Category Archives: Velopunk

Ananas ei ole arka asia

Ananas ei ole arka asia

Ääreksen tuore antologia Äänellä jonka kuulet: spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta on de facto ilmestynyt! Antologiaan ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Heidi Airaksinen, Edi Kabon, Nalle Mielonen ja Asa Palo. Antologian on toimittanut Joona Koiranen, ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen. Oheisessa kuvassa olen juuri avannut tekijänkappalepaketin ja laskenut hipelöimäni kirjan polvelle kuvaamista varten. Totta kai kuvan laatu on huono, mutta siinä eletään hetkessä!

Oma velopunk-novellini antologiassa on Pure mun ananasta, joka sijoittuu Bataranamiin jonnekin toisekslähitulevaisuuteen. Aikajanasta kiinnostuneille: syksyllä ilmestyvä toinen Bataranam-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sijoittuu lähitulevaisuuteen ja tämä novelli noin vuosikymmenen romaanin jälkeen, ja novellissa seikkailee myös samoja henkilöitä kuin romaanissa. Pure mun ananaassa Murican salaisen palvelun agentit saavat tehtäväkseen soluttautua Bataranamin roistovaltioon murhaamaan entisiä yhdysvaltalaisia loikkareita, jotka koetaan Muricalle uhaksi. Ja kun Bataranamissa ollaan, kaikki ei mene aivan ohjekirjan mukaan eikä synkimpäänkään asiaan suhtauduta liian vakavasti. Antologian teeman mukaisesti sukupuolen moninaisuus näkyy päähenkilöissä.

Antologiaa on saatavana vain painettuna, ja se kannattaa tilata kustantajan verkkokaupasta. Tai jos satut näkemään minut kasvokkain, niin minulla on muutama tekijänkappale vielä jäljellä ja luovun niistä mielelläni.

Ensikosketus

Ensikosketus

Se tunne kun ensimmäistä kertaa pitää esikoisromaania kädessään. Sen pääsin kokemaan eilen Ropeconissa, jonne Ei kaikki pinnat kireällä saapui aivan painotuoreena. Laatikkokin oli vielä lämmin (jos kohta kuljetus helteessä oli todennäköisempi selitys kuin painokoneen jäännöslämpö).

Saattaa olla, että tänään pidän ihan vain vapaapäivän. Ei näin trooppisissa helteissä oikein ajatustyötäkään jaksa, kun ei ole edes pakko. Mutta voi olla, että lipsahdan kuitenkin ajattelemaan uusia bataranamilaistarinoita jossain vaiheessa päivää.

Sillä niitähän riittää! Trilogian kakkososa on ollut kustantajan ruodittavana nyt jo kesäkuun puolivälistä asti. Päivänä minä hyvänsä saan viestin, onko kässäri riittävän hyvä vai vaatiiko se vielä isoa työstämistä. Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että on se ihan hyvä, en voi välttyä jatkuvasti esiin tunkevalta ajatukselta, että ei se voi olla niin hyvä kuin tämä ykkösosa.

Uutisia odotellessa olen kirjoittanut kaksi novellia Bataranamista. Suunnitelmissa on kirjoittaa niitä vielä enemmänkin, noin yhden novellikokoelman verran, ja joskus tarjota sitäkin kustannettavaksi.

Mutta ennen novellikokoelman koostamista on syytä keskittyä kirjoittamaan trilogian päätösosa. Sain tarkoitusta varten jopa apurahan Pirkanmaan taidetoimikunnalta. Kiitos siitä! Syksy meneekin siis rattoisasti Bataranamin kujilla ja viidakoissa.

Painokoneet jauhavat jo

Painokoneet jauhavat jo

Esikoisromaani on valmis. Nyt ehkä vihdoinkin uskallan todeta niin. Kesäkuussa tehtiin viimeisiä oikolukukorjauksia, heinäkuun alussa viimeisteltiin taitto. Ja kuulemma maanantaina kirjapaino sai alkaa painaa kirjaa. Ehkä minä päivänä hyvänsä Ei kaikki pinnat kireällä löytää tiensä minunkin käsiini vielä painolämpimänä kappaleena. E-kirjakin on valmistunut, ja ainakin Ellibs myy sitä jo! Ja jos haluat varmistaa itsellesi painetun kappaleen heti kun se saapuu, voit tilata sen vaikka saman tien Osuuskumman verkkokaupasta.

Jos muuten et vielä ole tarkemmin perehtynyt siihen, millainen kirja tämä esikoisromaanini nyt sitten on, niin kutakuinkin oikeaan tunnelmaan pääset katsomalla esimerkiksi kirjatrailerin, jonka askartelin jo kesäkuun alkupuolella. Ystäväni M.J. Hook inspiroitui piirtämään traileriin hienot kuvat.

Esiintymiseni Finnconissa

Nyt kun kirjakin on ilmestymäisillään, on myös aika ruveta esiintymään julkisuudessa kirjailijana. Tämän vuoden Finnconissa Turussa esiinnyn kolmessa eri ohjelmanumerossa, kaikki sunnuntaina 15.7.:

  • 11.00–11.45 Hyvän ja pahan yhteiskunta. Spekulatiivinen fiktio ei ole pelkkää klassisen hyvän ja pahan välisen taistelun kuvaamista, vaan sen avulla voi käsitellä arkoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Millaista on hyvän ja pahan välinen suhteellisuus? Seuranani lavalla ovat Samuli Antila, Mia Myllymäki ja Christine Thorel.
  • 14.00–14.45 Pienkustantaja on uusi musta. Miksi spefikustantamoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella? Pienkustantajien edustajat keskustelevat siitä, kannattaako spefin kustantaminen ja missä on heidän markkinarakonsa. Minun lisäkseni lavalla ovat Matti Järvinen, Erkka Leppänen ja Juri Nummelin.
  • 15.00–15.45 Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta? Kirjailijoiden ajatuksia vähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kirjoittamisesta. Kanssani keskustelemassa ovat J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai.

Näiden esiintymisten lisäksi minua voi tulla tapaamaan esimerkiksi Osuuskumman myyntipöydälle sunnuntaina klo 12–13.

Finnconin jälkeen seuraava esiintyminen on näillä näkyvin Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereella 1.9.2018, jolloin Saara Henriksson haastattelee minua aiheesta Vallankumous poliittisessa satiirissa.

Ja jestas sentään, yleensä kai kirjoille on tapana järjestää julkkarit. Mitähän minä keksisin? En ole yhtään seremoniallinen tyyppi. Mutta on esikoisromaanin ilmestyminen nyt kuitenkin ainakin pienen juhlan aihe, eikö?

Veloiset uutiset jatkuvat!

Veloiset uutiset jatkuvat!

Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.

Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:

”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”

1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.

Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!

Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on!

Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.

Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.

Pian se on totta

Pian se on totta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.

Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.

Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.

Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.

Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.

Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!

Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin!

Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi.

Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu.

Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla?

Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi:

  1. Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.
  2. Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.

Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen.

Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.