Category Archives: Politiikka

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Het erkennen van gebarentalen op wettelijk niveau is een belangrijke stap om de rechten van dove mensen te realiseren, maar is alleen niet genoeg

Dove mensen worden wereldwijd gediscrimineerd, op de ene plek meer dan op de andere, en de discriminatie van dove mensen gaat heel ver terug. Voor de beëindiging van discriminatie is het nodig om verschillende dingen op meerdere fronten te doen, bijvoorbeeld op het niveau van wetgeving, en daarom voert de Wereldfederatie van Doven (WFD) campagne zodat de rechten van doven en gebarentaligen in de nationale wetgeving van verschillende landen erkend zouden worden. Gebarentalen zijn erkend als natuurlijke talen bijvoorbeeld in het verdrag van de Verenigde Naties inzake de rechten van personen met een handicap uit 2006, en tot nu toe zijn gebarentalen op een nationaal niveau erkend in de wetgeving van 71 landen — met andere woorden er zijn nog meer dan 120 landen waar gebarentalen niet erkend zijn (WFD 2022).

De manier van erkenning van gebarentalen verschilt echter wel per land. De Meulder (2015) verdeelt de uitdrukkelijke wetgeving inzake gebarentalen in vijf categorieën. Tot de eerste categorie behoren landen waar gebarentaal in de grondwet genoemd is. Tot de tweede categorie behoren landen waar gebarentaal in de algemene taalwetgeving genoemd is. In de derde categorie zitten landen waar er een afzonderlijke wet of decreet inzake gebarentaal is. In de landen van de vierde categorie is er een afzonderlijke wet inzake gebarentaal en andere communicatiemethoden. In de landen van de vijfde categorie behoren de zaken betreffende gebarentalen tot een nationale taalcommissie. Bovendien is het mogelijk dat gebarentaal in wetgeving alleen impliciet genoemd is, bijvoorbeeld als een deel van wetgeving inzake handicappen.

Finland was het eerste land ter wereld waar een vermelding inzake gebarentaal in de grondwet was toegevoegd, slechts maanden voor Oeganda. In de Finse grondwet (731/1999) is genoemd dat de rechten van gebarentaligen in afzonderlijke wetten bepaald zouden worden. Dus gebarentaal is ook in vele andere wetten genoemd, bijvoorbeeld wetten inzake onderwijs, werkzaamheden van autoriteiten en vertolkingsdiensten. Er is in de grondwet niet uitgeweid welke expliciete gebarentaal is bedoeld, en een afzonderljike wet inzake gebarentaal (359/2015) was bepaald in Finland in 2015 die geen nieuwe rechten creëert voor gebarentaligen maar waar wordt gedefinieerd dat zowel de Finse als de Finland-Zweedse Gebarentaal wordt erkend.

In Nederland is het juridische proces betreffende de status van gebarentaal heel anders dan in Finland verlopen. De wettelijke erkenning van de Nederlandse Gebarentaal is vertraagd door bijvoorbeeld het feit dat zelfs het gesproken Nederlands niet in de wetgeving genoemd is (Wheatley & Pabsch 2012). De eerste vermeldingen over gebarentaal zijn zodanig in wetten inzake onderwijs en vertolkingsdiensten betreffende strafzaken gedaan. Een afzonderlijke wet inzake gebarentaal werd uiteindelijk in 2020 opgesteld (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). De wet erkent o. a. de Nederlandse Gebarentaal als een officiële taal, beveelt dat autoriteiten ook in gebarentaal moeten informeren en geeft voor gebarentaligen het recht om gebarentaal te gebruiken in o. a. rechtszaken zodat de kosten van vertolking door de staat betaald zullen worden.

België is een federale staat die bestaat uit Vlaamstalig (of Nederlandstalig) Vlaanderen, Franstalig Wallonië en tweetalig Brussels Hoofstedelijk Gewest. De wetgeving betreffende talen vindt plaats op het regionale niveau. Daarom hebben de Vlaamse Gebarentaal, die in Vlaanderen wordt gebruikt, en de Frans-Belgische Gebarentaal, die in Wallonië wordt gebruikt, verschillende wettelijke statussen. Vlaamse Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2006, en de taal heeft een van de sterkste posities van alle gebarentalen in de EU. Bovendien is de Vlaamse Gebarentaal genoemd in wetten inzake onderwijs, publieke omroep, assistentiediensten van gehandicapten, werkgelegenheidssteunactiviteiten en gelijkheid. Frans-Belgische Gebarentaal is erkend door een afzonderlijke wet inzake gebarentaal in 2003, en bovendien is gebarentaal genoemd in bijzondere wetten inzake onderwijs, en de rechten van doven op tolking en ondersteuningsdiensten zijn geregeld in wetten inzake diensten voor gehandicapten. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Uit de vorige voorbeelden blijkt hoe de wettelijke positie en de formulering van de wetten die gebarentaal erkennen zijn beïnvloed door o. a. de algemene taalsituatie in een bepaald land en de manier waarop mensen in het algemeen denken over het noemen van talen in de wetgeving. In Finland en België zijn er tradities over meer dan een officieel gesproken taal en dus is de drempel om ook andere talen in wetgeving te noemen lager. In Nederland daarentegen is zelfs de hoofdtaal van het land niet in wetgeving genoemd, en dus de officiële erkenning van gebarentaal was moeilijker te bereiken.

Maar de wettelijke erkenning van gebarentaal is slechts één — en niet noodzakelijk de eerste — stap in de richting van een situatie waarin de rechten van gebarentaligen in de praktijk worden gebracht. Bijvoorbeeld in België kunnen de vermeldingen over gebarentalen in de Vlaamse en Waalse wetten superficieel hetzelfde lijken, maar o. a. met betrekking tot beschikbaarheid van vertolkingsdiensten zijn er in de regio’s aanzienlijke verschillen: volgens de Europese Unie van Doven (EUD) zijn er in Vlaanderen ongeveer 31 dove gebarentalige mensen per tolk, terwijl het aantal in Wallonië 333 is (Wheatley & Pabsch 2012). Ter vergelijking zijn er in Nederland ongeveer 19 gebarentaligen per tolk en in Frankrijk ongeveer 278, zo lijkt het dat de regio’s van België bepaalde culturele gelijkenissen hebben met de buurlanden waarin dezelfde taal wordt gesproken. Het is dus niet genoeg dat staten gebarentaal in wetgeving erkennen, maar de staten moeten er ook voor zorgen dat voldoende middelen voor het organiseren van de gebarentalige bedieningen worden gereserveerd.

