Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin!

Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi.

Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu.

Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla?

Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi:

  1. Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.
  2. Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.

Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen.

Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana.

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Näihin on jo totuttu.

Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin.

Loppuja

Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi.

Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua.

Keskikohtia

Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti?

Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin.

Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on.

Alkuja

Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.)

Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä.

Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa?

Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä.

Minulle voi maksaa FairCoinilla

Minulle voi maksaa FairCoinilla

Kryptovaluutat ovat keränneet huomiota jo vuosikausia, mutta edelleenkin ne vaikuttavat olevan enimmäkseen spekulanttien ja markkina-anarkistien vedonlyöntiä tai hämärien tahojen rahanpesuvälineitä vailla varsinaisia reaalimaailman käyttötarkoituksia. Kuulin kuitenkin kesällä osuustoiminnallisesta FairCoinista (joka toki on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hirveän intensiivisesti seurannut alaa), josta on tarkoitus saada spekuloinnilta suojattu vakaa kryptovaluutta, jota käytetään ensi sijassa oikeaan yhteisölliseen kaupankäyntiin ja säästämiseen eikä niinkään sijoitusvälineenä. Ilmankos kiinnostuin.

Nyt otan askelen eteenpäin yrittäjänä: minulle voi nykyään maksaa käännöstöistä (ja mahdollisista muista työsuorituksista) myös FairCoineilla. Sikäli jos blogini lukijoilta on jäänyt varsinainen elinkeinoni huomaamatta, niin tähdennettäköön tässäkin, että teen ammatikseni englanti–suomi- ja ruotsi–suomi-käännöksiä. Pääasiassa käännän asiatekstejä ja teknisiä tekstejä, mutta suomennan myös kaunokirjallisuutta. Itsekin fiktiota kirjoittavana arvostan sujuvaa ja esteettistä kieltä, jota pyrin tuottamaan myös käännöksiini. Jos siis tarvitset suomennoksia, lähetä minulle sähköpostia ja pyydä tarjousta. Ja jos FairCoin on maksuvälineenä hankala, minulle kelpaavat edelleen myös vanhat kunnon eurot.

FairCoineilla voi maksaa muutakin kuin käännöstöitä minulle. Voit selata FairCoineja vastaanottavia yrityksiä esimerkiksi hakemistosta tai tuote- ja palvelukohtaisesti markkinapaikalta (kumpikin linkki vie tietenkin omahyväisesti minun omille yrityssivuilleni, mutta etusivut löytynevät kummastakin paikasta helposti).

FairCoin-osoite, johon voit lähettää minulle rahaa: fUpUP8dgr37KScuqswHJtkZ1NrESvipbtf.
Ajantasainen markkinahinta, joka vaihtelee reaaliajassa — toisin kuin virallinen vaihtokurssi, joka päätetään yhteisesti tarvittaessa.

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.

Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.

Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.

Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.

Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.

Hello, world!

Hello, world!

Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Matti Järvisen toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta, Juha Jyrkkäältä, Jussi Katajalalta, Anu Korpiselta, Lucilla Liniltä, Toni Saariselta, Tuomas Salorannalta, Henna Sinisalolta ja Shimo Suntilalta. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa.

Lukuhaaste läpäisty

Lukuhaaste läpäisty

Tämä on hyvä kirja. Lue tämä.

Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen: luen tänä vuonna 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en osaa lausua (tarkistamatta lähteistä). Keväällä kävin kirjastossa hakemassa haasteeseen sopivat kirjat, ja kesä on kulunut näitä kirjoja lueskellessa. On yhteenvedon aika.

Kokonaisuutena arvioisin, että haasteen kirjat eivät yllättäneet mitenkään myönteisesti. Suurin osa oli minun makuuni vähän turhan pitkäveteisiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta ehkä vika on enemmän minun kranttuudessani kuin kirjoissa. Toisaalta vikaa voi olla myös suomalaisessa kustannusalassa. Nämä kaikki olivat kuitenkin suomennettuja kirjoja ja pääosin marginaalisemmilta alueilta, ja onhan mahdollista, että valtavirran ulkopuolelta suomennettavaksi valitaan lähinnä sellaisia kirjoja, jotka edustavat täysin eri makua kuin minulla on. Mutta eivät haasteen kirjat kiinnostavuudessaan niin hirveästi erottuneet muista lukemistani kirjoista. Annoin haasteen kirjoille keskimäärin 2,82 Goodreads-tähteä, kun kaikkien Goodreads-arvioideni keskiarvo on 3,12. Kenties valitsen keskimäärin enemmän minua miellyttäviä kirjoja silloin, kun en tuijota pelkkää kirjailijan nimeä.

