Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

4 minute read •

Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022).

Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä.

Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.

Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio.

Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa.

Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta.

Lähteet