Mikä se nimi olikaan?

Mikä se nimi olikaan?

Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen vuodelle 2017: luen 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en (ilman lähteiden apua) osaa lausua. Haaste on oiva tapa saada itsensä lukemaan enemmän länsimaiden ulkopuolelta tulevaa kirjallisuutta, sillä suurimmaksi osaksi länsimaisten nimien lausuminen ei minulle kielitieteilijänä ole mikään ongelma. Toisaalta yksi haasteen haastavimmista osista onkin ollut löytää ehtoihin sopivia kirjoja — kielitieteilijänä minulla on melko hyvä käsitys jos jonkinkielisten nimien lausumisesta, joten suurin osa esimerkiksi Suomessa julkaistuista kirjoista on haasteeseen kelpaamattomia. Lisäksi on vaikea varta vasten etsiä sellaista, mitä ei osaa nimetä, joten haasteeseen sopivien kirjojen löytäminen on ollut melkoista sattuman kauppaa. Ennen tätä päivää olin lukenut vasta yhden haasteeseen sopivan kirjan, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelman Huominen on liian kaukana. Ja vuodesta on sentään kohta kolmannes kulunut, johan tässä on syytä kiristää tahtia!

Nyt tahti sitten kiristyy. Paikallinen pääkirjasto suljetaan vapun jälkeen remontin vuoksi heinäkuun loppupuolelle asti, ja kirjoille saa nyt kerralla kolmen kuukauden laina-ajan. Niinpä kävin hamstraamassa kerralla haasteesta vielä puuttuvat 16 kirjaa. Toimin yksinkertaisella tavalla: aloitin kaunokirjahyllyn A:sta ja kävin hyllyjä läpi järjestyksessä ja poimin kirjat, joiden kirjoittajan nimen lausumistavasta en ole varma. Kesän lukulistalla ovat näin ollen seuraavat kirjat:

  • Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Baskikirjailijan nimi on ehkä litteroitu espanjalaisittain, tai sitten baskiksi, enkä tunne baskin äänne- ja kirjainjärjestelmiä. Pelaan varman päälle enkä kuvittele osaavani lausua tätä.
  • Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. Takakannen mukaan kirjan päähenkilö on syntynyt Iranissa. On siis mahdollista, että Ruotsissa asuvan kirjailijan nimi on farsia, mutta voi se olla jotain muutakin kieltä. Ei siis oikeasti mitään hajua.
  • Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär. Taitaa olla unkarilainen nimi. Edes unkarin ääntämiseen en ole koskaan tullut perehtyneeksi!
  • Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu. Ranskahan nyt on periaatteessa ihan helppoa lausua, paitsi kun kohdalle tulee pitkä ja vähän vieraampi nimi. Yläasteranskastakin on jo kulunut yli kaksi vuosikymmentä.
  • Aingeru Epaltza: Rock’n’roll. Taas baskia, ja alkuteoskin on kirjoitettu baskiksi.
  • Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Kiina on todellinen ongelmatapaus. Oletan, että nimi on kirjoitettu pinyinillä, mutta joudun silti myöntämään, että en ole koskaan perehtynyt pinyiniin sen vertaa, että tietäisin, mitä äänteitä sen kirjaimet kuvaavat. Sitä paitsi pinyin on kehitetty mandariinikiinan latinisoimiseen, kun taas kirjailija on kotoisin Etelä-Kiinasta ja siten mahdollisesti muulta kuin mandariinikiinan alueelta, mutta hänen mainitaan olevan kiinalais-brittiläinen, mikä sekin vielä vaikeuttaa nimen lausumista. Ja yksinkertaistetusta kirjoitusasusta tämän kirjan kannessa puuttuvat kokonaan toonimerkit, minkä vuoksi on käytännössäkin mahdotonta päätellä, miten nimi lausutaan.
  • Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys. Monien itäeurooppalaisten kielten tavoin tšekki on jäänyt minulle vähän vieraaksi.
  • Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt. Meksikolaiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjan alun perin espanjaksi. Mutta kun minä opiskelin espanjaa, ¨-aksenttia ei käsitelty ollenkaan. Voin siis parhaimmillaankin vain arvata, miten sukunimi lausutaan.
  • Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa. Intialaiskirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Onko nimi hindiä vai jotain muuta kieltä? Ei aavistustakaan.
  • Alice Kuipers: Terveisin äiti. Luulisi olevan helppoa, tämähän on hollantilainen nimi — paitsi että kirjailija on syntynyt Lontoossa ja asuu Kanadassa, joten on täysin mahdollista, että hän ei lausu nimeään hollantilaisittain. Oikea lausumistapa jää siis arvoitukseksi.
  • Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. Jos voivat ranskalaiset nimet olla välillä vaikeita, niin tässä tapauksessa vaikeutta lisää vielä se, että kirja on 1700-luvulta. Lausuttiinko ranskaa silloin eri tavalla kuin nykyään?
  • Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Jälleen kiinalainen pinyinnimi, josta puuttuvat toonimerkit. Tämä kirjailija on kuitenkin syntynyt Beijingissä, joten nimi on varmemmin mandariinikiinaa.
  • Sławomir Mrożek: Elämää aloittelijoille. Puola on ihan yhtä vieras tapaus kuin tšekki. Aavistus on, mutta ei varmuutta.
  • Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. Kansilehden mukaan ranskalainen afrikkalaistaustainen kirjailija, mutta kansilehti ei määrittele afrikkalaista taustaa sen tarkemmin, että voisin edes yrittää arvata, minkä afrikkalaiskielen mukaan nimi kannattaisi lausua. Ei sillä, että minä niitä niin hyvin tuntisinkaan. En toisaalta ole täysin varma siitäkään, miten nimi ranskalaisittain lausuttaisiin.
  • Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho. Kirjailija on kenialainen, mutta mitä kieltä hänen nimensä on? Oletan, että kikujua, sillä se mainitaan kirjan kansilehdellä teoksen alkukieleksi. No, en osaa lausua kikujua. Saman kirjailijan nimellä James Ngugi suomeksi julkaistu Nisun jyvät on myös haastepinossa, mutta lähinnä siksi, että minulle on oman kirjoitustyön kannalta hyväksi tutustua postkolonialistiseen satiiriin vähän enemmän.
  • Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi… Tämäkin on varmaan ranskalainen nimi.