Bronnen

Ik heb dit essay alleen om Nederlands te oefenen geschreven. Marit Janssen heeft me met de taal geholpen, maar alle overblijvende fouten zijn natuurlijk mijn.

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Viittomakielten tunnustaminen lainsäädännön tasolla on tärkeä, mutta ei yksinään riittävä askel kuurojen oikeuksien toteutumisen kannalta

Kuurot eri puolilla maailmaa kohtaavat syrjintää, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän, ja kuurojen syrjinnällä on pitkä historia. Syrjinnästä eroon pääseminen vaatii työtä monella rintamalla, muun muassa lainsäädännöllisellä tasolla, minkä vuoksi Kuurojen maailmanliitto WFD kampanjoi monissa maissa sen eteen, että kuurojen ja viittomakielisten oikeudet tunnustettaisiin lainsäädännössä. Viittomakielet on tunnustettu luonnollisiksi kieliksi mm. YK:n vammaisia koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 2006, ja kansallisella tasolla viittomakielet on tunnustettu tähän mennessä 71 maan lainsäädännössä — toisin sanoen maailmassa on vielä yli 120 maata, joissa viittomakieliä ei ole tunnustettu (WFD 2022).

Tapa, jolla viittomakielet tunnustetaan lainsäädännössä, vaihtelee kuitenkin maittain. De Meulder (2015) luokittelee viittomakieltä koskevan eksplisiittisen lainsäädännön viiteen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat maat, joiden perustuslaissa mainitaan viittomakieli. Toiseen kategoriaan kuuluvat maat, joissa viittomakieli mainitaan yleisessä kielilainsäädännössä. Kolmannessa kategoriassa ovat maat, joissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus. Neljännen kategorian maissa on säädetty erillinen viittomakielilaki tai -asetus, jossa mainitaan myös muita kommunikaatiomenetelmiä. Viidennen kategorian maissa viittomakieltä koskevat asiat on säädetty kuulumaan kansalliselle kielilautakunnalle. Näiden lisäksi viittomakieli voidaan mainita lainsäädännössä implisiittisesti, esimerkiksi osana vammaislainsäädäntöä.

Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa maininta viittomakielestä lisättiin perustuslakiin vuonna 1995, vain kuukausia ennen Ugandaa. Suomen perustuslaissa (731/1999) mainitaan, että viittomakielisten oikeuksista säädetään tarkemmin erillisissä laeissa. Näin ollen viittomakieli mainitaan myös monissa muissa laeissa, mm. opetusta, viranomaisten toimintaa ja tulkkauspalveluja koskevissa laeissa. Perustuslaissa ei täsmennetä, mitä nimenomaista viittomakieltä tarkoitetaan, ja Suomessa säädettiinkin vuonna 2015 erillinen viittomakielilaki (359/2015), joka toisaalta ei tuo viittomakielisille uusia oikeuksia mutta jossa määritellään lain tarkoittavan suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.

Alankomaissa viittomakielen asemaa koskeva juridinen prosessi on ollut varsin erilainen kuin Suomessa. Hollantilaisen viittomakielen lakisääteistä tunnustamista on hidastanut mm. se, että edes puhuttua hollantia ei ole erikseen mainittu lainsäädännössä (Wheatley & Pabsch 2012). Ensimmäisenä maininnat viittomakielestä onkin saatu opetusta koskeviin lakeihin sekä rikosasioiden tulkkauspalveluja koskevaan lakiin. Erillinen viittomakielilaki säädettiin viimein vuonna 2020 (Wet erkenning Nederlandse Gebarentaal). Laki mm. tunnustaa hollantilaisen viittomakielen viralliseksi kieleksi, määrää viranomaisia tiedottamaan myös viittomakielellä sekä antaa viittomakielisille oikeuden käyttää viittomakieltä mm. oikeusasioissa siten, että tulkkauskulut maksaa valtio.

Belgia on liittovaltio, joka koostuu flaaminkielisestä Flanderista, ranskankielisestä Walloniasta ja kaksikielisestä Brysselin pääkaupunkiseudusta. Kieliä koskeva lainsäädäntö tapahtuu alueellisella tasolla. Tästä syystä Flanderissa käytetyn flaamilaisen viittomakielen ja Walloniassa käytetyn belgianranskalaisen viittomakielen lakisääteiset asemat ovat osin erilaiset. Flaamilainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2006, ja sen virallinen asema on EU:n vahvimpia. Lisäksi flaamilainen viittomakieli mainitaan opetusta, yleisradiotoimintaa, vammaisten avustajapalveluja, työllisyystukitoimia sekä yhdenvertaisuutta koskevissa laeissa. Belgianranskalainen viittomakieli on tunnustettu erillisellä viittomakielilailla vuonna 2003, minkä lisäksi viittomakieli mainitaan erinäisissä opetustoimintaa säätelevissä laeissa ja kuurojen oikeuksista tulkkaukseen ja tukipalveluihin säädetään vammaispalveluja koskevissa laeissa. (Wheatley & Pabsch 2012.)

Edellisistä esimerkeistä nähdään, kuinka viittomakielen lakisääteiseen asemaan ja viittomakielen tunnustavien lakien muotoiluun vaikuttaa mm. se, millainen kielitilanne maassa vallitsee ja millä tavalla siellä yleensä suhtaudutaan kielten mainitsemiseen laeissa. Suomessa ja Belgiassa on perinteisesti ollut useampi kuin yksi virallinen puhuttu kieli, joten kynnys muidenkin kielten mainitsemiseen lainsäädännössä on matalampi. Alankomaissa puolestaan ei ole laissa mainittu edes maan valtakieltä, joten viittomakielen virallinen tunnustaminen on ollut vaikeammin saavutettavissa.

Kuitenkin viittomakielen lakisääteinen tunnustaminen on vain yksi askel — eikä välttämättä edes ensimmäinen — kohti tilannetta, jossa viittomakielisten oikeudet toteutuvat käytännössä. Esimerkiksi Belgiassa Flanderin ja Wallonian viittomakieliä koskevat lakimaininnat saattavat pintapuolisesti näyttää samankaltaisilta, mutta mm. tulkkauspalvelujen saatavuuden osalta alueet poikkeavat toisistaan huomattavasti: Flanderissa on Euroopan kuurojenliiton EUD:n tietojen mukaan noin 31 kuuroa viittomakielistä kutakin tulkkia kohti, kun taas Walloniassa heitä on 333 (Wheatley & Pabsch 2012). Vertailun vuoksi Alankomaissa viittomakielisiä on noin 19 kutakin tulkkia kohti ja Ranskassa noin 278, joten vaikuttaa siltä, että Belgian alueilla on tässä suhteessa tiettyjä kulttuurisia yhtäläisyyksiä samankielisten naapurimaiden kanssa. Ei siis riitä, että valtiot tunnustavat viittomakielen lainsäädännössä, vaan valtioiden on lisäksi huolehdittava siitä, että viittomakielisten palvelujen järjestämiseen käytännössä myönnetään riittävästi rahoitusta.

Lähteet

Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia

Tiedottaja, käytä muutakin kuin Facebookia

Lähes jokainen on varmasti jo vuosien ajan huomannut sen ikävän tosiasian, että melkein kaikki yhdistys- ja järjestökentän tiedotustoiminta (esim. tapahtumailmoitukset) löytyy ensisijaisesti Facebookista, ja monissa tapauksissa ainoastaan sieltä. Yhdistysten tiedottajat ja muut hallitusten jäsenet ilmeisesti ajattelevat, että kaikki joka tapauksessa käyttävät Facebookia, tai sitten heille on ihan okei, että osa yhdistyksen jäsenistä ei koskaan saa kaikille jäsenille suunnattuja asioita tietoonsa. Ja epäilemättä vaivannäön välttämiselläkin on osuutta asiaan — tiedotuksen voisi hoitaa niin monella muullakin tavalla, niin että tieto saavuttaisi kaikki jäsenet, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Ehkä siksi, että yhdistyksen jäsenkunnastakin saadaan tuntumaa vain katselemalla Facebookia eikä siksi edes tajuta, että sitä kautta ei tavoita kaikkia jäseniä.

Tähän asti tämä nihkeä Facebook-keskeisyys on ollut jotenkuten selitettävissä sillä, että yhdistyksen Facebook-sivut ovat julkisia ja tapahtumatietoja pääsee katselemaan myös ilman FB-tiliä (tietenkään tämä ei ole pätenyt tähänkään asti niissä tapauksissa, joissa yhdistyksen tiedotukseen käytetään suljettua FB-ryhmää). Mutta nyt seuraa tärkeä asia: Facebook on vasta viikko sitten kokeillut muuttavansa toimintaansa niin, että mitään julkisiakaan FB-sivuja ei enää pääse näkemään kirjautumatta sisään. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä muutos on ainakin Suomen osalta peruttu, mutta kuka tietää vaikka se astuisi kohtapuoliin pysyvästi käyttöön? Toisin sanoen ilman FB-tiliä ei välttämättä pääse näkemään enää mitään sellaista tiedotusta, joka tapahtuu ainoastaan Facebookissa.

Yhdistyksissä olisikin nyt pikaisesti käytävä keskustelua siitä, kuinka tärkeää jäsenten tasa-arvoisuus on ja millä tavalla tiedotustoiminta kannattaisi järjestää niin, ettei se syrji ketään jäsenistä. Facebookin rinnalla on muitakin mahdollisuuksia tiedottamiseen. Sähköpostilista, uutiskirje, jäsenfoorumi ja yhdistyksen omat kotisivut ovat perinteisiä ja luotettavia keinoja hoitaa tiedotusta, ja kaikki nämä teknologiat ovat yhä olemassa, jos ne vain halutaan ottaa käyttöön. Uudempiakin teknologioita on, ja esimerkiksi fediversumissa toimiva Mobilizon olisi mitä mainioin (ja mikä parasta, epäkaupallinen eli juurikin yhdistystoimintaan hyvin sopiva) työkalu yhdistys- ja järjestötiedotukseen, jos se vain saisi tunnettuutta ja yhdistyksissä alettaisiin ottaa sitä käyttöön.

Jos olet jonkin yhdistyksen hallituksessa tai vastaat tiedotuksesta, tämä kirjoitus on suunnattu juuri sinulle. Tiedät, että tämä on ongelma myös omassa yhdistyksessäsi. Pidäthän huolen siitä, että myös me Facebookia käyttämättömät saamme jatkossakin tietää yhdistyksesi järjestämästä toiminnasta. Kiitos!

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Lingua francan ja kansallisten kielten määrittelyn ristiaallokossa: kansallista yhtenäisyyttä vai kansojen ja alueiden välistä vuorovaikutusta?

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kysymystä siitä, kuinka lingua francana käytetyn kielen rajat määrittyvät ja määritetään suhteessa muihin kieliin. Aihe liittyy sosiolingvistiikkaan mm. siten, että jossain vaiheessa kielen sisäisen vaihtelun ollessa liian runsasta saavutetaan piste, jossa kielen käyttäjät eivät enää ymmärrä toisiaan ja on perusteltua puhua eri kielistä, sekä siten, että kielenkäyttäjien identifioituminen omiin ja muiden kieliin ohjaa erottelemaan ja yhdistelemään eri kielimuotoja myös osin kielenkäyttäjien keskinäisestä ymmärryskyvystä riippumatta. Päähuomioni on kuurojen käyttämissä viittomakielissä, ja yksittäisistä kielistä tarkastelen etenkin indonesialaista viittomakieltä, mutta pohdin asiaa myös kuulevien käyttämien viittomakielten kautta sekä puhuttuja kieliä sivuten. Aihe on hyvin laaja ja syvällinen, eikä yksittäisen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista kuin hieman raapaista aiheen pintaa. Kirjoitus on alun perin syntynyt Jyväskylän yliopistossa talvella 2022 järjestetyn Viittomakielet sosiaalisessa kontekstissa -kurssin esseeksi.

Indonesialainen viittomakieli vai indonesialaiset viittomakielet?

Aloitan yksittäisen viittomakielen rajojen tarkastelun Indonesiasta, sillä kokonsa, maantieteensä ja kulttuurisen ja demografisen variaationsa vuoksi se on mitä kiinnostavin tarkastelukohde. Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Indonesia on maailman neljänneksi väkirikkain valtio ja suurin saarivaltio, jonka tuhannet asutut saaret ulottuvat itä–länsisuunnassa yli 5 000 kilometrin matkalle. Indonesia yhtenäisen maan tai kansan käsitteenä syntyi vasta noin sata vuotta sitten, ja maa itsenäistyi 1945 (Palfreyman 2019). Indonesiassa puhutaan lukuisia eri kieliä, ja arviot puhuttujen kielten määrästä vaihtelevat runsaasta 250:stä (mt.) yli 750:een (Hammarström ym. 2022) — arvioon vaikuttavat mm. juuri määrittelykysymykset siitä, milloin kaksi kieltä voidaan laskea kahdeksi eri kieleksi tai saman kielen eri varianteiksi. Niin ikään arviot Indonesiassa puhuttujen viittomakielten määrästä vaihtelevat: Palfreyman (2019) toteaa indonesialaisen viittomakielen variaatiota käsittelevän tutkimuksensa lopuksi, että Indonesiassa puhutaan vähintään kahta viittomakieltä, mutta jos varianttien erottamisessa omiksi kielikseen edettäisiin maksimalistisesti, Indonesiassa voitaisiin mahdollisesti nimetä yli 500 eri viittomakieltä (mt; Kusters ym. 2020). Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että Indonesiassa esiintyy yhden maan sisällä kulttuurista ja kielellistä variaatiota suunnilleen samassa mittakaavassa kuin Euroopassa koko maanosan alueella. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella niitä eri tekijöitä, jotka puoltavat joko yhtä indonesialaista viittomakieltä tai useita indonesialaisia viittomakieliä.

Kielipolitiikka on koko itsenäisyyden ajan ollut Indonesiassa tärkeässä asemassa, ja puhuttujen kielten kohdalla maassa päätettiin tietoisesti luopua entisen siirtomaavallan kielestä ja nostaa alueella perinteisesti puhutusta malaijista standardoitu indonesia koko laajan valtion lingua francaksi. Huomionarvoista tässä päätöksessä on se, että valittu kieli ei ollut ensikielenä maan puhutuin kieli, mutta indonesiaan päädyttiin mm. siksi, että sitä osattiin yleisesti toisena kielenä muuallakin kuin maan väkirikkaimmalla saarella Jaavalla. Vaikka standardi-indonesiaan liittyykin nykyään vahva prestiisiarvo, kielipolitiikassa alleviivataan kuitenkin sitä, kuinka Indonesiassa samaan aikaan pyritään kansalliseen yhtenäisyyteen ja tunnustetaan se seikka, että väestö on monikielistä ja että monikielisyys on tavallista ja arkipäiväistä. (Palfreyman 2019.)

Vastaavia kielipoliittisia asenteita ja pyrkimyksiä on mielestäni nähtävissä myös viittomakielten kohdalla, vaikka toki Indonesian kielimaisema on viittomakielten osalta erilainen kuin puhuttujen kielten. Palfreyman (2019) laskee indonesialaisen viittomakielen varsinaisen kehityksen alkaneen vastaavalla tavalla kuin monissa muissa maissa eli ensimmäisissä kuurojen kouluissa 1950-luvulla. Kyseessä on siis vielä varsin nuori kieli, mutta kuten Palfreymanin (mt.) tutkimus osoittaa, kuurot eri puolilla Indonesiaa ymmärtävät toistensa käyttämää viittomakieltä suhteellisen hyvin ja ainakin tutkituissa tapauksissa paremmin kuin muunmaalaisia viittomakieliä. Tutkimus myös antaa viitteitä siitä, että viittojat jossain määrin mukauttavat omaa viittomistaan keskustelukumppaneiden mukaan, jotta se olisi ymmärrettävämpää. Kansallisen yhtenäisyyden kielipoliittisessa hengessä kuurojenliitto Gerkatin päättikin vuonna 2006 ottaa käyttöön nimen BISINDO tarkoittamaan yhtä yhteistä indonesialaista viittomakieltä. Toisaalta myös jotkut indonesialaiset kuurot ovat puhuneet ennemmin useasta alueellisesta viittomakielestä kuin yhdestä kansallisesta viittomakielestä, ja ylipäätään ei ole mitenkään poikkeuksellista, että keskenään ymmärrettäviäkin kielimuotoja lasketaan poliittisista ja ideologisista syistä erillisiksi kieliksi (kielten nimeämisen tärkeydestä ks. Piller 2017). Kuitenkin sekä kielellinen analyysi että sosiaaliset ja ideologiset seikat saavat Palfreymanin (2019) kallistumaan sille kannalle, että ainakin toistaiseksi on perusteltua puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä. Ja aivan kuten puhuttujen kielten kohdalla standardi-indonesian rinnakkaiselo paikallisten kielten kanssa on tunnustettu asiaintila, myös viittomakielten kohdalla tunnustetaan ainakin kata kolokin olevan selvästi oma erillinen viittomakielensä, jonka elinvoimaisuuden ja erillisyyden säilyttämiseksi on myös ryhdytty käytännön toimenpiteisiin (De Vos 2012a; Palfreyman 2019).

Indonesian värikkääseen ja vaihtelevaan viittomakieliympäristöön perehtymisen jälkeen mieleeni nousee lopulta ajatus siitä, onko ylipäätään välttämätöntä pitää indonesialaista viittomakieltä yhtenä kielenä tai useana erillisenä kielenä, vai voisiko vastaus riippua aina siitä, missä tilanteessa asiaa kysytään. Ehkä jossain yhteydessä voisi olla mielekkäämpää puhua BISINDOsta lingua francana, joka on kielellisesti huomattavan lähellä paikallisia variantteja ja jota käytetään, kun kuurot eri puolilta Indonesiaa kommunikoivat keskenään. Tietenkään minä eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyksiä Indonesiaan, en ole oikeutettu vastaamaan tähän kysymykseen. Mutta pohdin asiaa seuraavaksi tarkastelemalla muita tilanteita, joissa käytetään viitottua lingua francaa.

Kansainvälisen viittomisen asema kielenä

Kansainväliseksi viittomiseksi kutsutaan kielimuotoa, jota eri viittomakieliä ensikielenään käyttävät kuurot käyttävät lingua francana kommunikoidessaan keskenään esimerkiksi kansainvälisissä kuurojen tapaamisissa. Kustersin (2020) mukaan kansainvälistä viittomista voidaan näkökulmasta riippuen kutsua joko monikieliseksi kieleilykäytännöksi (ei itsenäiseksi kieleksi) tai kontaktikieleksi (itsenäiseksi kieleksi). Kansainvälistä viittomista on käytetty 1800-luvulta lähtien, ja se koostuu etenkin eri kansallisista viittomakielistä lainatuista ikonisista ja esittävistä viittomista sekä runsaasta kuvailusta. Kielimuodon vakiintuneisuusaste ei ole yhtä korkea kuin monilla kansallisilla viittomakielillä, ja kansainvälistä viittomista käyttäessään viittojat joutuvat usein neuvottelemalla ja toistamalla samaa asiaa eri tavoin hakemaan yhteisiä tapoja viittoa jokin tietty käsite. Kuurojen maailmanliitto on ottanut sen tietoisen kannan, että kansainvälinen viittominen ei ole itsenäinen ja vakiintunut kieli, jotta se ei alkaisi syrjäyttää kansallisia viittomakieliä. Toisaalta kansainvälisellä viittomisella on myös vakiintunut asema korkean tason käyttöyhteyksissä, esimerkiksi YK:ssa.