Haasteen parhaaksi kirjaksi nousi kirkkaasti Ngũgĩ wa Thiong’on Variksen velho, josta kirjoitin Goodreadsiin näin: ”Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.” Muutenkin afrikkalaisissa kirjoissa tuntui olevan eniten kunnollista asennetta. Myönteisesti yllättivät myös baskikirjat.

Huonoimmiksi osoittautuivat itäeurooppalaiset kirjat, ja ne voin aivan surutta niputtaa samaan ryhmään. Harvoin olen lukenut niin rumaa ja ilkeää tekstiä kuin tämän haasteen itäeurooppalaiskirjoissa. Mitä lie historian traumauttamaa luonteenlaatua siinäkin on takana. Niin ikään haasteen kiinalaiskirjat olivat todellinen pettymys, sillä eivät ne olleet mitään oikeita kiinalaiskirjoja, vaan valekiinalaisia, sellaisia länsimarkkinoille tuutattuja orientalistisia mukanäkymiä Kiinaan. Seuraavaksi pitää kyllä etsiä ihan oikeita kiinalaiskirjoja.

Lue kaikki arvioni haastekirjoista haasteen Goodreads-hyllystä. Jatkossa suunnittelen tällaisia haasteita vähän huolellisemmin. Mutta ei sillä, eihän haaste olisi haaste, ellei se tuntuisi haastavalta.

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.

Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.

Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.

Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.

Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.

Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.

Hollanti, tuo mainio maa

Hollanti, tuo mainio maa

Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.

Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.

Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.

Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.

Muutakin kuin kanavia ja tasamaata

Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.

Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.

Ihan perus Nijmegen.

Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.

Utrechtin jättiläismäinen rautatieasema.

Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.

Huojuvia taloja ja valokuiluja

Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.

Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.

Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.

Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.

Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.

Mielenkiintoisen mekaniikan museoita

Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.

Polkupyörämuseo Velorama

Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.

Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.

Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.

Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.

Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.

Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.

Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.

Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.

Rinnakkaistandem.

Kellopelimuseo Speelklok

Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.

Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Erilaisia kellopelejä.

Hmmm…

Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.

Hollannin rautatiemuseo

Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.

Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.

Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.

Kummajaisia kaupan

Sarvijänis eli jackalope.

Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.

Räpylijalka on tyrmistynyt.

Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.

Minä siellä antiikkikaupan peilissä.

Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.

Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.

Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.

Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa tai Nijmegenin De Feeksissä.

Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.

PS. Kaikissa kuvissa näkyvät mekkoni ovat Indiskasta. Sandaalit ovat El Naturalistat, hattu Hämeenlinnan Green Whalesta ja käsilaukku on Irregular Choicen.

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Tampereen pyöräilyoloissa riittäisi kehitettävää. Keskustassa pyöräily on nykytilanteessa niin epämiellyttävää, että alle kahden kilometrin matkat on helpointa vain kävellä. Pyöräteitä on vähän, ne ovat väärissä paikoissa ja etenkin risteysalueet on suunniteltu pyöräilijän kannalta onnettoman huonosti.

Satakunnankadun nykytilanne

Erityisen häiritsevä puute Tampereen keskustan pyörätieverkostossa on Satakunnankadulla. Yläoikealla olevaan karttaan (lähde: Tampereen karttapalvelu) on merkitty erivärisin viivoin (punainen, sininen, vihreä, keltainen) kaikki eri tasoiset pyörätiet (klikkaa kartta suuremmaksi). Satakunnankadulla pyörätietä on vain runsaan sadan metrin matkalla aivan kadun länsipäässä, Pirkankadun ja Sepänkadun välillä. Koko muu katu Sepänkadulta aina Rautatienkadulle saakka on ilman pyörätietä. Toki ajoradalla saa pyöräillä, mutta etenkin Hämeenpuistosta itään Satkun liikennemäärät ovat sitä luokkaa, että ajoradalla pyöräily on itsemurhaa. Niinpä suurin osa Satkulla pyöräilevistä syyllistyykin jalkakäytäväpyöräilyyn. Ja se taas on täysin kestämätöntä toimintaa, sillä Satkun jalkakäytävät ovat monin paikoin liian kapeat jo pelkälle jalankulkijoiden määrälle.

Satkun pyörätien puute vaikuttaa sekä läpiajopyöräilyyn että paikallisiin kohteisiin pääsemiseen. Hämeenpuiston ja Finlaysonin (Palatsinraitin) välillä pyöräily idästä länteen sujuu suhteellisen mainiosti Puuvillatehtaankadulla (joskin ylimääräinen korttelin kierto on aina ärsyttävää, ja senkin sijaan moni turvautuu jalkakäytäväpyöräilyyn), mutta lännestä itään ei saa ajaa, sillä Puuvillatehtaankatu on yksisuuntainen. Lähimmät kiertoreitit ovat Puutarhakadulla (noin 300 metriä etelämpänä) ja Näsijärvenkadulla (noin 100 metriä pohjoisempana). Kiertämisen sijaan moni turvautuu ajamaan jalkakäytävällä tai kiellettyyn ajosuuntaan. Niin ikään Finlaysonilta itään, kosken yli, pyörällä ajo on monimutkaista. Voi kiertää Palatsinraitinsiltaa pohjoisesta, mikä yleensä lisää matkaan tarpeettoman lenkin. Tai voi kiertää Patosiltaa, mikä niin ikään aiheuttaa ylimääräistä mutkittelua. Sitä paitsi Patosillankin kapasiteetti alkaa olla täynnä.

Kaikkein yksinkertaisinta olisi, jos pääväylällä eli Satakunnankadulla olisi erilliset suojatut pyöräkaistat. Vähintään nämä kaistat pitäisi olla Rongankadun ja Sepänkadun välillä, sillä Rongankadun risteyksessä haarautuvat pääreitit itään ja Lapintielle koilliseen. Mutta jos nyt ollaan realisteja, niin onhan Satakunnankatu aivan tolkuttoman ahdas Rongankadun ja Aleksis Kiven kadun välisellä pätkällä. Finlaysonin ja Frenckellin tiilitalot ovat aivan kiinni kadussa, eikä katutilaa voi leventää. Sitä paitsi Satakunnankadulle on joka tapauksessa jätettävä kohtuullisen hyvä tila autoliikenteelle: 1) katu on pelastuslaitoksen pääväylä länteen, joten siitä pitää päästä ajamaan paloautoilla suuremmitta esteittä, 2) kadulla kulkee tällä hetkellä kaksi bussireittiä ja ratikan valmistuttua todennäköisesti vielä enemmän, eikä bussien kulkua ole syytä vaikeuttaa liikaa, 3) katu on, ikävä kyllä, Tampereen liikennestrategiassa valittu keskustan kehäkaduksi, ja ellei korvaavaa keskustakehää järjestetä (käytännössä tarkoittaisi rantatunnelin kytkemistä tiiviimmin osaksi katuverkkoa tai vasta suljetun Paasikivenkadun palauttamista pääväyläksi), tästä strategisesta valinnasta tuskin pääsee kovin helposti eroon.

Pullonkaulan eli kosken ylittäminen

Tämän ahtaimman pullonkaulan väljentämiseksi ehdotan seuraavaa ajatusta, jota en ole tähän mennessä nähnyt tai kuullut mistään muualta: rakennetaan Satakunnansillan viereen sen eteläpuolelle uusi silta pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Olen viereiseen kuvaan hahmotellut sillan paikkaa. Idässä silta alkaisi kosken rannassa katutason alapuolella kulkevasta pyörätiestä. Tähän muodostuisi risteys, josta pyöräilijät voisivat kääntyä pohjoiseen, alittaa Satakunnankadun ja jatkaa Lapintielle, tai kääntyä etelään ja jatkaa Rongankadulle. Näin Satkua pyöräileville syntyisi luonteva ja houkutteleva reitti kiertää Rongankadun, Lapintien ja Satkun risteys, jossa nykyisellään tapahtuu paljon konflikteja pyöräilijöiden sekä jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä. Myöskään pyöräilijöiden ei tarvitsisi ajaa vanhan sillan jalkakäytävillä. Kosken yllä silta nousisi loivasti niin, että länsipäässä se olisi samassa tasossa nykyisen kadun ja jalkakäytävän kanssa. Frenckellin seinään puhkaistaisiin aukko, josta uusi silta yhtyisi Frenckellin sisällä kulkevaan jalkakäytävään. Jalkakäytävä muutettaisiin yhdistetyksi jalkakäytäväksi ja pyörätieksi. Yhdistetty jalkakäytävä ja pyörätie ei ole optimaalinen ratkaisu, mutta tunneli on kuitenkin suhteellisen leveä, joten nykytilanteeseen verrattuna parannus olisi joka tapauksessa huima. (Nyt Frenckellin käytävään nousevat portaat voisi siirtää rakennuksen ulkopuolelle niin, että ne nousisivat uudelle sillalle.)

