Category Archives: Nettiyhteisöt

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja pääsi hiukan yllättämään. Odotin enemmän teknologiapainotteista sisältöä, mutta oikeasti kirja on todella yhteiskunnallinen. Voisi melkein sanoa, että jokaisen tämän vuosisadan kommarin kannattaisi tutustua paremmin erilaisiin alustaosuuskuntanäkemyksiin. Mutta kirja ei ole pelkkää abstraktia teoriaa, vaan siinä käsitellään myös paljon erilaisia käytännön kysymyksiä, joita tulee vastaan, kun pykätään taloudellista yhteistoiminnallisuutta nykyinternetissä. Näin ollen kirja on hyvää luettavaa myös niille, joilla on tämän suuntaisia käytännön suunnitelmia.

Kirjan vahvuutena on se, että siinä on nelisenkymmentä eri kirjoittajaa, joista kullakin on omat taustansa ja elämänkokemuksensa. Näin ollen alustaosuustoiminnan eri osa-alueita käsitellään hyvinkin monipuolisesti ja monin eri tavoin. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous, sillä neljäkymmentä erilaista kirjoitustyyliä ja aiherajausta eivät muodosta sellaista jäsennettyä kokonaisuutta, jonka pieni yhtenäinen kirjoittajaryhmä tai yksi kirjoittaja voisi saada aikaan. Tämä myös toisaalta korostaa sitä ilmeistä seikkaa, että kaikkea ei voi oppia vain lukemalla yhden kirjan, mikä on tietenkin ihan hyvä oivaltaa, ennen kuin rupeaa käytännössä väsäämään isompia kuvioita.

Monet kirjan teksteistä ovat hyvin yhdysvaltalaisia, eivätkä niissä kuvatut säännöt ja yhteiskunnalliset olot välttämättä sovi kovin hyvin Eurooppaan. Mutta globaalissa uusliberalismissa Euroopan ja Yhdysvaltain väliset erot ovat myös monin paikoin niin vähäiset, että sopivasti suodattamalla kirja on oikein antoisa myös eurooppalaiselle lukijalle.

Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis!

Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis!

En aina jaksa tehdä käännöksiä vapaaehtoistyönä, koska teen niitä kyllästymiseen asti rahasta. Mutta kun jaksan, syynä on se, että olen jostakin asiasta niin innostunut, että haluan saattaa sen yhä useampien saataville.

Tällä kertaa olen innostunut Mastodonista. Kyseessä on uudehko sosiaalinen media (projekti alkoi puolitoista vuotta sitten), joka on liittynyt osaksi fediversumia. Ja voisi melkeinpä sanoa, että Mastodon on räjäyttänyt fediversumin suosion aivan uudella tavalla, sillä Mastodoniin on näin lyhyessä ajassa ehtinyt tulla jo paljon enemmän käyttäjiä kuin kaikissa muissa fediversumin osissa on yhteensä.

Itse löysin tieni Mastodoniin viime vuoden maaliskuussa, kun eräs tuttu mainitsi asian Twitterissä ja minä uteliaana ryntäsin katsomaan, mistä on kyse. Silloin Mastodonissa oli runsaat satatuhatta käyttäjää, ja määrä kasvoi nopeasti. Ihastuin heti: käyttöliittymä on samankaltainen kuin Tweetdeckissä, ja vaikka tuttuja ei vielä siinä vaiheessa löytynyt, Mastodonissa olo ei tuntunut yksinäiseltä tai ulkopuoliselta, sillä yleisellä aikajanalla vilisi mielenkiintoisia mainintoja ties mistä asiasta.

Mutta vanhojen tuttujen puute painaa aina väilllä, ja vaikka Mastodon kasvoi nopeasti, kukaan lähipiiristäni ei tuntenut vetoa sinne. Voi mitä ovatkaan menettäneet! Minä olen tässä vuoden aikana oppinut paljon uutta monista asioista, ja asenteeni moniin asioihin on nykyään erilainen kuin ennen Mastodonin innostavalle ja toiveikkaalle ilmapiirille altistumista. Kyllä, innostavuus ja toiveikkuus ovat mielestäni ilmapiiriä kuvaavimmat sanat: Twitterissä ja FB:ssä niin yleinen myrkyllinen keskustelukulttuuri on Mastodonissa hyvin harvinaista, ja sen sijaan tuntemattomiltakin ihmisiltä saa tämän tästä rakentavia, kannustavia ja kunnioittavia viestejä. Onko vaikea uskoa? No, tule itse katsomaan.

Tämän vuoden aikana Mastodon on tosiaan kasvanut melkoisesti, mutta kuitenkin sikäli terveellistä tahtia, että ilmapiiri on säilynyt hyvänä. Käyttäjämäärä on kymmenkertaistunut noin 1,3 miljoonaan, ja suosio kasvaa koko ajan. Ja vähitellen Mastodonissa alkaa näkyä enemmässä määrin myös muita suomalaisia. Ehkä kohta jopa minun tuttujani!

Sen vuoksi innostuinkin nyt käyttämään vapaa-aikaani kääntämiseen ja suomensin Mastodonin käyttöliittymän vielä puuttuvat osat (ja korjailin aiemmin käännettyjä osia). Mastodon on tosiaan epäkaupallinen avoimen lähdekoodin projekti, ja kuka tahansa voi osallistua sen kehittämiseen. Jos siis tuntuu siltä, että minun suomennokseni ovat huonoja, niin saa kääntää paremmin! (Niin, mainittakoon vielä se, että uudet suomennokset tulevat käyttöön vasta, kun Mastodonin lähdekoodista julkaistaan seuraava versio ja palvelimet yksi kerrallaan päivittävät uuteen versioon. Todennäköisesti siis vasta versiosta 2.3.4 alkaen pääsee ihailemaan minun suomentamaani käyttöliittymää. Vanhempien versioiden suomennoksista ei voi moittia minua.)

Entä miten minut sitten löytää Mastodonista? Tällä hetkellä minulla on kaksi tiliä: @Stoori@wandering.shop keskittyy enemmän kirjoittamiseen ja kieliin, @Stoori@social.coop enemmän osuustoimintaan, yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nördäämiseen. Mutta rajaukset eivät ole kovin selviä ja saatan shitpostata ihan kummalla tilillä tahansa, jos siltä tuntuu. Päivitys 12.5.2019: Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain tiliä @Stoori@polyglot.city kaikkeen postaamiseen. Seuraa siis sitä, jos minun seuraamiseni kiinnostaa.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Viime aikoina ajatukseni ovat paljon pyörineet sen ympärillä, mitä, miten ja missä päin haluan netissä tehdä asioita. Paljolti ajatuksiin on vaikuttanut Mastodon ja sen erinomaisen innostava ilmapiiri. Siellä ei tarvitse kauaa olla, kun on jo miettimässä, mistä korporaatiosiilosta voisi seuraavaksi luopua. Ja yksi trendaava ilmiö tällä hetkellä on paluu blogeihin ja RSS-syötteiden käyttöön.

Minulle paljon lukevana yksi oleellisimmista korporaatiosiiloista on Goodreads, jossa tilastoin lukemiani kirjoja ja kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta lyhyen arvion. Siellä myös seuraan, mitä muut ihmiset lukevat, ja poimin itselleni lukusuosituksia. Harmi vain, että Goodreadsille ei ole vielä tarjolla mitään avointa vastinetta, joten toistaiseksi jatkan sen käyttöä entiseen tapaan. Mutta sen lisäksi aion tästä eteenpäin julkaista kaikki Goodreadsiin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä blogissani. Enkä ole ajatellut kirjoittaa arvioista yhtään sen syvällisempiä tai pidempiä kuin Goodreadsissakaan, vaan tyylini on lähinnä kuvata lyhyesti subjektiivista lukukokemustani. Jos siis haluat seurata lukemistani blogin kautta, tilaa ihmeessä blogini syöte.

Mutta nyt itse asiaan eli ensimmäiseen uuden käytännön mukaiseen kirja-arvioon. Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (Flavia de Luce 8)

⭐⭐⭐ Perkeet olivat viime metreillä sellaista sielun raastamista, että tuli ihan huono olo — keskittymiskyvyttömyyttä, alakuloa ja niin pois päin. Niinpä ajattelin palautua rasituksesta lukemalla heti päälle jotain sellaista, jonka voisin luottaa olevan hyvää ja vetävää muttei liian raskasta. Kahdeksas Flavia pääsikin näin ollen jonossa ohi monen muun paljon aiemmin hankitun kirjan.

Eivätkä odotukseni pettäneet. Tarinan kaari on tuttu entuudestaan, henkilöt niin ikään, joskin kyllä he aina vähän kehittyvät kirjojen välillä, ja kielikin soljuu ihan hyvin. Äkkiäkös tällaisen siis lukee ja viihtyy ihan keskitasoisen hyvin.

Flavia palaa Kanadasta takaisin Englantiin ja löytää taas kotikulmiltaan ruumiin (hämmentävän vaarallisia paikkoja nämä englantilaiset maalaiskylät!). Sitten nuuskitaan pitkin pitäjiä ja käydään Lontoossakin pari kertaa, ja lopulta tapauksen kulku ratkeaa. Mistään isosta mysteeristä ei ole tälläkään kertaa kyse, ja pääkohdat saattoi arvata jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa, mutta detaljien imu vei loppuun asti.

Pian se on totta

Pian se on totta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.

Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.

Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.

Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.

Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.

Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!

Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.

Kirjoitin

Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.

Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.

Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…

No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.

Ja luin

Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).

Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Luin William Goldingin Kärpästen herran joskus kaksikymmentä vuotta sitten lukion äidinkielenkurssilla. Nyt kuitenkin luin uudelleen, koska tämä tuntuu jotenkin ajankohtaiselta. Viime aikoina on nimittäin kovasti keskusteltu siitä, millainen vastuuttoman moraalittomuuden kulttuuri eräissä nettiyhteisöissä vallitsee ja kuinka näissä yhteisöissä vallitsevalla trollauskulttuurilla on ollut suoranaista vaarallista vaikutusta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Ystäväni arveli, että siinä on pitkälti kyse siitä, että näissä yhteisöissä nuoret toimivat itseohjautuvasti eli ilman aikuisten tuomaa historiallista viitekehystä ja kuria.

Siinä vaiheessa mieleeni palasi Kärpästen herra. Vaikka kirjaa pidetään rikkinäisen yhteiskunnan allegoriana, niin perustasolla — aivan suoranaisen tekstin tasolla ilman minkäänlaisia vertauskuvia — romaanissa ihan yksinkertaisesti kuvataan sitä, kuinka käy nuorisolaumassa, jolla ei ole historiallista perspektiiviä eikä minkäänlaista pelkoa ulkopuolisen tahon antamista rangaistuksista. Kuulostaako tutulta?

Kirjan lopussa tapahtuu pelastus (ja tämä on spoileri, mutta eivätköhän kaikki ole tämän kirjan jo joskus lukeneet), kun vastuulliset aikuiset löytävät lapsilauman ja he pääsevät palaamaan normaaliin kuriin ja järjestykseen. Mutta kuka pelastaisi meidän nykypäivässä ihan oikeasti mellastavat vastuuttomat trollilaumat — ja samalla pelastaisi maailman heiltä?

Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa!

Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa!
Nettiyhteisöllisyys as it should be.

Nettiyhteisöllisyys as it should be.

Totisesti: nettikodittomuuden aika on ohi! Viime sunnuntaina löysin Discordin, palvelun, jota voisi kutsua chattipainotteiseksi someksi. Discord on lähtenyt liikkeelle pelaajayhteisöistä ja se on kehitetty tiimipelaajien väliseen teksti- ja puheyhteydenpitoon verkkopelaamisen aikana. Palvelu on kuitenkin niin mukava käyttää ja niin mukavalla tavalla yhteisöllisyyteen viekoitteleva, että hyvin oletettavasti sen suosio lähtee melkoiseen lentoon laajemmankin yleisön kuin vain pelaajien keskuudessa. Se täyttää täysin suvereenisti irkin hiipumisen jälkeensä jättämän aukon ja jättää varjoonsa kaikenlaiset passiivis-aggressiiviset someviritelmät (sellaiset kuin esimerkiksi Facebook).

Muiden kuin peliporukoiden yhteisöjen alustana Discordin ura on siis vasta alussa, mutta jo nyt julkisten yhteisöjen (tai Discord-jargonissa palvelimien) hakemistoa selaamalla löytää useampia yhteisöjä, joiden jäseniä yhdistävänä tekijänä on jokin muu kuin pelaaminen. Uusien yhteisöjen löytämisessä on samaa riemua ja maailman avautumisen huikeutta kuin silloin kaksariaikaan, kun kiinteät nettiyhteydet yleistyivät ja irkissä saattoi kotikoneellakin olla täysin rajatta. Mutta kuka tahansa voi perustaa Discordiin myös uusia yhteisöjä, ja siinä hommassa tunnelma on vieläkin mukavampi — vertailukohtaa voisi hakea jopa 1990-luvun purkkikulttuurista. Elikkäs, minäkin olen nyt avannut ensimmäisen julkisen Discord-yhteisöni (yhdessä muutaman muun erittäin hyvän tyypin kanssa).

Tyhjän arkin retkikunnan ohjeet Discord-kanavan kuoressa.

Tyhjän arkin retkikunnan ohjeet Discord-kanavan kuoressa.

Tyhjän arkin retkikunta on suomenkielinen kirjoittajayhteisö, joka on tarkoitettu kaikille kirjoittajille aloittelevista harrastajista ammattilaisiin. Halusin perustaa tällaisen yhteisön, koska verkossa ei tällä hetkellä mitään vastaavaa ole (millään alustalla) ja koska taannoin toimineella Paperiarkki-foorumilla ja sen irkkikanavalla oli aivan suunnaton vaikutus minun ja monen muun kirjoittamiseen ja elämään ja yleisemminkin Suomen spefikenttään. Toivon Tyhjän arkin retkikunnan voivan vaikuttaa samalla tavoin myönteisesti monien kirjoittajien sosiaaliseen elämään ja kirjoitustyöhön.

Kaikki ovat siis tervetulleita Tyhjän arkin retkikuntaan, ja kutsua saa jokainen jakaa myös muille kirjoittajille. Yhteisöön liittyminen vaatii kaksi asiaa: 1) Luo Discord-käyttäjätunnus. 2) Klikkaa tätä kutsulinkkiä. Ja jos haluat jakaa tämän ihanuuden eteenpäin, kopioi vain tuo samainen kutsulinkki matkaan ja kerro vaikka omin sanoin, mistä on kyse. Kutsulinkki on julkinen ja voimassa rajattomasti.

Tämä on siis tosiaan vasta alkua Discordin yhteisöjen lisääntyvässä suosiossa, sanokaa minun sanoneen!