Autotonta elämää Orivedellä

Autotonta elämää Orivedellä

Junalla pääsee Orivedelle ja Orivedeltä todella kätevästi. Rinkassa kulkee vaikka ruokaostokset.

Pian on tullut kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun muutimme Tampereelta Orivedelle. Siinähän ei sinänsä ole mitään kummallista — aika monet muuttavat keskuskaupungeista ympäryskuntiin, koska ympäryskunnissa asuminen on halvempaa, tilaa on enemmän ja ympäristö on rauhallisempi. Mutta meilläpä ei ollut autoa ennen kuin tänne muutimme, eikä meillä ole autoa edelleenkään saati minkäänlaisia aikeita sellaista ikinä hankkia. Kerron tässä nyt hieman kahden vuoden aikana kertyneitä kokemuksia siitä, millaista on elää maaseutumaisessa pikkukaupungissa ilman autoa.

Ensinnä on kuitenkin kerrottava, että perheemme ei ole ehkä ihan keskimääräinen. Meitä on vain kaksi aikuista, joista kumpikin tekee töitä kotona ja käy silloin tällöin yliopistolla (puolisoni Tampereella, minä Jyväskylässä). Kokemuksemme arkiliikkumisesta saattaisi olla erilainen, jos kanssamme asuisi päiväkodissa tai koulussa käyviä lapsia tai jos kävisimme töissä kodin ulkopuolella. Tässä kertomani kokemukset ovatkin nimenomaan vain minun kokemuksiani, enkä yritä väittää, että rutiinejamme voisi sellaisenaan soveltaa yleisesti kenen tahansa elämäntilanteeseen.

Junalla pääsee

Tärkein asuinpaikkamme tarkempaan valintaan vaikuttanut tekijä oli rautatie. Olimme asuneet kävelymatkan eli puolentoista kilometrin päässä Tampereen rautatieasemalta jo kahdeksan vuotta ja omaksuneet elämäntyylin, jossa kaikkialle Tampereen ulkopuolelle kuljetaan junalla ja bussilla. Nyt asumme vielä lähempänä asemaa eli alle kilometrin päässä Oriveden asemasta. Junamatka Tampereelle kestää 24 minuuttia ja junia kulkee arkipäivisin 14 kappaletta kumpaankin suuntaan, melkein mutta ei ihan kerran tunnissa. Jyväskylän suuntaan junia kulkee arkisin 11 kappaletta. Emme siis yksinkertaisesti tarvitse autoa päästäksemme pois Orivedeltä tai asioidessamme Tampereella tai Jyväskylässä.

Juuri nämä hyvät junayhteydet tekevät Orivedestä niin erinomaisen pikkukaupungin autottoman asua. Kovin monessa suomalaisessa pikkupitäjässä ei yhtä vaivattomasti voisi asua ja liikkua!

Kauppareissut arjen pahimpana haasteena

Kun mummiksessa on kunnon korit, sillä kulkevat ruokaostosten lisäksi myös vaikka verkkokauppaostokset.

Kun muutimme tänne, Oriveden asemalla toimi vielä pieni ruokakauppa. Se oli erinomaista luksusta autottomalle, vaikka suurimmat ruokaostokset tulikin tehtyä joko Oriveden keskustassa tai Tampereen aseman vieressä sijaitsevassa S-Market Pendoliinossa. Noh, lähikauppa kuitenkin lopetti vajaan puolen vuoden kuluttua. Kyllähän se hiukan vaikeutti arkea, muttei onneksi kohtuuttomasti, sillä onhan meillä jalat ja polkupyörät.

Ylivoimaisesti suurimman osan ruokaostoksista teemme nykyään Oriveden keskustan S-Marketissa, jonne on kolmen kilometrin matka. Arkisessa työnjaossamme kaupassa käynti kuuluu lähinnä minun vastuulleni, ja keväästä pitkälle syksyyn hoidan kauppamatkat polkupyörällä. Sellaisella ihan tavallisella seitsenvaihteisella markettimummiksella, jonka etukoriin mahtuu yksi ostoskassi ja takakoriin kaksi. Kolme kassia ruokaa eli noin satasen ostokset riittävät kahdelle hengelle noin viikoksi, ja yksi kauppareissu viikossa onkin tavanomainen tahti käydä kaupassa.

Talvella ruokaostokset kulkevat kätevimmin pulkalla — kunhan teitä ei ole hiekoitettu liikaa.

Mutta kun talvi tulee ja tiet jäätyvät, ei millään markettimummiksella enää maaseutukaupungin pyöräteitä poljeta. Ensimmäisen talven kauppareissut hoidin pääosin kantamalla ruokaostokset rinkassa. Se tuntui paikoin vähän turhankin raskaalta, ja usein sovitin kaupassa käynnin niin, että pääsin kotiinpäin bussilla tai Nopa-palvelulinjalla — vuoroja menee iltapäivällä muutamia eikä illalla ainuttakaan, joten kaupassakäynti meinasi käydä stressaavaksi.

Toisena talvena oivalsin sitten sellaisen itsestään selvän asian, että pulkkahan on mitä mainioin väline ostoskuorman kuljettamiseen. Niin minä sitten kävin ostamassa runsaan kympin maksaneen muovipulkan, siinä kulkee kätevästi kolme ja joskus neljäkin ostoskassia. Muovipulkassa vain on sellainen haittapuoli, että autoteitä ylittäessä asfaltti ja loskakelin jälkeen hiekoitushiekka raapivat sen pohjaa puhki. Niinpä en enää ensi talvena voi käyttää samaa pulkkaa. Noh, ehkä runsaan kympin sijoitus vuodessa ei ole rahallisesti ylivoimainen, vaikka turhan muoviroskan tuottaminen onkin ajatuksena ikävää.

Kotiinkuljetusta ja kaverien autokyytejä

Nykyään melkein kaiken saa halutessaan ostettua kotiinkuljetuksella.

Nykyään melkein mitä vain saa tilattua netistä kotiinkuljetuksella, mikä tietenkin tekee autottomasta elämästä varsin helppoa. Ruokaostoksetkin voisi tilata kotiinkuljetuksella, mutta emme ole siihen ryhtyneet, koska ruokavalintojen tekeminen kaupan hyllystä on miellyttävämpää kuin nettisivulta — ja jokaisesta kotiinkuljetuksesta pitäisi kuitenkin maksaa yli kymppi. Pyörällä tai kävellen kauppareissuihin ei kulu kuin aikaa, ja kyllä minulla sitä aina sen verran on.

Sen sijaan kaikkea muuta, kertaluontoista tai toistuvasti hankittavaa tavaraa tilaamme kyllä kotiinkuljetuksella, esimerkiksi puutarhatarvikkeita, polttopuita, kodinkoneita, kissanruokaa ja kissanhiekkaa, joko siksi ettei niitä saa Oriveden keskustasta tai siksi että ne painavat ihan liikaa pyörällä kuljetettavaksi. Jos kotiinkuljetusta ei ole tarjolla, saatamme joskus harvoin pyytää jotakuta autollista kaveria auttamaan. Siihen ei kuitenkaan ole ollut tarpeen turvautua kuin muutaman kerran. Ja viime kädessä jos ketään kaveriakaan ei saisi kuskiksi, voisimme aina vuokrata henkilö- tai pakettiauton esimerkiksi Tampereelta jonkin isomman ostoksen kotiin tuomista varten — mutta muuttokuorman kuskaamisen jälkeen ei ole tarvinnut vielä vuokrata autoa kertaakaan.

Loppujen lopuksi aika yksinkertaista

Pyörällä pääsee kätevästi myös vaikka sienimetsään.

Kahdessa vuodessa arjen liikkumis- ja kuljetusrutiinit ovat hioutuneet varsin sujuviksi. Tai siis, eihän autoton elämäntapa meille mitenkään uutta ollut ennen tänne muuttamistakaan, vaan erona entiseen on lähinnä se, että paikallisia palveluja on vähemmän kuin suuressa kaupungissa ja Oriveden sisäinen joukkoliikenne on hyvin niukkaa. Ennen muuttoa ja sen jälkeenkin olemme miettineet, pitäisikö hankkia pakufitsi eli kuormapyörä ja talveksi vaikkapa kunnon kuormatilalla varustettu potkukelkka. Mutta ne maksavat paljon, ja onhan sitä tähänkin asti pärjätty halvoilla markettipyörillä ja halpahallin pulkalla. Ans kattoo nyt. Oma elämänfilosofiani on nykyään vähän sellainen, että miksi käyttäisin aikaa tienatakseni rahaa, jolla ostaisin jonkin matkoja nopeuttavan ja aikaa säästävän kulkupelin, kun voisin saman tien käyttää sen ajan suoraan niihin matkoihin vähän kehnommilla ja halvemmilla kulkupeleillä. Samasta syystä ruoan ostaminen kotiinkuljetuksella tuntuu vähän turhalta, koska äkkiäkös minä sinne kauppaan polkaisen tai kävelen siinä ajassa, joka minulta muuten kuluisi kotiinkuljetusmaksun tienaamiseen.

Ilmeesi kun olet tottunut sovittamaan menosi bussi- ja juna-aikataulujen mukaan.

Ja tosiaan, kun on aina tottunut liikkumaan ilman autoa, käyttämään lihaksia polkemiseen ja kävelyyn sekä sovittamaan menonsa juna- ja bussiaikataulujen mukaan, ei sitä kotiovesta ulos astuessaan edes mieti, että onpas vaivalloista ilman autoa. Aina välillä joku ystävällisesti tarjoaa minulle kyytiä — ehkä koska ilman autoa liikkuminen ei hänen mielestään vaikuta vaivattomalta rutiinilta — ja ensimmäinen ajatukseni on, että en minä oikeastaan mitään kyytiä tarvitse kun eihän tuota kävelymatkaa ole kuin kolme kilometriä. Mutta kyllä minä silti tarjotun kyydin otan vastaan, jos kerran olen samaan suuntaan menossa, koska onhan sellaisessa tarjouksessa aina se sosiaalinen ulottuvuutensakin mukana.

Että tällaista on autottoman elämä Oriveden kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa — kiireetöntä ja leppoisaa. Ei minua haittaisi, vaikka tuossa asemalla edelleen olisi ruokakauppa. Enkä panisi pahakseni, vaikka tästä keskustaan kulkisi myös pyöräreitti, jossa ei ole tappavan pitkää ylämäkeä. Mutta eleleehän sitä näinkin.

Kuuntele Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus

Kuuntele Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus

Viime syksynä Kustannus Aarni julkaisi Rauhantekijä-antologian, jossa on kirjoituksia rauhasta. Antologia sai tuskin lainkaan julkisuutta, vaikka luulisi näinä aikoina rauhanaiheenkin kiinnostavan, kun Ukrainassa, Palestiinassa, Sudanissa ja monessa muussa paikassa soditaan ja kansanmurhataan. Mutta noh, ilmeisesti nyt tiedotusvälineet ovat sellaisen sotakiihkon vallassa, ettei rauhaa hirveästi mainosteta.

Antologiassa ilmestyi myös kansanmurhaa ja sen jälkipyykkiä tarkasteleva novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus. Koska minusta on todella harmi, että näin hyvä ja ajankohtainen tarina on jäänyt täysin vaille huomiota, päätin lukea novellin ääneen kameran edessä. Voit kuunnella tarinan tästä — ja samalla katsella minua lukemassa, mikäli haluat.

Videon tuotantoarvot ovat aika matalat eikä äänenlaatukaan ole paras mahdollinen. Mutta sellaista se on, kun tarinan lukee kotioloissa yhdellä otolla ilman mitään ammattilaislaitteita. Siihen nähden takeltelen sanoissani yllättävän vähän!

PS. Jos haluat tukea kirjallista toimintaani, tilaa Rauhantekijä kustantamon verkkokaupasta. Tai käy ostamassa jokin muu minun kirjani jostain. Tai lainaa kirjastosta minun kirjojani ja suomennoksiani, niin saan niistä lainauskorvauksia.

Ei enää euroviisuja

Ei enää euroviisuja

Tänä viikonloppuna euroviisut lakkasi olemasta minulle. Fedissä näkemäni perusteella myös monelle muulle, etten suinkaan ole tunteineni tässä yksin. Mutta minulle henkilökohtaisesti tämä on aika iso asia. Olen parikymmentä vuotta tykännyt euroviisuista, olen saanut kisoista vuosien mittaan paljon hyviä korvamatoja ja aina välillä olen katsellut vanhoja esityksiä ihan huvikseni. Vuosi sitten katsoin itse asiassa kaikki vanhat esitykset läpi, jotta saisin vihdoin kokonaiskuvan kisojen kehittymisestä vuosikymmenten mittaan.

Eikä euroviisut ole ollut minulle vain nautinnollista viihdettä, vaan vuonna 2011 ne vaikuttivat identiteettini muovautumiseen suorastaan ratkaisevalla tavalla. Kun Moldovan esityksen pasuunakeiju kurvasi lavalle yksipyöräisellään, munani niin sanotusti halkesi (kuten transnuorisolla on tapana sanoa). Entinen elämäni jäi taakse, ja vuotta myöhemmin askartelin itselleni keijupuvun ja hankin oman yksipyöräisen. Noh, en minä sitä koskaan oppinut ajamaan, mutta euroviisuista tavallaan alkoi Taruni.

Jaksoin viihtyä euroviisujen parissa myös kaikki ne viime vuosikymmenen tasapaksut vuodet. Ja viime keväänä olin niin monen muun tavoin ympäri maailman aidosti innoissani Käärijästä ja aidosti pettynyt siitä, että hän ei voittanut. Odotin jo tämän vuoden kisoja ja sitä, että saisin taas nauttia mukavasta viihteestä maailman kaiken kaaoksen keskellä.

Mutta maailmantilanne ei nykyään salli ihmisten hengähtää viattoman viihteen parissa. Viime lokakuussa Israel käynnisti maahyökkäyksen Gazaan ja kiihdytti palestiinalaisten kansanmurhan ennennäkemättömän raa’aksi. Kun Venäjä kaksi vuotta sitten hyökkäsi Ukrainaan, EBU oli tilanteen tasalla ja sulki Venäjän ulos kilpailusta. Mutta nyt, runsaista ja perustelluista vaatimuksista huolimatta, EBU ei toiminut samoin, vaan nimenomaan päätti antaa Israelin osallistua tämän vuoden euroviisuihin.

Ja siihen loppui minun taipaleeni euroviisujen parissa. Kyse ei ole vain siitä, että ryhdyin boikotoimaan kisoja. Itse asiassa katsoin semifinaalit silti, joskin sen verran boikotoin, että en keskustellut esityksistä yhtään julkisesti tai kavereiden kanssa (ja aiempina vuosinahan viisuchatti on ollut olennainen osa viihde-elämystä). Mutta kisojen katsomisesta tuli nyt vain huono olo, enkä nauttinut niistä hetkeäkään. Lauantain finaalin jätin kokonaan katsomatta, en vain pystynyt enää. Metakeskustelua eli paskamyrskyä kyllä seurasin sen verran, että tiedän, että voittaja ei ollut Israel vaan muunsukupuolinen artisti Sveitsistä. Mutta en osaa iloita tästä tuloksesta yhtään. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä, millainen sveitsiläisten kappale on, vaikka näin sen semifinaalissa. Sillä kun ajattelen tämän vuoden euroviisuja, näen mielessäni vain nämä Kreikan kommunistinuorten videoksi tiivistämät kuvat:

En pidä todennäköisenä sitä, että EBU muuttaisi linjaansa Israelin suhteen jatkossakaan. Niinpä en pidä todennäköisenä sitä, että euroviisujen aiheuttama huono olo tästä väistyy. On aina raskasta, kun joutuu rakentamaan identiteettiään uudelleen, mutta nyt on tullut sen aika. Euroviisut eivät enää määritä minua. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, ja vanhat lauluesitykset vuoteen 2023 saakka kulkevat edelleen mukanani. Mutta bye bye EBU, EBU goodbye, itke en kun loppuu tää!

Onko viittominen minulle enemmän puhumisen vai kirjoittamisen kaltaista? — alustavia havaintoja

Onko viittominen minulle enemmän puhumisen vai kirjoittamisen kaltaista? — alustavia havaintoja

Ennen kuin menen aiheeseen syvemmin haluan täsmentää, että otsikon kysymys ei ole tällä hetkellä kovin akateemisesti muotoiltu ja että puhun nyt nimenomaan omista kokemuksistani enkä näistä ilmiöistä yleensä. Sinun omat kokemuksesi voivat olla täysin erilaiset, ja ehkä muotoilisit kysymyksenkin eri tavalla. Mutta asiaan.

Puhumalla kommunikoiminen — nimenomaan motorisena ja sosiaalisena toimintana — on ollut minulle vaihtelevasti hankalaa hyvin pitkään, ihan nuoruudesta tai ehkä jopa lapsuudesta saakka. Joskus on aivan mahdotonta saada sanottua oikeita sanoja tai edes kokonaisia johdonmukaisia lauseita. Ja kun kuullun ymmärtäminenkin tökkii, joskus enemmän ja joskus vähemmän, on keskustelemalla kommunikointi sellaista, jota usein välttelen. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka ihmiset pitäisivät minua puhumattomuuteni takia välillä vähän hitaana tai tylsänä tyyppinä.

Kyse ei kuitenkaan ole yleisesti kielellisistä vaikeuksista, sillä kirjoittaminen minulta sitten sujuu oikein hyvin. Olen ihan ala-asteelta asti saanut kehuja kirjoitustaidostani, olen julkaiseva kirjailija, ja erilaisissa chateissa olen keskustellut hyvinkin sujuvasti ja vuolassanaisesti 90-luvulta alkaen. Ja vieraat kielet ja monikielisyys — niin, minähän olen ammatiltani kääntäjä, ja harrastuksenani luen kirjoja ties miten monella kielellä. Että kyllä minä kieltä osaan tuottaa ja ymmärtää, kun se tapahtuu kirjallisesti.

Tätä taustaa vasten sain joskus viime vuosikymmenen lopulla — 2018, ellen ihan väärin muista — oivalluksen, jonka olisin toki voinut saada jo vaikka viisitoista vuotta aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nimittäin mieleeni pälkähti pohtia, että jos kerran kyse ei ole sinänsä kielen ymmärtämisen ja tuottamisen ongelmista vaan nimenomaan puhumisen ja kuulemisen ongelmista, niin olisiko minun helpompi kommunikoida viittomakielellä. Ja edelleen pohdin, että muistuttaako viittominen sitten (ainakin minun kohdallani jos ei yleisemmin) fysiologisena prosessina enemmän kirjoittamista kuin puhumista.

Ja kun ajatus oli syntynyt, rupesin opiskelemaan viittomakieltä. Aloitin nollasta, opiskelin ensin vuoden itsekseni, sitten menin työväenopiston alkeiskurssille, ja vuonna 2020 hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomalaista viittomakieltä (tarkemmin sanottuna viittomakielen asiantuntijan kandidaatti- ja maisteriohjelmaan). Nyt takana on kuusi vuotta viittomakielen opiskelua, joista neljä vuotta akateemisessa ympäristössä, ja voin kertoa ensimmäisiä alustavia havaintojani vastauksena siihen kysymykseen, joka minut sai opiskelemaan viittomakieltä.

Oikeastaan tähän asti en ole edes yrittänyt tarkemmin vastata kysymykseen, vaan olen aina sanonut, että vielä on liian aikaista, koska en osaa viittomakieltä vielä niin sujuvasti, että voisin käydä sillä luontevasti keskusteluja tuosta noin vain. Mutta tuossa yhtenä iltana ei niin kovin monta päivää sitten oivalsin, että kyllähän minä itse asiassa pystyn jo jotain vastaamaan, kunhan vain tajuan kiinnittää huomioni oikeaan suuntaan.

Nimittäin olen tässä kuluneiden vuosien mittaan oppinut käymään sisäisiä monologeja viittomakielellä. Eli mielessä pyörii joku ajatus, kuvittelen että olen viittomassa sitä jollekulle, ja sitten tuotan tarvittavat viittomakieliset lauseet mielessäni. Se sujuu yleensä oikein mallikkaasti siihen nähden, että on vasta kuusi vuotta siitä kun aloin opetella viittomisen alkeita ylipäätään. Mutta sitten kun rupean viittomaan käytännössä — joko kuvaan videota tai keskustelen jonkun kanssa — niin viittomiseni on äkkiä todella kömpelöä, kielioppi on ihan hukassa ja puolet viittomista unohtunut, ja minulle tulee ihan tyhmä olo.

Ja sitten tajusin, että näinhän asia on itse asiassa minulla puhumisenkin kanssa. Voin aika lailla vaivatta käydä vaikka kuinka pitkiä sisäisiä monologeja ihan sujuvasti, mutta sitten kun pitää puhua, niin sanat ja lauserakenteet ovatkin ihan hukassa. Ja tässähän se puhumisen ja kirjoittamisen välinen ero itse asiassa onkin: nämä sisäiset monologit ovat hyvin lähellä kirjoittamista, ja siksi ne sujuvat, kun taas puhuminen on eri juttu. Jos viittomakieltä kirjoitettaisiin, saattaisin huomata, että sisäiset viittomamonologini muistuttavat enemmän viittomakielen kirjoittamista kuin käytännössä viittomista.

Eli ongelmani taitaa lopulta olla siinä, että vaikeus on kielen motorisessa tuottamisessa, tapahtuu se sitten puhumalla tai viittomalla, ja vaikeudet korostuvat sosiaalisissa tilanteissa. Toisin sanoen ongelmani on ehkä pääosin sosiaalinen. Noh, siinä ei tietenkään ole mitään yllättävää.

Ehkä joskus löydän tähän akateemisemminkin muotoillun vastauksen, mutta tällä hetkellä se ei ole suoranaisena tutkimusintressinäni, joten sitä saanemme vielä odottaa.

Tässä vielä samasta aiheesta viitottu video. Juu tiedän, videon laatu on aivan surkea, mutta olen nyt ottanut projektiksi kuvata erilaisia viitottuja videoita matalalla kynnyksellä.

Kevään uudet käännökset

Kevään uudet käännökset

Tammikuussa tulin jo maininneeksi, että toukokuussa ilmestyy hollannista suomentamani Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historia. En siinä yhteydessä maininnut, että tänä keväänä on ilmestynyt kaksi muutakin minun suomentamaani kirjaa, kumpikin helmikuussa.

Ensimmäinen espanjasta suomentamani romaani, Rose Gaten 13 fantasiaa, on erotiikkaa, ja se julkaistiin ainoastaan e-kirjana. Ensimmäinen ruotsista suomentamani romaani, Lars Wilderängin Droonisydän, taasen on jännitysromaani, ja sillä tavalla ajankohtainen, että kirjassa Venäjä suunnittelee hyökkäystä Gotlantiin. Droonisydän on julkaistu äänikirjana ja e-kirjana.

Jos muuten olet kustantaja tai kustantamon käännöskirjallisuudesta vastaava henkilö ja kustantamollanne on tarvetta hollannista, ruotsista tai espanjasta suomentavalle kääntäjälle, ota yhteyttä: taru@luojola.fi.

Äänestä Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa

Äänestä Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa
Taru Luojola on ehdolla Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa numerolla 26.

Taru Luojola on ehdolla Pirkanmaan osuuskauppavaaleissa numerolla 26.

Pirkanmaan Osuuskaupan edustajiston vaalit ovat alkaneet, ja minä olen taas tällä kertaa ehdolla. Olen koonnut vaaliteemani erilliselle vaalisivulle, mutta tässä teemat tiivistetysti:

  • Kauppa Oriveden asemalle.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa ei myy kansanmurhaa käyvien maiden tuotteita.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa tekee vegaanisen lähiruoan ostamisesta helppoa ja edullista.
  • Pyöräilevät, kävelevät, kelkkailevat, pulkkailevat, joukkoliikennettä käyttävät ym. asiakkaat otetaan paremmin huomioon pysäköinti- ja tilajärjestelyissä.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa on reilu työnantaja.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa sponsoroi nykyistä enemmän taidetta ja kulttuuria.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa kunnioittaa asiakkaiden yksityisyyttää.
  • Pirkanmaan Osuuskauppa tukee ihmisoikeuksien ja tasa-arvon eteen tehtävää työtä.

Voit lukea näistä aiheista tarkemmin vaalisivultani. Lisäksi POK:n vaalikoneesta löytyy vielä perusteluja vaalikonevastauksilleni.

Minua pääset äänestämään, jos olet POK:n jäsen ja asut pohjoisella äänestysalueella tai Pirkanmaan ulkopuolella. Äänestysaika on 4.–20.3., ja voit äänestää postitse tai verkossa. Katso äänestysohjeet POK:n sivulta.

Trans in lation

Trans in lation

Yläviistosta otettu selfie. Istun tietokoneen ääressä jumppapallon päällä. Ylläni on lyhyt läpikuultava kukallinen ja pitsisomisteinen mekko ja sukkanauhat. Naama kiiltelee rasvaisena ja virnistän maanisesti.Kavereiden kesken tuli fedissä taas juteltua härskejä, ja totta kai mainitsin siinä yhteydessä myös joskus aikoinaan tekemäni pornosuomennokset. Siis ne kaksi Phil Andros -homopornoromaania, jotka Into Kustannus vuonna 2013 julkaisi: Kädet ylös, housut alas! ja Kreikkalainen naimajuttu. Hetkeä myöhemmin lisäsin keskusteluun oheisen valokuvan ja mainitsin, että tältä muuten näytin 11 vuotta sitten kun suomensin niitä. ”Juuri oikea tapa kääntää kyseisiä kirjoja”, kommentoi kaverini. Heitin siihen, että voisin vaikka lisätä kuvan erinäisiin ammatillisiin hakemistoihin profiilikuvakseni. Noh, kaverini siihen, että ”transest lations possible”, ja minä että siinäpä slougani!

Ja vaikka ihan tuota kuvaa en ammatillisiin profiileihini liittäisikään, niin ei minun sitä toisaalta piilotellakaan tarvitse. Olen joka tapauksessa käyttänyt toista, hiukan toisella tavalla suorasukaista kuvaa kahdessakin ammatillisessa hakemistossa, nimittäin Suomen freelance-journalistien ylläpitämässä Freeluettelossa (jossa profiili-id:ni muuten näyttää olevan 666, heh!) sekä Expertisecentrum Literair Vertalenin ylläpitämässä hollantilaisen kirjallisuuden kääntäjäluettelossa. Suorasukaista tässä kuvassa ei suinkaan ole paljas pinta, vaan enemmänkin paljas sisin: olen silminnähden trans, ja asiaa alleviivatakseni seison vielä sellaisen kadunnimikyltin vieressä, jossa lukee Trans (kyseinen katu muuten sijaitsee Utrechtin keskustassa).

Selfie, jossa katson kameraan. Kaulassani on melkein sateenkaaren väreissä hehkuva huivi, päässäni on violetti seilorilakki ja rillini ovat ihan pölyiset. Taustalla on vanha tiilinen rakennus, jonka seinässä on kyltti jossa lukee Trans.Sillä vaikken suoranaista pornoa olekaan pitkään aikaan kääntänyt, niin sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä kirjallisuus näyttää jossain määrin muotoutuneen yhdeksi erikoisaloistani kääntäjänä. Sukupuoli-identiteetin etsiminen ja seksikokeilut olivat nimittäin teemana niin toissa vuonna ilmestyneessä Marieke Lucas Rijneveldin Illan epämukavuudessa kuin myöhemmin tänä keväänä ilmestyvässä Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historiassa. Käännän minä toki muutakin, mutta ei tämmöinen trans-laattoriksi profiloituminen minua mitenkään suoranaisesti haittaa!

Vuonna 2023 luin rennommin

Vuonna 2023 luin rennommin

Takanreunalla kaksi kirjaa: Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin Polkimilla sekä Juha-Pekka Koskisen Luciferin oppipojat.On taas aika laatia katsaus vuoden aikana luetuista kirjoista. Viime vuoden lukuraportissa mainitsin moneen kertaan, miten yleisvointi on uupunut, joten päätin lähteä vuoteen 2023 turhia pingottamatta. Melko rennosti lukemisteni suhteen eteninkin: luin vuoden aikana 108 kirjaa eli yhden vähemmän kuin viime vuonna, mutta Goodreadsin mukaan näissä kirjoissa on yhteensä 33646 sivua eli vähemmän kuin viimevuotisissa kirjoissa. Itse asiassa näin pieneen sivumäärään jäin viimeksi vuonna 2017, ja totta puhuen tässäkin määrässä on ilmaa, sillä siinä on mukana myös jokunen kesken jättämäni kirja. Aina ei siis tarvitse ylittää aiempia tuloksia.

Arvosanajakauma näyttää tutulta

Olen jo vuosia huomannut, että kirjoille antamani tähtiarvosanat noudattavat varsin tarkkaan symmetristä jakaumaa ja keskiarvo on lähellä kolmea tähteä. Myös vuonna 2023 keskiarvoksi tuli 2,95, ja jakauma näyttää tältä:

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 4 kpl
⭐️⭐️⭐️⭐️ 29 kpl
⭐️⭐️⭐️ 34 kpl
⭐️⭐️ 24 kpl
⭐️ 9 kpl

Tänä vuonna jätin peräti kahdeksan kirjaa tähdittämättä eri syistä, joko siksi, ettei kielitaitoni ollut riittävä kirjan arviointiin, tai vaikka siksi, että luin kirjaa töiden takia enkä siksi miettinyt tähditystä.

Niin ikään jatkoin vuonna 2023 lukujonon häntäpään tyhjentämistä eli pisimpään lukuvuoroaan odottaneiden kirjojen lukemista. Niinpä suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista oli vuonna 2019 hankittuja. Se olikin kirjahankintojen hullu vuosi, kun silloisen kotimme lähellä toimi jonkin aikaa uusi halpakirjakauppa ja kirjamessuiltakin tuli löydettyä vaikka mitä. Ja vieläkin lukujonossa on 60 vuonna 2019 hankittua kaunokirjaa!

Ei anglokirjoja

Asetin vuodelle 2023 oikeastaan vain yhden lukuhaasteen: en lue yhtään kirjaa, joka on alun perin ilmestynyt englanniksi. Ja haaste onnistuikin lähes täydellisesti! Yksi lipsahdus minulle sattui, nimittäin kun istuin junassa vailla muita kirjoja ja aloin lukea puhelimelta jotakin e-kirjaa, ja vasta jälkeen päin tajusin, että sehän olikin yhdysvaltalainen kirja… Noh, ehkä yksi lipsahdus ei ole kovin paha särö kokonaisuudessa. Lisäksi luin kolme englanniksi käännettyä kirjaa.

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
suomeksi 89 4 93
– alkukielisiä (50) (4) (54)
– suomennettuja (39) (0) (39)
englanniksi 3 1 4
hollanniksi 2 1 3
ruotsiksi 3 0 3
ranskaksi 1 1 2
norjaksi 1 0 1
saksaksi 1 0 1
esperantoksi 1 0 1
yhteensä 101 7 108

Alun perin englanniksi julkaistujen kirjojen välttely näkyy lukutilastoissa selvästi. Koskaan ennen kymmenvuotisen mittausjakson aikana en ole lukenut näin paljon nimenomaan suomeksi. Totuttuun tapaan suomalaisen kirjallisuuden osuus on suurempi kuin käännöskirjallisuuden. Muita kieliä taas luin tänäkin vuonna varsin satunnaisesti, ja kiinnostavasti tänä vuonna kävi niin, että englanti putosi ansaitsemaansa asemaan eli yhdeksi kieleksi muiden rinnalle. Hollanninkielisiä kirjoja taasen luin hävettävän vähän — johan minun ammattitaidon ylläpitämiseksikin pitäisi lukea niitä enemmän.

Ruotsiksi lukemani kirjat liittyivät tällä kertaa ennen kaikkea työhön — mukana on siis kaksi ruotsalaista kirjaa, jotka olen tänä vuonna suomentanut. Ranska, norja ja saksa taas liittyivät tekemiini interrail-matkoihin: otin matkalukemiseksi kirjoja niillä kielillä, jonka kielisten maiden läpi olin aikeissa matkata. Esperantokin oli minulla matkalukemisena, lähinnä sillä ajatuksella, että kun matkalle ottaa kirjoja, joita lukee tavanomaista hitaammin, ei tarvitse kantaa mukana niin monta kirjaa.

Vuoden parhaat kirjat

Viiden tähden kirjoja luin tänä vuonna neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta: Peter Høegin Susanin vaikutus (suom. Katriina Huttunen), John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen (suom. Jaana Nikula) ja Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (suom. Armas Hämäläinen) olivat kaikki erinomaisia kirjoja — samoin kuin monet neljän tähden kirjoistakin — mutta vuoden parhaaksi lukuelämukseksi nostan silti Juha-Pekka Koskisen Luciferin oppipojat, josta kirjoitin seuraavasti:

Erinomaisen vetävä ja kiinnostavasti rakennettu scifiseikkailu, jossa jossitellaan ihmisten alkuperästä, pohditaan orjuuttamisen ja eläinteollisuuden moraalia ja yritetään selvitä vainoharhojen kanssa monta kuukautta avaruusaluksella. Lajityypin kliseitä hyödynnetään tehokkaasti niin, ettei lukijaa aliarvioida hetkeäkään. Vahva suositus!

Tietokirjojen osalta vuosi jäi varsin valjuksi, eikä yksikään teos noussut viiden tähden arvoiseksi. Neljä tähteä ansaitsi kuitenkin Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin sarjakuvamuotoinen tietokirja Polkimilla nyt, ennen ja tulevaisuudessa:

Tutkimustietoa, henkilökohtaisia muistelmia ja tulevaisuudenvisioita yhdistelevä sarjakuva polkupyöräilyn historiasta Suomessa ja vähän muuallakin. Erityisfokuksessa on kaksi kaupunkia, Turku ja Tampere, mutta käsitellyt asiat ja näkökulmat ovat yleistettävissä oikeastaan mihin tahansa suomalaiskaupunkiin. Hyvä ja tiivis paketti perusasioista!

Tappavan tylsät lukukokemukset

Jätän kirjoja kesken tosi harvoin, yleensä kerran kahdessa vuodessa. Tänä vuonna jätin kesken kuitenkin peräti kolme kirjaa: Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (suom. Matti Brotherus), Vicki Baumin Amo kaj morto en Balio (esp. tuntematon) sekä huonoimpana kaikista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, josta kirjoitin:

Ei pygee. Jätän kesken 70 sivun jälkeen. Justiinsa tämmöistä tiskirättirealismia, jota lukiessa kuolin Disco Elysiumissa. En halua ottaa sitä riskiä oikeasti.

Minä lukijana vuonna 2024

Vuoden 2023 lukemista leimasi siis rennosti ottaminen ja armollisuus itseä kohtaan sekä englanninkielisyyden ylivallan vastustaminen. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen vuoteen kokonaisuutena: vaikken ihan niin hirveästi huippuelämyksiä kokenutkaan (etenkin kun kyse oli pitkälti lukujonoon hankitun valtavan tarjouskirjasuman purkamisesta), niin ainakin sain tavanomaista laajemman kattauksen kirjallisuutta eri puolilta maailmaa — luinhan mm. 38 suomennettua kaunokirjaa, joiden alkukieli ei ole englanti.

Tämän painotuksen seurauksena lukujononi hännillä keikkuu nyt kuitenkin peräti 45 englanninkielistä ja 11 englannista suomennettua romaania, ja joskushan nekin on luettava. Niinpä en vuonna 2024 jatka anglovälttelyhaastetta ihan samassa mitassa, mutta kuitenkin aion pitää huolen, että enintään joka toinen kirja on anglokirja. Lisäksi minun on ihan ammatillisistakin syistä ryhdistäydyttävä hollantilaisen kirjallisuuden lukemisessa, joten aion lukea vähintään yhden hollantilaisen kirjan kuussa. Sen enempää lukuhaasteita en aio itselleni asettaa, vaan suhtaudun lukemiseen edelleen melko rennosti ja itselleni armollisesti.

Jo vuonna 2023 muutin lukupäiväkirjani pitämistä siten, että julkaisin arviot lukemistani kirjoista enää vain Kirjakasassa enkä lainkaan Goodreadsissa. Käytin kuitenkin Goodreadsia vielä lukemieni kirjojen listaamiseen, koska siellä kirjojen sivumäärätiedot ovat keskimäärin täsmällisempiä kuin Kirjakasan käyttämissä tietokannoissa. Mutta kuten tänä vuonna tuli oikein selvästi huomattua, eivät nämä sivumäärätilastotkaan kovin täsmällisiä ole, sillä lukuun sisältyy myös mm. kesken jätettyjen kirjojen sivumäärä. Niinpä ajattelin, että paskaaks tässä tilastoimaan. Lopetan siis sivumäärien kyttäämisen ja sitä myöten myös kaiken lukemiseni kirjaamisen Goodreadsiin. Vuoden 2024 alusta alkaen pidän lukupäiväkirjaa yksinomaan Kirjakasassa.

Syksyn 2023 uudet Bataranam-novellit

Syksyn 2023 uudet Bataranam-novellit

Vuonna 2023 julkaisuluetteloni kasvoi kahdella uudella alkuperäisnovellilla. Kumpikin novelleista sijoittuu Bataranamiin, mutta hyvin eri aikaan ja hyvin erilaiseen ympäristöön.

Rauhantekijä-antologiassa (Kustannus Aarni 2023) on 20 tekstiä — novellia tai esseetä — sodasta ja rauhasta. Tekstit kerättiin Ukrainan sodan alkamisen jälkeen julistetulla kirjoituskilpailulla vuonna 2022, joten antologian teksteissä painottuu luonnollisesti Ukrainan sota ja Venäjä sodan osapuolena. Oma novellini Yöllisen koiran esimerkillinen tapaus poikkeaa yleislinjasta melko paljon. Tässä poliittisessa satiirissa seikkailevat Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista (Osuuskumma 2018) tutut bataranamilaisministerit Salsabilla Renaldiputri ja Jufrou Smir, mutta tällä kertaa he tapaavat 1990-luvulla kansanmurhaoikeudenkäynnin merkeissä.

The Bicyclists Guide to the Galaxy (Microcosm Publishing 2023) jatkaa feminististä Bikes in Space -antologiasarjaa. Tällä kertaa antologian teemana ovat kirjat ja polkupyörät. Oma novellini The Wheels of False Gods (jota ei siis ole vielä julkaistu suomeksi) sijoittuu Bataranamiin juuri ennen eurooppalaisten saapumista — aikaan, jolloin valtakuntaa ei vielä edes kutsuttu Bataranamiksi. Pyhiä kirjoituksia laaditaan punomoissa punomalla kasvien siemeniä yhteen, ja rankan sadekauden jälkeen punojat kauhukseen huomaavat kosteuden tekevän tuhojaan punostossa. Tästä käynnistyy tapahtumaketju, jonka seuraukset itse asiassa kantavat tätä novellia pidemmälle, vaikkei sitä yksin tästä tarinasta voi tietää.

Nautinnollisia lukuhetkiä velopunkin parissa!