Kieli-ideologiset asenteet korostuvat etenkin tarkasteltaessa kansainvälisen viittomisen ja kansallisista viittomakielistä dominoivimman eli amerikkalaisen viittomakielen välistä suhdetta. Joidenkin käsitysten mukaan kansainvälinen viittominen on enemmän tai vähemmän sama asia kuin amerikkalainen viittomakieli, ja Kustersin (2020) haastattelemat eri maista tulevat viittojat näkevätkin pääosin olevan tärkeää puolustaa kansainvälisen viittomisen käyttöä ja harjoittaa kielenhuoltoa suhteessa amerikkalaisesta viittomakielestä lainattaviin viittomiin ja rakenteisiin. Monet kuurot arvostavat kansainvälistä viittomista juuri siksi, että se mahdollistaa suoran kommunikoinnin myös muita viittomakieliä käyttävien kanssa ilman tarvetta turvautua mihinkään kansainvälisesti dominoivaan kansalliseen viittomakieleen, ja ihannetapauksessa kansainvälisen viittomisen tuottamien kommunikointivaikeuksien voittamiseen ja yhteisen kielimuodon kehittämiseen ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa. Monet runsaasti amerikkalaisia viittomia kansainvälisessä viittomisessaan käyttävät ovat valmiita opettelemaan uusia viittomia ja vähentämään amerikkalaiseen viittomakieleen tukeutumista, kun heille huomautetaan heidän käyttävän amerikkalaisia viittomia tai rakenteita.

Jos tarkastellaan Eurooppaa (jossa kansainvälinen viittominen syntyi ja johon kielimuoto vahvimmin liitetään, ehkä jopa laajemman kansainvälisyyden sijaan, ks. Kusters & Friedner 2015), kansallisten viittomakielten ja kansainvälisen lingua francan välinen suhde on hyvin erilainen kuin indonesialaisen viittomakielen ja sen paikallisten varianttien niin kielellisellä kuin ideologis-poliittisella tasolla. Siinä missä monet indonesialaiset kuurot itse puhuvat indonesialaisesta viittomakielestä yhtenä kielenä, Euroopassa kansallisten viittomakielten erillisyys kansainvälisestä viittomisesta on selviö, ja kansallisia viittomakieliä puolustetaan voimakkaasti myös sitä kuulevien keskuudessa yleistä stereotyyppistä ajatusta vastaan, että kaikkialla maailmassa käytettäisiin vain yhtä ja samaa viittomakieltä (esim. Crasborn & Hiddinga 2015). En tässä kirjoituksessa syvenny sen tarkemmin siihen, mistä tämä yleinen käsitys yhdestä kansainvälisestä viittomakielestä on peräisin, mutta tarkastelen seuraavassa mielenkiintoista historiallista yksittäistapausta, jossa viittomakieli on toiminut kansainvälisenä lingua francana jopa kuulevien välillä.

Viittomakieli kuulevien ja kuurojen yhteisenä lingua francana

Pohjois-Amerikan tasankointiaanien viittomakieli (josta käytetään kirjallisuudessa vaihtelevasti mm. englanninkielisiä nimiä Plains Sign Language, Plains Indian Sign Language, Indian Sign Language, North American Indian Sign Language ja lyhennettä PISL, ks. Davis 2006; Davis 2007) on historiallinen ja edelleen käytössä oleva viittomakieli, joka oli olemassa jo siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan, ja jonka alkuperä on toistaiseksi tutkijoille tuntematon (Davis 2007). Kielestä tekee viittomakieleksi erikoisen se, että suurin osa sen käyttäjistä oli ja on kuulevia. Kieltä käytettiin noin miljoonan neliömailin kokoisella alueella eri kansojen ja heimojen eli eri puhuttuja kieliä puhuvien välisenä lingua francana; sen sijaan, että eri kansat olisivat laajasti opetelleet toistensa puhuttua kieltä, turvauduttiin yhteiseen viittomakieleen, ja kielen käyttö vähenikin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun puhuttu englanti otti sen paikan lingua francana (mt.). Luonnollisesti myös kielen vaikutuspiirissä elävät kuurot ovat käyttäneet kieltä, ja heille se on muodostanut äidinkielen, jonka käyttö on ollut rakenteeltaan vivahteikkaampaa kuin kuulevien toisena kielenä (Davis 2006).

Tasankointiaanien viittomakieli muistuttaa näin ollen jossain määrin kyläviittomakieliä, joista on kuvauksia eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Indonesiaan kuuluvalla Balilla Bengkalan kylässä puhuttava kata kolok on viittomakieli, jota kylän kuurot käyttävät äidin-kielenään ja jota lähes kaksi kolmasosaa kylän kuulevasta väestöstäkin osaa, ja joissakin yhteyksissä viittomakieltä käyttävät myös kuulevat keskenään (De Vos 2012a; De Vos 2012b). Kyläviittomakielistä poiketen tasankointiaanien viittomakielen käyttöala kuulevien välisessä kommunikoinnissa on kuitenkin ollut poikkeuksellisen laaja. Davis (2006) raportoi 1930-luvulla kuvatusta elokuva-aineistosta, jonka tekstilajeihin lukeutuu mm. esittelyjä, metsästystarinoita, lääkintätarinoita, vitsejä ja sanaleikkejä. Kieli on ollut myös hyvin vakiintunut, mutta toisaalta siinä on esiintynyt variaatiota kuten missä tahansa luonnollisessa kielessä: Davisin (2007) leksikaalisten vertailujen perusteella kielen diakroninen vakaus 1800-luvulta 2000-luvulle on verrattavissa amerikkalaisen viittomakielen diakroniseen vakauteen, ja samalla synkronisissa vertailuissa esiintyy variaatiota. Kuurojen, jotka katsovat tätä 1930-luvulla kuvattua aineistoa, kerrotaan yllättyvän tiedosta, että kaikki elokuvassa viittovat henkilöt ovat kuulevia, siksi sujuvaa, luontevaa ja monipuolista heidän viittomisensa on (Davis 2006).

