Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja).

Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän.

Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana.

Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja.

Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama.

Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan.

Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja.