Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset

Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset

Tänä vuonna tuli luettua paljon kirjoja. Aloitin lukemieni kirjojen säännöllisen kirjaamisen vasta vuonna 2013 Goodreadsin myötä, joten sitä edeltäviltä vuosilta voin esittää vain karkeita arvioita. Mutta olen silti sangen varma, että vuonna 2017 luin enemmän kuin koskaan aiemmin yhden vuoden aikana — jopa enemmän kuin yhtenäkään opiskeluvuotena, vaikka silloin tuli kahlattua tentteihin tiiliskivi jos toinenkin. Tällä hetkellä vuoden 2017 lukema on 108 luettua kirjaa, ja kaksi on vielä kesken. Saattaa siis olla, että 110 ehtii täyttyä ennen vuodenvaihdetta. Goodreadsin laskujen mukaan luettuja sivuja on tänä vuonna kertynyt noin 33 000, päivässä keskimäärin 91. Mutta millaisia kirjoja tänä vuonna sitten tuli luettua?

Tästäkin on jo monta viikkoa.

Keskimäärin keskinkertaista

Minulla on sellainen tuntuma, että Goodreads-arvostelijana olen keskimääräistä ankarampi. Monien kirjojen tähtijakauma vaikuttaa painottuneen yläpäähän, vaikka olisi odotuksenmukaista, että koko populaation keskiarvo olisi lähellä kolmosta. Näppituntumalta sanoisin, että se on lähempänä nelosta. Oma arvosteluasteikkoni sen sijaan on symmetrisemmin jakautunut. Kaikkien Goodreadsissa antamieni tähtien keskiarvo on 3,14, ja vuonna 2017 lukemieni kirjojen tähdet jakautuvat seuraavasti:

  • ***** 3 kpl
  • **** 24 kpl
  • *** 56 kpl
  • ** 21 kpl
  • * 4 kpl

Huippukirjat

Kolmesta viiden tähden kirjasta kaksi on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Vuoden paras kirja oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, jota kommentoin mm. seuraavasti:

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.

Vuoden toiseksi paras kaunokirja oli George R. R. Martinin A Game of Thrones, jota kommentoin mm. seuraavasti:

Tästä sarjasta on kuullut paljon, ja ainakin avausosa on maineensa veroinen. Tai siis ainakin melkein. Odotin, että tässä olisi ollut tolkuttomasti seksiä ja väkivaltaa, mutta kumpaakin oli odotuksiin nähden itse asiassa melko kohtuullisesti. Seuraava osa tullee luettua sekin ihan mielellään.

Vuoden paras tietokirja oli Steven Flemingin Velotopia, josta sanoin seuraavaa:

Velotopia on arkkitehdin kirjoittama kirja, jonka kohdeyleisöä ovat ennen kaikkea arkkitehdit. Mutta kirjan sisältö on sellaista, joka ihan kaikkien olisi syytä omaksua muodossa tai toisessa.
— —
Aivan erinomaisen tärkeä, innostava ja ennen kaikkea konkreettinen kirja kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista, jossa keskitytään olennaiseen — funktioon — ja jätetään pintakrumeluurit ja nostalgisointi sivuun. Harvoin maailman pelastaminen on kuulostanut näin yksinkertaiselta mutta kuitenkin näin mahdolliselta.

Makkelipino

Yhden tähden kirjoista löytyy kolme suomalaista kaunokirjaa ja yksi käännöskirja. Pahin rimanalitus oli 2000-luvun Decamerone -antologia, jota en totisesti pystynyt lukemaan loppuun ja joka oli pakko heittää nurkkaan hysteerisen tuskanitkun saattelemana jo parin novellin jälkeen:

Vittu mitä paskaa. Oliko kirjoittajille annettu ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman epäeroottista tekstiä, vai mitä hemmettiä?

Häpeähopeasijalle ylsi pornonimi Harald Olausenin Homokalevala, joka niin ikään lensi nurkkaan jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, mutta tällä kertaa ei tarvinnut sentään itkeä:

Täysin editoimatonta tajunnanvirtaa, jossa ei edes homostella. Nelisenkymmentä sivua jaksoin lukea, mutta kun siihen mennessä ei tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, minkä takia tähän kirjaan olin tarttunut, niin en vain jaksanut pidemmälle sitä päätöntä mokellusta. Suoraan sanottua heitin kirjan nurkkaan kesken lauseen. Oliko tämäkin paska pakko änkeä kansien väliin?

Jukka Mäkisen dekkari Veteen haudattu sentään tuli luettua loppuun asti, mutta aika juuh elikkäs -linjalla mentiin:

Tämä nyt vain on kirjoitettu niin huonosti, eikä toimittamiseenkaan ole paljoa resursseja käytetty. Karikatyyrisiä hahmoja ja kömpelöitä juonenkäänteitä. Kirja niille, jotka eivät halua nähdä maailmaa millään tavalla uudessa valossa.

Jeffrey Archerin Vain aika näyttää (Only Time Will Tell, suom. Susanna Tuomi-Giddings) päätyi lukulistalle kovin odotuksin, sillä jossain sitä oli verrattu jopa Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kaltaiseksi lukuelämykseksi. No eipä muuten yltänyt lähellekään:

Henkilöt ovat pelkkiä pahvikulisseja. He tekevät asioita, he kohtaavat vaikeuksia, vaikeudet selviävät (totta kai jo samassa luvussa, sillä ei kai lukijaa sen pidempään parane pitää jännityksessä) ja he pääsevät eteenpäin, mutta missään välissä ei näy tunteenpilkahduksia. — — Kerronta on äärimmäisen tönkköä. Ajankuvaa luodaan ”se oli juuri silloin tullut muotiin” -tyylisillä anakronistisilla lepsuksilla. — — On kuin lukisi ylipitkää kouluainetta.

Hollanti hönkii listoilla

Vuonna 2017 luin kirjoja kolmella kielellä:

  • 84 suomenkielistä
  • 17 englanninkielistä
  • 7 hollanninkielistä

Vuosi oli sikäli harvinainen, että en lukenut yhtään kirjaa ruotsiksi. Kirjoista 39 oli kotimaisia ja 69 ulkomaalaisia. Suomeksi käännettyjä kirjoja tuli luettua siis 45. Kaunokirjoja luin 96 ja tietokirjoja 12.

Niin joo, jos ne tällä hetkellä kesken olevat kaksi kirjaa ehtivät loppua tämän vuoden puolella, tilastoihin tulee kaksi suomenkielistä kaunokirjaa lisää, joista toinen on kotimainen ja toinen suomennettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *