Aika paksua!
19 minute read •
Kun on tapana hamstrata kirjoja, hyllyyn kertyy helposti myös paljon tosi paksuja opuksia. Ja niillä on taipumusta jäädä lukujonon hännille, koska onhan nyt paljon helpompaa alkaa lukea ohutta kuin paksua kirjaa. Pitää siis oikein erikseen huomata lukea välillä niitä paksujakin, sillä luettavaksihan nekin on hankittu.
Tämän vuoden alussa päätinkin ryhtyä todelliseen tiiliskivihaasteeseen eli lukea omasta hyllystä kaikki yli 700-sivuiset kaunokirjalliset proosateokset. Sivumäärä ei perustu mihinkään ulkoiseen lähteeseen, se vain tuntui rajaavan sopivan määrän kirjoja yhdelle vuodelle niin, että aikaa jää lukea muutakin. Ja rajaus oli aika onnistunut, sillä luin viimeisen tiiliskiven vasta lokakuussa juuri ennen kirjamessuja (ja näin pääsin julistamaan haasteen päättyneeksi niin, että kirjamessuhankintoja ei enää laskettu mukaan!). Jos mukaan olisi ottanut kaikki yli 600-sivuiset, olisi lukujono varmaan venynyt ensi vuoden puolelle. Noh, ehkä ne voi sitten lukea ensi vuonna…
Kaikkiaan tiiliskivihaasteessa tuli nyt siis luettua 23 kirjaa, joista 14 suomeksi ja 9 englanniksi. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikki myös luettua loppuun, vaikka olihan näistä moni sellaista struggelitavaraa, että sai totisesti pinnistellä. Seuraavassa lyhyet arviot kaikista näistä kirjoista lyhimmästä alkaen (vaikka luinkin kirjat suurinpiirtein pisimmästä alkaen).
Mika Waltari: Isästä poikaan (704 s.)
Tämä kirja oli kesän yllättäjä. Alku oli hyvin tankea. Pois muodista ajautunut kerrontatyyli, jossa kaikki kerrotaan eikä juuri mitään näytetä, oli hyvin vieraannuttavaa ja tylsää lukea. Mutta seitsemänsadan sivun matkalla siihenkin ehti tottua niin, että itse tarina pääsi nousemaan esiin.
Kirja edustaa sitä realismin alalajia, jossa seurataan sukupolviaan edustavien päähenkilöiden elämänmittaista tarinaa ja peilataan kaikkia tapahtumia aikakauden historiallista taustaa vasten. Lajityypille ominainen keskinkertaisuuksien ja tyyppitapauksien korostaminen oli paikoin lukunautintoa latistavaa. Mutta tämän niteen juju on siinä, että tähän on yksiin kansiin sidottu kokonainen trilogia, jossa kolme sukupolvea käy läpi samoja elämäntuskiaan ja unelmiaan eri olosuhteissa, 1860-luvun nälkävuosista aina 1930-luvun sodanuhkaan. Yksinään kukin näistä kirjoista jäisi pelkäksi keskinkertaisuudeksi, mutta kokonaisuus onnistuu tekemään vaikutuksen. Huomasin monta kertaa kirjan aikana ajautuvani itsekin pohdiskelemaan omaa elämääni, menneitä tapahtumia ja täyttymättä jääneitä toiveita, ja se on aina vaikuttavan kirjan merkki.
Lisäsäväyksen tuo se, kuinka vuonna 1935 kirjoitettu ja suunnilleen samaan aikaan päättyvä lopetus piirtää uhkaavan ennustuksen niistä tapahtumista, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin maailmassa koettiinkin. Ah, miten paljon ajateltavaa vuoden 2019 lukijalle!
George R. R. Martin: Fire and Blood: A History of the Targaryen Kings from Aegon the Conqueror to Aegon III (706 s.)