Kas siinä satsi, jolla saan haasteen täyteen. Toivottavasti kirjojen sisältö on yhtä monipuolista ja yllättävää kuin kirjailijoiden nimistö.

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa nähtiin tällä kertaa dramatiikkaa etenkin kärjen takana. Kolmen suuren puolueen väliset erot mahtuvat runsaan kolmen prosenttiyksikön sisään ja kunkin puolueen muutos ääniosuudessa oli enimmillään vähän päälle prosenttiyksikön. Mutta vaalien todellinen voittaja on vihreät, jonka kannatus kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä. Vastaavasti todellinen häviäjä on perussuomalaiset, jonka kannatus laski 3,5 prosenttiyksikköä. (Katso tulokset ja grafiikat esimerkiksi Ylen sivulta.)

Kuvaaja 1: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrä koko maassa.

Vaalitilastoja voi pyöritellä monella tavalla, ja yksi tapa hämärtää voittajien ja häviäjien valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia on puhua puolueiden saamista valtuustopaikoista. Tällä tavalla tarkasteltuna toki keskusta näyttää ylivoimaiselta puolueelta, joka sai lähes kaksinkertaisen määrän paikkoja vaalien ykköseksi nousseeseen kokoomukseen nähden. Niin ikään suureen voittoon yltäneiden vihreiden 536 paikkaa näyttävät vähiltä perussuomalaisten 769 paikan rinnalla, vaikka vihreiden ääniosuus oli miltei puolitoistakertainen perussuomalaisiin nähden. Epäsuhdan selitys on tietenkin siinä, että valtuustopaikan painoarvo pienessä ja isossa kunnassa on erilainen. Helsingissä on yksi valtuustopaikka runsasta kuuttatuhatta äänioikeutettua kohti, kun taas joissakin pienissä kunnissa valtuustopaikkoja voi olla jopa yksi jokaista neljääkymmentä äänioikeutettua kohti.

On siis mielekästä tarkastella, kuinka monta äänioikeutettua kunkin puolueen saamat valtuustopaikat edustavat ja millaisia muutoksia näissä voimasuhteissa on tapahtunut. Käytän lähteenä Oikeusministeriön julkaisemia taulukoita. Tästä syystä lasken valtuustopaikan vallan suhteessa äänioikeutettujen määrään enkä suhteessa kunnan asukaslukuun; näin vältyn yhdistelemästä eri lähteistä saatuja ja eri tavoin kerättyjä tilastoja. Menetelmä on yksinkertainen: Puolueen kunnassa saamat valtuustopaikat kerrotaan kunnan yhtä valtuustopaikkaa vastaavalla äänioikeutettujen määrällä. Näin saadaan puolueen valta yhdessä kunnassa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Lopuksi lasketaan yhteen kaikkien kuntien arvot kullekin puolueelle. Näin saadaan puolueen kokonaisvalta kaikissa kunnissa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna.

Kuvaaja 2: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrän muutos koko maassa verrattuna vuoden 2012 kunnallisvaaleihin.

Tällä tavalla laskien kokoomus sai 21,2 % valtuustopaikkojen vallasta, SDP 20,3 %, keskusta 18,3 %, vihreät 12,5 %, vasemmistoliitto 8,7 %, perussuomalaiset 8,6 %, RKP 4,6 % ja kristillisdemokraatit 3,5 % (ks. kuvaaja 1). Mielenkiintoinen on havainto, että neljän suurimman puolueen osuus vallasta on suurempi kuin näiden puolueiden saama osuus äänistä. Kaikkien muiden puolueiden osuus vallasta on niiden äänimäärää pienempi. Tältä osin valtuustopaikkojen suurempi määrä pienissä kunnissa tarkoittaa suurempaa valtaa. Erot ovat kuitenkin alle prosenttiyksikön suuruisia, joten epäsuhta ei ole kovin suuri. Kokonaisuudessaan puolueen valtakunnallinen ääniosuus vastaa kohtuullisen hyvin puolueen todellista osuutta kunnallisesta vallasta.

Tällainen tarkastelu paljastaa myös mielenkiintoisella tavalla, mitkä puolueet saivat lisää valtaa ja mitkä puolueet menettivät sitä. Vaikka valtakunnallisella ääniosuudella tarkasteltuna kaikkien kolmen suuren puolueen (sekä perussuomalaisten) kannatus laski vuodesta 2012, valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrässä eduskuntapuolueista vain kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset menettivät valtaa (ks. kuvaaja 2). Sattumoisin nämä kolme ovat hallituspuolueita. SDP:n osuus vallasta kasvoi hieman, vaikka sen ääniosuus pienenikin. Suurin heilahdus tapahtui vihreiden ja perussuomalaisten akselilla: vihreiden valta kasvoi jopa enemmän kuin perussuomalaisten valta kutistui. Toiseksi suurin voittaja oli vasemmistoliitto, ja myös muut oppositiopuolueet kasvattivat valtaansa.

Kuvaaja 3: Puolueen valtuustopaikkojen määrä koko maassa ja keskimääräinen äänioikeutettujen määrä yhtä valtuustopaikkaa kohti.

Pienten ja suurten kuntien valtuustopaikkojen painoarvon ero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puolueiden valtuustopaikkojen keskimääräistä valtaa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Keskustan 2823 paikkaa edustavat keskimäärin vain 284:ä äänioikeutettua, kun taas vihreiden 536 paikkaa edustavat keskimäärin 1024:ä äänioikeutettua. Muut eduskuntapuolueet asettuvat tasaisemmin välille 433–625 äänioikeutettua paikkaa kohti. Erot kertovat ennen kaikkea siitä, että keskustan valta keskittyy maaseudulle ja vihreiden valta kaupunkeihin, ja muiden puolueiden valta on jakautunut tasaisemmin kaupungin ja maaseudun välille. Vihreitä huimempaa paikkakohtaista valtaa käyttävät kuitenkin feministinen puolue (yksi paikka Helsingissä, 6211 äänioikeutettua paikkaa kohti) ja piraattipuolue (yksi paikka Helsingissä ja yksi Jyväskylässä, 3942 äänioikeutettua paikkaa kohti).

Yhteenvetona voidaan todeta, että näissä kunnallisvaaleissa hallitus hävisi valtaa ja oppositio voitti sitä. Eduskuntapuolueista eniten kasvoi vihreiden valta, peräti 53 %, ja eniten väheni perussuomalaisten valta, peräti 29 %. Lisäksi valtuustoihin pääsi käyttämään valtaa mielenkiintoisia uusia tulokkaita, feministinen puolue ja piraattipuolue. Juuri tämänsuuntaista muutosta tässä maassa tarvittiinkin.

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Viime vuodet ovat olleet poliittisesti vähän turhankin levotonta ja ahdistavaa aikaa. Äärioikeisto nousee ja EU:n rivit rakoilevat, ja synkimmissä tulevaisuudenkuvissa pian eletään ydinsodan raunioittamissa totalitaarisissa kansallisvaltioissa. Välillä tuntuu kuin kaikki toivo olisi jo mennyt.

Mutta tulevaisuudenkuvat ovat onneksi pelkkiä kuvia, ja kuvastoon on mahdollista vaikuttaa. Pimeyden ja toivottomuuden sijaan kannattaa keskittyä miettimään sitä, millaisen tulevaisuuden haluaa. Rakentaa toivoa ja luottamusta siihen, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Olla se vallankumous, jonka haluaa maailmassa nähdä.

DiEM25, Euroopan demokratisointiin ja pelastamiseen tähtäävä liike, on julkistanut tänään, Rooman sopimuksen 60-vuotispäivänä, Euroopan New Deal -ohjelman. Kyseessä on esitys talouden uusjaosta, suunnitelma Euroopan pelastamiseksi. Siinä palautetaan demokratia ja rakennetaan hyvinvointia. Siinä hahmotellaan, kuinka voidaan saavuttaa lisää kaikkea sitä hyvää, mitä pahantahtoiset voimat tällä hetkellä hajottavat eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

Euroopan New Deal -ohjelman yhteenveto on myös suomennettu. Lue suomenkielinen yhteenveto ja innostu, ja jos haluat syventyä joihinkin yhteenvedon teemoihin, lue niistä lisää koko ohjelman englanninkielisestä versiosta.

Tätäkö kissa lukisi?

Tätäkö kissa lukisi?

Paljon lukevana on toisinaan vaikea valita seuraavaa kirjaa. Onhan niitä hyllyssä paljon, mutta minkä niistä nyt nimenomaan aina ottaisi? Taannoin näin Twitterissä kuvan, josta sain ajatuksen kokeilla uutta tapaa valita luettavaa. Kuvassa kissa istui viiden riviin asetetun kirjan takana. Vaikka kyseisen kuvan ottohetken tarkoituksena ei varmaankaan ollut luettavan valinta, minä jalostin siitä sellaisen. Lanseeraan tässä nyt tämän kissametodin:

  1. Arvotaan hyllystä viisi satunnaista kirjaa.
  2. Asetetaan kirjat riviin pöydälle arvontajärjestyksessä.
  3. Odotetaan.
  4. Valitaan se kirja, jonka viereen kissa ensimmäisenä asettuu.

Meidän kaunokirjallisuushyllyssämme on noin 480 kirjaa aakkosjärjestyksessä. Arvoin viisi satunnaislukua ja laskin hyllyn vasemmasta yläkulmasta alkaen järjestyksessä ja nappasin satunnaislukuja vastaavat kirjat. Olen hyllymme kirjoista ehkä noin parisataa jo lukenut, joten jos olisi tullut jokin aiemmin luettu, olisin valinnut järjestyksessä seuraavan lukemattoman kirjan. Näin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, vaan kaikki viisi kirjaa olivat aiemmin lukemattomia. Myös jos olisi valikoitunut kirja jatkuvajuonisen sarjan keskeltä tai lopusta, olisin joustanut säännöissäni ja palannut taaksepäin sarjan ensimmäiseen osaan. Näinkään ei tällä kertaa käynyt. Niinpä pöydälle päätyivät seuraavat viisi kirjaa:

  1. Carolyn Keene: Neiti Etsivä kohtaa kolmion
  2. Neil Gaiman: Fragile Things
  3. Robin Hobb: Fool’s Errand
  4. Terry Pratchett: Snuff
  5. P.G. Wodehouse: Very Good, Jeeves

Sitten vain odottamaan. Mahdollisia tuomareita meillä on kolme, kaikki yhtä laiskoja tarttumaan toimeen. Kahvithan siinä odotellessa ehti juoda, mutta lopulta Säde tomerana lähti täyttämään tehtävää. Onneksi ehdin napata kuvan hänen valinnastaan: seuraavaksi luen Robin Hobbin Fool’s Errandin.

Juuh elikkäs. Olen kuullut sarjasta aiemmin, enkä hirveän ylistäviä sanoja. Tämä on kuulemma ensimmäistä trilogiaa siedettävämmän toisen trilogian aloitusosa. Ehkä minä tästä selviän! Kirjojen keskenjättämisprosenttini on kuitenkin vain noin yksi, eli en ole kovin huolissani. Yhtä kaikki armoton kissametodi kannustaa pitämään hyllyssä vain kirjoja, jotka oikeasti haluaa lukea.

Säde rankan urakan jälkeen.

