Tuorein novellini vie luonnon helmaan

Tuorein novellini vie luonnon helmaan

Novellini Noidan sisin on juuri ilmestynyt Ääreksen julkaisemassa Nouse Luontoni. Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta II -antologiassa! Vaikka antologia on jatkoa vuonna 2019 ilmestyneelle Äänellä jonka kuulet -antologialle, jossa niin ikään julkaistiin novellini, on Noidan sisin -novellin maailma aivan uusi luomus. Siinä liikutaan aika paljon suomalaista luontoa muistuttavassa miljöössä joskus esiteollisella aikakaudella, jolloin noitien parantajantaitoja vielä arvostetaan. No, en spoilaa juonesta tai maailmasta enempää, sanon vain, että pidän tästä novellista kovin paljon ja sen lopetus saa minut kerta toisensa jälkeen herkistymään kyyneliin. Enkä taida olla pitämiseni kanssa ihan yksin, sillä viime syksynä novelli pääsi Portin novellikilpailussa ihan loppukilpailuun asti, jos kohta ei sijoituksille asti päässytkään.

Voit tilata oman antologiasi kustantajan verkkokaupasta. Minun lisäkseni antologiaan ovat kirjoittaneet Asa Palo, Edi Kabon, August Routa, Epe Niiranen ja Megatron Braineater, antologian on toimittanut Joona Koiranen ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen.

Asiasta toiseen. Pirkkalaiskirjailijat on toteuttanut tänäkin keväänä Kirjailija kotiin -lähetyksiä, jossa joka arki-ilta yksi pirkkalaiskirjailijoista lukee katkelman omasta teoksestaan suorassa YouTube-lähetyksessä. Oma lähetysvuoroni oli 9.4., jolloin luin romaaniani Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Lähetys on katsottavissa Pirkkalaiskirjailijoiden YouTube-kanavalla.

Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti

Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti

Vuosi 2020 loppuu muutaman tunnin kuluttua, ja on aika vetää lukuvuoden saavutukset yhteen ja luoda silmäys vuoden 2021 lukusuunnitelmiin. Kollektiivisen kotoiluvuoden lukusaavutusten voisi olettaa olevan ylivertaisia, eivätkä ne nyt niin huonoja minulla olleetkaan — yhteensä 119 kirjaa ja hieman yli 40 000 sivua — mutta kokonaismäärä jäi minulla silti vuosia 2019 ja 2018 pienemmäksi! Ensinnäkin tähän on se yksinkertainen syy, että koronteenit sun muut rajoitukset eivät mullistaneet minun ajankäyttöäni mitenkään erityisemmin, koska olen aina ollut kotona kirja kädessä viihtyvää sorttia. Toinen huomattava syy on se, että aloin syksyllä taas opiskella yliopistossa, mikä vaikutti huomattavasti lukemiston valintaan, ja tätä myötä etenkin tieteellisten artikkelien osuus lukemistosta kasvoi. Ne eivät näy edellä esitetyissä luvuissa, joihin olen laskenut vain kirjat. Kolmas syy on se, että olen tänä vuonna käyttänyt enemmän aikaa uusien kielten opiskeluun, ja oppimateriaalin kanssa vietetty aika on poissa kirjojen vauhdikkaaseen lukemiseen käytetystä ajasta.

Perkeitä ja muita pahnanpohjimmaisia

Myös vuonna 2020 lukemista ohjasi sekä Perkeet-haaste, jonka suoritin nyt kolmatta kertaa, että vapaamuotoisempi tavoite lukea systemaattisemmin lukujonon vanhimpaan päähän roikkumaan jääneitä kirjoja. Pahnanpohjimmaisten karsiminen sujuikin kohtuullisen hyvin: vuosi sitten raportoin, että vuonna 2015 tai ennen sitä hyllyymme tulleista kaunokirjoista minulla oli lukematta vielä runsaat sata, ja nyt näitä kirjoja on jäljellä enää 52. Yleensä tällaiset jonon hännille roikkumaan jäävät kirjat ovat sellaisia, että niiden ei odota olevan kovin kiinnostavia tai vähintäänkin niiden odottaa olevan struggelitavaraa. Siihen nähden onkin yllättävää, että vuonna 2020 lukemieni kirjojen tähtijakauma on näinkin tasapainoinen ja keskiarvokin hulppeat 2,97 (joka, vaikka onkin hieman pitkän aikavälin keskiarvoani matalampi, on silti olennaisesti viimevuotista 2,8:aa korkeampi).

⭐⭐⭐⭐⭐ 7 kpl
⭐⭐⭐⭐ 25 kpl
⭐⭐⭐ 53 kpl
⭐⭐ 18 kpl
⭐ 12 kpl

Kielivalikoimassa pieniä muutoksia

Vuoden 2019 tapaan luin myös vuonna 2020 kirjoja seitsemällä eri kielellä:

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
suomeksi 53 23 76
– alkukielisiä (23) (17) (40)
– suomennettuja (30) (6) (36)
englanniksi 17 10 27
ruotsiksi 6 2 8
swahiliksi 4 0 4
hollanniksi 2 0 2
saksaksi 2 0 2
arabiaksi 1* 0 1*
yhteensä 84 35 119

Suomenkielisten kirjojen osuus nousi hieman edellisvuodesta. Kaunokirjojen määrä pysyi kutakuinkin samana, ja erityisesti lisääntyi suomenkielisten tietokirjojen lukeminen. Kaunokirjoissa painopiste kuitenkin siirtyi hieman enemmän suomennoksista alkukielisten teosten suuntaan, mikä onkin oikein ja arvollista, ja yhdessä suuremman tietokirjamäärän kanssa alkukielisten suomenkielisten kirjojen määrä nousi nyt suuremmaksi kuin suomennettujen.

Englanninkielisten kirjojen lukumäärä pysyi samana kuin vuosi sitten, mutta painopiste siirtyi nyt enemmän tietokirjoihin. Ruotsinkielisen kirjallisuuden määrä kasvoi huomattavasti sekä kappalemäärän, sivumäärän että sisällön vaativuuden suhteen. Saksaksi suoritin valtavan urakan lukemalla yhden 1600-sivuisen runokirjan. Swahilin kanssa sinnittelin lähes viime vuoden tasolle.

Hollanti ja espanja olivat vuonna 2020 lapsipuolen asemassa: hollanninkielisten kirjojen määrä romahti ja espanja jäi peräti nollille! Vuosi sitten suunnittelin, että vuonna 2020 luen enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, mutta näillä kielillä luettujen kirjojen yhteismäärä pieneni.

Ainoa uusi kieli vuonna 2020 oli arabia, joskin se on vähän siinä ja siinä, koska lukemani kirja oli kaksikielinen (ja siksi merkitty taulukkoon tähdellä, koska se on laskettu suomenkielisiinkin). Muut ns. eksoottisemmat kielet omasta kirjahyllystä jäivät vielä tänä vuonna kokeilematta. Sen sijaan vuosi sitten asettamani tavoite nostaa tietokirjojen osuutta onnistui mainiosti, ja luettujen tietokirjojen määrä lähes tuplaantui.

Vuoden parhaat lukukokemukset

Monista aiemmista vuosista poiketen vuonna 2020 onnistuin lukemaan monta todella erinomaista kirjaa. Niinpä vuoden parhaan kaunokirjan valinta on tällä kertaa poikkeuksellisen vaikea. Se voisi olla Tapani Tolosen Sokeisto, joka onnistui yllättämään ja ihastuttamaan vielä aivan loppusuoralla joulukuun puolivälissä. Tai se voisi olla Heikki Kännön Mehiläistie, joka suorastaan hersyy absurdia satiiria. Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ming-Yi Wun The Stolen Bicycle vuodelta 2015. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:

Tyyli on samaan aikaan intiimiä ja runollista, kerronta on rauhallista ja tapahtumat yllättävät yksi toisensa jälkeen, ja aina välillä luiskahdetaan maagisen realismin puolelle.

Vuoden parhaan tietokirjan valinta on helpompi: Nicky Gardnerin ja Susanne Kriesin Europe By Rail: The Definitive Guide vei junamatkoille eri puolille Eurooppaa vuonna, jolloin reilaamista ei kannattanut edes harkita. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:

Kirjoittamisen taustatutkimuksen tekosyyllä luin tämän matkaoppaan, jossa esitellään 52 valikoitua junareittiä eri puolilla Eurooppaa ja tarjotaan koostetusti paljon muutakin junamatkailussa hyödyllistä tietoa. Kirjoittajat kannustavat hitaaseen matkailuun, ja reitit onkin valittu pääsääntöisesti välttäen nopeimpia junia. Lukiessa tulee kova hinku päästä taas reilaamaan.

Vuoden kamalin lukukokemus

Niin ikään kamalimman kokemuksen valinta on tällä kertaa vaikea, sillä myös yhden tähden kirjoja tulin lukeneeksi ikävän monta. Se voisi olla jokin perkeistä, mutta on ehkä vähän epäreilua valita perje, kun kerran niihin ryhtyessään jo tietää tarttuneensa paskaan. Tai se voisi olla ainoa vuonna 2020 kesken jättämäni kirja, mutta toisaalta ei sekään nyt kuvottavan vastenmielinen ollut, ainoastaan äärimmäisen tylsä, ja sen sentään äkkäsin jättää kesken ennen suuremman tuskan syntymistä. Ja näin tämän esikarsinnan jälkeen valinta kohdistuu Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin vuodelta 2016. Arvosteluni siitä oli lyhyen ytimekäs:

Äntligen tog det slut! Helt ointressanta människor i helt stereotypiska situationer.

Suunnitelmia vuodelle 2021

Menneet on menneitä, suunnataanpa sitten katse tulevaan.

  • Myös vuodelle 2021 olen laatinut Perkeet-lukuhaasteen, ja minähän totta vie aion sen suorittaa, vaikka se muuttuukin vuosi vuodelta sadistisemmaksi.
  • Muiden kielten kuin suomen ja englannin asema on edelleen lukulistallani retuperällä. Niinpä aion joka kuukausi aloittaa (ja toivon mukaan myös lopettaa) kirjan jollakin sellaisella kielellä, jota en ole vuoden aikana vielä aiemmin lukenut. Suomi ja englanti rajataan tämän haasteen ulkopuolelle, eli jos tähän pystyn, tulen vuoden 2021 aikana lukeneeksi kirjoja vähintään 14 eri kielellä. Tietenkin monilla näistä kielistä olisi suotavaa lukea useampikin kuin yksi kirja, mutta katsotaan miten paljon ehdin. Parhaassa tapauksessa nämä muut kielet syövät englanninkielisten kirjojen osuutta.
  • Jatkan edelleen lukujonon vanhimpien kirjojen lukemista. Struggelitavaraa siis tiedossa, mutta jos hyvin käy, vuoden 2021 lopussa olen onnistunut siirtämään lukujonon hännän vuoteen 2017.
  • Opiskelu jatkuu, joten luen tietenkin myös paljon kurssi- ja lähdekirjallisuutta, etenkin kielitiedettä.

Eipä siis muuta kuin nenä kiinni kirjaan!

Perkeet-lukuhaaste 2021

Perkeet-lukuhaaste 2021

Jo neljäs peräkkäinen Perkeet-lukuhaaste on täällä, ”jee”. Perinteiseen tapaan tarjolla on kolmetoista toinen toistaan vastenmielisempää ja lukuhalut lamauttavampaa haastekohtaa. Suoritustyyli on vapaa, mutta kurjuuden maksimoimiseksi on suositeltavaa kuitata yhdellä kirjalla vain yksi haastekohta. Kiitos jälleen kerran Tyhjän arkin retkikunnan aivoriihelle, jonka ansiosta vuonna 2021:kään ei tarvitse lukea pelkkiä helmiä.

  1. Kirjoituskoneella ja kopioiden tuotettu kirja.
  2. Kirjassa on mieskansi.
  3. Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt.
  4. Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta.
  5. Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja.
  6. Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton.
  7. Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa.
  8. Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä.
  9. Keskiajalla julkaistu kirja (saa toki olla uusintapainos!).
  10. Kansakoulun lukukirja.
  11. Yrityksen vuosikertomus.
  12. Kirjailijamatrikkeli.
  13. Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja.

Aiempien vuosien perkeet:

Kenties ankeimmat perkeet ikinä

Kenties ankeimmat perkeet ikinä

Sain tänäkin vuonna suoritettua Perkeet-lukuhaasteen, itse asiassa jo lokakuun lopussa. Suoritus oli kuitenkin niin lamauttava ja näännyttävä, etten ole jaksanut raportoida saavutuksestani ennen kuin vasta nyt. Onhan tässä vuosi aivan lopussa ja pian on julkistettava vuoden 2021 Perkeet, joten pakko nyt raportoida vanhat pois alta. Vaikka vähän pahaa tekeekin.

Jo ensimmäiset perkeet vuonna 2018 olivat tuskastuttavia. Tuska paheni vuonna 2019. Mutta vuoden 2020 perkaminen oli turhauttavinta ikinä. Tähtiarvosanojen keskiarvo jäi tänä vuonna niinkin matalaksi kuin 2,25, mikä on aiempiakin vuosia matalampi. Ja keskiarvosta vieläpä puuttuu yksi ”kirja”, perustelun pois jättämiselle voitte lukea alempaa, mutta ei liene vaikea päätellä, mihin suuntaan se olisi keskiarvoa heilauttanut…

Mutta kyllä tänäkin vuonna Perkeissä oli pari helmeäkin, jotka yllättivät hyvyydellään. Juuri sellaisten iloisten yllätysten ansiosta perkeitä jaksaa vuodesta toiseen käydä läpi. (Toki joku voisi sanoa, että hyvien yllätysten löytämiseen olisi helpompiakin tapoja, mutta toisaalta eipä Perkeitä ole helpoksi tarkoitettukaan.)

1. Musikaali- tai oopperalibretto — Richard Wagner: Rienzi

⭐ Ehtaan perjehenkeen valitsin tällaisen yliopiston kierrätyshyllystä löytyneen fraktuuralla painetun Wagnerin oopperan, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään.

Melkein syntyi jopa kalpea aavistus siitä, mitä tässä tapahtui. Vissiinkin paljon dramatiikkaa ja isänmaallista paatosta. Ja lopussa Rooma paloi. Lukemisen jälkeen etsin youtubesta näytellyn version ja pikakelasin sen, jotta syntyisi jonkinlainen käsitys tapahtumista. Ei syntynyt.

Tämä oli kyllä niin ehta 7/5 perje-elämys. Mutta normiasteikolla yhden tähden kokemus.

2. Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea — Ralf Andtbacka: Potsdamer Platz

⭐⭐⭐⭐ Valinnan perusteena oli se, että Runeberg-palkinnosta kertoneessa uutisessa mainittiin runoilijan pitävän itsekin runokokoelmaansa liian haastavana ja vaativana. Ja lisähaastavuutta olisi luullut tulleen vielä siitäkin, että tämä on kirjoitettu ruotsiksi (ja joukkoon on sotkettu myös englantia ja saksaa)! Mutta en minä oikeastaan pitänyt tätä lainkaan raskaana tai vaikeana. Kieli on tosi soljuvaa, lauseet on rikkonaisia, yksi ajatus johtaa toiseen ja sanatkin fuusioituvat mitä sekavimmalla tavalla, mutta tätä oli ennemminkin innostavaa lukea. Sisältönsä puolesta runokirja on rosoinen ja milloin mistäkin yllättävästä suunnasta ammentava, mutta kun vain hyppää virran mukaan ja antaa tekstin kuljettaa, niin sivuja huomaakin ahmivansa. Ei tämä tarvitse mitään syvällisempää pohdintaa (joskin totta kai niinkin voi tehdä), koska tunnelma tässä on varsin toimiva. Keskikohdan loppupuolella on kyllä kokonaisuudesta selvästi erottuva osio, jossa siirrytään melkein asiaproosan puolelle ja tiivistetään Potsdamer Platzin historia vuosisatojen varrella, mutta kun siitä on selvitty, niin lennokas sanailottelu jatkuu taas kirjan viimeisen kolmanneksen.

3. Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi — Jari Taipale: Brändi liiketoiminnan ytimessä — erotu tai unohda koko homma

⭐ Mikäs sen sopivampi aihe tähän kohtaan kuin markkinointi. Tämä nide löytyi kirjaston vaihtohyllystä. Ainesta tässä oli ehkä parin sivun verran — 190 sivuun venytettynä. Ja toki tämä oli siinäkin mielessä ihan turha kirja oman yritystoiminnan käytännön kannalta, että kaikessa keskityttiin kansainvälisiin suuryrityksiin. Jossain kohtaa oli olevinaan lähdeviittauksia, mutta missään ei ollut lähdeluetteloa, jotta olisi nähnyt, mitä ne lähteet sitten ovat. Pääsee takaisin kierrätyshyllyyn.

4. Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja — Pentti Arajärvi & Kaarin Taipale: Kriittinen kaupunkiaapinen — Kuntapolitiikan termit ja taikasanat

⭐⭐ Ensinnäkin olen pettynyt siihen, että kirja on oikeastaan ”kriittinen Helsinki-aapinen” eikä käsittele kuntapolitiikkaa yleisemmin, vaikka nimestä voisi toisin päätellä. Kirja on myös äärimmäisen ajankohtainen — tai siis oli keväällä 2017, ja nyt se on jo äärimmäisen vanhentunut. Sisältö on sillisalaattia: osa artikkeleista on yleisluontoisempia tietoartikkeleita (joita tarkastellaan kirjoittajien poliittisesta näkökulmasta), kun taas osa on ihan puhtaan poleemisia mielipidekirjoituksia. Jotenkin ärsyttävä kokonaisuus, vaikka pääpiirteissään olen kutakuinkin samaa mieltä melkein kaikesta kirjassa esitetystä. Kirjahan päätyi minulle kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se pääsee nyt takaisin.

5. Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa — Jukka Mäntyjärvi: Paholaisen huilu

⭐⭐ Tätä bulkimmaksi fantasia tuskin voi käydä. Juoni on simppelin pelikäsikirjoituksen tasoa, ja kerronnassa kelataan toimintakohtaukset läpi niin monen henkilön näkökulmasta, ettei varmasti pieninkään käänne jää hitaimmaltakaan lukijalta huomaamatta.

Nuori papinplanttu kaipaa pois kotikylästään ja elämäänsä jotain muuta. Pääkaupungissa hän ajautuu vahingossa palkkasoturien värväystilaisuuteen, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus johonkin muuhun. Hän lähtee parantajana mukaan pahaa taikahuilua etsivään palkkajengiin, ja totta kai matkalla opitaan paremmaksi palkkasoturiksi, tapetaan peikkoja, karataan kääpiöiltä, tullaan petetyksi ja saadaan kostettua petturille, seikkaillaan ansoitetussa luolastossa ja mitä kaikkea muuta kunnon seikkailuun nyt kuuluukaan. Porukassa on myös lemmenkipeä ja auliisti pillua jakava naissoturi, mikä tulee vähän turhan suorasukaisesti ilmi tämän tästä.

No niin, keikka on ohi ja papinplanttumme on vaikean valintatilanteen edessä. Palkkasoturin elämä on raskasta ja epävarmaa, mutta ainakin se on kiinnostavaa, vaikka tappaminen onkin henkisesti rankkaa ja moraalisesti väärin. Mutta toisaalta maalaispapin työ on ihan hemmetin tylsää. Olisiko sittenkin parempi jatkaa elämäänsä tekemällä sitä jotakin muuta, jota palkkasoturina varmasti osuu kohdalle? Niin, lukekaa ja ottakaa selvää, kuinka sankarillemme käy!

6. Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne — [piilotettu]

Jätän nyt tarkemmin kertomatta kaiken tarinaa yksilöivän tiedon, koska se nyt vaan ei ole reilua ficcien kirjoittajia kohtaan. Juuh, alkuperäismateriaalista minulla ei ollut mitään hajua (paitsi tarinamaailman nimen olin kyllä kuullut), eikä tämän ficin lukemisen jälkeenkään ole oikein käsitystä siitä, mitä tässä maailmassa yleensä tapahtuu ja minkä asioiden ympärillä alkuperäistarinat pyörivät. Ficci itsessään oli paikoin työlästä lukea, koska kerronta eteni jotenkin epätasaisesti, ja kesti todella pitkään ennen kuin suunnilleen oivalsin, mitä päähenkilö oli tavoittelemassa, ja senkin jälkeen minun oli vaikea ymmärtää, miten kaikki isommat elementit liittyvät pääjuoneen. Mutta, suoritettu!

7. Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi — Elina Pirinen: Kuinka löytää se oikea ja pitää samalla hauskaa

⭐⭐ Olen niin kaukana kirjan kohderyhmästä, että voisi melkein ajatella lukeneensa jotakin spefikuvausta fiktiivisestä cisheteronormatiivisesta ja neurotyypillisestä ihmislajista. Ja se olikin ehkä paras tapa tehdä lukemisesta siedettävää (ja onneksi kirja oli nopeasti ohi). Varsinaisen pokauksen lisäksi tässä kirjassa käsitellään aika paljon parisuhteen alkuvaiheita ja pohditaan sitä, millä edellytyksillä suhdetta kannattaa jatkaa vakavassa mielessä ja miten lopettaa suhde, jota ei kannata jatkaa. Ja seksitipsejäkin annetaan. Mutta niin, eipä oikein mitään kosketuspintaa omaan elämään. Jos tällaisen oppaan ohjeilla olisi joskus nuorempana yrittänyt kumppania löytää, niin varmaan olisi löytämättä jäänyt. (Itse asiassa kun tarkemmin miettii, niin aika pitkälti yksinomaan tämäntyylisen materiaalin ympäröimänä sitä joka tapauksessa nuorena joutui elämään, joten ei ihme, että senaikaiset pariutumisyritykset ja suhdekokemukset olivat niin ala-arvoisia. Onneksi nykyään tietää paremmin.)

8. Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas — Alfred V. Aho et al.: The AWK Programming Language

⭐ Valitsin tämän sillä perusteella, että joskus 17 vuotta sitten jollain kieliteknologian kurssilla käytettiin jotain yksittäisiä awk-komentoja, joten arvelin, että ehkä tämän lukeminen ei olisi ihan turhaa. Mnoh, kyllä tämä nyt kuitenkin taisi olla täyttä ajanhukkaa siltäkin kannalta, koska nykyään laajojen tekstimassojenkin käsittelyyn on paljon monipuolisemmat työkalut kuin silloin, kun awk-kieli on luotu. En siis usko koskaan mitään tästä lukemaani käyttäväni, eikä päähäni kyllä mitään tästä jäänytkään. Ihan seikkaperäinen ja systemaattinen kirja kyllä, muttei tätä enää tällä vuosikymmenellä tarvita.

9. Korttipelikirja — Ismo Koponen: Bridge 1. Tarjoaminen

⭐ En ollut aikonut opetella bridgeä, enkä kirjan luettuani todellakaan innostunut opettelemaan. Hyvin vähän tajusin mitään lukemastani, koska kirja on täynnä jargonia, symboleita ja taulukoita. Varmaan bridgeharrastajalle ihan hyödyllinen kirja, mutta minulle pahinta ajanhukkaa ties miten pitkään aikaan. Onneksi ei ollut sataa sivua pidempi.

10. Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta — Mitä Missä Milloin 1982

⭐⭐ Kirjaston vaihtohyllystä poimin tämän vuoden 1982 laitoksen, joka nimikkovuodestaan huolimatta sisältääkin näköjään tapahtumia syyskuusta 1980 elokuuhun 1981. Niinpä kävikin sitten niin onnekkaasti, että satuin saamaan elämäni ensimmäistä elinvuotta koskevan kirjan, joten lukeminen oli siltä osin ehkä asteen kiinnostavampaa, kun saatoin tarkastella, että minkälaiseen maailmaan tulinkaan syntyneeksi.

Tämä on siis ensimmäinen kerta, kun tutustuin MMM-konseptiin. Luulen myös, että jää viimeiseksi kerraksi. Kokonaisuus oli kuin joukko satunnaisesti valittuja wikipedia-artikkeleita elämän eri osa-alueilta (tässä tapauksessa myös vanhentuneita), mutta kaipa näistä itse kukin on ollut jollakin tavalla ajankohtainen tuolloin. Lopussa oli kymmeniä sivuja urheilutuloksia, ne jätin kylmästi lukematta. Sori not sori.

11. Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja — Inkat ja heidän edeltäjänsä — Perun kolme vuosituhatta

⭐⭐⭐⭐⭐ Vasta luettuani huomasin, että tämä on nimenomaan pelkkä näyttelyluettelo ja että samasta näyttelystä laadittu varsinainen kirja löytyy myös hyllystä. Mutta en nyt jaksa perkeitä varten heti perään lukea sitäkin, vaan kuittaan kohdan suoritetuksi tällä. On nimittäin tässäkin leipätekstiosuuksia välissä.

Yhtä kaikki tämä oli oikein antoisa teos! Perulainen esihistoriallinen taide on muotokieleltään ja aiheiltaan jotenkin niin sympaattista, että siihen perehtyy ilolla. Tässä on näyttelyn jokaisesta esineestä hyvä valokuva ja selitys, ja kuten kaikkien esihistoriallisten artefaktien kohdalla selitysten uskottavuus voi joskus olla vähän siinä ja siinä, mutta pääsääntöisesti ne ovat informatiivisia. Luettelo on järjestetty kulttuureittain kronologisesti, joten kokonaisuudet hahmottuivat tästä paljon paremmin kuin alkuvuonna katsotusta Kansallismuseon näyttelystä, jossa kaikki oli läiskitty ihan sekaisin.

12. Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat — Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni — Kuinka ymmärtää muita ja itseään

⭐ Tiesin tästä ennakolta sen, että tämä on ollut tosi suosittu ja että sisältö ei tiettävästi perustu mihinkään kovin pätevään teoriaan. Jälkimmäinen seikka kävikin aika hyvin ilmi siitä, että kirjassa mainitaan vain yksi lähde, jonkun Marstonin pian sata vuotta vanha teos. Muilta osin kirjan teoriaa perustellaan Hippokrateen lähes 2500 vuotta vanhoilla ja asteekkien yli 500 vuotta vanhoilla tavoilla jakaa ihmiset neljään eri perustyyppiin. Modernin konsultin anti on ollut ryhmitellä antiikinaikaiset perustyypit nelikenttään ja antaa akseleille nimet. Kirjan suosio taas perustunee ainakin siihen, että tässä todetaan aika paljon helppoja itsestäänselvyyksiä, joten tämä on kevyt lukea ja tästä voi kokea saavansa paljon vastauksia ja työkaluja vuorovaikutustilanteisiin (eri asia sitten, toimivatko ne käytännössä kovin hyvin). Minä en kylläkään lämmennyt tällaiselle konsulttikielelle. Eri ihmistyyppien kuvaukset olivat lähinnä ärsyttävän kärjistettyjä ja pääsääntöisesti varsin alentuvaan sävyisiä. Jos ihmiset tosiaan olisivat sellaisia kuin kirjassa kuvataan, niin ihmekös se, jos he tuntuvat idiooteilta. Minun ainakin on vaikea ajatella, että yhdistäisin näin kärjistettyjä ja pelkistettyjä kuvauksia tuntemiini ihmisiin.

13. Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut — Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

⭐⭐⭐⭐⭐ Rikos ja rangaistus sai kunnian tulla valituksi tähän haastekohtaan, jonka taustalla on ajatus, että aika usein nuoruuden suosikit osoittautuvat myöhemmällä iällä luettaessa melko keskinkertaisiksi tekeleiksi.

Mutta Rikokselle ja rangaistukselle ei nyt käynyt näin. Tykkäsin tästä edelleen tosi paljon. Mahdollisesti viehätyin nyt eri kohdista kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta tässä on tosiaan paljon hersyvyyttä ja erinomaisesti kirjoitettuja henkilöitä ja dialogia. Toki rönsyileviä sivujuoniakin on, ja väliin ihmetyttää, mikä niiden paikka kokonaisuudessa on. Mutta niitäkin on ilo lukea. Ja Pietari kaupunkina näyttäytyy tässä jotenkin paljon elävämpänä kuin monissa muissa lukemissani venäläisklassikoissa. Dostojevski jatkaa vahvasti venäläisten klassikkojen suosikkinani.

Ilmoitus kustannusosuuskunnan jäsenhausta

Ilmoitus kustannusosuuskunnan jäsenhausta

Rakastatko erikoisia ja laadukkaita kirjoja ja haluaisit olla tuomassa maailmaan tarinoita oudoista ihmisistä ja asioista? Kiinnostaako osuuskuntatoiminta?

Minä ja muutama muu olemme perustamassa osuuskuntakustantamoa, jonka tehtävä on julkaista innostavaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa kauno- ja tietokirjallisuutta ja tehdä muuta merkityksellistä kirja-alalla.

Etsimme nyt mukaan uusia ihmisiä, jotka jakavat intohimomme ja arvomme sekä tietenkin voivat tuoda arvokasta osaamistaan osuuskuntaan. Välitöntä säännöllistä tuloa ei ole luvata vielä kenellekään meistä, vaan mahdollisuus olla rakentamassa toisenlaista kustantamoa.

Jos olet haaveillut kustantamossa työskentelystä ja sinulla on osaamista esimerkiksi

  • graafisesta suunnittelusta ja kuvittamisesta
  • myynnistä ja neuvotteluista
  • taloushallinnosta ja kirjanpidosta
  • esiintymistaidoista ja verkostoitumisesta
  • kansainvälisistä suhteista
  • kääntämisestä tai selkokielestä
  • henkilöstöhallinnosta
  • sosiaalisesta mediasta

ja sinulle tärkeää on

  • kirjojen korkea laatu
  • suostumukseen ja yhteisölliseen päätöksentekoon perustuva työtapa
  • empaattisuus, esteettömyys ja jäsenten hyvinvoinnista huolehtiminen
  • ympäristöarvot ja maapallon vahingoittamisen välttäminen,

laita meille viestiä sähköpostiin kustannusosuuskunta@tutanota.com! Voimme kertoa suunnitelmistamme lisää, ja sinä voit kertoa, miksi kiinnostuit ja mitä osaamista sinulla on. Jos kaikkien mielestä vaikutat osuvalta lisältä joukkoomme, voit tulla mukaan perustajajäseneksi.

Odotamme yhteydenottoja sunnuntaihin 13.9.2020 saakka. Voit myös suositella meille tuttujasi, jotka sopisivat joukkoomme, tai jakaa tätä kutsua eteenpäin.

Minna Keinänen
Taru Luojola
Lauri Malmi
Mikko Rauhala
Christine Thorel

Yhteenveto lukuvuodesta 2019

Yhteenveto lukuvuodesta 2019

Vuoden 2019 kirjat alkaa olla luettu, joskin lukeminen jatkuu aivan viimeiselle tunnille asti ja yhden keskeneräisistä saan kyllä vielä tälle vuodelle kirjattua. Niinpä lasken kyseisen opuksen mukaan tilastoihin. Ja kuten vuosi sitten arvelin, tänä vuonna tuli luettua vähemmän kuin viime vuonna. Mutta ei tulos silti ole suinkaan heikko: vuonna 2019 luin toiseksi eniten koskaan yhden vuoden aikana, 113 kirjaa ja 43 000 sivua. (Luvussa ei ole mukana kahta keskeneräistä kirjaa, jotka ovat sellaisia ikuisuusprojekteja, että menee pitkälle ensi vuoteen ennen kuin saan ne tilastoitua. Niistä luin tämän vuoden puolella noin 750 sivua.)

Perkeet ja tiiliskivet suoritettu

Vuonna 2019 suoritin kaksi omaa lukuhaastetta eli perkeet ja tiiliskivet. Etenkin tiiliskivihaaste leimasi tätä lukuvuotta, sillä lähes puolet vuoden aikana luetuista sivuista on peräisin runsaasta kahdestakymmenestä yli 700-sivuisesta kirjasta. Monet tiiliskivistä olivat melkoista struggelitavaraa, eikä vuosi muutenkaan ollut mitään huipputeosten juhlaa. Keskimääräinen tähtiarvosana vuonna 2019 lukemilleni kirjoille oli vaatimattomat 2,8. Kaikkiaan vuoden 2019 tähdet jakautuivat seuraavasti:

⭐⭐⭐⭐⭐ 2 kpl
⭐⭐⭐⭐ 22 kpl
⭐⭐⭐ 39 kpl
⭐⭐ 37 kpl
⭐ 7 kpl

Sen kummempaa määrällistä lukutavoitetta minulla ei tälle vuodelle ollut, vaan lueskelin vanhasta tottumuksesta aina kun siltä tuntui eli tämän tästä päivän mittaan. Oman jännän lisänsä vuoden lukutottumuksiin toivat alkuvuonna aloitetut Tyhjän arkin retkikunnan lukubileet, joita taisimme järjestää noin kerran kuussa, joskus useamminkin. Lukubileet ovat muuten erinomainen tapa kahlata niitä kaikkein puuduttavimpia tiiliskiviä eteenpäin, koska bileiden aikana ei ole suotavaa häiritä muiden lukurauhaa eli ei siinä oikein ole muuta tekemistä kuin vain puskea sivuja. Mutta eivät lukubileet sentään mitään tuskaa ole, sillä kyllä niissä tulee hyviäkin kirjoja luettua!

Kirjoja seitsemällä kielellä

Tämän vuoden perkeissä yhtenä haastekohtana oli lukea kirja jollakin uudella kielellä. Tulin panneeksi paremmaksi ja luin peräti kahdella sellaisella kielellä, jolla en ole aiemmin kirjoja lukenut. Tarkemmin eriteltynä vuoden 2019 kirjat jakautuvat seuraavasti:

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
suomeksi 50 14 64
– alkukielisiä (12) (13) (25)
– suomennettuja (38) (1) (39)
englanniksi 22 5 27
hollanniksi 9 0 9
swahiliksi 5 0 5
espanjaksi 4 0 4
ruotsiksi 3 0 3
saksaksi 1 0 1
yhteensä 94 19 113

Viime vuoden tapaan lukutilastoja dominoivat suomenkieliset kaunokirjat, mutta tänä vuonna tuli luettua poikkeuksellisen paljon suomennettuja kirjoja. Sekä tietokirjojen määrä että osuus kasvoi jonkin verran — noin puolet tietokirjoista muuten käsitteli viittomakieliä. Suomi kuitenkin antoi tilaa muille kielille. Englanninkielisten kirjojen osuus kasvoi jonkin verran (ennen kaikkea tiiliskivihaasteen vuoksi). Toisaalta myös kaikkien muiden kielten osuus kasvoi, ja hollantia lukuun ottamatta kasvoi myös kaikkien muiden kielten kappalemäärä. Uusia kielitulokkaita listalla ovat swahili ja saksa. Ruotsinkielisten kirjojen osuus jäi tänäkin vuonna hämmentävän pieneksi, semminkin kun kaikki kolme olivat läsyjä.

Vuoden parhaat lukukokemukset

Koska viiden tähden kirjoja tuli tänä vuonna luettua vain kaksi, ei ole vaikea valita vuoden parhaita kirjoja. Ja lukuvuosi oli todellakin niin heikko, että vuoden paras kaunokirja löytyi 1930-luvulta: John Steinbeckin Vihan hedelmät, josta kirjoitin mm. seuraavasti:

Tämä teki tosi ison vaikutuksen. Tiesin, että kirja on klassikko ja että mistä se suurin piirtein kertoo. Mutta yllätys oli, miten kapitalisminvastainen ja luokkatietoinen tämä on. Tässä peräti esitellään työläisten itseorganisoimaa asuinyhteisöä, jossa järjestystäkin pidetään itse eikä poliiseja edes päästetä sisään, eli sellaista, mitä voitaisiin luonnehtia vaikka anarkokommunismiksi.

Vuoden paras tietokirja taasen on Jeremy Danielin kirjoittama lapsille suunnattu urheilijaelämäkerta Caster Semenya: Road to Glory, josta kirjoitin mm. seuraavasti:

Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä.

Vuoden kamalin lukukokemus

Yhden tähden kirjoja vuoteen sen sijaan mahtui ihan liiaksi asti, ja jokainen niistä ansaitsisi paikkansa vuoden kamalimpana. Mutta kamalista kamalin on kuitenkin selvästi Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat, joka jäi vuoden ainoaksi kirjaksi, jota en yksinkertaisesti saanut luettua loppuun. Kirjoitin tästä laatuopuksesta seuraavasti:

Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.

Vuoden 2020 lukusuunnitelmia

Koska huomasin hyväksi olla asettamatta määrällisiä lukutavoitteita, en aseta sellaisia ensi vuodellekaan. Luen kun jaksan ja siltä tuntuu, sillä minä totisesti jaksan ja siltä totisesti tuntuu ihan riittävän usein muutenkin. Kirjojen valintaa ohjannevat kuitenkin ainakin seuraavat seikat:

  • Perkeet on ilman muuta suoritettava ensi vuonnakin, sillä enhän minä tohdi kiusata muita ihmisiä julkaisemalla sellaista kamalaa lukuhaastetta, jonka aion itse jättää suorittamatta.
  • Aloitin jo tänä vuonna kaunokirjahyllyssä pisimpään lojuneiden kirjojen luku-urakan. Vuonna 2020 keskeisessä asemassa ovatkin kirjat, jotka ovat saapuneet hyllyymme vuonna 2015 tai sitä ennen. Näitä on jäljellä vielä lähes sata.
  • Ns. eksoottisempien kielten osuutta kirjavalinnoissa voisi kasvattaa vielä lisää. Voisin lukea enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, ja voisin ottaa mukaan jokusen uudenkin kielen. Sellaisia, jotka nykyisen kielitaidon pohjalta ovat helpohkoja saavutuksia, kuten esimerkiksi norja, viro, romania tai portugali.
  • Viime vuosina on tullut hankittua tietokirjahyllyyn kaikkea kiinnostavaa, mutta tietokirjat ovat tupanneet jäädä lukujonon hännille. Pitää ryhdistäytyä ja lukea näitä tietokirjoja ennen kuin tyyten unohdan, miksi ylipäätään kiinnostuin niistä.

Siinähän noita ohjaavia seikkoja onkin ihan riittämiin. Tuskin kaikkia näitä tavoitteita saa yhdessä vuodessa täytettyä, mutta katsotaan mitä tapahtuu.

Perkeet-lukuhaaste 2020

Perkeet-lukuhaaste 2020

Perkeet-lukuhaaste julkaistaan nyt kolmatta kertaa, joten olemme päässeet perinteen ikään. Juhuu! Vuodelle 2020 on tarjolla taas kolmetosta epäonnisen kamalaa haastekohtaa. Tuttuun tapaan luku- ja suoritustyyli on vapaa (Perkeissä sääntöjen venyttäminen ja porsaanreikien etsiminen on sitä paitsi vielä motivoivempaa kuin lukuhaasteissa yleensä!), mutta kauheuden maksimoimiseksi suositellaan tietenkin merkitsemään yhdellä kirjalla suoritetuksi aina vain yksi haastekohta. Sillä miksi lukea vuonna 2020:kaan vain helmiä?

  1. Musikaali- tai oopperalibretto.
  2. Kirja, jota kirjailija itse luonnehtii raskaaksi lukea.
  3. Tietokirja aiheesta, jota olet viimeisen vuoden aikana kertonut inhoavasi.
  4. Aakkostetuista sana-artikkeleista koostuva tietokirja.
  5. Pyydä kirjastonhoitajaa suosittelemaan eniten inhoamaansa kirjaa.
  6. Vähintään 50000-sanainen valmis fanifiktiotarina, jonka alkuperäismateriaalia et tunne (lähteenä esim. Finfanfun, FanFiction.net tai Archive of Our Own).
  7. Pokausopas eli opas kumppanin saamiseksi.
  8. Ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas.
  9. Korttipelikirja.
  10. Mitä Missä Milloin tai vastaava vuosikirja viime vuosituhannelta.
  11. Taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja.
  12. Kirja, jota useat kaverisi vihaavat, tai kirja sellaiselta kirjailijalta, jota useat kaverisi vihaavat.
  13. Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut.

Aiempien vuosien Perkeet:

Vuoden 2019 perkeet perattu

Vuoden 2019 perkeet perattu

Tänä vuonna perkeiden suorittamisessa kestikin huomattavasti pidempään kuin viime vuonna, mutta nyt olen vihdoin lukenut kirjan kuhunkin haastekohtaan! Viime vuoden tapaan haasteen suorittaminen vaati toisaalta hirveän paljon ponnistelua, mutta toisaalta joukkoon mahtui myös jokunen erinomaisuudellaan yllättänyt helmikin. Tähtikeskiarvo 2,5 on hiukan korkeampi kuin viimevuotinen 2,3, mutta silti jälleen keskimääräistä yleisarvosanaani 3,06 matalampi. Ja näiden arvioiden myötä onkin hyvä hengähtää kaksi kuukautta ennen ensi vuoden perkeitä.

1. Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken — Volter Kilpi: Alastalon salissa

⭐⭐⭐⭐ Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.

Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.

Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.

2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi — Charlotte Perkins Gilman: Herland

⭐⭐ Totisesti graafinen suunnittelu on ollut tämän kirjan kansigraafikon intohimo! Ajatuskin sattuu silmiin.

Kirjassa kerrotaan kolmesta yhdysvaltalaisesta tutkimusmatkailijamiehestä, jotka mainitsematta jäävässä maailmankolkassa löytävät maan, joka on luonnonmullistuksen vuoksi elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta kaksi tuhatta vuotta. Tuona aikana maassa on elänyt vain naisia, joille on kehittynyt kyky siitä ilman hedelmöitystä. Ilman miesten häiritsevää läsnäoloa naiset ovat onnistuneet kehittämään yhteiskunnalliset olot niin harmonisiksi, että minkäänlaista konfliktinpoikastakaan siellä ei tunnu esiintyvän.

Koska naisten maassa ei itsessään ole mitään aineksia konfliktiin, kirjan ainoa jännite syntyy siitä, kun ulkoa tulleet yrittävät oppia uuden maan oloja ja uuden maan asukkaat utelevat ulkomaailman asioista, ja näitä sitten verrataan keskenään, usein dialogin, kuvailun ja introspektion eikä niinkään toiminnan keinoin. Kyseessä on siis melko puhdasoppinen ajatusleikki, jonka johtavana kysymyksenä on, että mitä jos kaikki maailman ristiriitaisuudet johtuisivat miehistä ja miehiä ei äkkiä olisikaan.

Olisi kiinnostavampaa lukea näistä lähtökohdista kirjoitettua kirjaa, jossa ei ole lainkaan ulkopuolisia ja ulkomaailmaa, draama olisi rakennettu täysin utopian omien asukkaiden välille ja maailmaa katseltaisiin utopian asukkaan näkökulmasta. Näin voisi keskittyä oikeasti tapahtumiin eikä pelkkään infodumppiin.

3. Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide

⭐⭐ Okei, nyt täytyy sanoa, että olen ihan inasen yllättynyt. Eihän nyt ihmisellä perkeiden lisäksi mitään muuta syytä voi olla tarttua tällaiseen abominaatioon. Täytyy olla melkoinen kirjallisuuden vihaaja sen, joka työkseen osallistuu ”menestysteosten” silpomiseen. Niinpä lähtökohtaisesti odotin, että saan lukea ihan totaalista paskaa. Mutta oikeastaan tämän luki ihan siinä missä minkä tahansa muunkin keskinkertaisen viihdekirjan. Ja oli tämä paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi kesken jäänyt Avalonin usvat, jonka jokainen lause meinaa saada minut niin armottomasti nukahtamaan, että piti ihan ottaa siitä taukoa lukemalla välillä Kirjavalioita.

Melkoinen sillisalaatti tällainen kokoelma kyllä on. Ensimmäinen teos, Erehdysten yö, on kaivosteollisuuden ympärillä pyörivä trilleri ja murhamysteeri (en kyllä ihan saanut kiinni, mikä kirjan öistä oli se, jona mainitut erehdykset tehtiin). Toisena oleva Ilveskissa taas on ihan vihoviimeisen hirvittävä pahanmielen tarina, sillä siinä rääkätään jatkuvasti eläimiä, ja kehystarinana on seurata villinä syntyneen ilveksen ja kotikissan risteymän elämää. Kolmas Kauniita unia, rouva Hunter on aika tavanomainen jenkkiesikaupunkiin sijoittuva stalkkerisarjamurhaajatarina. Neljännen, Rouva Pollifax parantolassa, nimi on todella harhaanjohtava, sillä siinä ei kerrottu rouvan terveyshuolista, vaan kyseessä oli kansainvälinen humoristinen ja lievästi jännittävä agenttitarina James Bond -hengessä.

Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää se, että niistä on lyhennettäessä otettu pois kaikenlainen henkilönkehittely ja kaikki suvantokohdat, ja jäljelle on jäänyt vain toimintaa toiminnan perään, koko ajan mennään eteenpäin. Lukukokemus lienee näin jossain määrin ohuempi ja yhdentekevämpi kuin jos teokset lukisi alkuperäisessä mitassaan. Ja tietenkin köykäisten viihdetarinoiden kieli on välillä vähän huolimatonta ja tahattoman koomista.

Noh, Kirjavaliot on nyt kokeiltu, enkä usko toista kertaa tällaista settiä lukevani. Anekdoottina mainittakoon, että vaikka Kirjavalioita on julkaistu suomeksikin kymmeniä, ehkä peräti satoja niteitä, juuri tämä nimenomainen osa tulee vastaan todella usein ja löytyi myös minun lapsuudenkotini hyllystä 80-luvulla. Oletan, että Valitut Palat on tätä osaa jaellut aika avokätisesti aikoinaan. Tämänkertainen lukukappale löytyi Sampolan kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se myös palaa.

4. Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet — Robert Ruark: Uhuru

⭐ ”Lise Marteliksesta oli omituista, millä tavalla mustat miehet aina liittoutuivat ja kieroilivat toisiaan vastaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin katkeraa kilpailua, ei edes pahimpien huorien kesken pahimmissa baareissa, missä hän oli koskaan työskennellyt. Nämä poliitikot olivat pahempia kuin homoseksuellit, aina nokkimassa toistensa silmiä.”

Mm. tämän freeššin tuhnahduksen 1960-luvulta tarjoaa toisen ja kolmannen polven brittisiirtolaisten raskaasta valkoisen miehen taakasta Kenian itsenäisyyden kynnyksellä kertova Uhuru. Kirjassa on suurin piirtein kolmenlaisia mustia henkilöitä: villejä alkuasukkaita, jotka tuskin ovat puusta laskeutuneet, hyväluonteisia ja tottelevaisia palvelijoita sekä vehkeileviä kansankiihottajapoliitikkoja, jotka saavat villit alkuasukkaat ryhtymään julmuuksiin valkoisia ja näiden hyväluontoisia mustia palvelijoita vastaan. Valkoiset sen sijaan ovat lähinnä uhreja.

Enkä olisi tätä tauhkaa lukenut, ellei tätä repaleista nidettä olisi tullut vastaan kirjaston vaihtohyllystä (jos tarkkoja ollaan, irronnut selkämys ei ole hävinnyt, vaan löytyy kirjan välistä, mutta vuosi oli jo pitkällä eikä muita repaleisia kirjoja ollut tullut vastaan, niin tyydyin joustamaan haasteen vaatimuksista sen verran). Täyttä struggelitavaraa.

5. Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja — Pajtim Statovci: Bolla

⭐⭐⭐⭐ Statovcin kolmas romaani on taas kerrontateknisesti erinomainen, mutta sisällöllisesti kirja on sama mut eri kuin hänen aiemmat romaaninsa. On aina vähän mälsää, kun kirjailijan voi sijoittaa kategoriaan, jossa jo lukematta tietää, mitä tulee tapahtumaan. Okei, tässä oli ehkä sormenleveyden verran valoisampi loppu kuin aiemmissa, mutta jälleen kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta oloissa, joissa asia on pidettävä salassa, ja jälleen kerran sota pilaa kaiken ja pakolaisuus vieraassa maassa jättää olon ontoksi. Toki sinällään vaihtelua näihin ihmissuhdedraamoihin sodan jaloissa tuo se, että nyt ei eletä toista maailmansotaa vaan Jugoslavian hajoamissotia vuosituhannen vaihteessa. Mutta kaipa minä mieluummin lukisin muutakin kuin sotatuskia ja kväärirakkautta ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksessa.

6. Kirjallisuustieteellinen teos — Pertti Ojajärvi (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa

⭐⭐⭐ Tähän haastekohtaan osui varsin hienosti tällainen temaattinen artikkelikokoelma, joka oli oikeastikin kiinnostava. Artikkeleissa käsitellään toisaalta kirjan nimen mukaisesti sitä, millaisia toimintaedellytyksiä kirjallisuudella on nykykapitalismissa ja millaisia rajoitteita ja paineita pitkälle kehittynyt uusliberalismi asettaa niin kirjailijoille kuin kirjallisuusinstituutioille, mutta toisaalta osassa artikkeleista tarkastellaan myös sitä, miten nykykapitalismi näkyy kirjallisuudessa (ja teatterissa ja elokuvassa). Painopiste on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta vertailukohtaa haetaan välillä mm. Yhdysvalloista, jossa kapitalistinen toimintaympäristö on määrittänyt kirjallisuutta paljon kokonaisvaltaisemmin jo paljon pidempään.

Samaan aikaan tätä lukiessa satuin Tampereella osallistumaan Kertomuksen vaarat -projektiin liittyneeseen Kirjailija tarinataloudessa: häpeä vai kunnia? -keskustelutilaisuuteen, jossa kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat pohtivat pitkälti näitä samoja asioita (mainittakoon, että kukaan keskustelutilaisuuden osallistujista ei esiinny tässä kirjassa). Voin siis ounastella, että kyseessä on tällä hetkellä paljon puhuttava aihe, ja sellaisena se toki kiinnostaa minua myös oman kirjailijantyön kautta.

Sekä perkeeksi että kirjallisuustieteelliseksi teokseksi tämä kirja oli siis oikein kiinnostava valinta. Mutta mahtuihan kokoelman viimeiseen artikkeliin (Kristina Malmion Wunderkammer?) myös yksi aivopieruhko: ”He eivät enää ole vain vieraantuneita, ahdistuneita ja eristyneitä subjekteja, vaan jo lähes autistisia, usein vailla inhimillisiä kontakteja ja tunteita.” Kun autistina lukee tällaista, niin meneehän se tunteisiin.

7. Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja — Alfred Shemweta: Sauti Ya Kevin

⭐⭐ Hiki ni kitabu cha kwanza nimechosoma kwa Kiswahili.

Elikkäs ensimmäinen swahiliksi lukemani kirja. Suomeksi kirjan nimi on Kevinin ääni, ja sikäli kuin ymmärsin lukemani, tässä on yhdysvaltalainen kertoja Karen, joka isän työn vuoksi on lapsena asunut Tansaniassa ja siellä tutustunut erääseen Keviniin, ja kun Karen myöhemmällä iällä käy uudestaan Tansaniassa, hän kohtaa taas Kevinin ja syntyy jotain säpinänpoikasta, joka kuitenkin päättyy johonkin väärinkäsitykseen. Sitten kerrotaan Kevinin elämäntarina eli kuinka hän maaseudulla joutui orvoksi, otti ainoan vuohen mukaansa (jonka hyeenat sitten söivät — kirjan surullisin kohtaus!) ja lähti matkaan, päätyi Dar es salaamiin katulapseksi ja sieltä onnenkantamoisen myötä kasvattilapseksi perheeseen, joka maksoi koulunkäynnin, ja koulun jälkeen Kevin pääsi pilapiirtäjäksi aikakauslehteen, mutta suhteet kavereihin eivät oikein sujuneet ja seurustelustakaan ei oikein tullut mitään, niin väkisinkin Kevin oli vähän varautunut sitten kun myöhemmin Karenin kohtasi. Noh, kun väärinkäsitykset on selitetty, Karen kertoo voittaneensa jonkin kirjoituskilpailun katulapsista kertovalla tekstillään ja on tullut jonkun säätiön rahoilla ehdottamaan Kevinille, että he voisivat kirjoittaa aiheesta yhdessä kirjan. Onnellinen loppu siis.

Kaikkinensa vähän naiivi tarina, josta ei kliseekäänteitä puuttunut, mutta sentään tarina on kirjoitettu tansanialaiselle yleisölle eikä länsimaalaisille lukijoille, siitä plussaa. Soveltui ihan hyvin kielitaidon harjaannuttamiseen.

8. Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio) — Tauno Perälä: Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä

⭐⭐ Tämä kirja on ollut hyllyssäni kohta kaksikymmentä vuotta. Nappasin tämän joskus Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen poistokirjapinosta, koska nimi tuntui jotensakin huvittavalta, mutta enpä vielä tähän asti ollut saanut aikaiseksi lukea. Noh, sisältö oli sikäli hiukan pettymys, että tämä on aika kuivakkaa akateemista tekstiä. Jotkin yksittäiset havainnollistavat lauseet sentään huvittivat mieltä. Toisaalta kyllä tämä myös herätti joitakin ajatuksia 1800-luvun lopun yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, teollistumisesta ja kaupungistumisesta liberalistisissa oloissa. Ei siis aivan turha lukukokemus kuitenkaan.

En nyt ihan tarkkaan tiedä, minkä alan väitöskirja tämä on, koska sitä ei ollut kirjassa mainittu. Mahdollisesti maantiedettä, historiaa tai jotakin yhteiskunnallista ainetta. Joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en ole itse opiskellut.

9. Blogiin tai vlogiin perustuva kirja — Koko Hubara: Ruskeat tytöt

⭐⭐⭐ Ilman perkeitä olisin tuskin saanut aikaiseksi kirjaa lukeakaan, ellei se sen lisäksi olisi saapunut pyytämättä kirjahyllyymme. Kyllä, minulla tosiaan oli sellainen ennakko-odotus, että saatan tuskastua kirjan kanssa, koska aina välillä vaivaa runsas tiedostusähky, ja kaikki tässä kirjassa huokuu tiedostavuutta. Mutta lopulta lukeminen sujui aika kevyesti ja tekstin sävy oli ennakko-odotuksiani vähemmän aggressiivinen (mutta ei yhtään vähemmän tiedostava).

Kirja myös osoittaa valppaalle lukijalle konkreettisesti, mitä etua on intersektionaalisesta lähestymistavasta rakenteellisiin ongelmiin. Minä en ole ruskea, eikä suvuissani ole mitään karjalan evakkoja eksoottisempaa siirtolaistaustaa, joten ihonväriin tai syntyperään liittyvät syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset eivät ole minulle tuttuja. Mutta minulla on omat erityisyyteni, jotka aiheuttavat usein hyvinkin voimakasta syrjintää sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, epätoivoista halua löytää muita samanlaisia ihmisiä. Tämä toiseuttamisen ja ulossulkemisen tunne on kaikille erityislaatuisille yhteinen, vaikka sen pintasyyt ovatkin eri ihmisillä erilaiset. Siksi näiden rakenteiden ja niiden aiheuttamien ongelmien ja tunteiden mekanismeja on hyödyllistä tarkastella myös yleisellä tasolla eli intersektionaalisesti. Siksi tästä kirjasta voivat ammentaa muutkin kuin ruskeat tytöt.

10. Urheilijan elämäkerta — Jeremy Daniel: Caster Semenya: Road to Glory

⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä haastekohta vaikutti etukäteen todella haastavalta, koska urheilu ei kiinnosta yleensä yhtään ja ensimmäinen mielikuva urheilijan elämäkerrasta on sellainen äijäkansikirja. Mutta hiukan miettimällä tähänkin löytyi kiinnostava tulokulma: Maailmassa on muitakin urheilijoita kuin äijiä. Monet heistä kohtaavat rakenteellisia haasteita, etenkin patriarkaalisia ja kolonialistisia haasteita, ja ketkä muut olisivat sopivampia voittamaan haasteita kuin urheilijat. Alun perin arvelin etsiväni vaikka jonkun naisshakkimestarin elämäkerran, mutta sellaisia lienee kirjoitettu perin vähän enkä onnistunut mistään saamaan sellaista käsiini. Seuraavaksi mieleen tulikin sitten pikajuoksija Caster Semenya, jota rasistinen urheilupatriarkaatti on riepotellut enemmän kuin tarpeeksi. Ja kas, hänestä löytyikin mitä mainioin elämäkerta!

