Kolme päivää Berliinissä takana, kolme vielä edessä, on siis väliraportin aika. Ihan ensiksi on sanottava, että hotellin sijainnin valinnassa kannattaa olla tarkkana. Juu, katsoin silloin huonetta varatessani, että tämähän on ihan käypänen hotelli, lähellä Alexanderplatzia ja tasoonsa nähden kohtuullisen hintainen. Ei siinä, hotelli an sich on hyvä ja huone erittäin tilava (saimme käyttöömme invalidihuoneen, jonka oleellisin ero tavallisiin huoneisiin taitaa olla se, että tässä on tuplaten lattiatilaa, jotta mahtuu pyörätuolilla ympäriinsä, joten ahdasta ei tosiaankaan ole), ja Alexanderplatzs on oikeasti ihan muutaman korttelin päässä. Mutta kun ne muutamat korttelit ovat sattumoisin koko Berliinin pompööseimmät derkkukorttelit, joissa ei monen sadan metrin matkalla oikeasti ole mitään mielenkiintoista (pääosin aidan ja puutarhan ympäröimiä asuintaloja ja hylättyjä virastoja) ja paraatikadut ovat sata metriä leveitä ja lähes mahdottomia ylittää jalan. Aina jonnekin päästäkseen pitää ensin kävellä 10–15 minuuttia tyhjää. Noh, jos joskus toiste käymme Berliinissä, osaamme tarkastella hotellin sijaintia tästäkin näkökulmasta.
Matkapäivän (ks. ensimmäinen turistikuva) asuun kuuluivat ne jo pari kertaa aiemmin esittelemäni El Naturalistan lehtisandaalit, kirpputorilta jokunen vuosi sitten löytynyt, mitä ilmeisimmin jonkun itse tekemä vihreäsävyinen ja kukka- ym. kuvioinen ohut kesähame, jossa joskus on ollut vekkejäkin mutta joka nyt on painunut täysin sileäksi, sekä pussihihainen röyhelöpaita, jonka löysin keväällä Kaunottaresta ja Kulkurista. Kovasti tuuli eikä lämpötilakaan tuntunut ihan mittarilukeman tasoiselta, mutta kesällä ei palella ohuissa vaatteissa ja sillä hyvä!
Toisena päivänä turistikiertelimme DDR-museossa ja ruumismaailmassa eli Körperweltenissä. Mutta niitä ennen tapasimme kuitenkin aamukahvin merkeissä Berliinissä asuvan suuren jäätelöprofeetan ja oopperasäveltäjän Miika Hyytiäisen. Jo yksinomaan tätä tapaamista varten kannatti raahata mukaan Irregular Choicen jätskikengät. Kaunokaiset eivät jääneet Miikalta huomaamatta — näyttävät kuulemma luonnossa vieläkin paremmalta kuin kuvissa! — eikä häntä sitten kahta kertaa tarvinnut houkutella yhteiskuvaan. Taustalle osui vieläpä Berliinin tuomiokirkko, joten puitteet spontaaniin pin up -kuvaan olivat kohdallaan. Ja tuo sininen pallomekko on tosiaan yksi monista Indiskan mekoistani.
Miika muuten suositteli, että Berliinissä kannattaa rohkeasti kokeilla eksoottisia jäätelömakuja, joita täkäläisistä jäätelöbaareista aina kesäisin löytyy. Valitettavasti sunnuntaisella päiväkävelyllämme ei osunut kohdalle yhtään käypäistä jäätelökojua, joten vielä toistaiseksi on jäätelömaut testaamatta. Ehkä kuitenkin huomenna voisi olla jätskin aika, raportoin sitten, että millaista eksoottista sörsseliä tuli maistettua.
Niin tosiaan, pin up -session jälkeen kävimme derkkumuseossa, ja sieltä päästyämme yhytimme odottamatta yhden oppi-isistäni ja mestareistani Karl Marxin yhdessä kollegansa Friedrich Engelsin kanssa. Pitihän sitä parta-Kallea sitten vähän paijailla, kun tilaisuus tarjoutui. Hän ei nimittäin ole koskaan edes käynyt Tampereella, toisin kuin johdannaisensa V. I. Lenin.
Tänään sitten karkasimme toviksi derkkulan tunkkaisuudesta Kurfürsterdammin ylenpalttisuuden ääreen. Matkalle osui toki jokunen kenkäkauppakin. Itse asiassa aika montakin. Shoe City -ketjulla on täällä useampikin myymälä, ja niissä on esillä muun muassa jokunen Laura Vitan poponenkin. Sellainen toki ilahduttaa, kunnes huomaa, että ne samat pari kolme mallia ovat kuitenkin aina esillä, ja yhtä niistä minulla on jo omassa kenkähyllyssä kotona.
KaDeWen kulmilta löytyi myös Leiser, jonka hyllyssä oli Laura Vitan ja muutaman muun kiehtovan värikkään kenkämerkin lisäksi myös yllättäviä uusia tuttavuuksia, kuten italialainen Charme kirja- ym. kenkineen. Pitääkin tutustua merkkiin paremmin paremmalla ajalla. Leiseristä löytyi myös valikoima prameita kenkälusikoita.
Mutta eivät šoppailumatkamme pelkkää kenkäkauppojen kiertelyä ole. Etenkin kotilibristini haikailee aina kovasti hyvien kirjakauppojen perään. Sellaisia ei valitettavasti nykyään löydä ihan joka kulmalta. Tänään olimme kuitenkin onnekkaita. Olin nimittäin etukäteen (hotellin maksuttoman nettiyhteyden turvin) katsellut, että Ku’Dammilta pohjoiseen on kauppakeskus, jossa on useitakin kenkäkauppoja. Paikan päällä sitten mietin, että mikähän katu se oli, josta piti kääntyä, mutta en kuitenkaan sortunut tarkistamaan asiaa mobiilidatan avulla (sehän olisi maksanut, herranen aika sentään! Maassa maan tavalla). Niinpä arvelin, että tämä se katu sitten on, ja ohjasin meidät sinne. No, jonkin aikaa kuljettuamme olin varma, että katu oli väärä. 
Päädyimme kuitenkin antikvaarisen kirjakaupan kohdalle, joten poikkesimme siellä. Kysyin myyjältä haparoivalla saksantaidollani, onko heillä englanninkielisiä kirjoja. Valitettavasti niitä oli perin vähän. Myyjä kuitenkin suositteli saman kadun varressa olevaa uusien kirjojen kauppaa, jossa on kokonainen huone englanninkielisiä kirjoja. Siispä suuntasimme sinne. Kotilibristini nappasi sieltä mukaansa yhden Haruki Murakamin englanninkielisen kirjan. Minun silmiini osui nide, jonka parille tuhannelle sivulle on koottu kaikki Bertolt Brechtin runot. Juuri sellainen hyllystämme puuttuikin, vaan ei puutu enää! (Niin ja sitä etsimääni kauppakeskusta emme koskaan yhyttäneet, kun jo iski väsy ja palasimme hotelliin virkistäytymään.)
Illan päätteeksi pistäydyimme vielä niin perisaksalaisessa turistikohteessa ettei tosikaan. Loxx am Alex Miniatur Welten on aivan mielettömän kokoinen pienoisrautatien ympärille rakennettu pienoismaailma, jossa on mallinnettu ennen kaikkea Berliinin katuja, taloja ja maamerkkejä mutta myös muuta saksalaista miljöötä. Monennäköiset saksalaisten esikuviensa mukaiset junat suhailevat ympäriinsä sinne tänne risteilevällä valtavalla rataverkolla, kaduilla ajelee busseja ja kuorma-autoja, ja talojen pihoilla, puistoissa ja kaduilla on pysäytyskuvia jos jonkinnäköisistä hassuista sattumuksista. Pieniä oivalluksia on maisemassa niin paljon, ettei niitä kaikkia voi mitenkään kerralla huomata, ja kyllä täytyy sanoa, että valtava kokonaisuus sai haltioitumaan ja ihastumaan hyvin monella tavalla. Päivän asusta muuten sen verran, että ohut kesähame tuli ostettua Indiskasta juuri ennen matkaa ja se on nyt ensimmäistä kertaa käytössä, jakku taas on hankittu alkukeväällä kirpputori Tarinasta.
Nyt loppuilta meneekin rentoutuessa suklaan ja suodattamattoman omenamehun kanssa. Huomenillalla ohjelmassa on matkan kohokohta eli Princess Chelsean konsertti. Siitä ja muusta lisää matkaraporttini jälkimmäisessä osassa.
Kesäkuussa avatun museo Milavidan ensimmäisenä vaihtuvana näyttelynä on Unelmien askeleet — Salvatore Ferragamo 1898–1960, ja olisi ilman muuta olettanut minun ryntäävän näyttelyyn ensimmäisten joukossa. Maltoin kuitenkin odottaa mainion seurueen kokoonsaamista, ja vihdoin tämän päivän kohdalle oli kalentereihimme isketty kengänmuotoinen leima: Milavidan lattioilla kopisivat minun kenkieni lisäksi myös Anni Nupposen, Salla Simukan, J.S. Meresmaan ja Magdalena Hain kengät (valitettavasti kamerani tarkensi kenkiin ja kasvojen korkeudelta kuva on vähän sumea), ja salit täyttyivät huokailusta.
Mutta entäs ne Ferragamon kengät sitten? Ai että, vitriini toisensa perään eri materiaaleista valmistettuja, toinen toistaan ihastuttavampia muotojen, värien ja kuviointien yhdistelmiä. Kaikista oli tietenkin aivan pakko ottaa kuvia, mutta kyllähän tällaisen herkkutiskin äärellä kamerankin linssi huurustuu, joten on parempi, että julkaisen vain pari maistiaispalaa. Katsokaa nyt vaikka noita vasemmalla olevia labyrintti- ja pallokuvioisia namusia. Tai seuraavan kuvan ilmavia kukkaiskenkiä. Aijai! Luulenpa käyväni katsomassa tämän näyttelyn vielä ainakin toiseen kertaan.
Vitriineissä lepäävien kaunokaisten lisäksi näyttelyssä on nähtävänä 25 minuutin mittainen lyhytelokuva, joka ehdottomasti kannattaa katsoa. En nyt spoilaa hirveästi, jottei haltioitumisen nautinto mene, mutta kyseessä on siis fantasian keinoin esitetty tarina Salvatore Ferragamon kutsumuksen löytämisestä ja uran alusta. Kyllä, sain siitä kauneudesta kylmiä väreitä.
Ja kun nyt kerran kyseessä oli kovasti odotettu kenkäretki kaupungin uusimpaan ja tyylikkäimpään museoon, niin puinpa itsekin jalkaani sellaiset kengät, joita tässä blogissa ei ole vielä aiemmin tullut esiteltyä. Tässä Magdalena Hain ottamassa ei-sitten-niin-yhtään-lavastetussa-poseerauskuvassa ihailen Ferragamon ”näkymättömiä sandaaleita”, joiden näkymättömyys perustuu jalkapöydän päällä kulkeviin nailonlankoihin. Omissa jaloissani on mustat, hopeanvärikoristetut Miss L Firet. Siinäpä muuten merkki, jonka vanhaa Hollywood-glamouria tavoittelevat kengät ovat toinen toistaan upeampia. Vanhaan glamouriin sopii hyvin tämä ilmava Hobbsin pellavahame, ja valkoinen röyhelöpaita on Seppälästä. Päässä minulla on viikko sitten Suvi-Vintagesta löytämäni itäsaksalainen rahastajanlakki (kokardi ei valitettavasti näy, mutta kyllä tästäkin vielä aikojen saatossa lisää kuvia tulee), joka tuo asuun sopivasti tunnelmaa keventävää särmää.
Milavida tosiaan on kaupungin tyylikkäin museo. Pysyvä näyttely esittelee von Nottbeckien elämää, ja tilat on pieteetillä entisöity ja rakennettu esittelemään yläluokkaista elämänmenoa 1800-luvun Suomessa. En liene yksin ajatuksineni, jos haen museosta sisustusvinkkejä omaankin kotiini. Siksipä tämäkin näyttely kestää useamman käyntikerran.
