten van gebarentaligen in de praktijk worden gebracht. Bijvoorbeeld in België kunnen de vermeldingen over gebarentalen in de Vlaamse en Waalse wetten superficieel hetzelfde lijken, maar o. a. met betrekking tot beschikbaarheid van vertolkingsdiensten zijn er in de regio’s aanzienlijke verschillen: volgens de Europese Unie van Doven (EUD) zijn er in Vlaanderen ongeveer 31 dove gebarentalige mensen per tolk, terwijl het aantal in Wallonië 333 is (Wheatley & Pabsch 2012). Ter vergelijking zijn er in Nederland ongeveer 19 gebarentaligen per tolk en in Frankrijk ongeveer 278, zo lijkt het dat de regio’s van België bepaalde culturele gelijkenissen hebben met de buurlanden waarin dezelfde taal wordt gesproken. Het is dus niet genoeg dat staten gebarentaal in wetgeving erkennen, maar de staten moeten er ook voor zorgen dat voldoende middelen voor het organiseren van de gebarentalige bedieningen worden gereserveerd. Bronnen</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li> Suomen perustuslaki 731/1999: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731</a>.</li> Viittomakielilaki 359/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150359</a>.</li> Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal: https://wetten.overheid.nl/BWBR0045012/2021-07-01</a>.</li> WFD = World Federation of the Deaf 2022: The Legal Recognition of National Sign Languages. — https://wfdeaf.org/news/the-legal-recognition-of-national-sign-languages/</a>.</li> Wheatley, Mark & Pabsch, Annika 2012: Sign language legislation in the European Union. Edition II. — Brussels: European Union of the Deaf.</li> </ul> Ik heb dit essay alleen om Nederlands te oefenen geschreven. Marit Janssen heeft me met de taal geholpen, maar alle overblijvende fouten zijn natuurlijk mijn. Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta 2022-04-27T00:00:00+00:00 Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022). Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä. Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio. Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.) Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa. Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta. Lähteet</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li> Suomen perustuslaki 731/1999: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731</a>.</li> Viittomakielilaki 359/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150359</a>.</li> Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal: https://wetten.overheid.nl/BWBR0045012/2021-07-01</a>.</li> WFD = World Federation of the Deaf 2022: The Legal Recognition of National Sign Languages. — https://wfdeaf.org/news/the-legal-recognition-of-national-sign-languages/</a>.</li> Wheatley, Mark & Pabsch, Annika 2012: Sign language legislation in the European Union. Edition II. — Brussels: European Union of the Deaf.</li> </ul> Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia 2022-04-16T00:00:00+00:00 Lähes jokainen on varmasti jo vuosien ajan huomannut sen ikävän tosiasian, että melkein kaikki yhdistys- ja järjestökentän tiedotustoiminta (esim. tapahtumailmoitukset) löytyy ensisijaisesti Facebookista, ja monissa tapauksissa ainoastaan sieltä. Yhdistysten tiedottajat ja muut hallitusten jäsenet ilmeisesti ajattelevat, että kaikki joka tapauksessa käyttävät Facebookia, tai sitten heille on ihan okei, että osa yhdistyksen jäsenistä ei koskaan saa kaikille jäsenille suunnattuja asioita tietoonsa. Ja epäilemättä vaivannäön välttämiselläkin on osuutta asiaan — tiedotuksen voisi hoitaa niin monella muullakin tavalla, niin että tieto saavuttaisi kaikki jäsenet, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Ehkä siksi, että yhdistyksen jäsenkunnastakin saadaan tuntumaa vain katselemalla Facebookia eikä siksi edes tajuta, että sitä kautta ei tavoita kaikkia jäseniä. Tähän asti tämä nihkeä Facebook-keskeisyys on ollut jotenkuten selitettävissä sillä, että yhdistyksen Facebook-sivut ovat julkisia ja tapahtumatietoja pääsee katselemaan myös ilman FB-tiliä (tietenkään tämä ei ole pätenyt tähänkään asti niissä tapauksissa, joissa yhdistyksen tiedotukseen käytetään suljettua FB-ryhmää). Mutta nyt seuraa tärkeä asia: Facebook on vasta viikko sitten kokeillut muuttavansa toimintaansa niin, että mitään julkisiakaan FB-sivuja ei enää pääse näkemään kirjautumatta sisään. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä muutos on ainakin Suomen osalta peruttu, mutta kuka tietää vaikka se astuisi kohtapuoliin pysyvästi käyttöön? Toisin sanoen ilman FB-tiliä ei välttämättä pääse näkemään enää mitään sellaista tiedotusta, joka tapahtuu ainoastaan Facebookissa. Yhdistyksissä olisikin nyt pikaisesti käytävä keskustelua siitä, kuinka tärkeää jäsenten tasa-arvoisuus on ja millä tavalla tiedotustoiminta kannattaisi järjestää niin, ettei se syrji ketään jäsenistä. Facebookin rinnalla on muitakin mahdollisuuksia tiedottamiseen. Sähköpostilista, uutiskirje, jäsenfoorumi ja yhdistyksen omat kotisivut ovat perinteisiä ja luotettavia keinoja hoitaa tiedotusta, ja kaikki nämä teknologiat ovat yhä olemassa, jos ne vain halutaan ottaa käyttöön. Uudempiakin teknologioita on, ja esimerkiksi fediversumissa toimiva Mobilizon</a> olisi mitä mainioin (ja mikä parasta, epäkaupallinen eli juurikin yhdistystoimintaan hyvin sopiva) työkalu yhdistys- ja järjestötiedotukseen, jos se vain saisi tunnettuutta ja yhdistyksissä alettaisiin ottaa sitä käyttöön. Jos olet jonkin yhdistyksen hallituksessa tai vastaat tiedotuksesta, tämä kirjoitus on suunnattu juuri sinulle. Tiedät, että tämä on ongelma myös omassa yhdistyksessäsi. Pidäthän huolen siitä, että myös me Facebookia käyttämättömät saamme jatkossakin tietää yhdistyksesi järjestämästä toiminnasta. Kiitos! Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia -kurssin esseeksi. Kuurojenopetuksen alku</h3> 1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla. Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49). Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984). Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin. Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62). Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa. Kuurojen seurakuntatyö</h3> Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.) 1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.) Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien tarvitsemien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle. Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia. Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984). Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata. Päätäntö</h3> Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset. Lähteet</h3> Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans. Project Gutenberg Ebook.</li> Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.</li> Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.</li> Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia. Helsinki: Kuurojen Liitto.</li> Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta. Helsinki: Weilin+Göös.</li> Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä. Helsinki: Finn Lectura.</li> </ul> Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta? 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa -kurssin esseeksi. Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?</h3> Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä. Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.) Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019). Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa. Kansainvälisen viittomisen asema kielenä</h3> Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa. Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita. Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä. Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana</h3> Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006). Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006). Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin. Lopuksi</h3> Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus. Lähteet</h3> Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 127–152. Berlin: De Gruyter.</li> De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 381–386. Berlin: De Gruyter.</li> Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.</li> Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication 75 s. 51–68.</li> Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.</li> Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis. Boston/Berlin: De Gruyter.</li> Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.</li> </ul> Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa 2022-04-15T00:00:00+00:00 Johdanto</h3> Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka käytännön arkipäiväiset kielenkäyttötilanteet haastavat käsityksiä monikielisyydestä ja multimodaalisuudesta, etenkin käsitystä siitä, että kielet olisivat helposti rajattavissa ja erotettavissa toisistaan ja että kielenkäytön tarkastelussa riittäisi keskittyä vain puhuttuun ja viitottuun modaliteettiin. Pohdin tätä käytännön kielenkäytön sumearajaisuutta suhteessa kieli-ideologisiin näkemyksiin ja kielipoliittisiin tavoitteisiin. Tarkastelun kohteena on niin kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointi kuulevien kanssa kuin kuulevien keskinäinen kommunikointi sekä autistien kommunikointi. Tällaisesta rajoja ylittävästä ja määritelmiä rikkovasta kielenkäytöstä käytetään mm. termiä translanguaging (Kusters ym. 2017; Moriarty Harrelson 2019; Blackledge & Creese 2017), jolle yksi mahdollinen suomennos on kieleily (Lehtonen 2015). Tarkasteltavat kielenkäyttötilanteet toisin sanoen edustavat hyvin monipuolisesti erilaisia aisti- ja kieliresursseja ja neurologisia valmiuksia, ja on ilmeistä, että eri kielenkäyttäjäryhmien tarpeet voivat eri tilanteissa olla keskenään ristiriitaisia. Kirjoitus on syntynyt alun perin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2021 järjestetyn Deaf Studies II -kurssin esseeksi. Puheen ja viittomisen välissä</h3> Kielten ja modaliteettien sumearajaisuus käy nopeasti ilmi, kun tarkastellaan sitä, kuinka kuurot ja kuurosokeat kommunikoivat (visuaalista tai taktiilista) viittomakieltä hallitsemattomien kuulevien kanssa. Tällöin on usein mahdotonta turvautua yksinomaan nimettyihin kieliin, kuten johonkin puhuttuun kieleen (joissain tilanteissa se on mahdollista, esimerkiksi jos kommunikointi tapahtuu kokonaan kirjallisessa muodossa) tai viittomakieleen, ja kommunikointiyhteys on muodostettava muulla tavoin, esimerkiksi yhdistelemällä eri puhuttuja ja viitottuja kieliä joko auditiivisessa tai visuaalisessa muodossa tai käyttämällä ns. kielenulkoisia kanavia. Kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa Mumbaissa tutkinut Annelies Kusters (2017a) esittelee erilaisia asiointitilanteita, joissa sekä kuuro että kuuleva osapuoli puhuu tai tuottaa huulion, käyttää yleisesti tunnettuja tai tilanteessa luotuja ikonisia eleitä, osoittaa, koskettaa tai näyttää esineitä sekä nyökyttelee tai käyttää muita päänliikkeitä ja ilmeitä, ja näitä eri modaliteetteja käytetään joko yksittäin, peräkkäin tai samanaikaisesti. Asiointitilanteissa on tärkeää saavuttaa yhteisymmärrys, ja ainakin Mumbaissa niin kuurot kuin kuulevat ovat tämän saavuttamiseksi valmiita muuttamaan omaa viestintäänsä (ma.), keskittymään tilanteen kannalta olennaisiin tarkoitteisiin kokonaisten lauseiden sijaan ja tarjoamaan saman informaation samanaikaisesti usean kanavan kautta. Sekä sanoman yksinkertaistaminen että esittäminen monin eri tavoin ovat mahdollisia, koska kielenkäyttö on monin tavoin redundanttia, ja yhteisymmärrykseen pyrkivät kielenkäyttäjät osaavat käyttää tätä redundanssia tehokkaasti hyväkseen. Samoin kuurosokean ja kuulevan välisissä asiointitilanteissa hyödynnetään monenlaisia viestintäkanavia. Kusters (2017b) raportoi mumbailaisesta kuurosokeasta, joka on tottunut aloittamaan kommunikoinnin esimerkiksi myyjien kanssa hakemalla heidän kosketustaan ja tunnustelemalla heidän käsillä tekemiään eleitä. Tämän lisäksi hän kommunikoi tekemällä eleitä ilmaan ja ääntelemällä, koska tietää useimpien myyjien näkevän ja kuulevan hänet, osoittamalla olettamiinsa suuntiin, tunnustelemalla ja haistelemalla esineitä. Vastaavasti kuulevat käyttävät kuurosokean kanssa eleitä ja kosketusta ja ohjaavat tämän käsiä oikeaan suuntaan. Yksi tärkeä osa niin kuurojen kuin kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa on kirjoittaminen, jota Kustersin (2020) käyttämässä aineistossa tapahtuu useammalla kielellä (englanti, marathi, hindi) ja kirjoitusjärjestelmällä (latinalaiset aakkoset, devanagari ja pistekirjoitus) ja monenlaisilla välineillä: kynällä paperiin ja käteen, sormella ilmaan, pöytään ja käteen, näppäilemällä laskimen ja puhelimen näytölle. Kirjoittamista käytetään viestintätilanteessa taloudellisesti ja etenkin helpottamaan täsmälliseen yhteisymmärrykseen pääsemistä silloin, kun pelkät eleet tai muut ns. kielenulkoiset keinot eivät riitä, ja kirjoittamiseen liittyykin omat rajoitteensa etenkin Mumbain kaltaisessa monikielisessä kaupungissa, jossa ihmisten luku- ja kirjoitustaitokin voi olla vaihtelevaa. Kielen rajat ylittyvät myös kuulevien kesken</h3> Edellä on esitelty tilanteita, joissa keskusteluosapuolten aistivalmiudet ovat lähtökohtaisesti erilaisia, toisin sanoen kaikki eivät kuule tai näe, ja multimodaalisen ja runsaasti ns. kielenulkoisiin keinoihin tukeutuvan semioottisen repertuaarin käyttöä perustellaan aistien erilaisuudella. Mutta jos tarkastellaan kuulevien välisiä keskusteluja vastaavissa asiointitilanteissa, havaitaan niin ikään laajan semioottisen repertuaarin (ks. Kusters ym. 2017) käyttöä ja yksittäisten nimettyjen kielten rajojen ylityksiä. Blackledge ja Creese (2017) tarkastelevat lihakaupan asiointitilanteita Birminghamissa ja esittelevät kuulevien ja näkevien välisiä keskusteluja, joissa eleitä, osoituksia, nyökkäyksiä, kehoon paikantamista, usean eri kielen sanoja ja jopa muista kulttuureista lainattuja käsimerkkejä käytetään sulavasti osana puheenvuoroja. Samoin Mondada (2016) esittelee keskusteluesimerkkejä, joissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa kommunikoivat kuulevat ja näkevät henkilöt käyttävät varsinaisen kielen lisäksi osoituksia, katsetta, kehon asentoa, ääniä (esim. askelten tuottamia; vrt. kuurojen tapa kiinnittää muiden huomio aiheuttamalla tärinää) ym. kielenulkoisia keinoja kiinteästi osana keskustelua ja merkitystenvaihtoa. Samoin esimerkiksi autistien kommunikointia tarkastelemalla voidaan huomata, kuinka puhutun tai viitotun kielen käyttö on vain osa jokapäiväistä kommunikointirepertuaaria. Friedner ja Block (2017) raportoivat autisteista, jotka on saatettu julistaa ”kielettömiksi” mutta jotka kommunikoivat aktiivisesti esimerkiksi kehollisella toiminnalla (jota joissain tilanteissa ehkä voisi kutsua pantomiimiksi ja toisissa tilanteissa konstruoiduksi toiminnaksi), kirjoittamalla, nyökyttelemällä, osoittamalla, ääntelemällä jne. Tavallista on myös, että autistin kyky käyttää kieltä ja kommunikoida vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja tämä vaikuttaa semioottisten resurssien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen. Kielen määritelmää etsimässä</h3> Itsekin autistina minun on helppo käsittää Friednerin ja Blockin (2017) esittelemät esimerkkitapaukset, ja ehkä juuri tämän ajoittain vaihtelevan ja kielten ja modaliteettien rajat ylittävän holistisen viestintätaipumukseni vuoksi minusta tuntuukin luontevalta kysyä, mikä ylipäätään on kieltä ja kuinka kielen ja modaliteetin kaltaiset käsitteet tulisi määritellä. Kusters ym. (2020) tarkastelevat kielen määritelmää kieli-ideologioiden näkökulmasta ja toteavat, että määrittelijän ideologisista valinnoista riippuu, mitkä kielimuodot nimetään kieliksi ja mitä ei nimetä. Puhuttujen kielten tutkimuksessa kielen ja murteen välisen rajan häilyvyys ja poliittisuus on ollut yleisesti tiedossa jo pitkään, ja Kustersin ym. (ma.) esimerkit Indonesian viittomakielten rikkaasta variaatiosta osoittavat saman ideologisen rajanvedon näkyvän myös viittomakielten suhteen. Moriarty Harrelson (2019) esittelee Kambodžan kuurojen kielitilannetta ja sitä, kuinka monia sujuvasti muiden kuurojen ja kuulevien kanssa kommunikoivia maaseudun kuuroja pidetään — länsimaista omaksuttujen kieli-ideologioiden mukaisesti — ”kielettöminä” vain siksi, että he eivät ole oppineet käyttämään mitään nimettyä viittomakieltä. Vastaavasti Sivunen (2021) esittelee haastattelemiaan kuuroja turvapaikanhakijoita Suomessa, jotka lähtömaassaan kommunikoivat keskenään pääasiassa elein ja kotiviittomin ja jotka Suomeen saavuttuaan, suomalaiselle viittomakielelle altistuttuaan ja suomalaisia kieli-ideologioita omaksuttuaan ajattelivat olleensa aiemmin ”kielettömiä”. Nämä esimerkit ”kielettömistä” kuuroista ja autisteista osoittavat, kuinka ahdas kielen määritelmä on, kun sen ulkopuolelle jää monia sellaisia henkilöitä, joiden helposti voidaan todeta kommunikoivan muiden ihmisten kanssa, ymmärtävän muita ja tulevan ymmärretyksi, vaikka kommunikoinnissa ei käytettäisikään mitään nimettyä kieltä tai edes puhutun tai viitotun kielen modaliteettia. Tällaisesta ”kielettömäksi” julistamisesta voi aiheutua yksilölle huomattavaa haittaa, jopa ihmisarvon kieltämistä. Näin tapahtui kuuroille oralismin aikana, ja näin tapahtuu edelleen mm. monille autisteille (Friedner & Block 2017). Monissa tapauksissa kyse on institutionaalisesta sorrosta, joten sen vuoksi on tärkeää, että kielentutkijat voivat tarjota instituutioiden käyttöön kielimääritelmän, johon nojautuen ei voida riistää kenenkään ihmisoikeuksia. Kuurojenkin asemaa saatiin parannettua sen jälkeen, kun viittomakieli todettiin itsenäiseksi ja oikeaksi kieleksi, jonka ilmaisuvoimaa voidaan verrata puhuttuun kieleen. Tähän kuitenkin liittyy vaaran mahdollisuus. Viittomakielisten kielelliset oikeudet ovat edelleen valitettavan usein vain sen varassa, että viittomakieli nähdään oikeana kielenä, joka voidaan nimetä ja esimerkiksi mainita lakiteksteissä. De Meulder ym. (2019) varoittavatkin, että jos kielten ja modaliteettien sumearajaisuutta ja kokonaisvaltaista viestintää korostetaan liikaa, viittomakielisten asemasta päättävät kuulevat päättäjät voivat saada tästä kielipoliittisen aseen, jonka avulla viittomakielisten oikeuksia saada mm. viittomakielistä koulutusta tai tulkkauspalveluja voidaan heikentää. De Meulder ym. korostavat, että kokonaisvaltaista kieleilyä voidaan käyttää deskriptiivisenä välineenä, mutta se ei sovellu preskriptiiviseksi työkaluksi. Viittomien ja eleiden välinen rajanveto ja eleiden sisällyttäminen osaksi viittomakieltä onkin aihe, joka on jo vanhastaan jakanut ja edelleen jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita viittomakielisten ja kuurojen keskuudessa (esim. Kusters & Sahasrabudhe 2018). Lopuksi</h3> Multimodaalisuuden tarkastelussa huomionarvoista on se, että modaliteetilla ja multimodaalisuudella tarkoitetaan eri tutkimussuuntauksissa eri asioita (Kusters ym. 2017; Mondada 2016), joiden ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriitaisia. Nämä erot on silti hyvä muistaa eri tutkimusartikkeleita lukiessa ja aiheesta keskusteltaessa, jotta varmistetaan osapuolten välinen yhteisymmärrys — siitähän kokonaisvaltaisessa kieleilyssäkin on kyse. Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut käytännössä esiintyvää kielten ja modaliteettien sekamelskaa, joka haastaa kielen ja modaliteetin määritelmät mutta mahdollistaa silti erikielisten, aisteiltaan, neurologialtaan ja muilta ominaisuuksiltaan poikkeavien ihmisten välisen kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen saavuttamisen. Määritelmien haastaminen on eri vähemmistöryhmiin kuuluvien henkilöiden ihmisoikeuksien ja ihmisarvon toteutumisen kannalta tärkeää, mutta toisaalta tässä haastamisessa on otettava huomioon se, että jokaisen kokemus sorrosta yksilönä ja eri ryhmien jäsenenä on erilainen ja se, mikä hyödyttää yhtä, saattaa varomattomasti toteutettuna haitata jotakuta toista. Myös akateemisessa määrittelytyössä on osattava ottaa kieli-ideologiset lähtökohdat ja kielipoliittiset tavoitteet huomioon ja suhteutettava ne tutkijan omaan henkilökohtaiseen positioon. Lähteet</h3> Blackledge, Adrian & Creese, Angela 2017: Translanguaging and the body. — International Journal of Multilingualism 14:3, 250–268.</li> De Meulder, Maartje & Kusters, Annelies & Moriarty, Erin & Murray, Joseph J. 2019: Describe, don’t prescribe. The practice and politics of translanguaging in the context of deaf signers. — Journal of Multilingual and Multicultural Development 40:10, 892–906.</li> Friedner, Michele & Block, Pamela 2017: Deaf studies meets autistic studies. — The Senses and Society 12:3, 282–300.</li> Kusters, Annelies 2017a: Gesture-based customer interactions: deaf and hearing Mumbaikars’ multimodal and metrolingual practices. — International Joural of Multilingualism 14:3, 283–302.</li> Kusters, Annelies 2017b: ”Our hands must be connected”: visible gestures, tactile gestures and objects in interactions featuring a deafblind customer in Mumbai. — Social Semiotics 27:4, 394–410.</li> Kusters, Annelies 2020: Interplays of pragmatism and language ideologies: Deaf and deafblind people’s literacy practices in gesture-based interactions. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 223–241. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: Practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.</li> Kusters, Annelies & Sahasrabudhe, Sujit 2018: Language ideologies on the difference between gesture and sign. — Language & Communication 60, 44–63.</li> Kusters, Annelies & Spotti, Massimiliano & Swanwick, Ruth & Tapio, Elina 2017: Beyond languages, beyond modalities: transforming the study of semiotic repertoires. — International Journal of Multilingualism 14:3, 219–232.</li> Lehtonen, Heini 2015: Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.</li> Mondada, Lorenza 2016: Challenges of multimodality: Language and the body in social interaction. — Journal of Sociolinguistics 20:3, 336–366.</li> Moriarty Harrelson, Erin 2019: Deaf people with ”no language”: Mobility and flexible accumulation in languaging practices of deaf people in Cambodia. — Applied Linguistics Review 10:1, 55–72.</li> Sivunen, Nina 2021: Kuurojen turvapaikanhakijoiden kielikäsityksien muokkautuminen turvapaikkaprosessin aikana. — Puhe ja kieli 41:2, 159–178.</li> </ul> Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi! 2022-04-09T00:00:00+00:00 Kolme kuukautta sitten avasin Kirjakasan</a>, kotikutoisen lukijayhteisön. Tänään, juuri sopivasti Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi, BookWyrm-ohjelmiston uusimman päivityksen mukana käyttöön tuli käyttöliittymän suomenkielinen versio! Niinpä tätä suomenkielisille suunnattua lukijayhteisöä voi nyt myös käyttää suomeksi. BookWyrmin suomennoksen ensimmäinen versio on minun tekemäni, ja kuten aina ensimmäisten versioiden kohdalla on nytkin mahdollista, että suomennoksessa on virheitä tai kömpelyyksiä. Jos sellaisia huomaa, niistä voi ilmoittaa vaikka minulle, niin käyn korjaamassa käännöstiedostoa. Tai jos haluaa itse osallistua BookWyrmin käännöstyöhön, niinkin voi tehdä</a> — joskin tässä yhteydessä on pakko mainita, että avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa on toisinaan sangen, hmm, viimeistelemättömiä suomennoksia, ja kun nyt kerran lukijayhteisöstä on kyse, niin soisin, että käyttöliittymänkin käännöslaatu olisi huoliteltua ja kääntäjien keskenään koordinoimaa. Ja jos et vielä ole liittynyt Kirjakasaan, niin liity nyt hyvä ihminen enempiä viivyttelemättä! Kirjakasa, kotikutoinen lukijayhteisö 2022-01-07T00:00:00+00:00 BookWyrm-ohjelman logo.</figcaption> </figure> </aside> Olen avannut uuden, pääasiassa suomenkielisille suunnatun lukijayhteisön, Kirjakasan</a>, joka toimii osoitteessa kirja.casa. Kyseessä on jäsentensä turvallisuutta ja hyvinvointia vaaliva sosiaalinen media, joka on osa lukuisten palvelinten muodostamaa fediversumia</a>. Vaikka Kirjakasassa itsessään onkin — ainakin toistaiseksi — vasta vähän käyttäjiä, fediversumin kautta on mahdollista seurata muiden vastaavien palvelinten käyttäjiä ja keskustella heidän kanssaan kirjoista, muillakin kielillä kuin suomeksi. Jos haluat liittyä Kirjakasaan, lue yhteisön käyttöehdot</a> ja lähetä sivuston kautta kutsulinkkipyyntö. Mainitsin jäsenten turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Tarkoitan sillä konkreettisesti etenkin käyttöehtojen ensimmäistä pykälää: ”Fasistinen, natsistinen, äärioikeistolainen ja eugenistinen käyttäytyminen sekä näiden aatteiden ihannointi tai kannattaminen on kielletty. Kaikenlainen syrjintä ja loukkaava käyttäytyminen mm. ihonvärin, syntyperän, uskonnon, sukupuolen, seksuaalisuuden, vammaisuuden, neurotyypin, toimintakyvyn tai kielen suhteen on kielletty.” Säännön noudattamista valvotaan aktiivisella moderoinnilla. Mainitsin myös kotikutoisuuden. Tarkoitan sillä sitä, että yhteisö on ainakin toistaiseksi minun yksityishenkilönä ja harrastuksena ylläpitämäni, eikä siitä ole tarkoitus tehdä kaupallista palvelua. Tässä suhteessa se eroaa jyrkästi mm. Goodreadsista, jota itsekin olen käyttänyt ahkerasti kohta vuosikymmenen ja joka viime kädessä ei ole kuin Amazonin kirjamyynnin markkinointi- ja mainoskulissi. Kirjakasa</a> on tarkoitettu yksityishenkilöille, siellä ei ole mainoksia eikä yksityisyyttä loukkaavia seurantakoodeja. Sivuston moottorina toimii avoimen lähdekoodin BookWyrm</a>-ohjelma. Toivotan kaikki mukavasta pienimuotoisesta lukijayhteisöstä kiinnostuneet mukaan Kirjakasaan</a>! Jo neljännesvuosisata verkkoyhteisöjen ylläpitämistä</h3> Kirjakasan</a> avaaminen on minulle henkilökohtaisesti tärkeä tapahtuma, ja lähes sattumalta yhteisön perustaminen 7.1.2022 tapahtui päivälleen 25 vuotta myöhemmin kuin ensimmäisen julkisen tietoverkkoyhteisöni avaaminen. 7.1.1997, tuolloin 16-vuotiaana, avasin nimittäin Tyrvaeae BBS -nimellä kulkeneen tekstipohjaisen purkin, johon käyttäjät soittivat modeemilla puhelinlinjaa pitkin. Neljännesvuosisataan on mahtunut paljon, erilaisia enemmän</a> tai vähemmän menestyneitä verkkoyhteisöjä on tullut matkan varrella perustettua muitakin, mutta kaiken aikaa läsnä on ollut sama pyrkimys kotikutoiseen, lämminhenkiseen ja turvalliseen tunnelmaan. Novellijulkaisu: Turnauskis 2022-01-01T00:00:00+00:00 Vuoden viimeisenä päivänä minulta ehti vielä ilmestyä novelli Varjorikko-verkkolehden numerossa 2/2021. Turnauskis</a>-nimisessä novellissa Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista tuttu päähenkilö seikkailee 1980-luvun Etelä-Amerikan armottomassa urbaaniviidakossa. Toivottavasti maistuu! Mitä luinkaan vuonna 2021 2021-12-31T00:00:00+00:00 On taas aika laatia yhteenveto vuoden aikana luetuista kirjoista. Laskuriin pärähti 105 kokonaan luettua kirjaa, ja niissä oli Goodreadsin tietojen mukaan yhteensä 36206 sivua. Näennäisesti jäin siis jälkeen edellisvuosien määristä, sillä viimeksi näin pieniä sivumääriä saavutin vuonna 2017 ja kappalemääriä vuonna 2016. Tästä tohtisin syyttää ennen kaikkea päätoimista opiskeluani, sillä kurssitehtäviä varten on tänä vuonna pitänyt lukea paljon vaativaa eli aikaavievää tieteellistä kirjallisuutta — ja suurin osa tästä kirjallisuudesta on ollut artikkeleita, jotka eivät ole päätyneet näihin sivu- ja lukumäärätilastoihin. Kaiken kaikkiaan lukemiseni määrä ei siis tänä vuonna varmaankaan ollut sen vähäisempää kuin edellisinäkään vuosina. Keskimäärin keskinkertaista</h3> Vuoden 2021 lukemistoa leimasivat erilaiset itselle asettamani lukuhaasteet. Perkeet, tietenkin, joskaan ne eivät tänä vuonna olleet erityisen tuskan aihe. Tuskastuttavampaa sen sijaan oli jatkaa lukujonon häntäpään tyhjentämistä. Niitähän jäi viime vuoden ahkeran urakoinnin jälkeen vielä viitisenkymmentä, ja vaikken nyt aivan kaikkia vielä tänä vuonna saanutkaan luettua (koska kaiken muun lisäksi hyllyistä löytyi jokunen sellainen vuosikausia lojunut, joita ei ollut merkattu lukujonoon, joten jono kasvoi vuoden mittaan myös häntäpäästä), niin ensi vuodelle niitä jää oikeasti enää kourallinen. Ja nyt möyhitään jo todellista laarinpohjaa, ja lukunautinto on sen mukaista… Mutta kyllä siihen puoleensataan ihan lukukelpoistakin tavaraa vielä mahtui, muun muassa lähes kaikki Kiekkomaailma-kirjat, jotka ovat jääneet jonon hännille lähinnä siksi, että minua noin yleensä ei ole anglospefi hirveästi kiinnostanut, vaikka laadultaan se on pääsääntöisesti aika helppolukuista (kirjoitan näistä jossain vaiheessa oman blogauksen, jossa erittelen sarjaa tarkemmin). Niinpä tämän vuoden tähtiarvosanojeni keskiarvokin päätyi hyvin keskinkertaiseksi: 3,01, muutaman sadasosan viimevuotista korkeampi. Harvoin olen muuten päätynyt näin symmetriseen tähtijakaumaan. ⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl ⭐⭐⭐⭐ 25 kpl ⭐⭐⭐ 45 kpl ⭐⭐ 26 kpl ⭐ 4 kpl Kielihaaste: onnistui!</h3> Kolmas itselle asettamani lukuhaaste oli lukea joka kuukausi kirja jollain sellaisella kielellä, jolla en vielä vuoden aikana ollut mitään lukenut (pois lukien suomi ja englanti). Ja tässä onnistuinkin, toisin sanoen luin vuoden aikana kirjoja yhteensä 14:llä eri kielellä. </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> englanniksi</td> 50</td> 9</td> 59</td></tr> suomeksi</td> 14</td> 13</td> 27</td></tr> - alkukielisiä</td> (3)</td> (9)</td> (12)</td></tr> - suomennettuja</td> (11)</td> (4)</td> (15)</td></tr> hollanniksi</td> 6</td> 2</td> 8</td></tr> arabiaksi</td> 0</td> 1</td> 1</td></tr> espanjaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> italiaksi</td> 0</td> 1</td> 1</td></tr> norjaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> portugaliksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> ranskaksi</td> 0</td> 1</td> 1</td></tr> romaniaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> ruotsiksi</td> 0</td> 1</td> 1</td></tr> saksaksi</td> 0</td> 1</td> 1</td></tr> swahiliksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> viroksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> yhteensä</td> 76</td> 23</td> 105</td></tr> </tbody></table> Tämä taisi olla ensimmäinen vuosi yhtenäisen tilastohistorian aikana, jolloin luin enemmän englannin- kuin suomenkielisiä kirjoja. Olen tästä havainnosta suorastaan järkyttynyt! Selityksenä tälle kammottavalle epätasapainolle on nimenomaan se, että tyhjensin systemaattisesti lukujonon häntäpäätä, johon yleensä tuppaavat jäämään juuri englanninkieliset kirjat, koska kuka nyt sellaisia ihan ihmisten oikeasti haluaa lukea, jos saatavilla on jollain ihan oikeallakin kielellä kirjoitettuja kirjoja. (Nyt joku voisi kysyä, miksi minulla sitten on lukujonossa niin paljon englanninkielisiä kirjoja, jos en niistä pääsääntöisesti edes perusta. No, tulin aikoinaan naineeksi aika hyvän kirjakokoelman, joka kyllä oli aika anglopainotteinen. Mutta se siitä.) Paitsi että luin suomeksi aika vähän, luin tänä vuonna myös enemmän suomennoksia kuin alkukielisiä. Lisäksi alkukielisissä painottuivat opintoja varten luetut tietokirjat, ja alkuperäisten suomenkielisten kaunokirjojen lukumäärän jääminen vain kolmeen on suorastaan noloa! Ensi vuonna on korjattava tilanne. Muiden kielten lukumäärä kasvoi tänä vuonna siis huomattavasti aiemmasta (esimerkiksi viime vuonna luin kirjoja vain seitsemällä eri kielellä), mutta vastaavasti kullakin kielellä luettujen kirjojen kappalemäärä jäi pääsääntöisesti vain yhteen. Ainoana poikkeuksena tästä on hollanti, koska tänä vuonna sain taas pitkästä aikaa tilattua Hollannista ison läjän uusia kirjoja, niin oli mitä lukea. Noin kolmannes näistä muunkielisistä kirjoista oli kaiken lisäksi tietokirjoja, eli en suinkaan aina sännännyt suorittamaan lukuhaastetta helpoimmilla mahdollisilla kirjoilla. Erityisesti haluan mainita arabian, sillä arabiaksi luin Koraanin — kuitenkin rinnan suomennoksen kanssa, eihän siitä muuten mitään olisi tullut. Muita suhteellisen hankalasti avautuneita kieliä ovat tässä vaiheessa vielä swahili (edelleen, usean vuoden opiskelusta ja lueskelusta huolimatta) ja romania, mutta muuten lukemani muunkieliset kirjat eivät tuottaneet mainittavia ymmärtämishaasteita. Vuoden parhaat kirjat</h3> Koska viiden tähden kirjoja tulin lukeneeksi tänä vuonna jopa viisi kappaletta, ei vuoden parhaiden kirjojen valitseminen ole ylivoimaista. Kolmesta viiden tähden kaunokirjasta (kaikki anglokirjoja, mikä kielitilaston valossa ei liene yllättävää) miellyttävin taisi lopulta olla Scott Lynchin Red Seas Under Red Skies vuodelta 2007, jonka arvosteluun kirjoitin seuraavaa: Selvittyään pinteestä Locke ja Jean huomasivat joutuneensa pinteeseen… Mainio veijaritarina mestarivarkaista, jotka pelaavat pitkää peliä ja kuin ihmeen kaupalla selviävät kaikesta. Juoni on niin monimutkainen, ettei liian väsyneenä kannata lukea. </blockquote> Tietokirjoista suurimman vaikutuksen minuun tänä vuonna teki Andreas Malmin How to Blow Up a Pipeline vuodelta 2020. Siitä kirjoitin mm. seuraavaa: Nyt oli erittäin suuren vaikutuksen tehnyt tiivis ja kantaaottava kirja siitä, miksi väkivallaton ilmastoliike tarvitsee rinnalleen omaisuuden sabotoimiseen ja vandalismiin valmiin militantin siiven. — — Pamflettimaisuuteen kuuluu toki se, että kirja ei ole analyyseissään tai perusteluissaan täydellinen, mutta sitäkin paremmin se onnistuu herättämään halun toimintaan, ja juuri sitä tässä ajassa tarvitaan. </blockquote> Tämän kirjan näkisin mieluusti myös suomennettuna. Vuoden surkein tykitys</h3> Yhden tähden kirjoja lukulistalta löytyy neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta. Koska noin kolmasosa tänä vuonna lukemistani kirjoista oli Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjaa, ei liene yllätys, että joukkoon mahtui sekä viiden tähden tarinoita että tuotoksia, jotka olisivat saaneet jäädä julkaisematta. Jälkimmäistä joukkoa on vuonna 1990 ilmestynyt sarjan yhdeksäs osa Eric, josta kirjoitin mm. seuraavaa: Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu. </blockquote> Entä mitä luen vuonna 2022?</h3> Vuosi 2021 oli niin anglopainotteinen, että vuonna 2022 haluan pääasiassa välttää englanninkielistä kirjallisuutta ja lukea paljon enemmän suomeksi. Toisaalta haluan vihdoin saada lukujonon häntäpään tyhjäksi vuonna 2017 tai sitä ennen hankituista kaunokirjoista. Onneksi nämä tavoitteet eivät ole kovin pahasti ristiriidassa keskenään, sillä kunhan pahin tukos kirjaviemäristä on avattu, sieltä alkaa seuraavaksi soljua läpi paljon suomalaista ja suomennettua kirjallisuutta. Ah, sitä odotellessa! Mutten minä muitakaan kieliä aio unohtaa. Joka kuukausi eri kielellä lukeminen on tietenkin kova tavoite, enkä aivan niin systemaattisesti taida alkavana vuonna edetä. Hyllyssä nyt kuitenkin odottaa vielä erinäisiä kirjoja monilla niistä kielistä, joita tänäkin vuonna luin, joten lueskelen niitä sieltä mieleni mukaan. Etenkin hollanniksi ajattelin taas lukea suhteellisen runsaasti. Ehkä joitakin täysin uusiakin kieliä voisin harkita. Löysin syksyllä kirjamessuilta yhden helppolukuisen oloisen kiinalaisen lastenkirjan, joten ehkä saan ainakin kiinaksi luettua vuonna 2022. Perkeitäkään en halua vielä unohtaa. Takana on neljä kovaa perjevuotta, ja nyt on pakko myöntää, että vuoden 2022 perkeiden laatiminen on ollut aika hankalaa, kun en halua kierrättää aiempien vuosien haastekohtia tai käyttää mitään liian samanlaista. Aion silti päkittää haasteen kasaan, jos en nyt ihan vuoden 2021 puolella, niin kuitenkin aivan tammikuun alussa. Mutta se tulee olemaan viimeinen perkeet-lukuhaaste. Joten, sanotaan vaikka niin, että vuonna 2022 ajattelin lukea keskimäärin helpompaa ja mukavampaa kirjallisuutta kuin nyt muutamana vuotena on tullut luettua. Johan tässä on tullut todistettua itselle ja muille, että olen kova lukija joka lukee ihan mitä vain, joten ehkä vaihteeksi voisin taas hyvällä omallatunnolla keskittyä odottamaan sitä, että kohdalle tulee jotakin oikeasti nautinnollista luettavaa. Perkeet-lukuhaaste 2022 — viimeistä kertaa 2021-12-31T00:00:00+00:00 Aika aikaa kutakin, kuten vanha inhokkisanonta kuuluu. Perkeet-lukuhaaste lähti liikkeelle joulukuussa 2017 hetken mielijohteesta leikkimielisenä vastineena supersuositulle Helmet-lukuhaasteelle</a>. Siitä asti olemme joka vuosi Tyhjän arkin retkikunnassa</a> miettineet kolmetoista epäonnista haastekohtaa, joiden parissa kokeneinkin lukija voi masentaa itsensä. Tämä on jo viides kerta, kun kokoamme haasteen, ja on myönnettävä, että vastenmielisten, tylsien, älyttömien ja muuten inhottavien haastekohtien keksiminen alkaa käydä vuosi vuodelta, sanoisinko, haastavammaksi, koska onhan ne kaikkein ilmeisimmät inhokkikategoriat jo tullut käytettyä. Niinpä vuoden 2022 Perkeet-lukuhaaste on oleva lajinsa viimeinen. Erikoisuutena tämänvuotisessa haasteessa on se, että haastekohtia on tavallisen kolmentoista sijaan peräti seitsemäntoista. Miksikö? No koska näin kaikkien viisien perkeiden yhteenlaskettu lukumäärä on täydet 69. Nice! Jumppa- tai kuntoiluohjekirja.</li> Jonkun yhdestä kirjasta kuuluisan kirjailijan tuntemattomaksi jäänyt teos.</li> Konekäännetty kirja (vinkki: voit myös itse konekääntää tekijänoikeuksista vapautuneen teoksen).</li> Kirja, jonka olet jättänyt kesken tai johon olet vannonut olevasi koskematta enää ikinä.</li> Laulukirja — ilman, että sinä tai kukaan muu laulaa tai soittaa mukana.</li> Kirja, joka sinun piti lukea aikoinaan koulussa ja josta et silloin tykännyt.</li> Vitsikirja 1970-, 80- tai 90-luvulta.</li> Kirjalla on vastenmielinen nimi.</li> Käytöstapaopas.</li> Sellaisen suvun sukuhistoriikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä.</li> Sellaisen suomalaisen maalaiskunnan historiikki, johon sinulla ei ole mitään yhteyksiä.</li> Geneerinen runoantologia vailla selkeää kantavaa teemaa.</li> Mainoksessa tai myymäläsisustuksessa somisteena käytetty kirja.</li> Jonkin teollisuusyrityksen (ei kustantamon!) julkaisema, sen omaan toimialaan liittyvä tietokirja.</li> Pankin, vakuutusyhtiön tai muun rahoituslaitoksen julkaisema, kotitalouksille suunnattu tietokirja.</li> Guinnessin ennätyskirja — mielellään reilusti vanhentunut.</li> EVA:n, muun työnantajajärjestön tai ammattiliiton julkaisema kirja — jos mahdollista, omaan asemaasi nähden vastakkaiselta taholta.</li> </ol> Bingokorttini vuodelle 2022 2021-12-30T00:00:00+00:00 Uudenvuodenlupaukset ovat out. Uudenvuodenbingo on in! Viime vuosina on eletty niin absurdeja aikoja, ettei maailmalla ole ollut pulaa epätodennäköisistä tapahtumista. Varsin yleisenä kommenttina tällaisiin tapahtumiin näkyy jonkinlainen vitsi tyyliin ”kenellä oli tämä vuoden 2021 bingokortissaan?” Niinpä on luonnollista, että absurdien aikojen vain jatkuessa tämäkin vitsi kehittyy uudelle asteelle. Fedissä yksi jos toinenkin on tässä parin viikon aikana julkaissut omia bingokorttejaan vuodelle 2022. Minun ymmärtääkseni ensimmäisen näistä julkaisi @mcmoots@weirder.earth</a> 15. joulukuuta 2021 saatesanoilla: ”Et voi vitsailla asioiden löytyvän bingokortistasi ellet ole etukäteen tehnyt bingokorttia.” Toisen esimerkin — vain jokusen mainitakseni — bingokortista tarjoaa Andrew Cassidy</a>. Ja luonnollisesti oman bingokorttini tein minäkin. Noh, en jaksanut väsätä korttimuotoon, vaan tarjoan sen tässä luettelona. Hiekkapilvi Australiasta sumentaa Kalifornian ilman.</li> Tampereen areenan katto romahtaa kesken MM-kisojen.</li> Kreikkalaiset aakkoset loppuvat, niin covid-variantteihin aletaan käyttää heprealaisia aakkosia, mistä seuraa antisemitismin aalto.</li> Kiina ilmoittaa yhdistävänsä Länsi-Afrikan Kiinaan suoralla rautatiellä.</li> Meksikonlahdella lähtee öljynporauslautta ajelehtimaan, ja se päätyy golfvirran mukana Norjan rannikolle.</li> Merestä löytyy uusi sinivalasta suurempi eläinlaji.</li> Merestä nousee uusi saari, jonka koko ehtii vuoden 2022 aikana kasvaa 10 000 neliökilometriin.</li> Useat arabimaat alkavat suunnitella yhteistä avaruusasemaa Marsiin.</li> Julkaistaan useita tutkimuksia tupakan hyvistä terveysvaikutuksista ja tupakka rehabilitoidaan.</li> Hurrikaani sammuttaa Darvazan kaasukraaterin merivedellä.</li> </ul> Millainen on sinun bingokorttisi vuodelle 2022? Perkeet perattu ilman suuria tunteita 2021-12-05T00:00:00+00:00 Sain vuoden 2021 Perkeet-lukuhaasteen suoritettua loppuun jo kolme kuukautta sitten syyskuun alussa. Mutta tässä on ollut syksyllä vähän kaikenlaista, niin en ole edes raporttia ehtinyt koostaa ennen kuin vasta nyt. Noh, joka tapauksessa suorituksesta on raportoitava, ei se muuten ole suoritus! Tänä vuonna Perkeiden lukeminen sujui jotenkin viime vuotta kevyemmin, ehkä osin siksi, että osa kirjoista tuli luettua muutakin tarkoitusta varten, ja ehkä tämä oli kokonaisuudessaan jotenkin vähemmän turhauttava setti kuin viime vuonna. Tähtiarvosanojen keskiarvo tänä vuonna oli 2,81, mikä on yllättävän lähellä yleistä lukemieni kirjojen keskiarvoa (3,03) ja korkeampi kuin yhdenkään aiemman vuoden Perkeissä. Ei huono! 1. Kirjoituskoneella tai kopioiden tuotettu kirja — Juha Paunu & Anne Piisilä: Viito elävästi 2</h3> ⭐⭐⭐⭐ Suomalaisen viittomakielen jatkokurssin oppikirja vuodelta 1983. Tämä sopii tähän perjekohtaan vähän venyttäen, koska tämä on tehty kirjapainossa, mutta ulkoasultaan tämä on kuitenkin kierreselkäinen nippu A4-kokoisia konekirjoitusliuskoja, joihin on taitettu joukkoon kuvia. Ikänsä vuoksi suhtauduin kirjaan varautuneesti, koska viittomakielen tutkimus on edennyt huimasti nimenomaan tämän vuosisadan aikana. Mutta pääosin varautuneisuus oli turhaa. Kirjassa esitellään viittomakielessä käytettäviä ilmaisukeinoja nimenomaan elävyyden kautta, ja siinä onnistutaan hyvin, kun otetaan huomioon julkaisuajankohtaan liittyvät tekniset rajoitteet (ei videoita, vain vähän kuvia). Kirja on tarkoitettu kurssilla opettajan johdolla käytettäväksi, ja ilman osaavan viittojan esimerkkiä kirja itsessään ei kovin hyvin aukenekaan. Ainoa selvästi epäilyksiä herättävä on viittomien järjestystä koskeva luku, koska juuri tällä alueella tutkimus on tuonut paljon uutta ja aiemmasta poikkeavaa tietoa. Kirjan sisällöstä valtaosa on esimerkinomaisia harjoitustekstejä, jotka ovat keskenään todella monipuolisia ja vaihtelevia. Luin harjoitukset ja esimerkit kuitenkin nyt vain kursorisesti enkä pääsääntöisesti tehnyt harjoituksia, nimenomaan koska en halua omaksua vanhentuneita kielenkäyttötapoja. En siis suosittele näin vanhaa oppikirjaa kenellekään, joka haluaa oppia viittomakieltä, mutta oman aikakautensa tuotteena tämä on mainio. 2. Kirjassa on mieskansi — Salvador Dalí: Neron päiväkirja</h3> ⭐⭐ Melkoinen tuuttaus, joka joissain kohdissa saa hölmöydessään hymyn suupieliin mutta noin muuten valuu saman tien toisesta silmästä ulos. 3. Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt — H.P. Lovecraft: At the Mountains of Madness and Other Novels of Terror</h3> ⭐ Tätä on tullut välteltyä, koska joskus luin kissan arpomana jo kolmannen omnibussin ja totesin sen varsin tylsäksi. Tämä ykkösosa oli lukukokemuksena ehkä vielä haastavampi, koska kolmosessa oli sentään pääasiassa lyhyitä tarinoita mutta tässä oli kahlattava läpi kolme romaania ja niiden päälle vielä jokunen lyhyt ja keskipitkä tarina. Nimikkoromaani oli paitsi tylsä myös lähinnä hölmö ennemmin kuin kauhistuttava. Charles Dexter Wardin tapauksessa oli hetkensä, ja kellariotusten löytyminen onnistui jopa hieman raottamaan kauhun verhoa, mutta kokonaisuutena tarina oli niin ikään puuduttava. Kaikkein unettavin rimanalitus oli kuitenkin unimaailmaan sijoittuva Dream-Quest of Unknown Kadath, ja sen kohdalla jo ihan vakavissani harkitsin, että kirja saa jäädä kesken, mutta sinnittelin loppuun koska perkeitä ei lintsata. Nyt kun kaksi kolmesta Lovecraft-omnibussista on luettu voin jo melko vakuuttuneena sanoa, että okei, Lovecraftilla on ideansa ja oikeissa käsissä tästä mytoksesta voi saada suht paljonkin irti, mutta Lovecraftin itsensä käsissä se menee lähinnä hukkaan ja suurinta kauhua lukijalle edustaa kirjan alussa syntyvä odotus siitä, että kirja pitäisi jotenkin jaksaa lukea loppuun. 4. Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta — Terry Pratchett, kymmenen Kiekkomaailma-sarjan osaa</h3> The Light Fantastic</h4> ⭐⭐⭐ Sarjan toisessa osassa suuri tähti lähestyy ja uhkaa kärventää koko maailman, joten antisankarimme päätyvät tahtomattaankin pelastamaan maailmaa, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä luulevat siinä onnistuneensakin. Equal Rites</h4> ⭐⭐⭐ Tällä kertaa Kiekkomaailmassa käy niin, että kun kahdeksannen pojan kahdeksannesta pojasta piti tulla velho, niin ähäs kun kahdeksannelle pojalle sattuikin kahdeksanneksi syntymään tyttö ja asia huomattiin vasta kun velhonvalmiudet oli jo siirretty eteenpäin. Sitten seurataan runsaat parisataa sivua sitä, kuinka kaikkien aikojen ensimmäinen naisvelho raivaa tiensä kaikkien aikojen ensimmäiseksi naisvelhoksi — eikä suinkaan ilman kipakan muorin apua. Sarjan kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna tässä kolmannessa kirjassa on yllättävän paljon vähemmän irtovitsejä ja sanaleikkejä ja ihan kokonainen yhtenäinen juoni, jos kohta perinteinen sukupuolten tasa-arvo työelämässä ei maailman yllättävin aihe enää tänäpänä olekaan. Mort</h4> ⭐⭐ Kuolema hankkii oppipojan kuolevaisten maailmasta. Alkuhämmennyksen jälkeen oppipoika saa hommasta jujun ja alkaa vähitellen hivuttautua mestarinsa asemaan, mikä ei tuotakaan vaikeuksia, koska Kuolema itse on kyllästynyt työhönsä ja etsii sekä huvituksia että alanvaihtoa kuolevaisten maailmasta. Tällä kertaa oli melkoista struggelitavaraa, erityisesti tosimaailmastamme lainattujen kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori aiheutti lähinnä myötähäpeää. Sourcery</h4> ⭐⭐⭐ Ylivoimaisen voimakas velho ryhtyy diktaattoriksi, ja syttyy maailmanloppua kohti vievä magiasota. Kun sota pyörii taustalla, seurataan kirjan varsinaisia tapahtumia eli lopputtoman monia iskuja munille ja vielä loputtomamman monia seksi- ja selibaattivitsejä, joiden jokaisen jippona on se, että itse asiaa ei mainita sanallakaan. Jos edellisessä osassa häiritsi kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori, niin tässä on isketty britti-imperialistinen toiseuttava orientalismi vieläkin isommalle vaihteelle. Mutta kokonaisuudessaan kerrontaa oli nyt hiukan helpompi seurata, joten tämä osa välttää makkelipinon. Wyrd Sisters</h4> ⭐⭐⭐⭐ Kiekkomaailman sydämessä on pieni kuningaskunta, jossa vallananastaja murhaa kuninkaan ja kruununperijä pelastuu täpärästi noitakolmikon käsiin. Kun perijä on — yllättävänkin aikaisin — täysi-ikäinen, on totuuden hetki. Vai onko sittenkään? Sarjan ensimmäinen hyvä kirja! Tässä on oikea juoni, henkilöt tekevät muutakin kuin hölmöilevät alapääjuttujen parissa ja heitä tulee jopa sympatisoineeksi, ja huumorin kaarta rakennetaan pitkän kaavan mukaan. Pyramids</h4> ⭐⭐⭐ Pseudoegyptin kruununprinssi lähetetään pseudolontooseen opiskelemaan palkkamurhaajaksi, kunnes tulee kutsu nousta valtaistuimelle. Sitten tapahtuu yhtä ja toista ja paitsi ajan myös paikan rakenne muuttuu. Jälleen kerran kirja, jonka lukemista varjosti tunkkaisen britti-imperialistinen orientalismi ja hiukan liian päällekäyvä seksismi. Eikä juonikaan kovin kiinnostava ollut. Ei siis yllä sarjan parhaimmistoon. Eric</h4> ⭐ Teinihakkerivelho murtautuu korporaatiohelvetin järjestelmiin ja käyttää saavutustaan naiiviin hedonismiin, koska mihin muuhunkaan teinihakkerit pystyisivät. Sitten seuraa epämääräistä kohellusta eri puolilla maailmankaikkeutta, ja vaikka kirjassa on vain 129 sivua, sekin tuntuu tälle kohellukselle liialta. Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu. Moving Pictures</h4> ⭐⭐ Kiekkomaailmassa hullaannutaan aivan uudenlaisesta taikuudesta, nimittäin elokuvien taiasta. Holy Woodin nousua ja tuhoa seurataan Hollywood-klassikoita ja elokuvatrooppeja toisintamalla. Keskitason viihdettä. Reaper Man</h4> ⭐⭐⭐ Mortissa Kuolema kyllästyi työhönsä ja tutkiskeli alanvaihtomahdollisuuksia. Reaper Manissa Kuolema taasen saa potkut ennen kuin seuraaja on valittu, ja sinä aikana kun Kuolema taistelee työpaikkansa takaisin, erääntyneen elinvoiman kertyminen maailmaan ehtii aiheuttaa kaaosta eli synnyttää — ostoskeskuksen? Kirjan kaksi eri tarinalinjaa eivät tuntuneet sitten lainkaan pelaavan yhteen ja toiminnan huippukohta oli sellaista kaaosta että se oli ohi ennen kuin ehdin edes huomata että mitään ratkaisevaa oli tehty. Kuoleman tarinalle voisin antaa neljä tähteä, mutta ostoskeskustarina saisi tyytyä kahteen. Witches Abroad</h4> ⭐⭐⭐⭐ Paha haltiakummi pitää kaukaista valtakuntaa lumoissaan. Hyvä haltiakummi, joka sattuu olemaan Granny Weatherwaxin ystävä, lähtee korjaamaan asioita, koska tarina niin vaatii, mutta eipä hän pääse lähtemään ilman noitakolmikon kahta muuta osapuolta. Matkalla paitsi irvaillaan angloturistien toilailuille maailmalla myös revitään rikki perinteinen satu jos toinenkin. Juoni on vähän siinä ja siinä, mutta tässä oli sarjan tähän mennessä parhaat irtovitsit, jotka pelastavat paljon. 5. Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja — Valdemar Langlet: Vallankumousliike Venäjällä</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on sekä todella pahanhajuinen että tahrainen kirja, ja kaupan päälle vielä todella repaleinen. Journalistinen yhteenveto vuoden 1905 kumouksellisista tapahtumista eri puolilla Venäjää. Paljon minullekin uutta kiinnostavaa tietoa, yleensä tämä vuoden 1905 vallankumous kuitataan aika ylimalkaisesti tai siitä kerrotaan vuoden 1917 vallankumousta vasten peilaten, mutta tämä vuonna 1906 ilmestynyt kirja kertoo tapahtumista tuoreeltaan. Kirjoittaja on ymmärtääkseni oikeistoliberaali, jotka hekin toki olivat Venäjän oloissa tuolloin vallankumouksellisia, mutta ääneen pääsevät varsin laajasti myös sosialistit. Lisäbonusta hauskan vanhahtavasta suomennoksesta. Harmillisesti kirjasta on ties missä historian vaiheessa hävinnyt 22 sivua, joten minulle ei ihan valjennut, mistä kapina panssarilaiva Potemkinilla puhkesi tai millaiseksi verilöylyksi vapunpäivä Puolassa muuttui, mutta kokonaiskuva välittyi silti ihan kivasti. Kirja on muuten päätynyt minulle muutaman kanttori Kilpirannan jäämistöstä, mutta ei minulla mitään käsitystä siitä ole, miksi kanttorilla oli tällainen kirja hyllyssään. Maailmaa tämä nuhjuinen nide on kyllä epäilemättä nähnyt. 6. Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton — Mariette Lindstein: Ehdoton valta</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on kaverin kääntämä trilleri kulttiin ajautuvasta nuoresta naisesta, kulttijohtajan itsekeskeisestä sadismista ja kultista pakenemisesta. Tapahtumia tykitetään kovaa mutta nopealukuista tahtia, ja voi olla, etten kiinnostunut tarinasta niin paljoa, että myöhemmät osat lukisin. Käännöksessä ei tietenkään ole mitään moittimista, se on kaikkiaan niin hyvä ettei siihen kiinnitä erityistä huomiota. 7. Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa — Cuca Canals: Itke, Alegría</h3> ⭐⭐ Kertomus kultakyyneliä itkevästä naisesta, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat julmia, väkivaltaisia ja ahneita roistoja, ja pääosin tämä oli vain hyvin inhottava kirja lukea. Ei onneksi paksu. 8. Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä — Terry Pratchett: Monstrous Regiment</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Tässä vuonna 2003 ilmestyneessä romaanissa köyhä, takapajuinen ja jyrkkää uskonnollista lakia noudattava maa on jatkuvasti sotimassa naapuriensa kanssa, ja maailmanpoliisi saapuu taas paikalle turvatakseen maailmankauppaa. Hmm. Suhteellisen kritiikitön ja joviaali suhtautuminen siihen on kirjan suurimpia kauneusvirheitä, mutta noin muuten tämä on sarjan parhaimmistoa. Monet tarinat alkavat siitä, kun pojaksi pukeutunut tyttö värväytyy armeijaan, ja tässä kirjassa tämä klisee venytetään hersyvästi äärirajoilleen, ja samalla mäiskitään fragiilia maskuliinisuutta ja patriotismia vyön alle joka suunnasta. Sattumalta kirja sopii kuittaamaan perkeiden kasikohdan, koska tämän painoksen takakannessa Pratchettia verrataan Jonathan Swiftiin. 9. Keskiajalla julkaistu kirja — Beowulf</h3> ⭐⭐⭐ Sankaritarina uljaasta soturikuninkaasta, joka voittaa kaikenlaisia vihollisia ja saa lopulta surmansa samalla kun voittaa peräti lohikäärmeen, ja siitäkös häntä kunnioituksella muistetaan. Suomennos on oikein hyvä, sanasto on todella vivahteikasta muttei vaikuta väkisin väännetyltä ja säkeet soljuvat myös proosallisesti luettuna. 10. Kansakoulun lukukirja — Zacharias Topelius: Luonnonkirja ala-alkeiskoulun tarpeiksi</h3> ⭐⭐⭐ Kirja yhdistelee luonnontiedon perusasioita eläinsatuihin, mukavaan jutusteluun, värssyihin ja Jumalan luomistekojen ylistämiseen. Kirjan parasta antia lienee vanhanaikainen sanasto. 11. Yrityksen vuosikertomus — LähiTapiola Pirkanmaa: Toimintakertomus ja tilinpäätös 2019</h3> Osuustoiminnallisuus eri yritysmuodoissa -kurssin esseetä varten tulin lukeneeksi. Noh, mitä tästä nyt sanoisi, ei tämä mitään viihdekirjallisuutta ole, mutta yllättävän helposti sujui. En osaa tähdittää. 12. Kirjailijamatrikkeli — Frantz Lennartz: Deutsche Schriftsteller des 20. Jahrhunderts im Spiegel der Kritik. Band 1</h3> ⭐⭐ Vieraskielisten kirjojen haasteeseen luettu saksankielinen kirja täytti samalla myös tämän perjekohdan. Runsaan 600 sivun aikana esiteltiin muutama sata saksalaiskirjailijaa A:sta G:hen, ja kun Saksassa ollaan ja kirja on ilmestynyt 1984, niin monet esitellyistä kirjailijoista ovat olleet joko natseja, natsien uhreja tai natseja sodassa tappaneita. Lopuista sitten puolet DDR:n kasvatteja. Jotenkin näiden kirjailijaesittelyjen tyyli oli vähän sellainen, että kaikki vaikutti joko ylimieliseltä taiteilijaegoilulta tai sitten loputtoman tylsältä. Muutaman sadan kirjailijan kokoelmasta mieleen jäi myöhempää tutustumista varten ihan vain pari, vaikka kai Saksassa nyt ihan lukukelpoisiakin kirjailijoita on ollut (kai?). Noh, kirja täytti kielihaasteen kyllä hyvin, teksti oli paikoin vaativaa mutta kokonaisuudessaan ihan lukukelpoista, ja olin yllättynyt miten sujuvasti jo luen saksaa. Yhtä kaikki jätän matrikkelin 2. ja 3. osan lukematta, ei tämä nyt kuitenkaan niin mielenkiintoinen elämys ollut. 13. Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja — World Commission on Environment and Development: Our Common Future</h3> ⭐⭐⭐ Osuuskunnat ja kestävä kehitys -kurssia varten piti lukea tämä YK:n kestävän kehityksen raportti vuodelta 1987, ja koska tämä löytyy myös kirjaksi julkaistuna, niin kuittaan samalla tämän perjekohdan. Tämä on monin tavoin hyvin 80-lukulainen, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta tiukkaa asiaa tässä on. Ja monin paikoin alkaa suorastaan masentaa, kun jo 35 vuotta sitten on sanottu, että asialle jos toiselle (mm. ilmastonmuutokselle) olisi pikkuisen niinku kiire tehdä jotain, mutta edelleen vuonna 2021 vatkataan siitä, että ruvetaankos tässä nyt sitten lopulta tekemään jotain vai ei. Väkisinkin miettii, että olisiko näille asioille jo saatu tehtyäkin jotain, ellei 1990-luvulla olisi niin voimakkaasti siirretty kansainvälistä ja kansallista päätäntävaltaa hallituksilta suuryrityksille ja oligarkeille. Enivei, en silti suosittele tätä lukukokemuksena muille kuin todellisille asianharrastajille (ja niille, joiden kurssikirjallisuuteen tämä nyt sattuu kuulumaan), koska maailma ongelmien takana on muuttunut ja monet tiedot ovat joka tapauksessa vanhentuneita — ja koska samoista asioista löytyy varmasti paljon vetävämminkin kirjoitettua ajantasaista materiaalia. Tuorein novellini vie luonnon helmaan 2021-04-22T00:00:00+00:00 Novellini Noidan sisin on juuri ilmestynyt Ääreksen julkaisemassa Nouse Luontoni. Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta II -antologiassa! Vaikka antologia on jatkoa vuonna 2019 ilmestyneelle Äänellä jonka kuulet -antologialle, jossa niin ikään julkaistiin novellini, on Noidan sisin -novellin maailma aivan uusi luomus. Siinä liikutaan aika paljon suomalaista luontoa muistuttavassa miljöössä joskus esiteollisella aikakaudella, jolloin noitien parantajantaitoja vielä arvostetaan. No, en spoilaa juonesta tai maailmasta enempää, sanon vain, että pidän tästä novellista kovin paljon ja sen lopetus saa minut kerta toisensa jälkeen herkistymään kyyneliin. Enkä taida olla pitämiseni kanssa ihan yksin, sillä viime syksynä novelli pääsi Portin novellikilpailussa ihan loppukilpailuun asti, jos kohta ei sijoituksille asti päässytkään. Voit tilata oman antologiasi kustantajan verkkokaupasta</a>. Minun lisäkseni antologiaan ovat kirjoittaneet Asa Palo, Edi Kabon, August Routa, Epe Niiranen ja Megatron Braineater, antologian on toimittanut Joona Koiranen ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen. Asiasta toiseen. Pirkkalaiskirjailijat on toteuttanut tänäkin keväänä Kirjailija kotiin -lähetyksiä, jossa joka arki-ilta yksi pirkkalaiskirjailijoista lukee katkelman omasta teoksestaan suorassa YouTube-lähetyksessä. Oma lähetysvuoroni oli 9.4., jolloin luin romaaniani Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Lähetys on katsottavissa Pirkkalaiskirjailijoiden YouTube-kanavalla</a>. Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti 2020-12-31T00:00:00+00:00 Vuosi 2020 loppuu muutaman tunnin kuluttua, ja on aika vetää lukuvuoden saavutukset yhteen ja luoda silmäys vuoden 2021 lukusuunnitelmiin. Kollektiivisen kotoiluvuoden lukusaavutusten voisi olettaa olevan ylivertaisia, eivätkä ne nyt niin huonoja minulla olleetkaan — yhteensä 119 kirjaa ja hieman yli 40 000 sivua — mutta kokonaismäärä jäi minulla silti vuosia 2019 ja 2018 pienemmäksi! Ensinnäkin tähän on se yksinkertainen syy, että koronteenit sun muut rajoitukset eivät mullistaneet minun ajankäyttöäni mitenkään erityisemmin, koska olen aina ollut kotona kirja kädessä viihtyvää sorttia. Toinen huomattava syy on se, että aloin syksyllä taas opiskella yliopistossa, mikä vaikutti huomattavasti lukemiston valintaan, ja tätä myötä etenkin tieteellisten artikkelien osuus lukemistosta kasvoi. Ne eivät näy edellä esitetyissä luvuissa, joihin olen laskenut vain kirjat. Kolmas syy on se, että olen tänä vuonna käyttänyt enemmän aikaa uusien kielten opiskeluun, ja oppimateriaalin kanssa vietetty aika on poissa kirjojen vauhdikkaaseen lukemiseen käytetystä ajasta. Perkeitä ja muita pahnanpohjimmaisia</h3> Myös vuonna 2020 lukemista ohjasi sekä Perkeet-haaste, jonka suoritin nyt kolmatta kertaa, että vapaamuotoisempi tavoite lukea systemaattisemmin lukujonon vanhimpaan päähän roikkumaan jääneitä kirjoja. Pahnanpohjimmaisten karsiminen sujuikin kohtuullisen hyvin: vuosi sitten raportoin, että vuonna 2015 tai ennen sitä hyllyymme tulleista kaunokirjoista minulla oli lukematta vielä runsaat sata, ja nyt näitä kirjoja on jäljellä enää 52. Yleensä tällaiset jonon hännille roikkumaan jäävät kirjat ovat sellaisia, että niiden ei odota olevan kovin kiinnostavia tai vähintäänkin niiden odottaa olevan struggelitavaraa. Siihen nähden onkin yllättävää, että vuonna 2020 lukemieni kirjojen tähtijakauma on näinkin tasapainoinen ja keskiarvokin hulppeat 2,97 (joka, vaikka onkin hieman pitkän aikavälin keskiarvoani matalampi, on silti olennaisesti viimevuotista 2,8:aa korkeampi). ⭐⭐⭐⭐⭐ 7 kpl ⭐⭐⭐⭐ 25 kpl ⭐⭐⭐ 53 kpl ⭐⭐ 18 kpl ⭐ 12 kpl Kielivalikoimassa pieniä muutoksia</h3> Vuoden 2019 tapaan luin myös vuonna 2020 kirjoja seitsemällä eri kielellä: </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</td> 53</td> 23</td> 76</td></tr> - alkukielisiä</td> (23)</td> (17)</td> (40)</td></tr> - suomennettuja</td> (30)</td> (6)</td> (36)</td></tr> englanniksi</td> 17</td> 10</td> 27</td></tr> ruotsiksi</td> 6</td> 2</td> 8</td></tr> swahiliksi</td> 4</td> 0</td> 4</td></tr> hollanniksi</td> 2</td> 0</td> 2</td></tr> saksaksi</td> 2</td> 0</td> 2</td></tr> arabiaksi</td> 1*</td> 0</td> 1*</td></tr> yhteensä</td> 84</td> 35</td> 119</td></tr> </tbody></table> Suomenkielisten kirjojen osuus nousi hieman edellisvuodesta. Kaunokirjojen määrä pysyi kutakuinkin samana, ja erityisesti lisääntyi suomenkielisten tietokirjojen lukeminen. Kaunokirjoissa painopiste kuitenkin siirtyi hieman enemmän suomennoksista alkukielisten teosten suuntaan, mikä onkin oikein ja arvollista, ja yhdessä suuremman tietokirjamäärän kanssa alkukielisten suomenkielisten kirjojen määrä nousi nyt suuremmaksi kuin suomennettujen. Englanninkielisten kirjojen lukumäärä pysyi samana kuin vuosi sitten, mutta painopiste siirtyi nyt enemmän tietokirjoihin. Ruotsinkielisen kirjallisuuden määrä kasvoi huomattavasti sekä kappalemäärän, sivumäärän että sisällön vaativuuden suhteen. Saksaksi suoritin valtavan urakan lukemalla yhden 1600-sivuisen runokirjan. Swahilin kanssa sinnittelin lähes viime vuoden tasolle. Hollanti ja espanja olivat vuonna 2020 lapsipuolen asemassa: hollanninkielisten kirjojen määrä romahti ja espanja jäi peräti nollille! Vuosi sitten suunnittelin, että vuonna 2020 luen enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, mutta näillä kielillä luettujen kirjojen yhteismäärä pieneni. Ainoa uusi kieli vuonna 2020 oli arabia, joskin se on vähän siinä ja siinä, koska lukemani kirja oli kaksikielinen (ja siksi merkitty taulukkoon tähdellä, koska se on laskettu suomenkielisiinkin). Muut ns. eksoottisemmat kielet omasta kirjahyllystä jäivät vielä tänä vuonna kokeilematta. Sen sijaan vuosi sitten asettamani tavoite nostaa tietokirjojen osuutta onnistui mainiosti, ja luettujen tietokirjojen määrä lähes tuplaantui. Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Monista aiemmista vuosista poiketen vuonna 2020 onnistuin lukemaan monta todella erinomaista kirjaa. Niinpä vuoden parhaan kaunokirjan valinta on tällä kertaa poikkeuksellisen vaikea. Se voisi olla Tapani Tolosen Sokeisto, joka onnistui yllättämään ja ihastuttamaan vielä aivan loppusuoralla joulukuun puolivälissä. Tai se voisi olla Heikki Kännön Mehiläistie, joka suorastaan hersyy absurdia satiiria. Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ming-Yi Wun The Stolen Bicycle vuodelta 2015. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa: Tyyli on samaan aikaan intiimiä ja runollista, kerronta on rauhallista ja tapahtumat yllättävät yksi toisensa jälkeen, ja aina välillä luiskahdetaan maagisen realismin puolelle. </blockquote> Vuoden parhaan tietokirjan valinta on helpompi: Nicky Gardnerin ja Susanne Kriesin Europe By Rail: The Definitive Guide vei junamatkoille eri puolille Eurooppaa vuonna, jolloin reilaamista ei kannattanut edes harkita. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa: Kirjoittamisen taustatutkimuksen tekosyyllä luin tämän matkaoppaan, jossa esitellään 52 valikoitua junareittiä eri puolilla Eurooppaa ja tarjotaan koostetusti paljon muutakin junamatkailussa hyödyllistä tietoa. Kirjoittajat kannustavat hitaaseen matkailuun, ja reitit onkin valittu pääsääntöisesti välttäen nopeimpia junia. Lukiessa tulee kova hinku päästä taas reilaamaan. </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Niin ikään kamalimman kokemuksen valinta on tällä kertaa vaikea, sillä myös yhden tähden kirjoja tulin lukeneeksi ikävän monta. Se voisi olla jokin perkeistä, mutta on ehkä vähän epäreilua valita perje, kun kerran niihin ryhtyessään jo tietää tarttuneensa paskaan. Tai se voisi olla ainoa vuonna 2020 kesken jättämäni kirja, mutta toisaalta ei sekään nyt kuvottavan vastenmielinen ollut, ainoastaan äärimmäisen tylsä, ja sen sentään äkkäsin jättää kesken ennen suuremman tuskan syntymistä. Ja näin tämän esikarsinnan jälkeen valinta kohdistuu Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin vuodelta 2016. Arvosteluni siitä oli lyhyen ytimekäs: Äntligen tog det slut! Helt ointressanta människor i helt stereotypiska situationer. </blockquote> Suunnitelmia vuodelle 2021</h3> Menneet on menneitä, suunnataanpa sitten katse tulevaan. Myös vuodelle 2021 olen laatinut Perkeet-lukuhaasteen, ja minähän totta vie aion sen suorittaa, vaikka se muuttuukin vuosi vuodelta sadistisemmaksi.</li> Muiden kielten kuin suomen ja englannin asema on edelleen lukulistallani retuperällä. Niinpä aion joka kuukausi aloittaa (ja toivon mukaan myös lopettaa) kirjan jollakin sellaisella kielellä, jota en ole vuoden aikana vielä aiemmin lukenut. Suomi ja englanti rajataan tämän haasteen ulkopuolelle, eli jos tähän pystyn, tulen vuoden 2021 aikana lukeneeksi kirjoja vähintään 14 eri kielellä. Tietenkin monilla näistä kielistä olisi suotavaa lukea useampikin kuin yksi kirja, mutta katsotaan miten paljon ehdin. Parhaassa tapauksessa nämä muut kielet syövät englanninkielisten kirjojen osuutta.</li> Jatkan edelleen lukujonon vanhimpien kirjojen lukemista. Struggelitavaraa siis tiedossa, mutta jos hyvin käy, vuoden 2021 lopussa olen onnistunut siirtämään lukujonon hännän vuoteen 2017.</li> Opiskelu jatkuu, joten luen tietenkin myös paljon kurssi- ja lähdekirjallisuutta, etenkin kielitiedettä.</li> </ul> Eipä siis muuta kuin nenä kiinni kirjaan! Perkeet-lukuhaaste 2021 2020-12-29T00:00:00+00:00 Jo neljäs peräkkäinen Perkeet-lukuhaaste on täällä, ”jee”. Perinteiseen tapaan tarjolla on kolmetoista toinen toistaan vastenmielisempää ja lukuhalut lamauttavampaa haastekohtaa. Suoritustyyli on vapaa, mutta kurjuuden maksimoimiseksi on suositeltavaa kuitata yhdellä kirjalla vain yksi haastekohta. Kiitos jälleen kerran Tyhjän arkin retkikunnan</a> aivoriihelle, jonka ansiosta vuonna 2021:kään ei tarvitse lukea pelkkiä helmiä</a>. Kirjoituskoneella ja kopioiden tuotettu kirja.</li> Kirjassa on mieskansi.</li> Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt.</li> Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta.</li> Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja.</li> Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton.</li> Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa.</li> Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä.</li> Keskiajalla julkaistu kirja (saa toki olla uusintapainos!).</li> Kansakoulun lukukirja.</li> Yrityksen vuosikertomus.</li> Kirjailijamatrikkeli.</li> Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja.</li> </ol> Kenties ankeimmat perkeet ikinä 2020-12-26T00:00:00+00:00 Sain tänäkin vuonna suoritettua Perkeet-lukuhaasteen, itse asiassa jo lokakuun lopussa. Suoritus oli kuitenkin niin lamauttava ja näännyttävä, etten ole jaksanut raportoida saavutuksestani ennen kuin vasta nyt. Onhan tässä vuosi aivan lopussa ja pian on julkistettava vuoden 2021 Perkeet, joten pakko nyt raportoida vanhat pois alta. Vaikka vähän pahaa tekeekin. Jo ensimmäiset perkeet vuonna 2018 olivat tuskastuttavia. Tuska paheni vuonna 2019. Mutta vuoden 2020 perkaminen oli turhauttavinta ikinä. Tähtiarvosanojen keskiarvo jäi tänä vuonna niinkin matalaksi kuin 2,25, mikä on aiempiakin vuosia matalampi. Ja keskiarvosta vieläpä puuttuu yksi ”kirja”, perustelun pois jättämiselle voitte lukea alempaa, mutta ei liene vaikea päätellä, mihin suuntaan se olisi keskiarvoa heilauttanut… Mutta kyllä tänäkin vuonna Perkeissä oli pari helmeäkin, jotka yllättivät hyvyydellään. Juuri sellaisten iloisten yllätysten ansiosta perkeitä jaksaa vuodesta toiseen käydä läpi. (Toki joku voisi sanoa, että hyvien yllätysten löytämiseen olisi helpompiakin tapoja, mutta toisaalta eipä Perkeitä ole helpoksi tarkoitettukaan.) 1. Musikaali- tai oopperalibretto — Richard Wagner: Rienzi</h3> ⭐ Ehtaan perjehenkeen valitsin tällaisen yliopiston kierrätyshyllystä löytyneen fraktuuralla painetun Wagnerin oopperan, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään. Melkein syntyi jopa kalpea aavistus siitä, mitä tässä tapahtui. Vissiinkin paljon dramatiikkaa ja isänmaallista paatosta. Ja lopussa Rooma paloi. Lukemisen jälkeen etsin youtubesta näytellyn version ja pikakelasin sen, jotta syntyisi jonkinlainen käsitys tapahtumista. Ei syntynyt. Tämä oli kyllä niin ehta 7/5 perje-elämys. Mutta normiasteikolla yhden tähden kokemus. 2. Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea — Ralf Andtbacka: Potsdamer Platz</h3> ⭐⭐⭐⭐ Valinnan perusteena oli se, että Runeberg-palkinnosta kertoneessa uutisessa mainittiin runoilijan pitävän itsekin runokokoelmaansa liian haastavana ja vaativana. Ja lisähaastavuutta olisi luullut tulleen vielä siitäkin, että tämä on kirjoitettu ruotsiksi (ja joukkoon on sotkettu myös englantia ja saksaa)! Mutta en minä oikeastaan pitänyt tätä lainkaan raskaana tai vaikeana. Kieli on tosi soljuvaa, lauseet on rikkonaisia, yksi ajatus johtaa toiseen ja sanatkin fuusioituvat mitä sekavimmalla tavalla, mutta tätä oli ennemminkin innostavaa lukea. Sisältönsä puolesta runokirja on rosoinen ja milloin mistäkin yllättävästä suunnasta ammentava, mutta kun vain hyppää virran mukaan ja antaa tekstin kuljettaa, niin sivuja huomaakin ahmivansa. Ei tämä tarvitse mitään syvällisempää pohdintaa (joskin totta kai niinkin voi tehdä), koska tunnelma tässä on varsin toimiva. Keskikohdan loppupuolella on kyllä kokonaisuudesta selvästi erottuva osio, jossa siirrytään melkein asiaproosan puolelle ja tiivistetään Potsdamer Platzin historia vuosisatojen varrella, mutta kun siitä on selvitty, niin lennokas sanailottelu jatkuu taas kirjan viimeisen kolmanneksen. 3. Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi — Jari Taipale: Brändi liiketoiminnan ytimessä — erotu tai unohda koko homma</h3> ⭐ Mikäs sen sopivampi aihe tähän kohtaan kuin markkinointi. Tämä nide löytyi kirjaston vaihtohyllystä. Ainesta tässä oli ehkä parin sivun verran — 190 sivuun venytettynä. Ja toki tämä oli siinäkin mielessä ihan turha kirja oman yritystoiminnan käytännön kannalta, että kaikessa keskityttiin kansainvälisiin suuryrityksiin. Jossain kohtaa oli olevinaan lähdeviittauksia, mutta missään ei ollut lähdeluetteloa, jotta olisi nähnyt, mitä ne lähteet sitten ovat. Pääsee takaisin kierrätyshyllyyn. 4. Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja — Pentti Arajärvi & Kaarin Taipale: Kriittinen kaupunkiaapinen — Kuntapolitiikan termit ja taikasanat</h3> ⭐⭐ Ensinnäkin olen pettynyt siihen, että kirja on oikeastaan ”kriittinen Helsinki-aapinen” eikä käsittele kuntapolitiikkaa yleisemmin, vaikka nimestä voisi toisin päätellä. Kirja on myös äärimmäisen ajankohtainen — tai siis oli keväällä 2017, ja nyt se on jo äärimmäisen vanhentunut. Sisältö on sillisalaattia: osa artikkeleista on yleisluontoisempia tietoartikkeleita (joita tarkastellaan kirjoittajien poliittisesta näkökulmasta), kun taas osa on ihan puhtaan poleemisia mielipidekirjoituksia. Jotenkin ärsyttävä kokonaisuus, vaikka pääpiirteissään olen kutakuinkin samaa mieltä melkein kaikesta kirjassa esitetystä. Kirjahan päätyi minulle kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se pääsee nyt takaisin. 5. Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa — Jukka Mäntyjärvi: Paholaisen huilu</h3> ⭐⭐ Tätä bulkimmaksi fantasia tuskin voi käydä. Juoni on simppelin pelikäsikirjoituksen tasoa, ja kerronnassa kelataan toimintakohtaukset läpi niin monen henkilön näkökulmasta, ettei varmasti pieninkään käänne jää hitaimmaltakaan lukijalta huomaamatta. Nuori papinplanttu kaipaa pois kotikylästään ja elämäänsä jotain muuta. Pääkaupungissa hän ajautuu vahingossa palkkasoturien värväystilaisuuteen, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus johonkin muuhun. Hän lähtee parantajana mukaan pahaa taikahuilua etsivään palkkajengiin, ja totta kai matkalla opitaan paremmaksi palkkasoturiksi, tapetaan peikkoja, karataan kääpiöiltä, tullaan petetyksi ja saadaan kostettua petturille, seikkaillaan ansoitetussa luolastossa ja mitä kaikkea muuta kunnon seikkailuun nyt kuuluukaan. Porukassa on myös lemmenkipeä ja auliisti pillua jakava naissoturi, mikä tulee vähän turhan suorasukaisesti ilmi tämän tästä. No niin, keikka on ohi ja papinplanttumme on vaikean valintatilanteen edessä. Palkkasoturin elämä on raskasta ja epävarmaa, mutta ainakin se on kiinnostavaa, vaikka tappaminen onkin henkisesti rankkaa ja moraalisesti väärin. Mutta toisaalta maalaispapin työ on ihan hemmetin tylsää. Olisiko sittenkin parempi jatkaa elämäänsä tekemällä sitä jotakin muuta, jota palkkasoturina varmasti osuu kohdalle? Niin, lukekaa ja ottakaa selvää, kuinka sankarillemme käy! 6. Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne — [piilotettu]</h3> Jätän nyt tarkemmin kertomatta kaiken tarinaa yksilöivän tiedon, koska se nyt vaan ei ole reilua ficcien kirjoittajia kohtaan. Juuh, alkuperäismateriaalista minulla ei ollut mitään hajua (paitsi tarinamaailman nimen olin kyllä kuullut), eikä tämän ficin lukemisen jälkeenkään ole oikein käsitystä siitä, mitä tässä maailmassa yleensä tapahtuu ja minkä asioiden ympärillä alkuperäistarinat pyörivät. Ficci itsessään oli paikoin työlästä lukea, koska kerronta eteni jotenkin epätasaisesti, ja kesti todella pitkään ennen kuin suunnilleen oivalsin, mitä päähenkilö oli tavoittelemassa, ja senkin jälkeen minun oli vaikea ymmärtää, miten kaikki isommat elementit liittyvät pääjuoneen. Mutta, suoritettu! 7. Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi — Elina Pirinen: Kuinka löytää se oikea ja pitää samalla hauskaa</h3> ⭐⭐ Olen niin kaukana kirjan kohderyhmästä, että voisi melkein ajatella lukeneensa jotakin spefikuvausta fiktiivisestä cisheteronormatiivisesta ja neurotyypillisestä ihmislajista. Ja se olikin ehkä paras tapa tehdä lukemisesta siedettävää (ja onneksi kirja oli nopeasti ohi). Varsinaisen pokauksen lisäksi tässä kirjassa käsitellään aika paljon parisuhteen alkuvaiheita ja pohditaan sitä, millä edellytyksillä suhdetta kannattaa jatkaa vakavassa mielessä ja miten lopettaa suhde, jota ei kannata jatkaa. Ja seksitipsejäkin annetaan. Mutta niin, eipä oikein mitään kosketuspintaa omaan elämään. Jos tällaisen oppaan ohjeilla olisi joskus nuorempana yrittänyt kumppania löytää, niin varmaan olisi löytämättä jäänyt. (Itse asiassa kun tarkemmin miettii, niin aika pitkälti yksinomaan tämäntyylisen materiaalin ympäröimänä sitä joka tapauksessa nuorena joutui elämään, joten ei ihme, että senaikaiset pariutumisyritykset ja suhdekokemukset olivat niin ala-arvoisia. Onneksi nykyään tietää paremmin.) 8. Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas — Alfred V. Aho et al.: The AWK Programming Language</h3> ⭐ Valitsin tämän sillä perusteella, että joskus 17 vuotta sitten jollain kieliteknologian kurssilla käytettiin jotain yksittäisiä awk-komentoja, joten arvelin, että ehkä tämän lukeminen ei olisi ihan turhaa. Mnoh, kyllä tämä nyt kuitenkin taisi olla täyttä ajanhukkaa siltäkin kannalta, koska nykyään laajojen tekstimassojenkin käsittelyyn on paljon monipuolisemmat työkalut kuin silloin, kun awk-kieli on luotu. En siis usko koskaan mitään tästä lukemaani käyttäväni, eikä päähäni kyllä mitään tästä jäänytkään. Ihan seikkaperäinen ja systemaattinen kirja kyllä, muttei tätä enää tällä vuosikymmenellä tarvita. 9. Korttipelikirja — Ismo Koponen: Bridge 1. Tarjoaminen</h3> ⭐ En ollut aikonut opetella bridgeä, enkä kirjan luettuani todellakaan innostunut opettelemaan. Hyvin vähän tajusin mitään lukemastani, koska kirja on täynnä jargonia, symboleita ja taulukoita. Varmaan bridgeharrastajalle ihan hyödyllinen kirja, mutta minulle pahinta ajanhukkaa ties miten pitkään aikaan. Onneksi ei ollut sataa sivua pidempi. 10. Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta — Mitä Missä Milloin 1982</h3> ⭐⭐ Kirjaston vaihtohyllystä poimin tämän vuoden 1982 laitoksen, joka nimikkovuodestaan huolimatta sisältääkin näköjään tapahtumia syyskuusta 1980 elokuuhun 1981. Niinpä kävikin sitten niin onnekkaasti, että satuin saamaan elämäni ensimmäistä elinvuotta koskevan kirjan, joten lukeminen oli siltä osin ehkä asteen kiinnostavampaa, kun saatoin tarkastella, että minkälaiseen maailmaan tulinkaan syntyneeksi. Tämä on siis ensimmäinen kerta, kun tutustuin MMM-konseptiin. Luulen myös, että jää viimeiseksi kerraksi. Kokonaisuus oli kuin joukko satunnaisesti valittuja wikipedia-artikkeleita elämän eri osa-alueilta (tässä tapauksessa myös vanhentuneita), mutta kaipa näistä itse kukin on ollut jollakin tavalla ajankohtainen tuolloin. Lopussa oli kymmeniä sivuja urheilutuloksia, ne jätin kylmästi lukematta. Sori not sori. 11. Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja — Inkat ja heidän edeltäjänsä — Perun kolme vuosituhatta</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Vasta luettuani huomasin, että tämä on nimenomaan pelkkä näyttelyluettelo ja että samasta näyttelystä laadittu varsinainen kirja löytyy myös hyllystä. Mutta en nyt jaksa perkeitä varten heti perään lukea sitäkin, vaan kuittaan kohdan suoritetuksi tällä. On nimittäin tässäkin leipätekstiosuuksia välissä. Yhtä kaikki tämä oli oikein antoisa teos! Perulainen esihistoriallinen taide on muotokieleltään ja aiheiltaan jotenkin niin sympaattista, että siihen perehtyy ilolla. Tässä on näyttelyn jokaisesta esineestä hyvä valokuva ja selitys, ja kuten kaikkien esihistoriallisten artefaktien kohdalla selitysten uskottavuus voi joskus olla vähän siinä ja siinä, mutta pääsääntöisesti ne ovat informatiivisia. Luettelo on järjestetty kulttuureittain kronologisesti, joten kokonaisuudet hahmottuivat tästä paljon paremmin kuin alkuvuonna katsotusta Kansallismuseon näyttelystä, jossa kaikki oli läiskitty ihan sekaisin. 12. Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat — Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni — Kuinka ymmärtää muita ja itseään</h3> ⭐ Tiesin tästä ennakolta sen, että tämä on ollut tosi suosittu ja että sisältö ei tiettävästi perustu mihinkään kovin pätevään teoriaan. Jälkimmäinen seikka kävikin aika hyvin ilmi siitä, että kirjassa mainitaan vain yksi lähde, jonkun Marstonin pian sata vuotta vanha teos. Muilta osin kirjan teoriaa perustellaan Hippokrateen lähes 2500 vuotta vanhoilla ja asteekkien yli 500 vuotta vanhoilla tavoilla jakaa ihmiset neljään eri perustyyppiin. Modernin konsultin anti on ollut ryhmitellä antiikinaikaiset perustyypit nelikenttään ja antaa akseleille nimet. Kirjan suosio taas perustunee ainakin siihen, että tässä todetaan aika paljon helppoja itsestäänselvyyksiä, joten tämä on kevyt lukea ja tästä voi kokea saavansa paljon vastauksia ja työkaluja vuorovaikutustilanteisiin (eri asia sitten, toimivatko ne käytännössä kovin hyvin). Minä en kylläkään lämmennyt tällaiselle konsulttikielelle. Eri ihmistyyppien kuvaukset olivat lähinnä ärsyttävän kärjistettyjä ja pääsääntöisesti varsin alentuvaan sävyisiä. Jos ihmiset tosiaan olisivat sellaisia kuin kirjassa kuvataan, niin ihmekös se, jos he tuntuvat idiooteilta. Minun ainakin on vaikea ajatella, että yhdistäisin näin kärjistettyjä ja pelkistettyjä kuvauksia tuntemiini ihmisiin. 13. Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut — Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Rikos ja rangaistus sai kunnian tulla valituksi tähän haastekohtaan, jonka taustalla on ajatus, että aika usein nuoruuden suosikit osoittautuvat myöhemmällä iällä luettaessa melko keskinkertaisiksi tekeleiksi. Mutta Rikokselle ja rangaistukselle ei nyt käynyt näin. Tykkäsin tästä edelleen tosi paljon. Mahdollisesti viehätyin nyt eri kohdista kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta tässä on tosiaan paljon hersyvyyttä ja erinomaisesti kirjoitettuja henkilöitä ja dialogia. Toki rönsyileviä sivujuoniakin on, ja väliin ihmetyttää, mikä niiden paikka kokonaisuudessa on. Mutta niitäkin on ilo lukea. Ja Pietari kaupunkina näyttäytyy tässä jotenkin paljon elävämpänä kuin monissa muissa lukemissani venäläisklassikoissa. Dostojevski jatkaa vahvasti venäläisten klassikkojen suosikkinani. Yhteenveto lukuvuodesta 2019 2019-12-31T00:00:00+00:00 Vuoden 2019 kirjat alkaa olla luettu, joskin lukeminen jatkuu aivan viimeiselle tunnille asti ja yhden keskeneräisistä saan kyllä vielä tälle vuodelle kirjattua. Niinpä lasken kyseisen opuksen mukaan tilastoihin. Ja kuten vuosi sitten arvelin, tänä vuonna tuli luettua vähemmän kuin viime vuonna. Mutta ei tulos silti ole suinkaan heikko: vuonna 2019 luin toiseksi eniten koskaan yhden vuoden aikana, 113 kirjaa ja 43 000 sivua. (Luvussa ei ole mukana kahta keskeneräistä kirjaa, jotka ovat sellaisia ikuisuusprojekteja, että menee pitkälle ensi vuoteen ennen kuin saan ne tilastoitua. Niistä luin tämän vuoden puolella noin 750 sivua.) Perkeet ja tiiliskivet suoritettu</h3> Vuonna 2019 suoritin kaksi omaa lukuhaastetta eli perkeet ja tiiliskivet. Etenkin tiiliskivihaaste leimasi tätä lukuvuotta, sillä lähes puolet vuoden aikana luetuista sivuista on peräisin runsaasta kahdestakymmenestä yli 700-sivuisesta kirjasta. Monet tiiliskivistä olivat melkoista struggelitavaraa, eikä vuosi muutenkaan ollut mitään huipputeosten juhlaa. Keskimääräinen tähtiarvosana vuonna 2019 lukemilleni kirjoille oli vaatimattomat 2,8. Kaikkiaan vuoden 2019 tähdet jakautuivat seuraavasti: ⭐⭐⭐⭐⭐ 2 kpl ⭐⭐⭐⭐ 22 kpl ⭐⭐⭐ 39 kpl ⭐⭐ 37 kpl ⭐ 7 kpl Sen kummempaa määrällistä lukutavoitetta minulla ei tälle vuodelle ollut, vaan lueskelin vanhasta tottumuksesta aina kun siltä tuntui eli tämän tästä päivän mittaan. Oman jännän lisänsä vuoden lukutottumuksiin toivat alkuvuonna aloitetut Tyhjän arkin retkikunnan lukubileet, joita taisimme järjestää noin kerran kuussa, joskus useamminkin. Lukubileet ovat muuten erinomainen tapa kahlata niitä kaikkein puuduttavimpia tiiliskiviä eteenpäin, koska bileiden aikana ei ole suotavaa häiritä muiden lukurauhaa eli ei siinä oikein ole muuta tekemistä kuin vain puskea sivuja. Mutta eivät lukubileet sentään mitään tuskaa ole, sillä kyllä niissä tulee hyviäkin kirjoja luettua! Kirjoja seitsemällä kielellä</h3> Tämän vuoden perkeissä yhtenä haastekohtana oli lukea kirja jollakin uudella kielellä. Tulin panneeksi paremmaksi ja luin peräti kahdella sellaisella kielellä, jolla en ole aiemmin kirjoja lukenut. Tarkemmin eriteltynä vuoden 2019 kirjat jakautuvat seuraavasti: </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</td> 50</td> 14</td> 64</td></tr> - alkukielisiä</td> (12)</td> (13)</td> (25)</td></tr> - suomennettuja</td> (38)</td> (1)</td> (39)</td></tr> englanniksi</td> 22</td> 5</td> 27</td></tr> hollanniksi</td> 9</td> 0</td> 9</td></tr> swahiliksi</td> 5</td> 0</td> 5</td></tr> espanjaksi</td> 4</td> 0</td> 4</td></tr> ruotsiksi</td> 3</td> 0</td> 3</td></tr> saksaksi</td> 1</td> 0</td> 1</td></tr> yhteensä</td> 94</td> 19</td> 113</td></tr> </tbody></table> Viime vuoden tapaan lukutilastoja dominoivat suomenkieliset kaunokirjat, mutta tänä vuonna tuli luettua poikkeuksellisen paljon suomennettuja kirjoja. Sekä tietokirjojen määrä että osuus kasvoi jonkin verran — noin puolet tietokirjoista muuten käsitteli viittomakieliä. Suomi kuitenkin antoi tilaa muille kielille. Englanninkielisten kirjojen osuus kasvoi jonkin verran (ennen kaikkea tiiliskivihaasteen vuoksi). Toisaalta myös kaikkien muiden kielten osuus kasvoi, ja hollantia lukuun ottamatta kasvoi myös kaikkien muiden kielten kappalemäärä. Uusia kielitulokkaita listalla ovat swahili ja saksa. Ruotsinkielisten kirjojen osuus jäi tänäkin vuonna hämmentävän pieneksi, semminkin kun kaikki kolme olivat läsyjä. Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Koska viiden tähden kirjoja tuli tänä vuonna luettua vain kaksi, ei ole vaikea valita vuoden parhaita kirjoja. Ja lukuvuosi oli todellakin niin heikko, että vuoden paras kaunokirja löytyi 1930-luvulta: John Steinbeckin Vihan hedelmät, josta kirjoitin mm. seuraavasti: Tämä teki tosi ison vaikutuksen. Tiesin, että kirja on klassikko ja että mistä se suurin piirtein kertoo. Mutta yllätys oli, miten kapitalisminvastainen ja luokkatietoinen tämä on. Tässä peräti esitellään työläisten itseorganisoimaa asuinyhteisöä, jossa järjestystäkin pidetään itse eikä poliiseja edes päästetä sisään, eli sellaista, mitä voitaisiin luonnehtia vaikka anarkokommunismiksi. </blockquote> Vuoden paras tietokirja taasen on Jeremy Danielin kirjoittama lapsille suunnattu urheilijaelämäkerta Caster Semenya: Road to Glory, josta kirjoitin mm. seuraavasti: Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä. </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Yhden tähden kirjoja vuoteen sen sijaan mahtui ihan liiaksi asti, ja jokainen niistä ansaitsisi paikkansa vuoden kamalimpana. Mutta kamalista kamalin on kuitenkin selvästi Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat, joka jäi vuoden ainoaksi kirjaksi, jota en yksinkertaisesti saanut luettua loppuun. Kirjoitin tästä laatuopuksesta seuraavasti: Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta. </blockquote> Vuoden 2020 lukusuunnitelmia</h3> Koska huomasin hyväksi olla asettamatta määrällisiä lukutavoitteita, en aseta sellaisia ensi vuodellekaan. Luen kun jaksan ja siltä tuntuu, sillä minä totisesti jaksan ja siltä totisesti tuntuu ihan riittävän usein muutenkin. Kirjojen valintaa ohjannevat kuitenkin ainakin seuraavat seikat: Perkeet on ilman muuta suoritettava ensi vuonnakin, sillä enhän minä tohdi kiusata muita ihmisiä julkaisemalla sellaista kamalaa lukuhaastetta, jonka aion itse jättää suorittamatta.</li> Aloitin jo tänä vuonna kaunokirjahyllyssä pisimpään lojuneiden kirjojen luku-urakan. Vuonna 2020 keskeisessä asemassa ovatkin kirjat, jotka ovat saapuneet hyllyymme vuonna 2015 tai sitä ennen. Näitä on jäljellä vielä lähes sata.</li> Ns. eksoottisempien kielten osuutta kirjavalinnoissa voisi kasvattaa vielä lisää. Voisin lukea enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, ja voisin ottaa mukaan jokusen uudenkin kielen. Sellaisia, jotka nykyisen kielitaidon pohjalta ovat helpohkoja saavutuksia, kuten esimerkiksi norja, viro, romania tai portugali.</li> Viime vuosina on tullut hankittua tietokirjahyllyyn kaikkea kiinnostavaa, mutta tietokirjat ovat tupanneet jäädä lukujonon hännille. Pitää ryhdistäytyä ja lukea näitä tietokirjoja ennen kuin tyyten unohdan, miksi ylipäätään kiinnostuin niistä.</li> </ul> Siinähän noita ohjaavia seikkoja onkin ihan riittämiin. Tuskin kaikkia näitä tavoitteita saa yhdessä vuodessa täytettyä, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Perkeet-lukuhaaste 2020 2019-12-30T00:00:00+00:00 Perkeet-lukuhaaste julkaistaan nyt kolmatta kertaa, joten olemme päässeet perinteen ikään. Juhuu! Vuodelle 2020 on tarjolla taas kolmetosta epäonnisen kamalaa haastekohtaa. Tuttuun tapaan luku- ja suoritustyyli on vapaa (Perkeissä sääntöjen venyttäminen ja porsaanreikien etsiminen on sitä paitsi vielä motivoivempaa kuin lukuhaasteissa yleensä!), mutta kauheuden maksimoimiseksi suositellaan tietenkin merkitsemään yhdellä kirjalla suoritetuksi aina vain yksi haastekohta. Sillä miksi lukea vuonna 2020:kaan vain helmiä</a>? Musikaali- tai oopperalibretto.</li> Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea.</li> Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi.</li> Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja.</li> Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa.</li> Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne (lähteenä esim. Finfanfun, FanFiction.net tai Archive of Our Own).</li> Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi.</li> Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas.</li> Korttipelikirja.</li> Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta.</li> Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja.</li> Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat.</li> Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut.</li> </ol> Aika paksua! 2019-11-03T00:00:00+00:00 Kun on tapana hamstrata kirjoja, hyllyyn kertyy helposti myös paljon tosi paksuja opuksia. Ja niillä on taipumusta jäädä lukujonon hännille, koska onhan nyt paljon helpompaa alkaa lukea ohutta kuin paksua kirjaa. Pitää siis oikein erikseen huomata lukea välillä niitä paksujakin, sillä luettavaksihan nekin on hankittu. Tämän vuoden alussa päätinkin ryhtyä todelliseen tiiliskivihaasteeseen eli lukea omasta hyllystä kaikki yli 700-sivuiset kaunokirjalliset proosateokset. Sivumäärä ei perustu mihinkään ulkoiseen lähteeseen, se vain tuntui rajaavan sopivan määrän kirjoja yhdelle vuodelle niin, että aikaa jää lukea muutakin. Ja rajaus oli aika onnistunut, sillä luin viimeisen tiiliskiven vasta lokakuussa juuri ennen kirjamessuja (ja näin pääsin julistamaan haasteen päättyneeksi niin, että kirjamessuhankintoja ei enää laskettu mukaan!). Jos mukaan olisi ottanut kaikki yli 600-sivuiset, olisi lukujono varmaan venynyt ensi vuoden puolelle. Noh, ehkä ne voi sitten lukea ensi vuonna… Kaikkiaan tiiliskivihaasteessa tuli nyt siis luettua 23 kirjaa, joista 14 suomeksi ja 9 englanniksi. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikki myös luettua loppuun, vaikka olihan näistä moni sellaista struggelitavaraa, että sai totisesti pinnistellä. Seuraavassa lyhyet arviot kaikista näistä kirjoista lyhimmästä alkaen (vaikka luinkin kirjat suurinpiirtein pisimmästä alkaen). Mika Waltari: Isästä poikaan (704 s.)</h3> Tämä kirja oli kesän yllättäjä. Alku oli hyvin tankea. Pois muodista ajautunut kerrontatyyli, jossa kaikki kerrotaan eikä juuri mitään näytetä, oli hyvin vieraannuttavaa ja tylsää lukea. Mutta seitsemänsadan sivun matkalla siihenkin ehti tottua niin, että itse tarina pääsi nousemaan esiin. Kirja edustaa sitä realismin alalajia, jossa seurataan sukupolviaan edustavien päähenkilöiden elämänmittaista tarinaa ja peilataan kaikkia tapahtumia aikakauden historiallista taustaa vasten. Lajityypille ominainen keskinkertaisuuksien ja tyyppitapauksien korostaminen oli paikoin lukunautintoa latistavaa. Mutta tämän niteen juju on siinä, että tähän on yksiin kansiin sidottu kokonainen trilogia, jossa kolme sukupolvea käy läpi samoja elämäntuskiaan ja unelmiaan eri olosuhteissa, 1860-luvun nälkävuosista aina 1930-luvun sodanuhkaan. Yksinään kukin näistä kirjoista jäisi pelkäksi keskinkertaisuudeksi, mutta kokonaisuus onnistuu tekemään vaikutuksen. Huomasin monta kertaa kirjan aikana ajautuvani itsekin pohdiskelemaan omaa elämääni, menneitä tapahtumia ja täyttymättä jääneitä toiveita, ja se on aina vaikuttavan kirjan merkki. Lisäsäväyksen tuo se, kuinka vuonna 1935 kirjoitettu ja suunnilleen samaan aikaan päättyvä lopetus piirtää uhkaavan ennustuksen niistä tapahtumista, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin maailmassa koettiinkin. Ah, miten paljon ajateltavaa vuoden 2019 lukijalle! George R. R. Martin: Fire and Blood: A History of the Targaryen Kings from Aegon the Conqueror to Aegon III (706 s.)</h3> Ihan järkyttävän hirveä pettymys. Kirja ei ole ollenkaan samaa sarjaa kuin ASOIAF-romaanit, vaan kuiva kronikkamuotoinen kertomus Targaryenin hallitsijasuvun vaiheista. Kirja sisältää loputtomasti kaikkia niitä samoja kamaluuksia, joita ASOIAF on pullollaan, mutta siitä puuttuu tyyten kaikki se hyvä henkilökuvaus ja vetävä kerronta, jotka tekivät alkuperäisestä sarjasta niin mukaansatempaavan. Henkilöt, sodat ja valtataistelut seuraavat toisiaan täysin tyhjänpäiväisinä, sympatiaa on vaikea luoda mihinkään, ja sukujen ja loordien nimet ovat niin samankaltaisia, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuka nyt on kenenkin puolella ja ketä vastaan ja miksi. Tapahtumat edeltävät ASOIAFia, joten ne olisivat hyvin voineet olla myös itsenäinen tarina. Mutta ei, kirjasta on aivan mahdoton saada yhtään mitään tolkkua, jos ei jo tunne alkuperäisen sarjan maailmaa. Mm. paikannimiä ladellaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole edes karttoja, eivätkä nimet ilman karttoja kerro mitään. Elikkäs tässä on kirjailijan omat muistiinpanot luomansa maailman taustatarinasta päätetty tuotteistaa, koska miksipäs ei, kyllähän tälle nimelle aina ostajia löytyy. Olisi saanut jäädä tekemättä. Tuskalla piti sinnitellä loppuun asti, ja mikä karvas pettymys sitten olikaan huomata, että eihän tässä edes ollut kaikkia sukutaulun kuninkaita vielä käyty läpi, vaan päästiin aikajanalla vasta noin puoliväliin. Alku vielä näytti sikäli lupaavalta, että 400 ensimmäisen sivun aikana ehdittiin kulkea noin 130 vuotta, mutta loput 300 sivua junnattiin vain noin kymmenen vuotta eteenpäin. Eli ainakin toinen, huonoimmassa tapauksessa kolmaskin kirja tätä samaa roskaa on tulossa. Robin Hobb: The Golden Fool (712 s.)</h3> ’Why me?’ I demanded. ... ’Why me?’ I asked again sourly. —FitzChivalry Farseer Fitz ratkaisee yksityiselämänsä ongelmia niin kömpelösti ettei mistään tahdo tulla mitään, ja siinä välissä vatvotaan vatvomasta päästyäkin sitä, mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Välillä Fitzin sisäiseen monologiin saadaan hengähdystaukoja, kun häntä juoksutetaan hoitamassa valtakunnan asioita. Kirjassa on pauttiarallaa kolme toimintakohtausta, vaikka sivuja on seitsemänsataa. Mitään muuta kuin hovijuonitteluja ei siis kannata odottaa. Eikä mitään loppuratkaisuakaan ole, vaan kaikki jätetään odottamaan kolmososaa. Mutta mahtuu kirjaan yksi valopilkkukin. Fitzin ja Narrin suhteessa tapahtuu kiinnostavia käänteitä. Asia pedataan niin, että sen olisi voinut kirjoittaa niin monella tavalla aivan pieleen, mutta onneksi kirjassa esitetty ratkaisu asiaan on todella hyvä ja kaikki karikot väistävä. Ja sitten palataankin taas tavanomaiseen vatvomiseen… Stefan Spjut: Staalo (722 s.)</h3> Ruotsalaista inhorealismia myyttisin fantasiaelementein. Sinällään ihan tykkäsin, kun kaikki tuntui niin ruotsalaiselta kuin olla voi, mutta paikoin lukeminen oli vähän raskasta. Zachris Topelius: Talvi-iltain tarinoita II (751 s.)</h3> Miksi kukaan ei ole aiemmin kertonut, että Topelius on hyväkirjailija eikä mikään tunkkainen setä? Oikeasti, aivan hulvatonta sanailottelua ja pistävää huumoria, ja henkilöhahmot ovat mainioita. Ja sitä paljon puhuttua representaatiota jokaisessa Topeliuksen tarinassa on enemmän kuin kymmenessä modernissa romaanissa yhteensä. Okei, kaikissa tarinoissa ohjataan siihen suuntaan, että jumala on ykkönen ja jumalan tahtoa tulee noudattaa, mutta siinäkin pohjavireenä on hyvän elämän viettäminen, nöyryys ja hyvien tekojen tekeminen, missä ei ole mitään vikaa sinällään. Talvi-iltain tarinat teoksina ovat kuitenkin hiukan hämmentäviä, koska näitä on ilmeisesti julkaistu useita osia, mutta kirjassa ei kerrota, monesko osa tämä on, ja nähtävästi jopa eri painoksissa on niputettu eri tarinoita samoihin kansiin. Tämän kirjan tarinoista vahvin on Suomen herttuatar, heikoin taas Nuoruuden unelmia (josta minun oli vaikea saada mitään otetta). Franz Kafka: The Complete Novels: Includes The Trial, America and The Castle (768 s.)</h3> Tiiliskivihaasteen viimeinen kirja (huh, nyt se on suoritettu!). Oikeusjutussa on tiettyä yhtäläisyyttä Dickensin Koleaan taloon sikäli, että oikeuslaitos näyttäytyy esoteerisena ja muusta maailmasta irrallisena saarekkeena, jonka surrealistiselle toiminnalle voisi melkeinpä naureskella ellei kyse olisi vakavasta asiasta. Mutta tässä oikeuslaitos on toki vielä mystisempi, kun missään vaiheessa ei edes selviä, mistä koko oikeusjutussa on kyse. Oikeastaan vahvimmin minulle syntyi mielikuva siitä, että oikeusjuttu on tässä jonkin parantumattoman ja huonosti tunnetun sairauden vertauskuva: jonakin päivänä se vain ottaa ihmisen haltuunsa, prosessin etenemiseen voi yrittää vaikuttaa mutta lopputulosta se ei muuta, ja lopulta ihminen saa väistämättä tuomionsa. Amerikka on tosi päheä ja mukaansatempaava lukukokemus. Harmillista kyllä romaani loppuu aivan kesken, ja keskeneräisestä lopusta näkee, että vielä paljon oli tarkoitus tapahtua. Tästä olisi varmaan valmiina tullut todella mahtava tarina. Äärimmäisen tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Kokoelman paras romaani, ilman muuta viiskauttaviis. Linna on sitten taas jotain ihan ihme haahuilua. Todella puuduttava lukukokemus. Minulle ei oikein syntynyt käsitystä siitä, mistä tässä on kyse. Juontakaan ei tuntunut olevan. Päähenkilö on samalla lailla ulkoisten ja käsittämättömien prosessien ohjailemana kuin Oikeusjutussa, mutta tolkkua on vielä sitäkin vähemmän. Selvästi Kafkan heikoin romaani. Robin Hobb: Fool’s Fate (805 s.)</h3> ”I am content”, ovat kirjan viimeiset sanat. Ah, loppuihan se kitinä! Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (812 s.)</h3> Odotin paljon, onhan kyseessä Barcelonaan sijoittuva historiallinen romaani. Mutta mikä pettymys! Kirja alkaa ryöstökohtauksella, jossa tietenkin raiskataan. Myöhemmin kirjassa alaikäisen holhokin raiskaus (eri raiskaus kuin alun ryöstökohtauksessa) on keskeinen juonikuvio, jota ruoditaan ihan loppuun asti. Okei, tämä yksin voisi vielä mennäkin, mutta kerronta on todella kankeaa. Dialogissa spleinataan ja infodumpataan jatkuvasti. Lisäkankeutta tuo se, että kääntäjä on tehnyt joitakin puolivillaisia ratkaisuja, jotka ovat toisinaan myös koomisia. Tuhti kustannustoimittaminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin, kirjaa luki lähinnä elävöitettynä historianopetuksena eikä tarinana, jonka henkilöillä olisi lukijalle mitään merkitystä. Osa henkilöistä heräsi kirjan jälkipuolella sentään hetkeksi eloon, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kun vielä huomasin, että yksi historiallisena seikkana esitetty asia on kirjassa totaalisen pielessä, loksahti viimeinenkin makkelipinoon johtava palanen kohdalleen. Todellakin. Douglas Adams: The Ultimate Hitchhiker’s Guide to the Galaxy (815 s.)</h3> Luin tämän ensimmäistä kertaa. Ja, noh, täytyy varmaan henkisesti valmistautua siihen, että menetän tällä arvostelulla loputkin kaverini, kun tietää, miten paljon kaikki tätä aina hehkuttavat. Mutta ei tästä kokonaisuudessaan voi muuta sanoa kuin että hyvin keskinkertainen sarja. Ja turha tulla inisemään kommentteihin, että on tämä joskus historian alkuhämärissä ollut vallankumouksellisen uudenlaista proosaa. Nyt eletään tätä vuotta ja luetaan tämän vuoden vinkkelistä. Tämä sarja nyt ei vain yksinkertaisesti onnistu enää olemaan hauska (ensimmäinen jonkinlaiseksi huvittumiseksi laskettava tyrskähdys minulta pääsi neljännen kirjan puolivälissä, eikä niitä sen jälkeenkään tainnut enää tulla). Minun vanhempieni sukupolven dudehuumori ei ole minua varten. Eikä itse asiassa tainnut olla edes silloin, kun teininä näitä juttuja ensimmäistä kertaa kuulin. Olenkin siitä asti miettinyt, että mikä tässä on niin hauskaa. No, ei juuri mikään. Vitsejä on tasan yksi, eli se, että koko maailmankaikkeus kaikkina aikoina pelaisi samoilla säännöillä kuin kärjistetty angloamerikkalainen yhteiskunta 1970–80-luvuilla, ja se on aika huono vitsi ja kuluu nopeasti loppuun. Trilogian kolmea ensimmäistä kirjaa ei ehkä oikein voi edes kutsua kirjoiksi, koska niissä vain sekoillaan päättömästi tilanteesta toiseen eikä missään ole mitään varsinaista tavoitetta. Kaksi viimeistä kirjaa toimivat kirjoina vähän paremmin, koska niissä on paljon koherentimpi tarinankaari ja henkilötkin kehittyvät. Onkin sinällään huvittavaa, että sarja alkaa toimia paremmin juuri siinä vaiheessa, kun tapahtumat tuodaan takaisin maanpinnalle, johon ne luonteensa puolesta kaikkein parhaimmin sopivatkin. Mistä herääkin kysymys, olisiko koko sarja ollut parempi, jos siinä ei olisi alun alkaenkaan lähdetty avaruuteen seikkailemaan. Mietin vähän kahtakin tähteä, mutta tosiaan sarja petrasi loppua kohti enkä missään vaiheessa nyt suorastaan ollut kuoleman tuskissa, joten menköön kolmaskin tähti. Haruki Murakami: Komtuurin surma (821 s.)</h3> Jälleen yksi sama mut eri -romaani Murakamilta. Olisin iloisesti yllättynyt, jos saisin taas vaihteeksi lukea häneltä uuden ja erilaisen tarinan, mutta näköjään on jäänyt levy jumiin niin pahasti, ettei sellaista kannata odottaa. Rintoihin ollaan kovasti obsessoituneita (olkoonkin että lähinnä esteettisessä mielessä), ja naiset ovat käsittämätön mysteeri. Pedofilian rajojakin flirttaillaan vähän ikävästi. Noh, Murakami kirjoittaa hyvin (siksi kolme tähteä), kunpa hän vain käyttäisi taitonsa myös uusien taidokkaiden tarinoiden luomiseen. Siinä missä kiireettömän päämäärättömät arkiset askareet loivat 1Q84:ssa ihanaa tunnelmaa ja mukavaa kontrastia vinksahtaneisuudelle, tässä ne tuntuvat vain inspiraatiota odotellessa naputelluilta sormiharjoituksilta. Volter Kilpi: Alastalon salissa (826 s.)</h3> Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella. Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä. Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa. James Joyce: Ulysses (857 s.)</h3> Tämä oli ehkä pahinta itsekidutusta pitkään aikaan. Ehkä vielä viime vuonna lukemaani, vanhaksi ruotsiksi käännettyä Nietzscheä puuduttavampi kokemus. Joissain yksittäisissä kohdissa saatoin jonkin verran huvittua, mutta ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti lukeminen oli lähinnä haukottelua ja luvun loppumiseen vielä jäljellä olevien sivujen laskeskelua. Jokaisen luvun tyyli on onneksi muista luvuista poikkeava, joten vaihtelu pitää mielen riittävän virkeänä, jotta tämän saa kahlattua loppuun asti. Mutta ei nyt pelkkiä tyylikokeiluja tarvitsisi venyttää tiiliskivikirjaksi asti, muutama sivu kutakin tyyliä riittäisi vallan mainiosti, sillä itse kukin niistä muuttuu hyvin pian tympeäksi. Mnoh, nyt on länsimaisen kirjallisuuden pelottavimmat linnakkeet vallattu, eikä tämän jälkeen pelota tarttua enää mihinkään kirjaan. Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat (881 s.)</h3> Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta. Charles Dickens: Kolea talo (936 s.)</h3> Kirja alkoi oikein mainiosti, ja pidin erityisen paljon brittiläistä yhteiskuntajärjestystä, oikeuslaitosta ja talouselämää vastaan kohdistetusta hienovaraisesta mutta pistävästä kritiikistä ja kirjan sosiaalipoliittisesta agendasta. Paikoin kulki kylmät väreet, ja katupoika Jon kuolinkohtaus sai tipan linssiin. Mutta sitten kirjan viimeiset parisataa sivua painuivat jonnekin keskinkertaisuuksien maille, ja jossain määrin jo rupesi menemään yli tiettyjen avainhenkilöiden täydellinen oikeamielisyys, suoraselkäisyys ja hyväntahtoisuus. No, luku-urakan päätyttyä on hyvä keskittyä muistelemaan kirjan vetävimpiä osia. Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 (955 s.)</h3> Bertelsköldien sukusaaga saapuu päätökseensä. Tämä nide alkaa kenties koko sarjan parhaalla kertomuksella Vaasan prinsessa, veijaritarinalla, joka on tauotonta hirtehishuumorin tykitystä, kun antisankari toilailee itse kuninkaan suosioon. Sitä seuraavassa Vapaa-ajattelijassa Topelius iskee fantasiavaihteen isommalle ja esittelee meille alkemistin, joka valmistaa kultaa Turussa lähellä Aningaisten tullia. Päälle päästään vielä nauramaan teologien turhantärkeydelle. (Ettei vain olisi Mike Pohjola saanut tästä inspiraatiota romaaniinsa 1827?) Mutta sitten Välskärin kertomukset alkavat kallistua kohti jumalista loppuaan, väärämieliset ymmärtävät vääryytensä ja turvaavat Jumalaan ja valtakunnassa ja Bertelsköldin suvussa on taas kaikki hyvin. Vahvasti alkanut nide taantuu kolmen tähden tasolle. Vaan miten sille sormukselle lopulta kävi? Se jäi mielestäni ihan auki. Vai oliko sormuksen kohtalona se, että se nyt vain unohdettiin kun kaikki turvasivat Herraan, ja se siitä? Joka tapauksessa Välskärin kertomukset ovat kokonaisuudessaan aivan erinomaisen eläväistä ja hauskaa luettavaa Ruotsin ja Suomen historiallisten tapahtumien ja paikkojen kulisseissa. Suosittelen! Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe (973 s.)</h3> Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu! Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa! Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug, The Black Cat, The Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita. Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta). Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi. Tämä kirja saa luvan sopia perkeiden kohtaan 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä. Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2 (990 s.)</h3> Tämän niteen ensimmäinen puolisko on taas kaikenmoisia sotaseikkailuja, jotka ovat kirjan pitkästyttävintä antia. Toinen puolisko on sitten valtiopäiväjuonittelua ja henkilöiden yksityisseikkailuja ja siten kiinnostavampaa seurattavaa. Toisen puoliskon ensimmäinen tarina Erämaiden varjo sai lopetuksellaan liikuttumaan. Niteen lopetus on vähän töksähtävä, mikä johtunee siitä, että kertomusten neljäs jakso jatkuu vielä kolmannessa niteessä ja tarinan kaari tässä jäi vähän kesken. Mutta kyllä tässäkin aika veikeä lopetus oli. Kaiken kaikkiaan taas vauhdikkaasti ja pilke silmäkulmassa etenevää kiinnostavaa kerrontaa Suomen ja Ruotsin historiasta vuodesta 1700 vuoteen 1740. Grimmin sadut I–III (1 055 s.)</h3> Kun lukee kaksisataa enemmän tai vähemmän hupsua kansansatua putkeen, niin vähemmästäkin todellisuudentaju vähän hämärtyy. Mutta joo, miten nyt näin laajaa tarinakokoelmaa voisi summata? Osa saduista on mitä mainioimpia, osa taas aivan tyhmiä ja pöhköjä, joten keskimäärin sellaista luettavaa kolmen tähden tavaraa. Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1 (1 056 s.)</h3> Topeliusta on ilo lukea. Hän kirjoittaa hyvin, ja kertomukset ovat vanhanaikaisen mukavalla tavalla ”hyödyksi ja huvitukseksi”. Tähän niteeseen kuuluvien kahden ensimmäisen jakson aikana seikkaillaan Ruotsin kuninkaiden sekä suomalaisten aatelisten ja talonpoikien mukana ensin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja sitten eri puolilla Suomen maaseutua. Kaiken aikaa mukana kulkee taikavoimia sisältävä kuparisormus, joka siirtyy isältä pojalle ja tuo mukanaan paitsi siunausta myös kirousta. Nämä kertomukset luettuani tiedän elämästä 1600-luvun Ruotsissa paljon enemmän kuin ennen näiden lukemista yhteensä. Philip Pullman: His Dark Materials (1 102 s.)</h3> Tästä pidin. Trilogian kahdessa ekassa osassa on pääosin oikein mukava tempo: asiat etenevät koko ajan, mitään turhaa jaarittelua ei ole vaan maailma rakennetaan toiminnan ohessa ja lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kolmas osa hiukan ontuu. Siinä on toisaalta paljon enemmän tyhjäkäyntiä vähän joka välissä, ja toisaalta suuret ratkaisevat tapahtumat ovat jotenkin hätiköidyn oloisesti kerrottuja. Ihan viimeinen maku on lievä pettymys siitä, että tähänkö tämä kaikki upea tunnelmanrakennus nyt sitten läsähti. Niin ikään koin, että jotkin ihan trilogian ensimmäisestä luvusta alkaen keskeiset kysymykset jäivät hiukan puolivillaisesti käsitellyiksi, odotin ja odotin että ymmärränkö vihdoinkin mitä niillä ajetaan takaa, mutta jotenkin vastaus onnistui ohittamaan minut. Toisin sanoen jäi tunne, että kerrottavaa oli liikaa ja sen kaiken sovittaminen yhteen ja samaan päätösosaan kävi kirjoittajalle ylivoimaiseksi. Arthur Conan Doyle: The Complete Sherlock Holmes (1 136 s.)</h3> Perin singulaarinen lukuelämys oli tämä. Sherlock Holmeshan on jo suhteellisen puhkikaluttu hahmo, ja valtaosa tarinoista olikin jo minulle tuttuja 1980-luvun mainion tv-sarjan ansiosta. Mutta en ole aiemmin lukenut Doylen koko Holmes-tuotantoa, enkä varsinkaan kanonisessa järjestyksessä. Sinällään voisi ajatella, ettei näiden itsenäisten tarinoiden järjestyksellä ole suurta merkitystä. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten kahdessa ensimmäisessä romaanissa ja ensimmäisessä novellikokoelmassa taustalla kulki koko ajan Watsonin oma kehitystarina — ei kovin olennaisena, mutta kulki kuitenkin. Sitten jossain vaiheessa se vain äkkiä katosi: Watsonin vaimosta ei puhuttu enää mitään, ja Watson itse muutti takaisin Holmesin kanssa poikamiesboksiin. Mahtoi olla kitkerä parisuhde, kun Watsonin ei sitten enää myöhemmin tehnyt mieli sanallakaan viitata siihen! Toinen mielenkiintoinen havainto koko Holmes-kaaren yhtäjaksoisessa lukemisessa oli se, kuinka monta kertaa Holmesin tarina jo lopetettiin, mutta aina se vain jatkui ja jatkui. Viimeisen kokoelman esipuheessa kirjailija jo itsekin suhteellisen turhautuneesti toteaa, että nyt on aika lopettaa, ja sanalla sanoen viimeisen kokoelman tarinat ovatkin jo tosi väsynyttä ja paikoin lähes absurdia tavaraa. Kolmas mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka pienessä roolissa Moriarty näissä alkuperäisissä tarinoissa on. Hän esiintyy itse vain yhdessä tarinassa, minkä lisäksi häneen viitataan kahdessa muussa tarinassa. Mutta varsinkin uudemmissa tuotannoissa Moriartysta on tehty suoranainen arkkivihollinen, mikä ei kyllä kovin hyvin tee kunniaa alkuperäisille tarinoille. Neljäs mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka vaivattomasti eksentrinen ja autistinen Holmes kulmikkaasta viestintätavastaan huolimatta saa ihmisten myötätunnon ja ymmärryksen puolelleen. Se jos mikä tekee Holmes-tarinoista fantasiakirjallisuutta! Ja ehkä tästäkin syystä Sherlock Holmesilla on jossain määrin erikoisasema sydämessäni, sillä monilla näistä tarinoista on ollut tärkeä tehtävänsä aiemmin elämässäni. Mutta nyt olen kyllästänyt itseni näillä singulaareilla tarinoilla niin hyvin, että en taida vähään aikaan kaivata Holmesin ja Watsonin seuraa. Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland & Other Stories (1 165 s.)</h3> Varsin puuduttava lukukokemus. Kokoelma sisältää vähän kaikenmoista. Ensin on tietenkin Liisa ihmemaassa jatko-osineen, sitten toinen romaanikokonaisuus eli kaksiosainen Sylvie & Bruno. Näiden jälkeen on parisataa sivua värssyjä, sitten lyhyempiä tarinoita ja lopuksi iso vuoallinen sillisalaattia. Liisa ihmemaassa on toki jo itsessään sen verran tunnettua puppua, että ei siitä enempää. Sylvie & Bruno sen sijaan oli minulle täysin uusi tuttavuus. Romaanina se oli jotenkin hallitumpi kokonaisuus, mutta ei siltikään mikään järin hyvä. Ensimmäinen puolisko oli hyvin hämmentävä, kun tuntui että peräkkäiset luvut eivät mitenkään kertoneet samaa tarinaa. toisen osan esipuhe selvensi asiaa ja vihdoin hahmotin kokonaisuutta vähän paremmin. Vähän. Edelleen aika hajanainen fiilis jäi kokonaisuudesta. Siinä kerrotaan toisaalta kahdesta lapsesta, jotka ovat useimmiten aika raivostuttavia, ja toisaalta aikuiset seurustelevat keskenään ja siinä kommentoidaan suunnilleen kaikkea englantilaisesta yhteiskunnasta. Ja kaiken taustalla on uskontoa tunnustava pohjavire, ja kirja loppuukin ajatukseen on olemassa jumala, joka vastaa rukouksiin. Värssyistä ei ole paljon sanottavaa, ne menivät ohitse enimmäkseen automaattiluvulla. Lyhyet tarinat eivät sykähdyttäneet. Sillisalaatista löytyy toisaalta Oxfordiin rakennetun uuden kellotornin arvostelua, toisaalta taas vinkkejä kirjeenvaihdon järjestämiseen, ja onhan siellä ohjeet uuteen korttipeliinkin. Parasta tässä kokoelmassa oli se, että se loppui. Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I–II (1 263 s.)</h3> (Tämä kirja koostuu oikeastaan kahdesta niteestä, mutta laskin ne haasteessa yhdeksi kirjaksi.) Tapani mukaan en anna kirjalle ikälisää. Sellaisenaan Don Quijoten ykkösosa on suhteellisen pitkästyttävä kuvaus epäonnisesta seikkailuretkestä, jossa ei päästä kuin muutaman päivämatkan päähän majataloon. Majatalossa ja läheisellä vuoristoseudulla junnataankin sitten loppukirja, mitään ei saada aikaiseksi, mutta sisäkertomus jos toinenkin tulee kerrotuksi. Ja se kuuluisa taistelu tuulimyllyjä vastaankin on nopeasti ohi — eihän se kestänyt edes yhtä sivua! Joskus aikoinaan tuli nähtyä telkkarista paljon Tuttiritaria, ja ajattelin, että siinä parodioidaan Don Quijotea. Noh, nyt kirjan luettuani voin todeta, että ihan yhtä onnettomia seikkailijoita ovat kumpikin. Toisessa osassa meno jatkui vielä avausosaakin päättömämmissä merkeissä. Lukukokemus oli vähän samaa sarjaa Tristram Shandyn kanssa: muutama hivenen huvittava lausahdus, mutta muuten aika tyhjänpäiväistä ja mihinkään johtamatonta kohellusta. Kirjan ydin on tiivistettynä se, että sivulliset kiusaavat mielisairasta, kukin kykyjensä ja varojensa mukaan, ja tälle sitten nauretaan ja odotetaan lukijankin nauravan. Mitään muuta motiivia kirjan tapahtumille ei ole kuin kiusanteko. Vuoden 2019 perkeet perattu 2019-11-03T00:00:00+00:00 Tänä vuonna perkeiden suorittamisessa kestikin huomattavasti pidempään kuin viime vuonna, mutta nyt olen vihdoin lukenut kirjan kuhunkin haastekohtaan! Viime vuoden tapaan haasteen suorittaminen vaati toisaalta hirveän paljon ponnistelua, mutta toisaalta joukkoon mahtui myös jokunen erinomaisuudellaan yllättänyt helmikin. Tähtikeskiarvo 2,5 on hiukan korkeampi kuin viimevuotinen 2,3, mutta silti jälleen keskimääräistä yleisarvosanaani 3,06 matalampi. Ja näiden arvioiden myötä onkin hyvä hengähtää kaksi kuukautta ennen ensi vuoden perkeitä. 1. Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken — Volter Kilpi: Alastalon salissa</h3> ⭐⭐⭐⭐ Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella. Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä. Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa. 2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi — Charlotte Perkins Gilman: Herland</h3> ⭐⭐ Totisesti graafinen suunnittelu on ollut tämän kirjan kansigraafikon intohimo! Ajatuskin sattuu silmiin. Kirjassa kerrotaan kolmesta yhdysvaltalaisesta tutkimusmatkailijamiehestä, jotka mainitsematta jäävässä maailmankolkassa löytävät maan, joka on luonnonmullistuksen vuoksi elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta kaksi tuhatta vuotta. Tuona aikana maassa on elänyt vain naisia, joille on kehittynyt kyky siitä ilman hedelmöitystä. Ilman miesten häiritsevää läsnäoloa naiset ovat onnistuneet kehittämään yhteiskunnalliset olot niin harmonisiksi, että minkäänlaista konfliktinpoikastakaan siellä ei tunnu esiintyvän. Koska naisten maassa ei itsessään ole mitään aineksia konfliktiin, kirjan ainoa jännite syntyy siitä, kun ulkoa tulleet yrittävät oppia uuden maan oloja ja uuden maan asukkaat utelevat ulkomaailman asioista, ja näitä sitten verrataan keskenään, usein dialogin, kuvailun ja introspektion eikä niinkään toiminnan keinoin. Kyseessä on siis melko puhdasoppinen ajatusleikki, jonka johtavana kysymyksenä on, että mitä jos kaikki maailman ristiriitaisuudet johtuisivat miehistä ja miehiä ei äkkiä olisikaan. Olisi kiinnostavampaa lukea näistä lähtökohdista kirjoitettua kirjaa, jossa ei ole lainkaan ulkopuolisia ja ulkomaailmaa, draama olisi rakennettu täysin utopian omien asukkaiden välille ja maailmaa katseltaisiin utopian asukkaan näkökulmasta. Näin voisi keskittyä oikeasti tapahtumiin eikä pelkkään infodumppiin. 3. Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide</h3> ⭐⭐ Okei, nyt täytyy sanoa, että olen ihan inasen yllättynyt. Eihän nyt ihmisellä perkeiden lisäksi mitään muuta syytä voi olla tarttua tällaiseen abominaatioon. Täytyy olla melkoinen kirjallisuuden vihaaja sen, joka työkseen osallistuu ”menestysteosten” silpomiseen. Niinpä lähtökohtaisesti odotin, että saan lukea ihan totaalista paskaa. Mutta oikeastaan tämän luki ihan siinä missä minkä tahansa muunkin keskinkertaisen viihdekirjan. Ja oli tämä paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi kesken jäänyt Avalonin usvat, jonka jokainen lause meinaa saada minut niin armottomasti nukahtamaan, että piti ihan ottaa siitä taukoa lukemalla välillä Kirjavalioita. Melkoinen sillisalaatti tällainen kokoelma kyllä on. Ensimmäinen teos, Erehdysten yö, on kaivosteollisuuden ympärillä pyörivä trilleri ja murhamysteeri (en kyllä ihan saanut kiinni, mikä kirjan öistä oli se, jona mainitut erehdykset tehtiin). Toisena oleva Ilveskissa taas on ihan vihoviimeisen hirvittävä pahanmielen tarina, sillä siinä rääkätään jatkuvasti eläimiä, ja kehystarinana on seurata villinä syntyneen ilveksen ja kotikissan risteymän elämää. Kolmas Kauniita unia, rouva Hunter on aika tavanomainen jenkkiesikaupunkiin sijoittuva stalkkerisarjamurhaajatarina. Neljännen, Rouva Pollifax parantolassa, nimi on todella harhaanjohtava, sillä siinä ei kerrottu rouvan terveyshuolista, vaan kyseessä oli kansainvälinen humoristinen ja lievästi jännittävä agenttitarina James Bond -hengessä. Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää se, että niistä on lyhennettäessä otettu pois kaikenlainen henkilönkehittely ja kaikki suvantokohdat, ja jäljelle on jäänyt vain toimintaa toiminnan perään, koko ajan mennään eteenpäin. Lukukokemus lienee näin jossain määrin ohuempi ja yhdentekevämpi kuin jos teokset lukisi alkuperäisessä mitassaan. Ja tietenkin köykäisten viihdetarinoiden kieli on välillä vähän huolimatonta ja tahattoman koomista. Noh, Kirjavaliot on nyt kokeiltu, enkä usko toista kertaa tällaista settiä lukevani. Anekdoottina mainittakoon, että vaikka Kirjavalioita on julkaistu suomeksikin kymmeniä, ehkä peräti satoja niteitä, juuri tämä nimenomainen osa tulee vastaan todella usein ja löytyi myös minun lapsuudenkotini hyllystä 80-luvulla. Oletan, että Valitut Palat on tätä osaa jaellut aika avokätisesti aikoinaan. Tämänkertainen lukukappale löytyi Sampolan kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se myös palaa. 4. Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet — Robert Ruark: Uhuru</h3> ⭐ ”Lise Marteliksesta oli omituista, millä tavalla mustat miehet aina liittoutuivat ja kieroilivat toisiaan vastaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin katkeraa kilpailua, ei edes pahimpien huorien kesken pahimmissa baareissa, missä hän oli koskaan työskennellyt. Nämä poliitikot olivat pahempia kuin homoseksuellit, aina nokkimassa toistensa silmiä.” Mm. tämän freeššin tuhnahduksen 1960-luvulta tarjoaa toisen ja kolmannen polven brittisiirtolaisten raskaasta valkoisen miehen taakasta Kenian itsenäisyyden kynnyksellä kertova Uhuru. Kirjassa on suurin piirtein kolmenlaisia mustia henkilöitä: villejä alkuasukkaita, jotka tuskin ovat puusta laskeutuneet, hyväluonteisia ja tottelevaisia palvelijoita sekä vehkeileviä kansankiihottajapoliitikkoja, jotka saavat villit alkuasukkaat ryhtymään julmuuksiin valkoisia ja näiden hyväluontoisia mustia palvelijoita vastaan. Valkoiset sen sijaan ovat lähinnä uhreja. Enkä olisi tätä tauhkaa lukenut, ellei tätä repaleista nidettä olisi tullut vastaan kirjaston vaihtohyllystä (jos tarkkoja ollaan, irronnut selkämys ei ole hävinnyt, vaan löytyy kirjan välistä, mutta vuosi oli jo pitkällä eikä muita repaleisia kirjoja ollut tullut vastaan, niin tyydyin joustamaan haasteen vaatimuksista sen verran). Täyttä struggelitavaraa. 5. Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja — Pajtim Statovci: Bolla</h3> ⭐⭐⭐⭐ Statovcin kolmas romaani on taas kerrontateknisesti erinomainen, mutta sisällöllisesti kirja on sama mut eri kuin hänen aiemmat romaaninsa. On aina vähän mälsää, kun kirjailijan voi sijoittaa kategoriaan, jossa jo lukematta tietää, mitä tulee tapahtumaan. Okei, tässä oli ehkä sormenleveyden verran valoisampi loppu kuin aiemmissa, mutta jälleen kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta oloissa, joissa asia on pidettävä salassa, ja jälleen kerran sota pilaa kaiken ja pakolaisuus vieraassa maassa jättää olon ontoksi. Toki sinällään vaihtelua näihin ihmissuhdedraamoihin sodan jaloissa tuo se, että nyt ei eletä toista maailmansotaa vaan Jugoslavian hajoamissotia vuosituhannen vaihteessa. Mutta kaipa minä mieluummin lukisin muutakin kuin sotatuskia ja kväärirakkautta ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksessa. 6. Kirjallisuustieteellinen teos — Pertti Ojajärvi (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa</h3> ⭐⭐⭐ Tähän haastekohtaan osui varsin hienosti tällainen temaattinen artikkelikokoelma, joka oli oikeastikin kiinnostava. Artikkeleissa käsitellään toisaalta kirjan nimen mukaisesti sitä, millaisia toimintaedellytyksiä kirjallisuudella on nykykapitalismissa ja millaisia rajoitteita ja paineita pitkälle kehittynyt uusliberalismi asettaa niin kirjailijoille kuin kirjallisuusinstituutioille, mutta toisaalta osassa artikkeleista tarkastellaan myös sitä, miten nykykapitalismi näkyy kirjallisuudessa (ja teatterissa ja elokuvassa). Painopiste on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta vertailukohtaa haetaan välillä mm. Yhdysvalloista, jossa kapitalistinen toimintaympäristö on määrittänyt kirjallisuutta paljon kokonaisvaltaisemmin jo paljon pidempään. Samaan aikaan tätä lukiessa satuin Tampereella osallistumaan Kertomuksen vaarat -projektiin liittyneeseen Kirjailija tarinataloudessa: häpeä vai kunnia? -keskustelutilaisuuteen, jossa kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat pohtivat pitkälti näitä samoja asioita (mainittakoon, että kukaan keskustelutilaisuuden osallistujista ei esiinny tässä kirjassa). Voin siis ounastella, että kyseessä on tällä hetkellä paljon puhuttava aihe, ja sellaisena se toki kiinnostaa minua myös oman kirjailijantyön kautta. Sekä perkeeksi että kirjallisuustieteelliseksi teokseksi tämä kirja oli siis oikein kiinnostava valinta. Mutta mahtuihan kokoelman viimeiseen artikkeliin (Kristina Malmion Wunderkammer?) myös yksi aivopieruhko: ”He eivät enää ole vain vieraantuneita, ahdistuneita ja eristyneitä subjekteja, vaan jo lähes autistisia, usein vailla inhimillisiä kontakteja ja tunteita.” Kun autistina lukee tällaista, niin meneehän se tunteisiin. 7. Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja — Alfred Shemweta: Sauti Ya Kevin</h3> ⭐⭐ Hiki ni kitabu cha kwanza nimechosoma kwa Kiswahili. Elikkäs ensimmäinen swahiliksi lukemani kirja. Suomeksi kirjan nimi on Kevinin ääni, ja sikäli kuin ymmärsin lukemani, tässä on yhdysvaltalainen kertoja Karen, joka isän työn vuoksi on lapsena asunut Tansaniassa ja siellä tutustunut erääseen Keviniin, ja kun Karen myöhemmällä iällä käy uudestaan Tansaniassa, hän kohtaa taas Kevinin ja syntyy jotain säpinänpoikasta, joka kuitenkin päättyy johonkin väärinkäsitykseen. Sitten kerrotaan Kevinin elämäntarina eli kuinka hän maaseudulla joutui orvoksi, otti ainoan vuohen mukaansa (jonka hyeenat sitten söivät — kirjan surullisin kohtaus!) ja lähti matkaan, päätyi Dar es salaamiin katulapseksi ja sieltä onnenkantamoisen myötä kasvattilapseksi perheeseen, joka maksoi koulunkäynnin, ja koulun jälkeen Kevin pääsi pilapiirtäjäksi aikakauslehteen, mutta suhteet kavereihin eivät oikein sujuneet ja seurustelustakaan ei oikein tullut mitään, niin väkisinkin Kevin oli vähän varautunut sitten kun myöhemmin Karenin kohtasi. Noh, kun väärinkäsitykset on selitetty, Karen kertoo voittaneensa jonkin kirjoituskilpailun katulapsista kertovalla tekstillään ja on tullut jonkun säätiön rahoilla ehdottamaan Kevinille, että he voisivat kirjoittaa aiheesta yhdessä kirjan. Onnellinen loppu siis. Kaikkinensa vähän naiivi tarina, josta ei kliseekäänteitä puuttunut, mutta sentään tarina on kirjoitettu tansanialaiselle yleisölle eikä länsimaalaisille lukijoille, siitä plussaa. Soveltui ihan hyvin kielitaidon harjaannuttamiseen. 8. Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio) — Tauno Perälä: Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä</h3> ⭐⭐ Tämä kirja on ollut hyllyssäni kohta kaksikymmentä vuotta. Nappasin tämän joskus Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen poistokirjapinosta, koska nimi tuntui jotensakin huvittavalta, mutta enpä vielä tähän asti ollut saanut aikaiseksi lukea. Noh, sisältö oli sikäli hiukan pettymys, että tämä on aika kuivakkaa akateemista tekstiä. Jotkin yksittäiset havainnollistavat lauseet sentään huvittivat mieltä. Toisaalta kyllä tämä myös herätti joitakin ajatuksia 1800-luvun lopun yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, teollistumisesta ja kaupungistumisesta liberalistisissa oloissa. Ei siis aivan turha lukukokemus kuitenkaan. En nyt ihan tarkkaan tiedä, minkä alan väitöskirja tämä on, koska sitä ei ollut kirjassa mainittu. Mahdollisesti maantiedettä, historiaa tai jotakin yhteiskunnallista ainetta. Joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en ole itse opiskellut. 9. Blogiin tai vlogiin perustuva kirja — Koko Hubara: Ruskeat tytöt</h3> ⭐⭐⭐ Ilman perkeitä olisin tuskin saanut aikaiseksi kirjaa lukeakaan, ellei se sen lisäksi olisi saapunut pyytämättä kirjahyllyymme. Kyllä, minulla tosiaan oli sellainen ennakko-odotus, että saatan tuskastua kirjan kanssa, koska aina välillä vaivaa runsas tiedostusähky, ja kaikki tässä kirjassa huokuu tiedostavuutta. Mutta lopulta lukeminen sujui aika kevyesti ja tekstin sävy oli ennakko-odotuksiani vähemmän aggressiivinen (mutta ei yhtään vähemmän tiedostava). Kirja myös osoittaa valppaalle lukijalle konkreettisesti, mitä etua on intersektionaalisesta lähestymistavasta rakenteellisiin ongelmiin. Minä en ole ruskea, eikä suvuissani ole mitään karjalan evakkoja eksoottisempaa siirtolaistaustaa, joten ihonväriin tai syntyperään liittyvät syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset eivät ole minulle tuttuja. Mutta minulla on omat erityisyyteni, jotka aiheuttavat usein hyvinkin voimakasta syrjintää sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, epätoivoista halua löytää muita samanlaisia ihmisiä. Tämä toiseuttamisen ja ulossulkemisen tunne on kaikille erityislaatuisille yhteinen, vaikka sen pintasyyt ovatkin eri ihmisillä erilaiset. Siksi näiden rakenteiden ja niiden aiheuttamien ongelmien ja tunteiden mekanismeja on hyödyllistä tarkastella myös yleisellä tasolla eli intersektionaalisesti. Siksi tästä kirjasta voivat ammentaa muutkin kuin ruskeat tytöt. 10. Urheilijan elämäkerta — Jeremy Daniel: Caster Semenya: Road to Glory</h3> ⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä haastekohta vaikutti etukäteen todella haastavalta, koska urheilu ei kiinnosta yleensä yhtään ja ensimmäinen mielikuva urheilijan elämäkerrasta on sellainen äijäkansikirja. Mutta hiukan miettimällä tähänkin löytyi kiinnostava tulokulma: Maailmassa on muitakin urheilijoita kuin äijiä. Monet heistä kohtaavat rakenteellisia haasteita, etenkin patriarkaalisia ja kolonialistisia haasteita, ja ketkä muut olisivat sopivampia voittamaan haasteita kuin urheilijat. Alun perin arvelin etsiväni vaikka jonkun naisshakkimestarin elämäkerran, mutta sellaisia lienee kirjoitettu perin vähän enkä onnistunut mistään saamaan sellaista käsiini. Seuraavaksi mieleen tulikin sitten pikajuoksija Caster Semenya, jota rasistinen urheilupatriarkaatti on riepotellut enemmän kuin tarpeeksi. Ja kas, hänestä löytyikin mitä mainioin elämäkerta! Eteläafrikkalainen Road to Glory -sarja on kirjoitettu nuorille, ja siinä esitellään eteläafrikkalaisia huippu-urheilijoita, joiden matka köyhistä oloista huipulle toivon mukaan innostaa lapsia elämässä eteenpäin. Huippu-urheilun maailmaan liittyy kaikkea iljettävää tauhkaa, kuten ylikaupallisuutta, dopingia, liiallista kilpailuvietin korostamista ja vanhentuneita asenteita, mutta tässä kirjassa keskitytään siihen, mikä urheilussa ja itsensä voittamisessa on hyvää. Semenyan tarina jalkapalloa ja juoksemista rakastavasta lapsesta olympiavoittajaksi esitellään tiiviisti ja systemaattisesti, tärkeitä käännekohtia on dramatisoitu dialogilla, ja kertojaääni on kaiken aikaa aran maalaisnuoren ja altavastaaja Semenyan puolella. Kirjan lopussa on harjoitustehtäviä luokkahuoneessa tehtäväksi. Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä. Kirja ilmestyi vuoden 2018 lopulla, samoihin aikoihin kuin IAAF:n määräys naisurheilijoiden testosteronipitoisuuksien rajoittamisesta juuri Semenyan lajeissa astui voimaan, joten kirja jättää dramaattisesti mutta silti toiveikkaasti avoimeksi sen, mitä Semenya tämän tärkeän käännekohdan jälkeen tekee. Kyllä, tämä kirja tietää yleisönsä. 11. Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy) — Donna Tartt: Pieni ystävä</h3> ⭐⭐ Kirja sopii tähän perjekohtaan, eh nimittäin sekä takakannessa että kirjan alussa luodaan hyvin vahvat odotukset sille, että päähenkilö selvittää veljensä murhaa, mutta eipä hän sitä sitten loppujen lopuksi hirveästi selvittele, kunhan vain sekoilee kaverinsa kanssa ja yksinäänkin kaikenlaisten kuvitelmien perässä, ja murhakin jää kirjassa täysin ratkaisematta. Jos muuten olet kirjoittaja, olet varmasti joskus kuullut kirjoitusohjeen ”näytä, älä kerro”. Tämä kirja kannattaa lukea varoittavana esimerkkinä siitä, millaista tauhkaa syntyy, kun ohjetta noudattaa orjallisesti ja täysin kritiikittä. Okei, jossain puolivälin jälkeen kerronnan ote vähän jämäköityy ja tapahtumien etenemistä seuraa jossain määrin kiinnostuneena. Mutta ei hyvänen aika sentään, millaista tarpeettomien detaljien vyöryttämistä Tarttin virkkeet ovat. Kunniamaininta kuitenkin siitä, että kirjassa oli paljon vähemmän huumesekoiluja kuin olin odottanut. Joka tapauksessa kolme Tarttin romaania luettuani en voi kuin ihmetellä, miksi hän on niin arvostettu kirjailija. 12. Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä) — Francine Pascal: Kielletty rakkaus (Sweet Valley High 34)</h3> ⭐⭐ Pjuuh, aika yllätyksetön kirja. 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas — Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe</h3> ⭐ Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu! Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa! Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug, The Black Cat, The Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita. Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta). Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi. Kirja sopii tähän haastekohtaan, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä. Ostarivallankumousten aikaan 2019-10-06T00:00:00+00:00 Tuore romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sijoittuu lähitulevaisuuteen. Leikillisesti olen sanonut sen sijoittuvan ”ensi vuoteen”, joka tietenkin tarkasteluhetkestä riippuen on aina jossakin nurkan takana mutta ei vielä aivan nykyhetkessä. Tarkka tapahtuma-ajankohdan määritys ei kuitenkaan ole tarpeen eikä edes mielekästä, sillä monin paikoin kirjan ”futuristiset” teknologiaratkaisut ovat jo dystooppista nykypäivää. Ja jos jokin ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan syksyllä 2017 ollut osa todellisuutta, kuluneiden kahden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Kirjassa on esimerkiksi katolinen pappi ”isä Glits”, tekoäly joka jakaa seurakuntalaisille katumusharjoituksia. Kun sain idean konepapista, suhtauduin siihen lähinnä huvittuneena. Noh, tämän vuoden syyskuussa Timesissa on näköjään pohdittu robottipappeja ihan oikeastikin… Mutta onneksi kaikki kehitys ei ole dystooppista, vaikka vielä kaksi vuotta sitten kirjaa kirjoittaessa siltä tuntui. Kirjassa nimittäin tapahtuu varovaisen toiveikas ostarivallankumous. En spoilaa tässä tapahtumia sen tarkemmin, mutta sen voin kertoa, että toiveikkaan vallankumouksen kirjoittaminen niin synkkänä historian hetkenä oli vaikeaa. Takaraivossa nakutti ajatus, että jos jokin tässä kirjassa julistetaan epärealistiseksi ja epäuskottavaksi, niin kohti parempaa aikaa johtava kansannousu. Voi miten paljon tässä suhteessa onkaan tapahtunut edistystä kahdessa vuodessa! Kirja tosiaan ilmestyi tällä viikolla, ja vain kaksi päivää sen jälkeen Hongkongissa luettiin ihan oikea vallankumousjulistus ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Eikä se näköjään jäänyt edes yksittäistapaukseksi, sillä viimeksi eilen Ranskassa keltaliivit valtasivat ostoskeskuksia ainakin Pariisissa ja Bordeaux’ssa. Totisesti minä elän valoisaa aikaa. Historiaa tapahtuu nyt niin nopeasti, että lähitulevaisuusdystopiat ovat pian vanhentuneita. Dragon Bike -antologia nyt Kickstarterissa! 2019-10-03T00:00:00+00:00 Hahaa! Vain pari päivää sen jälkeen, kun Bataranamiin sijoittuva romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia saapui painosta, on taas tarjolla mahtavia Bataranam-uutisia. Ensimmäinen alun perin englanniksi kirjoittamani novelli nimittäin julkaistaan tammikuussa Yhdysvalloissa ilmestyvässä Dragon Bike -antologiassa. Antologiaa varten on avattu Kickstarter-projekti, ja olisikin oikein hienoa, jos kävisit kilauttamassa hiukan rahaa projektin kassaan. ”Tip your Author” -tasolla osallistuminen muuten merkkaisi sitä, että me kirjoittajat saisimme potista isomman osan itsellemme. Kannattaa harkita! Novellin nimi on Beasts of Bataranam, ja se sijoittuu 1800-luvulle, jolloin Bataranam vielä oli Hollannin siirtomaa. Antologian lohikäärmeteemasta voi jo jotain päätellä novellin sisällöstäkin, mutta voin sen verran täsmentää, että kyseessä ei ole mikään korkiafantsutarina. Polkupyöriä, voimautumista ja kapinointia siinä kyllä riittää. Dragon Bike on uusin antologia Elly Bluen</a> toimittamassa ja portlandilaisen Microcosm Publishingin</a> kustantamassa Bikes in Space -sarjassa, jossa julkaistaan vuosittain yksi fiktiokirja, useimmiten novelliantologia. Ensimmäinen osa julkaistiin 2013, ja nyt ollaan päästy jo sarjan seitsemänteen osaan. Jos muuten mietit, että onko nyt sopivaa rahoittaa projektia Kickstarterin kautta, kun yhtiö on kovasti estämässä työntekijöitään järjestäytymästä ammattiliittoon, niin ammattiliiton organisoijat ovat itse pyytäneet olemaan boikotoimatta Kickstarteria ja sen sijaan kertomaan yhtiön johdolle (esim. toimitusjohtaja Aziz Hasanille), että työntekijöiden oikeudet ovat tärkeitä ja yhtiön olisi syytä tunnustaa ammattiliitto vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa voit hyvillä mielin osallistua antologian rahoitukseen. Tekijänkappaleita, lukunäyte ja pahaa pizzaa 2019-10-02T00:00:00+00:00 Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksien tekijänkappaleet saapuivat eilen. Innoissani pyöräilin postiin hakemaan kirjalaatikon. Avasin sen Säteen kanssa, ja päätin sitten heti lukea teidän iloksenne lyhyen katkelman kirjasta. Katkelmassa mainitaan Bataranamin suosikkipizza Villaristi, johon tulee anjovis, avokado ja tupla-ananas, joten juhlistin uutta kirjaa valmistamalla Villaristin. (Spoileri: Villaristi maistuu kamalalta, ja se siinä on pointtinakin. Älkää koskaan erehtykö tekemään tai tilaamaan sellaista!) </iframe> Kirjaa voi muuten ostaa tuoreeltaan ainakin Turun kirjamessuilta tänä viikonloppuna. Minä en kuitenkaan ole siellä tänä vuonna paikalla, mutta halukkaat saavat toki myöhemminkin tulla pyytämään signeerauksen. Myöhempien vuodenaikojen kohokohtia 2019-09-29T00:00:00+00:00 Syksy, tuo vuodenajoista paras. Mikäs sen mukavampi tapa viettää sunnuntaipäivää kuin vetää kääpähattu päähän ja hakeutua kaltaistensa seuraan Kalevankankaan hautausmaalle! Muutakin mainiota tähän viikkoon mahtuu. Toinen velopunk-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia on parhaillaan painettavana, ja se ilmestynee Turun kirjamessujen alla. Romaanihan on jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle esikoisromaanilleni Ei kaikki pinnat kireällä, mutta tapahtumat sijoittuvat puoli vuosisataa myöhempään aikaan ja Bataranam on muuttunut melkoisesti. Vaan ydin pysyy: luvassa on taas päätöntä kohellusta ja liioitellun kohtalokkaita juonenkäänteitä. Niin ja yhdysvaltalaiskustantajani Microcosm Publishing on vähitellen alkanut promota</a> tammikuussa ilmestyvää Dragon Bike -antologiaa</a>. Antologiassa oleva novelli Beasts of Bataranam on ensimmäinen alun perin englanniksi julkaistava novellini, ja siinä päästään tutustumaan Bataranamin meininkiin 1800-luvulla, kun maa oli vielä Hollannin siirtomaa. Ei siis ihan huono meininki! Nyt äkkiä jotain pöhinää! 2019-08-10T00:00:00+00:00 Toinen velopunk-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia ilmestyy pian! Omalta osaltani kirjan tekemisen raskain urakka on jo takana, joten voin vaihteeksi rentoutua ja tuhlata aikaa esimerkiksi kirjatrailerin askartelemiseen. Jotenkas olkaatten hyvät, nauttikaa tästä parin minuutin pöhinäntäyteisestä matkasta Bataranamiin! </iframe> Retkikunnan lokikirja, 1049. päivä 2019-07-07T00:00:00+00:00 Tyhjän arkin retkikunnan</a> zinen toinen numero on ilmestynyt. Zinen voi ladata maksutta tästä</a>. Sen voi myös ostaa painettuna 2,50 euron hintaan joltakulta retkikuntalaiselta, jolla niitä sattuu olemaan. Painos on rajoitettu, tämä tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa hankkia pikimmiten! Toisessa numerossa mm. esitellään erilaisia ideointitekniikoita ja tutustutaan Scrivenerin varjoon jääviin kirjoitusohjelmiin. Mukana on myös novelleja, raapaleita ja sarjakuva. Ja tietenkin upeaa kansitaidetta. Jos muuten et ole vielä lukenut zinen ensimmäistäkään numeroa, niin tutustu toki siihenkin. Sen painos on jo loppunut, joten sinun on tyytyminen verkkoversioon</a>. Haja-ajatuksia Batarajoen rannalta 2019-06-30T00:00:00+00:00 Eräs tarkkaavainen lukija kertoi joutuneensa miettimään oikeinkirjoitussääntöjä luettuaan Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista joen nimen muodossa ”Batara-joki”. Kiitos tarkkaavaisen lukijan huomasin tosiaan tehneeni tässä oikeakielisyysvirheen! (Ja totta kai mieltäni lämmittää se, että oikeakielisyyttäni pidetään yleisesti niin hyvänä — vaikken ole pyrkinyt puritanistin mainetta edes luomaan — että lukija alkaa kyseenalaistaa omaa tietämystään myös tapauksissa, joissa lukija on oikeassa ja minä väärässä.) Kuten Kielikello kertoo</a>, oikea muoto on Batarajoki. Oikeastaan joen nimi on yksinkertaisesti Batara, mutta koska kyseessä on kuvitteellinen maantieteellinen paikka, katsoin etenkin romaanin alkupuolella tähdelliseksi lisätä sanaan määriteosan, joka kertoo kyseessä olevan joen, jotta lukijan ei tarvitsisi aiheettomasti miettiä, mistä on kyse. Ja tässä tein valitettavan kielivirheen ja käytin yhdysmerkkiä. Olen syvästi pahoillani tästä kömmähdyksestä, joka lienee päätynyt myös pariin Bataranamiin sijoittuvaan ja jo julkaistuun novelliin. Jatkossa (muun muassa syksyllä ilmestyvän toisen romaanin Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia kohdalla) lupaan olla Batarajoen oikeinkirjoituksen suhteen huolellisempi! Ananas ei ole arka asia 2019-06-20T00:00:00+00:00 Ääreksen tuore antologia Äänellä jonka kuulet: spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta on de facto ilmestynyt! Antologiaan ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Heidi Airaksinen, Edi Kabon, Nalle Mielonen ja Asa Palo. Antologian on toimittanut Joona Koiranen, ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen. Oheisessa kuvassa olen juuri avannut tekijänkappalepaketin ja laskenut hipelöimäni kirjan polvelle kuvaamista varten. Totta kai kuvan laatu on huono, mutta siinä eletään hetkessä! Oma velopunk-novellini antologiassa on Pure mun ananasta, joka sijoittuu Bataranamiin jonnekin toisekslähitulevaisuuteen. Aikajanasta kiinnostuneille: syksyllä ilmestyvä toinen Bataranam-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia</a> sijoittuu lähitulevaisuuteen ja tämä novelli noin vuosikymmenen romaanin jälkeen, ja novellissa seikkailee myös samoja henkilöitä kuin romaanissa. Pure mun ananaassa Murican salaisen palvelun agentit saavat tehtäväkseen soluttautua Bataranamin roistovaltioon murhaamaan entisiä yhdysvaltalaisia loikkareita, jotka koetaan Muricalle uhaksi. Ja kun Bataranamissa ollaan, kaikki ei mene aivan ohjekirjan mukaan eikä synkimpäänkään asiaan suhtauduta liian vakavasti. Antologian teeman mukaisesti sukupuolen moninaisuus näkyy päähenkilöissä. Antologiaa on saatavana vain painettuna, ja se kannattaa tilata kustantajan verkkokaupasta. Tai jos satut näkemään minut kasvokkain, niin minulla on muutama tekijänkappale vielä jäljellä ja luovun niistä mielelläni. Palaset loksahtivat kohdalleen 2019-05-12T00:00:00+00:00 Olen avannut uuden, hyvin spesifin kirjablogin osoitteessa https://pixelfed.fi/blogsahtelua</a>. Blogaan sinne kuvan lukemani kirjan sivusta, kun kohdalle osuu sivu, jossa palaset loksahtavat kohdalleen. Aaargh! Voisiko tympeämpää ja ylikäytetympää metaforaa edes olla? Revin kuvitteelliset pelihousuni ja kuvitteellinen otsasuoneni räjähtää aina, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Ettäs tiedätte! Blogialustana on siis Pixelfed, joka on muuten kuin Instagram, mutta paljon parempi. Blogia voi seurata millä tahansa fediversumissa olevalla tilillä (voit vaikka avata oman tilisi pixelfed.fi</a>-palvelimelle) tai tilaamalla Atom-fiidi</a>. Aaarghailemisiin! Lukuvuosi 2018 numeroina ja sanoina 2019-01-02T00:00:00+00:00 Jo vuosi sitten vuoden aikana luettuja kirjoja summaillessani totesin, että luin varmaankin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Ja nyt voin jälleen sanoa saman: vuonna 2018 luin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Pidän lukemisistani kirjaa ennen kaikkea Goodreadsissa, ja sinne kilahti yhteensä 160 luettua kirjaa. Kasvua viime vuoteen — saati sitä edeltäneisiin vuosiin — kertyi todella paljon. Vuonna 2018 luinkin suhteellisen tavoitteellisesti. Varsinaista kappalemäärätavoitetta minulla ei vuoden alussa ollut, mutta jo helmikuussa huomasin pyrkiväni lukemaan joka kuukausi 13 kirjaa. Tähän vähimmäismäärään ylsinkin lopulta joka kuussa, ja yhteensä tavoite ylittyi kolmella. Mutta alun perin ihan vuoden alussa asetin tavoitteeksi vain, että luen joka päivä vähintään sata sivua. Ei siis keskimäärin sata sivua päivässä, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Ihan joka päivä en tässä onnistunut, ja alle sataan sivuun jääneitä päiviä mahtui vuoteen ehkä parikymmentä (en pitänyt tarkkaa lukua), ennen kaikkea silloin, kun oli kovasti kiirettä töiden tai kirjoittamisen kanssa. Mutta harvana päivänä sata sivua riitti; jos olisin lukenut joka päivä vain sata sivua, koko vuoden sivumäärä olisi ollut hiukan päälle 36 500. Lopulta luin kuitenkin yli 50 000 sivua. Ja kuulkaas nyt, minkä vääryyden tässä ehdin vielä aivan viime hetkillä kokea: Joulun aikaan näytti siltä, että minun on mahdollista päästä tasan 160 kirjaan ja tasan 50 000 sivuun, jos vain valitsen loppuvuoden kirjat huolella. Ja minähän valitsin, laskin moneen kertaan, millä kirjojen yhdistelmällä saan Goodreadsin tilastoihin tasan 50 000 sivua. Viimeisen kerran laskin 30.12., kun aloitin vuoden viimeisen kirjan, ja totesin, että kyllä, tämän luettuani saan kauniin tasaluvun. Mutta sitten joku pers-einari meni ja päivitti jonkin vuoden aikana lukemani kirjan tietoja niin, että kokonaissivumäärä kasvoi hupsista vain 163:lla — ja minun kaunis tilastoni meni pilalle. Pilalle! Aina vain kranttu</h3> Olen huomannut antavani kirjoille Goodreads-tähtiä paljon kitsaammin kuin useimmat muut käyttäjät. En tiedä, mikä on perimmäisenä ilmiön takana. Joko arvioin kirjoja ankarammin kuin muut lukijat, tai sitten muut lukijat jättävät tähdittämättä kirjat, joista eivät pidä kovin paljon. Joka tapauksessa vuonna 2018 lukemani kirjat saivat minulta keskimäärin 3,06 tähteä, ja tähdet jakautuivat seuraavasti (jälleen kerran melko symmetrisesti): ⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl ⭐⭐⭐⭐ 46 kpl ⭐⭐⭐ 69 kpl ⭐⭐ 32 kpl ⭐ 7 kpl Yksi uusi kieli</h3> Taulukossa on muita mielenkiintoisia tilastotietoja vuonna 2018 lukemistani kirjoista. Huomionarvoista on etenkin se, että vuonna 2018 luin ensimmäistä kertaa kirjoja espanjaksi. Ruotsinkielisten kirjojen määrä jäi hämmentävän pieneksi. Suomenkielinen kirjallisuus on kuitenkin lukulistalla edelleen erittäin hallitseva, sillä vain vajaan neljäsosan kirjoista luin jollain muulla kielellä. </th> kaunokirjoja</th> tietokirjoja</th> yhteensä</th></tr></thead> suomeksi</td> 108</td> 13</td> 121</td></tr> - alkukielisiä</td> (59)</td> (7)</td> (66)</td></tr> - suomennettuja</td> (49)</td> (6)</td> (55)</td></tr> englanniksi</td> 23</td> 3</td> 26</td></tr> hollanniksi</td> 8</td> 1</td> 9</td></tr> ruotsiksi</td> 1</td> 1</td> 2</td></tr> espanjaksi</td> 2</td> 0</td> 2</td></tr> yhteensä</td> 142</td> 18</td> 160</td></tr> </tbody></table> Vuoden parhaat lukukokemukset</h3> Viiden tähden lukukokemuksista neljä on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Kaunokirjoista on vaikea valita nimenomaan yhtä kaikkein vaikuttavinta ja parasta, mutta ehkä ihan sivun mitalla muita viiden tähden kirjoja paremmin mieleen jäi Saara Turusen Sivuhenkilö, josta kirjoitin mm. seuraavasti: Nyt oli kyllä todella samastuttava lukukokemus. Ehkä yksi kirja kahdestasadasta pääsee samastuttavuudessa edes kutakuinkin lähelle. Ja näin voin sanoa siitä huolimatta, että omassa elämässäni moni asia on mennyt eri tavalla kuin tämän kirjan päähenkilöllä (tai siis sivuhenkilöllä). Turunen on onnistunut tavoittamaan sukupolvikokemuksesta jotain todella olennaista. Niin, kyllä, minä näen tämän ennen kaikkea sukupolvikirjana. </blockquote> Vuoden parhaan tietokirjan valinta on paljon helpompi. Tällä kertaa minuun vaikutti erityisesti Ted J. Raun ja Jerry Koch-Gonzalesin opaskirja Many Voices One Song: Shared Power With Sociocracy, josta kirjoitin mm. seuraavasti: Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi. </blockquote> Vuoden kamalin lukukokemus</h3> Vuonna 2018 tuli luettua myös kaikenlaista paskaa. Yksi syy tähän oli se, että sinnikkäästi suoritin Perkeet-lukuhaasteen. Ja vuoden surkein kirja olikin yksi perkeistä, Sari Luhtasen ja Miikko Oikkosen Nymfit-sarjan toinen romaani Astarten solmu, josta kirjoitin mm. näin: Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti. </blockquote> Eteenpäin kohti lukuvuotta 2019</h3> Viime vuoden lukusaavutus oli sen verran ylivertainen, että ihan oikeasti arvelen lukevani vuonna 2019 vähemmän kuin vuonna 2018. No, aika näyttää. Joka tapauksessa yritän tällä kertaa olla asettamatta itselleni liian kovia määrällisiä tavoitteita, sillä kun ne on kerran itselleen asettanut, niistä on vaikea luopua, jolloin tulee toisinaan väen vängällä luettua enemmän kuin jaksaisi. Vähintään sata sivua päivässä on toki ihan käypä tavoite edelleenkin, eikä 50 000 sivuun ole pakko päästä toista kertaa. Yksi lukulistaa muovaava tekijä on tälle vuodelle laatimani uusi Perkeet-lukuhaaste. Toinen tavoite on lukea hyllystä ennen kaikkea paksuja kirjoja eli aluksi kaikki yli tuhatsivuiset, sen jälkeen yli 700-sivuiset ja sen jälkeen sitten lyhyempiä kirjoja. Saas nähdä, kuinka pitkään tiiliskivien kanssa jaksan tuskailla. Perkeet-lukuhaaste 2019 2018-12-29T00:00:00+00:00 Vuosi sitten keksimme Tyhjän arkin retkikunnassa</a> julkaista Perkeet-lukuhaasteen eli haasteen, jonka suorittaminen olisi mahdollisimman ikävää ja raskasta. Haastekohdat oli muotoiltu niin, että lukemaan joutuisi kaikkea sellaista jämäkirjallisuutta, joka yleensä mieluimmin unohdettaisiin. Haasteen maine kiiri laajalle, mutta suorittajia on löytynyt vain vähän. Itse suoritin haasteen näytösluontoisesti jo keväällä, ja enkös heti suoritettuani alkanut miettiä, että kaipa tämän voisi uusia taas vuonna 2019. Niinpä, rakkaat lukijat, olkaa hyvät: Perkeet-lukuhaaste 2019. Sillä miksi lukea vain helmiä</a>? Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken.</li> Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi.</li> Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide.</li> Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet.</li> Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja.</li> Kirjallisuustieteellinen teos.</li> Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja.</li> Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio).</li> Blogiin tai vlogiin perustuva kirja.</li> Urheilijan elämäkerta.</li> Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy).</li> Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä).</li> Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas.</li> </ol> Kävin Helsingin kirjamessuilla, and all I got were these 44 books 2018-10-28T00:00:00+00:00 Paneelikeskustelussa seurassani Maija Haavisto ja O.E. Lönnberg.</figcaption> </figure> </aside> Huhhuh, taas on selvitty yksistä Helsingin kirjamessuista ja kymmenien tuhansien ihmisten tungoksesta. Itse asiassa tungospaniikki meinasi tänä vuonna iskeä vain yhden kerran, Suomalaisen kirjakaupan todella huonosti suunnitellulla osastolla. Meinaan ihan oikeasti, kenen mielestä on hyvä idea varata iso messuosasto ja pilata se sitten aivan liian kapeilla käytävillä ja hajanaisiksi pilkotuilla pikkuhyllyillä? Sinne keskelle kun joutuu, on vain marginaaliset mahdollisuudet päästä sieltä pois. Noh, onneksi pääsin, tai muuten en kait olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogausta. Mutta murinat sikseen ja iloisempiin asioihin. Lauantaina osallistuin messuilla Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot -paneeliin yhdessä Maija Haaviston ja O.E. Lönnbergin</a> kanssa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun pääsin Helsingin kirjamessujen ohjelmaan omana itsenäni (kerran aiemmin olen esiintynyt taiteilijanimen takana), ja keskustelu soljuikin oikein mukavasti. Niin ikään lauantaina osallistuin Pasilan kirjastossa Nysalor-kustannuksen</a> ja Osuuskumman</a> uutuuskirjojen esittelyyn, jossa Olli Lönnberg (juu, sama tyyppi kuin edellä) haastatteli minua esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä</a> tiimoilta. Tähänhän voisi vaikka tottua (toisin kuin väentungoksiin). Sunnuntaina olinkin sitten messuilla ihan asiakkaan roolissa, ja yhdessä Elmiksen kanssa hamstrasimme kirjaa jos jonkinlaista. Viikonlopun saaliiksi päätyi 44 kirjaa. Kaikki tosin eivät tulleet messuilta, sillä olimme yötä appivanhempien luona ja antikvaristiapeltani liikeni meille yksitoista omintakeista teosta (nämä ovat kuvassa etualalla ja messuostokset takana). Aivan, jotkut naivat rahaa, mutta minä nain kirjoja. rip kirjahyllyt</figcaption> </figure> </aside> Saaliista puolet on kaunokirjoja, kaikki tietenkin ehdottomasti lukemisen arvoisia, koska ne itsellemme hankimme. Mutta hehkutan tässä nyt kuitenkin ennen kaikkea sanakirjahyllyyn tulleita täydennyksiä. Suomen kielen perussanakirja on toki jo muuttunut ajantasaisesta referenssikirjasta historialliseksi hakuteokseksi (koska sen on korvannut Kielitoimiston sanakirja</a>), mutta juuri historiallisena hakuteoksena se onkin edelleen verrattoman arvokas. Minulla ei sitä ole vielä ollut, koska sitä on pitkään ollut kohtuuhintaan saatavana vain pehmytkantisena laitoksena enkä minä suinkaan sellaiseen tyytyisi. Mutta tänä vuonna kovakantista perussanakirjaa löytyi kahden euron osastolta! Täydellisiä sarjoja oli minun saapuessani paikalle enää kaksi (ellei sitten jossakin toisessa laarissa olisi ollut lisää), joten minun lisäkseni vielä jollakulla muullakin oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. Muita hyviä sanakirjahankintoja olivat suomalaisen viittomakielen kuvasanakirja, indoeurooppalaisten kielten vertaileva synonyymisanakirja, kaksiosainen nykyenglannin etymologinen sanakirja sekä latina–englanti–latina-sanakirja. Mutta rip kirjahyllyt. Tämä saalis vie 117 cm hyllytilaa, ja kuinka ollakaan, hyllyistämme puuttui tilaa juuri sen verran. Ja heh, tässä luvussa eivät tietenkään ole mukana kolme viikkoa aiemmin Turun kirjamessuilta hankkimamme 19 kirjaa… Tuo palkittu Bataranam 2018-10-14T00:00:00+00:00 Nörttitytöt</a> järjestivät kesällä kirjoituskilpailun. Menin ja osallistuin. Kirjoitin Bataranamiin sijoittuvan novellin Mielenmuutos, jossa Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista tutut Basara Silva ja Jolanda Harim kohtaavat pari vuotta ennen romaanin kohtalokkaita tapahtumia. Ja novellistani tykättiin, sillä se valittiin yhdeksi kolmesta kilpailun voittajasta! Lue palkintoraadin perustelut Nörttityttöjen blogista</a>. Ah, elämä Bataranamissa on yhtä juhlaa! :D/ Retkikunnan lokikirja on julki! 2018-10-13T00:00:00+00:00 Tyhjän arkin retkikunta</a> on hieno kirjoittajayhteisö. Kun eräs meistä mainitsi toisen Discordin julkaisemasta zinestä ja ehkä ei niin tosissaan kysyi, milloin meiltä ilmestyy zine, innostuimme tietenkin tekemään oman zinen. Nyt pari kuukautta myöhemmin siitä on sitten tullut totta: Retkikunnan lokikirjan ensimmäinen numero</a> julkistetaan tänään 13.10.2018 Jyväskylässä Lokaconin yhteydessä! Painettua zineä saa ostaa kahdella eurolla suoraan retkikuntalaisilta. Painos ei ole kovin iso, joten jos haluat omasi, älä kuhni! Verkkoversion voi ladata ilmaiseksi tästä</a>. Kun kustantaja lisää oman puljunsa kirjoja luki 2018-09-10T00:00:00+00:00 Toukokuussa blogasin lyhyitä arvioitani joukosta Osuuskumman kirjoja. Sittemmin olen ehtinyt lukea niitä taas paljon lisää: kaikki tähän mennessä ilmestyneet suomenkieliset Osuuskumman kirjat olen nyt lukenut. (Olen myös lukenut kaksi myöhemmin tänä syksynä ilmestyvää kirjaa, mutta niistä en tietenkään blogaa tässä.) Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen itse yksi Osuuskumman jäsenistä, mutta en ole henkilökohtaisesti ollut mukana näiden kirjojen tekemisessä. Naamiot</h3> ⭐⭐⭐ Ihan viihdyttävä kokoelma. Ylivertaiseksi helmeksi nousee Artemis Kelosaaren Rutto. Vahvimmat inhon väristykset antaa Heikki Nevalan Grendel. Praedor: kirotun maan kulkijat</h3> ⭐⭐⭐ Jaconia oli minulle ennestään tuntematon maailma, joten en ennen kirjan lukemista oikein tiennyt, mitä olisi odotettavissa. Yllätyinkin ihan iloisesti. Antologian novellit ovat hyvin vahvasti miekkaa ja magiaa, mutta kaikissa tarinoissa on mukana humoristinen ja veijarimainen pohjavire. Ja tarinoiden maailma on siinä mielessä avoin ja monipuolinen, että yksikään antologian novelleista ei tunnu olevan ristiriidassa muiden kanssa, vaikka kirjoittajia on toistakymmentä. Mutta lievää toisteisuuden tuntua kokoelman edetessä silti ehtii tulla. Peruskuvio on aina sama: joukko praedoreja lähtee ryöstämään aarteita Borvariasta, ja heille käy kalpaten joko matkan aikana tai sen jälkeen. Jos lukijana olisi osannut asennoitua siihen, että tämä on se teema jota varioidaan, olisi toisteisuuden voinut ehkä helpommin sivuttaa. Shimo Suntila: Tähtiviima</h3> ⭐⭐⭐⭐ Näppärän viihdyttäviä novelleja. Vaikka aiheena on avaruus, ei ole kyse mistään varsinaisesta kovasta scifistä, vaan tarinat kertovat enemmän ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Jussi Katajala: Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita</h3> ⭐⭐⭐ Katajalan novellit ovat varmaa tasaista laatua: rauhallisesti etenevää toteavaa kerrontaa ja yleismaailmallisesti toistuvien kysymysten käsittelyä aina uudenlaisissa ympäristöissä. Kokoelman novellit on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään nykymaailmamme vaihtoehtohistorioita, joissa Neuvostoliitto säilyi mutta Yhdysvallat hajosi tai joissa Balkanin etniset kiistat ovatkin toteutuneet Suomessa. Tämän osion novellit kiehtoivat minua eniten. Toisen osion novelleissa ihmiset maapallolla kohtaavat muita elämänmuotoja tai ulottuvuuksia. Kolmannessa osiossa liikutaan sitten jo kaukana ulkoavaruudessa ja asutetaan tai tuhotaan muita planeettoja. Kari Välimäki: Todensanat. Lyhytproosaa</h3> ⭐⭐⭐ Oivaltavia ja paikoin surrealistisia tarinoita maailmasta, jonka säännöt ovat lukijalle aina tuntemattomia. Omalla kohdallani tämä arvaamattomuus ja tuntemattomuus myös jonkin verran rajoitti lukunautintoa, samoin kuin kokoelman runsas seksuaalisuus. Steampunk International</h3> ⭐⭐⭐ Kokoelmassa on maistiaisia brittiläisestä ja portugalilaisesta steampunk-novellistiikasta (kolme kummastakin maasta) sekä kolme uusintajulkaisua Osuuskumman aiemmin julkaisemista suomalaisista noveleista. Vaikka maat vaihtuvat, steampunkin keskeiset teemat pysyvät samana: suuruudenhulluja keksijöitä ja salaisuuksia ryöstäviä seikkailijoita. Mixu Lauronen: Kontiainen</h3> ⭐⭐⭐⭐ Oikein toimiva sekoitus muinaissuomalaista elämää ja uskoa, fantasiaa ja dekkaria. Tietäjä Kontiainen kiertää maata ja ratkoo kohdalle osuvia pulmia — ja paljon niitä hänen kohdalleen osuukin! Tapaukset ratkeavat yleensä suhteellisen helposti, eikä kerronnassa koskaan upota liian syvälle kikkailun kiemuroihin. Henkimaailmassa sen sijaan vieraillaan useaan kertaan. Kontiaisen kumppanina liihottaa sympaattinen Varis. Kokoelman lopetuksesta tulee oikeutetusti kylmät väreet. Käärmeenliekit — suomalaisia lohikäärmetarinoita</h3> ⭐⭐ Tämä ei ollut nyt oikein yhtään minun kirjani. Tai siis, näköjään lohikäärmeet eivät ole oikein yhtään minun juttuni. Marraskesi — tarinoita iholta ja ihon alta</h3> ⭐⭐⭐ Argh! Novellit ovat sinänsä ihan hyviä, mutta varsinkin antologian alkupäätä lukiessa kutisi koko ajan niin tuhottomasti, että suorastaan inhotti. Herkkähipiäiset olkoot tältä osin tarkkana. Kristallimeri: tarinoita merirosvoista</h3> ⭐⭐⭐ Janos Honkosen intensiivinen Piru erehtyi vuodella ja Maija Haaviston absurdi Meri vaatii ovat kokoelman valopilkkuja. Muiltakin osin ihan menevää viihdelukemistoa. Murtumia maisemassa — urbaanin löytöretkeilyn antologia</h3> ⭐⭐⭐⭐ Ihan jees kokoelma ihmisen hylkäämissä paikoissa seikkailua. Juonikuvioissa on jonkin verran toistoa — seikkailija joutuu johonkin aikasilmukkaan, seikkailijan löytämä paikka ei olekaan hylätty vaikka siltä näyttää — mutta maisemat ja kehyskertomukset ovat sen verran erilaisia, ettei toisto muutu liian läpilyöväksi. Parhaimmillaan — tai pahimmillaan — lukiessa tuntuu siltä, kuin itsekin keikkuisi kuilun reunalla tai olisi vaarassa jäädä lopuksi ikää jumiin jonnekin. Rocknomicon</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tämä antologia rokkasi! Kun yhdistetään rockelämän kliseet ja spefi, saadaan tietenkin tragikoomista kauhua. Eikä haittaa vaikka kliseitä sopassa onkin, kun ne on kirjoitettu hyvin. Monissa novelleista perusjuonena on paholaisen tai vastaavan kanssa tehty sopimus, taakse jätetyn rankan elämän paluu piinaamaan tai jonkinlainen yhdistelmä näistä. Mutta ei liian monessa, sillä antologiaan mahtuu riittävästi vaihteluakin. Ovelan huumorin ja kauhun yhdistelyssä parhaiten onnistuu Jussi Katajalan Rock’n’roll ei kuole koskaan. Maija Haaviston Perjantai-illan huumaa vie samankaltaisiin toiveikkaan nuoruuden tunnelmiin kuin Elias Koskimiehen Ihmepoika. Janos Honkosen Maailmanlopun meininkiä taas kertoo kaikkien aikojen päätöskeikasta sellaisella intensiteetillä, että iho nousee kananlihalle. Carita Forsgren: Ambrosia</h3> ⭐⭐⭐ Kevyt kertomus siitä, kuinka jumalat ovat syntyneet ja eläneet ja millaisia juonia heillä on ihmisten ja toistensa varalle. Ensikosketus 2018-07-28T00:00:00+00:00 Se tunne kun ensimmäistä kertaa pitää esikoisromaania kädessään. Sen pääsin kokemaan eilen Ropeconissa, jonne Ei kaikki pinnat kireällä saapui aivan painotuoreena. Laatikkokin oli vielä lämmin (jos kohta kuljetus helteessä oli todennäköisempi selitys kuin painokoneen jäännöslämpö). Saattaa olla, että tänään pidän ihan vain vapaapäivän. Ei näin trooppisissa helteissä oikein ajatustyötäkään jaksa, kun ei ole edes pakko. Mutta voi olla, että lipsahdan kuitenkin ajattelemaan uusia bataranamilaistarinoita jossain vaiheessa päivää. Sillä niitähän riittää! Trilogian kakkososa on ollut kustantajan ruodittavana nyt jo kesäkuun puolivälistä asti. Päivänä minä hyvänsä saan viestin, onko kässäri riittävän hyvä vai vaatiiko se vielä isoa työstämistä. Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että on se ihan hyvä, en voi välttyä jatkuvasti esiin tunkevalta ajatukselta, että ei se voi olla niin hyvä kuin tämä ykkösosa. Uutisia odotellessa olen kirjoittanut kaksi novellia Bataranamista. Suunnitelmissa on kirjoittaa niitä vielä enemmänkin, noin yhden novellikokoelman verran, ja joskus tarjota sitäkin kustannettavaksi. Mutta ennen novellikokoelman koostamista on syytä keskittyä kirjoittamaan trilogian päätösosa. Sain tarkoitusta varten jopa apurahan Pirkanmaan taidetoimikunnalta. Kiitos siitä! Syksy meneekin siis rattoisasti Bataranamin kujilla ja viidakoissa. Painokoneet jauhavat jo 2018-07-12T00:00:00+00:00 Esikoisromaani on valmis. Nyt ehkä vihdoinkin uskallan todeta niin. Kesäkuussa tehtiin viimeisiä oikolukukorjauksia, heinäkuun alussa viimeisteltiin taitto. Ja kuulemma maanantaina kirjapaino sai alkaa painaa kirjaa. Ehkä minä päivänä hyvänsä Ei kaikki pinnat kireällä löytää tiensä minunkin käsiini vielä painolämpimänä kappaleena. E-kirjakin on valmistunut, ja ainakin Ellibs</a> myy sitä jo! Ja jos haluat varmistaa itsellesi painetun kappaleen heti kun se saapuu, voit tilata sen vaikka saman tien Osuuskumman verkkokaupasta</a>. Jos muuten et vielä ole tarkemmin perehtynyt siihen, millainen kirja tämä esikoisromaanini nyt sitten on, niin kutakuinkin oikeaan tunnelmaan pääset katsomalla esimerkiksi kirjatrailerin, jonka askartelin jo kesäkuun alkupuolella. Ystäväni M.J. Hook inspiroitui piirtämään traileriin hienot kuvat. </iframe> Esiintymiseni Finnconissa Nyt kun kirjakin on ilmestymäisillään, on myös aika ruveta esiintymään julkisuudessa kirjailijana. Tämän vuoden Finnconissa</a> Turussa esiinnyn kolmessa eri ohjelmanumerossa, kaikki sunnuntaina 15.7.: 11.00–11.45 Hyvän ja pahan yhteiskunta. Spekulatiivinen fiktio ei ole pelkkää klassisen hyvän ja pahan välisen taistelun kuvaamista, vaan sen avulla voi käsitellä arkoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Millaista on hyvän ja pahan välinen suhteellisuus? Seuranani lavalla ovat Samuli Antila, Mia Myllymäki ja Christine Thorel.</li> 14.00–14.45 Pienkustantaja on uusi musta. Miksi spefikustantamoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella? Pienkustantajien edustajat keskustelevat siitä, kannattaako spefin kustantaminen ja missä on heidän markkinarakonsa. Minun lisäkseni lavalla ovat Matti Järvinen, Erkka Leppänen ja Juri Nummelin.</li> 15.00–15.45 Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta? Kirjailijoiden ajatuksia vähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kirjoittamisesta. Kanssani keskustelemassa ovat J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai.</li> </ul> Näiden esiintymisten lisäksi minua voi tulla tapaamaan esimerkiksi Osuuskumman myyntipöydälle sunnuntaina klo 12–13. Finnconin jälkeen seuraava esiintyminen on näillä näkyvin Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereella 1.9.2018, jolloin Saara Henriksson haastattelee minua aiheesta Vallankumous poliittisessa satiirissa. Ja jestas sentään, yleensä kai kirjoille on tapana järjestää julkkarit. Mitähän minä keksisin? En ole yhtään seremoniallinen tyyppi. Mutta on esikoisromaanin ilmestyminen nyt kuitenkin ainakin pienen juhlan aihe, eikö? Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy 2018-07-08T00:00:00+00:00 ⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä on yksi parhaista kirjoista, jotka tänä vuonna olen lukenut. Kuulin käsitteen sosiokratia ensimmäistä kertaa vajaa vuosi sitten Mastodonissa, ja koska organisoituminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat minua käytännössäkin kiinnostavia aiheita, tsekkasin tietenkin, mistä on kyse. Kuulosti hyvältä jo nettisivujen lyhyen johdannon perusteella. Ja tuolloin tätä kirjaa vasta lupailtiin. Nyt kun kirja vihdoin on ilmestynyt, niin täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi. Kyseessä on siis käytännön asioista puhuva oppikirja, jossa esitellyt käytännöt myös perustellaan periaatteellisella tasolla. Jos hallintokulttuuri ei kiinnosta ja hallinnon järjestäminen ei ole ajankohtaista, tästä kirjasta ei varmaan saa kovin paljon irti. Mutta jos mietit usein sitä, miten asioiden tekemisen muiden ihmisten kanssa voisi järjestää paremmin, kiilaa tällä kirjalla saman tien lukulistan kärkeen. Sosiokratiaan voi tutustua myös esimerkiksi kirjan julkaisseen Sociocracy For All</a> -yhteisön sivujen kautta. Posliinimestari kymmenen vuotta 2018-06-23T00:00:00+00:00 Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä ilmestyy elokuussa, mutta sehän ei tietenkään ole ensimmäinen kirjallinen aikaansaannokseni. Tietyssä mielessä voisin esikoisromaanin ilmestymisen yhteydessä juhlia saman tien jo kymmenvuotista taiteilijanuraani, sillä kesällä 2008 aloitin ensimmäisen määrätietoisen julkisen kirjallisuusprojektini, Posliinimestari-blogin. Vähän taustaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kausittaista. Satunnaisia novelleja kirjoitin jo teininä, ja parikymppisenä ryin silloin tällöin jonkin romaaninalun, joka yleensä jäi yhteen tai kahteen lukuun, koska pitkäjänteinen tarinan suunnittelu ei tuolloin ollut vielä vahvuuksiani. Vuonna 2005 sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen kokonaisen romaanimittaisen tekstin: dekkarin, jossa ei oikeastaan ollut muuta hyvää kuin ensimmäinen luku. Keväällä 2008 syntyi toinen romaanikäsikirjoitus, jota kypsyttelin vielä muutaman vuoden ennen kuin tarjosin kustantamoihin, mutta ei sekään sitten koskaan ylittänyt kustannuskynnystä (ja näin jälkikäteen arvioituna ihan hyvä vain — luin tässä talvella pätkiä siitä ja oli aika kehnoa tavaraa). Mutta tuolloin keväällä 2008 olin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä minusta vielä ammattikirjailija tulee, ja ammattilaisuus vaatii tietenkin pitkäjänteisyyttä eikä kausittaisuudella pärjää. No, onneksi olen tässäkin suhteessa nykyään viisaampi. Mutta niin, kun Se Suuri Romaani oli kirjoitettu ja se oli hautumassa, en tietenkään pystynyt heti kirjoittamaan uutta taiteellisesti kunnianhimoista romaania. Jatkuvuuden ylläpitämisen nimissä ajattelinkin kirjoittaa jotain kevyempää. Ja kun tuohon aikaan blogit ja niistä tehdyt kirjat olivat vielä ilmiö, niin päädyin blogimuotoiseen novellistiikkaan. Syntyi Posliinimestari. Jos joku on niin epäonninen, ettei ole päässyt lukemaan Posliinimestaria (blogia ei ole enää olemassa, mutta monet tarinoista löytyvät vielä Wayback Machinen</a> kautta), niin tiivistettäköön blogin perusajatus lyhyesti: pääasiassa Porvooseen sijoittuvia eroottisia tarinoita, joiden päähenkilönä on seksuaalisesti aktiivinen posliinitaiteilija ja jotka on kirjoitettu niin, että lukija saattaisi erehtyä luulemaan niitä tositapahtumiin perustuviksi. Yhteensä näitä tarinoita syntyi noin 45 kappaletta, ja jaksoin pitää blogia enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaksi ja puoli vuotta. Kohokohta oli se, kun kerran löysin Suomi24:stä ketjun, jossa pohdittiin Posliinimestarin henkilöllisyyttä… Projektin varsinainen twisti on kuitenkin se, että porno (juu, tarinat alkoivat kevyen eroottisina, mutta aika äkkiä luiskahdettiin eritepornon puolelle) on niissä vain sivuosassa. Aloin kirjoittaa Posliinimestaria viisi vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut pois rakkaasta kotikaupungistani Porvoosta (ja jos joku tuntee minua enemmän, niin tietää, että Porvoo ei ole alkuperäinen kotikaupunkini, mutta henkinen kotini on kaikkein vahvimmin siellä). Ikävöin tietenkin Porvooseen tämän tästä, ja minulla oli kova tarve muistella etenkin 90-luvun Porvoota ja kaikkea sitä mitä siellä silloin tapahtui. Koska olin 90-luvun lopussa muutaman vuoden ajan ahkera seurakuntanuori, seurakuntaelämä ja uskonto ovat tarinoissa vahvasti esillä. Niinpä Posliinimestari on ennen kaikkea kertomus Porvoosta, mutta tarinoissa nyt vain satutaan nussimaan aika paljon (mitä minä tietenkään en Porvoossa asuessani juurikaan tehnyt). Mutta kaikki projektit kestävät vain aikansa, ja tarinoiden kirjoittamistahti hidastui jo muutaman kuukauden jälkeen. Ei tullut minusta vielä silloin ammattikirjailijaa enkä ruvennut Posliinimestarin hiipumisen jälkeen kirjoittamaan uutta romaania. Seuraava kirjallinen heräämiseni tapahtui vasta vuoden 2011 alussa, jolloin en enää jatkanut Posliinimestaria (viimeisen tarinan kirjoittaminen jäi yksinkertaisesti kesken, kun en enää jaksanut sitä samaa jyystöä — kesken jääneen tarinan nimi oli muuten Kyrpää Ohtaansalmessa), vaan jatkoin vuonna 2008 kirjoittamani romaanin työstämistä. Kesällä 2011 aloin sitten kirjoittaa lastenromaania Pikavuoro keijumaahan, jolla voitinkin yhden kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2011 kirjoitin Nanowrimossa Harjukaupungin salakäytävät -pastissin Rallikaupungin kukkulat, jonka julkaisin omakustanteena nimellä Aulis Hård. Ja näiden kahden romaanin jälkeen olikin sitten taas taiteellisen kukoistuksen aika hiipua toviksi. Loppuun pari fun factia Posliinimestarista: Nappasin nimen Posliinimestari joskus 1999–2002 ilmaisjakelun mukana tulleesta koristelautasmainoksesta. Mainoksessa kaupiteltiin posliinilautasiin maalattuja (tai painettuja ennemminkin) Porvoon nähtävyyksiä — sellaista bulkkia, jota kaupiteltiin monessa muussakin paikassa. Mainostekstin allekirjoituksena oli Posliinimestari, jonka oitis huomasin suhteellisen härskiksi sanaksi.</li> Lopullisen päätöksen Posliinimestari-blogin aloittamisesta tein alkukesästä 2008 istuessani Joensuun kirkossa kuuntelemassa urkukonserttia.</li> 2011 ajattelin, että julkaisisin Posliinimestari-tarinat viitenä ohuehkona omakustannekokoelmana. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa jaksoin tehdä.</li> </ul> Monet Posliinimestari-tarinoiden nimistä olivat sanaleikkejä tai intertekstuaalisia viittauksia. Tässä suhteellisen kattava lista julkaistuista tarinoista: Yksi tykkää äidistä, kaksi tyttärestä</li> Toinen tuleminen</li> Tapahtui kansalaisopiston kurssilla</li> Sukkanauhafeministi</li> Pukki ovella kolkuttaa</li> Pauloissa</li> Palveluammatissahan sielläkin vain ollaan</li> Oon vastarakastunut, muusta välittää en mä voi</li> Naapurin hevostyttö</li> Mieheksi ja naiseksi hän hänet loi</li> Matkaopas löytöretkellä nautintoon</li> Markku, vakuutusmatemaatikko</li> Lihapiirakka kahdella nakilla</li> Läksiäisillä tarjottiin kermatorttua</li> Kyl määki pari kertta Turús</li> Kunnianosoitus Fredrikan tortuille</li> Kun feministilesbo sai kunnolla munaa</li> Kuinka posliinia lasitetaan</li> Kermaperse</li> Kalmankankeana, haamunvalkeana</li> Joulun parhaat lahjat</li> Jotain sinistä</li> Hedelmällistä yhteistyötä</li> Hedelmällistä yhteistyötä 2</li> Halpaa punkkua ja maailmanparannusta</li> Fysioterapiakäynti</li> Eivät kaikki perheenäidit villiinny lomalla, mutta…</li> Anteeksipyynnön suloisuudesta</li> Tuomiokirkon aarteet</li> Talvikauden avaus</li> Se oli yhtä ilotulitusta</li> Posliinimestari intiimissä haastattelussa</li> Juhlakalut itse</li> Jos ei käy flaksi, soita taksi</li> Isänmaan asialla</li> Ensimmäinen kertani — ja toinen</li> Unisex</li> Teidän jälkeenne, herra Mursuviiksi!</li> Hyvä paimen</li> Ruoho on vihreämpää maapallon toisella puolella</li> Oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan</li> Kun juna sukelsi tunneliin</li> </ul> Kun kustantaja oman puljunsa kirjoja luki 2018-05-27T00:00:00+00:00 Osuuskumma on kuuden vuoden aikana ehtinyt julkaista paljon kirjoja. Jopa näin kustantamon väkeen kuuluvana on välillä vaikea ehtiä lukea niitä kaikkia, kun kaikki muutkin kustantamot tuuttaavat koko ajan markkinoille kiinnostavaa luettavaa! Mutta nyt olen vaihteeksi ehtinyt lyhentää rästilistaa myös Osuuskumman osalta. Ei sillä, että vieläkään olisin kaikkia ehtinyt, mutta ne ovat sitten joskus myöhemmin toisen blogauksen asia. Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu</h3> ⭐⭐⭐⭐ Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti. J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit</h3> ⭐⭐⭐ Pseudokeskiaikafantasiamaailmaan sijoittuva homoeroottinen veijaritarina. Oikeastaan erotiikan osuus tarinasta oli ennakko-odotuksiin nähden melko vähäinen ja painopiste oli enemmänkin romantiikassa. Siltä osin kirja on myös erilainen kuin muu aiemmin lukemani homoeroottinen kirjallisuus, sillä yleensä miesten välisiä intiimisuhteita ei kuvata tällaisella herkkyydellä. Noin muuten kirjan maailma on rakennettu suhteellisen levein ja harvoin pensselinvedoin ja perustettu paljolti siihen, mitä pseudokeskiaikafantasiassa yleensä oletetaan. Henkilöt ovat varsinaisia antisankareita, ja vaikka juonittelukuviot yltävät aina kuninkaaseen saakka, kaikki on kuvattu päähenkilöiden näkökulmasta sellaisella kepeydellä, että heidän ei toistuvasta hengenvaarasta huolimatta oleta ottavan asioita kovinkaan vakavasti. Toisin sanoen painopiste on pääparin ihmissuhteessa eikä heidän suhteessaan ympäristöön. Minna Roininen: Pimeänkutojat</h3> ⭐⭐⭐ Rauhallista tahtia etenevää, hitaasti rakentuvaa pienen asetelman kevyttä kauhua, jossa yhden parisuhteen kautta tarkastellaan sitä, miten näemme toisemme ja pidämmekö kiinni omista muistikuvistamme ja käsityksistämme vai oikeasta ihmisestä sellaisena kuin hän kulloinkin vieressämme on. Omaa lukukokemustani jäi häiritsemään se, että pari ilmeisesti keskeistä seikkaa jäi minulle kovasti hämäräksi, enkä nyt ole lainkaan varma, luinko vain jotkin kohdat huolimattomasti, jäikö minulta jotain olennaista tajuamatta vai eivätkö ne seikat lopulta olleetkaan keskeisiä. Mia Myllymäki: Väkevä mieli</h3> ⭐⭐⭐ Olen kuullut sanottavan, että tälle kirjalle on vaikea antaa genremääritelmää. Ei ehkä tarvitsekaan, mutta minulle tämä näyttäytyi kevyesti scifistisenä ihmissuhderomaanina, jossa on lisäksi trillerijuoni. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että ihmissuhteet ovat etusijalla. Reaalimaailmaan verrattuna tämän kirjan maailmassa teknologia on kehittynyt hyvin erikoisella ja epätasaisella tavalla. Tietotekniikka lienee hyvin kehittynyttä, mutta sitä ei käytetä juuri muuhun kuin lääketieteeseen. Liikenteessä on palattu automobiileista hevospeleihin eikä suinkaan siirrytty eteenpäin, ja tietoliikenne perustuu kalliisiin telefonilinjoihin ja paperikirjeisiin. Sekoituksesta syntyy kaikkinensa vähän unenomainen kokonaisuus. Anni Nupponen: Kauheat lapset</h3> ⭐⭐⭐ Omintakeinen ja kiehtova maailma. Itse tarina tuntuu kuitenkin vähän turhan luurankomaiselta. Näillä elementeillä olisi saanut aikaiseksi täyteläisemmänkin romaanin. Hanna Morre: Tuonen tahto</h3> ⭐⭐⭐ Pienimuotoinen ja tiivis kauhuromaani lapsensa menettävästä pariskunnasta, jonka puolisot prosessoivat menetystään ja suruaan kumpikin omalla tavallaan. Hmm niin, minulle tässä kirjassa suurinta kauhua oli se espoolainen rivitalohelvetti, johon Tytti oli päätynyt, joten en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ja Timo oli juuri sellainen paskiainen, että lopussa tuli ihan katarttinen olo. Surupukki — ruotsalaisia tieteistarinoita</h3> ⭐⭐⭐ Kuusi tuoreehkoa ruotsalaista spefinovellia. Jos tämä on edustava läpileikkaus, niin kokonaiskuva näyttäytyy synkkänä ja dystooppisena sossulandiana, jossa yksilön selviytymiskeinona on jallittaa järjestelmää. Antologian vaikuttavin maailmankuvaus on novellissa Pancasila. Antologian sympaattisin hahmo taas on nimieläimeksikin nostettu kääpiövyöhi. Ajantakojat — Kummalinnun munia 3</h3> Nopealukuinen ja koukuttava raapaleantologia: ”Jos tästä vielä yhden… kas, se loppuikin jo!” Voisin antaa neljä tähteä muuten, mutta kun tässä on kaksi minunkin raapalettani, niin ehkä jätän tähdittämättä. Kari Välimäki: Sikafarmari</h3> ⭐⭐⭐⭐ Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä. Maria Carole: Tulen tyttäriä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Freešin oloinen ja elämänmakuinen fantasiatarina, joka keskittyy ihastuttavasti pieniin ihmisen kokoisiin kohtaloihin ja jättää suuret kansojen ja maailmojen legendat sivuosaan. Ja se henkilökaarti, itse kukin jatkuvasti horny on main, kuten nykyään on tapana sanoa. Mutta mikä parasta, vaikka romantiikka ja ihmissuhteet ovat kirjan varsinainen pihvi, niin ah, ihanaa kun kaikki sujuu ilman tarpeetonta toksisuutta! O.E. Lönnberg: Langanpäitä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Taiten tehty kokoelma sivun mittaista proosaa. Vaikka osa tarinoista jäi hämäräksi tai tuskin kosketti, monet nostattivat kylmiä väreitä. Kokoelman ehdoton helmi on Klassinen sivistys. Steampunk! — Silintereitä ja siipirattaita</h3> ⭐⭐⭐ Ihanhan tämän luki. Mutta ehkä en vähään aikaan kaipaa taas steampunkia, siksi samanhenkisiä suurin osa antologian novelleista on, että genre tuntuu vähän kalutulta: eletään pikkusievässä luokkayhteiskunnassa ja tieteen ja mystiikan ristiaallokossa teknologiausko on vankkumatonta. Kokoelman omalaatuisin helmi on Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto. Maija Haavisto: Adeno</h3> ⭐⭐⭐ Jollain lailla unenomaisesti etenevä kertomus, jonka tapahtumat hipaisevat kevyesti ennen seuraavaan tapahtumaan siirtymistä. Kokonaisuus erottuu yksityiskohtien alta hahmotelmana, jossa suuret kysymykset jäävät hämärään, pienten seikkojen varjoon. Christine Thorel: Liskon häntä</h3> ⭐⭐⭐⭐ Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän. Veloiset uutiset jatkuvat! 2018-04-28T00:00:00+00:00 Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä. Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle. Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle! Ursula Le Guin: Maameren tarinat 2018-04-26T00:00:00+00:00 Klassikkotrilogioiden lukemisessa on aina vaarana se, että ne eivät ole minun mielestäni niin hyviä kuin yleinen mielipide antaa ymmärtää — sillä yleinen hyvyyden mielipide syntyy useimmiten nuorena lukeneiden keskuudessa, ja nuorena kirjat iskevät eri tavalla kuin aikuisena. Niinpä pitkään panttasin tätäkin hyllyssä ollutta klassikkoa, kunnes kissa kerran valitsi minulle ykkösosan. Trilogiassa on yleisesti hyvä ja jossain määrin eteerinen tunnelma, joka vie muihin maailmoihin. Mutta tapahtumien osalta trilogia on hyvin epätasainen ja monin paikoin suorastaan tylsä. Erityisesti minua ärsyttää tosinimi-järjestelmä, sillä siitä tulee ikävän creepyt deadnaming– ja sukupuoliessentialistivibat. Mutta toisaalta trilogia on lähes 50 vuotta vanha, ehkä tämmöinen lipsahdus voidaan laskea sarjan vanhuuden piikkiin. (Huomasin muuten nyt tätä kirjoittaessani, että sarjassa on myös osat 4–6, jotka kuitenkin ovat paljon uudempia. Niitä en ole suunnitellut lukevani.) Maameren velho</h3> ⭐⭐⭐ Tämä on taas näitä kirjoja, jotka olisi ehkä pitänyt lukea viimeistään neljännesvuosisata sitten, jotta osaisi arvostaa. Kaunista kieltä ja helppolukuisesti etenevä tarina, mutta noin muuten ei kovin kummoinen. Yksiulotteisia henkilöitä, ohkainen juoni ja kaikki jotenkin pintapuolisesti kerrottua. Sitä paitsi tosinimiin perustuva staattinen essentialismi ontuu filosofisesti sen verran paljon, ettei kirjan taikamaailmakaan tunnu kovin kiehtovalta. Mutta kyllä nuorimmaiseni varmaan tämmöistä tykkäisi lukea. Minä olen auttamattoman yli-ikäinen. Atuanin holvihaudat</h3> ⭐⭐⭐⭐ Jopas. Ykkösosa tuntui vähän kökköpökäleeltä ja naamaan hierottu tosinimi-ideologia herätti inhoreaktion. Mutta kakkososassa päästiin ihan oikean jännitteen pariin, ja ympäristö oli muutenkin kiinnostavammin rakennettu. Höpsö detalji muuten: suomalaisen laitoksen kansikuvassa on vaaleaihoinen mies, vaikka tekstissä ihan selvästi puhutaan tummahipiäisestä. Sitäkö se 70-luvun markkinointi vaati? Kaukaisin ranta</h3> ⭐⭐ Olipas tämä hyvin epätasainen sarja. Tässä osassa oli selvästi olennainen seikkailujuoni, jonka tarkoitus oli nivoa trilogian iso kaari päätökseen. Mutta en oikein löytänyt tästä minkäänlaista jännitettä. Päähenkilöt veneilevät paikasta toiseen, kaikkialla on nuivaa, ja ykskaks pääpahis onkin listitty — mitä tapahtui? Atuanin holvihautojen jälkeen ajattelin, että ei tämä nyt niin huono sarja olekaan, mutta ääh, lässähti aika pahasti. Ja ne tosinimihöpinät tympivät edelleen. Esikoisromaani kustantamon katalogissa 2018-04-18T00:00:00+00:00 Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna</a> tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen: ”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.” 1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa. Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee! </blockquote> Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on! Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto. Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen. Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana 2018-04-15T00:00:00+00:00 C. J. Sansomin historialliset Matthew Shardlake -dekkarit ovat yksi toisensa jälkeen viihdyttäneet minua ihan kiitettävästi. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1500-luvulle kuningas Henrik VIII:n myrskyisälle hallituskaudelle, ja keskiössä ovat uskonnollis-poliittiset kiistat katolisen kirkon ja reformistien välillä. Päähenkilö Matthew Shardlake on oikeusneuvos, jolle kerran toisensa jälkeen osuu kohdalle tapauksia, joita ei ratkota pelkästään kirjoituspöydän ääressä. Sangen usein rikosten lonkerot kurottelevat hovin suunnasta. Ilkka Rekiaron hienosti suomentama sarja on kokonaisuudessaan kelpoa historiallista dekkaria, jonka kokonaissivumäärässä riittää toviksi kahlattavaa. Seuraavassa erillinen arvio sarjan kustakin osasta. 1. Luostarin varjot</h3> ⭐⭐⭐⭐ Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä. 2. Musta tuli</h3> ⭐⭐⭐ Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan. 3. Itsevaltias</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea. 4. Ilmestys</h3> ⭐⭐⭐⭐ Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa. Tässä osassa on myös sarjan lempilauseeni, josta kiitos suomentajalle: ”Huoneesta kuuluva Piersin ääni oli hiljainen mutta veitsenterävä.” 5. Amuletti</h3> ⭐⭐⭐⭐ Tätä historiallisten dekkarien sarjaa on ollut ilo lukea. Ajankohta on valittu taiten, yksityiskohtia on runsaasti (vaikka eihän maallikko niiden todenperäisyydestä voi tietää, mutta se on sivuseikka, ajankuvan tuntu on vahva) ja verkkainen kielenkäyttö sopii hyvin tarinaan. Niinpä edes sarjan viides osa ei tuota pettymystä. Sansom on jälleen kerran punonut juonivyyhden, jonka lonkeroissa riittää hyvinkin setvittävää yli 700 sivun verran ilman pitkäveteisyyden tuntua, ja hänen draamantajunsa on erinomainen. Kielenkäytöstä vielä, että Ilkka Rekiaron suomennos toimii oikein hyvin. Nykypäivänä valitettavan harvoin pääsee lukemaan käännöskirjoja, joista lähtökieli ei paistaisi joka mutkassa läpi, mutta Matthew Shardlake -kirjoissa suomennos on todella luonteva. (Okei, yksi toistuva syntaktinen valinta minua häiritsee, mutta se menee ehkä ammattitaudin piikkiin.) 6. Kerettiläinen</h3> ⭐⭐⭐ Matthew Shardlake -sarjan kuudes ja — loppuratkaisusta päätellen — mahdollisesti viimeinen osa pääsi lukuvuoroon toisena perkeistäpalautumiskirjana, ja siihen se sopi oikein mainiosti. Seitsemän ja puoli sataa sivua kiireetöntä seikkailua hovijuonittelujen pelinappulana, hengenlähtö monta kertaa lähellä, ja kaikki tämä ylimysten uskonkiistojen takia. Sarjan aiempien osien terävyyteen ei kerronnassa ihan ylletä, ja muutenkin maneerit alkavat jo maistua vähän pahviselta. Mutta tämäkään kirja ei petä, jos kohta ei järisyttävän suurta vaikutustakaan tee. Historiallista tarkkuutta en osaa arvioida, mutta Shardlake-sarjan henkilöt ja maailma ovat aina tuntuneet hyvin eläviltä. Kiistat ovat ikiaikaisia, kaikki valtaapitävät juonittelevat samaan tapaan ja radikaalien hihna lipsuu kaikkialla samalla tavalla — tai niin ainakin Sansom meille haluaa kertoa. Sarjan ehdoton ansio on se, että uskonpuhdistuksen ajan tapahtumat, jotka muuten ovat yleensä vain muutama lause koulukirjoissa, konkretisoituvat lukijalle. Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis! 2018-04-14T00:00:00+00:00 En aina jaksa tehdä käännöksiä vapaaehtoistyönä, koska teen niitä kyllästymiseen asti rahasta. Mutta kun jaksan, syynä on se, että olen jostakin asiasta niin innostunut, että haluan saattaa sen yhä useampien saataville. Tällä kertaa olen innostunut Mastodonista</a>. Kyseessä on uudehko sosiaalinen media (projekti alkoi puolitoista vuotta sitten), joka on liittynyt osaksi fediversumia</a>. Ja voisi melkeinpä sanoa, että Mastodon on räjäyttänyt fediversumin suosion aivan uudella tavalla, sillä Mastodoniin on näin lyhyessä ajassa ehtinyt tulla jo paljon enemmän käyttäjiä kuin kaikissa muissa fediversumin osissa on yhteensä. Itse löysin tieni Mastodoniin viime vuoden maaliskuussa, kun eräs tuttu mainitsi asian Twitterissä ja minä uteliaana ryntäsin katsomaan, mistä on kyse. Silloin Mastodonissa oli runsaat satatuhatta käyttäjää, ja määrä kasvoi nopeasti. Ihastuin heti: käyttöliittymä on samankaltainen kuin Tweetdeckissä, ja vaikka tuttuja ei vielä siinä vaiheessa löytynyt, Mastodonissa olo ei tuntunut yksinäiseltä tai ulkopuoliselta, sillä yleisellä aikajanalla vilisi mielenkiintoisia mainintoja ties mistä asiasta. Mutta vanhojen tuttujen puute painaa aina väilllä, ja vaikka Mastodon kasvoi nopeasti, kukaan lähipiiristäni ei tuntenut vetoa sinne. Voi mitä ovatkaan menettäneet! Minä olen tässä vuoden aikana oppinut paljon uutta monista asioista, ja asenteeni moniin asioihin on nykyään erilainen kuin ennen Mastodonin innostavalle ja toiveikkaalle ilmapiirille altistumista. Kyllä, innostavuus ja toiveikkuus ovat mielestäni ilmapiiriä kuvaavimmat sanat: Twitterissä ja FB:ssä niin yleinen myrkyllinen keskustelukulttuuri on Mastodonissa hyvin harvinaista, ja sen sijaan tuntemattomiltakin ihmisiltä saa tämän tästä rakentavia, kannustavia ja kunnioittavia viestejä. Onko vaikea uskoa? No, tule itse katsomaan. Tämän vuoden aikana Mastodon on tosiaan kasvanut melkoisesti, mutta kuitenkin sikäli terveellistä tahtia, että ilmapiiri on säilynyt hyvänä. Käyttäjämäärä on kymmenkertaistunut noin 1,3 miljoonaan, ja suosio kasvaa koko ajan. Ja vähitellen Mastodonissa alkaa näkyä enemmässä määrin myös muita suomalaisia. Ehkä kohta jopa minun tuttujani! Sen vuoksi innostuinkin nyt käyttämään vapaa-aikaani kääntämiseen ja suomensin Mastodonin käyttöliittymän vielä puuttuvat osat (ja korjailin aiemmin käännettyjä osia). Mastodon on tosiaan epäkaupallinen avoimen lähdekoodin projekti, ja kuka tahansa voi osallistua sen kehittämiseen. Jos siis tuntuu siltä, että minun suomennokseni ovat huonoja, niin saa kääntää paremmin! (Niin, mainittakoon vielä se, että uudet suomennokset tulevat käyttöön vasta, kun Mastodonin lähdekoodista julkaistaan seuraava versio ja palvelimet yksi kerrallaan päivittävät uuteen versioon. Todennäköisesti siis vasta versiosta 2.3.4 alkaen pääsee ihailemaan minun suomentamaani käyttöliittymää. Vanhempien versioiden suomennoksista ei voi moittia minua.) Entä miten minut sitten löytää Mastodonista? Tällä hetkellä minulla on kaksi tiliä: @Stoori@wandering.shop keskittyy enemmän kirjoittamiseen ja kieliin, @Stoori@social.coop enemmän osuustoimintaan, yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nördäämiseen. Mutta rajaukset eivät ole kovin selviä ja saatan shitpostata ihan kummalla tilillä tahansa, jos siltä tuntuu.</del> Päivitys 12.5.2019: Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain tiliä @Stoori@polyglot.city</a> kaikkeen postaamiseen. Seuraa siis sitä, jos minun seuraamiseni kiinnostaa. Jo ensimmäinen perje voi tappaa 2018-04-09T00:00:00+00:00 Se on täytetty! Perkeet-lukuhaaste nimittäin. Ylitarulimaisilla henkisillä voimillani sinnittelin läpi kolmentoista ennakkoluuloja herättävän kirjan — ja kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä raportoimaan uroteostani. Kas tässä arviot kaikista lukemistani perkeistä. Kokonaisuudessaan kyllä melkoisia tuuttauksia onnistuin valitsemaan, sillä tähdityksen keskiarvo 2,3 on jopa minulta poikkeuksellisen matala. Ja seuraavaksi on kyllä pakko lukea jotain aivoja puhdistavaa hyvää kirjallisuutta. 1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi — Leo Tolstoi: Sota ja rauha</h3> ⭐⭐⭐ Luin tämän Perkeet-haasteeseen, koska tämä on omassa hyllyssä pisimpään lojunut tiiliskivi. En ihan tarkkaan muista, milloin ostin neliosaisen Sodan ja rauhan kirppikseltä, mutta joskus 1998–2001 se tapahtui. Nyt päästän sen vihdoin eteenpäin. Vaan mitähän tällaisen eeppisen luku-urakan jälkeen nyt sanoisi. Kirjassa on paljon ansiokasta — en ole varsinaisista historialähteistä ikinä lukenut mitään yksityiskohtaista Napoleonin sodista, joten siltä osin Sodan ja rauhan tarjoamat tiedot (sikäli kuin ne ovat historiallisesti luotettavia) sodan kulusta ovat varsin antoisia — mutta sittenkin kirjassa on ihan tolkuttoman paljon ylipitkää ja tylsää tauhkaa. Tarinan kolme osaa ovat sotatapahtumat, Venäjän aateliston naimakaupat ja yleisfilosofinen, paikoin suorastaan teoreettinen jaarittelu, ja monin paikoin osat on runnottu toistensa yhteyteen suorastaan väkinäisen tuntuisesti. Mutta sittenkin, tällaisessa eeppisessä 1800-luvun klassikkoromaanissa on melko pitkälti samanlaiset ainekset kuin esimerkiksi nykyaikaisessa eeppisessä fantasiakirjallisuudessa, toki sillä erotuksella, että fantasiamaailman sijaan tapahtuvat sijoittuvat historialliseen reaalimaailmaan. Paremmalla toimittamisella ja armottomalla tiivistämisellä tästä olisi voinut tulla jotakin. Mutta joo, yli sadan sivun epilogi jätti suuhun vähän happamahkon jälkimaun. Sanotaanko, että tulipa luettua mutta enpä taida toistamiseen. 2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut — Margaret Atwood: The Handmaid’s Tale</h3> ⭐⭐⭐ 90-luvulla IB-lukion englanninkurssia varten suositeltiin hankkimaan tiettyjä romaaneja pokkareina, ja tämä oli yksi niistä. Hankinkin tämän sitten omaan hyllyyni, mutta kävi niin, että en IB-englantia koskaan suorittanut, joten kirja jäi lukematta. No, jossain vaiheessa olen karsinut kirjoja hyllystä enemmänkin, ja muistelisin luopuneeni tästäkin. Mutta tämä nyt kuitenkin on meillä hyllyssä — mitä ihmettä, minähän luovuin tästä! Puolisoni sitten kertoi, että tämä kappale tuli meille erään ystäväni tyhjentäessä kirjahyllyään. Minä siis tosiaan olinkin luopunut omastani joskus, mutta niin vain tämä löytyi hyllystä uudelleen. Ja koska tämän kappaleen historia oli minulle mysteeri, se sopi haastekohtaan hyvin. Mutta niin, itse kirjasta sitten jokunen sana. Nythän tätä kirjaa pidetään kovasti ajankohtaisena ensinnäkin Yhdysvaltain poliittisen tilanteen ja toisekseen kirjasta vastikään tehdyn TV-sarjan takia. Olen siis ajan hermolla! Odotin paljon tiukempaa, armottomampaa ja räväkämpää meininkiä. Oikeasti kirjassa kuvattu maailma on hyvin hidas, hiljainen ja rauhallinen. Kaikki on hyvin säädeltyä, kaikista poikkeamista rangaistaan (paitsi niistä, joita ei huomata), juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. On myös paljon puhuttu siitä, kuinka kirjassa naisilta puuttuu itsenäisyys ja päätäntävalta omaan kehoon, mutta sitä ei sanota, että samanlainen itsenäisyys ja päätäntävalta puuttuu myös suurimmalta osalta miehiä: kaikesta fyysisestä kosketuksesta voidaan rangaista, naisen lähelle pääsevät vain korkeimmassa asemassa olevat miehet, ja hekin ovat riittävän korkeassa vaiheessa usein vasta siinä iässä, että ovat jo melkein seniilejä, ja silloinkin todelliset lihalliset ilot ovat sallittuja vain lainsuojattomissa piireissä ja virallisesti kopulaatiota saa käyttää vain hedelmöittämistarkoitukseen muiden nähden. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tuskallinen maailma kaikille. Sinällään uskottavan oloisesti rakennettu kuvaus siitä, mihin ideologinen (tässä tapauksessa uskonnollinen) fundamentalismi voi viedä, ja kirjassa itsessäänkin tehdään suora rinnastus oman aikansa Iraniin. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan, että tällä hetkellä maailma ei tarvitse dystopioita. Nyt tarvitaan utopioita, nyt tarvitaan toivoa. Jotakin sellaista, mitä voidaan tavoitella, eikä pelkästään sellaista, mitä pitää välttää. Siinä mielessä tämä kirja ei olekaan nyt kovin ajankohtainen, vaan tämän kirjan aika on jo mennyt, varoituksia olisi pitänyt kuunnella kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt katseet on suunnattava siihen, mitä tällaisen maailman jälkeen voidaan rakentaa. 