Eteläafrikkalainen Road to Glory -sarja on kirjoitettu nuorille, ja siinä esitellään eteläafrikkalaisia huippu-urheilijoita, joiden matka köyhistä oloista huipulle toivon mukaan innostaa lapsia elämässä eteenpäin. Huippu-urheilun maailmaan liittyy kaikkea iljettävää tauhkaa, kuten ylikaupallisuutta, dopingia, liiallista kilpailuvietin korostamista ja vanhentuneita asenteita, mutta tässä kirjassa keskitytään siihen, mikä urheilussa ja itsensä voittamisessa on hyvää. Semenyan tarina jalkapalloa ja juoksemista rakastavasta lapsesta olympiavoittajaksi esitellään tiiviisti ja systemaattisesti, tärkeitä käännekohtia on dramatisoitu dialogilla, ja kertojaääni on kaiken aikaa aran maalaisnuoren ja altavastaaja Semenyan puolella. Kirjan lopussa on harjoitustehtäviä luokkahuoneessa tehtäväksi.

Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä. Kirja ilmestyi vuoden 2018 lopulla, samoihin aikoihin kuin IAAF:n määräys naisurheilijoiden testosteronipitoisuuksien rajoittamisesta juuri Semenyan lajeissa astui voimaan, joten kirja jättää dramaattisesti mutta silti toiveikkaasti avoimeksi sen, mitä Semenya tämän tärkeän käännekohdan jälkeen tekee.

Kyllä, tämä kirja tietää yleisönsä.

11. Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy) — Donna Tartt: Pieni ystävä

⭐⭐ Kirja sopii tähän perjekohtaan, eh nimittäin sekä takakannessa että kirjan alussa luodaan hyvin vahvat odotukset sille, että päähenkilö selvittää veljensä murhaa, mutta eipä hän sitä sitten loppujen lopuksi hirveästi selvittele, kunhan vain sekoilee kaverinsa kanssa ja yksinäänkin kaikenlaisten kuvitelmien perässä, ja murhakin jää kirjassa täysin ratkaisematta.

Jos muuten olet kirjoittaja, olet varmasti joskus kuullut kirjoitusohjeen ”näytä, älä kerro”. Tämä kirja kannattaa lukea varoittavana esimerkkinä siitä, millaista tauhkaa syntyy, kun ohjetta noudattaa orjallisesti ja täysin kritiikittä. Okei, jossain puolivälin jälkeen kerronnan ote vähän jämäköityy ja tapahtumien etenemistä seuraa jossain määrin kiinnostuneena. Mutta ei hyvänen aika sentään, millaista tarpeettomien detaljien vyöryttämistä Tarttin virkkeet ovat.

Kunniamaininta kuitenkin siitä, että kirjassa oli paljon vähemmän huumesekoiluja kuin olin odottanut. Joka tapauksessa kolme Tarttin romaania luettuani en voi kuin ihmetellä, miksi hän on niin arvostettu kirjailija.

12. Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä) — Francine Pascal: Kielletty rakkaus (Sweet Valley High 34)

⭐⭐ Pjuuh, aika yllätyksetön kirja.

13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas — Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe

⭐ Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu!Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!

Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold BugThe Black CatThe Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.

Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).

Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.

Kirja sopii tähän haastekohtaan, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.

Aika paksua!

Aika paksua!

Kun on tapana hamstrata kirjoja, hyllyyn kertyy helposti myös paljon tosi paksuja opuksia. Ja niillä on taipumusta jäädä lukujonon hännille, koska onhan nyt paljon helpompaa alkaa lukea ohutta kuin paksua kirjaa. Pitää siis oikein erikseen huomata lukea välillä niitä paksujakin, sillä luettavaksihan nekin on hankittu.

Tämän vuoden alussa päätinkin ryhtyä todelliseen tiiliskivihaasteeseen eli lukea omasta hyllystä kaikki yli 700-sivuiset kaunokirjalliset proosateokset. Sivumäärä ei perustu mihinkään ulkoiseen lähteeseen, se vain tuntui rajaavan sopivan määrän kirjoja yhdelle vuodelle niin, että aikaa jää lukea muutakin. Ja rajaus oli aika onnistunut, sillä luin viimeisen tiiliskiven vasta lokakuussa juuri ennen kirjamessuja (ja näin pääsin julistamaan haasteen päättyneeksi niin, että kirjamessuhankintoja ei enää laskettu mukaan!). Jos mukaan olisi ottanut kaikki yli 600-sivuiset, olisi lukujono varmaan venynyt ensi vuoden puolelle. Noh, ehkä ne voi sitten lukea ensi vuonna…

Kaikkiaan tiiliskivihaasteessa tuli nyt siis luettua 23 kirjaa, joista 14 suomeksi ja 9 englanniksi. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikki myös luettua loppuun, vaikka olihan näistä moni sellaista struggelitavaraa, että sai totisesti pinnistellä. Seuraavassa lyhyet arviot kaikista näistä kirjoista lyhimmästä alkaen (vaikka luinkin kirjat suurinpiirtein pisimmästä alkaen).

Mika Waltari: Isästä poikaan (704 s.)

Tämä kirja oli kesän yllättäjä. Alku oli hyvin tankea. Pois muodista ajautunut kerrontatyyli, jossa kaikki kerrotaan eikä juuri mitään näytetä, oli hyvin vieraannuttavaa ja tylsää lukea. Mutta seitsemänsadan sivun matkalla siihenkin ehti tottua niin, että itse tarina pääsi nousemaan esiin.

Kirja edustaa sitä realismin alalajia, jossa seurataan sukupolviaan edustavien päähenkilöiden elämänmittaista tarinaa ja peilataan kaikkia tapahtumia aikakauden historiallista taustaa vasten. Lajityypille ominainen keskinkertaisuuksien ja tyyppitapauksien korostaminen oli paikoin lukunautintoa latistavaa. Mutta tämän niteen juju on siinä, että tähän on yksiin kansiin sidottu kokonainen trilogia, jossa kolme sukupolvea käy läpi samoja elämäntuskiaan ja unelmiaan eri olosuhteissa, 1860-luvun nälkävuosista aina 1930-luvun sodanuhkaan. Yksinään kukin näistä kirjoista jäisi pelkäksi keskinkertaisuudeksi, mutta kokonaisuus onnistuu tekemään vaikutuksen. Huomasin monta kertaa kirjan aikana ajautuvani itsekin pohdiskelemaan omaa elämääni, menneitä tapahtumia ja täyttymättä jääneitä toiveita, ja se on aina vaikuttavan kirjan merkki.

Lisäsäväyksen tuo se, kuinka vuonna 1935 kirjoitettu ja suunnilleen samaan aikaan päättyvä lopetus piirtää uhkaavan ennustuksen niistä tapahtumista, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin maailmassa koettiinkin. Ah, miten paljon ajateltavaa vuoden 2019 lukijalle!

George R. R. Martin: Fire and Blood: A History of the Targaryen Kings from Aegon the Conqueror to Aegon III (706 s.)

Ihan järkyttävän hirveä pettymys. Kirja ei ole ollenkaan samaa sarjaa kuin ASOIAF-romaanit, vaan kuiva kronikkamuotoinen kertomus Targaryenin hallitsijasuvun vaiheista. Kirja sisältää loputtomasti kaikkia niitä samoja kamaluuksia, joita ASOIAF on pullollaan, mutta siitä puuttuu tyyten kaikki se hyvä henkilökuvaus ja vetävä kerronta, jotka tekivät alkuperäisestä sarjasta niin mukaansatempaavan. Henkilöt, sodat ja valtataistelut seuraavat toisiaan täysin tyhjänpäiväisinä, sympatiaa on vaikea luoda mihinkään, ja sukujen ja loordien nimet ovat niin samankaltaisia, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuka nyt on kenenkin puolella ja ketä vastaan ja miksi. Tapahtumat edeltävät ASOIAFia, joten ne olisivat hyvin voineet olla myös itsenäinen tarina. Mutta ei, kirjasta on aivan mahdoton saada yhtään mitään tolkkua, jos ei jo tunne alkuperäisen sarjan maailmaa. Mm. paikannimiä ladellaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole edes karttoja, eivätkä nimet ilman karttoja kerro mitään.

Elikkäs tässä on kirjailijan omat muistiinpanot luomansa maailman taustatarinasta päätetty tuotteistaa, koska miksipäs ei, kyllähän tälle nimelle aina ostajia löytyy. Olisi saanut jäädä tekemättä. Tuskalla piti sinnitellä loppuun asti, ja mikä karvas pettymys sitten olikaan huomata, että eihän tässä edes ollut kaikkia sukutaulun kuninkaita vielä käyty läpi, vaan päästiin aikajanalla vasta noin puoliväliin. Alku vielä näytti sikäli lupaavalta, että 400 ensimmäisen sivun aikana ehdittiin kulkea noin 130 vuotta, mutta loput 300 sivua junnattiin vain noin kymmenen vuotta eteenpäin. Eli ainakin toinen, huonoimmassa tapauksessa kolmaskin kirja tätä samaa roskaa on tulossa.

Robin Hobb: The Golden Fool (712 s.)

’Why me?’ I demanded.

’Why me?’ I asked again sourly.

—FitzChivalry Farseer

Fitz ratkaisee yksityiselämänsä ongelmia niin kömpelösti ettei mistään tahdo tulla mitään, ja siinä välissä vatvotaan vatvomasta päästyäkin sitä, mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Välillä Fitzin sisäiseen monologiin saadaan hengähdystaukoja, kun häntä juoksutetaan hoitamassa valtakunnan asioita. Kirjassa on pauttiarallaa kolme toimintakohtausta, vaikka sivuja on seitsemänsataa. Mitään muuta kuin hovijuonitteluja ei siis kannata odottaa. Eikä mitään loppuratkaisuakaan ole, vaan kaikki jätetään odottamaan kolmososaa.

Mutta mahtuu kirjaan yksi valopilkkukin. Fitzin ja Narrin suhteessa tapahtuu kiinnostavia käänteitä. Asia pedataan niin, että sen olisi voinut kirjoittaa niin monella tavalla aivan pieleen, mutta onneksi kirjassa esitetty ratkaisu asiaan on todella hyvä ja kaikki karikot väistävä. Ja sitten palataankin taas tavanomaiseen vatvomiseen…

Stefan Spjut: Staalo (722 s.)

Ruotsalaista inhorealismia myyttisin fantasiaelementein. Sinällään ihan tykkäsin, kun kaikki tuntui niin ruotsalaiselta kuin olla voi, mutta paikoin lukeminen oli vähän raskasta.

Zachris Topelius: Talvi-iltain tarinoita II (751 s.)

Miksi kukaan ei ole aiemmin kertonut, että Topelius on hyväkirjailija eikä mikään tunkkainen setä? Oikeasti, aivan hulvatonta sanailottelua ja pistävää huumoria, ja henkilöhahmot ovat mainioita. Ja sitä paljon puhuttua representaatiota jokaisessa Topeliuksen tarinassa on enemmän kuin kymmenessä modernissa romaanissa yhteensä. Okei, kaikissa tarinoissa ohjataan siihen suuntaan, että jumala on ykkönen ja jumalan tahtoa tulee noudattaa, mutta siinäkin pohjavireenä on hyvän elämän viettäminen, nöyryys ja hyvien tekojen tekeminen, missä ei ole mitään vikaa sinällään.

Talvi-iltain tarinat teoksina ovat kuitenkin hiukan hämmentäviä, koska näitä on ilmeisesti julkaistu useita osia, mutta kirjassa ei kerrota, monesko osa tämä on, ja nähtävästi jopa eri painoksissa on niputettu eri tarinoita samoihin kansiin. Tämän kirjan tarinoista vahvin on Suomen herttuatar, heikoin taas Nuoruuden unelmia (josta minun oli vaikea saada mitään otetta).

Franz Kafka: The Complete Novels: Includes The Trial, America and The Castle (768 s.)

Tiiliskivihaasteen viimeinen kirja (huh, nyt se on suoritettu!).

Oikeusjutussa on tiettyä yhtäläisyyttä Dickensin Koleaan taloon sikäli, että oikeuslaitos näyttäytyy esoteerisena ja muusta maailmasta irrallisena saarekkeena, jonka surrealistiselle toiminnalle voisi melkeinpä naureskella ellei kyse olisi vakavasta asiasta. Mutta tässä oikeuslaitos on toki vielä mystisempi, kun missään vaiheessa ei edes selviä, mistä koko oikeusjutussa on kyse. Oikeastaan vahvimmin minulle syntyi mielikuva siitä, että oikeusjuttu on tässä jonkin parantumattoman ja huonosti tunnetun sairauden vertauskuva: jonakin päivänä se vain ottaa ihmisen haltuunsa, prosessin etenemiseen voi yrittää vaikuttaa mutta lopputulosta se ei muuta, ja lopulta ihminen saa väistämättä tuomionsa.

Amerikka on tosi päheä ja mukaansatempaava lukukokemus. Harmillista kyllä romaani loppuu aivan kesken, ja keskeneräisestä lopusta näkee, että vielä paljon oli tarkoitus tapahtua. Tästä olisi varmaan valmiina tullut todella mahtava tarina. Äärimmäisen tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Kokoelman paras romaani, ilman muuta viiskauttaviis.

Linna on sitten taas jotain ihan ihme haahuilua. Todella puuduttava lukukokemus. Minulle ei oikein syntynyt käsitystä siitä, mistä tässä on kyse. Juontakaan ei tuntunut olevan. Päähenkilö on samalla lailla ulkoisten ja käsittämättömien prosessien ohjailemana kuin Oikeusjutussa, mutta tolkkua on vielä sitäkin vähemmän. Selvästi Kafkan heikoin romaani.

Robin Hobb: Fool’s Fate (805 s.)

”I am content”, ovat kirjan viimeiset sanat. Ah, loppuihan se kitinä!

Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (812 s.)

Odotin paljon, onhan kyseessä Barcelonaan sijoittuva historiallinen romaani. Mutta mikä pettymys! Kirja alkaa ryöstökohtauksella, jossa tietenkin raiskataan. Myöhemmin kirjassa alaikäisen holhokin raiskaus (eri raiskaus kuin alun ryöstökohtauksessa) on keskeinen juonikuvio, jota ruoditaan ihan loppuun asti. Okei, tämä yksin voisi vielä mennäkin, mutta kerronta on todella kankeaa. Dialogissa spleinataan ja infodumpataan jatkuvasti. Lisäkankeutta tuo se, että kääntäjä on tehnyt joitakin puolivillaisia ratkaisuja, jotka ovat toisinaan myös koomisia. Tuhti kustannustoimittaminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin, kirjaa luki lähinnä elävöitettynä historianopetuksena eikä tarinana, jonka henkilöillä olisi lukijalle mitään merkitystä. Osa henkilöistä heräsi kirjan jälkipuolella sentään hetkeksi eloon, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kun vielä huomasin, että yksi historiallisena seikkana esitetty asia on kirjassa totaalisen pielessä, loksahti viimeinenkin makkelipinoon johtava palanen kohdalleen. Todellakin.

Douglas Adams: The Ultimate Hitchhiker’s Guide to the Galaxy (815 s.)

Luin tämän ensimmäistä kertaa. Ja, noh, täytyy varmaan henkisesti valmistautua siihen, että menetän tällä arvostelulla loputkin kaverini, kun tietää, miten paljon kaikki tätä aina hehkuttavat. Mutta ei tästä kokonaisuudessaan voi muuta sanoa kuin että hyvin keskinkertainen sarja. Ja turha tulla inisemään kommentteihin, että on tämä joskus historian alkuhämärissä ollut vallankumouksellisen uudenlaista proosaa. Nyt eletään tätä vuotta ja luetaan tämän vuoden vinkkelistä. Tämä sarja nyt ei vain yksinkertaisesti onnistu enää olemaan hauska (ensimmäinen jonkinlaiseksi huvittumiseksi laskettava tyrskähdys minulta pääsi neljännen kirjan puolivälissä, eikä niitä sen jälkeenkään tainnut enää tulla). Minun vanhempieni sukupolven dudehuumori ei ole minua varten. Eikä itse asiassa tainnut olla edes silloin, kun teininä näitä juttuja ensimmäistä kertaa kuulin. Olenkin siitä asti miettinyt, että mikä tässä on niin hauskaa. No, ei juuri mikään. Vitsejä on tasan yksi, eli se, että koko maailmankaikkeus kaikkina aikoina pelaisi samoilla säännöillä kuin kärjistetty angloamerikkalainen yhteiskunta 1970–80-luvuilla, ja se on aika huono vitsi ja kuluu nopeasti loppuun.

Trilogian kolmea ensimmäistä kirjaa ei ehkä oikein voi edes kutsua kirjoiksi, koska niissä vain sekoillaan päättömästi tilanteesta toiseen eikä missään ole mitään varsinaista tavoitetta. Kaksi viimeistä kirjaa toimivat kirjoina vähän paremmin, koska niissä on paljon koherentimpi tarinankaari ja henkilötkin kehittyvät. Onkin sinällään huvittavaa, että sarja alkaa toimia paremmin juuri siinä vaiheessa, kun tapahtumat tuodaan takaisin maanpinnalle, johon ne luonteensa puolesta kaikkein parhaimmin sopivatkin. Mistä herääkin kysymys, olisiko koko sarja ollut parempi, jos siinä ei olisi alun alkaenkaan lähdetty avaruuteen seikkailemaan.

Mietin vähän kahtakin tähteä, mutta tosiaan sarja petrasi loppua kohti enkä missään vaiheessa nyt suorastaan ollut kuoleman tuskissa, joten menköön kolmaskin tähti.

Haruki Murakami: Komtuurin surma (821 s.)

Jälleen yksi sama mut eri -romaani Murakamilta. Olisin iloisesti yllättynyt, jos saisin taas vaihteeksi lukea häneltä uuden ja erilaisen tarinan, mutta näköjään on jäänyt levy jumiin niin pahasti, ettei sellaista kannata odottaa. Rintoihin ollaan kovasti obsessoituneita (olkoonkin että lähinnä esteettisessä mielessä), ja naiset ovat käsittämätön mysteeri. Pedofilian rajojakin flirttaillaan vähän ikävästi. Noh, Murakami kirjoittaa hyvin (siksi kolme tähteä), kunpa hän vain käyttäisi taitonsa myös uusien taidokkaiden tarinoiden luomiseen. Siinä missä kiireettömän päämäärättömät arkiset askareet loivat 1Q84:ssa ihanaa tunnelmaa ja mukavaa kontrastia vinksahtaneisuudelle, tässä ne tuntuvat vain inspiraatiota odotellessa naputelluilta sormiharjoituksilta.

Volter Kilpi: Alastalon salissa (826 s.)

Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.

Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.

Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.

James Joyce: Ulysses (857 s.)

Tämä oli ehkä pahinta itsekidutusta pitkään aikaan. Ehkä vielä viime vuonna lukemaani, vanhaksi ruotsiksi käännettyä Nietzscheä puuduttavampi kokemus. Joissain yksittäisissä kohdissa saatoin jonkin verran huvittua, mutta ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti lukeminen oli lähinnä haukottelua ja luvun loppumiseen vielä jäljellä olevien sivujen laskeskelua. Jokaisen luvun tyyli on onneksi muista luvuista poikkeava, joten vaihtelu pitää mielen riittävän virkeänä, jotta tämän saa kahlattua loppuun asti. Mutta ei nyt pelkkiä tyylikokeiluja tarvitsisi venyttää tiiliskivikirjaksi asti, muutama sivu kutakin tyyliä riittäisi vallan mainiosti, sillä itse kukin niistä muuttuu hyvin pian tympeäksi. Mnoh, nyt on länsimaisen kirjallisuuden pelottavimmat linnakkeet vallattu, eikä tämän jälkeen pelota tarttua enää mihinkään kirjaan.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat (881 s.)

Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.

Charles Dickens: Kolea talo (936 s.)

Kirja alkoi oikein mainiosti, ja pidin erityisen paljon brittiläistä yhteiskuntajärjestystä, oikeuslaitosta ja talouselämää vastaan kohdistetusta hienovaraisesta mutta pistävästä kritiikistä ja kirjan sosiaalipoliittisesta agendasta. Paikoin kulki kylmät väreet, ja katupoika Jon kuolinkohtaus sai tipan linssiin. Mutta sitten kirjan viimeiset parisataa sivua painuivat jonnekin keskinkertaisuuksien maille, ja jossain määrin jo rupesi menemään yli tiettyjen avainhenkilöiden täydellinen oikeamielisyys, suoraselkäisyys ja hyväntahtoisuus. No, luku-urakan päätyttyä on hyvä keskittyä muistelemaan kirjan vetävimpiä osia.

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 (955 s.)

Bertelsköldien sukusaaga saapuu päätökseensä. Tämä nide alkaa kenties koko sarjan parhaalla kertomuksella Vaasan prinsessa, veijaritarinalla, joka on tauotonta hirtehishuumorin tykitystä, kun antisankari toilailee itse kuninkaan suosioon. Sitä seuraavassa Vapaa-ajattelijassaTopelius iskee fantasiavaihteen isommalle ja esittelee meille alkemistin, joka valmistaa kultaa Turussa lähellä Aningaisten tullia. Päälle päästään vielä nauramaan teologien turhantärkeydelle. (Ettei vain olisi Mike Pohjola saanut tästä inspiraatiota romaaniinsa 1827?)

Mutta sitten Välskärin kertomukset alkavat kallistua kohti jumalista loppuaan, väärämieliset ymmärtävät vääryytensä ja turvaavat Jumalaan ja valtakunnassa ja Bertelsköldin suvussa on taas kaikki hyvin. Vahvasti alkanut nide taantuu kolmen tähden tasolle.

Vaan miten sille sormukselle lopulta kävi? Se jäi mielestäni ihan auki. Vai oliko sormuksen kohtalona se, että se nyt vain unohdettiin kun kaikki turvasivat Herraan, ja se siitä?

Joka tapauksessa Välskärin kertomukset ovat kokonaisuudessaan aivan erinomaisen eläväistä ja hauskaa luettavaa Ruotsin ja Suomen historiallisten tapahtumien ja paikkojen kulisseissa. Suosittelen!

Edgar Allan Poe: The Complete Illustrated Works of Edgar Allan Poe (973 s.)

Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu!Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!

Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold BugThe Black CatThe Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.

Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).

Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.

Tämä kirja saa luvan sopia perkeiden kohtaan 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2 (990 s.)

Tämän niteen ensimmäinen puolisko on taas kaikenmoisia sotaseikkailuja, jotka ovat kirjan pitkästyttävintä antia. Toinen puolisko on sitten valtiopäiväjuonittelua ja henkilöiden yksityisseikkailuja ja siten kiinnostavampaa seurattavaa. Toisen puoliskon ensimmäinen tarina Erämaiden varjo sai lopetuksellaan liikuttumaan. Niteen lopetus on vähän töksähtävä, mikä johtunee siitä, että kertomusten neljäs jakso jatkuu vielä kolmannessa niteessä ja tarinan kaari tässä jäi vähän kesken. Mutta kyllä tässäkin aika veikeä lopetus oli. Kaiken kaikkiaan taas vauhdikkaasti ja pilke silmäkulmassa etenevää kiinnostavaa kerrontaa Suomen ja Ruotsin historiasta vuodesta 1700 vuoteen 1740.

Grimmin sadut I–III (1 055 s.)

Kun lukee kaksisataa enemmän tai vähemmän hupsua kansansatua putkeen, niin vähemmästäkin todellisuudentaju vähän hämärtyy. Mutta joo, miten nyt näin laajaa tarinakokoelmaa voisi summata? Osa saduista on mitä mainioimpia, osa taas aivan tyhmiä ja pöhköjä, joten keskimäärin sellaista luettavaa kolmen tähden tavaraa.

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1 (1 056 s.)

Topeliusta on ilo lukea. Hän kirjoittaa hyvin, ja kertomukset ovat vanhanaikaisen mukavalla tavalla ”hyödyksi ja huvitukseksi”. Tähän niteeseen kuuluvien kahden ensimmäisen jakson aikana seikkaillaan Ruotsin kuninkaiden sekä suomalaisten aatelisten ja talonpoikien mukana ensin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja sitten eri puolilla Suomen maaseutua. Kaiken aikaa mukana kulkee taikavoimia sisältävä kuparisormus, joka siirtyy isältä pojalle ja tuo mukanaan paitsi siunausta myös kirousta. Nämä kertomukset luettuani tiedän elämästä 1600-luvun Ruotsissa paljon enemmän kuin ennen näiden lukemista yhteensä.

Philip Pullman: His Dark Materials (1 102 s.)

Tästä pidin. Trilogian kahdessa ekassa osassa on pääosin oikein mukava tempo: asiat etenevät koko ajan, mitään turhaa jaarittelua ei ole vaan maailma rakennetaan toiminnan ohessa ja lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kolmas osa hiukan ontuu. Siinä on toisaalta paljon enemmän tyhjäkäyntiä vähän joka välissä, ja toisaalta suuret ratkaisevat tapahtumat ovat jotenkin hätiköidyn oloisesti kerrottuja. Ihan viimeinen maku on lievä pettymys siitä, että tähänkö tämä kaikki upea tunnelmanrakennus nyt sitten läsähti. Niin ikään koin, että jotkin ihan trilogian ensimmäisestä luvusta alkaen keskeiset kysymykset jäivät hiukan puolivillaisesti käsitellyiksi, odotin ja odotin että ymmärränkö vihdoinkin mitä niillä ajetaan takaa, mutta jotenkin vastaus onnistui ohittamaan minut. Toisin sanoen jäi tunne, että kerrottavaa oli liikaa ja sen kaiken sovittaminen yhteen ja samaan päätösosaan kävi kirjoittajalle ylivoimaiseksi.

Arthur Conan Doyle: The Complete Sherlock Holmes (1 136 s.)

Perin singulaarinen lukuelämys oli tämä. Sherlock Holmeshan on jo suhteellisen puhkikaluttu hahmo, ja valtaosa tarinoista olikin jo minulle tuttuja 1980-luvun mainion tv-sarjan ansiosta. Mutta en ole aiemmin lukenut Doylen koko Holmes-tuotantoa, enkä varsinkaan kanonisessa järjestyksessä. Sinällään voisi ajatella, ettei näiden itsenäisten tarinoiden järjestyksellä ole suurta merkitystä. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten kahdessa ensimmäisessä romaanissa ja ensimmäisessä novellikokoelmassa taustalla kulki koko ajan Watsonin oma kehitystarina — ei kovin olennaisena, mutta kulki kuitenkin. Sitten jossain vaiheessa se vain äkkiä katosi: Watsonin vaimosta ei puhuttu enää mitään, ja Watson itse muutti takaisin Holmesin kanssa poikamiesboksiin. Mahtoi olla kitkerä parisuhde, kun Watsonin ei sitten enää myöhemmin tehnyt mieli sanallakaan viitata siihen!

Toinen mielenkiintoinen havainto koko Holmes-kaaren yhtäjaksoisessa lukemisessa oli se, kuinka monta kertaa Holmesin tarina jo lopetettiin, mutta aina se vain jatkui ja jatkui. Viimeisen kokoelman esipuheessa kirjailija jo itsekin suhteellisen turhautuneesti toteaa, että nyt on aika lopettaa, ja sanalla sanoen viimeisen kokoelman tarinat ovatkin jo tosi väsynyttä ja paikoin lähes absurdia tavaraa.

Kolmas mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka pienessä roolissa Moriarty näissä alkuperäisissä tarinoissa on. Hän esiintyy itse vain yhdessä tarinassa, minkä lisäksi häneen viitataan kahdessa muussa tarinassa. Mutta varsinkin uudemmissa tuotannoissa Moriartysta on tehty suoranainen arkkivihollinen, mikä ei kyllä kovin hyvin tee kunniaa alkuperäisille tarinoille.

Neljäs mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka vaivattomasti eksentrinen ja autistinen Holmes kulmikkaasta viestintätavastaan huolimatta saa ihmisten myötätunnon ja ymmärryksen puolelleen. Se jos mikä tekee Holmes-tarinoista fantasiakirjallisuutta! Ja ehkä tästäkin syystä Sherlock Holmesilla on jossain määrin erikoisasema sydämessäni, sillä monilla näistä tarinoista on ollut tärkeä tehtävänsä aiemmin elämässäni.

Mutta nyt olen kyllästänyt itseni näillä singulaareilla tarinoilla niin hyvin, että en taida vähään aikaan kaivata Holmesin ja Watsonin seuraa.

Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland & Other Stories (1 165 s.)

Varsin puuduttava lukukokemus. Kokoelma sisältää vähän kaikenmoista. Ensin on tietenkin Liisa ihmemaassa jatko-osineen, sitten toinen romaanikokonaisuus eli kaksiosainen Sylvie & Bruno. Näiden jälkeen on parisataa sivua värssyjä, sitten lyhyempiä tarinoita ja lopuksi iso vuoallinen sillisalaattia.

Liisa ihmemaassa on toki jo itsessään sen verran tunnettua puppua, että ei siitä enempää. Sylvie & Bruno sen sijaan oli minulle täysin uusi tuttavuus. Romaanina se oli jotenkin hallitumpi kokonaisuus, mutta ei siltikään mikään järin hyvä. Ensimmäinen puolisko oli hyvin hämmentävä, kun tuntui että peräkkäiset luvut eivät mitenkään kertoneet samaa tarinaa. toisen osan esipuhe selvensi asiaa ja vihdoin hahmotin kokonaisuutta vähän paremmin. Vähän. Edelleen aika hajanainen fiilis jäi kokonaisuudesta. Siinä kerrotaan toisaalta kahdesta lapsesta, jotka ovat useimmiten aika raivostuttavia, ja toisaalta aikuiset seurustelevat keskenään ja siinä kommentoidaan suunnilleen kaikkea englantilaisesta yhteiskunnasta. Ja kaiken taustalla on uskontoa tunnustava pohjavire, ja kirja loppuukin ajatukseen on olemassa jumala, joka vastaa rukouksiin.

Värssyistä ei ole paljon sanottavaa, ne menivät ohitse enimmäkseen automaattiluvulla. Lyhyet tarinat eivät sykähdyttäneet. Sillisalaatista löytyy toisaalta Oxfordiin rakennetun uuden kellotornin arvostelua, toisaalta taas vinkkejä kirjeenvaihdon järjestämiseen, ja onhan siellä ohjeet uuteen korttipeliinkin.

Parasta tässä kokoelmassa oli se, että se loppui.

Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I–II (1 263 s.)

(Tämä kirja koostuu oikeastaan kahdesta niteestä, mutta laskin ne haasteessa yhdeksi kirjaksi.)

Tapani mukaan en anna kirjalle ikälisää. Sellaisenaan Don Quijoten ykkösosa on suhteellisen pitkästyttävä kuvaus epäonnisesta seikkailuretkestä, jossa ei päästä kuin muutaman päivämatkan päähän majataloon. Majatalossa ja läheisellä vuoristoseudulla junnataankin sitten loppukirja, mitään ei saada aikaiseksi, mutta sisäkertomus jos toinenkin tulee kerrotuksi. Ja se kuuluisa taistelu tuulimyllyjä vastaankin on nopeasti ohi — eihän se kestänyt edes yhtä sivua!

Joskus aikoinaan tuli nähtyä telkkarista paljon Tuttiritaria, ja ajattelin, että siinä parodioidaan Don Quijotea. Noh, nyt kirjan luettuani voin todeta, että ihan yhtä onnettomia seikkailijoita ovat kumpikin.

Toisessa osassa meno jatkui vielä avausosaakin päättömämmissä merkeissä. Lukukokemus oli vähän samaa sarjaa Tristram Shandyn kanssa: muutama hivenen huvittava lausahdus, mutta muuten aika tyhjänpäiväistä ja mihinkään johtamatonta kohellusta. Kirjan ydin on tiivistettynä se, että sivulliset kiusaavat mielisairasta, kukin kykyjensä ja varojensa mukaan, ja tälle sitten nauretaan ja odotetaan lukijankin nauravan. Mitään muuta motiivia kirjan tapahtumille ei ole kuin kiusanteko.

Vielä pari viikkoa aikaa osallistua joukkorahoitukseen

Vielä pari viikkoa aikaa osallistua joukkorahoitukseen

Kerroin taannoin yhdysvaltalaisesta Dragon Bike -antologiasta, joka ilmestyy tammikuussa 2020 ja jossa on mukana velopunk-novellini Beasts of Bataranam. Joukkorahoituskampanja on hyvässä vauhdissa ja puoliväli on kohta saavutettu, mutta vielä on pari viikkoa aikaa lähteä mukaan. Jos polkupyörät ja lohikäärmeet kuulostavat kiinnostavalta yhdistelmältä, niin lähde ihmeessä kimppaan!

Ja jos nyt vielä epäröit, niin lue vaikka tänään ilmestyneestä kampanjapäivityksestä minun haastatteluni. Antologian toimittaja on summannut novellini melkoisin ylisanoin: ”They tackle difficult themes of colonialism and violence with unflinching grace, and the band of young people at the center of the story—and the fate they create for themselves—makes me want to sob and cheer at the same time. — — This may be the story in this book most likely to rewire your brain.”

Ah, tätä antologiaa odotan minäkin!