Vihdoin koitti hyvän tovin odoteltu kevään kohokohta eli Teatterimuseon kengänkierrätyspäivät, johon ennen kaikkea Kummain kenkäin ja kenkäkirppis Hupsistan innoittamana päädyin lähtemään. Ja hype oli sitä luokkaa, että eihän nyt tällaiseen tilaisuuteen mitenkään voinut lähteä missään perustossuissa. Tyyliä ja näyttävyyttä sen olla pitää! Mutta valitettavana kääntöpuolena on se, että kun pääkaupunkiin asti lähtee, niin siellähän tulee sitten käveltyä monta tuntia ja monta kilometriä, ja kenkien pitää suoriutua siitäkin kunnialla. Näiden vastakkaisten tendenssien tasapainopisteestä löytyivät jo aiemmin esittelemäni oranssit Poetic Licencet eli juuri ne kengät, jotka ovat eniten herättäneet ihastusta, missä ikinä olen liikkunutkaan. Ja jotta asu olisi mahdollisimman fantsu, sovitin siihen hyvin oranssin kanssa passaavan petrolinvärisen Per Unan vakosametti-tekosäämiskähameen (tämäkin tuttu aiemmista postauksista) ja samanväriset sukkahousut sekä keltaisen, valkoraitaisen Nanson trikoopaidan (ei näy kuvassa tuolta takin alta). Kaulaan vielä turkoosin ja violetin eri sävyissä kimalteleva ohut huivi ja päähän vanha tuttu violetti seilorilakki, ja ei kun etelän junaan!

Teatterimuseossa se sitten odotti, maailman fantsuin kenkäkirpputori, ja totisesti fantsu se olikin! Tuskinpa mikään sana paremmin kuvaakaan näitä uniikkeja teatterikenkiä, jotka olisin minäkin voinut saada omakseni varsin kohtuulliseen hintaan. Mutta jätin kuitenkin sinne, vaikka etenkin nuo kulkustöppöset olisivat epäilemättä olleet myös kissojen mieleen. Olivat nimittäin hyvin varmasti myös väärää kokoa. En kyllä sovittanut eikä kaikissa näissä kokomerkintöjäkään ollut, mutta silmämääräisesti näyttivät joko liian pieniltä (se tavallinen tarina) tai sitten aivan liian isoilta (ja myös tuntuivat raskailta).

Väärä koko tuntui muutenkin olevan valikoiman vallitsevana teemana. Omat räpylini ovat kokoa 41, joskus jopa 42, eivätkä suinkaan kapeimmasta päästä. Kovasti paljon oli tarjolla kokoa 40, ja myös sitä pienempikoipisille oli mistä valita, mutta neljäykköstä sai kyllä etsiä hyvän tovin. Erityisen kaiholla katselin näitä koon 40 turkis-nahkasaappaita. Olivat niin söpöt. Ja pehmoiset. Pöwwöiset. Mutta eivät sitten päässeet minun kokoelmiini, *huoh*.

Mutta lopulta sitten löysin pöydän, jossa oli jokuset neliykköset. Se itse asiassa paljastui Kummain kenkäin Mian ja Sadun pöydäksi, ei siis ihmekään, että siinä oli sekä nähtävää että sovitettavaa. Ensimmäiseksi kokeilin John Fluevogin mustia avokkaita, mutta ne olivat leveisiin räpylöihini aivan liian kapeat. Satu (tai siis ainakin veikkaisin, että Satu — nimi- ja kasvomuistini on aivan törkeän huono) rohkaisi, että kenkiä voi kyllä leventää. Korostin, että jalkani on kyllä aivan liian leveä, eikä kannata edes harkita kenkien venyttämistä niihin. Niinpä Voggelit jäivät tällä kertaa ostamatta, mutta olenpahan nyt ainakin päässyt sovittamaan sellaisia.

Pian huomasin pöydässä kuitenkin jotain muuta: KMB:n vaaleahkonruskeat nilkkurit upeilla satiininauhoilla, nekin onnekseni kokoa 41! Ihastuin niihin saman tien, eikä ehkä ihmekään, jos vertaa niitä Poetic Licenceihini. Värimaailmassa ja muotokielessä on paljon samaa (korko on kyllä aivan erilainen, minkä huomaatte jäljempää toisesta kuvasta), ja nämä KMB:t ovat ikään kuin arkisempi versio Poetic Licencen ihanuuksista. Tai asian voisi proosallisemmin ilmaista niin, että Poetic Licencen nilkkurit ovat joutilaaseen ja iloluontoiseen elämään keskittyneitä aatelisrouvia, mutta KMB:t ovat perinnöttömiksi jätettyjä suvun mustia lampaita, jotka ovat hengissä pysyäkseen joutuneet ottamaan vastaan raskaita töitä, esimerkiksi nyt vaikka pyykkärimuijina. Ruumiillisen työn seurauksena heille on kertynyt vankka ruumiinrakenne, josta suvun piirteet kuitenkin kuultavat selvästi läpi.