3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä — Mies Reenkola: Suvunjatkaminen aikamme kuvastimessa</h3> ⭐⭐⭐⭐ Mainittakoon heti alkuunsa, että tämän kirjan saamat tähdet ovat ns. härötähtiä. Valitsin kirjan Perkeet-haasteen kohtaan kirja, jonka nimi on todella hämmentävä. Sillä nimenomaan sekä kirjan että kirjailijan hämmentävän nimen vuoksi tämä laatuopus joskus taannoin (vajaa parikymmentä vuotta sitten) tuli kirpputorilta napattua omaan hyllyyn. Kyseessä on gynekologin kirjoittama kansantajuinen esitys ihmisen seksuaalisuudesta. Toinen maailmansota on päättynyt, Natsi-Saksa on kaatunut ja sitä myöten Mies Reenkolan mahdollisuudet jatkaa tutkimuksia puolalaisilla keskitysleireillä ovat lopullisesti kariutuneet. Suomessakin ihmiset muuttavat maalta kaupunkiin ja uudenlainen elämäntapa valtaa alaa… Valistukselle on siis huutava tarve! Noh, kirja on erittäin hämmentävä myös muuten kuin nimensä osalta. Toisaalta lääkäri kirjoittaa asioista niitä mitenkään häpeilemättä ja suorastaan paheksuu uskonnollista moralismia, joka rajoittaa ihmisten seksuaalisuutta. Toisaalta kielikuvat ovat kaiken aikaa aivan käsittämättömän lennokkaita ja suorastaan vulgääreja. Tällaisesta sanailun taidosta olisi moni kaunokirjailijakin kateellinen. Mutta pohjavire on kaiken aikaa se, että seksuaalisuuden ainoana varsinaisena tarkoituksena on suvunjatkaminen. Seksuaalisuus ilman suvunjatkamistarkoitusta on pelkkää hengen rappiota, joka on syytä saada yhteiskunnasta karsittua. Ja onhan niitä kaiken maailman perversioitakin, mutta niistä ei oikeastaan tarvitse pahemmin välittää, missään tapauksessa ei kannata tuomita vankilaan (paitsi jos nyt pederastiksi heittäytyy) ja pahimmat psykopaatit on järkevintä internoida mielisairaaloihin. ”Meillä ei ole mitään, mihin ankkuroida. Me huudamme taivaisiin ja me huudamme tuuliin kuin eksynyt karjalauma. Ja kilvan meidän kanssamme huutavat saksofonit.” </blockquote> Hämmentävää. Ihan saatanan hämmentävää. 4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja — Yrjö Luojola: Voimassa kasvaminen</h3> ⭐⭐ Valitsin tämän Perkeet-haasteeseen oikeastaan siksi, että piti tehdä taustatutkimusta tällaisen hengenmiehen elämästä kirjoittamista varten. Ohut läpyskä täynnä yksinkertaistettuja yleistyksiä kristittyjen jumalan armosta ja rakkaudesta ja kristityn elämään tämän jumalan taholta kohdistuvista odotuksista. Oikeastaan aika lailla sellaista tavaraa kuin odotinkin, joskaan ei lopulta kovin sakeaa. 5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) — M.G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema</h3> ⭐⭐ Jokseenkin kankeasti kirjoitettu murhamysteeri, joka tuntui etenevän liikaa pikkiriikkisten deus ex machinojen avulla. 6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään — John Tiffany, Jack Thorne & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child — Parts One and Two</h3> ⭐⭐ No niin, syy sille, miksi luin koko Potter-sarjan tänä talvena (enkä joskus muulloin), oli kaikessa karuudessaan se, että tämä kirottu kakara oli itseoikeutettu valinta Perkeet-haasteen kohtaan 6. kirja, jota joku on kehottanut välttämään — siksi monasti puolisoni on tuskissaan ulvonut muistaessaan tämän kirjan olemassaolon — eikä tätä tietenkään parannut lukea ilman hyvää käsitystä siitä, mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtuu. Minulla ei ole Pottereihin niin vahvaa tunnesidettä, että tämä kirottu kakara olisi aiheuttanut syvää järkytystä, mutta voin siitä huolimatta todeta, että onhan tämä ihan luokattoman huono jatke erinomaiselle sarjalle. Okei, tämä on näytelmäkässäri, mutta vaikea silti kuvitella, että tällaisella replikoinnilla saisi mitään muuta kuin pökkelönäyttelemistä lavalle. Ihan oikeasti, joka ikinen henkilö on täydellinen idiootti ja kaikki on väännetty rautalangasta (missä on näyttelemiselle jätetty tila?). Harry, Hermione ja Ron ovat lukemattoman monien ihmisten nuoruuden sankareita, mutta tässä heistä on aivan armottomasti tehty vastenmielisiä ja kuvottavia juntteja. Miksi? Eikä se uusi sukupolvi ole yhtään sen parempi. Muka neljätoistavuotiaita, more like neljävuotiaita. Mutta niin, on tässä juonikin. Tämä on kertomus siitä, kuinka vanhempien maine ja odotukset kasaavat paineita lasten harteille. Tämä on kertomus pieleen menneestä isäkapinasta. Tämä on kertomus Voldemortia mahtavammasta Voldemortin tyttärestä, jota ei kyllä ole turhalla järjellä pilattu. Vaan onpahan näistä aiheista kirjoitettu varmasti monta paljon parempaakin kirjaa. 7. Mökki- tai mietelausekirja — Hannu Tarmio: Ajatuksia elämästä, onnesta ja vanhenemisesta</h3> ⭐⭐ Poimin tämän mietelausekirjan eräästä kuolinpesästä varta vasten Perkeet-haastetta varten. Kirja lienee tarkoitettu yleispäteväksi vuosipäivälahjaksi ihmiselle, jota ei tunne kovin hyvin. Sisältökin on kokoelma yleispäteviä lausahduksia alkaen ”mikä ei tapa, vahvistaa” -toteamuksesta, ja välissä on silloin tällöin runoja. Onneksi tämän luki nopeasti. 8. Harlekiini tai muu kioskikirja — Emma Darcy: Myrsky vie, myrsky tuo</h3> ⭐ Olin ostamassa tätä divarista 50 sentillä, mutta koska oli muitakin kirjaostoksia, niin sain tämän kaupan päälle. Siinä varmaan kaikki oleellinen. 9. Omakustannekirja — Boris Hurtta & Tuomas Saloranta: Ne ammoiset</h3> ⭐⭐⭐ Lovecraftilaista kauhua voi usein kuvata tyhjentävästi fraasilla sama mut eri. Tämä sopii etenkin Tuomas Salorannan novelliin. Boris Hurtan puskafarssissa imua on enemmän. 10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyslaarista löytynyt elämäkerta — Pjotr Kropotkin: Vallankumousmiehen muistelmia</h3> ⭐⭐⭐⭐ Kymmenettä perjettä varten luin nämä Kropotkinin (tai kuten tässä vanhassa, vuonna 1910 julkaistussa käännöksessa on käytetty, Krapotkinin) muistelmat. Kirjan päätyminen omaan hyllyyni on tarina sinänsä. Porvoon uusi kirjasto avattiin helmikuussa 2000, ja joulukuussa 1999 vanhassa kaupunginkirjastossa myytiin urakalla poistokirjoja 20 pennillä kappale. Poistohyllyyn oli haalittu kaikki mahdolliset varastonpohjat, jotta muutettavaa olisi vähemmän. Nämä Kropotkinin muistelmat vetosivat minuun nimellään ja nuhjuisella ulkoasullaan — kirjan kannet ovat repeilleet ja selkämykset on ommeltu jotenkuten takaisin kiinni (teippiä ei kirjan korjauksen aikaan taidettu vielä tuntea). Sain siis tämän hienon kaksiosaisen teoksen itselleni 40 pennillä. Mutta se on ollut hyllyssäni lukematta tähän saakka — ja aivan suotta! Kirja nimittäin on mitä mainiointa kerrontaa. Osansa viehätykseen on varmasti vanhalla kielellä, joka on aina yhtä ihanaa (ja tässä lukija pääsee nautiskelemaan jopa metatasolla, sillä toteaahan Kropotkin eräänkin kerran seuraavasti: ”Ranskalaisten kronikkojen vanhanaikuinen lauserakennus ja kielen sisällökkyys tuotti minulle suurta esteetistä nautintoa.”), mutta Kropotkinin tyyli noin muutenkin on kertoa asiat vilpittömän kiertelemättä ja silti hyväntuulinen kare suupielissä. Kirja kertoo paljon enemmän elämästä Venäjällä ja Euroopassa yleensä kuin nimenomaan Kropotkinin elämästä. Samoista aiheista voi lukea paljon esimerkiksi Tolstoin romaaneista, mutta Kropotkinin muistelmista puuttuu kaikki se tarpeeton maalaisromantiikka ja yläluokkainen sentimentaalisuus, joka tekee Tolstoin kirjoista niin pitkäveteisiä. Niinpä esimerkiksi etenkin muistelmien ensimmäinen nide on mitä verrattominta kaunokirjallisuutta. Kerronnan vetävyys hieman rapisee jälkimmäisessä niteessä, mutta aivan viimeisillä sivuilla ote taas jämäköityy siihen malliin, että teoksen loppuun päästyään lukijan mieli on tyydyttynyt. 11. Televisiosarjaan perustuva kirja — Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit 2 — Astarten solmu</h3> ⭐ Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti. Sillä keskenhän ei voinut jättää — ken perkeisiin ryhtyy, se perkeet kestäköön! Tällä kertaa kyseessä oli siis TV-sarjaan perustuva kirja, ja luojan kiitos se on nyt ohi. Mutta 2,50 euroa tuli tähänkin sitten tuhlattua. 12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos — Jarl Fahler: Hypnoosi. Katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan</h3> ⭐⭐ Huh, selvisinpä. Tällä kertaa kyseessä siis on vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos. Muistan hypnoosista puhutun paljon populaariviihteessä (eli sarjakuvissa) silloin, kun olin lapsi, mutta nykypäivänä aihe tuntuu suhteellisen unohtuneelta. Niinpä minun on vaikea sanoa, mikä kaikki tässä kirjassa on ihan pätevää (joskin omalla tavallaan tietenkin vanhentunutta) tiedettä ja mikä pelkkää humpuukia. Juu siis tässä tarkastellaan kaiken lisäksi myös esimerkiksi telepatiaa ihan vakavalla naamalla, ja lihavat ovat leppoisia koska maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa niin sanotaan. Suhteellisen sakeaksi käyvää tekstiä, vaikka alkaakin yllättävän raikkaasti. 13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet — Friedrich Nietzsche: Sålunda talade Zarathustra. En bok för alla och ingen</h3> ⭐ Totisesti, niinmuodoin tuuttasi Zarathustra! Perkeistä viimeinen ja vaikein oli tämä misogyynistä herramoraalia ylistävä yli-ihmisprofetia. Olisin voinut tämänkin kohdan suorittaa helpommin ja valita jonkin vanhan suomennoksen. Mutta ehei, liian helppoa! Albert Ericsson käänsi tämän filosofian klassikon ruotsiksi 1890-luvulla, ja jo vuonna 1903 hän kuoli. Sattumaako? Mutta siis, vastenmielisten opetusten lisäksi kirjasta teki erityisen raskaan lukea se, että tämä tosiaankin on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla ja ylevällä ruotsilla. Monin paikoin minulla oli vaikeuksia ylipäätään ymmärtää, mitä tietyt sanat tarkoittavat. Sinänsä voi tietenkin pohtia, saisinko tästä klassikosta enemmän irti, jos lukisin tämän modernina suomennoksena, ja pitäisinkö tätä yhtä tähteä parempana teoksena. Nyt tosiaan tuo yksi tähti kuvaa nimenomaan subjektiivista lukukokemusta. En muista, koska viimeksi olisin lukenut kirjaa, joka on näin kertakaikkisen unettava. Mutta niin hullu en ole, että tähän pläjäykseen toista kertaa käyttäisin aikaani. Mainittakoon muuten vielä sellainenkin nippelitieto, että hankin tämän kirjan itselleni joulukuussa 1999 samasta Porvoon kaupunginkirjaston tyhjennysmyynnistä kuin juuri tätä ennen lukemani kymppikohman kirjan Vallankumousmiehen muistelmia — yhtä huokeaan 20 pennin hintaan. Pian se on totta 2018-04-01T00:00:00+00:00 Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan. Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin. Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa. Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava. Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana. Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan</a> kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta! Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan! Olipas tiivistahtinen tammikuu 2018-02-01T00:00:00+00:00 Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin. Kirjoitin</h3> Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi. Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan</a> romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista. Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun</a>, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea… No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen. Ja luin</h3> Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan). Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä. Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset 2017-12-29T00:00:00+00:00 Tänä vuonna tuli luettua paljon kirjoja. Aloitin lukemieni kirjojen säännöllisen kirjaamisen vasta vuonna 2013 Goodreadsin myötä, joten sitä edeltäviltä vuosilta voin esittää vain karkeita arvioita. Mutta olen silti sangen varma, että vuonna 2017 luin enemmän kuin koskaan aiemmin yhden vuoden aikana — jopa enemmän kuin yhtenäkään opiskeluvuotena, vaikka silloin tuli kahlattua tentteihin tiiliskivi jos toinenkin. Tällä hetkellä vuoden 2017 lukema on 108 luettua kirjaa, ja kaksi on vielä kesken. Saattaa siis olla, että 110 ehtii täyttyä ennen vuodenvaihdetta. Goodreadsin laskujen mukaan luettuja sivuja on tänä vuonna kertynyt noin 33 000, päivässä keskimäärin 91. Mutta millaisia kirjoja tänä vuonna sitten tuli luettua? Tästäkin on jo monta viikkoa.</figcaption> </figure> Keskimäärin keskinkertaista</h3> Minulla on sellainen tuntuma, että Goodreads-arvostelijana olen keskimääräistä ankarampi. Monien kirjojen tähtijakauma vaikuttaa painottuneen yläpäähän, vaikka olisi odotuksenmukaista, että koko populaation keskiarvo olisi lähellä kolmosta. Näppituntumalta sanoisin, että se on lähempänä nelosta. Oma arvosteluasteikkoni sen sijaan on symmetrisemmin jakautunut. Kaikkien Goodreadsissa antamieni tähtien keskiarvo on 3,14, ja vuonna 2017 lukemieni kirjojen tähdet jakautuvat seuraavasti: ⭐⭐⭐⭐⭐ 3 kpl ⭐⭐⭐⭐ 24 kpl ⭐⭐⭐ 56 kpl ⭐⭐ 21 kpl ⭐ 4 kpl Huippukirjat</h3> Kolmesta viiden tähden kirjasta kaksi on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Vuoden paras kirja oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, jota kommentoin mm. seuraavasti: Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää. </blockquote> Vuoden toiseksi paras kaunokirja oli George R. R. Martinin A Game of Thrones, jota kommentoin mm. seuraavasti: Tästä sarjasta on kuullut paljon, ja ainakin avausosa on maineensa veroinen. Tai siis ainakin melkein. Odotin, että tässä olisi ollut tolkuttomasti seksiä ja väkivaltaa, mutta kumpaakin oli odotuksiin nähden itse asiassa melko kohtuullisesti. Seuraava osa tullee luettua sekin ihan mielellään. </blockquote> Vuoden paras tietokirja oli Steven Flemingin Velotopia, josta sanoin seuraavaa: Velotopia on arkkitehdin kirjoittama kirja, jonka kohdeyleisöä ovat ennen kaikkea arkkitehdit. Mutta kirjan sisältö on sellaista, joka ihan kaikkien olisi syytä omaksua muodossa tai toisessa. — — Aivan erinomaisen tärkeä, innostava ja ennen kaikkea konkreettinen kirja kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista, jossa keskitytään olennaiseen — funktioon — ja jätetään pintakrumeluurit ja nostalgisointi sivuun. Harvoin maailman pelastaminen on kuulostanut näin yksinkertaiselta mutta kuitenkin näin mahdolliselta. </blockquote> Makkelipino</h3> Yhden tähden kirjoista löytyy kolme suomalaista kaunokirjaa ja yksi käännöskirja. Pahin rimanalitus oli 2000-luvun Decamerone -antologia, jota en totisesti pystynyt lukemaan loppuun ja joka oli pakko heittää nurkkaan hysteerisen tuskanitkun saattelemana jo parin novellin jälkeen: Vittu mitä paskaa. Oliko kirjoittajille annettu ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman epäeroottista tekstiä, vai mitä hemmettiä? </blockquote> Häpeähopeasijalle ylsi pornonimi Harald Olausenin Homokalevala, joka niin ikään lensi nurkkaan jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, mutta tällä kertaa ei tarvinnut sentään itkeä: Täysin editoimatonta tajunnanvirtaa, jossa ei edes homostella. Nelisenkymmentä sivua jaksoin lukea, mutta kun siihen mennessä ei tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, minkä takia tähän kirjaan olin tarttunut, niin en vain jaksanut pidemmälle sitä päätöntä mokellusta. Suoraan sanottua heitin kirjan nurkkaan kesken lauseen. Oliko tämäkin paska pakko änkeä kansien väliin? </blockquote> Jukka Mäkisen dekkari Veteen haudattu sentään tuli luettua loppuun asti, mutta aika juuh elikkäs -linjalla mentiin: Tämä nyt vain on kirjoitettu niin huonosti, eikä toimittamiseenkaan ole paljoa resursseja käytetty. Karikatyyrisiä hahmoja ja kömpelöitä juonenkäänteitä. Kirja niille, jotka eivät halua nähdä maailmaa millään tavalla uudessa valossa. </blockquote> Jeffrey Archerin Vain aika näyttää (Only Time Will Tell, suom. Susanna Tuomi-Giddings) päätyi lukulistalle kovin odotuksin, sillä jossain sitä oli verrattu jopa Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kaltaiseksi lukuelämykseksi. No eipä muuten yltänyt lähellekään: Henkilöt ovat pelkkiä pahvikulisseja. He tekevät asioita, he kohtaavat vaikeuksia, vaikeudet selviävät (totta kai jo samassa luvussa, sillä ei kai lukijaa sen pidempään parane pitää jännityksessä) ja he pääsevät eteenpäin, mutta missään välissä ei näy tunteenpilkahduksia. — — Kerronta on äärimmäisen tönkköä. Ajankuvaa luodaan ”se oli juuri silloin tullut muotiin” -tyylisillä anakronistisilla lepsuksilla. — — On kuin lukisi ylipitkää kouluainetta. </blockquote> Hollanti hönkii listoilla</h3> Vuonna 2017 luin kirjoja kolmella kielellä: 84 suomenkielistä</li> 17 englanninkielistä</li> 7 hollanninkielistä</li> </ul> Vuosi oli sikäli harvinainen, että en lukenut yhtään kirjaa ruotsiksi. Kirjoista 39 oli kotimaisia ja 69 ulkomaalaisia. Suomeksi käännettyjä kirjoja tuli luettua siis 45. Kaunokirjoja luin 96 ja tietokirjoja 12. Niin joo, jos ne tällä hetkellä kesken olevat kaksi kirjaa ehtivät loppua tämän vuoden puolella, tilastoihin tulee kaksi suomenkielistä kaunokirjaa lisää, joista toinen on kotimainen ja toinen suomennettu. Perkeet-lukuhaaste 2018 2017-12-29T00:00:00+00:00 Ansiokas Helmet-lukuhaaste</a> tuntuu olevan vuosi vuodelta useamman lukijan suosiossa. Ja hyvä niin! Mutta toisaalta — miksi lukea vain helmiä, kun maailma on täynnä keskinkertaisia ja luotaantyöntäviä kirjoja? Koska jokainen kirja on ihmisen arvoinen, kokosimme Tyhjän arkin retkikunnassa</a> Perkeet-lukuhaasteen, jossa on kolmetoista epäonnista kohtaa (enempää tuskin kukaan jaksaisikaan). Suoritustyyli on vapaa, mutta ankeuden maksimoimiseksi kehotamme tietenkin merkitsemään kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan</del> aina yhdellä kirjalla vain yhden kohdan. Luku”iloa”! Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi</li> Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut</li> Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä</li> Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja</li> Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10)</li> Kirja, jota joku on kehottanut välttämään</li> Mökki- tai mietelausekirja</li> Harlekiini tai muu kioskikirja</li> Omakustannekirja</li> Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyshyllystä löytynyt elämäkerta</li> Televisiosarjaan perustuva kirja</li> Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos</li> Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet (eli kääntäjän kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta)</li> </ol> Nyt lähtee velopunk keulimaan! 2017-11-19T00:00:00+00:00 Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin! Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi. Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu. Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla? Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi: Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.</li> Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.</li> </ol> Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen. Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana. Loppuja, keskikohtia ja alkuja 2017-09-21T00:00:00+00:00 Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin. Näihin on jo totuttu.</figcaption> </figure> Loppuja</h3> Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi. Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua. Keskikohtia</h3> Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti? Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin. Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on. Alkuja</h3> Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.) Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä. Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa? Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä. Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä 2017-08-25T00:00:00+00:00 Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää. Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea. Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla. Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta. Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä. Hello, world! 2017-08-23T00:00:00+00:00 Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Matti Järvisen toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta, Juha Jyrkkäältä, Jussi Katajalalta, Anu Korpiselta, Lucilla Liniltä, Toni Saariselta, Tuomas Salorannalta, Henna Sinisalolta ja Shimo Suntilalta. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa. Lukuhaaste läpäisty 2017-08-17T00:00:00+00:00 Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen: luen tänä vuonna 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en osaa lausua (tarkistamatta lähteistä). Keväällä kävin kirjastossa hakemassa haasteeseen sopivat kirjat, ja kesä on kulunut näitä kirjoja lueskellessa. On yhteenvedon aika. Tämä on hyvä kirja. Lue tämä.</figcaption> </figure> Kokonaisuutena arvioisin, että haasteen kirjat eivät yllättäneet mitenkään myönteisesti. Suurin osa oli minun makuuni vähän turhan pitkäveteisiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta ehkä vika on enemmän minun kranttuudessani kuin kirjoissa. Toisaalta vikaa voi olla myös suomalaisessa kustannusalassa. Nämä kaikki olivat kuitenkin suomennettuja kirjoja ja pääosin marginaalisemmilta alueilta, ja onhan mahdollista, että valtavirran ulkopuolelta suomennettavaksi valitaan lähinnä sellaisia kirjoja, jotka edustavat täysin eri makua kuin minulla on. Mutta eivät haasteen kirjat kiinnostavuudessaan niin hirveästi erottuneet muista lukemistani kirjoista. Annoin haasteen kirjoille keskimäärin 2,82 Goodreads-tähteä, kun kaikkien Goodreads-arvioideni keskiarvo on 3,12. Kenties valitsen keskimäärin enemmän minua miellyttäviä kirjoja silloin, kun en tuijota pelkkää kirjailijan nimeä. Haasteen parhaaksi kirjaksi nousi kirkkaasti Ngũgĩ wa Thiong’on Variksen velho, josta kirjoitin Goodreadsiin näin: ”Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.” Muutenkin afrikkalaisissa kirjoissa tuntui olevan eniten kunnollista asennetta. Myönteisesti yllättivät myös baskikirjat. Huonoimmiksi osoittautuivat itäeurooppalaiset kirjat, ja ne voin aivan surutta niputtaa samaan ryhmään. Harvoin olen lukenut niin rumaa ja ilkeää tekstiä kuin tämän haasteen itäeurooppalaiskirjoissa. Mitä lie historian traumauttamaa luonteenlaatua siinäkin on takana. Niin ikään haasteen kiinalaiskirjat olivat todellinen pettymys, sillä eivät ne olleet mitään oikeita kiinalaiskirjoja, vaan valekiinalaisia, sellaisia länsimarkkinoille tuutattuja orientalistisia mukanäkymiä Kiinaan. Seuraavaksi pitää kyllä etsiä ihan oikeita kiinalaiskirjoja. Lue kaikki arvioni haastekirjoista haasteen Goodreads-hyllystä. Jatkossa suunnittelen tällaisia haasteita vähän huolellisemmin. Mutta ei sillä, eihän haaste olisi haaste, ellei se tuntuisi haastavalta. Nyt taakse jää yks iso yrjökatu 2017-07-15T00:00:00+00:00 Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla. Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen. Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.</figcaption> </figure> Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava. Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista. Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä. Hollanti, tuo mainio maa 2017-06-02T00:00:00+00:00 Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä. Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin</a> keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti. Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa. Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.</figcaption> </figure> Muutakin kuin kanavia ja tasamaata</h3> Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.</figcaption> </figure> </aside> Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla. Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää. Ihan perus Nijmegen.</figcaption> </figure> Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka. Utrechtin jättimäinen rautatieasema.</figcaption> </figure> Huojuvia taloja ja valokuiluja</h3> Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse. Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.</figcaption> </figure> Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran. Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.</figcaption> </figure> Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin. Mielenkiintoisen mekaniikan museoita</h3> Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa. Polkupyörämuseo Velorama</h4> Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama</a> on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen. Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.</figcaption> </figure> Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.</figcaption> </figure> Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla. Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.</figcaption> </figure> Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta. Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.</figcaption> </figure> Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää. Rinnakkaistandem.</figcaption> </figure> Kellopelimuseo Speelklok</h4> Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin</a> kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.</figcaption> </figure> Erilaisia kellopelejä.</figcaption> </figure> Hmmm...</figcaption> </figure> Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.</figcaption> </figure> Hollannin rautatiemuseo</h4> Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa</a> pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa</a> on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen. Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.</figcaption> </figure> Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.</figcaption> </figure> Kummajaisia kaupan</h3> Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin</a>, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan. Sarvijänis eli jackalope.</figcaption> </figure> Räpylijalka on tyrmistynyt.</figcaption> </figure> Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.</figcaption> </figure> Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta. Minä siellä antiikkikaupan peilissä.</figcaption> </figure> Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.</figcaption> </figure> Kirjoja, kirjoja, kirjoja!</h3> Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään. Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa</a> tai Nijmegenin De Feeksissä. Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa. Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.</figcaption> </figure> Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea 2017-05-17T00:00:00+00:00 Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus</a> on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja). Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän. Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin</a> käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana. Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja. Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama. Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan. Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja. Mikä se nimi olikaan? 2017-04-24T00:00:00+00:00 Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen vuodelle 2017: luen 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en (ilman lähteiden apua) osaa lausua. Haaste on oiva tapa saada itsensä lukemaan enemmän länsimaiden ulkopuolelta tulevaa kirjallisuutta, sillä suurimmaksi osaksi länsimaisten nimien lausuminen ei minulle kielitieteilijänä ole mikään ongelma. Toisaalta yksi haasteen haastavimmista osista onkin ollut löytää ehtoihin sopivia kirjoja — kielitieteilijänä minulla on melko hyvä käsitys jos jonkinkielisten nimien lausumisesta, joten suurin osa esimerkiksi Suomessa julkaistuista kirjoista on haasteeseen kelpaamattomia. Lisäksi on vaikea varta vasten etsiä sellaista, mitä ei osaa nimetä, joten haasteeseen sopivien kirjojen löytäminen on ollut melkoista sattuman kauppaa. Ennen tätä päivää olin lukenut vasta yhden haasteeseen sopivan kirjan, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelman Huominen on liian kaukana. Ja vuodesta on sentään kohta kolmannes kulunut, johan tässä on syytä kiristää tahtia! Nyt tahti sitten kiristyy. Paikallinen pääkirjasto suljetaan vapun jälkeen remontin vuoksi heinäkuun loppupuolelle asti, ja kirjoille saa nyt kerralla kolmen kuukauden laina-ajan. Niinpä kävin hamstraamassa kerralla haasteesta vielä puuttuvat 16 kirjaa. Toimin yksinkertaisella tavalla: aloitin kaunokirjahyllyn A:sta ja kävin hyllyjä läpi järjestyksessä ja poimin kirjat, joiden kirjoittajan nimen lausumistavasta en ole varma. Kesän lukulistalla ovat näin ollen seuraavat kirjat: Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Baskikirjailijan nimi on ehkä litteroitu espanjalaisittain, tai sitten baskiksi, enkä tunne baskin äänne- ja kirjainjärjestelmiä. Pelaan varman päälle enkä kuvittele osaavani lausua tätä.</li> Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. Takakannen mukaan kirjan päähenkilö on syntynyt Iranissa. On siis mahdollista, että Ruotsissa asuvan kirjailijan nimi on farsia, mutta voi se olla jotain muutakin kieltä. Ei siis oikeasti mitään hajua.</li> Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär. Taitaa olla unkarilainen nimi. Edes unkarin ääntämiseen en ole koskaan tullut perehtyneeksi!</li> Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu. Ranskahan nyt on periaatteessa ihan helppoa lausua, paitsi kun kohdalle tulee pitkä ja vähän vieraampi nimi. Yläasteranskastakin on jo kulunut yli kaksi vuosikymmentä.</li> Aingeru Epaltza: Rock’n’roll. Taas baskia, ja alkuteoskin on kirjoitettu baskiksi.</li> Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Kiina on todellinen ongelmatapaus. Oletan, että nimi on kirjoitettu pinyinillä, mutta joudun silti myöntämään, että en ole koskaan perehtynyt pinyiniin sen vertaa, että tietäisin, mitä äänteitä sen kirjaimet kuvaavat. Sitä paitsi pinyin on kehitetty mandariinikiinan latinisoimiseen, kun taas kirjailija on kotoisin Etelä-Kiinasta ja siten mahdollisesti muulta kuin mandariinikiinan alueelta, mutta hänen mainitaan olevan kiinalais-brittiläinen, mikä sekin vielä vaikeuttaa nimen lausumista. Ja yksinkertaistetusta kirjoitusasusta tämän kirjan kannessa puuttuvat kokonaan toonimerkit, minkä vuoksi on käytännössäkin mahdotonta päätellä, miten nimi lausutaan.</li> Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys. Monien itäeurooppalaisten kielten tavoin tšekki on jäänyt minulle vähän vieraaksi.</li> Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt. Meksikolaiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjan alun perin espanjaksi. Mutta kun minä opiskelin espanjaa, ¨-aksenttia ei käsitelty ollenkaan. Voin siis parhaimmillaankin vain arvata, miten sukunimi lausutaan.</li> Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa. Intialaiskirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Onko nimi hindiä vai jotain muuta kieltä? Ei aavistustakaan.</li> Alice Kuipers: Terveisin äiti. Luulisi olevan helppoa, tämähän on hollantilainen nimi — paitsi että kirjailija on syntynyt Lontoossa ja asuu Kanadassa, joten on täysin mahdollista, että hän ei lausu nimeään hollantilaisittain. Oikea lausumistapa jää siis arvoitukseksi.</li> Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. Jos voivat ranskalaiset nimet olla välillä vaikeita, niin tässä tapauksessa vaikeutta lisää vielä se, että kirja on 1700-luvulta. Lausuttiinko ranskaa silloin eri tavalla kuin nykyään?</li> Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Jälleen kiinalainen pinyinnimi, josta puuttuvat toonimerkit. Tämä kirjailija on kuitenkin syntynyt Beijingissä, joten nimi on varmemmin mandariinikiinaa.</li> Sławomir Mrożek: Elämää aloittelijoille. Puola on ihan yhtä vieras tapaus kuin tšekki. Aavistus on, mutta ei varmuutta.</li> Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. Kansilehden mukaan ranskalainen afrikkalaistaustainen kirjailija, mutta kansilehti ei määrittele afrikkalaista taustaa sen tarkemmin, että voisin edes yrittää arvata, minkä afrikkalaiskielen mukaan nimi kannattaisi lausua. Ei sillä, että minä niitä niin hyvin tuntisinkaan. En toisaalta ole täysin varma siitäkään, miten nimi ranskalaisittain lausuttaisiin.</li> Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho. Kirjailija on kenialainen, mutta mitä kieltä hänen nimensä on? Oletan, että kikujua, sillä se mainitaan kirjan kansilehdellä teoksen alkukieleksi. No, en osaa lausua kikujua. Saman kirjailijan nimellä James Ngugi suomeksi julkaistu Nisun jyvät on myös haastepinossa, mutta lähinnä siksi, että minulle on oman kirjoitustyön kannalta hyväksi tutustua postkolonialistiseen satiiriin vähän enemmän.</li> Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi… Tämäkin on varmaan ranskalainen nimi.</li> </ul> Kas siinä satsi, jolla saan haasteen täyteen. Toivottavasti kirjojen sisältö on yhtä monipuolista ja yllättävää kuin kirjailijoiden nimistö. Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen 2017-04-11T00:00:00+00:00 Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa nähtiin tällä kertaa dramatiikkaa etenkin kärjen takana. Kolmen suuren puolueen väliset erot mahtuvat runsaan kolmen prosenttiyksikön sisään ja kunkin puolueen muutos ääniosuudessa oli enimmillään vähän päälle prosenttiyksikön. Mutta vaalien todellinen voittaja on vihreät, jonka kannatus kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä. Vastaavasti todellinen häviäjä on perussuomalaiset, jonka kannatus laski 3,5 prosenttiyksikköä. (Katso tulokset ja grafiikat esimerkiksi Ylen sivulta.</a>) Vaalitilastoja voi pyöritellä monella tavalla, ja yksi tapa hämärtää voittajien ja häviäjien valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia on puhua puolueiden saamista valtuustopaikoista. Tällä tavalla tarkasteltuna toki keskusta näyttää ylivoimaiselta puolueelta, joka sai lähes kaksinkertaisen määrän paikkoja vaalien ykköseksi nousseeseen kokoomukseen nähden. Niin ikään suureen voittoon yltäneiden vihreiden 536 paikkaa näyttävät vähiltä perussuomalaisten 769 paikan rinnalla, vaikka vihreiden ääniosuus oli miltei puolitoistakertainen perussuomalaisiin nähden. Epäsuhdan selitys on tietenkin siinä, että valtuustopaikan painoarvo pienessä ja isossa kunnassa on erilainen. Helsingissä on yksi valtuustopaikka runsasta kuuttatuhatta äänioikeutettua kohti, kun taas joissakin pienissä kunnissa valtuustopaikkoja voi olla jopa yksi jokaista neljääkymmentä äänioikeutettua kohti. On siis mielekästä tarkastella, kuinka monta äänioikeutettua kunkin puolueen saamat valtuustopaikat edustavat ja millaisia muutoksia näissä voimasuhteissa on tapahtunut. Käytän lähteenä Oikeusministeriön julkaisemia taulukoita</a>. Tästä syystä lasken valtuustopaikan vallan suhteessa äänioikeutettujen määrään enkä suhteessa kunnan asukaslukuun; näin vältyn yhdistelemästä eri lähteistä saatuja ja eri tavoin kerättyjä tilastoja. Menetelmä on yksinkertainen: Puolueen kunnassa saamat valtuustopaikat kerrotaan kunnan yhtä valtuustopaikkaa vastaavalla äänioikeutettujen määrällä. Näin saadaan puolueen valta yhdessä kunnassa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Lopuksi lasketaan yhteen kaikkien kuntien arvot kullekin puolueelle. Näin saadaan puolueen kokonaisvalta kaikissa kunnissa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Tällä tavalla laskien kokoomus sai 21,2 % valtuustopaikkojen vallasta, SDP 20,3 %, keskusta 18,3 %, vihreät 12,5 %, vasemmistoliitto 8,7 %, perussuomalaiset 8,6 %, RKP 4,6 % ja kristillisdemokraatit 3,5 % (ks. kuvaaja 1). Mielenkiintoinen on havainto, että neljän suurimman puolueen osuus vallasta on suurempi kuin näiden puolueiden saama osuus äänistä. Kaikkien muiden puolueiden osuus vallasta on niiden äänimäärää pienempi. Tältä osin valtuustopaikkojen suurempi määrä pienissä kunnissa tarkoittaa suurempaa valtaa. Erot ovat kuitenkin alle prosenttiyksikön suuruisia, joten epäsuhta ei ole kovin suuri. Kokonaisuudessaan puolueen valtakunnallinen ääniosuus vastaa kohtuullisen hyvin puolueen todellista osuutta kunnallisesta vallasta. Kuvaaja 1: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrä koko maassa.</figcaption> </figure> Tällainen tarkastelu paljastaa myös mielenkiintoisella tavalla, mitkä puolueet saivat lisää valtaa ja mitkä puolueet menettivät sitä. Vaikka valtakunnallisella ääniosuudella tarkasteltuna kaikkien kolmen suuren puolueen (sekä perussuomalaisten) kannatus laski vuodesta 2012, valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrässä eduskuntapuolueista vain kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset menettivät valtaa (ks. kuvaaja 2). Sattumoisin nämä kolme ovat hallituspuolueita. SDP:n osuus vallasta kasvoi hieman, vaikka sen ääniosuus pienenikin. Suurin heilahdus tapahtui vihreiden ja perussuomalaisten akselilla: vihreiden valta kasvoi jopa enemmän kuin perussuomalaisten valta kutistui. Toiseksi suurin voittaja oli vasemmistoliitto, ja myös muut oppositiopuolueet kasvattivat valtaansa. Kuvaaja 2: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrän muutos koko maassa verrattuna vuoden 2012 kunnallisvaaleihin.</figcaption> </figure> Pienten ja suurten kuntien valtuustopaikkojen painoarvon ero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puolueiden valtuustopaikkojen keskimääräistä valtaa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Keskustan 2823 paikkaa edustavat keskimäärin vain 284:ä äänioikeutettua, kun taas vihreiden 536 paikkaa edustavat keskimäärin 1024:ä äänioikeutettua. Muut eduskuntapuolueet asettuvat tasaisemmin välille 433–625 äänioikeutettua paikkaa kohti. Erot kertovat ennen kaikkea siitä, että keskustan valta keskittyy maaseudulle ja vihreiden valta kaupunkeihin, ja muiden puolueiden valta on jakautunut tasaisemmin kaupungin ja maaseudun välille. Vihreitä huimempaa paikkakohtaista valtaa käyttävät kuitenkin feministinen puolue (yksi paikka Helsingissä, 6211 äänioikeutettua paikkaa kohti) ja piraattipuolue (yksi paikka Helsingissä ja yksi Jyväskylässä, 3942 äänioikeutettua paikkaa kohti). Kuvaaja 3: Puolueen valtuustopaikkojen määrä koko maassa ja keskimääräinen äänioikeutettujen määrä yhtä valtuustopaikkaa kohti.</figcaption> </figure> Yhteenvetona voidaan todeta, että näissä kunnallisvaaleissa hallitus hävisi valtaa ja oppositio voitti sitä. Eduskuntapuolueista eniten kasvoi vihreiden valta, peräti 53 %, ja eniten väheni perussuomalaisten valta, peräti 29 %. Lisäksi valtuustoihin pääsi käyttämään valtaa mielenkiintoisia uusia tulokkaita, feministinen puolue ja piraattipuolue. Juuri tämänsuuntaista muutosta tässä maassa tarvittiinkin. Tätäkö kissa lukisi? 2017-03-22T00:00:00+00:00 Paljon lukevana on toisinaan vaikea valita seuraavaa kirjaa. Onhan niitä hyllyssä paljon, mutta minkä niistä nyt nimenomaan aina ottaisi? Taannoin näin Twitterissä kuvan, josta sain ajatuksen kokeilla uutta tapaa valita luettavaa. Kuvassa kissa istui viiden riviin asetetun kirjan takana. Vaikka kyseisen kuvan ottohetken tarkoituksena ei varmaankaan ollut luettavan valinta, minä jalostin siitä sellaisen. Lanseeraan tässä nyt tämän kissametodin: Arvotaan hyllystä viisi satunnaista kirjaa.</li> Asetetaan kirjat riviin pöydälle arvontajärjestyksessä.</li> Odotetaan.</li> Valitaan se kirja, jonka viereen kissa ensimmäisenä asettuu.</li> </ol> Meidän kaunokirjallisuushyllyssämme on noin 480 kirjaa aakkosjärjestyksessä. Arvoin viisi satunnaislukua ja laskin hyllyn vasemmasta yläkulmasta alkaen järjestyksessä ja nappasin satunnaislukuja vastaavat kirjat. Olen hyllymme kirjoista ehkä noin parisataa jo lukenut, joten jos olisi tullut jokin aiemmin luettu, olisin valinnut järjestyksessä seuraavan lukemattoman kirjan. Näin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, vaan kaikki viisi kirjaa olivat aiemmin lukemattomia. Myös jos olisi valikoitunut kirja jatkuvajuonisen sarjan keskeltä tai lopusta, olisin joustanut säännöissäni ja palannut taaksepäin sarjan ensimmäiseen osaan. Näinkään ei tällä kertaa käynyt. Niinpä pöydälle päätyivät seuraavat viisi kirjaa: Carolyn Keene: Neiti Etsivä kohtaa kolmion</li> Neil Gaiman: Fragile Things</li> Robin Hobb: Fool’s Errand</li> Terry Pratchett: Snuff</li> P.G. Wodehouse: Very Good, Jeeves</li> </ol> Sitten vain odottamaan. Mahdollisia tuomareita meillä on kolme, kaikki yhtä laiskoja tarttumaan toimeen. Kahvithan siinä odotellessa ehti juoda, mutta lopulta Säde tomerana lähti täyttämään tehtävää. Onneksi ehdin napata kuvan hänen valinnastaan: seuraavaksi luen Robin Hobbin Fool’s Errandin. Juuh elikkäs. Olen kuullut sarjasta aiemmin, enkä hirveän ylistäviä sanoja. Tämä on kuulemma ensimmäistä trilogiaa siedettävämmän toisen trilogian aloitusosa. Ehkä minä tästä selviän! Kirjojen keskenjättämisprosenttini on kuitenkin vain noin yksi, eli en ole kovin huolissani. Yhtä kaikki armoton kissametodi kannustaa pitämään hyllyssä vain kirjoja, jotka oikeasti haluaa lukea. Säde rankan urakan jälkeen.</figcaption> </figure> Hylsyjä odotellessa 2017-02-21T00:00:00+00:00 Mistä tietää, että talvi on päättymässä? Siitä, että minä taas kolmen kuukauden jälkeen jaksan kirjoittaa blogiin jotain. Tänään on sikäli suuri päivä, että lähetin syyskuussa loppuun kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa muutamaan kustantamoon. Kuvassa ilmeeni, kun odottelen kustantamojen vastauksia. Saattaa kyllä naama väsähtää, jos liian monta kuukautta joutuu tällä tavalla irvistelemään. Käsikirjoitus siis lähti tyrkylle runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen versio valmistui. Silloin sillä ei vielä ollut edes työnimeä, mutta kyllä sellainenkin tässä matkan varrella saatiin aikaiseksi. Varjosi joka ikkunassa ei ehkä ole se, mihin mahdollinen kustantaja sitten lopulta päätyy, mutta minä sentään olen jo ehtinyt tottumaan siihen eikä se nyt niin loputtoman huonoltakaan nimeltä vaikuta. Työnimen keksimisen lisäksi viiteen kuukauteen on mahtunut paljon työstämistä ja jonkin verran uudelleenkirjoittamistakin. Yksi kömpelö juonikuvio lähti kokonaan pois, sen sijaan laajennettiin toista, jo aiemmin hiukan vihjailtua juonikuviota. Kertojaäänien määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Ja muuta sellaista pientä. Erittäin suurta apua työstämiseen oli tammikuussa kokoontuneella romaanileirillä, jossa sain ratkaisevan tärkeää palautetta muilta kirjoittajilta. Leirimuotoinen työskentely on siksi antoisaa, että ilman muuta kannattaa sellaiselle osallistua, jos on tosissaan kirjoittamisensa kanssa. Ja jos sopivia leirejä ei ole muuten tarjolla, niin sitten voi järjestää sellaisen itse — niinhän minäkin tein. Tarvitaan vain muutama muu kirjoittaja, tekstien vastavuoroista kommentointia ja jonkun olohuone. Mutta siellä se poikanen nyt on, isojen petojen raadeltavana. Luulen, että tänään on hyvä ilta lukea Marko Hautalaa. Julkaisuluettelo piteni 2017-02-21T00:00:00+00:00 Osuuskumma on jo muutamana vuonna julkaissut ahkerasti raapaleita eli tasan sadan sanan mittaisia tarinoita. Minä olen ollut hidas astumaan tähän kyytiin, mutta viime syksynä viimein innostuin ja naputtelin jokusen raapaleen. Kaksi niistä päätyi kansiin asti! Glitterin hinta nousussa ja Lomaparatiisin huumassa julkaistiin sekä sähköisessä raapalepalvelussa että tämän vuoden alussa julkaistussa koosteantologiassa Ajantakojat – Kummalinnun munia 3. Minun lisäkseni antologiaan on kirjoittanut seitsemäntoista muutakin osuuskummajaista, ja raapaleita on yhteensä runsaat sata. Mainiota luettavaa taidokkaasti toimitettuna koosteena. Ei kaikki pinnat kireällä 2016-11-21T00:00:00+00:00 Sain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee. Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä. Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä. Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin. Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun): Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.</li> Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.</li> Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.</li> Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.</li> </ol> Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain. Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta. Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi. Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan. Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä. Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin. Kultainen leikkaus kirjallisuudessa 2016-10-10T00:00:00+00:00 Osallistuin vastikään erääseen kirjoittamista koskevaan keskusteluun, joka koski tarinan jäsentämisen tapoja. Esittelin tapaa, jolla minä teen romaanimittaisia tarinoita: mistä aloitan, miten jäsennän, missä vaiheessa siirryn kirjoittamaan. Korostin, kuinka tärkeä vaihe minulle on sijoittaa tarinan tärkein käännekohta kultaisen leikkauksen kohdalle. Erityisesti tämä seikka herätti keskustelijoiden huomion: mainittiin, että ajatus tuntuu kirjallisuuden kohdalla vieraalta, ja kyseltiin, mitä se käytännössä tarkoittaa. Totta kyllä, kultaisen leikkauksen käsite on kirjallisuudesta puhuttaessa hämmentävän vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin intuitiivinen ja monenlaisissa yhteyksissä käytetty estetiikan mittari, ja kultaisen leikkauksen mukaista harmoniaa löytyy taiteen lisäksi myös esimerkiksi luonnosta ja matematiikasta. Miten sitä ei sitten muka sovelleta kirjallisuuteen? Ja mitä sillä kirjallisuudessa voitaisiin tarkoittaa? Muut saattavat esittää asian eri tavalla, mutta minulle se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lineaarisesti (alkaen ensimmäiseltä sivulta ja päättyen viimeiselle sivulle) tarkasteltuna tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensin tuleva on noin 62 prosenttia ja jälkimmäinen noin 38 prosenttia koko tarinasta. Tärkein käännekohta sijoittuu näiden kahden osan väliin. Tärkein käännekohta ei välttämättä ole mikään toiminnantäyteinen kohta, ja usein se onkin varsin hienovarainen tapahtuma, jotain, minkä jälkeen tarinassa ei niin sanotusti voi enää perääntyä. Aiemmin tämä kultaisen leikkauksen arvoinen kohta päätyi tarinoissani melko intuitiivisesti oikealle paikalleen, mutta nykyään suunnittelen sen tietoisesti siinä vaiheessa, kun tarinan kulku on pääosin tiedossa. Mutta en kai minä nyt oikeasti voi olla ainoa, joka tukeutuu kultaiseen leikkaukseen? Vaikka siitä ei nyt puhutakaan, niin kai se silti näkyy julkaistuissa kirjoissa? Kyseessä on kuitenkin harmoninen ja luonnossakin esiintyvä ilmiö, voisi olettaa, että vähintään intuitio (mutta todennäköisemmin suunnittelu) ohjaa menestyvien kirjojen kirjoittajia sijoittamaan tärkeän käännekohdan kultaiseen leikkaukseen. Tarkastelen malliksi joitakin viime vuosina lukemiani ja hyväksi havaitsemiani kirjoja. Huomaa, että seuraavat pätkät sisältävät mainituista kirjoista spoilereita. Jos et säikähdä, avaa pätkät plussasta. Stephen King: Se</summary> Kingin tiiliskiviromaanin tarina polveilee henkilöstä toiseen ja aikatasosta toiseen, välillä on suoraa kerrontaa, välillä on päiväkirjamerkintöjä ja välillä on muistelua. Yhtenä tärkeänä kerronnallisena elementtinä kirjassa on seitsemän Häviäjän muodostama piiri. Kirjan alkupuolella mainitaan siellä täällä, että tunnelma oli odottava, koska piiri ei ollut vielä valmis. Kultainen leikkaus sattuu melko lailla tarkkaan 13. luvun loppuun. 