Uuden sillan haittapuolena olisi se, että se peittäisi Satakunnansillan kaaret näkyvistä. Toisin sanoen kansallismaisemaan syntyisi esteettistä haittaa. Mutta sillan voi suunnitella tyylikkääksi ja kevytrakenteiseksi niin, että haitta jää pieneksi. Satkun suuntainen silta myös poistaisi tarpeen leventää Patosiltaa, mikä joka tapauksessa edellyttäisi Frenckellin talon läpi Patosillalle kulkevan tunnelin leventämistä eli Frenckellin seinän uutta puhkaisemista.

Finlaysonin risteys

Pullonkaulan toinen puoli on Satkun ja Aleksis Kiven kadun risteys eli Finlaysonin portin edusta. Tässä tilaongelmat ovat jo vähäisempiä, mutta yhteensovitettavia elementtejä on joka tapauksessa paljon. En nyt tässä yritä esittää siihen sujuvaa kokonaisratkaisua, mutta totean vain, että Aleksis Kiven kadulta länteen Satakunnankadulla on kaistakapasiteettia, joka nykyisellään on vajaakäytöllä ja voitaisiin autoliikenteen suuremmin häiriintymättä ottaa pyöräliikenteen käyttöön. Kuten kuvasta näkyy, suoraan kulkevat kaistat niin itään kuin länteenkin ovat hyvällä käytöllä eli vilkkaimpina aikoina ruuhkaisia. Sen sijaan lännestä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien kaista on lähes aina tyhjä. Tämä kääntyvien kaista antaisi hyvin mahdollisuuksia rakentaa pyörätiet Satakunnankadun varteen. Tilaa olisi tehdä joko yksisuuntainen pyöräkaista kadun kumpaankin reunaan tai kaksisuuntainen pyörätie kadun toiseen reunaan (tähän valintaan vaikuttaisivat muut tekijät, joihin en ota tässä kantaa — tilaa riittäisi joka tapauksessa kumpaan vain). Finlaysonin bussipysäkin kohdalla pyörätien tulisi kiertää sen takaa. Tilaahan siinä on, eli edes Satakunnankadulta idästä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien autojen kaistaa ei tarvitsisi uhrata.

Finlaysonin portilta länteen

Aleksis Kiven kadulta länteen pyöräkaistojen sovittaminen Satkulle ei olisikaan sitten enää mikään ongelma, vaan ainoastaan poliittinen tahtokysymys. Näsinkulman parkkitalon (ent. P-Anttila) kohdalla katu on tällä hetkellä peräti viisikaistainen, ja tilaa on vielä kadunvarsipysäköinnillekin. Kaistoja voisi huoletta poistaa yhden tai kaksi. Hämeenpuiston risteyksessä autokaistoja on nyt neljä, vaikka siihen riittäisi kolme: yksi lännestä itään ja kaksi idästä länteen.

Hämeenpuistosta länteen Satkun luonne muuttuu taas toisenlaiseksi. Se ei ole enää keskustan kehäkatu, vaan Amurin paikallinen pääkatu, jolla on jonkin verran läpikulkuliikennettä (myös yksi bussireitti) Pispalan suuntaan. Autokaistoja on yksi suuntaansa, sen lisäksi löytyy kummallakin puolella katua kadunvarsipysäköinti, puurivit, jalkakäytävät ja vielä nurmikaistale jalkakäytävän ja talojen välissä. Ajokaistat ovat niin leveät, että mitään toimintoja ei tarvitsisi kadulta edes poistaa, vaan riittäisi kaventaa kaistoja sen verran, että pysäköintipaikkojen ja puurivin väliin rakennettaisiin suojatut yksisuuntaiset pyörätiet kummallekin puolelle.

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja).

Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän.

Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana.

Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja.

Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama.

Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan.

Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja.