Category Archives: Kielet

huhti15

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Posted on by
Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka käytännön arkipäiväiset kielenkäyttötilanteet haastavat käsityksiä monikielisyydestä ja multimodaalisuudesta, etenkin käsitystä siitä, että kielet olisivat helposti rajattavissa ja erotettavissa toisistaan ja että kielenkäytön tarkastelussa riittäisi keskittyä vain puhuttuun ja viitottuun modaliteettiin. Pohdin tätä käytännön kielenkäytön sumearajaisuutta suhteessa kieli-ideologisiin näkemyksiin ja kielipoliittisiin tavoitteisiin. Tarkastelun kohteena on niin kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointi kuulevien kanssa kuin kuulevien keskinäinen kommunikointi sekä autistien kommunikointi. Tällaisesta rajoja ylittävästä ja määritelmiä rikkovasta kielenkäytöstä käytetään mm. termiä translanguaging (Kusters ym. 2017; Moriarty Harrelson 2019; Blackledge & Creese 2017), jolle yksi mahdollinen suomennos on kieleily (Lehtonen 2015). Tarkasteltavat kielenkäyttötilanteet toisin sanoen edustavat hyvin monipuolisesti erilaisia aisti- ja kieliresursseja ja neurologisia valmiuksia, ja on ilmeistä, että eri kielenkäyttäjäryhmien tarpeet voivat eri tilanteissa olla keskenään ristiriitaisia. Kirjoitus on syntynyt alun perin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2021 järjestetyn Deaf Studies II -kurssin esseeksi.

Puheen ja viittomisen välissä

Kielten ja modaliteettien sumearajaisuus käy nopeasti ilmi, kun tarkastellaan sitä, kuinka kuurot ja kuurosokeat kommunikoivat (visuaalista tai taktiilista) viittomakieltä hallitsemattomien kuulevien kanssa. Tällöin on usein mahdotonta turvautua yksinomaan nimettyihin kieliin, kuten johonkin puhuttuun kieleen (joissain tilanteissa se on mahdollista, esimerkiksi jos kommunikointi tapahtuu kokonaan kirjallisessa muodossa) tai viittomakieleen, ja kommunikointiyhteys on muodostettava muulla tavoin, esimerkiksi yhdistelemällä eri puhuttuja ja viitottuja kieliä joko auditiivisessa tai visuaalisessa muodossa tai käyttämällä ns. kielenulkoisia kanavia.

Kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa Mumbaissa tutkinut Annelies Kusters (2017a) esittelee erilaisia asiointitilanteita, joissa sekä kuuro että kuuleva osapuoli puhuu tai tuottaa huulion, käyttää yleisesti tunnettuja tai tilanteessa luotuja ikonisia eleitä, osoittaa, koskettaa tai näyttää esineitä sekä nyökyttelee tai käyttää muita päänliikkeitä ja ilmeitä, ja näitä eri modaliteetteja käytetään joko yksittäin, peräkkäin tai samanaikaisesti. Asiointitilanteissa on tärkeää saavuttaa yhteisymmärrys, ja ainakin Mumbaissa niin kuurot kuin kuulevat ovat tämän saavuttamiseksi valmiita muuttamaan omaa viestintäänsä (ma.), keskittymään tilanteen kannalta olennaisiin tarkoitteisiin kokonaisten lauseiden sijaan ja tarjoamaan saman informaation samanaikaisesti usean kanavan kautta. Sekä sanoman yksinkertaistaminen että esittäminen monin eri tavoin ovat mahdollisia, koska kielenkäyttö on monin tavoin redundanttia, ja yhteisymmärrykseen pyrkivät kielenkäyttäjät osaavat käyttää tätä redundanssia tehokkaasti hyväkseen.

Samoin kuurosokean ja kuulevan välisissä asiointitilanteissa hyödynnetään monenlaisia viestintäkanavia. Kusters (2017b) raportoi mumbailaisesta kuurosokeasta, joka on tottunut aloittamaan kommunikoinnin esimerkiksi myyjien kanssa hakemalla heidän kosketustaan ja tunnustelemalla heidän käsillä tekemiään eleitä. Tämän lisäksi hän kommunikoi tekemällä eleitä ilmaan ja ääntelemällä, koska tietää useimpien myyjien näkevän ja kuulevan hänet, osoittamalla olettamiinsa suuntiin, tunnustelemalla ja haistelemalla esineitä. Vastaavasti kuulevat käyttävät kuurosokean kanssa eleitä ja kosketusta ja ohjaavat tämän käsiä oikeaan suuntaan.

Yksi tärkeä osa niin kuurojen kuin kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa on kirjoittaminen, jota Kustersin (2020) käyttämässä aineistossa tapahtuu useammalla kielellä (englanti, marathi, hindi) ja kirjoitusjärjestelmällä (latinalaiset aakkoset, devanagari ja pistekirjoitus) ja monenlaisilla välineillä: kynällä paperiin ja käteen, sormella ilmaan, pöytään ja käteen, näppäilemällä laskimen ja puhelimen näytölle. Kirjoittamista käytetään viestintätilanteessa taloudellisesti ja etenkin helpottamaan täsmälliseen yhteisymmärrykseen pääsemistä silloin, kun pelkät eleet tai muut ns. kielenulkoiset keinot eivät riitä, ja kirjoittamiseen liittyykin omat rajoitteensa etenkin Mumbain kaltaisessa monikielisessä kaupungissa, jossa ihmisten luku- ja kirjoitustaitokin voi olla vaihtelevaa.

Kielen rajat ylittyvät myös kuulevien kesken

Edellä on esitelty tilanteita, joissa keskusteluosapuolten aistivalmiudet ovat lähtökohtaisesti erilaisia, toisin sanoen kaikki eivät kuule tai näe, ja multimodaalisen ja runsaasti ns. kielenulkoisiin keinoihin tukeutuvan semioottisen repertuaarin käyttöä perustellaan aistien erilaisuudella. Mutta jos tarkastellaan kuulevien välisiä keskusteluja vastaavissa asiointitilanteissa, havaitaan niin ikään laajan semioottisen repertuaarin (ks. Kusters ym. 2017) käyttöä ja yksittäisten nimettyjen kielten rajojen ylityksiä. Blackledge ja Creese (2017) tarkastelevat lihakaupan asiointitilanteita Birminghamissa ja esittelevät kuulevien ja näkevien välisiä keskusteluja, joissa eleitä, osoituksia, nyökkäyksiä, kehoon paikantamista, usean eri kielen sanoja ja jopa muista kulttuureista lainattuja käsimerkkejä käytetään sulavasti osana puheenvuoroja. Samoin Mondada (2016) esittelee keskusteluesimerkkejä, joissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa kommunikoivat kuulevat ja näkevät henkilöt käyttävät varsinaisen kielen lisäksi osoituksia, katsetta, kehon asentoa, ääniä (esim. askelten tuottamia; vrt. kuurojen tapa kiinnittää muiden huomio aiheuttamalla tärinää) ym. kielenulkoisia keinoja kiinteästi osana keskustelua ja merkitystenvaihtoa.

Samoin esimerkiksi autistien kommunikointia tarkastelemalla voidaan huomata, kuinka puhutun tai viitotun kielen käyttö on vain osa jokapäiväistä kommunikointirepertuaaria. Friedner ja Block (2017) raportoivat autisteista, jotka on saatettu julistaa ”kielettömiksi” mutta jotka kommunikoivat aktiivisesti esimerkiksi kehollisella toiminnalla (jota joissain tilanteissa ehkä voisi kutsua pantomiimiksi ja toisissa tilanteissa konstruoiduksi toiminnaksi), kirjoittamalla, nyökyttelemällä, osoittamalla, ääntelemällä jne. Tavallista on myös, että autistin kyky käyttää kieltä ja kommunikoida vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja tämä vaikuttaa semioottisten resurssien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen.

Kielen määritelmää etsimässä

Itsekin autistina minun on helppo käsittää Friednerin ja Blockin (2017) esittelemät esimerkkitapaukset, ja ehkä juuri tämän ajoittain vaihtelevan ja kielten ja modaliteettien rajat ylittävän holistisen viestintätaipumukseni vuoksi minusta tuntuukin luontevalta kysyä, mikä ylipäätään on kieltä ja kuinka kielen ja modaliteetin kaltaiset käsitteet tulisi määritellä. Kusters ym. (2020) tarkastelevat kielen määritelmää kieli-ideologioiden näkökulmasta ja toteavat, että määrittelijän ideologisista valinnoista riippuu, mitkä kielimuodot nimetään kieliksi ja mitä ei nimetä. Puhuttujen kielten tutkimuksessa kielen ja murteen välisen rajan häilyvyys ja poliittisuus on ollut yleisesti tiedossa jo pitkään, ja Kustersin ym. (ma.) esimerkit Indonesian viittomakielten rikkaasta variaatiosta osoittavat saman ideologisen rajanvedon näkyvän myös viittomakielten suhteen. Moriarty Harrelson (2019) esittelee Kambodžan kuurojen kielitilannetta ja sitä, kuinka monia sujuvasti muiden kuurojen ja kuulevien kanssa kommunikoivia maaseudun kuuroja pidetään — länsimaista omaksuttujen kieli-ideologioiden mukaisesti — ”kielettöminä” vain siksi, että he eivät ole oppineet käyttämään mitään nimettyä viittomakieltä. Vastaavasti Sivunen (2021) esittelee haastattelemiaan kuuroja turvapaikanhakijoita Suomessa, jotka lähtömaassaan kommunikoivat keskenään pääasiassa elein ja kotiviittomin ja jotka Suomeen saavuttuaan, suomalaiselle viittomakielelle altistuttuaan ja suomalaisia kieli-ideologioita omaksuttuaan ajattelivat olleensa aiemmin ”kielettömiä”.

Nämä esimerkit ”kielettömistä” kuuroista ja autisteista osoittavat, kuinka ahdas kielen määritelmä on, kun sen ulkopuolelle jää monia sellaisia henkilöitä, joiden helposti voidaan todeta kommunikoivan muiden ihmisten kanssa, ymmärtävän muita ja tulevan ymmärretyksi, vaikka kommunikoinnissa ei käytettäisikään mitään nimettyä kieltä tai edes puhutun tai viitotun kielen modaliteettia. Tällaisesta ”kielettömäksi” julistamisesta voi aiheutua yksilölle huomattavaa haittaa, jopa ihmisarvon kieltämistä. Näin tapahtui kuuroille oralismin aikana, ja näin tapahtuu edelleen mm. monille autisteille (Friedner & Block 2017). Monissa tapauksissa kyse on institutionaalisesta sorrosta, joten sen vuoksi on tärkeää, että kielentutkijat voivat tarjota instituutioiden käyttöön kielimääritelmän, johon nojautuen ei voida riistää kenenkään ihmisoikeuksia. Kuurojenkin asemaa saatiin parannettua sen jälkeen, kun viittomakieli todettiin itsenäiseksi ja oikeaksi kieleksi, jonka ilmaisuvoimaa voidaan verrata puhuttuun kieleen.

Tähän kuitenkin liittyy vaaran mahdollisuus. Viittomakielisten kielelliset oikeudet ovat edelleen valitettavan usein vain sen varassa, että viittomakieli nähdään oikeana kielenä, joka voidaan nimetä ja esimerkiksi mainita lakiteksteissä. De Meulder ym. (2019) varoittavatkin, että jos kielten ja modaliteettien sumearajaisuutta ja kokonaisvaltaista viestintää korostetaan liikaa, viittomakielisten asemasta päättävät kuulevat päättäjät voivat saada tästä kielipoliittisen aseen, jonka avulla viittomakielisten oikeuksia saada mm. viittomakielistä koulutusta tai tulkkauspalveluja voidaan heikentää. De Meulder ym. korostavat, että kokonaisvaltaista kieleilyä voidaan käyttää deskriptiivisenä välineenä, mutta se ei sovellu preskriptiiviseksi työkaluksi. Viittomien ja eleiden välinen rajanveto ja eleiden sisällyttäminen osaksi viittomakieltä onkin aihe, joka on jo vanhastaan jakanut ja edelleen jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita viittomakielisten ja kuurojen keskuudessa (esim. Kusters & Sahasrabudhe 2018).

Lopuksi

Multimodaalisuuden tarkastelussa huomionarvoista on se, että modaliteetilla ja multimodaalisuudella tarkoitetaan eri tutkimussuuntauksissa eri asioita (Kusters ym. 2017; Mondada 2016), joiden ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriitaisia. Nämä erot on silti hyvä muistaa eri tutkimusartikkeleita lukiessa ja aiheesta keskusteltaessa, jotta varmistetaan osapuolten välinen yhteisymmärrys — siitähän kokonaisvaltaisessa kieleilyssäkin on kyse. Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut käytännössä esiintyvää kielten ja modaliteettien sekamelskaa, joka haastaa kielen ja modaliteetin määritelmät mutta mahdollistaa silti erikielisten, aisteiltaan, neurologialtaan ja muilta ominaisuuksiltaan poikkeavien ihmisten välisen kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen saavuttamisen. Määritelmien haastaminen on eri vähemmistöryhmiin kuuluvien henkilöiden ihmisoikeuksien ja ihmisarvon toteutumisen kannalta tärkeää, mutta toisaalta tässä haastamisessa on otettava huomioon se, että jokaisen kokemus sorrosta yksilönä ja eri ryhmien jäsenenä on erilainen ja se, mikä hyödyttää yhtä, saattaa varomattomasti toteutettuna haitata jotakuta toista. Myös akateemisessa määrittelytyössä on osattava ottaa kieli-ideologiset lähtökohdat ja kielipoliittiset tavoitteet huomioon ja suhteutettava ne tutkijan omaan henkilökohtaiseen positioon.

Lähteet

  • Blackledge, Adrian & Creese, Angela 2017: Translanguaging and the body. — International Journal of Multilingualism 14:3, 250–268.
  • De Meulder, Maartje & Kusters, Annelies & Moriarty, Erin & Murray, Joseph J. 2019: Describe, don’t prescribe. The practice and politics of translanguaging in the context of deaf signers. — Journal of Multilingual and Multicultural Development 40:10, 892–906.
  • Friedner, Michele & Block, Pamela 2017: Deaf studies meets autistic studies. — The Senses and Society 12:3, 282–300.
  • Kusters, Annelies 2017a: Gesture-based customer interactions: deaf and hearing Mumbaikars’ multimodal and metrolingual practices. — International Joural of Multilingualism 14:3, 283–302.
  • Kusters, Annelies 2017b: ”Our hands must be connected”: visible gestures, tactile gestures and objects in interactions featuring a deafblind customer in Mumbai. — Social Semiotics 27:4, 394–410.
  • Kusters, Annelies 2020: Interplays of pragmatism and language ideologies: Deaf and deafblind people’s literacy practices in gesture-based interactions. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 223–241. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: Practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Sahasrabudhe, Sujit 2018: Language ideologies on the difference between gesture and sign. — Language & Communication 60, 44–63.
  • Kusters, Annelies & Spotti, Massimiliano & Swanwick, Ruth & Tapio, Elina 2017: Beyond languages, beyond modalities: transforming the study of semiotic repertoires. — International Journal of Multilingualism 14:3, 219–232.
  • Lehtonen, Heini 2015: Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
  • Mondada, Lorenza 2016: Challenges of multimodality: Language and the body in social interaction. — Journal of Sociolinguistics 20:3, 336–366.
  • Moriarty Harrelson, Erin 2019: Deaf people with ”no language”: Mobility and flexible accumulation in languaging practices of deaf people in Cambodia. — Applied Linguistics Review 10:1, 55–72.
  • Sivunen, Nina 2021: Kuurojen turvapaikanhakijoiden kielikäsityksien muokkautuminen turvapaikkaprosessin aikana. — Puhe ja kieli 41:2, 159–178.
huhti15

Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Posted on by
Kirkon rooli Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisessa ja toiminnassa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirkon sekä seurakuntien työntekijöiden roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan kannalta. Tarkastelun ajallinen painopiste on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olen jakanut tarkastelun kahteen pääosaan, kuurojenopetustoimintaan ja muuhun seurakuntatyöhön. Kirjoitus perustuu täysin kirjallisuuteen, eikä siinä ole empiiristä osiota. Lopuksi esitän joitakin yleisiä ajatuksia kirjallisuudesta poimimieni havaintojen pohjalta. Olen kirjoittanut tekstin alun perin Jyväskylän yliopistossa keväällä 2021 järjestetyn Kuurojen yhteisöt ja niiden historia -kurssin esseeksi.

Kuurojenopetuksen alku

1800-luvun alun Suomessa kasvatus- ja opetustehtävä oli kotien ja kirkon vastuulla, ja koulutointa johtivat piispat ja tuomiokapitulit (Plit 1984: 41). Kansakouluasetus astui Suomessa voimaan vuonna 1866 (mt. 111), ja asetuksella yleinen kansanopetus siirtyi kirkolta valtion vastuulle. Aistivammaiset jätettiin kuitenkin kansakoululaitoksen ulkopuolelle (mt. 149), eli käytännössä vielä kansakouluasetuksen voimaanastumisen jälkeenkin kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opettaminen säilyi kirkon vastuulla.

Kuurojen yhteisöt Euroopassa myös pitkälti syntyivät kuurojenkouluissa, jotka olivat ensimmäisiä järjestelmällisiä hankkeita kuurojen kokoamiseksi samaan paikkaan (Salmi & Laakso 2005; Wallvik 2001). Muutoin kuin kouluissa ei kuurojenyhteisöjä päässyt muodostumaan kuin mahdollisesti Pariisin kaltaisissa suurimmissa kaupungeissa (esim. Desloges 2012). Eritoten Suomessa kuurojenyhteisöjä alkoi muodostua vasta kuurojenkouluissa. Ensimmäisen kuurojenkoulun perusti Ruotsissa opiskellut Carl Oskar Malm kotikaupunkiinsa Porvooseen 1846, mutta koulu oli pieni ja oppilasmäärät 1850-luvun loppuun mennessä jäivät kokonaisuudessaan vähäisiksi (Wallvik 2001: 98–101). Erityisesti tämän esseen näkökulmasta on huomattava, että Malm itse ei ollut pappi, toisin sanoen Suomen ensimmäinen kuurojenkoulu ei toiminut kirkon alaisuudessa vaan yksityiskouluna, joskin Porvoon piispa toimi koulun tarkastajana (Plit 1984: 46–49).

Vuonna 1858 Suomen senaatti julkaisi säädösasetuksen, jolla Malmin yksityinen kuurojenkoulu siirtyi valtion ylläpitämäksi kouluksi ja muutti Turkuun (Salmi & Laakso 2005: 48). Samalla koulun johtaminen ja opetuksen järjestäminen siirtyi kirkon vastuulle, mikä mutkisti koulun johtajan viran täyttämistä. Ensinnäkään C. O. Malm ei ollut kelvollinen johtajan virkaan, koska asetuksessa koulun johtajalta edellytettiin täydellistä puhetaitoa ja kuuloa (mt. 47). Niinpä virkaa hakivat Carl Oskarin veli, varatuomari Gustaf Emil Malm, jolla oli hyvä viittomakielen taito mutta ei pappiskoulutusta, sekä Porvoon yläalkeiskoulun kollega Carl Henrik Alopaeus, jolla oli pappiskoulutus mutta ei viittomakielen taitoa (mt. 48–49; Plit 1984: 58). Virantäyttö pitkittyi, minä aikana kumpikin hakijoista täydensi puuttuvaa koulutustaan, mutta lopulta virkaan valittiin Alopaeus. Hän toimikin Turun kuurojenkoulun johtajana vuosina 1860–1881 ja oli yksi Suomen kuurojenopetuksen kehitykseen ja muotoutumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista henkilöistä (Plit 1984).

Yleisen kouluopetuksen tavoin kuurojenkoulussakin tärkein oppiaine oli uskonto. Kouluun tuleva oppilasaines oli hyvin heterogeenistä, ja varsinkin alkuvaiheessa kuurojenkouluissa kävi paljon aikuisiakin oppilaita, jotka eivät ennen kuurojenkoulujen perustamista olleet saaneet mahdollisuutta saada minkäänlaista muodollista opetusta; vuosien mittaan yli-ikäisten oppilaiden määrä väheni. Mm. heterogeenisyyden vuoksi kaikki oppilaat eivät suorittaneet koulua samassa laajuudessa, ja lyhyin koulunkäyntiaika kuurojenkoulussa olikin vain puoli vuotta. Opetuksen vähimmäistavoitteena oli rippikoulun suorittaminen ja sen jälkeinen konfirmaatio. (Plit 1984.) Voidaankin arvioida, että etenkin kuurojenkoulujen ensimmäisen oppilassukupolven opetus painottui jopa tavanomaista kouluopetusta enemmän uskontoon. Uusi laki yleisestä oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, ja sitä täydentävän asetuksen mukaan oppivelvollisuus laajeni koskemaan myös kuuroja (Salmi & Laakso 2005: 162). Käytössäni oleva lähdekirjallisuus ei sitä suoraan sano, mutta oletan, että tässä yhteydessä myös kuurojenopetus viimein siirtyi kirkolta valtion vastuulle yleisen kansakouluopetuksen tavoin ja opetuksen painopiste siirtyi uskonnosta enemmän maallisiin tietoihin ja taitoihin.

Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin kuudenkymmenen vuoden ajan Suomen kuurojenyhteisöjen alkutaipaleella tyypillisesti ensimmäinen kuuron henkilön kohtaama kuurojentyön ammattilainen oli pappi tai kirkon vastuulla toimivan kuurojenkoulun opettaja. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että kuurojenyhteisöt syntyivät pitkälti kirkollisten tavoitteiden ja hengellisten tarpeiden täyttämiseksi. Kirkollisessa ohjauksessa toimivien kuurojenkoulujen vaikutus ulottui myös kouluajan ulkopuolelle. Esimerkiksi Turussa vuonna 1885 paikallinen kuurojenyhteisö alkoi säännöllisesti viikoittain kokoontua sunnuntaikouluun Turun kuurojenkoulun tiloihin, ja vuonna 1886 yhdistykselle laadittiin säännöt ja Suomen ensimmäisen kuurojenyhdistyksen toiminnan voidaan virallisesti katsoa alkaneen juuri kuurojenkoulun tiloissa (Salmi & Laakso 2005: 62).

Kirkon johtamien valtionkoulujen rinnalla Suomessa toimi toisaalta myös yksityisiä kuurojenkouluja, esimerkiksi Huittisiin vuonna 1884 perustettu Heffata. Mikään käyttämässäni lähdekirjallisuudessa ei kuitenkaan viittaa siihen, että uskonnonopetuksen asema olisi näissä yksityisissä kuurojenkouluissa ollut valtionkouluja heikompi. Esimerkiksi nimi Heffata on lainattu suoraan Raamatusta (Mark. 7:34). Niin ikään Pietarsaaren koulu aloitti toimintansa yksityiskouluna ja siirtyi myöhemmin valtionkouluksi (Salmi & Laakso 2005: 149–150). Koulun johtajana toiminut Anna Heikel oli ottanut baptistikasteen (Plit 1984), ja siten voidaan olettaa, että hengellisyys oli jopa muita valtionkouluja vahvemmin läsnä opetuksessa.

Kuurojen seurakuntatyö

Opetustoimen lisäksi kirkko on ollut muutoinkin vahvasti läsnä kuurojen ja kuurojenyhteisöjen elämässä. Varhaisia tietoja tällaisesta toiminnasta esittelee Plit (1984), joka kertoo Alopaeuksen kuurojenkoulun johtajan virkansa lisäksi käyneen mm. useita kertoja Helsingissä pitämässä kuuroille jumalanpalveluksia. Plit mainitseekin Alopaeuksen olleen Helsingin ensimmäinen kuurojenpappi. Jumalanpalvelusten lisäksi Alopaeus harjoitti kuurojen kanssa yksityistä sielunhoitoa sekä toimitti kuurojen avioliittoon vihkimisiä. Niin ikään Alopaeus toimi silloin tällöin kuurojen tulkkina oikeudenkäynneissä sekä vieraili säännöllisesti Turun rangaistusvankilassa antamassa kuuroille vangeille opetusta ja sielunhoitoa. (Mts. 203–211.)

1890-luvulla Suomessa alettiin puhua vakituisten kuurojenpappien tarpeesta. Toiminta käynnistyi aluksi tilapäisenä, ja vuonna 1906 perustettiin kaksi vakituista kuurojenpapin virkaa. He toimivat matkapappeina eli kiersivät oman piirinsä seurakunnissa ja vierailivat kussakin seurakunnassa keskimäärin kerran vuodessa. Myöhemmin matkapappien määrä nousi neljään. Matkapapin toimenkuvaan kuului paitsi kirkollisia toimituksia ja sielunhoitoa myös kaikenlaista muuta kuurojen elinoloja edistävää asiamiestoimintaa, kuten yleissivistävien esitelmien pitämistä, kuurojen lasten kouluun toimittamista, kuurojen kotiolojen ja toimeentulon selvittämistä sekä oikeudessa, lääkärissä ym. avustamista. Erittäin tärkeää oli se, että kuurojenpapit osasivat kommunikoida kuurojen kanssa viittomakielellä. Laajaa toimenkuvaa perusteltiin sillä, että muita kuurojentyön ammattilaisia ei liiemmin ollut; Kuurojen Liitolla oli omia matka-asiamiehiä, jotka kiersivät maata ja auttoivat kuuroja pitkälti samoissa tehtävissä kuin matkapapit, mutta matka-asiamiesten määrä ei ollut läheskään riittävä. 1940-luvulta alkaen kuurojenpappien rinnalle perustettiin kuurojendiakonissojen virkoja, jotta kuurojen käytännön avustustyössä olisi mukana enemmän naispuolisia työntekijöitä. (Salmi & Laakso 2005.)

Kuvaukset kuurojenpappien ja -diakonissojen laajasta tehtäväkentästä sekä tiedot muiden kuurojentyöntekijöiden vähyydestä osoittavat hyvin, kuinka suuri merkitys kirkolla ja sen työntekijöillä oli Suomen kuurojenyhteisöille myös kuurojenkoulujen ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla Suomeen saatiin ensimmäiset kuurojenkonsulenttien (myöhemmin sosiaaliohjaajien) virat eli kirkon toiminnasta riippumattomat kuurojentyön ammattilaiset, joiden palkkaamiseen RAY myönsi varoja (Salmi & Laakso 2005: 267–268). Kuurot olivat vaatineet kuurojenkonsulentteja ennen kaikkea siksi, että papeilla ja diakonissoilla ei sinällään ollut pätevyyttä monien kuurojen tarjoamien tarvitsemien palvelujen tuottamiseen. Tulkkaustoiminnan kannalta tilanne oli vielä kriittisempi, sillä varsinainen ammattimainen tulkkaustoiminta saatiin käynnistymään vasta 1970–80-lukujen vaihteessa, ja ennen sitä harvoja työnsä puolesta viittomakielen tulkkausta harjoittaneita olivat niin ikään kuurojenpapit ja -diakonissat (mts. 275), joiden viittomakielen taito ei välttämättä yltänyt ammattimaisen tulkkauksen edellyttämälle tasolle.

Kuurojenpapin tärkeydestä kuurojen maallisenkin elämän kannalta voi lukea esimerkiksi Laina Wainolan (1969) muistelmista. Wainola kertoo myönteiseen ja arvostavaan sävyyn, kuinka kuurojenpappi auttoi häntä vaikeassa taloustilanteessa antamalla neuvoja raha-asioiden järjestämisessä ja avustusten hakemisessa. Vastaavia arkipäiväisiä kohtaamisia kuurojenpappien kanssa on maassamme tapahtunut varmasti lukemattomia.

Hengellisen ja maallisen käytännön työn lisäksi kirkko on tukenut kuuroja mm. keräämällä kolehtia kuurojen hyväksi, tyypillisesti ainakin 12:ntena kolminaisuuden jälkeisenä sunnuntaina (Plit 1984).

Toisaalta Suomen kuurojenyhteisöt eivät ole olleet yksinomaan kirkon tarjoamien palvelujen käyttäjiä, vaan kuurot ovat myös itse järjestäneet hengellisiä tilaisuuksia. Salmi & Laakso (2015: 212–213) kertovat Helsingin kuurojenyhdistyksen vuonna 1896 vapaaehtoisvoimin pitämistä hartaustilaisuuksista ja hengellisistä esitelmistä. Niin ikään ainakin Pelastusarmeijalla on ollut Suomen itsenäisyyden aikana kuurojen toimintaa (Wallvik 2001: 289), ja jo mainitut Pietarsaaren Heikelit ja Huittisten Heffata-koulu vihjaavat siihen suuntaan, että virallisen kirkollisen toiminnan ulkopuolista hengellistä toimintaa on harjoitettu eri puolilla maata.

Päätäntö

Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut kirjallisuuden perusteella lyhyesti kirkon roolia Suomen kuurojenyhteisöjen muodostumisen ja toiminnan kannalta. Muun Euroopan tavoin kuurojenyhteisöt alkoivat syntyä Suomessa kuurojenkouluissa, joihin ensimmäistä kertaa koottiin kuuroja yhteen. Myöhemmin ensimmäiset kuurojenyhdistykset muodostuivat koulujen entisten oppilaiden yhteisöistä. Koska kuurojenopetus säilyi Suomessa kirkon vastuulla muuta kansanopetusta pidempään ja koska kuurojenkoulujen opettajat olivat pitkään ainoita kuurojentyön ammattilaisia, kirkolla tuntuu olleen korostetun tärkeä asema kuurojenyhteisöjen elämässä. Tämä korostettu asema jatkui pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka, sillä vaikka kuurojenopetus siirtyikin oppivelvollisuusasetuksen myötä kirkolta valtiolle, kuurojen matkapapit ja kuurojendiakonissat olivat pitkään ainoita kuurojen parissa sosiaalityötä tekevät ammattilaiset.

Lähteet

  • Desloges, Pierre 2012 [1779]: Observations d’un sourd et muèt, sur un cours élémentair déducation des sourds et muèts, publiè en 1779 par M. l’Abbé Deschamps, Chapelain de l’Église d’Orléans. Project Gutenberg Ebook.
  • Mark. = Evankeliumi Markuksen mukaan.
  • Plit, Keijo 1984: Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
  • Salmi, Eeva & Laakso, Mikko 2005: Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia. Helsinki: Kuurojen Liitto.
  • Wainola, Laina 1969: Hiljainen tie. Muistelmia kuuron elämäntaipaleelta. Helsinki: Weilin+Göös.
  • Wallvik, Birgitta 2001: Viitotulla tiellä. Helsinki: Finn Lectura.
huhti9

Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi!

Posted on by
Hyvää suomen kielen päivää — Kirjakasa nyt myös suomeksi!

Kolme kuukautta sitten avasin Kirjakasan, kotikutoisen lukijayhteisön. Tänään, juuri sopivasti Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi, BookWyrm-ohjelmiston uusimman päivityksen mukana käyttöön tuli käyttöliittymän suomenkielinen versio! Niinpä tätä suomenkielisille suunnattua lukijayhteisöä voi nyt myös käyttää suomeksi.

BookWyrmin suomennoksen ensimmäinen versio on minun tekemäni, ja kuten aina ensimmäisten versioiden kohdalla on nytkin mahdollista, että suomennoksessa on virheitä tai kömpelyyksiä. Jos sellaisia huomaa, niistä voi ilmoittaa vaikka minulle, niin käyn korjaamassa käännöstiedostoa. Tai jos haluaa itse osallistua BookWyrmin käännöstyöhön, niinkin voi tehdä — joskin tässä yhteydessä on pakko mainita, että avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa on toisinaan sangen, hmm, viimeistelemättömiä suomennoksia, ja kun nyt kerran lukijayhteisöstä on kyse, niin soisin, että käyttöliittymänkin käännöslaatu olisi huoliteltua ja kääntäjien keskenään koordinoimaa.

Ja jos et vielä ole liittynyt Kirjakasaan, niin liity nyt hyvä ihminen enempiä viivyttelemättä!

joulu31

Mitä luinkaan vuonna 2021

Posted on by
Mitä luinkaan vuonna 2021

On taas aika laatia yhteenveto vuoden aikana luetuista kirjoista. Laskuriin pärähti 105 kokonaan luettua kirjaa, ja niissä oli Goodreadsin tietojen mukaan yhteensä 36206 sivua. Näennäisesti jäin siis jälkeen edellisvuosien määristä, sillä viimeksi näin pieniä sivumääriä saavutin vuonna 2017 ja kappalemääriä vuonna 2016. Tästä tohtisin syyttää ennen kaikkea päätoimista opiskeluani, sillä kurssitehtäviä varten on tänä vuonna pitänyt lukea paljon vaativaa eli aikaavievää tieteellistä kirjallisuutta — ja suurin osa tästä kirjallisuudesta on ollut artikkeleita, jotka eivät ole päätyneet näihin sivu- ja lukumäärätilastoihin. Kaiken kaikkiaan lukemiseni määrä ei siis tänä vuonna varmaankaan ollut sen vähäisempää kuin edellisinäkään vuosina.

Keskimäärin keskinkertaista

Vuoden 2021 lukemistoa leimasivat erilaiset itselle asettamani lukuhaasteet. Perkeet, tietenkin, joskaan ne eivät tänä vuonna olleet erityisen tuskan aihe. Tuskastuttavampaa sen sijaan oli jatkaa lukujonon häntäpään tyhjentämistä. Niitähän jäi viime vuoden ahkeran urakoinnin jälkeen vielä viitisenkymmentä, ja vaikken nyt aivan kaikkia vielä tänä vuonna saanutkaan luettua (koska kaiken muun lisäksi hyllyistä löytyi jokunen sellainen vuosikausia lojunut, joita ei ollut merkattu lukujonoon, joten jono kasvoi vuoden mittaan myös häntäpäästä), niin ensi vuodelle niitä jää oikeasti enää kourallinen. Ja nyt möyhitään jo todellista laarinpohjaa, ja lukunautinto on sen mukaista…

Mutta kyllä siihen puoleensataan ihan lukukelpoistakin tavaraa vielä mahtui, muun muassa lähes kaikki Kiekkomaailma-kirjat, jotka ovat jääneet jonon hännille lähinnä siksi, että minua noin yleensä ei ole anglospefi hirveästi kiinnostanut, vaikka laadultaan se on pääsääntöisesti aika helppolukuista (kirjoitan näistä jossain vaiheessa oman blogauksen, jossa erittelen sarjaa tarkemmin). Niinpä tämän vuoden tähtiarvosanojeni keskiarvokin päätyi hyvin keskinkertaiseksi: 3,01, muutaman sadasosan viimevuotista korkeampi. Harvoin olen muuten päätynyt näin symmetriseen tähtijakaumaan.

⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl
⭐⭐⭐⭐ 25 kpl
⭐⭐⭐ 45 kpl
⭐⭐ 26 kpl
⭐ 4 kpl

Kielihaaste: onnistui!

Kolmas itselle asettamani lukuhaaste oli lukea joka kuukausi kirja jollain sellaisella kielellä, jolla en vielä vuoden aikana ollut mitään lukenut (pois lukien suomi ja englanti). Ja tässä onnistuinkin, toisin sanoen luin vuoden aikana kirjoja yhteensä 14:llä eri kielellä.

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
englanniksi 50 9 59
suomeksi 14 13 27
– alkukielisiä (3) (9) (12)
– suomennettuja (11) (4) (15)
hollanniksi 6 2 8
arabiaksi 0 1 1
espanjaksi 1 0 1
italiaksi 0 1 1
norjaksi 1 0 1
portugaliksi 1 0 1
ranskaksi 0 1 1
romaniaksi 1 0 1
ruotsiksi 0 1 1
saksaksi 0 1 1
swahiliksi 1 0 1
viroksi 1 0 1
yhteensä 76 29 105

Tämä taisi olla ensimmäinen vuosi yhtenäisen tilastohistorian aikana, jolloin luin enemmän englannin- kuin suomenkielisiä kirjoja. Olen tästä havainnosta suorastaan järkyttynyt! Selityksenä tälle kammottavalle epätasapainolle on nimenomaan se, että tyhjensin systemaattisesti lukujonon häntäpäätä, johon yleensä tuppaavat jäämään juuri englanninkieliset kirjat, koska kuka nyt sellaisia ihan ihmisten oikeasti haluaa lukea, jos saatavilla on jollain ihan oikeallakin kielellä kirjoitettuja kirjoja. (Nyt joku voisi kysyä, miksi minulla sitten on lukujonossa niin paljon englanninkielisiä kirjoja, jos en niistä pääsääntöisesti edes perusta. No, tulin aikoinaan naineeksi aika hyvän kirjakokoelman, joka kyllä oli aika anglopainotteinen. Mutta se siitä.)

Paitsi että luin suomeksi aika vähän, luin tänä vuonna myös enemmän suomennoksia kuin alkukielisiä. Lisäksi alkukielisissä painottuivat opintoja varten luetut tietokirjat, ja alkuperäisten suomenkielisten kaunokirjojen lukumäärän jääminen vain kolmeen on suorastaan noloa! Ensi vuonna on korjattava tilanne.

Muiden kielten lukumäärä kasvoi tänä vuonna siis huomattavasti aiemmasta (esimerkiksi viime vuonna luin kirjoja vain seitsemällä eri kielellä), mutta vastaavasti kullakin kielellä luettujen kirjojen kappalemäärä jäi pääsääntöisesti vain yhteen. Ainoana poikkeuksena tästä on hollanti, koska tänä vuonna sain taas pitkästä aikaa tilattua Hollannista ison läjän uusia kirjoja, niin oli mitä lukea. Noin kolmannes näistä muunkielisistä kirjoista oli kaiken lisäksi tietokirjoja, eli en suinkaan aina sännännyt suorittamaan lukuhaastetta helpoimmilla mahdollisilla kirjoilla. Erityisesti haluan mainita arabian, sillä arabiaksi luin Koraanin — kuitenkin rinnan suomennoksen kanssa, eihän siitä muuten mitään olisi tullut. Muita suhteellisen hankalasti avautuneita kieliä ovat tässä vaiheessa vielä swahili (edelleen, usean vuoden opiskelusta ja lueskelusta huolimatta) ja romania, mutta muuten lukemani muunkieliset kirjat eivät tuottaneet mainittavia ymmärtämishaasteita.

Vuoden parhaat kirjat

Koska viiden tähden kirjoja tulin lukeneeksi tänä vuonna jopa viisi kappaletta, ei vuoden parhaiden kirjojen valitseminen ole ylivoimaista. Kolmesta viiden tähden kaunokirjasta (kaikki anglokirjoja, mikä kielitilaston valossa ei liene yllättävää) miellyttävin taisi lopulta olla Scott Lynchin Red Seas Under Red Skies vuodelta 2007, jonka arvosteluun kirjoitin seuraavaa:

Selvittyään pinteestä Locke ja Jean huomasivat joutuneensa pinteeseen… Mainio veijaritarina mestarivarkaista, jotka pelaavat pitkää peliä ja kuin ihmeen kaupalla selviävät kaikesta. Juoni on niin monimutkainen, ettei liian väsyneenä kannata lukea.

Tietokirjoista suurimman vaikutuksen minuun tänä vuonna teki Andreas Malmin How to Blow Up a Pipeline vuodelta 2020. Siitä kirjoitin mm. seuraavaa:

Nyt oli erittäin suuren vaikutuksen tehnyt tiivis ja kantaaottava kirja siitä, miksi väkivallaton ilmastoliike tarvitsee rinnalleen omaisuuden sabotoimiseen ja vandalismiin valmiin militantin siiven. — — Pamflettimaisuuteen kuuluu toki se, että kirja ei ole analyyseissään tai perusteluissaan täydellinen, mutta sitäkin paremmin se onnistuu herättämään halun toimintaan, ja juuri sitä tässä ajassa tarvitaan.

Tämän kirjan näkisin mieluusti myös suomennettuna.

Vuoden surkein tykitys

Yhden tähden kirjoja lukulistalta löytyy neljä kappaletta, kaikki kaunokirjallisuutta. Koska noin kolmasosa tänä vuonna lukemistani kirjoista oli Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjaa, ei liene yllätys, että joukkoon mahtui sekä viiden tähden tarinoita että tuotoksia, jotka olisivat saaneet jäädä julkaisematta. Jälkimmäistä joukkoa on vuonna 1990 ilmestynyt sarjan yhdeksäs osa Eric, josta kirjoitin mm. seuraavaa:

Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu.

Entä mitä luen vuonna 2022?

Vuosi 2021 oli niin anglopainotteinen, että vuonna 2022 haluan pääasiassa välttää englanninkielistä kirjallisuutta ja lukea paljon enemmän suomeksi. Toisaalta haluan vihdoin saada lukujonon häntäpään tyhjäksi vuonna 2017 tai sitä ennen hankituista kaunokirjoista. Onneksi nämä tavoitteet eivät ole kovin pahasti ristiriidassa keskenään, sillä kunhan pahin tukos kirjaviemäristä on avattu, sieltä alkaa seuraavaksi soljua läpi paljon suomalaista ja suomennettua kirjallisuutta. Ah, sitä odotellessa!

Mutten minä muitakaan kieliä aio unohtaa. Joka kuukausi eri kielellä lukeminen on tietenkin kova tavoite, enkä aivan niin systemaattisesti taida alkavana vuonna edetä. Hyllyssä nyt kuitenkin odottaa vielä erinäisiä kirjoja monilla niistä kielistä, joita tänäkin vuonna luin, joten lueskelen niitä sieltä mieleni mukaan. Etenkin hollanniksi ajattelin taas lukea suhteellisen runsaasti. Ehkä joitakin täysin uusiakin kieliä voisin harkita. Löysin syksyllä kirjamessuilta yhden helppolukuisen oloisen kiinalaisen lastenkirjan, joten ehkä saan ainakin kiinaksi luettua vuonna 2022.

Perkeitäkään en halua vielä unohtaa. Takana on neljä kovaa perjevuotta, ja nyt on pakko myöntää, että vuoden 2022 perkeiden laatiminen on ollut aika hankalaa, kun en halua kierrättää aiempien vuosien haastekohtia tai käyttää mitään liian samanlaista. Aion silti päkittää haasteen kasaan, jos en nyt ihan vuoden 2021 puolella, niin kuitenkin aivan tammikuun alussa. Mutta se tulee olemaan viimeinen perkeet-lukuhaaste.

Joten, sanotaan vaikka niin, että vuonna 2022 ajattelin lukea keskimäärin helpompaa ja mukavampaa kirjallisuutta kuin nyt muutamana vuotena on tullut luettua. Johan tässä on tullut todistettua itselle ja muille, että olen kova lukija joka lukee ihan mitä vain, joten ehkä vaihteeksi voisin taas hyvällä omallatunnolla keskittyä odottamaan sitä, että kohdalle tulee jotakin oikeasti nautinnollista luettavaa.

joulu5

Perkeet perattu ilman suuria tunteita

Posted on by
Perkeet perattu ilman suuria tunteita

Sain vuoden 2021 Perkeet-lukuhaasteen suoritettua loppuun jo kolme kuukautta sitten syyskuun alussa. Mutta tässä on ollut syksyllä vähän kaikenlaista, niin en ole edes raporttia ehtinyt koostaa ennen kuin vasta nyt. Noh, joka tapauksessa suorituksesta on raportoitava, ei se muuten ole suoritus!

Tänä vuonna Perkeiden lukeminen sujui jotenkin viime vuotta kevyemmin, ehkä osin siksi, että osa kirjoista tuli luettua muutakin tarkoitusta varten, ja ehkä tämä oli kokonaisuudessaan jotenkin vähemmän turhauttava setti kuin viime vuonna. Tähtiarvosanojen keskiarvo tänä vuonna oli 2,81, mikä on yllättävän lähellä yleistä lukemieni kirjojen keskiarvoa (3,03) ja korkeampi kuin yhdenkään aiemman vuoden Perkeissä. Ei huono!

1. Kirjoituskoneella tai kopioiden tuotettu kirja — Juha Paunu & Anne Piisilä: Viito elävästi 2

⭐⭐⭐⭐ Suomalaisen viittomakielen jatkokurssin oppikirja vuodelta 1983. Tämä sopii tähän perjekohtaan vähän venyttäen, koska tämä on tehty kirjapainossa, mutta ulkoasultaan tämä on kuitenkin kierreselkäinen nippu A4-kokoisia konekirjoitusliuskoja, joihin on taitettu joukkoon kuvia.

Ikänsä vuoksi suhtauduin kirjaan varautuneesti, koska viittomakielen tutkimus on edennyt huimasti nimenomaan tämän vuosisadan aikana. Mutta pääosin varautuneisuus oli turhaa. Kirjassa esitellään viittomakielessä käytettäviä ilmaisukeinoja nimenomaan elävyyden kautta, ja siinä onnistutaan hyvin, kun otetaan huomioon julkaisuajankohtaan liittyvät tekniset rajoitteet (ei videoita, vain vähän kuvia). Kirja on tarkoitettu kurssilla opettajan johdolla käytettäväksi, ja ilman osaavan viittojan esimerkkiä kirja itsessään ei kovin hyvin aukenekaan. Ainoa selvästi epäilyksiä herättävä on viittomien järjestystä koskeva luku, koska juuri tällä alueella tutkimus on tuonut paljon uutta ja aiemmasta poikkeavaa tietoa. Kirjan sisällöstä valtaosa on esimerkinomaisia harjoitustekstejä, jotka ovat keskenään todella monipuolisia ja vaihtelevia. Luin harjoitukset ja esimerkit kuitenkin nyt vain kursorisesti enkä pääsääntöisesti tehnyt harjoituksia, nimenomaan koska en halua omaksua vanhentuneita kielenkäyttötapoja. En siis suosittele näin vanhaa oppikirjaa kenellekään, joka haluaa oppia viittomakieltä, mutta oman aikakautensa tuotteena tämä on mainio.

2. Kirjassa on mieskansi — Salvador Dalí: Neron päiväkirja

⭐⭐ Melkoinen tuuttaus, joka joissain kohdissa saa hölmöydessään hymyn suupieliin mutta noin muuten valuu saman tien toisesta silmästä ulos.

3. Kirja, jonka lukemista olet tarkoituksella vältellyt — H.P. Lovecraft: At the Mountains of Madness and Other Novels of Terror

⭐ Tätä on tullut välteltyä, koska joskus luin kissan arpomana jo kolmannen omnibussin ja totesin sen varsin tylsäksi. Tämä ykkösosa oli lukukokemuksena ehkä vielä haastavampi, koska kolmosessa oli sentään pääasiassa lyhyitä tarinoita mutta tässä oli kahlattava läpi kolme romaania ja niiden päälle vielä jokunen lyhyt ja keskipitkä tarina. Nimikkoromaani oli paitsi tylsä myös lähinnä hölmö ennemmin kuin kauhistuttava. Charles Dexter Wardin tapauksessa oli hetkensä, ja kellariotusten löytyminen onnistui jopa hieman raottamaan kauhun verhoa, mutta kokonaisuutena tarina oli niin ikään puuduttava. Kaikkein unettavin rimanalitus oli kuitenkin unimaailmaan sijoittuva Dream-Quest of Unknown Kadath, ja sen kohdalla jo ihan vakavissani harkitsin, että kirja saa jäädä kesken, mutta sinnittelin loppuun koska perkeitä ei lintsata. Nyt kun kaksi kolmesta Lovecraft-omnibussista on luettu voin jo melko vakuuttuneena sanoa, että okei, Lovecraftilla on ideansa ja oikeissa käsissä tästä mytoksesta voi saada suht paljonkin irti, mutta Lovecraftin itsensä käsissä se menee lähinnä hukkaan ja suurinta kauhua lukijalle edustaa kirjan alussa syntyvä odotus siitä, että kirja pitäisi jotenkin jaksaa lukea loppuun.

4. Lue peräkkäin kymmenen kirjaa samalta kirjailijalta — Terry Pratchett, kymmenen Kiekkomaailma-sarjan osaa

The Light Fantastic

⭐⭐⭐ Sarjan toisessa osassa suuri tähti lähestyy ja uhkaa kärventää koko maailman, joten antisankarimme päätyvät tahtomattaankin pelastamaan maailmaa, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä luulevat siinä onnistuneensakin.

Equal Rites

⭐⭐⭐ Tällä kertaa Kiekkomaailmassa käy niin, että kun kahdeksannen pojan kahdeksannesta pojasta piti tulla velho, niin ähäs kun kahdeksannelle pojalle sattuikin kahdeksanneksi syntymään tyttö ja asia huomattiin vasta kun velhonvalmiudet oli jo siirretty eteenpäin. Sitten seurataan runsaat parisataa sivua sitä, kuinka kaikkien aikojen ensimmäinen naisvelho raivaa tiensä kaikkien aikojen ensimmäiseksi naisvelhoksi — eikä suinkaan ilman kipakan muorin apua. Sarjan kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna tässä kolmannessa kirjassa on yllättävän paljon vähemmän irtovitsejä ja sanaleikkejä ja ihan kokonainen yhtenäinen juoni, jos kohta perinteinen sukupuolten tasa-arvo työelämässä ei maailman yllättävin aihe enää tänäpänä olekaan.

Mort

⭐⭐ Kuolema hankkii oppipojan kuolevaisten maailmasta. Alkuhämmennyksen jälkeen oppipoika saa hommasta jujun ja alkaa vähitellen hivuttautua mestarinsa asemaan, mikä ei tuotakaan vaikeuksia, koska Kuolema itse on kyllästynyt työhönsä ja etsii sekä huvituksia että alanvaihtoa kuolevaisten maailmasta. Tällä kertaa oli melkoista struggelitavaraa, erityisesti tosimaailmastamme lainattujen kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori aiheutti lähinnä myötähäpeää.

Sourcery

⭐⭐⭐ Ylivoimaisen voimakas velho ryhtyy diktaattoriksi, ja syttyy maailmanloppua kohti vievä magiasota. Kun sota pyörii taustalla, seurataan kirjan varsinaisia tapahtumia eli lopputtoman monia iskuja munille ja vielä loputtomamman monia seksi- ja selibaattivitsejä, joiden jokaisen jippona on se, että itse asiaa ei mainita sanallakaan. Jos edellisessä osassa häiritsi kulttuurierojen ympärille rakentuva huumori, niin tässä on isketty britti-imperialistinen toiseuttava orientalismi vieläkin isommalle vaihteelle. Mutta kokonaisuudessaan kerrontaa oli nyt hiukan helpompi seurata, joten tämä osa välttää makkelipinon.

Wyrd Sisters

⭐⭐⭐⭐ Kiekkomaailman sydämessä on pieni kuningaskunta, jossa vallananastaja murhaa kuninkaan ja kruununperijä pelastuu täpärästi noitakolmikon käsiin. Kun perijä on — yllättävänkin aikaisin — täysi-ikäinen, on totuuden hetki. Vai onko sittenkään? Sarjan ensimmäinen hyvä kirja! Tässä on oikea juoni, henkilöt tekevät muutakin kuin hölmöilevät alapääjuttujen parissa ja heitä tulee jopa sympatisoineeksi, ja huumorin kaarta rakennetaan pitkän kaavan mukaan.

Pyramids

⭐⭐⭐ Pseudoegyptin kruununprinssi lähetetään pseudolontooseen opiskelemaan palkkamurhaajaksi, kunnes tulee kutsu nousta valtaistuimelle. Sitten tapahtuu yhtä ja toista ja paitsi ajan myös paikan rakenne muuttuu. Jälleen kerran kirja, jonka lukemista varjosti tunkkaisen britti-imperialistinen orientalismi ja hiukan liian päällekäyvä seksismi. Eikä juonikaan kovin kiinnostava ollut. Ei siis yllä sarjan parhaimmistoon.

Eric

⭐ Teinihakkerivelho murtautuu korporaatiohelvetin järjestelmiin ja käyttää saavutustaan naiiviin hedonismiin, koska mihin muuhunkaan teinihakkerit pystyisivät. Sitten seuraa epämääräistä kohellusta eri puolilla maailmankaikkeutta, ja vaikka kirjassa on vain 129 sivua, sekin tuntuu tälle kohellukselle liialta. Jälleen kerran toiseuttava orientalismi johdattaa ajatukset siihen, että kirjan voisi heittää vaikka seinään. Lähtökohdasta olisi voinut saada vaikka kuinka herkullisen tarinan, mutta makkelipinoon tämä joutuu.

Moving Pictures

⭐⭐ Kiekkomaailmassa hullaannutaan aivan uudenlaisesta taikuudesta, nimittäin elokuvien taiasta. Holy Woodin nousua ja tuhoa seurataan Hollywood-klassikoita ja elokuvatrooppeja toisintamalla. Keskitason viihdettä.

Reaper Man

⭐⭐⭐ Mortissa Kuolema kyllästyi työhönsä ja tutkiskeli alanvaihtomahdollisuuksia. Reaper Manissa Kuolema taasen saa potkut ennen kuin seuraaja on valittu, ja sinä aikana kun Kuolema taistelee työpaikkansa takaisin, erääntyneen elinvoiman kertyminen maailmaan ehtii aiheuttaa kaaosta eli synnyttää — ostoskeskuksen? Kirjan kaksi eri tarinalinjaa eivät tuntuneet sitten lainkaan pelaavan yhteen ja toiminnan huippukohta oli sellaista kaaosta että se oli ohi ennen kuin ehdin edes huomata että mitään ratkaisevaa oli tehty. Kuoleman tarinalle voisin antaa neljä tähteä, mutta ostoskeskustarina saisi tyytyä kahteen.

Witches Abroad

⭐⭐⭐⭐ Paha haltiakummi pitää kaukaista valtakuntaa lumoissaan. Hyvä haltiakummi, joka sattuu olemaan Granny Weatherwaxin ystävä, lähtee korjaamaan asioita, koska tarina niin vaatii, mutta eipä hän pääse lähtemään ilman noitakolmikon kahta muuta osapuolta. Matkalla paitsi irvaillaan angloturistien toilailuille maailmalla myös revitään rikki perinteinen satu jos toinenkin. Juoni on vähän siinä ja siinä, mutta tässä oli sarjan tähän mennessä parhaat irtovitsit, jotka pelastavat paljon.

5. Todella pahanhajuinen tai tahrainen kirja — Valdemar Langlet: Vallankumousliike Venäjällä

⭐⭐⭐ Tämä on sekä todella pahanhajuinen että tahrainen kirja, ja kaupan päälle vielä todella repaleinen. Journalistinen yhteenveto vuoden 1905 kumouksellisista tapahtumista eri puolilla Venäjää. Paljon minullekin uutta kiinnostavaa tietoa, yleensä tämä vuoden 1905 vallankumous kuitataan aika ylimalkaisesti tai siitä kerrotaan vuoden 1917 vallankumousta vasten peilaten, mutta tämä vuonna 1906 ilmestynyt kirja kertoo tapahtumista tuoreeltaan. Kirjoittaja on ymmärtääkseni oikeistoliberaali, jotka hekin toki olivat Venäjän oloissa tuolloin vallankumouksellisia, mutta ääneen pääsevät varsin laajasti myös sosialistit. Lisäbonusta hauskan vanhahtavasta suomennoksesta. Harmillisesti kirjasta on ties missä historian vaiheessa hävinnyt 22 sivua, joten minulle ei ihan valjennut, mistä kapina panssarilaiva Potemkinilla puhkesi tai millaiseksi verilöylyksi vapunpäivä Puolassa muuttui, mutta kokonaiskuva välittyi silti ihan kivasti. Kirja on muuten päätynyt minulle muutaman kanttori Kilpirannan jäämistöstä, mutta ei minulla mitään käsitystä siitä ole, miksi kanttorilla oli tällainen kirja hyllyssään. Maailmaa tämä nuhjuinen nide on kyllä epäilemättä nähnyt.

6. Kaverin kirjoittama tai kääntämä kirja, jota et kehtaa moittia, vaikka se olisi kuinka huono tai laaduton — Mariette  Lindstein: Ehdoton valta

⭐⭐⭐ Tämä on kaverin kääntämä trilleri kulttiin ajautuvasta nuoresta naisesta, kulttijohtajan itsekeskeisestä sadismista ja kultista pakenemisesta. Tapahtumia tykitetään kovaa mutta nopealukuista tahtia, ja voi olla, etten kiinnostunut tarinasta niin paljoa, että myöhemmät osat lukisin. Käännöksessä ei tietenkään ole mitään moittimista, se on kaikkiaan niin hyvä ettei siihen kiinnitä erityistä huomiota.

7. Kirja, jonka olet ostanut tarjouksesta tai poistomyynnistä vain, koska se oli niin halpa — Cuca Canals: Itke, Alegría

⭐⭐ Kertomus kultakyyneliä itkevästä naisesta, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat julmia, väkivaltaisia ja ahneita roistoja, ja pääosin tämä oli vain hyvin inhottava kirja lukea. Ei onneksi paksu.

8. Kirja kirjailijalta, johon toista kirjailijaa verrataan mainoksessa tai takakansitekstissä — Terry Pratchett: Monstrous Regiment

⭐⭐⭐⭐⭐ Tässä vuonna 2003 ilmestyneessä romaanissa köyhä, takapajuinen ja jyrkkää uskonnollista lakia noudattava maa on jatkuvasti sotimassa naapuriensa kanssa, ja maailmanpoliisi saapuu taas paikalle turvatakseen maailmankauppaa. Hmm. Suhteellisen kritiikitön ja joviaali suhtautuminen siihen on kirjan suurimpia kauneusvirheitä, mutta noin muuten tämä on sarjan parhaimmistoa. Monet tarinat alkavat siitä, kun pojaksi pukeutunut tyttö värväytyy armeijaan, ja tässä kirjassa tämä klisee venytetään hersyvästi äärirajoilleen, ja samalla mäiskitään fragiilia maskuliinisuutta ja patriotismia vyön alle joka suunnasta. Sattumalta kirja sopii kuittaamaan perkeiden kasikohdan, koska tämän painoksen takakannessa Pratchettia verrataan Jonathan Swiftiin.

9. Keskiajalla julkaistu kirja — Beowulf

⭐⭐⭐ Sankaritarina uljaasta soturikuninkaasta, joka voittaa kaikenlaisia vihollisia ja saa lopulta surmansa samalla kun voittaa peräti lohikäärmeen, ja siitäkös häntä kunnioituksella muistetaan. Suomennos on oikein hyvä, sanasto on todella vivahteikasta muttei vaikuta väkisin väännetyltä ja säkeet soljuvat myös proosallisesti luettuna.

10. Kansakoulun lukukirja — Zacharias Topelius: Luonnonkirja ala-alkeiskoulun tarpeiksi

⭐⭐⭐ Kirja yhdistelee luonnontiedon perusasioita eläinsatuihin, mukavaan jutusteluun, värssyihin ja Jumalan luomistekojen ylistämiseen. Kirjan parasta antia lienee vanhanaikainen sanasto.

11. Yrityksen vuosikertomus — LähiTapiola Pirkanmaa: Toimintakertomus ja tilinpäätös 2019

Osuustoiminnallisuus eri yritysmuodoissa -kurssin esseetä varten tulin lukeneeksi. Noh, mitä tästä nyt sanoisi, ei tämä mitään viihdekirjallisuutta ole, mutta yllättävän helposti sujui. En osaa tähdittää.

12. Kirjailijamatrikkeli — Frantz Lennartz: Deutsche Schriftsteller des 20. Jahrhunderts im Spiegel der Kritik. Band 1

⭐⭐ Vieraskielisten kirjojen haasteeseen luettu saksankielinen kirja täytti samalla myös tämän perjekohdan. Runsaan 600 sivun aikana esiteltiin muutama sata saksalaiskirjailijaa A:sta G:hen, ja kun Saksassa ollaan ja kirja on ilmestynyt 1984, niin monet esitellyistä kirjailijoista ovat olleet joko natseja, natsien uhreja tai natseja sodassa tappaneita. Lopuista sitten puolet DDR:n kasvatteja. Jotenkin näiden kirjailijaesittelyjen tyyli oli vähän sellainen, että kaikki vaikutti joko ylimieliseltä taiteilijaegoilulta tai sitten loputtoman tylsältä. Muutaman sadan kirjailijan kokoelmasta mieleen jäi myöhempää tutustumista varten ihan vain pari, vaikka kai Saksassa nyt ihan lukukelpoisiakin kirjailijoita on ollut (kai?). Noh, kirja täytti kielihaasteen kyllä hyvin, teksti oli paikoin vaativaa mutta kokonaisuudessaan ihan lukukelpoista, ja olin yllättynyt miten sujuvasti jo luen saksaa. Yhtä kaikki jätän matrikkelin 2. ja 3. osan lukematta, ei tämä nyt kuitenkaan niin mielenkiintoinen elämys ollut.

13. Vuonna 1980–2000 julkaistu poliittinen kirja — World Commission on Environment and Development: Our Common Future

⭐⭐⭐ Osuuskunnat ja kestävä kehitys -kurssia varten piti lukea tämä YK:n kestävän kehityksen raportti vuodelta 1987, ja koska tämä löytyy myös kirjaksi julkaistuna, niin kuittaan samalla tämän perjekohdan.

Tämä on monin tavoin hyvin 80-lukulainen, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta tiukkaa asiaa tässä on. Ja monin paikoin alkaa suorastaan masentaa, kun jo 35 vuotta sitten on sanottu, että asialle jos toiselle (mm. ilmastonmuutokselle) olisi pikkuisen niinku kiire tehdä jotain, mutta edelleen vuonna 2021 vatkataan siitä, että ruvetaankos tässä nyt sitten lopulta tekemään jotain vai ei. Väkisinkin miettii, että olisiko näille asioille jo saatu tehtyäkin jotain, ellei 1990-luvulla olisi niin voimakkaasti siirretty kansainvälistä ja kansallista päätäntävaltaa hallituksilta suuryrityksille ja oligarkeille.

Enivei, en silti suosittele tätä lukukokemuksena muille kuin todellisille asianharrastajille (ja niille, joiden kurssikirjallisuuteen tämä nyt sattuu kuulumaan), koska maailma ongelmien takana on muuttunut ja monet tiedot ovat joka tapauksessa vanhentuneita — ja koska samoista asioista löytyy varmasti paljon vetävämminkin kirjoitettua ajantasaista materiaalia.

joulu31

Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti

Posted on by
Vuodenvaihteen 2020–2021 lukuraportti

Vuosi 2020 loppuu muutaman tunnin kuluttua, ja on aika vetää lukuvuoden saavutukset yhteen ja luoda silmäys vuoden 2021 lukusuunnitelmiin. Kollektiivisen kotoiluvuoden lukusaavutusten voisi olettaa olevan ylivertaisia, eivätkä ne nyt niin huonoja minulla olleetkaan — yhteensä 119 kirjaa ja hieman yli 40 000 sivua — mutta kokonaismäärä jäi minulla silti vuosia 2019 ja 2018 pienemmäksi! Ensinnäkin tähän on se yksinkertainen syy, että koronteenit sun muut rajoitukset eivät mullistaneet minun ajankäyttöäni mitenkään erityisemmin, koska olen aina ollut kotona kirja kädessä viihtyvää sorttia. Toinen huomattava syy on se, että aloin syksyllä taas opiskella yliopistossa, mikä vaikutti huomattavasti lukemiston valintaan, ja tätä myötä etenkin tieteellisten artikkelien osuus lukemistosta kasvoi. Ne eivät näy edellä esitetyissä luvuissa, joihin olen laskenut vain kirjat. Kolmas syy on se, että olen tänä vuonna käyttänyt enemmän aikaa uusien kielten opiskeluun, ja oppimateriaalin kanssa vietetty aika on poissa kirjojen vauhdikkaaseen lukemiseen käytetystä ajasta.

Perkeitä ja muita pahnanpohjimmaisia

Myös vuonna 2020 lukemista ohjasi sekä Perkeet-haaste, jonka suoritin nyt kolmatta kertaa, että vapaamuotoisempi tavoite lukea systemaattisemmin lukujonon vanhimpaan päähän roikkumaan jääneitä kirjoja. Pahnanpohjimmaisten karsiminen sujuikin kohtuullisen hyvin: vuosi sitten raportoin, että vuonna 2015 tai ennen sitä hyllyymme tulleista kaunokirjoista minulla oli lukematta vielä runsaat sata, ja nyt näitä kirjoja on jäljellä enää 52. Yleensä tällaiset jonon hännille roikkumaan jäävät kirjat ovat sellaisia, että niiden ei odota olevan kovin kiinnostavia tai vähintäänkin niiden odottaa olevan struggelitavaraa. Siihen nähden onkin yllättävää, että vuonna 2020 lukemieni kirjojen tähtijakauma on näinkin tasapainoinen ja keskiarvokin hulppeat 2,97 (joka, vaikka onkin hieman pitkän aikavälin keskiarvoani matalampi, on silti olennaisesti viimevuotista 2,8:aa korkeampi).

⭐⭐⭐⭐⭐ 7 kpl
⭐⭐⭐⭐ 25 kpl
⭐⭐⭐ 53 kpl
⭐⭐ 18 kpl
⭐ 12 kpl

Kielivalikoimassa pieniä muutoksia

Vuoden 2019 tapaan luin myös vuonna 2020 kirjoja seitsemällä eri kielellä:

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
suomeksi 53 23 76
– alkukielisiä (23) (17) (40)
– suomennettuja (30) (6) (36)
englanniksi 17 10 27
ruotsiksi 6 2 8
swahiliksi 4 0 4
hollanniksi 2 0 2
saksaksi 2 0 2
arabiaksi 1* 0 1*
yhteensä 84 35 119

Suomenkielisten kirjojen osuus nousi hieman edellisvuodesta. Kaunokirjojen määrä pysyi kutakuinkin samana, ja erityisesti lisääntyi suomenkielisten tietokirjojen lukeminen. Kaunokirjoissa painopiste kuitenkin siirtyi hieman enemmän suomennoksista alkukielisten teosten suuntaan, mikä onkin oikein ja arvollista, ja yhdessä suuremman tietokirjamäärän kanssa alkukielisten suomenkielisten kirjojen määrä nousi nyt suuremmaksi kuin suomennettujen.

Englanninkielisten kirjojen lukumäärä pysyi samana kuin vuosi sitten, mutta painopiste siirtyi nyt enemmän tietokirjoihin. Ruotsinkielisen kirjallisuuden määrä kasvoi huomattavasti sekä kappalemäärän, sivumäärän että sisällön vaativuuden suhteen. Saksaksi suoritin valtavan urakan lukemalla yhden 1600-sivuisen runokirjan. Swahilin kanssa sinnittelin lähes viime vuoden tasolle.

Hollanti ja espanja olivat vuonna 2020 lapsipuolen asemassa: hollanninkielisten kirjojen määrä romahti ja espanja jäi peräti nollille! Vuosi sitten suunnittelin, että vuonna 2020 luen enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, mutta näillä kielillä luettujen kirjojen yhteismäärä pieneni.

Ainoa uusi kieli vuonna 2020 oli arabia, joskin se on vähän siinä ja siinä, koska lukemani kirja oli kaksikielinen (ja siksi merkitty taulukkoon tähdellä, koska se on laskettu suomenkielisiinkin). Muut ns. eksoottisemmat kielet omasta kirjahyllystä jäivät vielä tänä vuonna kokeilematta. Sen sijaan vuosi sitten asettamani tavoite nostaa tietokirjojen osuutta onnistui mainiosti, ja luettujen tietokirjojen määrä lähes tuplaantui.

Vuoden parhaat lukukokemukset

Monista aiemmista vuosista poiketen vuonna 2020 onnistuin lukemaan monta todella erinomaista kirjaa. Niinpä vuoden parhaan kaunokirjan valinta on tällä kertaa poikkeuksellisen vaikea. Se voisi olla Tapani Tolosen Sokeisto, joka onnistui yllättämään ja ihastuttamaan vielä aivan loppusuoralla joulukuun puolivälissä. Tai se voisi olla Heikki Kännön Mehiläistie, joka suorastaan hersyy absurdia satiiria. Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ming-Yi Wun The Stolen Bicycle vuodelta 2015. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:

Tyyli on samaan aikaan intiimiä ja runollista, kerronta on rauhallista ja tapahtumat yllättävät yksi toisensa jälkeen, ja aina välillä luiskahdetaan maagisen realismin puolelle.

Vuoden parhaan tietokirjan valinta on helpompi: Nicky Gardnerin ja Susanne Kriesin Europe By Rail: The Definitive Guide vei junamatkoille eri puolille Eurooppaa vuonna, jolloin reilaamista ei kannattanut edes harkita. Kirjoitin siitä mm. seuraavaa:

Kirjoittamisen taustatutkimuksen tekosyyllä luin tämän matkaoppaan, jossa esitellään 52 valikoitua junareittiä eri puolilla Eurooppaa ja tarjotaan koostetusti paljon muutakin junamatkailussa hyödyllistä tietoa. Kirjoittajat kannustavat hitaaseen matkailuun, ja reitit onkin valittu pääsääntöisesti välttäen nopeimpia junia. Lukiessa tulee kova hinku päästä taas reilaamaan.

Vuoden kamalin lukukokemus

Niin ikään kamalimman kokemuksen valinta on tällä kertaa vaikea, sillä myös yhden tähden kirjoja tulin lukeneeksi ikävän monta. Se voisi olla jokin perkeistä, mutta on ehkä vähän epäreilua valita perje, kun kerran niihin ryhtyessään jo tietää tarttuneensa paskaan. Tai se voisi olla ainoa vuonna 2020 kesken jättämäni kirja, mutta toisaalta ei sekään nyt kuvottavan vastenmielinen ollut, ainoastaan äärimmäisen tylsä, ja sen sentään äkkäsin jättää kesken ennen suuremman tuskan syntymistä. Ja näin tämän esikarsinnan jälkeen valinta kohdistuu Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin vuodelta 2016. Arvosteluni siitä oli lyhyen ytimekäs:

Äntligen tog det slut! Helt ointressanta människor i helt stereotypiska situationer.

Suunnitelmia vuodelle 2021

Menneet on menneitä, suunnataanpa sitten katse tulevaan.

  • Myös vuodelle 2021 olen laatinut Perkeet-lukuhaasteen, ja minähän totta vie aion sen suorittaa, vaikka se muuttuukin vuosi vuodelta sadistisemmaksi.
  • Muiden kielten kuin suomen ja englannin asema on edelleen lukulistallani retuperällä. Niinpä aion joka kuukausi aloittaa (ja toivon mukaan myös lopettaa) kirjan jollakin sellaisella kielellä, jota en ole vuoden aikana vielä aiemmin lukenut. Suomi ja englanti rajataan tämän haasteen ulkopuolelle, eli jos tähän pystyn, tulen vuoden 2021 aikana lukeneeksi kirjoja vähintään 14 eri kielellä. Tietenkin monilla näistä kielistä olisi suotavaa lukea useampikin kuin yksi kirja, mutta katsotaan miten paljon ehdin. Parhaassa tapauksessa nämä muut kielet syövät englanninkielisten kirjojen osuutta.
  • Jatkan edelleen lukujonon vanhimpien kirjojen lukemista. Struggelitavaraa siis tiedossa, mutta jos hyvin käy, vuoden 2021 lopussa olen onnistunut siirtämään lukujonon hännän vuoteen 2017.
  • Opiskelu jatkuu, joten luen tietenkin myös paljon kurssi- ja lähdekirjallisuutta, etenkin kielitiedettä.

Eipä siis muuta kuin nenä kiinni kirjaan!

joulu31

Yhteenveto lukuvuodesta 2019

Posted on by
Yhteenveto lukuvuodesta 2019

Vuoden 2019 kirjat alkaa olla luettu, joskin lukeminen jatkuu aivan viimeiselle tunnille asti ja yhden keskeneräisistä saan kyllä vielä tälle vuodelle kirjattua. Niinpä lasken kyseisen opuksen mukaan tilastoihin. Ja kuten vuosi sitten arvelin, tänä vuonna tuli luettua vähemmän kuin viime vuonna. Mutta ei tulos silti ole suinkaan heikko: vuonna 2019 luin toiseksi eniten koskaan yhden vuoden aikana, 113 kirjaa ja 43 000 sivua. (Luvussa ei ole mukana kahta keskeneräistä kirjaa, jotka ovat sellaisia ikuisuusprojekteja, että menee pitkälle ensi vuoteen ennen kuin saan ne tilastoitua. Niistä luin tämän vuoden puolella noin 750 sivua.)

Perkeet ja tiiliskivet suoritettu

Vuonna 2019 suoritin kaksi omaa lukuhaastetta eli perkeet ja tiiliskivet. Etenkin tiiliskivihaaste leimasi tätä lukuvuotta, sillä lähes puolet vuoden aikana luetuista sivuista on peräisin runsaasta kahdestakymmenestä yli 700-sivuisesta kirjasta. Monet tiiliskivistä olivat melkoista struggelitavaraa, eikä vuosi muutenkaan ollut mitään huipputeosten juhlaa. Keskimääräinen tähtiarvosana vuonna 2019 lukemilleni kirjoille oli vaatimattomat 2,8. Kaikkiaan vuoden 2019 tähdet jakautuivat seuraavasti:

⭐⭐⭐⭐⭐ 2 kpl
⭐⭐⭐⭐ 22 kpl
⭐⭐⭐ 39 kpl
⭐⭐ 37 kpl
⭐ 7 kpl

Sen kummempaa määrällistä lukutavoitetta minulla ei tälle vuodelle ollut, vaan lueskelin vanhasta tottumuksesta aina kun siltä tuntui eli tämän tästä päivän mittaan. Oman jännän lisänsä vuoden lukutottumuksiin toivat alkuvuonna aloitetut Tyhjän arkin retkikunnan lukubileet, joita taisimme järjestää noin kerran kuussa, joskus useamminkin. Lukubileet ovat muuten erinomainen tapa kahlata niitä kaikkein puuduttavimpia tiiliskiviä eteenpäin, koska bileiden aikana ei ole suotavaa häiritä muiden lukurauhaa eli ei siinä oikein ole muuta tekemistä kuin vain puskea sivuja. Mutta eivät lukubileet sentään mitään tuskaa ole, sillä kyllä niissä tulee hyviäkin kirjoja luettua!

Kirjoja seitsemällä kielellä

Tämän vuoden perkeissä yhtenä haastekohtana oli lukea kirja jollakin uudella kielellä. Tulin panneeksi paremmaksi ja luin peräti kahdella sellaisella kielellä, jolla en ole aiemmin kirjoja lukenut. Tarkemmin eriteltynä vuoden 2019 kirjat jakautuvat seuraavasti:

kaunokirjoja tietokirjoja yhteensä
suomeksi 50 14 64
– alkukielisiä (12) (13) (25)
– suomennettuja (38) (1) (39)
englanniksi 22 5 27
hollanniksi 9 0 9
swahiliksi 5 0 5
espanjaksi 4 0 4
ruotsiksi 3 0 3
saksaksi 1 0 1
yhteensä 94 19 113

Viime vuoden tapaan lukutilastoja dominoivat suomenkieliset kaunokirjat, mutta tänä vuonna tuli luettua poikkeuksellisen paljon suomennettuja kirjoja. Sekä tietokirjojen määrä että osuus kasvoi jonkin verran — noin puolet tietokirjoista muuten käsitteli viittomakieliä. Suomi kuitenkin antoi tilaa muille kielille. Englanninkielisten kirjojen osuus kasvoi jonkin verran (ennen kaikkea tiiliskivihaasteen vuoksi). Toisaalta myös kaikkien muiden kielten osuus kasvoi, ja hollantia lukuun ottamatta kasvoi myös kaikkien muiden kielten kappalemäärä. Uusia kielitulokkaita listalla ovat swahili ja saksa. Ruotsinkielisten kirjojen osuus jäi tänäkin vuonna hämmentävän pieneksi, semminkin kun kaikki kolme olivat läsyjä.

Vuoden parhaat lukukokemukset

Koska viiden tähden kirjoja tuli tänä vuonna luettua vain kaksi, ei ole vaikea valita vuoden parhaita kirjoja. Ja lukuvuosi oli todellakin niin heikko, että vuoden paras kaunokirja löytyi 1930-luvulta: John Steinbeckin Vihan hedelmät, josta kirjoitin mm. seuraavasti:

Tämä teki tosi ison vaikutuksen. Tiesin, että kirja on klassikko ja että mistä se suurin piirtein kertoo. Mutta yllätys oli, miten kapitalisminvastainen ja luokkatietoinen tämä on. Tässä peräti esitellään työläisten itseorganisoimaa asuinyhteisöä, jossa järjestystäkin pidetään itse eikä poliiseja edes päästetä sisään, eli sellaista, mitä voitaisiin luonnehtia vaikka anarkokommunismiksi.

Vuoden paras tietokirja taasen on Jeremy Danielin kirjoittama lapsille suunnattu urheilijaelämäkerta Caster Semenya: Road to Glory, josta kirjoitin mm. seuraavasti:

Ja totisesti, enpä olisi uskonut näin liikuttuvani urheilukirjan parissa. Urheilijoiden vartalot noin ylipäätään ovat jatkuvan julkisen arvostelun kohteena, mutta Semenyan keho on ollut oikein erityissyynissä jo vuosikymmenen, eikä syyni ole ollut mitenkään myönteistä. Ihan vihaksi pistää lukea siitä, mitä kaikkea Semenya on joutunut kestämään. Mutta hän on kestänyt, ja hän on näyttänyt arvostelijoilleen. Kaikesta misogyniasta huolimatta hän voitti olympiakultaa, ja kirjan lopussa pääsemme vielä juhlimaan 26-vuotiaan Casterin ja hänen jo teininä kohtaaman vaimonsa Violetin häitä.

Vuoden kamalin lukukokemus

Yhden tähden kirjoja vuoteen sen sijaan mahtui ihan liiaksi asti, ja jokainen niistä ansaitsisi paikkansa vuoden kamalimpana. Mutta kamalista kamalin on kuitenkin selvästi Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat, joka jäi vuoden ainoaksi kirjaksi, jota en yksinkertaisesti saanut luettua loppuun. Kirjoitin tästä laatuopuksesta seuraavasti:

Ei, nyt ei vaan pygee. Jätin kesken sivulla 319. Harvoin tulee vastaan näin umpitylsää ja puuduttavaa kirjaa. Ei tarvitse kuin pari lausetta lukea, niin silmät luppasee. Ajatuskin loppujen 666 sivun lukemisesta tuntuu ihan vihoviimeiseltä rangaistukselta.

Vuoden 2020 lukusuunnitelmia

Koska huomasin hyväksi olla asettamatta määrällisiä lukutavoitteita, en aseta sellaisia ensi vuodellekaan. Luen kun jaksan ja siltä tuntuu, sillä minä totisesti jaksan ja siltä totisesti tuntuu ihan riittävän usein muutenkin. Kirjojen valintaa ohjannevat kuitenkin ainakin seuraavat seikat:

  • Perkeet on ilman muuta suoritettava ensi vuonnakin, sillä enhän minä tohdi kiusata muita ihmisiä julkaisemalla sellaista kamalaa lukuhaastetta, jonka aion itse jättää suorittamatta.
  • Aloitin jo tänä vuonna kaunokirjahyllyssä pisimpään lojuneiden kirjojen luku-urakan. Vuonna 2020 keskeisessä asemassa ovatkin kirjat, jotka ovat saapuneet hyllyymme vuonna 2015 tai sitä ennen. Näitä on jäljellä vielä lähes sata.
  • Ns. eksoottisempien kielten osuutta kirjavalinnoissa voisi kasvattaa vielä lisää. Voisin lukea enemmän ruotsiksi, hollanniksi, saksaksi ja espanjaksi, ja voisin ottaa mukaan jokusen uudenkin kielen. Sellaisia, jotka nykyisen kielitaidon pohjalta ovat helpohkoja saavutuksia, kuten esimerkiksi norja, viro, romania tai portugali.
  • Viime vuosina on tullut hankittua tietokirjahyllyyn kaikkea kiinnostavaa, mutta tietokirjat ovat tupanneet jäädä lukujonon hännille. Pitää ryhdistäytyä ja lukea näitä tietokirjoja ennen kuin tyyten unohdan, miksi ylipäätään kiinnostuin niistä.

Siinähän noita ohjaavia seikkoja onkin ihan riittämiin. Tuskin kaikkia näitä tavoitteita saa yhdessä vuodessa täytettyä, mutta katsotaan mitä tapahtuu.

syys20

Suomalainen viittomakieli aloittelijalta aloittelijoille

Posted on by
Suomalainen viittomakieli aloittelijalta aloittelijoille

Aloitin vastikään viittomakielen alkeiskurssin Tampereen seudun työväenopistolla. Viittomakielen opiskelu kiinnostaa nyt muitakin, ja kurssille eivät mahtuneet kaikki halukkaat. Myös jotkut ystävistäni ovat kiinnostuneista viittomakielistä. Sain siis päähäni, että kertaanpa tunneilla opittua kuvaamalla viittomakielen alkeisvideoita. Tässä ensimmäinen osa. Lisää tulee, kunhan oppitunteja on taas ollut ja on uutta opeteltavaa.

En tosiaan ole mikään viittomakielen huippuosaaja itse, joten videolla on varmasti virheellistäkin tietoa. Mutta en toisaalta ihan pystymetsästäkään ole tähän ruvennut. Olen opiskellut hollantilaista viittomakieltä runsaan vuoden (ja yritän näissä videoissa olla esittelemättä sellaista hollantilaista sanastoa, jota suomalaisessa viittomakielessä ei ole), ja noin muutenhan olen koulutukseltani kielitieteilijä ja opiskellut toistakymmentä kieltä. Tiedän siis sentään jotain siitä, mitä puhun. Mutta siitä huolimatta on ihan hyvä ajatus tarkistaa videolla esitetyt tiedot jostain muustakin lähteestä eikä uskoa minua ihan sokeasti.

kesä30

Haja-ajatuksia Batarajoen rannalta

Posted on by
Haja-ajatuksia Batarajoen rannalta

Eräs tarkkaavainen lukija kertoi joutuneensa miettimään oikeinkirjoitussääntöjä luettuaan Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista joen nimen muodossa ”Batara-joki”. Kiitos tarkkaavaisen lukijan huomasin tosiaan tehneeni tässä oikeakielisyysvirheen! (Ja totta kai mieltäni lämmittää se, että oikeakielisyyttäni pidetään yleisesti niin hyvänä — vaikken ole pyrkinyt puritanistin mainetta edes luomaan — että lukija alkaa kyseenalaistaa omaa tietämystään myös tapauksissa, joissa lukija on oikeassa ja minä väärässä.)

Kuten Kielikello kertoo, oikea muoto on Batarajoki. Oikeastaan joen nimi on yksinkertaisesti Batara, mutta koska kyseessä on kuvitteellinen maantieteellinen paikka, katsoin etenkin romaanin alkupuolella tähdelliseksi lisätä sanaan määriteosan, joka kertoo kyseessä olevan joen, jotta lukijan ei tarvitsisi aiheettomasti miettiä, mistä on kyse. Ja tässä tein valitettavan kielivirheen ja käytin yhdysmerkkiä.

Olen syvästi pahoillani tästä kömmähdyksestä, joka lienee päätynyt myös pariin Bataranamiin sijoittuvaan ja jo julkaistuun novelliin. Jatkossa (muun muassa syksyllä ilmestyvän toisen romaanin Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia kohdalla) lupaan olla Batarajoen oikeinkirjoituksen suhteen huolellisempi!

touko1

Niviaq Korneliussen: Crimson

Posted on by
Niviaq Korneliussen: Crimson

⭐⭐⭐ Grönlantilaista kväärikirjallisuutta, miten ihastuttavan kuriöösiä! ajattelin joskus viime vuonna, kun luin tästä kirjasta arvostelun ja lisäsin lukulistalleni. Ja laaja seksuaalisuuksien ja sukupuolisuuksien kirjo näin lyhyeen kirjaan onkin saatu sopimaan, eikä edes yhtään teennäisesti. Siitä ehdottomasti plussaa! Kirja on varsinaisesti kertomus nuorten aikuisten itsensä etsimisestä ja löytämisestä, ihmissuhteissa luovimisesta ja lapsuudentraumojen käsittelystä. Varmasti hiukan minua nuorempi ja aktiivisessa rakastumisvaiheessa oleva lukija ihastuu sisältöön minua enemmän.

Mutta sitten niitä miinuksia, joista suurin on kerrontatekniikka. Kirjan tapahtumat keskittyvät hyvin lyhyeen aikaan, pääsääntöisesti kaksiin bileisiin ja niitä ympäröiviin päiviin sekä hiukan haaroen siitä eteen- ja taaksepäin, mutta monet tapahtumista kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta. Näkökulmahenkilöitä on peräti viisi, mikä näin ohuessa kirjassa on tosi paljon, ja tämän runsaan kertojakavalkaadin ja kirjan ohuuden vuoksi henkilöihin ei koskaan päästä kovin syvälle. Sanoinko jo, että kirja on aika lyhyt? No niin.

Toinen lukijaa vieraannuttava seikka on kieli. Kirja on alun perin kirjoitettu grönlanniksi ja kirjailija on itse kääntänyt sen tanskaksi. Englanninnoksen (jonka minä luin) on kääntänyt joku muu, mutta en kirjasta löytänyt tietoa, onko se käännetty grönlannista vai tanskasta. Joka tapauksessa kirja on melkoista rallienglantia, siis muodollisesti ihan hyvää, mutta sanavalinnat ovat monin paikoin vähän outoja ja kieli on kaikkinensa hyvin epäenglantilaista. Mietin toisaalta sitäkin, että ehkä grönlantilainen kielenkäyttö sitten on vain samalla tavalla niukkaa kuin suomalainen ja tämä niukkuus on pyritty säilyttämään englanninnoksessa, eli että rallienglantius olisi jätetty tyyliksi tarkoituksella. Joka tapauksessa vaikutti siltä kuin olisin lukenut ei-äidinkielisen kirjoittamaa englantia.