Ihan järkyttävän hirveä pettymys. Kirja ei ole ollenkaan samaa sarjaa kuin ASOIAF-romaanit, vaan kuiva kronikkamuotoinen kertomus Targaryenin hallitsijasuvun vaiheista. Kirja sisältää loputtomasti kaikkia niitä samoja kamaluuksia, joita ASOIAF on pullollaan, mutta siitä puuttuu tyyten kaikki se hyvä henkilökuvaus ja vetävä kerronta, jotka tekivät alkuperäisestä sarjasta niin mukaansatempaavan. Henkilöt, sodat ja valtataistelut seuraavat toisiaan täysin tyhjänpäiväisinä, sympatiaa on vaikea luoda mihinkään, ja sukujen ja loordien nimet ovat niin samankaltaisia, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuka nyt on kenenkin puolella ja ketä vastaan ja miksi. Tapahtumat edeltävät ASOIAFia, joten ne olisivat hyvin voineet olla myös itsenäinen tarina. Mutta ei, kirjasta on aivan mahdoton saada yhtään mitään tolkkua, jos ei jo tunne alkuperäisen sarjan maailmaa. Mm. paikannimiä ladellaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole edes karttoja, eivätkä nimet ilman karttoja kerro mitään.
Elikkäs tässä on kirjailijan omat muistiinpanot luomansa maailman taustatarinasta päätetty tuotteistaa, koska miksipäs ei, kyllähän tälle nimelle aina ostajia löytyy. Olisi saanut jäädä tekemättä. Tuskalla piti sinnitellä loppuun asti, ja mikä karvas pettymys sitten olikaan huomata, että eihän tässä edes ollut kaikkia sukutaulun kuninkaita vielä käyty läpi, vaan päästiin aikajanalla vasta noin puoliväliin. Alku vielä näytti sikäli lupaavalta, että 400 ensimmäisen sivun aikana ehdittiin kulkea noin 130 vuotta, mutta loput 300 sivua junnattiin vain noin kymmenen vuotta eteenpäin. Eli ainakin toinen, huonoimmassa tapauksessa kolmaskin kirja tätä samaa roskaa on tulossa.
Robin Hobb: The Golden Fool (712 s.)
’Why me?’ I demanded. ... ’Why me?’ I asked again sourly. —FitzChivalry Farseer
Fitz ratkaisee yksityiselämänsä ongelmia niin kömpelösti ettei mistään tahdo tulla mitään, ja siinä välissä vatvotaan vatvomasta päästyäkin sitä, mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Välillä Fitzin sisäiseen monologiin saadaan hengähdystaukoja, kun häntä juoksutetaan hoitamassa valtakunnan asioita. Kirjassa on pauttiarallaa kolme toimintakohtausta, vaikka sivuja on seitsemänsataa. Mitään muuta kuin hovijuonitteluja ei siis kannata odottaa. Eikä mitään loppuratkaisuakaan ole, vaan kaikki jätetään odottamaan kolmososaa.
Mutta mahtuu kirjaan yksi valopilkkukin. Fitzin ja Narrin suhteessa tapahtuu kiinnostavia käänteitä. Asia pedataan niin, että sen olisi voinut kirjoittaa niin monella tavalla aivan pieleen, mutta onneksi kirjassa esitetty ratkaisu asiaan on todella hyvä ja kaikki karikot väistävä. Ja sitten palataankin taas tavanomaiseen vatvomiseen…
Stefan Spjut: Staalo (722 s.)
Ruotsalaista inhorealismia myyttisin fantasiaelementein. Sinällään ihan tykkäsin, kun kaikki tuntui niin ruotsalaiselta kuin olla voi, mutta paikoin lukeminen oli vähän raskasta.
Zachris Topelius: Talvi-iltain tarinoita II (751 s.)
Miksi kukaan ei ole aiemmin kertonut, että Topelius on hyväkirjailija eikä mikään tunkkainen setä? Oikeasti, aivan hulvatonta sanailottelua ja pistävää huumoria, ja henkilöhahmot ovat mainioita. Ja sitä paljon puhuttua representaatiota jokaisessa Topeliuksen tarinassa on enemmän kuin kymmenessä modernissa romaanissa yhteensä. Okei, kaikissa tarinoissa ohjataan siihen suuntaan, että jumala on ykkönen ja jumalan tahtoa tulee noudattaa, mutta siinäkin pohjavireenä on hyvän elämän viettäminen, nöyryys ja hyvien tekojen tekeminen, missä ei ole mitään vikaa sinällään.
Talvi-iltain tarinat teoksina ovat kuitenkin hiukan hämmentäviä, koska näitä on ilmeisesti julkaistu useita osia, mutta kirjassa ei kerrota, monesko osa tämä on, ja nähtävästi jopa eri painoksissa on niputettu eri tarinoita samoihin kansiin. Tämän kirjan tarinoista vahvin on Suomen herttuatar, heikoin taas Nuoruuden unelmia (josta minun oli vaikea saada mitään otetta).
Franz Kafka: The Complete Novels: Includes The Trial, America and The Castle (768 s.)
Tiiliskivihaasteen viimeinen kirja (huh, nyt se on suoritettu!).
Oikeusjutussa on tiettyä yhtäläisyyttä Dickensin Koleaan taloon sikäli, että oikeuslaitos näyttäytyy esoteerisena ja muusta maailmasta irrallisena saarekkeena, jonka surrealistiselle toiminnalle voisi melkeinpä naureskella ellei kyse olisi vakavasta asiasta. Mutta tässä oikeuslaitos on toki vielä mystisempi, kun missään vaiheessa ei edes selviä, mistä koko oikeusjutussa on kyse. Oikeastaan vahvimmin minulle syntyi mielikuva siitä, että oikeusjuttu on tässä jonkin parantumattoman ja huonosti tunnetun sairauden vertauskuva: jonakin päivänä se vain ottaa ihmisen haltuunsa, prosessin etenemiseen voi yrittää vaikuttaa mutta lopputulosta se ei muuta, ja lopulta ihminen saa väistämättä tuomionsa.
Amerikka on tosi päheä ja mukaansatempaava lukukokemus. Harmillista kyllä romaani loppuu aivan kesken, ja keskeneräisestä lopusta näkee, että vielä paljon oli tarkoitus tapahtua. Tästä olisi varmaan valmiina tullut todella mahtava tarina. Äärimmäisen tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Kokoelman paras romaani, ilman muuta viiskauttaviis.
Linna on sitten taas jotain ihan ihme haahuilua. Todella puuduttava lukukokemus. Minulle ei oikein syntynyt käsitystä siitä, mistä tässä on kyse. Juontakaan ei tuntunut olevan. Päähenkilö on samalla lailla ulkoisten ja käsittämättömien prosessien ohjailemana kuin Oikeusjutussa, mutta tolkkua on vielä sitäkin vähemmän. Selvästi Kafkan heikoin romaani.
Robin Hobb: Fool’s Fate (805 s.)
”I am content”, ovat kirjan viimeiset sanat. Ah, loppuihan se kitinä!
Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (812 s.)
Odotin paljon, onhan kyseessä Barcelonaan sijoittuva historiallinen romaani. Mutta mikä pettymys! Kirja alkaa ryöstökohtauksella, jossa tietenkin raiskataan. Myöhemmin kirjassa alaikäisen holhokin raiskaus (eri raiskaus kuin alun ryöstökohtauksessa) on keskeinen juonikuvio, jota ruoditaan ihan loppuun asti. Okei, tämä yksin voisi vielä mennäkin, mutta kerronta on todella kankeaa. Dialogissa spleinataan ja infodumpataan jatkuvasti. Lisäkankeutta tuo se, että kääntäjä on tehnyt joitakin puolivillaisia ratkaisuja, jotka ovat toisinaan myös koomisia. Tuhti kustannustoimittaminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin, kirjaa luki lähinnä elävöitettynä historianopetuksena eikä tarinana, jonka henkilöillä olisi lukijalle mitään merkitystä. Osa henkilöistä heräsi kirjan jälkipuolella sentään hetkeksi eloon, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kun vielä huomasin, että yksi historiallisena seikkana esitetty asia on kirjassa totaalisen pielessä, loksahti viimeinenkin makkelipinoon johtava palanen kohdalleen. Todellakin.
Douglas Adams: The Ultimate Hitchhiker’s Guide to the Galaxy (815 s.)
Luin tämän ensimmäistä kertaa. Ja, noh, täytyy varmaan henkisesti valmistautua siihen, että menetän tällä arvostelulla loputkin kaverini, kun tietää, miten paljon kaikki tätä aina hehkuttavat. Mutta ei tästä kokonaisuudessaan voi muuta sanoa kuin että hyvin keskinkertainen sarja. Ja turha tulla inisemään kommentteihin, että on tämä joskus historian alkuhämärissä ollut vallankumouksellisen uudenlaista proosaa. Nyt eletään tätä vuotta ja luetaan tämän vuoden vinkkelistä. Tämä sarja nyt ei vain yksinkertaisesti onnistu enää olemaan hauska (ensimmäinen jonkinlaiseksi huvittumiseksi laskettava tyrskähdys minulta pääsi neljännen kirjan puolivälissä, eikä niitä sen jälkeenkään tainnut enää tulla). Minun vanhempieni sukupolven dudehuumori ei ole minua varten. Eikä itse asiassa tainnut olla edes silloin, kun teininä näitä juttuja ensimmäistä kertaa kuulin. Olenkin siitä asti miettinyt, että mikä tässä on niin hauskaa. No, ei juuri mikään. Vitsejä on tasan yksi, eli se, että koko maailmankaikkeus kaikkina aikoina pelaisi samoilla säännöillä kuin kärjistetty angloamerikkalainen yhteiskunta 1970–80-luvuilla, ja se on aika huono vitsi ja kuluu nopeasti loppuun.
Trilogian kolmea ensimmäistä kirjaa ei ehkä oikein voi edes kutsua kirjoiksi, koska niissä vain sekoillaan päättömästi tilanteesta toiseen eikä missään ole mitään varsinaista tavoitetta. Kaksi viimeistä kirjaa toimivat kirjoina vähän paremmin, koska niissä on paljon koherentimpi tarinankaari ja henkilötkin kehittyvät. Onkin sinällään huvittavaa, että sarja alkaa toimia paremmin juuri siinä vaiheessa, kun tapahtumat tuodaan takaisin maanpinnalle, johon ne luonteensa puolesta kaikkein parhaimmin sopivatkin. Mistä herääkin kysymys, olisiko koko sarja ollut parempi, jos siinä ei olisi alun alkaenkaan lähdetty avaruuteen seikkailemaan.
Mietin vähän kahtakin tähteä, mutta tosiaan sarja petrasi loppua kohti enkä missään vaiheessa nyt suorastaan ollut kuoleman tuskissa, joten menköön kolmaskin tähti.
Haruki Murakami: Komtuurin surma (821 s.)
Jälleen yksi sama mut eri -romaani Murakamilta. Olisin iloisesti yllättynyt, jos saisin taas vaihteeksi lukea häneltä uuden ja erilaisen tarinan, mutta näköjään on jäänyt levy jumiin niin pahasti, ettei sellaista kannata odottaa. Rintoihin ollaan kovasti obsessoituneita (olkoonkin että lähinnä esteettisessä mielessä), ja naiset ovat käsittämätön mysteeri. Pedofilian rajojakin flirttaillaan vähän ikävästi. Noh, Murakami kirjoittaa hyvin (siksi kolme tähteä), kunpa hän vain käyttäisi taitonsa myös uusien taidokkaiden tarinoiden luomiseen. Siinä missä kiireettömän päämäärättömät arkiset askareet loivat 1Q84:ssa ihanaa tunnelmaa ja mukavaa kontrastia vinksahtaneisuudelle, tässä ne tuntuvat vain inspiraatiota odotellessa naputelluilta sormiharjoituksilta.
Volter Kilpi: Alastalon salissa (826 s.)
Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.
Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.
Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.
James Joyce: Ulysses (857 s.)
Tämä oli ehkä pahinta itsekidutusta pitkään aikaan. Ehkä vielä viime vuonna lukemaani, vanhaksi ruotsiksi käännettyä Nietzscheä puuduttavampi kokemus. Joissain yksittäisissä kohdissa saatoin jonkin verran huvittua, mutta ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti lukeminen oli lähinnä haukottelua ja luvun loppumiseen vielä jäljellä olevien sivujen laskeskelua. Jokaisen luvun tyyli on onneksi muista luvuista poikkeava, joten vaihtelu pitää mielen riittävän virkeänä, jotta tämän saa kahlattua loppuun asti. Mutta ei nyt pelkkiä tyylikokeiluja tarvitsisi venyttää tiiliskivikirjaksi asti, muutama sivu kutakin tyyliä riittäisi vallan mainiosti, sillä itse kukin niistä muuttuu hyvin pian tympeäksi. Mnoh, nyt on länsimaisen kirjallisuuden pelottavimmat linnakkeet vallattu, eikä tämän jälkeen pelota tarttua enää mihinkään kirjaan.
Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat (881 s.)
Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.
Charles Dickens: Kolea talo (936 s.)
Kirja alkoi oikein mainiosti, ja pidin erityisen paljon brittiläistä yhteiskuntajärjestystä, oikeuslaitosta ja talouselämää vastaan kohdistetusta hienovaraisesta mutta pistävästä kritiikistä ja kirjan sosiaalipoliittisesta agendasta. Paikoin kulki kylmät väreet, ja katupoika Jon kuolinkohtaus sai tipan linssiin. Mutta sitten kirjan viimeiset parisataa sivua painuivat jonnekin keskinkertaisuuksien maille, ja jossain määrin jo rupesi menemään yli tiettyjen avainhenkilöiden täydellinen oikeamielisyys, suoraselkäisyys ja hyväntahtoisuus. No, luku-urakan päätyttyä on hyvä keskittyä muistelemaan kirjan vetävimpiä osia.
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 (955 s.)
Bertelsköldien sukusaaga saapuu päätökseensä. Tämä nide alkaa kenties koko sarjan parhaalla kertomuksella Vaasan prinsessa, veijaritarinalla, joka on tauotonta hirtehishuumorin tykitystä, kun antisankari toilailee itse kuninkaan suosioon. Sitä seuraavassa Vapaa-ajattelijassa Topelius iskee fantasiavaihteen isommalle ja esittelee meille alkemistin, joka valmistaa kultaa Turussa lähellä Aningaisten tullia. Päälle päästään vielä nauramaan teologien turhantärkeydelle. (Ettei vain olisi Mike Pohjola saanut tästä inspiraatiota romaaniinsa 1827?)
Mutta sitten Välskärin kertomukset alkavat kallistua kohti jumalista loppuaan, väärämieliset ymmärtävät vääryytensä ja turvaavat Jumalaan ja valtakunnassa ja Bertelsköldin suvussa on taas kaikki hyvin. Vahvasti alkanut nide taantuu kolmen tähden tasolle.
Vaan miten sille sormukselle lopulta kävi? Se jäi mielestäni ihan auki. Vai oliko sormuksen kohtalona se, että se nyt vain unohdettiin kun kaikki turvasivat Herraan, ja se siitä?
Joka tapauksessa Välskärin kertomukset ovat kokonaisuudessaan aivan erinomaisen eläväistä ja hauskaa luettavaa Ruotsin ja Suomen historiallisten tapahtumien ja paikkojen kulisseissa. Suosittelen!
Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe (973 s.)
Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu! Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!
Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug, The Black Cat, The Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.
Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).
Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.
Tämä kirja saa luvan sopia perkeiden kohtaan 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2 (990 s.)
Tämän niteen ensimmäinen puolisko on taas kaikenmoisia sotaseikkailuja, jotka ovat kirjan pitkästyttävintä antia. Toinen puolisko on sitten valtiopäiväjuonittelua ja henkilöiden yksityisseikkailuja ja siten kiinnostavampaa seurattavaa. Toisen puoliskon ensimmäinen tarina Erämaiden varjo sai lopetuksellaan liikuttumaan. Niteen lopetus on vähän töksähtävä, mikä johtunee siitä, että kertomusten neljäs jakso jatkuu vielä kolmannessa niteessä ja tarinan kaari tässä jäi vähän kesken. Mutta kyllä tässäkin aika veikeä lopetus oli. Kaiken kaikkiaan taas vauhdikkaasti ja pilke silmäkulmassa etenevää kiinnostavaa kerrontaa Suomen ja Ruotsin historiasta vuodesta 1700 vuoteen 1740.
Grimmin sadut I–III (1 055 s.)
Kun lukee kaksisataa enemmän tai vähemmän hupsua kansansatua putkeen, niin vähemmästäkin todellisuudentaju vähän hämärtyy. Mutta joo, miten nyt näin laajaa tarinakokoelmaa voisi summata? Osa saduista on mitä mainioimpia, osa taas aivan tyhmiä ja pöhköjä, joten keskimäärin sellaista luettavaa kolmen tähden tavaraa.
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1 (1 056 s.)
Topeliusta on ilo lukea. Hän kirjoittaa hyvin, ja kertomukset ovat vanhanaikaisen mukavalla tavalla ”hyödyksi ja huvitukseksi”. Tähän niteeseen kuuluvien kahden ensimmäisen jakson aikana seikkaillaan Ruotsin kuninkaiden sekä suomalaisten aatelisten ja talonpoikien mukana ensin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja sitten eri puolilla Suomen maaseutua. Kaiken aikaa mukana kulkee taikavoimia sisältävä kuparisormus, joka siirtyy isältä pojalle ja tuo mukanaan paitsi siunausta myös kirousta. Nämä kertomukset luettuani tiedän elämästä 1600-luvun Ruotsissa paljon enemmän kuin ennen näiden lukemista yhteensä.
Philip Pullman: His Dark Materials (1 102 s.)
Tästä pidin. Trilogian kahdessa ekassa osassa on pääosin oikein mukava tempo: asiat etenevät koko ajan, mitään turhaa jaarittelua ei ole vaan maailma rakennetaan toiminnan ohessa ja lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kolmas osa hiukan ontuu. Siinä on toisaalta paljon enemmän tyhjäkäyntiä vähän joka välissä, ja toisaalta suuret ratkaisevat tapahtumat ovat jotenkin hätiköidyn oloisesti kerrottuja. Ihan viimeinen maku on lievä pettymys siitä, että tähänkö tämä kaikki upea tunnelmanrakennus nyt sitten läsähti. Niin ikään koin, että jotkin ihan trilogian ensimmäisestä luvusta alkaen keskeiset kysymykset jäivät hiukan puolivillaisesti käsitellyiksi, odotin ja odotin että ymmärränkö vihdoinkin mitä niillä ajetaan takaa, mutta jotenkin vastaus onnistui ohittamaan minut. Toisin sanoen jäi tunne, että kerrottavaa oli liikaa ja sen kaiken sovittaminen yhteen ja samaan päätösosaan kävi kirjoittajalle ylivoimaiseksi.
Arthur Conan Doyle: The Complete Sherlock Holmes (1 136 s.)
Perin singulaarinen lukuelämys oli tämä. Sherlock Holmeshan on jo suhteellisen puhkikaluttu hahmo, ja valtaosa tarinoista olikin jo minulle tuttuja 1980-luvun mainion tv-sarjan ansiosta. Mutta en ole aiemmin lukenut Doylen koko Holmes-tuotantoa, enkä varsinkaan kanonisessa järjestyksessä. Sinällään voisi ajatella, ettei näiden itsenäisten tarinoiden järjestyksellä ole suurta merkitystä. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten kahdessa ensimmäisessä romaanissa ja ensimmäisessä novellikokoelmassa taustalla kulki koko ajan Watsonin oma kehitystarina — ei kovin olennaisena, mutta kulki kuitenkin. Sitten jossain vaiheessa se vain äkkiä katosi: Watsonin vaimosta ei puhuttu enää mitään, ja Watson itse muutti takaisin Holmesin kanssa poikamiesboksiin. Mahtoi olla kitkerä parisuhde, kun Watsonin ei sitten enää myöhemmin tehnyt mieli sanallakaan viitata siihen!
Toinen mielenkiintoinen havainto koko Holmes-kaaren yhtäjaksoisessa lukemisessa oli se, kuinka monta kertaa Holmesin tarina jo lopetettiin, mutta aina se vain jatkui ja jatkui. Viimeisen kokoelman esipuheessa kirjailija jo itsekin suhteellisen turhautuneesti toteaa, että nyt on aika lopettaa, ja sanalla sanoen viimeisen kokoelman tarinat ovatkin jo tosi väsynyttä ja paikoin lähes absurdia tavaraa.
Kolmas mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka pienessä roolissa Moriarty näissä alkuperäisissä tarinoissa on. Hän esiintyy itse vain yhdessä tarinassa, minkä lisäksi häneen viitataan kahdessa muussa tarinassa. Mutta varsinkin uudemmissa tuotannoissa Moriartysta on tehty suoranainen arkkivihollinen, mikä ei kyllä kovin hyvin tee kunniaa alkuperäisille tarinoille.
Neljäs mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka vaivattomasti eksentrinen ja autistinen Holmes kulmikkaasta viestintätavastaan huolimatta saa ihmisten myötätunnon ja ymmärryksen puolelleen. Se jos mikä tekee Holmes-tarinoista fantasiakirjallisuutta! Ja ehkä tästäkin syystä Sherlock Holmesilla on jossain määrin erikoisasema sydämessäni, sillä monilla näistä tarinoista on ollut tärkeä tehtävänsä aiemmin elämässäni.
Mutta nyt olen kyllästänyt itseni näillä singulaareilla tarinoilla niin hyvin, että en taida vähään aikaan kaivata Holmesin ja Watsonin seuraa.
Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland & Other Stories (1 165 s.)
Varsin puuduttava lukukokemus. Kokoelma sisältää vähän kaikenmoista. Ensin on tietenkin Liisa ihmemaassa jatko-osineen, sitten toinen romaanikokonaisuus eli kaksiosainen Sylvie & Bruno. Näiden jälkeen on parisataa sivua värssyjä, sitten lyhyempiä tarinoita ja lopuksi iso vuoallinen sillisalaattia.
Liisa ihmemaassa on toki jo itsessään sen verran tunnettua puppua, että ei siitä enempää. Sylvie & Bruno sen sijaan oli minulle täysin uusi tuttavuus. Romaanina se oli jotenkin hallitumpi kokonaisuus, mutta ei siltikään mikään järin hyvä. Ensimmäinen puolisko oli hyvin hämmentävä, kun tuntui että peräkkäiset luvut eivät mitenkään kertoneet samaa tarinaa. toisen osan esipuhe selvensi asiaa ja vihdoin hahmotin kokonaisuutta vähän paremmin. Vähän. Edelleen aika hajanainen fiilis jäi kokonaisuudesta. Siinä kerrotaan toisaalta kahdesta lapsesta, jotka ovat useimmiten aika raivostuttavia, ja toisaalta aikuiset seurustelevat keskenään ja siinä kommentoidaan suunnilleen kaikkea englantilaisesta yhteiskunnasta. Ja kaiken taustalla on uskontoa tunnustava pohjavire, ja kirja loppuukin ajatukseen on olemassa jumala, joka vastaa rukouksiin.
Värssyistä ei ole paljon sanottavaa, ne menivät ohitse enimmäkseen automaattiluvulla. Lyhyet tarinat eivät sykähdyttäneet. Sillisalaatista löytyy toisaalta Oxfordiin rakennetun uuden kellotornin arvostelua, toisaalta taas vinkkejä kirjeenvaihdon järjestämiseen, ja onhan siellä ohjeet uuteen korttipeliinkin.
Parasta tässä kokoelmassa oli se, että se loppui.
Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I–II (1 263 s.)
(Tämä kirja koostuu oikeastaan kahdesta niteestä, mutta laskin ne haasteessa yhdeksi kirjaksi.)
Tapani mukaan en anna kirjalle ikälisää. Sellaisenaan Don Quijoten ykkösosa on suhteellisen pitkästyttävä kuvaus epäonnisesta seikkailuretkestä, jossa ei päästä kuin muutaman päivämatkan päähän majataloon. Majatalossa ja läheisellä vuoristoseudulla junnataankin sitten loppukirja, mitään ei saada aikaiseksi, mutta sisäkertomus jos toinenkin tulee kerrotuksi. Ja se kuuluisa taistelu tuulimyllyjä vastaankin on nopeasti ohi — eihän se kestänyt edes yhtä sivua!
Joskus aikoinaan tuli nähtyä telkkarista paljon Tuttiritaria, ja ajattelin, että siinä parodioidaan Don Quijotea. Noh, nyt kirjan luettuani voin todeta, että ihan yhtä onnettomia seikkailijoita ovat kumpikin.
Toisessa osassa meno jatkui vielä avausosaakin päättömämmissä merkeissä. Lukukokemus oli vähän samaa sarjaa Tristram Shandyn kanssa: muutama hivenen huvittava lausahdus, mutta muuten aika tyhjänpäiväistä ja mihinkään johtamatonta kohellusta. Kirjan ydin on tiivistettynä se, että sivulliset kiusaavat mielisairasta, kukin kykyjensä ja varojensa mukaan, ja tälle sitten nauretaan ja odotetaan lukijankin nauravan. Mitään muuta motiivia kirjan tapahtumille ei ole kuin kiusanteko.