Ja katso! KMB:t sopivat jalkoihini täydellisesti, ne tuntuivat mukavan pehmeiltä ja olivat oikein tukevien kävelykenkien oloiset. Kenkiä myymässä ollut Mia (en edelleenkään ole aivan varma, kumpi oli kumpi, mutta sanotaan, että kaksikosta se isojalkaisempi — ja anteeksi vain, jos kuulostan töykeältä, mutta hän nyt kuitenkin on se, jolla oli myynnissä minunkin jalkoihini riittävän isoja kenkiä, ja sehän se on ihmisen tunnistamisessa aika paljon oleellisempaa kuin esimerkiksi nimi) kertoi vaihtaneensa nämä flamboyantit nauhat kenkiin itse. Erittäin hyvä ratkaisu oli se, sillä ilman näin upeita nauhoja silmäni eivät ehkä olisi pysähtyneet kenkiin riittävän pitkäksi aikaa. Nyt kokonaisuus teki vaikutuksen, ja kengät päätyivät minun omistukseeni. Tyhjin käsin (ja paljain jaloin) ei siis tarvinnut kenkäkirppikseltä poistua. Ja kun iltaa kohden jalkani alkoivat väsyä, saatoin vaihtaa sirot keimailunilkkurit vankkoihin kävelynilkkureihin tyylin tippaakaan siitä kärsimättä. Kuvassa vielä rinnakkain kengät meno- ja paluujunassa.

Kerrottakoon vielä, että kenkäkirppiksen lisäksi kierrätyspäivillä on kenkäintuunauspiste. Omat kädentaitoni rajoittuvat siihen, että onnistun tämän tästä ojentaessani kättä tarttuakseni johonkin tökkäisemään sormeni ohi kohteesta niin, että kynsi napsahtaa poikki. Niinpä jätin tuunailut suosiolla osaavampien hommiksi, sillä mitään muuta kuin järkyttävää sotkua ei noin pelottavasta maaliarsenaalista minun hyppysissäni olisi tullut.

FB-tiedotuksen mukaan sunnuntaille on tulossa uusia myyjiä ja siis lisää kenkiä myyntiin, joten jos nyt suinkin olette Helsingissä tai menossa sinne päin, niin poiketkaa Kaapelitehtaalle, voitte löytää popot, jollaisia ette uskoneet kohtaavanne. Samalla voitte katsastaa myös Teatterimuseon näyttelyn, sillä museoon on Kierrätystehtaan ajan vapaa pääsy. Itse bongasin sieltä näin hersyvän kuva-arvoituksen. Mikä tästä miniatyyrinäyttämökuvasta puuttuu? Jos tiedät oikean vastauksen, saat palkinnoksi korvamadon!(Psst! Oikea vastaus on tietenkin polvet.)

Niin, tuo Kierrätystehdas. Tottahan toki sekin tuli käytyä läpi. Ja koska olen kenkien lisäksi heikkona hattuihin, onnistuin sortumaan tällaiseen VintagEija’sin kierrätysmateriaaleista valmistettuun uniikkipäähineeseen (tässä kuvattuna heti kotiinpaluun jälkeen väsyneenä ja rähjäisenä ja nopeasti hatun tyyliin sopivaan Per Unan vakosamettijakkuun ja valkoiseen röyhelöpaitaan verhoutuneena — 40-luvun tyylisessä kaukaisuuteen suuntautuvassa katseessa on siis ihan aito lasittunut haritus!). Vaaleaa pörröä ja kapea pitsikoristeltu lieri, metsänvihreä ruusuke ja lehtiä sekä violetteja höyheniä (eivät näy kunnolla tuossa kuvassa, ovat tuolla ruusukkeen takana). Minkä mainion arkihatun tästä sainkaan, nyt ei tarvitse aina käyttää sitä samaa seilorilakkia tai ruskeaa sulkahattua.

Totisesti ei mikään hukkareissu tämä päivä Kierrätystehtaassa. Ja nyt vielä sunnuntaina tosiaan ehditte, menkää menkää!