Takki auki kuraisessa puistossa

Takki auki kuraisessa puistossa

On omanlaisensa merkkipäivä, kun ensimmäistä kertaa keväällä lähtee ulos yllään kevättakki. Ja tänään oli se päivä. Aloitin maltillisesti takki kiinni ja huivi kaulassa, mutta kun lopulta suuntasin takaisin kotiinpäin (tuli käytyä pääkirjastossa kuuntelemassa Nuoren Voiman Liiton Haluatko kirjailijaksi? -esitelmiä), jätinkin takin napittamatta ja huivin laukkuun. Ja siitä saatiin aihe tämänkertaiseen asukuvaan — edellisestä onkin jo aikaa. Kuvauspaikaksi löytyi kurainen Hämeenpuisto aivan pääkirjaston vierestä.

Takki on muuten aivan uusi M&S Collectionin keltainen trenssi. Olen jo hyvän tovin etsinyt keltaista takkia, lähinnä kyllä talvisempaa villakangastakkia, mutta sellaista ei ole osunut kohdalle. Nyt sitten näin Sokoksen näyteikkunassa keltaisen kevättakin, ja menin oitis heräteostamaan sellaisen. Muu asu onkin sitten jo entuudestaan tuttua: Dividedin vakosamettijakku, Racing Greenin vakosamettihame, So Whatin tekonahkasaappaat ja Kangolin villahattu. Ja hiukset — älkää nyt liikaa tuijottako niitä! Aivan ryhditön kampaus, olen tässä jo useamman kuukauden miettinyt, mitä niille tekisin, ja vastausta odotellessa ovat päässeet rehottamaan ja haalistumaan miten sattuu. Ehkä jopa leikkautan lyhyiksi ja jätän luontaisen vaalean värisiksi, saa nähdä.

Mutta oliko tapahtumasta sitten hyötyä kirjailijaksi ryhtymisessä? No jaa, eipä siellä kovin paljoa uutta asiaa ollut, kun on tässä nyt kuitenkin vuosien ajan jo tullut keskusteltua aloittelevien ja kokeneempienkin kirjailijoiden kanssa. Ja yksi kässäri on jo kustantamoissa odottamassa hylsyjä, siihen nimenomaiseen ei nyt hirveästi voi tässä vaiheessa vaikuttaakaan. Mutta olihan Anna-Riikka Carlsonin puheenvuoro ihan kiinnostava kurkistus siihen, millaista kustannustoiminta Suomen mittakaavassa isossa kustantamossa nykyään on. Nyt jos jostain vain saisi myönteisen kustannuspäätöksenkin.

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Luin William Goldingin Kärpästen herran joskus kaksikymmentä vuotta sitten lukion äidinkielenkurssilla. Nyt kuitenkin luin uudelleen, koska tämä tuntuu jotenkin ajankohtaiselta. Viime aikoina on nimittäin kovasti keskusteltu siitä, millainen vastuuttoman moraalittomuuden kulttuuri eräissä nettiyhteisöissä vallitsee ja kuinka näissä yhteisöissä vallitsevalla trollauskulttuurilla on ollut suoranaista vaarallista vaikutusta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Ystäväni arveli, että siinä on pitkälti kyse siitä, että näissä yhteisöissä nuoret toimivat itseohjautuvasti eli ilman aikuisten tuomaa historiallista viitekehystä ja kuria.

Siinä vaiheessa mieleeni palasi Kärpästen herra. Vaikka kirjaa pidetään rikkinäisen yhteiskunnan allegoriana, niin perustasolla — aivan suoranaisen tekstin tasolla ilman minkäänlaisia vertauskuvia — romaanissa ihan yksinkertaisesti kuvataan sitä, kuinka käy nuorisolaumassa, jolla ei ole historiallista perspektiiviä eikä minkäänlaista pelkoa ulkopuolisen tahon antamista rangaistuksista. Kuulostaako tutulta?

Kirjan lopussa tapahtuu pelastus (ja tämä on spoileri, mutta eivätköhän kaikki ole tämän kirjan jo joskus lukeneet), kun vastuulliset aikuiset löytävät lapsilauman ja he pääsevät palaamaan normaaliin kuriin ja järjestykseen. Mutta kuka pelastaisi meidän nykypäivässä ihan oikeasti mellastavat vastuuttomat trollilaumat — ja samalla pelastaisi maailman heiltä?

Julkaisuluettelo piteni

Julkaisuluettelo piteni

Osuuskumma on jo muutamana vuonna julkaissut ahkerasti raapaleita eli tasan sadan sanan mittaisia tarinoita. Minä olen ollut hidas astumaan tähän kyytiin, mutta viime syksynä viimein innostuin ja naputtelin jokusen raapaleen. Kaksi niistä päätyi kansiin asti! Glitterin hinta nousussa ja Lomaparatiisin huumassa julkaistiin sekä sähköisessä raapalepalvelussa että tämän vuoden alussa julkaistussa koosteantologiassa Ajantakojat – Kummalinnun munia 3. Minun lisäkseni antologiaan on kirjoittanut seitsemäntoista muutakin osuuskummajaista, ja raapaleita on yhteensä runsaat sata. Mainiota luettavaa taidokkaasti toimitettuna koosteena.

Hylsyjä odotellessa

Hylsyjä odotellessa

Mistä tietää, että talvi on päättymässä? Siitä, että minä taas kolmen kuukauden jälkeen jaksan kirjoittaa blogiin jotain. Tänään on sikäli suuri päivä, että lähetin syyskuussa loppuun kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa muutamaan kustantamoon. Kuvassa ilmeeni, kun odottelen kustantamojen vastauksia. Saattaa kyllä naama väsähtää, jos liian monta kuukautta joutuu tällä tavalla irvistelemään.

Käsikirjoitus siis lähti tyrkylle runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen versio valmistui. Silloin sillä ei vielä ollut edes työnimeä, mutta kyllä sellainenkin tässä matkan varrella saatiin aikaiseksi. Varjosi joka ikkunassa ei ehkä ole se, mihin mahdollinen kustantaja sitten lopulta päätyy, mutta minä sentään olen jo ehtinyt tottumaan siihen eikä se nyt niin loputtoman huonoltakaan nimeltä vaikuta. Työnimen keksimisen lisäksi viiteen kuukauteen on mahtunut paljon työstämistä ja jonkin verran uudelleenkirjoittamistakin. Yksi kömpelö juonikuvio lähti kokonaan pois, sen sijaan laajennettiin toista, jo aiemmin hiukan vihjailtua juonikuviota. Kertojaäänien määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Ja muuta sellaista pientä.

Erittäin suurta apua työstämiseen oli tammikuussa kokoontuneella romaanileirillä, jossa sain ratkaisevan tärkeää palautetta muilta kirjoittajilta. Leirimuotoinen työskentely on siksi antoisaa, että ilman muuta kannattaa sellaiselle osallistua, jos on tosissaan kirjoittamisensa kanssa. Ja jos sopivia leirejä ei ole muuten tarjolla, niin sitten voi järjestää sellaisen itse — niinhän minäkin tein. Tarvitaan vain muutama muu kirjoittaja, tekstien vastavuoroista kommentointia ja jonkun olohuone.

Mutta siellä se poikanen nyt on, isojen petojen raadeltavana. Luulen, että tänään on hyvä ilta lukea Marko Hautalaa.

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.

Kultainen leikkaus kirjallisuudessa

Kultainen leikkaus kirjallisuudessa

2016-10-09-23-54-28Osallistuin vastikään erääseen kirjoittamista koskevaan keskusteluun, joka koski tarinan jäsentämisen tapoja. Esittelin tapaa, jolla minä teen romaanimittaisia tarinoita: mistä aloitan, miten jäsennän, missä vaiheessa siirryn kirjoittamaan. Korostin, kuinka tärkeä vaihe minulle on sijoittaa tarinan tärkein käännekohta kultaisen leikkauksen kohdalle. Erityisesti tämä seikka herätti keskustelijoiden huomion: mainittiin, että ajatus tuntuu kirjallisuuden kohdalla vieraalta, ja kyseltiin, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Totta kyllä, kultaisen leikkauksen käsite on kirjallisuudesta puhuttaessa hämmentävän vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin intuitiivinen ja monenlaisissa yhteyksissä käytetty estetiikan mittari, ja kultaisen leikkauksen mukaista harmoniaa löytyy taiteen lisäksi myös esimerkiksi luonnosta ja matematiikasta. Miten sitä ei sitten muka sovelleta kirjallisuuteen? Ja mitä sillä kirjallisuudessa voitaisiin tarkoittaa?

Muut saattavat esittää asian eri tavalla, mutta minulle se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lineaarisesti (alkaen ensimmäiseltä sivulta ja päättyen viimeiselle sivulle) tarkasteltuna tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensin tuleva on noin 62 prosenttia ja jälkimmäinen noin 38 prosenttia koko tarinasta. Tärkein käännekohta sijoittuu näiden kahden osan väliin. Tärkein käännekohta ei välttämättä ole mikään toiminnantäyteinen kohta, ja usein se onkin varsin hienovarainen tapahtuma, jotain, minkä jälkeen tarinassa ei niin sanotusti voi enää perääntyä. Aiemmin tämä kultaisen leikkauksen arvoinen kohta päätyi tarinoissani melko intuitiivisesti oikealle paikalleen, mutta nykyään suunnittelen sen tietoisesti siinä vaiheessa, kun tarinan kulku on pääosin tiedossa.

Mutta en kai minä nyt oikeasti voi olla ainoa, joka tukeutuu kultaiseen leikkaukseen? Vaikka siitä ei nyt puhutakaan, niin kai se silti näkyy julkaistuissa kirjoissa? Kyseessä on kuitenkin harmoninen ja luonnossakin esiintyvä ilmiö, voisi olettaa, että vähintään intuitio (mutta todennäköisemmin suunnittelu) ohjaa menestyvien kirjojen kirjoittajia sijoittamaan tärkeän käännekohdan kultaiseen leikkaukseen.

Tarkastelen malliksi joitakin viime vuosina lukemiani ja hyväksi havaitsemiani kirjoja. Huomaa, että seuraavat pätkät sisältävät mainituista kirjoista spoilereita. Jos et säikähdä, avaa pätkät plussasta.

Stephen King: Se

Kingin tiiliskiviromaanin tarina polveilee henkilöstä toiseen ja aikatasosta toiseen, välillä on suoraa kerrontaa, välillä on päiväkirjamerkintöjä ja välillä on muistelua. Yhtenä tärkeänä kerronnallisena elementtinä kirjassa on seitsemän Häviäjän muodostama piiri. Kirjan alkupuolella mainitaan siellä täällä, että tunnelma oli odottava, koska piiri ei ollut vielä valmis. Kultainen leikkaus sattuu melko lailla tarkkaan 13. luvun loppuun. 13. luvussa käydään apokalyptinen kivisota, jonka päätteeksi Häviäjien porukkaan liittyy seitsemäs jäsen. Piiri on nyt valmis, ja Häviäjät voivat siirtyä odottamisesta hyökkäykseen.

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Tolkienin kolossaalinen teos koostuu kolmesta osasta, mutta niitä on mielekästä käsitellä yhtenä teoksena. Kultainen leikkaus osuu Kahden tornin jälkimmäisen puoliskon (4. kirjan) kolmanteen lukuun nimeltä Musta Portti. Frodo ja Sam ovat edenneet kohti Mordoria, mutta Kauhun Sola on suljettu Mustalla Portilla ja tie tuntuu nousseen pystyyn. Sitten Klonkku kertoo, että on toinenkin tie, ja Frodo ja Sam päättävät luottaa Klonkkuun.

Haruki Murakami: 1Q84

Murakamin kolmiosaisen eepoksen kultainen leikkaus on lähes 2. ja 3. osan välissä, ja osien vaihtuminen on ilman muuta tärkeä kohta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kertojina vuorottelevat Aomame ja Tengo, kolmannessa kirjassa mukaan tulee myös Ushikawa. Mutta jos katsotaan tarkemmin, huomataan, että kultainen leikkaus ei osu aivan 2. osan loppuun, vaan 2. osan toiseksi viimeiseen lukuun. Kirja alkaa (1. osan 1. luvussa) siitä, kun Aomame poistuu taksista moottoritiellä, laskeutuu hätätikkaat ja huomaa päätyneensä toiseen todellisuuteen. 2. osan 2. viimeisessä luvussa Aomame yrittää poistua toisesta todellisuudesta alkuperäiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin hän sinne joutui: poistumalla taksista samalla moottoritiellä ja etsimällä samat hätätikkaat. Mutta täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla Aomame huomaa, että toisessa todellisuudessa hätätikkaita ei ole eikä hän pääse niitä pitkin pois.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Econ luostarimysteerissä selvitellään paitsi murhaa myös kirjaston salaisuuksia. Kultainen leikkaus osuu neljänteen päivään kompletorion jälkeen, jolloin salapoliisimme William ja Adlon lähtevät yön pimeydessä selvittämään luostarin kirjaston salaisuutta. Paitsi että he kartoittavat koko kirjaston viimeistä mystistä ja suljettua huonetta lukuun ottamatta, he samalla selailevat innostuneina kirjaston kokoelmissa olevia, heille ennennäkemättömiä kirjoja. Kirjan lopussa kirjasto tuhoutuu tulipalossa. Voidaan siis sanoa, että kirjastosta jää jäljelle vain ne riemukkaat muistot, jotka he kultaisen leikkauksen kohdalla ehtivät ammentaa.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Sekalainen seurue on saapunut luostariin hakemaan lääkinnällistä apua. Käy kuitenkin ilmi, että luostarissa vaarat uhkaavat. Kultainen leikkaus on kirjan 2. ja 3. osien välissä, ja 2. osan lopussa luostari on hyökkäyksen jäljiltä pahasti rappiolla ja seurueemme on jo jatkanut matkaa sieltä eteenpäin, kuka milläkin tavalla karkaamalla. Erityisen näyttävän paon on tehnyt Wistan, joka myöhemmin päihittää vastustajansa Gawainin sekä lohikäärmeen. Olisiko niin, että voittaja selvisi oikeastaan jo kultaisessa leikkauksessa?

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Watersin viktoriaanisessa seikkailussa vilisee dramaattisia juonenkäänteitä ja matto vedetään lukijan alta moneen kertaan. Yksi tärkeimmistä käänteistä on kuitenkin se, kun Maud saa kuulla, ettei hänen äitinsä olekaan se yläluokkainen rouva, jota hän on äidikseen luullut, vaan hänet on syntymänsä jälkeen vaihdettu toiseen, alaluokkaiseen lapseen, ja nyt huijarit yrittävät erinäisten sekaannusten myötä saada Maudin äidin todellisen lapsen perinnön omakseen. Tämä paljastus tehdään juuri kultaisen leikkauksen kohdalla.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Ollin ja Kertun elokuvallinen rakkaustarina etenee sekä järjestettynä että omalla painollaan. Kultaisen leikkauksen kohdalla tarina hidastuu, kuten kunnon elokuvan kuuluukin, ja Olli ja Kerttu suutelevat ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen ikonisella paikalla — vieläpä samalla paikalla, jossa he ensimmäisen kerran suutelivat kolmekymmentä vuotta sitten.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael piilottelee roskakatoksesta löytämäänsä peikkoa kerrostaloasunnossaan, mutta ajan mittaan piilotteleminen käy yhä vaikeammaksi. Kultaisen leikkauksen paikkeilla, 3. osan lopussa, Mikaelin mustasukkainen rakastaja kohtaa peikon ensimmäisen kerran, eikä mikään enää palaa entiselleen.

Yllättävää, eikö? Vai onko sittenkään? Tämän pienehkön otoksen perusteella on hyvin ilmeistä, että kultainen leikkaus elää kirjallisuudessa hyvin vahvana. On itse asiassa aiheellista olettaa, että kirjallisuuden kohdalla asiasta kyllä puhutaan, mutta eri nimellä: tarina jaetaan alkuun, keskikohtaan ja loppuun, ja tärkein käännekohta sijoitetaan keskikohdan lopulle, jolloin se sijoittuu varsin lähelle kultaista leikkausta.

Tietenkään jokaisesta kirjasta ei löydy tärkeää (tai tärkeintä) käännekohtaa juuri kultaisen leikkauksen kohdalta. Ei se kirjasta välttämättä huonoa tee. Mutta jos kirja on jotenkin vetämättömästi kirjoitettu tai se tuntuu epätasapainoiselta, voi hyvinkin olla, että sen mittasuhteet ovat tältä osin vähän pielessä.

Yksi kultaiseen leikkaukseen liittyvä piirre on sen skaalautuvuus. Logaritmisessa spiraalissa kunkin kahden peräkkäisen osuuden välinen suhdeluku on aina sama, ja Fibonaccin lukujonossa kahden peräkkäisen luvun suhde on aina sama. Tarkastelin edellä kustakin teoksesta vain ensimmäisen tason kultaista leikkausta. On kuitenkin hyvin mahdollista, että kirjoista löytyy myös sisäkkäisiä kultaisia leikkauksia, siis sellaisia, joissa kerran kahteen osaan jaetut osat voidaan jakaa samassa suhteessa uudelleen kahteen osaan aina uudelleen, ja joka leikkauksen kohdalla tarinassa on aina uusi käänne ja tunnelma tihenee.

Esteettisten ja harmonisten kuvioiden etsiminen kirjasta on mielenkiintoista, mutta ei siitä kannata itsetarkoitusta tehdä. Sen sijaan kannattaa uppoutua kirjaan ja lukea se ihan kirjana. Jos siitä haltioituu, voi lukemisen jälkeen miettiä, että mikä tämän upean elämyksen sai aikaan. Jos taas kirja on pettymys, voi miettiä, miksi se ei toiminut. Selityksenä voi hyvinkin olla niinkin yksinkertainen asia kuin kultainen leikkaus — tai sen puuttuminen.