13. luvussa käydään apokalyptinen kivisota, jonka päätteeksi Häviäjien porukkaan liittyy seitsemäs jäsen. Piiri on nyt valmis, ja Häviäjät voivat siirtyä odottamisesta hyökkäykseen. </details> J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta</summary> Tolkienin kolossaalinen teos koostuu kolmesta osasta, mutta niitä on mielekästä käsitellä yhtenä teoksena. Kultainen leikkaus osuu Kahden tornin jälkimmäisen puoliskon (4. kirjan) kolmanteen lukuun nimeltä Musta Portti. Frodo ja Sam ovat edenneet kohti Mordoria, mutta Kauhun Sola on suljettu Mustalla Portilla ja tie tuntuu nousseen pystyyn. Sitten Klonkku kertoo, että on toinenkin tie, ja Frodo ja Sam päättävät luottaa Klonkkuun. </details> Haruki Murakami: 1Q84</summary> Murakamin kolmiosaisen eepoksen kultainen leikkaus on lähes 2. ja 3. osan välissä, ja osien vaihtuminen on ilman muuta tärkeä kohta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kertojina vuorottelevat Aomame ja Tengo, kolmannessa kirjassa mukaan tulee myös Ushikawa. Mutta jos katsotaan tarkemmin, huomataan, että kultainen leikkaus ei osu aivan 2. osan loppuun, vaan 2. osan toiseksi viimeiseen lukuun. Kirja alkaa (1. osan 1. luvussa) siitä, kun Aomame poistuu taksista moottoritiellä, laskeutuu hätätikkaat ja huomaa päätyneensä toiseen todellisuuteen. 2. osan 2. viimeisessä luvussa Aomame yrittää poistua toisesta todellisuudesta alkuperäiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin hän sinne joutui: poistumalla taksista samalla moottoritiellä ja etsimällä samat hätätikkaat. Mutta *täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla* Aomame huomaa, että toisessa todellisuudessa hätätikkaita ei ole eikä hän pääse niitä pitkin pois. </details> Umberto Eco: Ruusun nimi</summary> Econ luostarimysteerissä selvitellään paitsi murhaa myös kirjaston salaisuuksia. Kultainen leikkaus osuu neljänteen päivään kompletorion jälkeen, jolloin salapoliisimme William ja Adlon lähtevät yön pimeydessä selvittämään luostarin kirjaston salaisuutta. Paitsi että he kartoittavat koko kirjaston viimeistä mystistä ja suljettua huonetta lukuun ottamatta, he samalla selailevat innostuneina kirjaston kokoelmissa olevia, heille ennennäkemättömiä kirjoja. Kirjan lopussa kirjasto tuhoutuu tulipalossa. Voidaan siis sanoa, että kirjastosta jäävät jäljelle vain ne riemukkaat muistot, jotka he kultaisen leikkauksen kohdalla ehtivät ammentaa. </details> Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen</summary> Sekalainen seurue on saapunut luostariin hakemaan lääkinnällistä apua. Käy kuitenkin ilmi, että luostarissa vaarat uhkaavat. Kultainen leikkaus on kirjan 2. ja 3. osien välissä, ja 2. osan lopussa luostari on hyökkäyksen jäljiltä pahasti rappiolla ja seurueemme on jo jatkanut matkaa sieltä eteenpäin, kuka milläkin tavalla karkaamalla. Erityisen näyttävän paon on tehnyt Wistan, joka myöhemmin päihittää vastustajansa Gawainin sekä lohikäärmeen. Olisiko niin, että voittaja selvisi oikeastaan jo kultaisessa leikkauksessa? </details> Sarah Waters: Silmänkääntäjä</summary> Watersin viktoriaanisessa seikkailussa vilisee dramaattisia juonenkäänteitä ja matto vedetään lukijan alta moneen kertaan. Yksi tärkeimmistä käänteistä on kuitenkin se, kun Maud saa kuulla, ettei hänen äitinsä olekaan se yläluokkainen rouva, jota hän on äidikseen luullut, vaan hänet on syntymänsä jälkeen vaihdettu toiseen, alaluokkaiseen lapseen, ja nyt huijarit yrittävät erinäisten sekaannusten myötä saada Maudin äidin todellisen lapsen perinnön omakseen. Tämä paljastus tehdään juuri kultaisen leikkauksen kohdalla. </details> Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät</summary> Ollin ja Kertun elokuvallinen rakkaustarina etenee sekä järjestettynä että omalla painollaan. Kultaisen leikkauksen kohdalla tarina hidastuu, kuten kunnon elokuvan kuuluukin, ja Olli ja Kerttu suutelevat ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen ikonisella paikalla — vieläpä samalla paikalla, jossa he ensimmäisen kerran suutelivat kolmekymmentä vuotta sitten. </details> Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi</summary> Mikael piilottelee roskakatoksesta löytämäänsä peikkoa kerrostaloasunnossaan, mutta ajan mittaan piilotteleminen käy yhä vaikeammaksi. Kultaisen leikkauksen paikkeilla, 3. osan lopussa, Mikaelin mustasukkainen rakastaja kohtaa peikon ensimmäisen kerran, eikä mikään enää palaa entiselleen. </details> Yllättävää, eikö? Vai onko sittenkään? Tämän pienehkön otoksen perusteella on hyvin ilmeistä, että kultainen leikkaus elää kirjallisuudessa hyvin vahvana. On itse asiassa aiheellista olettaa, että kirjallisuuden kohdalla asiasta kyllä puhutaan, mutta eri nimellä: tarina jaetaan alkuun, keskikohtaan ja loppuun, ja tärkein käännekohta sijoitetaan keskikohdan lopulle, jolloin se sijoittuu varsin lähelle kultaista leikkausta. Tietenkään jokaisesta kirjasta ei löydy tärkeää (tai tärkeintä) käännekohtaa juuri kultaisen leikkauksen kohdalta. Ei se kirjasta välttämättä huonoa tee. Mutta jos kirja on jotenkin vetämättömästi kirjoitettu tai se tuntuu epätasapainoiselta, voi hyvinkin olla, että sen mittasuhteet ovat tältä osin vähän pielessä. Yksi kultaiseen leikkaukseen liittyvä piirre on sen skaalautuvuus. Logaritmisessa spiraalissa kunkin kahden peräkkäisen osuuden välinen suhdeluku on aina sama, ja Fibonaccin lukujonossa kahden peräkkäisen luvun suhde on aina sama. Tarkastelin edellä kustakin teoksesta vain ensimmäisen tason kultaista leikkausta. On kuitenkin hyvin mahdollista, että kirjoista löytyy myös sisäkkäisiä kultaisia leikkauksia, siis sellaisia, joissa kerran kahteen osaan jaetut osat voidaan jakaa samassa suhteessa uudelleen kahteen osaan aina uudelleen, ja joka leikkauksen kohdalla tarinassa on aina uusi käänne ja tunnelma tihenee. Esteettisten ja harmonisten kuvioiden etsiminen kirjasta on mielenkiintoista, mutta ei siitä kannata itsetarkoitusta tehdä. Sen sijaan kannattaa uppoutua kirjaan ja lukea se ihan kirjana. Jos siitä haltioituu, voi lukemisen jälkeen miettiä, että mikä tämän upean elämyksen sai aikaan. Jos taas kirja on pettymys, voi miettiä, miksi se ei toiminut. Selityksenä voi hyvinkin olla niinkin yksinkertainen asia kuin kultainen leikkaus — tai sen puuttuminen. Eikä raukalla ole edes työnimeä 2016-09-09T00:00:00+00:00 Sulautumassa osaksi Linnamäkeä.</figcaption> </figure> </aside> Nyt tämän kehtaa ehkä sanoa jo julkisemminkin. Romaanikäsikirjoitus saapui nimittäin eilen ensimmäiselle välipysäkille: ensimmäinen raakaversio valmistui 34 410 sanan (eli luddiittien kielellä 120 liuskan) mittaisena. Ja voi luoja mitä sillisalaattia se tässä vaiheessa onkaan — en tohdi itse edes lukea sitä läpi. No, keräilen rohkeutta jonkin aikaa ja lepuutan mieltäni. Melko lailla yllättäen itsellenikin tämä kässäri eteni tähän pisteeseen näin nopeasti. Projektikansio on näköjään luotu kesäkuun 12. päivä eli alle kolme kuukautta sitten. Idea romaaniin syntyi suorastaan yhdeltä istumalta. Olin lukemassa erästä kirjaa, ja siinä sitten heräsi ajatus, että voisinhan minäkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Enkä suinkaan ihan mitä tahansa, vaan tietenkin sitä, mihin kutsumus on voimakkain: 1990-luvun Porvooseen sijoittuvaa maagista realismia. Seuraavaan aamuun mennessä synopsis oli valmis ja saatoin kirjoittaa ensimmäiset tuhatsanaiset. Alku ja loppu tulivat helposti, mutta keskikohtaa piti työstää aivan viime päiviin asti. Ja eiköhän sitä joudu rukkaamaan vielä aika paljonkin. Mutta enpä spoilaile tarinaa tämän enempää vielä tässä vaiheessa. Minulle kirjoittajana tarinoiden tapahtumapaikat ovat aina kaikista tärkeimpiä. Senpä vuoksi lähdin alkuviikosta Porvooseen ihan omalle yksityiselle kirjoitusretriitilleni. Ja jumalat totisesti olivat minulle myötämielisiä! Airbnb:n kautta löysin majapaikakseni edesmenneen kirjailija Jussi Kylätaskun työhuoneen Jokikadun alkupäästä. Kaunista jokirantaa ja kansallismaisemaa katsellen naputtelin viimeiset kymmenentuhatta sanaa neljän päivän aikana. Ja milloin en kirjoittanut, kävelin minulle tärkeissä paikoissa ja annoin Porvoon loputtoman kerroksellisen historian ja magian täyttää mieleni. Sää oli suotuisa ja kaikki jälleen kerran niin kaunista, että ihan kipeää tekee. Ah, kun seuraavan kerran taas tarvitsen oikeanlaisen miljöön kirjoittamiselle, varaan ilman muuta tämän tunnelmallisen ja historiallisen majapaikan uudelleen. Ja toki — myös Jussinhuoneen emäntä Liisa Voima on mitä mainiointa seuraa silloin, kun todella haluaa uppoutua kulttuurikeskusteluun. Nyt olen totta vie väsynyt, ja mieli on haikea, kun Porvoo on taas kerran jäänyt taakse. Mutta muistoissani se säilyy aina, ja toivon pystyväni herättämään nämä muistot tarinoideni kautta eloon. Prosessin etenemistä odotellessa tunnelmoitakoon vähän kuvilla ja musiikilla. Täältä romaanini alkaa: Ja tänne se päättyy: Usein tarinoilla on oma soundtrack. Minun tarinaani kuuluvat ainakin Nypyköiden Hirmumyrskyn aikaan ja Cranberriesin No need to argue -albumi kokonaisuudessaan. Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa! 2016-08-25T00:00:00+00:00 Totisesti: nettikodittomuuden aika on ohi! Viime sunnuntaina löysin Discordin, palvelun, jota voisi kutsua chattipainotteiseksi someksi. Discord on lähtenyt liikkeelle pelaajayhteisöistä ja se on kehitetty tiimipelaajien väliseen teksti- ja puheyhteydenpitoon verkkopelaamisen aikana. Palvelu on kuitenkin niin mukava käyttää ja niin mukavalla tavalla yhteisöllisyyteen viekoitteleva, että hyvin oletettavasti sen suosio lähtee melkoiseen lentoon laajemmankin yleisön kuin vain pelaajien keskuudessa. Se täyttää täysin suvereenisti irkin hiipumisen jälkeensä jättämän aukon ja jättää varjoonsa kaikenlaiset passiivis-aggressiiviset someviritelmät (sellaiset kuin esimerkiksi Facebook). Muiden kuin peliporukoiden yhteisöjen alustana Discordin ura on siis vasta alussa, mutta jo nyt julkisten yhteisöjen (tai Discord-jargonissa palvelimien) hakemistoa selaamalla löytää useampia yhteisöjä, joiden jäseniä yhdistävänä tekijänä on jokin muu kuin pelaaminen. Uusien yhteisöjen löytämisessä on samaa riemua ja maailman avautumisen huikeutta kuin silloin kaksariaikaan, kun kiinteät nettiyhteydet yleistyivät ja irkissä saattoi kotikoneellakin olla täysin rajatta. Mutta kuka tahansa voi perustaa Discordiin myös uusia yhteisöjä, ja siinä hommassa tunnelma on vieläkin mukavampi — vertailukohtaa voisi hakea jopa 1990-luvun purkkikulttuurista. Elikkäs, minäkin olen nyt avannut ensimmäisen julkisen Discord-yhteisöni (yhdessä muutaman muun erittäin hyvän tyypin kanssa). Tyhjän arkin retkikunta</a> on suomenkielinen kirjoittajayhteisö, joka on tarkoitettu kaikille kirjoittajille aloittelevista harrastajista ammattilaisiin. Halusin perustaa tällaisen yhteisön, koska verkossa ei tällä hetkellä mitään vastaavaa ole (millään alustalla) ja koska taannoin toimineella Paperiarkki-foorumilla ja sen irkkikanavalla oli aivan suunnaton vaikutus minun ja monen muun kirjoittamiseen ja elämään ja yleisemminkin Suomen spefikenttään. Toivon Tyhjän arkin retkikunnan voivan vaikuttaa samalla tavoin myönteisesti monien kirjoittajien sosiaaliseen elämään ja kirjoitustyöhön. Kaikki ovat siis tervetulleita Tyhjän arkin retkikuntaan, ja kutsua saa jokainen jakaa myös muille kirjoittajille. Yhteisöön liittyminen vaatii kaksi asiaa: 1) Luo Discord-käyttäjätunnus. 2) Klikkaa tätä kutsulinkkiä</a>. Ja jos haluat jakaa tämän ihanuuden eteenpäin, kopioi vain tuo samainen kutsulinkki matkaan ja kerro vaikka omin sanoin, mistä on kyse. Kutsulinkki on julkinen ja voimassa rajattomasti. Tämä on siis tosiaan vasta alkua Discordin yhteisöjen lisääntyvässä suosiossa, sanokaa minun sanoneen! Nettiyhteisöllisyys as it should be.</figcaption> </figure> Muutosten vuodet 2016-08-10T00:00:00+00:00 Tulinpa tuossa ihan ohimennen huomanneeksi, että vastikään täyttyi kolme vuotta siitä, kun pääsin aloittamaan feminisoivan hormonihoidon. Kun elimistön hallitseva sukupuolihormoni vaihtuu testosteronista estrogeeniksi, tapahtuu tietenkin monenlaista. Tärkeimmät muutokset ovat henkisiä, ja niitä on vaikea kovin tarkasti mitata tai eritellä. Mutta fyysisiäkin muutoksia tapahtuu, ja niistä on paljon helpompi pitää kirjaa. Lyhyesti (ja yksinkertaistetusti) sanottuna aineenvaihdunta ja kehon koostumus muuttuvat erilaisiksi: lihasmassa vähenee ja rasva lisääntyy, ja rasva myös kerääntyy eri kohtiin vartaloa kuin aiemmin. Kun hormonihoito kolme vuotta sitten alkoi, otin tavaksi mitata kerran viikossa mahdollisimman samanlaisissa oloissa (joka keskiviikkoaamu ensimmäisen vessassa käynnin jälkeen ennen mitään syömistä tai juomista) painon sekä rinnan, vyötärön ja lantion ympäryksen. Tarkastelen nyt näissä mitoissa kolmen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Käytän neljän mittaustuloksen eli neljän viikon keskiarvoja, ellen toisin mainitse, jotta satunnaisuuden vaikutukset tuloksiin ovat pienemmät. Paino on kolmen vuoden aikana noussut vaatimattomat 0,8 kg. Muutos on yllättävän pieni siihen nähden, että feminisoivan hormonihoidon yleensä sanotaan nostavan painoa muutamalla kilolla. Mutta painoni ei ole suinkaan muuttunut mitenkään tasaisesti ja vain yhteen suuntaan. Kolme vuotta sitten painoin 62,2 kg ja nyt 63,0 kg, mutta välillä paino on laskenut 60 kiloon ja välillä taas käväissyt 64 kilossa. Mitään varsinaisia elämäntapamuutoksia, kuten oleellisesti erilaisia ruokavalioita tai liikuntatottumuksia, ei tässä ole tietoisesti tehty, mutta elämä nyt ei vain ole koko ajan samanlaista tuubaa, niin kyllähän sitä vaihtelua syntyy. Yleisesti vaikuttaa siltä, että kesällä paino on matalampi kuin talvella, mikä varmaan johtuu aika paljolti siitä, että kesällä tulee käveltyä ja pyöräiltyä enemmän. Rinnanympärys (nännien päältä mitattuna) on vaihdellut mielenkiintoisesti. Lähtötilanteesta 90 cm on käväisty välillä peräti 98 sentissä, ja nyt lukema on 95 cm. Suurin kasvu tapahtui jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, minkä jälkeen lukema pysyi puolisen vuotta suunnilleen samana, ja sen jälkeen rinnanympärys on vähitellen pienentynyt. Koska rintakudosta on kuitenkin tullut ihan mukavasti, rinnanympäryksen myöhempi pieneneminen johtuu epäilemättä lihasmassan vähenemisestä — ehkäpä selkälihakseni ovat nyt sitten surkastuneemmat. Harmikseni en tajunnut, että kannattaisi mitata rinnanympärys myös rintojen alta ja mahdollisesti myös rintakudoksen yläpuolelta. Näin rintakudoksen ja lihasmassan suhteen muutosta olisi voinut tarkastella paremmin. Vyötärönympärys oli alun perin 80 cm, ja nyt se on 74 cm. Suurin osa muutoksesta tapahtui jo ensimmäisen vuoden aikana. Koska paino on noussut hieman ja lihaskudos mitä ilmeisimmin on vähentynyt, on ilmeistä, että rasva tosiaan kertyy nykyään pääasiassa muualle kuin vyötäröön. En kylläkään oikein osaa sanoa minne, koska melkeinpä luuta ja nahkaa minä joka tapauksessa olen. Lantionympärys oli aluksi 90 cm, ja nyt se on 94 cm. Kasvu tapahtui pääosin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana, ja sen jälkeen lantionympärys on sahannut vähän edestakaisin siinä samalla kun painokin on heilahdellut. Vyötärön ja lantion suhdeluku on siis alussa ollut noin 0,9, ja nyt se on noin 0,8. Yhteenvetona voidaan todeta, että suurimmat muutokset kehon koostumuksessa tapahtuvat ensimmäisen vuoden aikana, mutta kyllä vielä kolmenkin vuoden jälkeen tapahtuu vähittäistä muutosta. Jatkan näitä mittauksia edelleen, kunnes näyttää siltä, että mitään hormonihoidon aloittamiseen liittyvää muutosta ei enää tapahdu. Jälkeenpäin voin tosiaan sanoa, että olisi kannattanut mitata muitakin kuin noita tavanomaisia strategisia mittoja. Rintakehän ylä- ja alaosien ympärysmitan lisäksi olisi voinut olla kiinnostavaa mitata hauiksen ympärystä ja ehkäpä reiden ympärystä. Näin lihasmassan muutoksista olisi saanut paremman käsityksen. Nytpä näitä ei ole enää järkeä alkaa mitata, kun muutokset ovat jo tapahtuneet. Hormonihoidon lisäksi aloitin kolmisen vuotta sitten puheterapian, jonka tavoitteena oli löytää feminiinisempi puheääni. Äänihän ei siis estrogeenihoidolla muutu, vaan siihen tarvitaan muita toimenpiteitä. Tästä äänen muutoksesta enemmän seuraavassa videossa, jossa myös luen pätkän iänvanhaa raamatunkäännöstä. (Päivitys 3.11.2024: Video ei ole enää saatavilla.) Tiskikeijun taian avulla sinäkin voit pelastua 2016-07-02T00:00:00+00:00 Finncon</a> on taas Tampereella. Ja sehän tarkoittaa — paitsi sitä, että minä seison Osuuskumman</a> pöydän takana myymässä kirjoja — että voi aivan huoletta pukeutua ihan reilusti överiksi, eikä edes mitenkään erotu joukosta. Minä vedin ylleni tiskikeijun sotisovan, joka tuli joillekuille tutuiksi jo neljän vuoden takaisessa Tampereen Finnconissa. Asussa yhdistelen sekä valmiita vaatteita että itse tehtyjä asusteita. Kukkakuvioinen hame on merkkiä Twentyone ja t-paita Seppälästä. Alun perin käytin asussa vihreitä El Naturalistan remmikenkiä, jotka värinsä puolesta ovat hiukan sopivammat kuin nämä nyt jalassa olleet Fly Londonit, sekä vihreitä päivänkakkarakuvioisia sukkahousuja. Mutta kun ulkona (ja sisällä Tampereen yliopiston päätalossa) on niin turjakkeen kuuma, niin jätin sukkahousut pois, ja senpä vuoksi vaihdoin kengätkin, koska mainitut El Naturalistat hankaavat isovarpaan rakkuloille alta aikayksikön ilman sukkia. Keijuasu tästä kokonaisuudesta syntyy toki vasta siivillä. Nämä siivet olen väsännyt ihan itse: kuumaliimalla olen sutaissut epämääräisiä organzanpaloja paksusta rautalangasta väännettyyn kehikkoon, ja olkahihnat kiristetään (ja siivet nostetaan ylemmäs) irrallisella eteen solmittavalla rusettinauhalla. Siivet hulmuavat erityisen hienosti keinussa — katso gifu jutun lopussa. Hatun inspiraatio on peräisin Moldovan vuoden 2011 euroviisuesityksestä</a>, jossa lavalla liihottaa pasuunakeiju yksipyöräisellään. Kyseinen pasuunakeiju on eittämättä ollut yksi suurimman vaikutuksen minuun tehneistä populaarikulttuurin hahmoista. Töttöröhatun runko on sanomalehtisuikaleilla vahvistettua kartonkia. Tekoturkis on liimattu kartongin päälle ja ommeltu reunasta kiinni hatun sisällä olevaan päänmyötäiseen vuoriosaan, ja koristenauhat on ommeltu turkikseen kiinni. Pysyy yllättävän tukevasti päässä, vaikka minä poropeukalo sen teinkin — ja hiostaa ihan hemmetisti näin kesällä! Taikasauvana toimii luotettava Pirkan tiskiharja — tietenkin samaa sävyä kuin siivet. Ilmeestä päätellen kuvan keiju taisi juuri kuulla, että joku on jynssännyt taikasauvalla homeisia astioita. No ei vaiskaan! Taikasauvaa ei ole tiskivedessä sotkettu, sillä tiskikeijuhan saa astiat puhtaaksi ihan vain yksinkertaisella ranneliikkeellä. Oho! Joku oli unohtanut taikasieniä tiskikeijun tielle. Mitenkähän myyntivuoro nyt mahtaa sujua? No niin, olisihan se pitänyt arvata, että tällaista siitä tulee. Eh, nyt on ehkä paras lopettaa todistusaineiston julkaiseminen, ennen kuin tiskikeijua tullaan syyttämään rehtorien häpäisystä! Tavallaan ympyrä sulkeutui 2016-06-30T00:00:00+00:00 Juhannus, ah, yhtä nihkeä asia kuin mikä tahansa yleinen juhlapäivä. Sellainen, jonka viettämisen voi useimmiten aivan mainiosti jättää väliin. Paitsi että tänä vuonna tuli tehtyä toisin. Lähdin kaveriporukan (!) kanssa juhannukseksi maalle (!!) ja vieläpä ajoin sinne autolla (!!!), vaikka tähän nimenomaiseen kohteeseen olisi päässyt junallakin aivan ovelle asti. Jep niin, juhannus kului Uimaharjun asemalla, jonka remonttia raportoivan blogin mainitsinkin jo taannoin Liebster-haasteen yhteydessä. Ja miksikö sanon ympyrän sulkeutuneen? No, vielä viisi vuotta sitten asuin itsekin Pohjois-Karjalassa. Eihän siellä oikein sosiaalisia piirejä ollut, ja jos joskus onnistui jonkun muualla asuvan tutun houkuteltua käymään siellä, niin se oli oikein vuosisadan tapaus. Kuten juuri viisi vuotta sitten juhannuksena oli, kun kirjoittajakollegat Jyväskylästä ja Tampereelta tulivat paikan päälle tekemään juhannuksesta kaikkien aikojen juhannuksen. Ennen kuin vuottakaan siitä oli kulunut, olin sentään jo saanut aikaiseksi lähteä litomaan koko korpimaakunnasta. Ja nyt minä sitten itse lähdin sinne sulostuttamaan tuoreehkojen tulomuuttajien juhannusta. Mahtavaa oli, ehkä kaikkien aikojen kakkossijalle päässyt juhannus — heti sen viiden vuoden takaisen jälkeen! Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa? 2016-05-26T00:00:00+00:00 Satakunnankatu 21:een valmistui vastikään autopaikaton asuintalo, jossa on 37 asuntoa ja kolme liikehuoneistoa. Uutta ja radikaalia ajatusta kauhisteltiin ja vähäteltiin vähän siihen malliin, että ei kai kukaan nyt voi asua talossa, jos ei saa pysäköidä omaa autoaan oman kiinteistön halliin. Breaking news: 1) Monilla ei ole omaa autoa. Erityisen paljon heitä asuu keskustassa. 2) Naapurikiinteistöissä on pysäköintipaikkoja, ehkä oman auton voi tarvittaessa pysäköidä naapurista vuokrattuun ruutuun. 3) Uudessa talossa ei ole tällä hetkellä yhtään asuntoa vapaana. Näkyvät ne autopaikattomat asunnot hyvin kelpaavan, vaikka ovatkin selvästi keskustan vuokra-asuntojen kalleimmassa ryhmässä. Mietitään tarkemmin tuota kakkoskohtaa. Siinä on oikeastaan jo alkiotasolla ajatus siitä, että asuinalueiden pysäköinti järjestettäisiin kiinteistökohtaisen pysäköinnin sijaan keskitetysti joko erillisissä pysäköintilaitoksissa tai joidenkin tiettyjen asuin- tai liikekiinteistöjen yhteydessä ja pysäköinti hinnoiteltaisiin markkinoilla. Keskusta-alueet olisivat erinomainen paikka aloittaa tällaisen järjestelmän käyttöönotto: Niissä maa on kallista, ja sen myötä myös asunnot ovat kalliita. Tilaa on vähän, ja se olisi syytä käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Autottomien kotitalouksien osuus on suuri. Kotitaloudet tarvitsevat pysäköintipaikkaa iltaisin ja öisin ollessaan kotona, yritykset tarvitsevat samoja pysäköintipaikkoja päivisin, kun niiden työntekijät ovat tulleet keskustaan töihin, joten samoja pysäköintipaikkoja voisi ehkä käyttää useaan eri tarpeeseen. Ja väitän, että jos kaikki pysäköinti (niin pitkäaikainen asukaspysäköinti kuin lyhytaikainen asiointipysäköinti) hinnoiteltaisiin markkinoilla, keskustassa olisi jo tällä hetkellä niin mittavasti ylitarjontaa pysäköinnistä, että juuri mihinkään korttelirakennetta täydentävään uuteen asuintaloon ei tarvitsisi omia pysäköintipaikkoja rakentaa. Esitän väitteeni perusteluksi yhden yksittäistapauksen, mikä ei tietenkään yleisellä tasolla riitä, mutta tämän yksittäistapauksen sijainti ja koko ovat jo itsessään melko edustavia. Yksittäistapaus on valikoitunut sillä perusteella, että satun itse asumaan tässä, joten nämä tiedot ovat helposti käytettävissäni. Kannustan kaikkia muita tekemään vastaavat laskelmat omasta asuinkiinteistöstään, ja näin tapaus kerrallaan saadaan muodostettua jonkinlainen kuva siitä, millainen asukaspysäköinnin tarjonta ja kysyntä Tampereella vallitsee. Satakunnankatu 22 (eli Kuninkaankatu 5) sijaitsee tuon mainitun uuden autottoman vuokratalon naapurissa. Tämä olisi yksi mahdollinen kiinteistö, josta autottoman talon asukkaat voisivat autopaikan vuokrata. Aivan suoraan tämän kiinteistön naapureina sijaitsee kaksi Finnparkin pysäköintilaitosta, P-Anttila ja Plevna. Lyhytaikaista pysäköintitilaakin siis löytyy läheltä ihan riittämiin. Tässä kiinteistössä on 212 asuntoa, kymmenkunta liikehuoneistoa (kauppoja, ravintoloita, muita palveluyrityksiä) ja ihan mainittavasti myös toimistoja. Pysäköintihallissa on 192 autopaikkaa, maan päällä on vielä 10 paikkaa lisää. Kiinteistö on suuri sekä asukas- että kivijalkaliikekiinteistöksi, ja pysäköintihallikin on huomattavan suuri. Kävin laskemassa pysäköintihallissa olevien autojen määrän kahtena eri ajankohtana: viime yönä puolenyön aikaan ja tänään kello 13. Yöllä hallissa oli 102 autoa. Tämän verran hallissa on autoja, kun kaikki muut kuin yövuorolaiset ja autolla lomalle lähteneet ovat kotona (huomattakoon, että nyt ei edes ole lomakausi, joten lomailijoiden määrä ei liene kovin suuri). Päivällä hallissa oli 80 autoa. Tässä on varmasti mukana keskustaan (joko tähän kiinteistöön tai naapurikiinteistöihin) töihin tulleiden, muualla asuvien autoja. Yöllä pysäköintihallin käyttöaste oli 53 % ja päivällä 42 %. Kumpikaan lukema ei ole erityisen korkea, mutta ei myöskään erityisen matala. En tiedä, kuinka suuri osa hallin paikoista on vuokrattu ja kuinka suuri osa vapaana, mutta en usko, että käyttöaste tuosta 53 prosentista kovin paljoa yleensä nousee — sehän on laskettu silloin, kun suurin osa talon asukkaista on kotona. Autottomien kotitalouksien osuus näyttää siis olevan sangen korkea muissakin kuin autopaikattomissa keskustakiinteistöissä. Jos oletetaan, että paikoista noin 60 % on asukkaiden käytössä, naapuritonteille voitaisiin rakentaa 143 autopaikatonta asuntoa lisää ja vuokrata paikat niiden asukkaille, ja vasta tällöin hallin käyttöaste olisi lähellä sataa prosenttia. Mielenkiintoista olisi myös tietää, mikä vaikutus pysäköintihallipaikan hinnalla on kysyntään. Tässä talossa hallipaikan vuokra on 100 euroa kuukaudessa (tai oli kaksi vuotta sitten, kun tähän muutimme ja asiasta kerrottiin, se on voinut muuttua sen jälkeen). Laitakaupungin lähiöiden autopaikkavuokriin verrattuna hinta kuulostaa korkealta, mutta onko se lähelläkään markkinahintaa? Jos hallin käyttöaste on näin matala kuin on, saattaa olla, että asukaspysäköinnin kysyntä on jopa niin heikkoa, että hintaa pidetään liian korkeana. Onko hinta oikeudenmukainen? Jos lasketaan autopaikan neliövuokra ja verrataan sitä saman kiinteistön vuokra-asuntojen neliövuokraan, niin autopaikan vuokra on suunnilleen kolme neljäsosaa asunnon vuokrasta. Asunnossa voi toki asua ja pysäköintihallissa ei, joten ehkä hintaero on siihen nähden oikeudenmukainen. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hinnoittelemalla pysäköintipaikat oikein voitaisiin välttää tarpeettoman pysäköintikapasiteetin rakentamista asuinkiinteistöihin. Ainakaan uutta asukaspysäköintikapasiteettia ei näille kulmille todellakaan tarvita. Neljän vuoden kuiva kausi katkesi 2016-05-11T00:00:00+00:00 Viikko sitten intouduin ostamaan uuden uimapuvun. Aivan heräteostoksesta ei ollut kyse, sillä olin jo vähän miettinyt, että voisin vaikka kokeilla, josko uimahallissa käynti nykyään onnistuisi. Edellisestä uimahallikäynnistäni olikin jo melkein neljä vuotta, ja silloin uinti päättyi siihen, että minut heitettiin hallista ulos ja toivotettiin tervetulleeksi takaisin sitten, kun hoitoni olisivat kutakuinkin päätöksessä. Blogasin tuolloin asiasta (mutta se oli vanhassa blogissa, jonka sisältö on jo siirtynyt autuaampiin bittiavaruuksiin, joten en valitettavasti voi silloisiin kokemuksiin linkata), siitä syntyi jonkin verran julkisuuttakin, ja Tampereen vihreät tekivät valtuustoaloitteen uimahallikävijöiden tasa-arvoisemmasta kohtelusta. Ymmärtääkseni kaupungin vastaus valtuustoaloitteeseen oli sitä tasoa, että mitään konkreettisia muutoksia käytäntöihin ei katsottu tarpeelliseksi tehdä. En siis tiedä, saisinko edelleenkään käydä rauhassa uimahallissa, jos näyttäisin samalta kuin silloin. Mutta siitä on jo neljä vuotta ja paljon on sinä aikana ehtinyt tapahtua, joten tämänpäiväistä kokeilua ei voi suoraan rinnastaa siihen, mitä aiemmin tapahtui. Vaan ei muuta kuin matkaan. Pyynikin uimahalli on melkein naapurissa, ja olen kuullut, että halli on viihtyisämpi kuin Kalevan uintikeskus, joten sinne siis. Mutta ovella huomasin, että en ollut muistanut tarkistaa aukioloaikoja: halli aukeaa keskiviikkoisin vasta kello 13. Onneksi en päätynyt oven taakse aamutuimaan, vaan 12.39, joten menin puistonpenkille toviksi katselemaan kenkiäni ja odottamaan hallin avautumista. Kengät muuten ovat vanhat tutut Grünbeinit, mekko ja sukkahousut Indiskan ja nahkatakki kirppikseltä löytynyt merkkilaputon. Aluksi ajattelin, että voisin pukaista vaaleanruskean vakosamettitakin, mutta päädyin lopulta tähän pidempään nahkatakkiin. Kyseisessä vakosamettitakissa kokonaisuus olisikin ollut melko ysäri, kun ensinnäkin mekko on jo hyvin lyhyt (ja kreppikangasta), mutta mainittu takki vieläkin lyhyempi. No, ehkä joku toinen päivä (hmm, kenties huomenna?!). Mutta se uimahallikäynti, niin, tällä kertaa kaikki sujui vallan mainiosti, toisin sanoen minuun ei kiinnitetty hallissa erityistä huomiota. Ja uiminenkin sujui, kaikkinensa sain räpiköityä jotain koirankaltaista uintia kilometrin verran. Aikaa pulikoimiseen meni noin tunti: uin sata metriä kerrallaan noin viidessä minuutissa ja hengittelin minuutin tai pari ennen seuraavaa satasta. Juuh, ei ole tekniikkani ihan terävimmillään eikä vauhti päätähuimaavaa, mutta enpä minä sinne ajanoton takia mennyt, vaan saadakseni vähän kuntoiltua. Sitä paitsi uidessa on pakko pitää prillejä, ja kun en ole vahvuudellisia uimalaseja hankkinut, niin uidessa on aina pidettävä pää pinnalla. Pyynikin hallikin on, kuten olin etukäteen kuullut, paikkana Kalevan uintikeskusta miellyttävämpi: ei liian urheilupaikkamainen, mukavasti vanhanaikaisen rakennuksen tunnelmaa. Tosin Kalevan halli on remontoitu sen jälkeen, kun siellä viimeksi kävin, mutta tuskinpa sieltä sitä yleistä hallimaisuutta on pois saatu. Joka tapauksessa näiden hyvien kokemusten jälkeen rohkenen toistekin uimaan. Kuulin muuten, että minulla saattaisi olla mahdollisuus saada erityisuimakortti. Ehkä ihan harkinnan arvoinen juttu. Pyhäjärven proto-pinup-ympäriajo 2016-05-09T00:00:00+00:00 Pyhäjärven maisemareitti avattiin vuonna 2012, ja ihan alusta asti minulla on ollut suunnitelmissa ajaa se jossain vaiheessa. Eipä vain ole tullut ajettua. No, nyt kun kerran on kesä ja työtilannekin sallii rentoutumisen, niin ajattelin sitten hurauttaa reitin ympäri jo tänään. Tyylilleni uskollisena en pyöräile missään neontrikoissa, vaan ajoasuna oli tänään Indiskan sininen pallomekko ja El Naturalistan lehtisandaalit. Koska pyöräilin yksin, niin ei ollut ketään ottamassa minusta edustavaa kokoasukuvaa blogia varten, mutta voitte tietenkin kuvitella, kuinka viiletin metsäteillä kutakuinkin klassiseen pinup-tyyliin</a>. Tässä itse ottamassani kuvassa pidän jäätelötaukoa Pirkkalassa 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Totisesti, maisemareitti on maisemareitti. Pääpiirteissään reitti seuraa Pyhäjärven rantoja, mutta monin paikoin rannassa on rakennuksia tai pusikkoa niin, että järvi ei ole koko ajan näkyvissä. Suuren osan matkasta saa kuitenkin ihailla järvimaisemia, jotka näin poikkeuksellisen aikaisena alkukesänä ovat ihanan virkistävää katseltavaa. Maisemareitti tarkoittaa myös sitä, että pääosin reitti kulkee mutkitellen ja etäällä pyöräilyn pääreiteistä. Välillä ajetaan metsäpolkua, välillä parkkipaikan läpi ja toisinaan jopa maantien reunassa. Tylsimmillään reitti on Rajasalmen ylityksessä ohitustien varressa, kauneimmillaan Pirkkalan rantakaduilla. Missään kohdassa reitti ei kuitenkaan ole niin haastava, että pinup-tyylikkyyttä tarvitsisi kompomitteerata. Matkaan voi myös lähteä vaikka ilman karttaa, jos on etukäteen tutustunut reittikarttaan, sillä koko matka on merkitty sinisillä Pyhä-opastetarroilla, ja eksymisen vaara on vähäinen, jos vain on valppaana. Pyhäjärven maisemareitti on kapeimmillaan tällaista metsäpolkua.</figcaption> </figure> Ympyräreitin voi aloittaa tietenkin mistä kohtaa tahansa. Minä aloitin ajamalla Kuninkaankatua Nalkalaan ja sieltä Eteläpuiston läpi Pyynikille. Näin reittini päättyi Laukontorille, josta palasin Kuninkaankatua kotiin. Valitsin vastapäivään kiertämisen ennen kaikkea siksi, että kartasta katsottuna myötäpäivään kiertäessä joutuu nousemaan enemmän pahempia ylämäkiä, ja näin sain myös pahimman ylämäen ajettua heti matkan aluksi, niin sitä ei tarvinnut pinnistellä enää loppuvaiheessa viimeisillä voimilla. Kilometrejä mittariin kertyi 33, ajoaikaa kului 2:12 tuntia ja pysähdyksiin (sis. jäätelötauko) kului 14 minuuttia. Keskinopeus 15 km/h ei ole lainkaan huono, kun ottaa huomioon, millaisella varustuksella ja pohjakunnolla matkaan lähdin. Joo, tätäkin piti sitten neljä vuotta jahkailla! Tampere fiets chic 2016-05-09T00:00:00+00:00 Maar deze tekst is in het Fins?! Ja klopt, we fietsen ook in Finland. Groetjes naar Haagse fiets chic! </aside> Eilisestä kesäilystä rohkaistuneena iskin tänään vähän isompaa vaihdetta silmään ja pukeuduin hyvin keveään ja kesäiseen Indiskan kukkamekkoon. Jalkaan riittivät aivan mainiosti vanhat tutut Fly Londonin sandaalit. Ja mitä näin kauniina alkukesän päivänä sitten tekisi? No, esimerkiksi pyöräilisi. Kirjoituksen otsikko on saanut inspiraationsa Haagse fiets chic -kuvablogista, jossa valokuvaaja Kevin McPeake julkaisee Haagin kaduilla kuvattuja arkisia polkupyöräilijöitä. Hollantilaiseen tapaan arkipyöräilijät eivät ole mitään trikoosalamia, vaan pyörien päällä näkee kaikenlaista pukeutumistyyliä — ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tällainen hollantilainen suhtautuminen pyöräilyyn vastaa hyvin sitä, miten minäkin pyöräilyn miellän: olennainen osa arkista paikasta toiseen kulkemista kaupungissa, ei mitään varsinaista urheilua tai liikuntaa. Mutta kun minulla nyt ei ole työmatkoja enkä muutenkaan säännöllisesti käy missään kävelymatkaa kauempana, niin omalla kohdalla nämä pyöräilyä vaativat kulkemiset on useimmiten keksittävä ihan omasta takaa. Tänään päätin polkaista katsomaan, miltä näyttää Hatanpään valtatien uusi pyörätie ja miten Härmälän rakennustyöt etenevät. Finlaysonin suunnalta keskustorin ja Hämeensillan yli pyöräileminen ei ole mitenkään nopeaa tai miellyttävää, kun pyöräilijöiden on kuljettava jalankulkijoiden seassa ja väylät ovat kapeita. Onneksi asiaan tulee lähivuosina muutoksia, mutta vielä toistaiseksi tämä on aika lailla välttämisen väärti paikka. Sekasorto jatkuu vielä Koskipuiston pysäkkien takana, mutta Verkatehtaankadun risteyksestä alkaa uusi pyörätie, ja järjestelyt ovat heti paljon miellyttävämmät. Mutta vielä on jalankulkijoilla opettelemista, sillä pyöräväylällä tuntuu liikkuvan tällä hetkellä enemmän kävelijöitä kuin pyöräilijöitä. Hatanpään pyöräväylän keskeneräisyys on myös hyvin konkreettista, kun jo Koskikeskuksen eteläpään kohdalla kävelytie on työmaa-alueena ja pyörätiestä puuttuu vielä asfaltti. Funkis-Ratinan kohdalta puuttuu erillinen pyörätie kokonaan, ja Tampereen valtatien risteyksen paikkeilla on taas työmaajärjestelyjä. Siitä etelään onkin hyvän matkaa melko valmista ja Jokikadun jälkeen jopa sangen laadukkaan oloista väylää, mutta pyöräilyn riemu loppuukin heti Hatanpäänkatuun. Siitä eteenpäin on vanhanmallista sekakelviä. Jos siis tyylin voikin jo kopioida Hollannista, niin pyöräilyn rentoudesta ei vielä samaan tapaan voi Tampereella nauttia. Niin sanoinko jo, että on kesäistä? Härmälässä oli jo uimareita Pyhäjärvessä. Kiljunnasta päätellen oli viileähköä vettä. Minä en sentään vielä mennyt uutta uimapukuani kokeilemaan, vaikka kyllähän tuossa säässä jo hiki tulee. Eipä muuten tarvitsisi enää lämpötilan pahemmin nousta, muuten menee tukalan puolelle. Minun osuuskauppani on kaupunkilainen ja eettinen 2016-03-28T00:00:00+00:00 Käynnissä olevissa osuuskauppavaaleissa voit äänestää minua Pirkanmaan Osuuskaupan edustajistoon — jos siis olet POK:n jäsen. Äänestysohjeet ovat osuuskaupan sivulla. Ehdokasnumeroni on 385. Minun osuuskauppani on kaupunkilainen. Ruokakaupat ja tavaratalot sijaitsevat siellä missä ihmisetkin: asutuskeskuksissa ja asuinalueilla, kävelymatkan päässä mahdollisimman monen kotoa, kivijaloissa, joukkoliikenteen solmukohdissa, kiinteässä yhteydessä ympäröivään kaupunkiin tai kuntakeskukseen. Minun osuuskauppani tekee parhaansa eheän ja eloisan kaupunkiympäristön hyväksi. Minun osuuskauppani vähentää tarvetta ajaa autolla ostoksille. Minun osuuskauppani on eettinen. Asiakkaan ei tarvitse pysähtyä miettimään, onko tuotteen valmistuksessa suojeltu ympäristöä, kohdeltu eläimiä hyvin, maksettu työntekijöille oikeudenmukaista palkkaa tai kunnioitettu paikallisten asukkaiden ihmisoikeuksia, sillä minun osuuskaupassani ne tavallisimmatkin tuotteet ovat tällaisia. Kuluttaja voi vaikuttaa valinnoillaan, sanotaan, mutta onhan se perhanan raskasta syynätä joka tuote. Isolla kaupalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa, ison kaupan hankintavolyymeilla on merkitystä. Tuottajilta, valmistajilta ja toimittajilta vaaditaan eettisyyttä. Minun osuuskauppani jakaa hyvää. Sponsori- ja avustusrahoja käytetään maakunnan hyvinvointia lisäävien kulttuuri-, harrastus- ja liikuntaseurojen ja sosiaalialan yhdistysten tukemiseen. Suuret ja tunnetut toimijat saavat rahoitusta helpommin, joten minun osuuskauppani kiinnittää huomionsa sellaisiin toimijoihin, joilla on vähän rahaa ja pieni organisaatio, mutta siitä huolimatta suuri merkitys paikallisen hyvinvoinnin luomisessa. Osuuskaupat ovat isoja monialayrityksiä, enkä näin noviisina edes osaa kuvitella, mitä kaikkea edustajistossa voi eteen tulla. Mutta näillä suuntaviivoilla käyn haasteita kohti. Siniset hetket Pieksämäellä ovat historiaa 2016-03-16T00:00:00+00:00 Yksi aikakausi on päättymässä. Pääsiäisenä VR:n aikataulut vaihtuvat, ja siinä yhteydessä Joensuun ja Pieksämäen välistä junaliikennettä karsitaan hyvin rankasti. Jäljelle jää vain yksi varhaisaamun ja myöhäisillan vuoropari. Karsinta vaikuttaa minun elämääni sekä käytännössä että tunnetasolla. Käytännössä, koska minun on aina silloin tällöin käytävä Joensuussa, ja kätevintähän sinne on ajaa junalla Pieksämäen kautta. Tunnetasolla, koska Pieksämäen asemalla on tullut seisoksittua vuosien mittaan tovi jos toinenkin. Ensimmäisen kerran junailin Pieksämäen kautta Joensuuhun yöjunalla tapaninpäivänä 1997. Siinä sitä oli oikein vanhan ajan rautatietunnelmaa. Vuosituhannen alussa nämä yöjuna-ajelut Pieksämäen kautta ehtivät tulla hyvin tutuiksi, sillä yöjuna oli käytännössä ainoa järkevä tapa ehtiä varhaisaamuksi toiselle puolelle Suomea tarvitsematta järjestää erikseen yöpymistä missään, ja opiskeluja varten tällaista suhaamista sai väliin tehdä viikoittain. No, yöjunaliikenne Pieksämäen kautta lopetettiin jo 2006, ja sen jälkeen ei olekaan tullut käveltyä yöaikaan Pieksämäen keskustassa aikaa tappamassa. Viime sunnuntaina junailin todennäköisesti viimeistä kertaa Joensuusta Pieksämäelle. Jäljelle jäävät aamu- ja iltavuorot eivät palvele minun tarpeitani millään lailla, joten jatkossa en usko niitä käyttäväni. On mahdollista, että junaliikenteen avauduttua kilpailulle joku uusi operaattori alkaa ajaa tätä väliä minulle hyödyllisiin aikoihin, jolloin saatan palata tälle reitille, mutta en hirveästi laskisi nyt tässä vaiheessa sen varaan. Ja saattaapi olla, ettei mahdollisen uuden liikenteen alettua minulla enää ole tarvetta ajaa mainittua väliä. Aikahan sen näyttää! Viimeisten vuorojen kunniaksi VR onkin sitten parantanut reitin palvelutasoa. Loppuun kulutettujen sinisten vaunujen tilalle on vaihdettu entisiä ykkösluokan vaunuja (sinisiä toki nekin), joissa voi matkustaa suhteellisen herroiksi. Nämä samaiset vaunut muuten olivat yöjunaliikenteessä, ennen kuin se kymmenen vuotta sitten lakkasi, ja lemmikkihytin kolme vierekkäistä istuinta sopivat hyvin makuulla matkustamiseen. Nyt en kuitenkaan matkustanut makuuasennossa, vaan istuin katselemassa kuuta ja tähtiä itäsuomalaisen korpimaiseman yllä. Tähän katseluun ohjasi välistä sekin, että vaunusta saattoivat valot odottamatta sammua. Konduktöörin mukaan syynä on vaunun huono akusto, eli valoihin ei riitä virtaa silloin, kun veturin kierrokset ovat pienet (esim. pitkään asemalla seistessä). Sehr atmosphärisch! Ai joo, näissä kuvissa minulla on uudenuutukainen Per Unan villakangastakki. Poimin tämän ihanaisen löydön Tampereen Sokoksen Marks & Spenceriltä, kun se siellä keikkui 70 prosentin alennuksella. Edellisistä talvitakkiostoksista olikin jo sen verran monta vuotta, että oli aikakin saada uusi pomppa. Punarisotto 2016-02-06T00:00:00+00:00 Tulinpas tehneeksi niin hyvää ruokaa, että ajattelin ihan jakaa reseptin kaikelle kansalle. Tämä ei totisesti ole mitään kiireesti valmistettavaa arkiruokaa, vaan huolella hauduteltavaa herkkua. Toki tätä voi tehdä sen verran isosti, että riittää myöhemmäksikin — ei tämä seuraavan päivän mikrotusta säikähdä. Reseptistä riittää noin kuuteen reilunkokoiseen annokseen. 0,5 dl oliiviöljyä</li> 1 sipuli</li> 1 valkosipulinkynsi</li> 1 kg punajuuria</li> 100 g siitakesieniä</li> 250 g risottoriisiä</li> 3,75 dl punaviiniä</li> 2 l kasvislientä</li> 1 tl kuivattua timjamia</li> 1/2 tl kuivattua rakuunaa</li> suolaa</li> mustapippuria</li> aurajuustoa</li> </ul> Kuori ja pilko punajuuret ohuehkoiksi suikaleiksi. Pilko sipuli ja valkosipuli. Kuumenna öljyä suuressa kattilassa ja kuullota sipuleita. Kaada punajuuret kattilaan ja kuullota. Pilko siitakesienet, kaada kattilaan ja kypsennä pieni tovi. Kaada riisit kattilaan, sekoittele, kunnes riisit ovat imeneet itseensä öljyä ja punajuurta. Kaada kattilaan punaviini ja keitä suurella lämmöllä, kunnes viini on imeytynyt riisiin. Kiehauta kasvisliemi (käyttämäsi liemen edellyttämällä tavalla — itse kiehautin veden vedenkeittimellä ja liotin siihen liemikuutioita soppalautasella). Lisää kuumaa kasvislientä kattilaan puoli litraa kerrallaan. Keitä miedohkolla lämmöllä ilman kantta ja odota, että liemi on imeytynyt riisiin, ennen kuin lisäät lientä. Kun olet lisännyt kattilaan loput kasvisliemet, sekoita joukkoon timjami, rakuuna, suola ja mustapippuri. Hauduttele, kunnes ruoka on kypsynyt yhteensä puolestatoista kahteen tuntia ja sen rakenne on pehmeän puuromaista. Annostele lautaselle ja lisää annoksen päälle haluamasi määrä aurajuustoa. Då runkar vi 2016-02-05T00:00:00+00:00 Helmikuun viides eli Runebergin päivä on minun vuosikierrossani tätä nykyä ehkä merkittävin merkkipäivä. En tiedä, kertooko se enemmän muiden merkkipäivien merkityksettömyydestä vai itse Runebergin päivän merkittävyydestä. Mutta jos mietin, minkälaisia perinteitä tätä nykyä itse noudatan, niitä on eniten eli tasan yksi juuri runkkupäivänä. Tiedätte varmaan sellaisen periaatteen, että joululahjoja ei avata ennen aattoa. Monet ymmärtääkseni harrastavat sellaista. Minulla on runkkutorttujen suhteen vähän sama juttu: vaikka niitä on kaupoissa ja kahviloissa esillä ties miten aikaisin, ensimmäinen Runebergin torttu syödään vasta viides helmikuuta. Sen jälkeen niitä saa syödä enemmänkin, mutta aiemmin ei yhtään. Ei. Eip. Miksikö olen asian suhteen niin tarkka? Olen kyllä itsekin miettinyt asiaa. Epäilen oivaltaneeni siitä ainakin suurimman osan. Olen hyvin juureton ihminen — olen asunut kuudessa kunnassa ja viidessätoista eri osoitteessa, peruskoulun kävin yhteensä kuudessa eri koulussa, varsinaista lapsuudenkotia paikkana minulla ei näin aikuisiällä ole koskaan ollut, en pidä oikeastaan mitään yhteyttä sukulaisiin ja edelleen muuttaminen uuteen osoitteeseen tai vaikka ihan uuteen kaupunkiin käy minulta varsin kevyin perustein. Mutta pelkillä ilmajuurilla ei voi elää, johonkin on juurten tartuttava edes vähän. Minulle tämä vähäisten juurten paikka on Porvoo. Siellä asuin, kun kasvoin lapsesta aikuiseksi. Siellä elin tärkeitä käännekohtia. Sitä paikkaa muistelen, kun muistelen mennyttä. Niinpä mieleni on mystifioinut monia porvoolaisasioita. Ja mikäs sen parempi porvoolaisuuden symboli kuin runkku. Nimenomaan runkku, koska minun Porvoossani kaikki Runebergiin viittaava on runkkua. Porvoolaisuuden lisäksi runkkuun liittyy kirjallisuuden ja suomenruotsalaisuuden viboja, ja kummatkin niistä miellyttävät minua. Niinpä käväisin tänään ostamassa tätä sesonkikäntyistä kiihottavinta. Lähikaupan runkkuvalikoimasta tartuin kokemuksen mukaan maukkaimpaan (no en ole kaikkia merkkejä maistanut, mutta kokemistani maukkaimpaan) eli Linkosuon kostutettuihin torttuihin. Niitä sitten nautiskelimme ystävien kera lattenkaltaisen juoman ryydittämänä. Runeberg-palkinnon muuten voitti tänä vuonna Tapio Koivukarin romaani Unissasaarnaaja. Olenkin tätä jo jokusen kerran kirjakaupassa hipelöinyt, kun tematiikka vetoaisi, mutta en ole aiemmin tohtinut täyttä hintaa maksaa tällaisesta melko sattumanvaraisesta kirjasta. Ei se ehkä ihan huono ole, kun runkkupalkinnon voitti. Niinpä poikkesinkin sitten vielä tuhlaamaan Akateemisen lahjakorttia, ja nyt minulla on palkittu kirja heti tuoreeltaan. Pääseekin lukujonoon eilen aloittamani törkypornon perään. Hei hei, tammikuu! 2016-02-04T00:00:00+00:00 Huh, säännönmukaisesti vuoden ankein aika eli tammikuu on saatu onnistuneesti pois alta. Se on yleensä niin ankea, ettei siitä riitä edes mitään blogattavaa. Ei tänäkään vuonna, kuten huomaatte. No jos nyt vähän tarkemmin kerron, miten tammikuu tuli vietettyä: Olin vuoden kolme ensimmäistä viikkoa sairauslomalla. Makasin sohvalla ja luin kirjoja. Voi luoja että minä luinkin kirjoja! Tammikuun lukutilastoon kertyi 11 kirjaa ja lähes neljätuhatta sivua. Kun sairausloma päättyi, tein töitä. Ja sitten odotin, että tammikuu loppuisi, sillä mitään kaipaamisen arvoista ei tammikuussa yleensä ole. Ei edes niinä vuosina, kun on yrittänyt katkaista tammikuun ankeutta käymällä vaikkapa jossain mukavassa kaupungissa ulkomailla (kuten viime vuonna Barcelonassa tai toissa vuonna Lontoossa). Sama ankeuden tuntu jatkuu sielläkin. Mutta nyt on jo helmikuu ja maailma alkaa taas näyttää paljon paremmalta. Huomenna on pitkään odotettu runkkupäivä, mutta palataan siihen huomenna. Tänään minulla on kuitenkin esiteltävänä jotain päivän asun kaltaista kuvamateriaalia. Noh, eihän tämä nyt kovin kummoinen asukuva ole. Helsingissä nimittäin piti tänään käydä, ja tiedättekö mitä? Siellä paistoi aurinko. Ihan keväältä tuntui, vaikka se näillä Tampereen leveysasteilla aika oudolta ajatukselta tuntuu. Enkä tietenkään muistanut ottaa asukuvaa aiemmin kuin kotimatkalla junassa, mutta kyllä tuohonkin vielä hieman aurinkoa mukaan saatiin mahtumaan. Kengät olenkin jo esitellyt aiemmin, ovat Artin kaunoiset saappaat, mutta tuo Uttam Londonin hipinkirjavahko vakosamettihame on uutukainen. Voi, ollapa kaikkien vaatteiden ostaminen yhtä helppoa ja mukavaa kuin vakosamettihameiden tilaaminen eBaysta. Vaan kun ei ole, niin vaatevarastoni on kovin epätasapainoinen: hirmuisesti ihania vakosamettihameita, ja niiden lisäksi sitten jokunen nuhjaantunut ja ankea paita. Huomaatte varmaan, että kuvassa olen lukemassa kirjaa. Kyseessä on tällä kertaa Edmund de Waalin The Hare with Amber Eyes, proosallinen sukuhistoriikki, joka keskittyy pienen taide-esinekokoelman matkaan ympäri maailmaa. Kirja päätyi kokoelmiimme sikäli vähän vahingossa, että ajattelimme sen olevan kaunokirjallisuutta, mutta se paljastuikin sitten muistelmainkaltaiseksi teokseksi. Mutta kun se kerran oli jo hankittu, niin luinpa kuitenkin. Ihan jees lukukokemus. Sain kirjan luettua loppuun junassa, ja kotiin päästyäni otinkin sitten seuraavaksi luettavaksi jotain ihan muuta eli Mikael X. Messin Kootut teokset (kaikki mällit samoissa kansissa). Niin ja huomenna on tosiaan runkkupäivä. Mutta siitä lisää huomenna! Kirjoja ja kunnollista kaupunkia 2015-12-12T00:00:00+00:00 Oho, taas näitä: piti kirjoittaa useammin, oli materiaaliakin, mutta niin se aika vain vierähtää. Nyt saatankin sitten blogata viimeistä kertaa tänä vuonna — edes kerran joulukuussa — joten ajattelin jotain kuitenkin päivittää. Olen meinaan vaihteeksi sairauslomalla, ensi viikolla päädyn leikkauspöydälle, ja voi olla, että en toviin liiemmin jaksa tänne ainakaan kengistä kirjoittaa. Ja tätä odotellessahan nämä viime viikot ovat kuluneet. Mutta ei siitä sen enempää, tarkoitukseni ei ole tehdä tästä mitään toipumispäiväkirjaa. Marraskuuhun mahtui nimittäin mielenkiintoisempaakin kerrottavaa. Kävimme kuuden päivän lomalla Amsterdamissa, ja totisesti, vaikka ennakko-odotukseni Amsterdamista ja Hollannista ylipäätään olivatkin jo valmiiksi korkealla, niin kyllä ensikokemus paikan päällä silti ylitti jopa ne. Ja kun sanon kokemus, tarkoitan nimenomaan kokemista, en valokuvaamista. Niinpä tässä postauksessa ei mitään hirmuista lomakuvakavalkaadia ole. Okei, pannaan nyt yksi kuva. Tämä on tämmöinen vähän lavastettu toisinto taannoin jonkinlaista paheksuntaa herättäneestä valokuvasta, jossa nuorisolauma istuu Yövartion edessä ja räplää puhelimiaan. Että miten kehtaavat teinit halveksua taidetta sillä tavalla! Yövartion edessä oli ruuhkaa, niin otatin kuvan viereisessä huoneessa. Jalassa on muuten Artit, että ei taidetta nyt sentään ihan unohdettu ole. Mutta se kaupunki, ah! Aivan uskomattoman ihania vanhoja värikkäitä kivitaloja vieri vieressä, kortteli korttelin perään ja kanava toisensa jälkeen. Kaupunki, jossa voi kävellä kilometrikaupalla, eikä kaunis ja miellyttävä kävelykeskusta tunnu loppuvan missään. Ja kun ei jaksa kävellä (niin, kävelimme keskimäärin lähes kymmenen kilometriä päivässä), voi taivalta taittaa vaikka raitiovaunulla, joita kilistelee talojen ja kanavien välissä moneen suuntaan. Eikä tämä vanhojen kävelykaupunkien kauneus rajoitu vain Amsterdamiin. Poikkesimme myös Leidenissä ja Utrechtissa, kumpikin vanhoja kaupunkeja ja yliopistokaupunkeja, nekin täynnä ihania mutkittelevia katuja, vanhoja taloja ja niiden välissä lepääviä kanavia. Autoja vain vähän, polkupyöriä sitäkin enemmän. Ja junia, kyllä, Hollannissa riittää junia. Melkein mistä vain melkein minne vain tuntuu pääsevän melkein mihin aikaan vain. Kun maaseudun postikorttimaisemien halki posottanut junamme Leidenistä lähestyi Utrechtin asemaa, saatoin hämmästellä sangen riemastuneeseen sävyyn sitä, että tuloraiteemme numero oli niinkin suuri kuin 20, sillä Elmis kehotti minua pysymään housuissani. Ja kun asemalle pääsimme, haltioitumistani ei vähentänyt lainkaan se, että näin tulolaiturimme vieressä vielä pari rakentamatonta laiturikuilua, jotka olivat siinä ihan vain varalla tulevaa laajentamista varten. Maa minun makuuni. Teimme toki muutakin kuin kävelimme jalkamme puhki kauniilla kaduilla ja junailimme hienosta kaupungista toiseen. Curiosaa keräilevä Elmikseni esitteli minulle mineraaleja, eläinten luita ja muuta sellaista myyvän Stenelux-nimisen liikkeen (ja osti sieltä spanielin kallon), ja teemaa jatkaaksemme kävimme myös Vrolik-museossa. Jos lääketieteen historia ja toinen toistaan kammottavammat anatomiset poikkeavuudet kiehtovat, kannattaa museo ehdottomasti lisätä matkaohjelmaan. Se sijaitsee kaukana keskustan ulkopuolella, yliopistosairaalan tiedekuntatiloissa, mutta metrolla sinne hujauttaa helposti. Laajemmin luonnontieteiden historiaa taas esittelee Leidenissä sijaitseva Boerhaave-museo</a>, ja jos haluaa itselleen vastaavia tieteellisiä antiikkiesineitä ja lompakko natisee liitoksistaan, voi käydä tekemässä ostoksia van Leestin antiikkikaupassa</a> Utrechtissa. Muuten Amsterdamin turistikohteet jäivät ilman vierailuamme, mutta Rijksmuseumissa</a> (josta tuo valokuva yllä on otettu) oli ilman muuta käytävä katsomassa kultakauden maalauksia. Ja juustomuseo</a>, totta vie, sellainenkin Jordaanista löytyi. Varsinaisesti museoksi sitä en kuitenkaan mieltäisi, sillä pääosassa oli kuitenkin juuston myyminen ja maistattaminen. Erilaisia maistiaisia oli tarjolla kymmenittäin, ja tulihan sieltä kotiinkin jokunen köntsä ostettua. Vaan ei ole kaupunkiloma mitään ilman kirjakauppoja. Tältäkin osin Amsterdam on sangen mainio kaupunki, myös sellaiselle, joka osaa englantia mutta ei hollantia. Keskustassa on nimittäin aivan lähekkäin kaksi suurta englanninkielisiin kirjoihin erikoistunutta kauppaa, Waterstones</a> ja American Book Center</a>. Näiden lisäksi muissakin keskustan kirjakaupoissa on varsin hyvät valikoimat englanninkielistä kirjallisuutta, ja jos oma hotelli sattuu olemaan Museokorttelissa (missäs muuallakaan?), niin het Martyrium</a> on syytä tsekata. Koska lomatunnelmissa olimme, tulimme ostaneeksi (monen muun kirjan lisäksi) ensimmäistä kertaa tällaisen yllätyskirjan, josta ostovaiheessa on tiedossa vain lyhyt sanallinen kuvaus ja hintalappu. (Näitä on siis myynnissä American Book Centerissä.) Parinkymmenen yllätyskirjan valikoimasta päädyimme tähän, koska pöllö! Paketista paljastui Geraldine Brooksin Year of Wonder. Luinkin jo tämän kirjan, ja voin sanoa, että ilman yllätyspakettia ei tätä kirjaa olisi ehkä tullut luettuakaan. Ah, se oli ihana matka. Kotiinpaluu tänne ankeiden autokaupunkien, huonojen junayhteyksien ja masentavien kirjakauppojen maahan olikin sitten vähän plääh. Jos jostain olen varma, niin siitä, että Amsterdamissa ja muualla Hollannissa en käynyt viimeistä kertaa. Lakkokaf! 2015-09-18T00:00:00+00:00 Tänään ei sitten tehty töitä. Ei siksi, etteikö niitä olisi ollut, vaan koska ammatinharjoittajana minäkin sentään ymmärrän, että tämä hallitus ei minun etujani aja. Siispä läppäri ja sanakirjat pysyivät kiinni. Kirjoitin asiasta jo Facebookissa viime viikolla, ja jostain syystä mainittua kirjoitusta kehuttiin kovasti ja se lähti kiertämään tuhatmäärin. Kopioinpa mainitun kirjoituksen nyt tähän, turhahan samaa asiaa on monta kertaa toistaa. Hallituksen kuristuspäätökset ovat kirvoittaneet monilta yrittäjiltä sen suuntaisia mielipiteitä, että mitä väliä vaikka palkansaajilta leikataan, eipä meillä yrittäjillä tuollaisia ylellisyyksiä ole ollut tähänkään asti ja silti on hengissä pysytty. No, juu. Ei minun työ- tai vapaa-aikojani kukaan ulkopuolinen säätele. Saan tehdä viikossa vaikka nolla tuntia tai sata tuntia tai mitä tahansa siltä väliltä, jos niin haluan. Saan tehdä työni aamulla, päivällä, illalla, yöllä, arkena, viikonloppuna, yleisinä pyhäpäivinä, tai olla tekemättä. Saan pitää lomaa milloin haluan ja kuinka pitkään haluan, tai olla pitämättä. Palkkaa tulee sen verran kuin sitä asiakkailta saan laskutettua, ei enempää eikä vähempää. Tämä on sitä yrittämisen vapautta, ja tämän takia minä yrittäjäksi aikoinani rupesinkin, kun kyllästyin työmarkkinoiden nihkeyteen. Tällä vapaudella on se hinta, että mitään varmaa tai säännöllistä ei työajoissa tai palkkauksessa ole. Vaikka ei ole ylärajaa, niin ei ole alarajaakaan. Jos olisin arvostanut säännöllisyyttä ja varmuutta enemmän kuin vapautta, en olisi yrittäjäksi ruvennut. Nyt nämä hallituksen leikkaukset ovat kuitenkin tuomassa yrittäjän elämän epävarmuuden myös palkansaajille, mutta paskuuden vastapainoksi ei suinkaan lisätä palkansaajan vapautta, vaan kaikki samat jäykkyydet, jotka ennenkin ovat tukahduttaneet elämänilon palkkatyöstä, jäävät ennalleen. Ajatuskin ahdistaa. En ymmärrä, miksi minun yrittäjänä pitäisi ilakoida sitä, että muilta viedään pois jotain sellaista, mikä on heidän toimeentulonsa ja selviämisensä kannalta tärkeää. Silti monet yrittäjät ilakoivat juuri tällä. Melkeinpä hävettää myöntää, että olen itsekin yrittäjä, kun kollegat öyhöttävät niin törkeästi. Eivätkö nämä öyhöttäjät oikeasti tajua, että jos kaikki nämä leikkaukset, kurjistukset ja pakkokeinot ajetaan läpi, Suomi on pian sellainen maa, jossa kenelläkään ei ole kivaa, ei edes hyväosaisilla? Ja eikö muka ole hyvin läpinäkyvää, miten hallituksen toimilla tietoisesti ajetaan kaikkia leikkuriin joutuvia toisiaan vastaan — palkansaajat vastaan yrittäjät, työssä olevat ja työttömät, maahanmuuttajat ja monennen polven suomalaiset, lapsiperheet ja lapsettomat — koska hajottamalla kansa sitä on helpompi hallita. Arvon palkansaajat: En minä voi teitä neuvoa tai taistella teidän puolestanne, ettekä te minun neuvojani tarvitsekaan. Mutta kun ryhdytte yleislakkoon saavutettujen etujen ja järjestäytymisoikeuden puolesta, niin yrittäjänä ymmärrän ja hyväksyn tämän täysin. Ajat ovat nyt sellaiset. Hyvää syntymäpäivää minulle, rakkain 2015-08-11T00:00:00+00:00 En suunnitellut pitäväni blogauksesta neljän viikon taukoa. Mutta kesän hektisessä tapahtumattomuudessa päivät valuivat kuin huomaamatta toistuvien rutiinien parissa, enkä löytänyt sopivaa tunnelmaa ja hetkeä istahtaa päivittämään, millaisia seikkailuita olen kohdannut ja mitä minulla on silloin ollut ylläni. Sitten tapahtui jotain, mikä sai koko valtakunnan liikkeelle ja minunkaltaiseni ihmiset huolestuneen levottomiksi. Noin puolentoista tuhannen muun ihmisen tavoin lähdin 28.7. osoittamaan mieltä rasismia, fasismia ja natsismia vastaan Tampereen Tullikamarin aukiolle, ja samaan aikaan Helsingissä kymmenkertainen joukko kokoontui saman asian ympärille maan päätapahtumaan. Lähdin liikkeelle, jotta yläkuvan kirjavat krokotiilikengät, keskellä näkyvät punaisella maalilla tuunatut töppöset, alakuvan kiivisukilla ehostetut viininpunaiset purkkarit ja kaikki muut moninaisuutta niin osuvasti kuvastavat jalkineet voisivat vapaasti astella Suomen kaduilla ja teillä. Valitettavasti huonot uutiset vain jatkuivat, enkä tiedä, koska tämä purkaus saavuttaa lakipisteensä ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Vain parissa viikossa koko maan ilmapiiri oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Yhdestä hallituspuolueesta on kuoriutunut avoimen natsistinen. Kaksi muuta hyväksyvät ihan mitä tahansa, koska vain tässä hallituskokoonpanossa ne saavat läpi Fennovoiman, Talvivaaran ja ”yhteiskuntasopimuksen” kaltaisia kammottavuuksia. Ja se kolmas, niin, sille pahin mahdollinen painajainen on, että minun kaltaisiani edustava puolue pääsisi hallitukseen, ja tämän painajaisen torjumiseksi se on parissa kuukaudessa muuttunut vallanpitäjien kritisoijasta kriitikkoja uhkailevaksi vallankäyttäjäksi, joka taipuu juuri sellaisille mutkille kuin hallituksessa pysyminen vaatii. Niinpä nyt ensimmäistä kertaa olen alkanut tuntea oloni turvattomaksi kaduilla. Voi olla, että ylireagoin, mutta voi myös olla, että jonakin päivänä tai iltana törmään uusnatsien katupartioon tai joihinkin heidän innokkaisiin hengenheimolaisiinsa. Ja kun maan tilanne muutenkin on mitä on, niin heikoksi on käynyt jopa halu lähteä muuten vain ulos. Sunnuntaina kuitenkin tuli käytyä ulkona. Oli syntymäpäiväni, ja mikäs sen parempi tapa juhlistaa sitä kuin penkoa kirjakaupan hyllyjä ja käydä kakkukahvilla. Akateemisen poistopöydästä löytyikin hyvin kuvaavasti Timo Soinin Peruspomo 80 prosentin halvennuksessa. Jätin ostamatta. Mango-suklaamoussekakun ja tuplasuklaamoussekakun taas tarjoili Pella’s Cafe. Epäpatrioottina join tietenkin lattea enkä mitään suodatinkahvia. Ja synttärisankarihan saa käyttää näyttävää hattua. Tämän ihanan kippurakärkisen sulkahatun sain jokin aika sitten lahjaksi mieheltäni. Hattu on saman Strange Hours Atelierin tuotantoa kuin kesäkuussa esittelemäni laho kanto. Haltialookiin sopivat hyvin myös El Naturalistan lehtisandaalit ja vaalea ja keveä kukkahame. Nähtäväksi jää, mitä nyt alkanut viisivuotiskausi tuo tullessaan. Kun kaupunki on enemmän kuin vain kaupunki 2015-07-08T00:00:00+00:00 Jos joku kysyisi minulta, mitkä kirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, yksi vastauksista olisi Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2010 ilmestynyt romaani Harjukaupungin salakäytävät. Luin kirjan ensimmäisen kerran maagisena kesänäni 2011, ja sen jälkeen asiat eivät olleet entisellään. Kirjassa esiteltävät teokset Elokuvallinen elämänopas ja Maaginen kaupunkiopas (joita kumpaakaan ei romaanin ulkopuolisessa maailmassa ole olemassa) nimittäin kuvaavat monin tavoin osuvasti sitä, millaiseksi itse olin jo ennen kirjan lukemista jäsentänyt omat ajatukseni oman elämäntarinan merkityksellisyyden rakentamisesta ja etenkin kaupunkien asemasta paitsi elämän tapahtumapaikkoina myös aktiivisena toimijana itse näissä tapahtumissa. Ja toki tämän haltioitumisen vanassa seurasi myös tietty harmistus siitä, että nyt se Jääskeläinen sitten kirjoitti nämäkin asiat niin hyvin, että ei minun säälittäviä yritelmiäni kannata enää kustantajille tyrkyttää. No, näitä tunteita tulee ja menee, kun on ottanut tavaksi kirjoittaa. Tourujoella.</figcaption> </figure> Sikäli jos kirja on vielä lukematta, niin liikoja spoilaamatta voin mainita, että siinä nuorilla ihmisillä syntyy elimellisen kiinteä suhde kaupunkiin, jossa he nuoruutensa kesät viettävät. Todennäköisesti moni lukija osaa samaistua tähän, vaikka ei juuri Jyväskylässä olisi nuorena asunut. En minäkään siellä käynyt ennen kuin olin jo aikuinen, mutta kyllä minä niin ymmärrän, mistä on kyse. Minulle tällainen nuoruuden kaupunki on Porvoo. Ja aivan kuten Harjukaupungin salakäytävien päähenkilöt elävät nuoruutensa maagisessa kaupungissa vielä keski-ikäisinäkin, minäkin palaan aina uudelleen ja uudelleen 1990-luvun Porvooseen. Juu, sitä laaria en totisesti ole vielä tyhjäksi ammentanut, vaikka jotkut ehkä toivoisivat niin jo käyneen. Vanhalla hautausmaalla.</figcaption> </figure> Mutta vaikka jokaisen oma maaginen kaupunki voi olla mikä tahansa jyväskylä tai porvoo tai mikä ikinä onkaan, niin Jääskeläisen kerronta osaa tavoittaa Jyväskylästä jotain sellaista, jonka maagisuuden jokainen Jyväskylässä poikkeava matkailijakin ymmärtää. Kirjassa mainitut merkityksellisyyshiukkasten tiivistymäpaikat, nuo elokuvallisten elämäntapahtumien — tai paremminkin kohtausten — lavasteet, ovat totisesti jotain enemmän kuin pelkkiä arkisia läpikulkupaikkoja. Jyväskylässä poikkeaminen muuttuu maagiseksi heti, kun hakeutuu vaikka vain lyhyeksi ajaksi näihin paikkoihin. Ja ne salakäytävät — ne eivät suinkaan ole vain fantasiaelementti, jos vain tietää, mihin katsoa. Neron portaat.</figcaption> </figure> Vuosien varrella minulle on kasvanut oma maaginen suhde Jyväskylään. Se alkoi muodostua jo ennen Harjukaupungin salakäytävien lukemista. Itse asiassa varsin merkityksellinen oli eräs joutilas junamatka Helsingistä Joensuuhun toukokuussa 2005. Koska aikaa oli, tein mutkan ja viivyin Jyväskylässä muutaman tunnin. Junan ravintolavaunussa eräs kirjailijaksi esittäytynyt keski-ikäinen ja elämää nähneen oloinen mies lyöttäytyi seuraani ja halusi tarjota oluen. Keskustelimme kirjoista ja kirjoittamisesta hyvän tovin. Hänkin jäi Jyväskylässä junasta ja jatkoi matkaa asemalle vastaan tulleen naisystävänsä kanssa. (Tarkistin myöhemmin: mies tosiaan oli julkaissut monia kirjoja, joskaan en itse ollut hänestä aiemmin kuullut.) Tuomet ja syreenit tuoksuivat huumaavasti kaikkialla tässä lempeässä kaupungissa, jonka kadut kutsuivat jalkojani ottamaan aina lisää askelia. Kun illalla astuin Joensuun-junaan, joka vei takaisin hitaaseen jatkumohakuisuuteen, tiesin vielä monasti palaavani tuohon tunnelmaan. Kuusi vuotta myöhemmin (ja tässä välissä monta kertaa Jyväskylää tutkailtuani) Harjukaupungin salakäytävät kertoi minulle kaupungista sen, minkä tavallaan jo tiesin. Kirjasta myös löysin uuden nimen itselleni: siitä lähtien olen kutsunut itseäni maagiseksi kaupunkioppaaksi. Ja oma kiero kunnianosoitukseni sekä Jyväskylälle että Harjukaupungin salakäytäville oli myös alter egoni Aulis Hårdin kirjoittama pornopastissi Rallikaupungin kukkulat (joka siis, sanottakoon sekin ihan suoraan, on NaNoWriMo-haasteena kirjoitettu). Kaupunkihuvilan omenaportti keskustan pohjoiskärjessä.</figcaption> </figure> Tänä kesänä tuli taas tarve päästä käymään Jyväskylässä virkistämässä mielikuvia kaupungin maagisuudesta. Ennen sitä luin Harjukaupungin salakäytävät uudestaan, tällä kertaa tietoisempana kirjan tarinasta ja kiinnittäen enemmän huomiota rakenteeseen, kerrontaan, sanankäyttöön (joka Jääskeläisellä on mitä oivallisinta!) ja muuhun sellaiseen, mikä ensimmäisellä lukukerralla helposti jää kirjasta kuin kirjasta vähemmälle huomiolle. Vaikutuin teoksen mestarillisuudesta entistä enemmän. Ja totisesti, voiko tämä olla sattumaa: Junassa matkalla Jyväskylään sain tekstiviestin, jossa VR:n Veturi-asiakasohjelma kertoi minun saavan koodia vastaan yhden ilmaisen jäätelötuutin R-kioskista. Puistokadun ja Yrjönkadun risteyksestä, läheltä vanhaa hautausmaata ja Goodyear-taloa, löysimme R-kioskin. Poimimme jäätelöaltaasta mansikkatuutin. Söimme sen yhdessä, kustantaja ja kenties tuleva menestyskirjailija. Maagisen tunnelman täydensi tihkusade, joka ajoi meidät herkuttelemaan jäätelöstä yhteisen sateenvarjon alle. Sivu 196.</figcaption> </figure> Maukkaimmat palat ruotsalaisesta Maan-Miehen Ystäwästä vuodelta 1767 2015-07-06T00:00:00+00:00 Porvoolaisesta antiikkikaupasta löytämäni kansilehdetön kirja vuodelta 1767 on jäljittämieni tietojen mukaan mitä todennäköisimmin Landtmanna-wännen, som af hushålls- och läkeböcker sammanletat de wigaste hushållsgrep, anwisning til et nätt landt-apothek, samt säkra, lätta och bepröfwade hus-curer, nykysuomeksi kutakuinkin Maamiehen ystävä, johon on kotitalous- ja lääkintäkirjoista koottu tärkeimmät kotitalousniksit, ohjeet kätevään maalaisapteekkiin sekä turvallisia, helppoja ja koeteltuja kotihoitoja. Samoihin kansiin on sidottu myös En Gammal Försökt Norrsk Patriot- och Landtmans Hushålls- och Återbruks-Almanach, som kan tjena til En Ny, Tilförlåtelig och med wårt Climat öfwerens-stämmande Bonde-Praktika, joka keskittyy lähinnä vuodenkiertoon liittyviin maatalousvinkkeihin. Tämä jälkimmäinen teos on kuitenkin ensimmäisen rinnalla suhteellisen kevyttä kamaa, joten keskityn tarkastelemaan vain ensinmainittua teosta. Kotitalousniksit</h3> Maan-Miehen Ystäwän ensimmäinen puoli koostuu, kuten kirjan nimessä kerrotaan, kotitaloutta ja maataloutta helpottavista nikseistä, jotka valottavat mielenkiintoisella tavalla neljännesvuosituhannen takaista arkielämää. Kenkäbloggarina nostan tietenkin ensimmäisenä esiin reseptin Hywä Kenkäwaxi. Ota 16 luodia waxia, 8 luodia saxan soopaa, 6 lusikallista makiata kermaa, 2 eli 3 munan walkiata, 4 äyrin edestä Terpetin öljyä, sulataan yhdes ja sekoitetaan kimröökin kansa sekä kaataan paperi muottiin seisomaan. Sama: Ota 1 naula talia, 18 luodia waxia, 2 luodia Terpentijniä, 4 luodia lijnöljyä, 2 luodia Puu-öljyä, 2 luodia traania. Waxi sulatetaan aluxi hiljaxeen hijlistöllä, sen päälle kaataan terpentijni ja sitten tali, sekoitetaan yhteen. Kun se hywin on sulannut kaataan sijhen kimröökiä kuin tarwitaan, öljyt ja traani lyödään yhteen, ja myös 4 luodia präntärin fernisaa. Muotit kuin sijtä kaataan pitää kahdesta Cardus-paperista tekemän. Tämä Kenkäwaxi on mitä parahin suojaamaan nahkaa wettä ja mätää wastaan. </blockquote> Omalla makaaberilla tavallaan söpöltä kuulostaa myös niksi, joka tuonaikaisin eliniänodottein oli varmasti hyödyksi: Mustata Suru-preiwin kantit. Keitä wehnäjauhosta ja wedestä sakia puuro, lyö se rijwinkiwelle eli morteliin ja sekota kimröökin kansa, että sijtä hywin mustaa tulee. Preiwit rewitään yhtä suurexi, pannaan pöydälle että yhden Preiwin kantti makaa toisen päällä nijn kuin kantti lewiäx halutaan. 2015-07-06 03.17.35Päälle pannaan jotakin painawata että preiwit paikallan pysywät, ja nijn mustataan ne penselillä. Että työ nopiammin sujuis, jaetaan Preiwit 2 eli usiampaan pakkaan, että ei tarwita odottaa kuiwumista, ja kun kantit ei enää märiltä näytä, otetaan ne irti toisistansa, että ei klijsteri nijtä toisins tartuta. Jatketaan kuin walmis on. </blockquote> Vastaavia näppäriä ohjeita annetaan muun muassa siihen, kuinka vanhasta talista valmistetaan valumattomia kynttilöitä (Kuumenna pelkkää kusta ja lyö sijhen tali, jne.), kuinka valmistetaan nürnburgilaisia nuudeleita (nikkaroidaan ohimennen pastakone ja sekoitetaan taikina vehnästä, kananmunasta ja vedestä), kuinka valmistetaan savuttamatonta lamppuöljyä (käytetään lampaanjaloista ja -sorkista keitettyä rasvaa ja kastetaan lampunsydämet etikkaan) ja kuinka maustetaan sima, joka siis ilman muuta valmistetaan hunajasta (humalaa, kardemummaa, galangajuurta ja Biol-juurta, jonka nykynimitystä en ole onnistunut löytämään). Osa kirjan ohjeista on toki nykytietämyksen valossa suorastaan vaarallisia. Esimerkiksi vesihaulien valmistukseen käytetään lyijyä sekä auripigmenttiä tai mieluummin elohopeaa. Osa ohjeista taas on lähinnä absurdin kuuloisia, kuten Huomio wasikoista. Wasikoita ei koskaan pidä samassa siassa lammasten kanssa pitämän, koska lammasten haju on nijn paha ja wäkewä, että sen perästä myös seinälutikat kuolewat. Voiko tämän tulkita muulla tavalla kuin että lampaiden haju tappaa vasikatkin? Eläinlääkintäneuvot</h3> Panokset kovenevat, kun kirjassa päästään lääkintäohjeisiin. Karja on ilman muuta tärkeä, ja sitä pitää vitsauksilta suojeleman. Erityisen hyödyllistä on ripustaa lehmien kaulaan punasipuleita: Auttaa wasikointia. Jos lehmällä on waikiata wasikoida, pakkaa sen kaulan ympäri 6 eli 7 Sipulia ( rödlök ) nijn käypi se waiwatta. </blockquote> Estää Lehmä-rutto. Anna elukalle aamuisilla 1/2 korttelia eli enämpi kusta. Tällä tawalla on maan-mies Ystadissa suojannut lehmänsä 3:sti, kun rutto-tauti on kulkenut. Sama: Kun elukka ei tahdo syödä, neulo 4 eli 5 sipulia nyörijn ja pue kaulan ympäri. Tee joka päivä, nijn elukasta uloswuotaa paljon räkää eli se paskoo wettä, mutta se tulee hywäksi taas. </blockquote> Kusi onkin todellista ihmeainetta, sillä lehmien lisäksi se pitää siatkin terveinä: Sika. Estää madot. Se on nijn warma ja helppo konsti, että wain joka päivä kaataa yö-potta nijden juomaan ja sijhen sekoittaa kourallinen eli usiampi katajamarjoja. </blockquote> Ja jos ei kusi auta, niin käytetään punamaalia: Elukka joka on watta-taudisa. Auttaa, jos sisälle antaa jotain punawäriä, jollasella tupa maalataan. </blockquote> Toki hoitoja voi aina tehostaa sekoittamalla joukkoon jonkin eläimen paskaa: Pahaputki-tauti. Aja hewoinen lämpimäxi. Anna uutta apetta ja anna kourallinen kissan-paskaa jauhettuna ja sekoita kaljan joukkoon. Ota sitten ape pois 4 eli 5 tijmaxi. Ennen seurawata päiwää on se parantunut taudistansa. </blockquote> Kotiapteekin kovimmat tropit</h3> Kirjan tiukka ja synkkä ydin on kuitenkin kotiapteekin rohdoskokoelma. Lääketiede rämpi kaukana nykyisestä tasosta, taudit kiersivät taajemmin kuin nykypäivän mainostenjakajat, ja epätoivon hetkellä tuntui varmaan paremmalta tehdä ihan mitä tahansa, mikä vain voisi sairauden pois ajaa. Mitä kamalammalta lääke maistui, sen tehokkaampaa sen täytyi olla. Ja mitä enemmän vaivaa raaka-aineiden metsästämiseen piti käyttää, sitä voimallisempaa tinktuuraa syntyi. Paiseita pehmenneltiin paitsi talilla voidelluilla kaalinlehdillä myös voissa paistetulla mustalla villalla. Unenlaatua parannettiin ja aivoja vahvistettiin hautomalla otsaa viiniin sekoitetuilla unikonsiemenillä kastetulla rievulla. Isorokkoa ja tuhkarokkoa hoidettiin simaan sekoitetulla nauriinsiemenrouheella. Mehiläisenpisto parani, kun sitä pesi omalla kusella. Lapsen ummetus lähti, kun jauhettuja krassin ja juustokuminan siemeniä sekoitettiin vanhaan voihin ja syötettiin sitä lapselle (luulen kyllä, että mikä tahansa vanhaan voihin sekoitettu saa ummetuksen auki). Käärmeenpuremakohtaan suositeltiin hieromaan heti korvavahaa. Myös saarninlehtimehu ja (oopiumia sisältävä) teriak sisäisesti nautittuna auttoivat. Jos näitä ei ollut saatavilla, saattoi juoda huomattavan määrän puuöljyä (eli huonolaatuista oliiviöljyä) ja hieroa haavaan tuoretta hanhenpaskaa erinäisin ainesosin höystettynä. Niin, tämä oli vasta kevyenpuoleinen johdatus varsinaiseen pihviin, eli 1700-luvun kotiapteekin top 5 ällöhoitoihin. Aloitetaan vähemmän ällöstä päästä. 5. Keltatauti.</h4> Kuiwaa koiruoho-nuppia jauhetaan ja otetaan sisälle yxi lusikallinen aamuisilla wijnin kanssa. Eli ulosrässätään mehu nuoresta koiruohosta ja otetaan sisälle aamuisilla yksi eli kaksi lusikallista. Sama: Ota hanhen paskan walkia, sekoita sijhen Canelia ja anna sairaalle sahdin kanssa. </blockquote> 4. Kelwos kaikkijn waiwoihin.</h4> R. Karhun sappi Majawan hausta Kyhkyisen paska Camphert Kynsilaukka Aloe, kutakin 1/2 luodia Lyö ne 1/2 tuoppijn palowijnaa ja anna seisoa 8 päiwän ajan lämpimäsä. Kuin ongimadoxi sanotaan on tämä kaikkein wäkewin lääkitys aamuisilla ja ehtoisilla juoda, palowijnan eli muun märän kanssa sisään otetaan 2 tippua kuinka monta wuotta sairas elänyt on. Kaatuwaan tautijn, kuin muihin rampoihin ja kiwistys-tautijn kuin tulee ja menee nopiaan, wilu-tautijn ja on monia hywin parantanut. </blockquote> 3. Palaneille wammoille.</h4> Nijn pian kun palanut on, otetaan pelkkää Rännikiwen likaa ja pannaan tukewasti räsyn kanssa. Tehdään usiampi kerta. On monta kertaa menestyxen kanssa tehty. Hijwa, happamen kaalin mehu, muste, lijn-öljy päälle painettu on myös hywä Lääkintä-aine. Kujn myös rikki hakatut porkkanat. </blockquote> Niin kuin oikeasti, keksittekö 1700-luvulta mitään saastaisempaa paikkaa kuin katuoja, ja kuitenkin juuri katuojasta kaavittu lika on parasta lääkettä palovammoihin! 2. Silmä-salwu.</h4> Käärmen raswa, kujn saadaan katki hakatusta käärmestä ja ripustetaan se lämpymään ja klasi alle, sekoitetaan walmistettun Tutien salwuxi kujn punasiin ja läiskä-silmijn hierotaan ja myös ympäri. Nijn kuin paiseet awataan, Espanjan kärwäinen kaulaan asettaan ja ulos ajawa aine yxi kerta wijkosa sisään otetaan. Sama: Ota ahwenen ihraa, pane se potellijn hywin kijnni sidottuun ja pane se ulos kuin aurinko sijhen paistaa. Hierotaan silmijn. On auttanut kuka melkein sokia on ollut. </blockquote> 1. Mato-öljy.</h4> Ota toukokuussa onki-matoja kuin ryömiwät ylös mullasta ennen ja jälken auringon ylös ja alas menon. Kun olet kaksi kourallista kerännyt, halkaise teräwällä weihtellä päästä toiseen, raawi ulos kaikki lika puu-weihtellä, pese sijwiläs. Pane potellijn hywin kijnni sidottuun ja pane aurinkoon, nijn tulevat ne, kuin mustuneet owat, öljyxi, joka wisusti talteen pannaan. Tämä öljy monin tawoin hywäxi on nijn ulos kuin sisään otettuna. Wilu-tautijn hiero kourijn ja pane tuleen ennen kuin wärisemistä tulee. Ne kuin wäkewämpiä owat ja tästä sisään ottawat 1 eli 2 fingerporullista, saawat helpotuxen nopiasti. Kuiwaan tautijn auttaa enämpi, kiwun kouristuxijn, kuin keppi kädessä käweleepi, owat heti kuin tätä öljyä owat sisään ottaneet käyneet täysin terwexi. Se kuin ei kestä tämän pahaa hajua, sekoita Lager-marja-öljyyn, waikka parhan waikutuxen tekeepi ilman. </blockquote> Että ei muuta kuin pitkää ikää, jos näiden hoitojen jälkeen vielä hengissä olet. Alter egollani Saarnaajattarella on muuten tähän lopetukseksi hyvin sopiva elämänohje: Kaikki tämän artikkelin vanhaa kirjasuomea jäljittelevät suomennokset ovat minun omiani. Sanaston, kieliopin, svetisismien ja kirjoitusasun tyyliä olen jäljitellyt ennen kaikkea Kristfrid Gananderin Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheekista</a> (1788). Lähteenä olen käyttänyt myös Laila Lehikoisen ja Silva Kiurun teosta Kirjasuomen kehitys (2001). Koska alkuperäisteos on kirjoitettu 1700-luvulla ja painettu paikoin suttuisella fraktuuralla, on käännökseeni varmasti päässyt erilaisista ymmärrysvaikeuksista ja merkityksenmuutoksista johtuen jos jonkinlaisia virheitä. Parhaani olen kuitenkin tulkinnassa tehnyt. Jos huomaat käännöksissäni ilmeisiä virheitä, jätä asiasta kommentti. Arvostan sitä suuresti! Kummalintuasu on löytynyt! 2015-07-04T00:00:00+00:00 Osuuskumman</a> logoon päätyi aikoinaan vähän oudon näköinen turkoosi lintu. Yrityksemme parlanssissa tätä lintua on kutsuttu kummalinnuksi, ja aina välillä on enemmän tai (useimmiten) vähemmän vakavasti keskusteltu kummalintuasusta, jonka sisään voisimme survoa jonkun raukan edustamaan kustantamoamme eri tapahtumissa. No tänään sitten sattuma toi eteemme tähän mennessä kutkuttavimman ehdokkaan kummalinnun asuksi. Päivystin Anni Nupposen kanssa Osuuskumman myyntipöydässä Lumous Dark Marketissa, kun huomioni kiinnitti käytävän toisella puolella myyntirekissä roikkunut sininen lateksimekko. Ei kauaa tarvinnut asiaa pyöritellä, kun olimme jo todenneet, että tässä on tilaisuus, jota ei pidä päästää ohi. Kävin kysymässä mekosta, ja se oli myynnissä käytettynä, myyjän mittojen mukaan tehtynä. Hän vaikutti suunnilleen minun kokoiseltani, joten hellettä ja hikeä uhmaten otin mekon sovitettavaksi. Istuvuus oli riittävän hyvä, ja kaupat syntyivät. Nytpä siis tiedän, mitä puen syksyn kirjamessuille! Kaskisten kalarantapäivillä sinut parhaana palkitaan 2015-06-27T00:00:00+00:00 Nyt tuli käytyä kyllä hyvin epätodennäköisessä kesätapahtumassa. Haapamäen museoveturiyhdistys</a> ajoi Kaskisten matkailun tilaaman museojunavuoron Seinäjoelta Kaskisiin ja takaisin. Suupohjan radalla ei tämän useampia matkustajajunia kulje, joten pitihän tähän tilaisuuteen tarttua. Dr13:n vetämässä puukoristen matkustajavaunujen (ja kahden varhaisen sinisen vaunun) letkassa kolisteltiin huonokuntoista pätkäkiskorataa läpi lakeuden. Perillä odotti Kaskisten kalarantapäivät. Kyllä, Kaskisten kalarantapäivät. Tai no, ihan ensimmäisenä perillä odotti tavanomainen suomalainen kesäsää sekä vanha kurainen asemanpiha, jossa ei ole enää edes laituria. Olin toki pukeutunut elämyksen edellyttämällä huolellisuudella, jollaista pienessä kalastajakaupungissa ei selvästikään ole totuttu kohtaamaan, siksi kehnossa kunnossa nämä kulkulaitosfasiliteetit olivat. Sain kuitenkin kierrettyä vesilammikot ja kuvautettua oheisen ensivilkaisun päivän asuuni. Kerron siitä tarkemmin jäljempänä. Tyylikkyyteni ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta; esimerkiksi aseman ovesta sisään astuessamme eräs vanhempi rouva nykäisi hihastani ja lausui: ”Haluan antaa sinulle komplimangin hienosta asustasi.” Ah, kaikkea toivoa tämän pikkukaupungin suhteen ei siis vielä tarvinnut heittää! Rautatieasemalta poimimme kaupungin kartan, jotta osaisimme suunnistaa paikallisiin palveluihin. Junamatka Tampereelta Seinäjoen kautta oli ollut pitkä, kutakuinkin neljä tuntia, joten virvoikkeita jo kaipasimme. Kartassa huomiomme kiinnitti merkintä Cafe Johannes Raatihuoneenkadulla. Päätimme suunnata sinne. Vesisateessa ja matkan rasituksista voipuneena tämä vain muutaman korttelin matkakin tuntui hyvin pitkältä, ja eräänlaisen lisäyllätyksen koimme nähdessämme mainoskyltistä, että kahvilan nimi olikin Cafe Johannes 3:16! Mutta niin vain kaipasimme keidasta erämaassa, että emme antaneet tämän häiritä. Ja katso: kahvilan valikoimiin kuului muun muassa neljää eri paikalla leivottua kakkua. Otimme yhden palan marenki-mansikkakakkua ja yhden palan suklaakakkua ja söimme ne puoliksi. Mums — vai sanoisinko: ylistetty olkoon Hänen nimensä! Jälleensynnyttyämme suuntasimme kohti sitä paljon puhuttua Kalarantaa. Sade valitettavasti vei tapahtuman tunnelmasta parhaan terän, ja aika paljon sain keskittää huomiotani kuralätäköiden väistelyyn (niin, Kaskinen on vanha kaupunki, jossa on hieno ruutukaava ja päällystetyt kadut, mutta Kalarannan raitteja ei ollut päällystetty). Tarjolla olisi ollut muun muassa kirjanjulkistamistilaisuus, jonka vieraista toisen jopa tunnen, mutta en varsinaisesti edes harkinnut käveleväni ylös myllykalliolle, jossa tilaisuus olisi ollut. Kävimme kuitenkin tutustumassa kalastusmuseoon. Näytillä oli paljon verkkoja, verkonkäsittelyvälineitä, kalansäilytysastioita, jääkulkupelejä ja sen sellaista. Tässä kuvassa olen suorastaan haltioitunut takanani näkyvästä jättirysästä. Kalastusmuseon nähtyämme totesimme kalarantapäivät nähdyiksi ja lähdimme kävelemään Raatihuoneenkatua takaisin keskustaan päin. Sateen lisäksi tekemisen puute uhkasi jo akuutisti latistaa matkatunnelman, mutta sitten iloksemme huomasimme loppis-kyltin kaupungintalon kupeessa. Sieltä löytyi joitakin mielenkiintoisia vanhoja tavaroita, joista itsellemme hankimme vanhan ruotsalaisen arkistokorttilaatikon sekä Aurora-merkkisen metallisen kahvipannun, jonka pohjassa oleva leima 1910 saattaa olla valmistusvuosi. Niin, ja löysin kirppikseltä myös hatun! Se on sellainen Kangolin lyhytkarvainen hattu, jonka tyylisiä minulla on jo kaksi, ja tämän hatun muotokieli on samankaltainen kuin paljon käyttämässäni ruskeassa sulkahatussa, mutta nyt löytämäni hattu on vihreä. Kirppikseltä suuntasimme paikalliseen kebulaan, jossa söimme kalarantapäivien kunniaksi kalaruokaa eli frutti di maret. Pitsanähminnän jälkeen päätimme nähneemme kaupunkia tarpeeksi ja palasimme asemalle saadaksemme varmasti junasta hyvät paikat, sillä menomatkalla se oli aivan täynnä (kumma kyllä paluumatkalla vaunumme oli miltei tyhjä, mihin hävinnivät kaikki matkalaiset). Ennen paluumatkaa oli kuitenkin aikaa ottaa jokunen hyväkin kuva päivän huolella valitusta asusta. Museojunamatka vanhaan satamakaupunkiin velvoittaa pukeutumaan tilanteen mukaan, tässä tapauksessa vintage-henkiseen Killercatin seilorimekkoon, siihen sopiviin Poetic Licencen kenkiin ja varsinaisesti juuri tätä asukokonaisuutta varten hankittuun violettiin seilorilakkiin, jonka olettekin jo nähneet loputtoman monta kertaa. Kenkien mallinimi on muuten Girl About Town eli suomeksi kaupunkivaeltelijattaret, ja mikäs sen sopivampaa minulle. Tosin nämä kengät eivät ole mitkään varsinaiset kaupunkivaelluskengät, sillä korkoa on paljon ja varpaat painuvat kärkeen sen verran lyttyyn, että hiertymiä syntyy helposti. Mutta kyllä näillä nyt yhden pikkukaupunkiretken suorittaa silloin, kun tyyli sitä vaatii. Asussa on muuten mukana myös violetti Hell Bunnyn tyllialushame, ja tyylitietoiset epäilemättä huomaavat, että sehän on aivan liian lyhyt mekon helmaan nähden. Kyllähän tällainen tyylirikos näin koko maailmalle jaettuna on vähän nolo, mutta ei se tuolla pienessä maailmassa niin haitannut, siksi monta kehua asustani sain kuulla, että varmasti olin näinkin koko päivän tyylikkäimmin pukeutunut turisti Kaskisissa. (Tämä sama asu on eri palveluissa tällä hetkellä käyttämässäni profiilikuvassakin nähtävissä, ja siinä tuo alushamekin näkyy paremmin, kun olen sen varta vasten kuvauksellisesti asetellut. Se kuva on peräisin kahden vuoden takaiselta Finncon-matkalta.) Kolmas päivämatka neljän päivän aikana on joltisenkin väsyttävä kokemus, ja paluumatkalla junan kolinassa paitsi unohduin katselemaan maisemia ja laskemaan pelloilla pyöriskeleviä fasaaneja (miten niitä voikin olla niin paljon?) myös luin tällaiseen vanhanaikaiseen matkustamiseen hyvin sopivaa kirjaa eli Sarah Watersin uusinta romaania The Paying Guests. Tarina lähti liikkeelle hitaasti kuin päivän museojuna, mutta nyt, kun tarinassa on päästy kultaisen leikkauksen kohdalle, se on vihdoin täydessä vauhdissa. Saas nähdä, mihin tämä sapfolainen kertomus vielä kehittyy. Terkkuja derkkulasta 2015-06-02T00:00:00+00:00 Kolme päivää Berliinissä takana, kolme vielä edessä, on siis väliraportin aika. Ihan ensiksi on sanottava, että hotellin sijainnin valinnassa kannattaa olla tarkkana. Juu, katsoin silloin huonetta varatessani, että tämähän on ihan käypänen hotelli, lähellä Alexanderplatzia ja tasoonsa nähden kohtuullisen hintainen. Ei siinä, hotelli an sich on hyvä ja huone erittäin tilava (saimme käyttöömme invalidihuoneen, jonka oleellisin ero tavallisiin huoneisiin taitaa olla se, että tässä on tuplaten lattiatilaa, jotta mahtuu pyörätuolilla ympäriinsä, joten ahdasta ei tosiaankaan ole), ja Alexanderplatzs on oikeasti ihan muutaman korttelin päässä. Mutta kun ne muutamat korttelit ovat sattumoisin koko Berliinin pompööseimmät derkkukorttelit, joissa ei monen sadan metrin matkalla oikeasti ole mitään mielenkiintoista (pääosin aidan ja puutarhan ympäröimiä asuintaloja ja hylättyjä virastoja) ja paraatikadut ovat sata metriä leveitä ja lähes mahdottomia ylittää jalan. Aina jonnekin päästäkseen pitää ensin kävellä 10–15 minuuttia tyhjää. Noh, jos joskus toiste käymme Berliinissä, osaamme tarkastella hotellin sijaintia tästäkin näkökulmasta. Matkapäivän (ks. ensimmäinen turistikuva) asuun kuuluivat ne jo pari kertaa aiemmin esittelemäni El Naturalistan lehtisandaalit, kirpputorilta jokunen vuosi sitten löytynyt, mitä ilmeisimmin jonkun itse tekemä vihreäsävyinen ja kukka- ym. kuvioinen ohut kesähame, jossa joskus on ollut vekkejäkin mutta joka nyt on painunut täysin sileäksi, sekä pussihihainen röyhelöpaita, jonka löysin keväällä Kaunottaresta ja Kulkurista. Kovasti tuuli eikä lämpötilakaan tuntunut ihan mittarilukeman tasoiselta, mutta kesällä ei palella ohuissa vaatteissa ja sillä hyvä! Toisena päivänä turistikiertelimme DDR-museossa ja ruumismaailmassa eli Körperweltenissä. Mutta niitä ennen tapasimme kuitenkin aamukahvin merkeissä Berliinissä asuvan suuren jäätelöprofeetan ja oopperasäveltäjän Miika Hyytiäisen. Jo yksinomaan tätä tapaamista varten kannatti raahata mukaan Irregular Choicen jätskikengät. Kaunokaiset eivät jääneet Miikalta huomaamatta — näyttävät kuulemma luonnossa vieläkin paremmalta kuin kuvissa! — eikä häntä sitten kahta kertaa tarvinnut houkutella yhteiskuvaan. Taustalle osui vieläpä Berliinin tuomiokirkko, joten puitteet spontaaniin pin up -kuvaan olivat kohdallaan. Ja tuo sininen pallomekko on tosiaan yksi monista Indiskan mekoistani. Miika muuten suositteli, että Berliinissä kannattaa rohkeasti kokeilla eksoottisia jäätelömakuja, joita täkäläisistä jäätelöbaareista aina kesäisin löytyy. Valitettavasti sunnuntaisella päiväkävelyllämme ei osunut kohdalle yhtään käypäistä jäätelökojua, joten vielä toistaiseksi on jäätelömaut testaamatta. Ehkä kuitenkin huomenna voisi olla jätskin aika, raportoin sitten, että millaista eksoottista sörsseliä tuli maistettua. Niin tosiaan, pin up -session jälkeen kävimme derkkumuseossa, ja sieltä päästyämme yhytimme odottamatta yhden oppi-isistäni ja mestareistani Karl Marxin yhdessä kollegansa Friedrich Engelsin kanssa. Pitihän sitä parta-Kallea sitten vähän paijailla, kun tilaisuus tarjoutui. Hän ei nimittäin ole koskaan edes käynyt Tampereella, toisin kuin johdannaisensa V. I. Lenin. Tänään sitten karkasimme toviksi derkkulan tunkkaisuudesta Kurfürsterdammin ylenpalttisuuden ääreen. Matkalle osui toki jokunen kenkäkauppakin. Itse asiassa aika montakin. Shoe City -ketjulla on täällä useampikin myymälä, ja niissä on esillä muun muassa jokunen Laura Vitan poponenkin. Sellainen toki ilahduttaa, kunnes huomaa, että ne samat pari kolme mallia ovat kuitenkin aina esillä, ja yhtä niistä minulla on jo omassa kenkähyllyssä kotona. KaDeWen kulmilta löytyi myös Leiser, jonka hyllyssä oli Laura Vitan ja muutaman muun kiehtovan värikkään kenkämerkin lisäksi myös yllättäviä uusia tuttavuuksia, kuten italialainen Charme kirja- ym. kenkineen. Pitääkin tutustua merkkiin paremmin paremmalla ajalla. Leiseristä löytyi myös valikoima prameita kenkälusikoita. Mutta eivät šoppailumatkamme pelkkää kenkäkauppojen kiertelyä ole. Etenkin kotilibristini haikailee aina kovasti hyvien kirjakauppojen perään. Sellaisia ei valitettavasti nykyään löydä ihan joka kulmalta. Tänään olimme kuitenkin onnekkaita. Olin nimittäin etukäteen (hotellin maksuttoman nettiyhteyden turvin) katsellut, että Ku’Dammilta pohjoiseen on kauppakeskus, jossa on useitakin kenkäkauppoja. Paikan päällä sitten mietin, että mikähän katu se oli, josta piti kääntyä, mutta en kuitenkaan sortunut tarkistamaan asiaa mobiilidatan avulla (sehän olisi maksanut, herranen aika sentään! Maassa maan tavalla). Niinpä arvelin, että tämä se katu sitten on, ja ohjasin meidät sinne. No, jonkin aikaa kuljettuamme olin varma, että katu oli väärä. Päädyimme kuitenkin antikvaarisen kirjakaupan kohdalle, joten poikkesimme siellä. Kysyin myyjältä haparoivalla saksantaidollani, onko heillä englanninkielisiä kirjoja. Valitettavasti niitä oli perin vähän. Myyjä kuitenkin suositteli saman kadun varressa olevaa uusien kirjojen kauppaa, jossa on kokonainen huone englanninkielisiä kirjoja. Siispä suuntasimme sinne. Kotilibristini nappasi sieltä mukaansa yhden Haruki Murakamin englanninkielisen kirjan. Minun silmiini osui nide, jonka parille tuhannelle sivulle on koottu kaikki Bertolt Brechtin runot. Juuri sellainen hyllystämme puuttuikin, vaan ei puutu enää! (Niin ja sitä etsimääni kauppakeskusta emme koskaan yhyttäneet, kun jo iski väsy ja palasimme hotelliin virkistäytymään.) Illan päätteeksi pistäydyimme vielä niin perisaksalaisessa turistikohteessa ettei tosikaan. Loxx am Alex Miniatur Welten on aivan mielettömän kokoinen pienoisrautatien ympärille rakennettu pienoismaailma, jossa on mallinnettu ennen kaikkea Berliinin katuja, taloja ja maamerkkejä mutta myös muuta saksalaista miljöötä. Monennäköiset saksalaisten esikuviensa mukaiset junat suhailevat ympäriinsä sinne tänne risteilevällä valtavalla rataverkolla, kaduilla ajelee busseja ja kuorma-autoja, ja talojen pihoilla, puistoissa ja kaduilla on pysäytyskuvia jos jonkinnäköisistä hassuista sattumuksista. Pieniä oivalluksia on maisemassa niin paljon, ettei niitä kaikkia voi mitenkään kerralla huomata, ja kyllä täytyy sanoa, että valtava kokonaisuus sai haltioitumaan ja ihastumaan hyvin monella tavalla. Päivän asusta muuten sen verran, että ohut kesähame tuli ostettua Indiskasta juuri ennen matkaa ja se on nyt ensimmäistä kertaa käytössä, jakku taas on hankittu alkukeväällä kirpputori Tarinasta. Nyt loppuilta meneekin rentoutuessa suklaan ja suodattamattoman omenamehun kanssa. Huomenillalla ohjelmassa on matkan kohokohta eli Princess Chelsean konsertti. Siitä ja muusta lisää matkaraporttini jälkimmäisessä osassa. Tyylikkäät tätikengät 2015-04-13T00:00:00+00:00 Pienkustantamon postittajana päiväohjelmaani kuuluu aina silloin tällöin hakea varastosta kirjoja, pakata ne sopiviin laatikoihin ja kiikuttaa laatikot postiin. Ensimmäinen questi tässä hommassa on ohittaa valppaat varastokissat… Huomaatteko muuten, siellä on työvuoro vaihtunut. Aiemmin laatikkopinoa vartioinut Säde todettiin liian lepsuksi, kun varastosta alkoi kadota laatikoita, joten tomerampi ja tuimailmeisempi Tuikku otti vahtipaikan pinon päältä ja leevancleefimäisesti mulkoileva varastoharjoittelija Manuli asettautui karvamatolle tarjoamaan sivustatukea. Noh, määrätietoisella asenteella tästäkin selvittiin, ja pari tuntia myöhemmin olin valmis raahaamaan lähemmäs parikymmenkiloisen kirjasatsin Hallituskadun postitoimistoon. Viimeisin questi ennen uloslähtöä koskee tietenkin aina vaate- ja etenkin kenkävalintoja. Toisaalta huomattavan taakan kantaminen noin kilometrin päähän vaatii hyviä jalkineita, mutta toisaalta kauniista kevätilmasta on otettava kaikki irti silloin, kun kaunista on. Tasapainopisteestä löytyivät tällä kertaa erittäin luotettavat ja mitä mainioimmaksi hankinnaksi osoittautuneet Nayan tyylikkään tätimäiset nauhakorkkarit. Nämä Yhdysvalloista asti hyvällä alennuksella tilatut ihanuudet ovat sulostuttaneet kävelyäni jo kolmen kesän ajan, ja runsas käyttö alkaa myös näkyä kengissä kulumisena ja tahraisuutena. Mutta liiaksi ne eivät kenkien ulkonäköä pilaa, vaan enemmänkin kielivät siitä, että näihin kenkiin totisesti kannattaa turvautua kerta toisensa jälkeen. Kolmessa vuodessa nämä jo alkuaankin mainiosti istuneet leveälestiset povot ovat muovautuneet juuri minun jaloilleni, joten huoletta voin nämä jaloissani lähteä vaikka kantamaan raskaita kirjalaatikoita. Ja ovatpa nämä kaunokaiset päässeet myös teatterin lavalle: syksyllä 2013 esitin Tukkateatterin</a> Meidän Herramme muurahaisissa maisteri Klaudia Pukkia, ja aidossa harrastajateatterihengessä toin rooliasuuni sopivat kengät kotoa. Mutta sitä minä vain ihmettelen, että kun Naya kerran on osannut näin upeannäköiset ja jaloille hyvät korkkarit tehdä, niin miksi ihmeessä kyseisen merkin nykyinen mallisto näyttää niin kovasti tylsemmältä. Noh, ehkä taas joskus niillä on tutustumisen arvoisia kenkiä. Kannattaa pitää merkki mielessä! Kengännauhabudjetilla Armeniaan 2015-03-31T00:00:00+00:00 Eräs irkkikaveri pyysi, että julkaisen videon, jossa sanon ”nytten taas lentopalloa itsas sitten”. Näin tein, ja kiitokseksi tästä urotyöstä hän lähetti minulle taskulampun, jossa lukee — mitäs muutakaan kuin nytten taas lentopalloa itsas sitten — sekä tuhat Armenian rahaa. Voucherin voinen käyttää vaikka Borjomin ostamiseen sitten joskus, jos sinne tulen lähteneeksi. Ja tosiaan, minä en tiedä, mistä tässä lentopallomeemissä on kyse, mutta kyllä minä hyvän meemin tunnistan, kun sellaisen näen, enkä epäröi sitä sitten meemuilla. Nuo kengännauhat taasen tilasin eBaysta. Itse asiassa tilasin kolmet samanlaiset, sillä minulla on joku sellainen vamma, että onnistun kuluttamaan kengännauhoja poikki hyvin rivakasti, joten varauduin jo etukäteen siihen, että joudun vielä vaihtamaan nauhat pariin kertaan ennen kuin kyseiset kengät ovat kuluneet loppuun. Kyseiset kengäthän ovat tällaiset violetit El Naturalistan kävelykengät. Hankin nämä neljä vuotta sitten, ja ovat ilman muuta olleet luottokenkäni kesästä syksyyn. Vasemman jalan kengässä on vielä vertailun vuoksi paikallaan alkuperäinen nauha, ja kyllähän tuo aika käyttökelvottomaksi oli jo päässyt kulumaan. Arvatkaa toki, olinko vaipumassa epätoivon alhoon, kun sain missioksi ostaa uudet violetit kengännauhat. Eihän tavan kengännauhahyllyssä ole tarjolla kuin mustaa, ruskeaa ja valkoista. Fäbärissä kyselin ensin alan harrastajilta ostopaikkoja, mutta vastaukset tuntuivat sisältävän lähinnä kaikenlaisia kikkakolmosia eikä helppoa ostomahdollisuutta. Niinpä turvauduin eBayhin, jossa tarjontaa kyllä on, kunhan sieltä onnistuu valitsemaan oikean. Näin äkkiseltään sanoisin, että onnistuin valinnassani aika hyvin. Tilaamani värisävy on burgundi eikä violetti, mutta se näytti myyntikuvassa sopivammalta kuin saman myyjän violetti (joka taasen oli vähän turhan räikeän oloinen). Alkuperäiset nauhat ovat toki violetimmat, mutta nuo uudet ovat sen verran hyvin kenkien nahan väriset, että uusimista tuskin tajuaa epäillä. Niin ikään uudet nauhat on vahattu kiiltävämmiksi kuin vanhat. Tämän pitäisi vähentää kulumista, mutta voi myös olla, että nauhat pysyvät huonommin kiinni. Aika näyttää, kunhan sää muuttuu kevyemmille kengille suotuisammaksi. Semmoinen asia muuten vielä, että tänään vietetään transsukupuolisuuden näkyvyyden päivää. Sade Kondelin kirjoitti aiheesta sen verran napakasti, että minun ei tarvitse asiaa hirveästi avata. Mutta koska olen joka tapauksessa jo muutenkin julkisuudessa monta kertaa maininnut itsekin olevani transsukupuolinen, niin kaipa tämäkin päivä on ihan hyvä noteerata. Ja mitä siihen näkyvyyteen tulee, niin tuosta kuvasta käykin aika hyvin ilmi se keskeinen ongelma, joka minun arkeani vaivaa, eli jo eräässäkin blogauksessa mainitsemani bad facial hair day. Ylähuulen tumma karvoitus on tässä kokonaan ihon alla, koska se on täysin sileäksi ajettu ja vieläpä juuri eilen laserepilaatiossa poltettu, mutta eihän tuollaista täysvarjoa millään piiloon meikata. Sillä pitää sitten taas elää siihen asti, kunnes poltetut tyngät ovat putoilleet pois, mutta vaiva toki uusii parin kolmen kuukauden kuluttua. Tämä on tämmöistä jatkuvaa väsytystaistelua, kuten transihmisten oikeuksien eteneminenkin. Ilahduttavia joukkoliikenneasioita 2014-07-01T00:00:00+00:00 Sarvijaakonkadun uudet päreet ja uusi OnniBus-päätepysäkki.</figcaption> </figure> </aside> Tämä kesä on ollut joukkoliikenteen kehittymisen kannalta varsin merkittävä sekä paikallisesti Tampereella että yleisemmin Suomessa. Kesä-heinäkuun vaihteessa paikallisliikenteessä tapahtui muutoksia monella paikkakunnalla. Tampereella siirryttiin 30.6. suurelta osin uusittuun linjastoon ja uusiin maksuvyöhykkeisiin. Minä kuulun siihen laajaan onnekkaiden joukkoon, joiden kotinurkilla joukkoliikenteen palvelutaso parani uudistuksen myötä. Uusi runkolinja Hervannasta Lentävänniemelle, numero 3, kulkee tästä eteenpäin Sammonkatua. Minulle Sammonkadun varrella asuvana tämä tarkoittaa paitsi sitä, että vihdoinkin minun on helppo päästä myös Hervantaan, myös sitä, että bussivuorojen määrä keskustan suuntaan lisääntyi neljällä vuorolla tunnissa; aiemmin talvikaudella vuoroja kulki 6–10 kappaletta tunnissa, jatkossa 10–14 kappaletta. Toinen ilahduttava seikka on se, että Pirkkala kuuluu nyt samaan maksuvyöhykkeeseen Tampereen kanssa. Niinpä muun muassa Pirkkalan lentoasemalle pääsee ihan vain kausilippua näyttämällä. Eihän niitä lentomatkoja kovin usein tule tehtyä, mutta tarvittaessa lentokentälle on jatkossa entistä helpompi päästä. Erityisen iloinen olen OnniBusin uudesta linjastosta. 1.7. alkaen OnniBusin päätepysäkki Tampereella on Kalevassa Sarvijaakonkadulla, siis vain 600 metrin päässä kotoani. Jatkossa Helsingissä käyminen onkin todella vaivatonta, kun ei tarvitse erikseen mennä keskustaan ja vaihtaa siellä junaan. Ja todennäköisesti useimmiten myös edullisempaakin. Kaikkein suurin riemunaihe oli kuitenkin kaupunginvaltuuston 16.6. tekemä päätös siitä, että Tampereelle tulee raitiotie, semminkin kun Stubbin minihallitusneuvotteluissa pari päivää myöhemmin luvattiin, että valtio myös tukee hanketta. Pitkän vetkuttelun jälkeen aletaan olla tilanteessa, jossa raitiotien toteuttamista ei voi enää realistisesti perua. Ja vähän niin kuin symbolisesti kesäkuun lopussa, uuden bussilinjaston myötä, Hämeenkadun itäpääkin muutettiin joukkoliikennekaduksi. Edistys edistyy!

Taru Luojola

Uusi vuosi, uusi työ

Jatko-opiskelu alkakoon

Fediversuomi ry ottaa somen haltuun

Lähijuna vie Oriveden tulevaisuuteen

Vaaliyhteenveto ja muita kevään kuulumisia

Ruuhkaton raideliikenne auttaa myös Ysitien ongelmiin

Vasemmistoliitto — muunsukupuolisten valinta

Pohjala vai Pohjola?

Tue kuntavaalikampanjaani!

Luin myös vuonna 2024

Lukija, varo katakombien hyönteisiä!

Tervetuloa uusituille sivuilleni

Autotonta elämää Orivedellä

Kuuntele Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus

Ei enää euroviisuja

Ei irronnut edustajistopaikkaa

Onko viittominen minulle enemmän puhumisen vai kirjoittamisen kaltaista? — alustavia havaintoja

Kevään uudet käännökset

Äänestä Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa

Trans in lation

Vuonna 2023 luin rennommin

Syksyn 2023 uudet Bataranam-novellit

Teostietojen tuonti Kirjakasan tietokantaan

Velopunkkia italiaksi

Kohtuullisen kelpo kirjavuosi 2022

Puolimatkassa perjekunto petti

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Bronnen</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li>

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Lähteet</h3> De Meulder, Maartje 2015: The Legal Recognition of Sign Languages. — Sign Language Studies 15 (4) s. 498–506.</li>

Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi!

Kirjakasa, kotikutoinen lukijayhteisö

Novellijulkaisu: Turnauskis

Mitä luinkaan vuonna 2021

Perkeet-lukuhaaste 2022 — viimeistä kertaa

Bingokorttini vuodelle 2022

Perkeet perattu ilman suuria tunteita

4. Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta — Terry Pratchett, kymmenen Kiekkomaailma-sarjan osaa</h3>

The Light Fantastic</h4> ⭐⭐⭐ Sarjan toisessa osassa suuri tähti lähestyy ja uhkaa kärventää koko maailman, joten antisankarimme päätyvät tahtomattaankin pelastamaan maailmaa, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä luulevat siinä onnistuneensakin.</p>

Moving Pictures</h4> ⭐⭐ Kiekkomaailmassa hullaannutaan aivan uudenlaisesta taikuudesta, nimittäin elokuvien taiasta. Holy Woodin nousua ja tuhoa seurataan Hollywood-klassikoita ja elokuvatrooppeja toisintamalla. Keskitason viihdettä.</p>

10. Kansakoulun lukukirja — Zacharias Topelius: Luonnonkirja ala-alkeiskoulun tarpeiksi</h3> ⭐⭐⭐ Kirja yhdistelee luonnontiedon perusasioita eläinsatuihin, mukavaan jutusteluun, värssyihin ja Jumalan luomistekojen ylistämiseen. Kirjan parasta antia lienee vanhanaikainen sanasto.</p>

Tuorein novellini vie luonnon helmaan

Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti

Perkeet-lukuhaaste 2021

Kenties ankeimmat perkeet ikinä

The Light Fantastic</h4>
⭐⭐⭐ Sarjan toisessa osassa suuri tähti lähestyy ja uhkaa kärventää koko maailman, joten antisankarimme päätyvät tahtomattaankin pelastamaan maailmaa, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä luulevat siinä onnistuneensakin.</p>

Moving Pictures</h4>
⭐⭐ Kiekkomaailmassa hullaannutaan aivan uudenlaisesta taikuudesta, nimittäin elokuvien taiasta. Holy Woodin nousua ja tuhoa seurataan Hollywood-klassikoita ja elokuvatrooppeja toisintamalla. Keskitason viihdettä.</p>

10. Kansakoulun lukukirja — Zacharias Topelius: Luonnonkirja ala-alkeiskoulun tarpeiksi</h3>
⭐⭐⭐ Kirja yhdistelee luonnontiedon perusasioita eläinsatuihin, mukavaan jutusteluun, värssyihin ja Jumalan luomistekojen ylistämiseen. Kirjan parasta antia lienee vanhanaikainen sanasto.</p>