Esimodernina aikana Euroopan ulkopuolella vallinnut kielipoliittinen ympäristö on epäilemättä ollut aivan erilainen kuin meidän nykypäivän tilanteemme, joten tasankointiaanien viittomakielisen lingua francan käytön ja sen syntymisen vertaaminen esimerkiksi kansainväliseen viittomiseen tai Indonesian viittomakieliympäristöön ei ole mitenkään yksioikoista. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan esimerkin siitä, miten tietynlaisten kieli-ideologioiden ja tietynlaisten poliittisten olojen vallitessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa kaikki kuulostatuksesta riippumatta voivat viittoa keskenään yhteisellä kielellä, joka on vain harvojen ensikieli, eikä tämän tarvitse vaarantaa kenenkään ensikielen — puhutun tai viitotun — asemaa. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka menneiden vuosisatojen amerikkalaiset ovat itse suhtautuneet viittomakieleensä ja sen variaatioon; olisivatko he kaikki puhuneet yhdestä yhteisestä kielestä, vai vallitsiko silloinkin vastakkaisia näkemyksiä, joiden mukaan kyseessä oli monta erillistä kieltä? Davis (2006; 2007) puhuu yhdestä kielestä, mutta toisaalta paljon tämän erikoisen ja kiinnostavan kielen historiasta on jo vaipunut kokonaan unhoksiin.

Lopuksi

Viittomakielten rajaaminen ja nimeäminen on monimutkainen prosessi, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta, eikä monissa tapauksissa välttämättä saavuteta yksimielisyyttä siitä, milloin kyseessä on yksi muista erillinen kieli ja milloin on kyse jonkin yhteisen kielen varianteista. Monissa yhteyksissä on havaittu, että eri viittomakieliä tai viittomakielimuotoja käyttävien kuurojen on helpompi ymmärtää toisiaan myös yhteisen kielen puuttuessa kuin eri puhuttuja kieliä tai kielimuotoja käyttävien kuulevien. Kun vuorovaikutus on toistuvaa, löydetään lopulta yhteinen kieli, lingua franca, joka joskus voi olla täysin uusi kielimuoto, esimerkiksi kansainvälinen viittominen tai tasankointiaanien viittomakieli. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana vakiintunut eurooppalaislähtöinen yksi maa, yksi kieli -käytäntö asettaa toisaalta omat rajansa sille, milloin puhutaan kansainvälisestä ja milloin kansallisesta kielestä. Tämä nähdään esimerkiksi Indonesiassa, jossa poliittinen ja ideologinen tarve on johtanut puhumaan yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä ennen kuin tätä kieltä on kunnolla määritelty lingvistisistä lähtökohdista. Osaltaan juuri tämän ideologisen määrittelyn seurauksena indonesialainen viittomakieli saattaa hyvinkin olla matkalla kohti tiiviimpää kielellistä yhtenäisyyttä ja vakiintumista. Kielimaisema ei määritykään koskaan pelkästään kielellisin perustein, vaan politiikalla ja ideologioilla on siihen aina huomattava vaikutus.

Lähteet

  • Crasborn, Onno & Hiddinga, Anja 2015: The paradox of international sign: the importance of deaf-hearing encounters for deaf-deaf communication across sign language borders. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. 59–69. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey E. 2006: A historical linguistic account of sign language among North American Indians. — Ceil Lucas (toim.), Multilingualism and sign languages: from the Great Plains to Australia s. 3–35. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Davis, Jeffrey 2007: North American Indian Sign Language varieties: a comparative historical linguistic assessment. — David Quinto-Pozos (toim.), Sign languages in contact s. 85–122. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • De Vos, Connie 2012a: The Kata Kolok perfective in child signing: coordination of manual and non-manual components. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 127–152. Berlin: De Gruyter.
  • De Vos, Connie 2012b: Kata Kolok: an updated sociolinguistic profile. — Ulrike Zeshan & Connie de Vos (toim.), Sign languages in village communities: anthropological and linguistic insights s. 381–386. Berlin: De Gruyter.
  • Hammarström, Harald & Forkel, Robert & Haspelmath, Martin & Bank, Sebastian 2021: Glottolog 4.5. Leipzig: Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology. — https://glottolog.org 6.3.2022.
  • Kusters, Annelies 2020: The tipping point: On the use of signs from American Sign Language in International Sign. — Language & Communication 75 s. 51–68.
  • Kusters, Annelies & Friedner, Michele 2015: Introduction: DEAF-SAME and difference in international deaf spaces and encounters. — Michele Friedner & Annelies Kusters (toim.), It’s a small world. International deaf spaces and encounters s. ix–xxix. Washington, D.C.: Gallaudet University Press.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign language ideologies in practice s. 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Palfreyman, Nick 2019: Variation in Indonesian Sign Language. A typological and sociolinguistic analysis. Boston/Berlin: De Gruyter.
  • Piller, Ingrid 2017: Intercultural communication: a critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Monikielisyyden ja multimodaalisuuden määritelmät käytännön kielenkäytön, kieli-ideologioiden ja kielipolitiikan ristivedossa

Johdanto

Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka käytännön arkipäiväiset kielenkäyttötilanteet haastavat käsityksiä monikielisyydestä ja multimodaalisuudesta, etenkin käsitystä siitä, että kielet olisivat helposti rajattavissa ja erotettavissa toisistaan ja että kielenkäytön tarkastelussa riittäisi keskittyä vain puhuttuun ja viitottuun modaliteettiin. Pohdin tätä käytännön kielenkäytön sumearajaisuutta suhteessa kieli-ideologisiin näkemyksiin ja kielipoliittisiin tavoitteisiin. Tarkastelun kohteena on niin kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointi kuulevien kanssa kuin kuulevien keskinäinen kommunikointi sekä autistien kommunikointi. Tällaisesta rajoja ylittävästä ja määritelmiä rikkovasta kielenkäytöstä käytetään mm. termiä translanguaging (Kusters ym. 2017; Moriarty Harrelson 2019; Blackledge & Creese 2017), jolle yksi mahdollinen suomennos on kieleily (Lehtonen 2015). Tarkasteltavat kielenkäyttötilanteet toisin sanoen edustavat hyvin monipuolisesti erilaisia aisti- ja kieliresursseja ja neurologisia valmiuksia, ja on ilmeistä, että eri kielenkäyttäjäryhmien tarpeet voivat eri tilanteissa olla keskenään ristiriitaisia. Kirjoitus on syntynyt alun perin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2021 järjestetyn Deaf Studies II -kurssin esseeksi.

Puheen ja viittomisen välissä

Kielten ja modaliteettien sumearajaisuus käy nopeasti ilmi, kun tarkastellaan sitä, kuinka kuurot ja kuurosokeat kommunikoivat (visuaalista tai taktiilista) viittomakieltä hallitsemattomien kuulevien kanssa. Tällöin on usein mahdotonta turvautua yksinomaan nimettyihin kieliin, kuten johonkin puhuttuun kieleen (joissain tilanteissa se on mahdollista, esimerkiksi jos kommunikointi tapahtuu kokonaan kirjallisessa muodossa) tai viittomakieleen, ja kommunikointiyhteys on muodostettava muulla tavoin, esimerkiksi yhdistelemällä eri puhuttuja ja viitottuja kieliä joko auditiivisessa tai visuaalisessa muodossa tai käyttämällä ns. kielenulkoisia kanavia.

Kuurojen ja kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa Mumbaissa tutkinut Annelies Kusters (2017a) esittelee erilaisia asiointitilanteita, joissa sekä kuuro että kuuleva osapuoli puhuu tai tuottaa huulion, käyttää yleisesti tunnettuja tai tilanteessa luotuja ikonisia eleitä, osoittaa, koskettaa tai näyttää esineitä sekä nyökyttelee tai käyttää muita päänliikkeitä ja ilmeitä, ja näitä eri modaliteetteja käytetään joko yksittäin, peräkkäin tai samanaikaisesti. Asiointitilanteissa on tärkeää saavuttaa yhteisymmärrys, ja ainakin Mumbaissa niin kuurot kuin kuulevat ovat tämän saavuttamiseksi valmiita muuttamaan omaa viestintäänsä (ma.), keskittymään tilanteen kannalta olennaisiin tarkoitteisiin kokonaisten lauseiden sijaan ja tarjoamaan saman informaation samanaikaisesti usean kanavan kautta. Sekä sanoman yksinkertaistaminen että esittäminen monin eri tavoin ovat mahdollisia, koska kielenkäyttö on monin tavoin redundanttia, ja yhteisymmärrykseen pyrkivät kielenkäyttäjät osaavat käyttää tätä redundanssia tehokkaasti hyväkseen.

Samoin kuurosokean ja kuulevan välisissä asiointitilanteissa hyödynnetään monenlaisia viestintäkanavia. Kusters (2017b) raportoi mumbailaisesta kuurosokeasta, joka on tottunut aloittamaan kommunikoinnin esimerkiksi myyjien kanssa hakemalla heidän kosketustaan ja tunnustelemalla heidän käsillä tekemiään eleitä. Tämän lisäksi hän kommunikoi tekemällä eleitä ilmaan ja ääntelemällä, koska tietää useimpien myyjien näkevän ja kuulevan hänet, osoittamalla olettamiinsa suuntiin, tunnustelemalla ja haistelemalla esineitä. Vastaavasti kuulevat käyttävät kuurosokean kanssa eleitä ja kosketusta ja ohjaavat tämän käsiä oikeaan suuntaan.

Yksi tärkeä osa niin kuurojen kuin kuurosokeiden kommunikointia kuulevien kanssa on kirjoittaminen, jota Kustersin (2020) käyttämässä aineistossa tapahtuu useammalla kielellä (englanti, marathi, hindi) ja kirjoitusjärjestelmällä (latinalaiset aakkoset, devanagari ja pistekirjoitus) ja monenlaisilla välineillä: kynällä paperiin ja käteen, sormella ilmaan, pöytään ja käteen, näppäilemällä laskimen ja puhelimen näytölle. Kirjoittamista käytetään viestintätilanteessa taloudellisesti ja etenkin helpottamaan täsmälliseen yhteisymmärrykseen pääsemistä silloin, kun pelkät eleet tai muut ns. kielenulkoiset keinot eivät riitä, ja kirjoittamiseen liittyykin omat rajoitteensa etenkin Mumbain kaltaisessa monikielisessä kaupungissa, jossa ihmisten luku- ja kirjoitustaitokin voi olla vaihtelevaa.

Kielen rajat ylittyvät myös kuulevien kesken

Edellä on esitelty tilanteita, joissa keskusteluosapuolten aistivalmiudet ovat lähtökohtaisesti erilaisia, toisin sanoen kaikki eivät kuule tai näe, ja multimodaalisen ja runsaasti ns. kielenulkoisiin keinoihin tukeutuvan semioottisen repertuaarin käyttöä perustellaan aistien erilaisuudella. Mutta jos tarkastellaan kuulevien välisiä keskusteluja vastaavissa asiointitilanteissa, havaitaan niin ikään laajan semioottisen repertuaarin (ks. Kusters ym. 2017) käyttöä ja yksittäisten nimettyjen kielten rajojen ylityksiä. Blackledge ja Creese (2017) tarkastelevat lihakaupan asiointitilanteita Birminghamissa ja esittelevät kuulevien ja näkevien välisiä keskusteluja, joissa eleitä, osoituksia, nyökkäyksiä, kehoon paikantamista, usean eri kielen sanoja ja jopa muista kulttuureista lainattuja käsimerkkejä käytetään sulavasti osana puheenvuoroja. Samoin Mondada (2016) esittelee keskusteluesimerkkejä, joissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa kommunikoivat kuulevat ja näkevät henkilöt käyttävät varsinaisen kielen lisäksi osoituksia, katsetta, kehon asentoa, ääniä (esim. askelten tuottamia; vrt. kuurojen tapa kiinnittää muiden huomio aiheuttamalla tärinää) ym. kielenulkoisia keinoja kiinteästi osana keskustelua ja merkitystenvaihtoa.

Samoin esimerkiksi autistien kommunikointia tarkastelemalla voidaan huomata, kuinka puhutun tai viitotun kielen käyttö on vain osa jokapäiväistä kommunikointirepertuaaria. Friedner ja Block (2017) raportoivat autisteista, jotka on saatettu julistaa ”kielettömiksi” mutta jotka kommunikoivat aktiivisesti esimerkiksi kehollisella toiminnalla (jota joissain tilanteissa ehkä voisi kutsua pantomiimiksi ja toisissa tilanteissa konstruoiduksi toiminnaksi), kirjoittamalla, nyökyttelemällä, osoittamalla, ääntelemällä jne. Tavallista on myös, että autistin kyky käyttää kieltä ja kommunikoida vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja tämä vaikuttaa semioottisten resurssien käyttöön tai käyttämättä jättämiseen.

Kielen määritelmää etsimässä

Itsekin autistina minun on helppo käsittää Friednerin ja Blockin (2017) esittelemät esimerkkitapaukset, ja ehkä juuri tämän ajoittain vaihtelevan ja kielten ja modaliteettien rajat ylittävän holistisen viestintätaipumukseni vuoksi minusta tuntuukin luontevalta kysyä, mikä ylipäätään on kieltä ja kuinka kielen ja modaliteetin kaltaiset käsitteet tulisi määritellä. Kusters ym. (2020) tarkastelevat kielen määritelmää kieli-ideologioiden näkökulmasta ja toteavat, että määrittelijän ideologisista valinnoista riippuu, mitkä kielimuodot nimetään kieliksi ja mitä ei nimetä. Puhuttujen kielten tutkimuksessa kielen ja murteen välisen rajan häilyvyys ja poliittisuus on ollut yleisesti tiedossa jo pitkään, ja Kustersin ym. (ma.) esimerkit Indonesian viittomakielten rikkaasta variaatiosta osoittavat saman ideologisen rajanvedon näkyvän myös viittomakielten suhteen. Moriarty Harrelson (2019) esittelee Kambodžan kuurojen kielitilannetta ja sitä, kuinka monia sujuvasti muiden kuurojen ja kuulevien kanssa kommunikoivia maaseudun kuuroja pidetään — länsimaista omaksuttujen kieli-ideologioiden mukaisesti — ”kielettöminä” vain siksi, että he eivät ole oppineet käyttämään mitään nimettyä viittomakieltä. Vastaavasti Sivunen (2021) esittelee haastattelemiaan kuuroja turvapaikanhakijoita Suomessa, jotka lähtömaassaan kommunikoivat keskenään pääasiassa elein ja kotiviittomin ja jotka Suomeen saavuttuaan, suomalaiselle viittomakielelle altistuttuaan ja suomalaisia kieli-ideologioita omaksuttuaan ajattelivat olleensa aiemmin ”kielettömiä”.

Nämä esimerkit ”kielettömistä” kuuroista ja autisteista osoittavat, kuinka ahdas kielen määritelmä on, kun sen ulkopuolelle jää monia sellaisia henkilöitä, joiden helposti voidaan todeta kommunikoivan muiden ihmisten kanssa, ymmärtävän muita ja tulevan ymmärretyksi, vaikka kommunikoinnissa ei käytettäisikään mitään nimettyä kieltä tai edes puhutun tai viitotun kielen modaliteettia. Tällaisesta ”kielettömäksi” julistamisesta voi aiheutua yksilölle huomattavaa haittaa, jopa ihmisarvon kieltämistä. Näin tapahtui kuuroille oralismin aikana, ja näin tapahtuu edelleen mm. monille autisteille (Friedner & Block 2017). Monissa tapauksissa kyse on institutionaalisesta sorrosta, joten sen vuoksi on tärkeää, että kielentutkijat voivat tarjota instituutioiden käyttöön kielimääritelmän, johon nojautuen ei voida riistää kenenkään ihmisoikeuksia. Kuurojenkin asemaa saatiin parannettua sen jälkeen, kun viittomakieli todettiin itsenäiseksi ja oikeaksi kieleksi, jonka ilmaisuvoimaa voidaan verrata puhuttuun kieleen.

Tähän kuitenkin liittyy vaaran mahdollisuus. Viittomakielisten kielelliset oikeudet ovat edelleen valitettavan usein vain sen varassa, että viittomakieli nähdään oikeana kielenä, joka voidaan nimetä ja esimerkiksi mainita lakiteksteissä. De Meulder ym. (2019) varoittavatkin, että jos kielten ja modaliteettien sumearajaisuutta ja kokonaisvaltaista viestintää korostetaan liikaa, viittomakielisten asemasta päättävät kuulevat päättäjät voivat saada tästä kielipoliittisen aseen, jonka avulla viittomakielisten oikeuksia saada mm. viittomakielistä koulutusta tai tulkkauspalveluja voidaan heikentää. De Meulder ym. korostavat, että kokonaisvaltaista kieleilyä voidaan käyttää deskriptiivisenä välineenä, mutta se ei sovellu preskriptiiviseksi työkaluksi. Viittomien ja eleiden välinen rajanveto ja eleiden sisällyttäminen osaksi viittomakieltä onkin aihe, joka on jo vanhastaan jakanut ja edelleen jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita viittomakielisten ja kuurojen keskuudessa (esim. Kusters & Sahasrabudhe 2018).

Lopuksi

Multimodaalisuuden tarkastelussa huomionarvoista on se, että modaliteetilla ja multimodaalisuudella tarkoitetaan eri tutkimussuuntauksissa eri asioita (Kusters ym. 2017; Mondada 2016), joiden ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriitaisia. Nämä erot on silti hyvä muistaa eri tutkimusartikkeleita lukiessa ja aiheesta keskusteltaessa, jotta varmistetaan osapuolten välinen yhteisymmärrys — siitähän kokonaisvaltaisessa kieleilyssäkin on kyse. Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut käytännössä esiintyvää kielten ja modaliteettien sekamelskaa, joka haastaa kielen ja modaliteetin määritelmät mutta mahdollistaa silti erikielisten, aisteiltaan, neurologialtaan ja muilta ominaisuuksiltaan poikkeavien ihmisten välisen kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen saavuttamisen. Määritelmien haastaminen on eri vähemmistöryhmiin kuuluvien henkilöiden ihmisoikeuksien ja ihmisarvon toteutumisen kannalta tärkeää, mutta toisaalta tässä haastamisessa on otettava huomioon se, että jokaisen kokemus sorrosta yksilönä ja eri ryhmien jäsenenä on erilainen ja se, mikä hyödyttää yhtä, saattaa varomattomasti toteutettuna haitata jotakuta toista. Myös akateemisessa määrittelytyössä on osattava ottaa kieli-ideologiset lähtökohdat ja kielipoliittiset tavoitteet huomioon ja suhteutettava ne tutkijan omaan henkilökohtaiseen positioon.

Lähteet

  • Blackledge, Adrian & Creese, Angela 2017: Translanguaging and the body. — International Journal of Multilingualism 14:3, 250–268.
  • De Meulder, Maartje & Kusters, Annelies & Moriarty, Erin & Murray, Joseph J. 2019: Describe, don’t prescribe. The practice and politics of translanguaging in the context of deaf signers. — Journal of Multilingual and Multicultural Development 40:10, 892–906.
  • Friedner, Michele & Block, Pamela 2017: Deaf studies meets autistic studies. — The Senses and Society 12:3, 282–300.
  • Kusters, Annelies 2017a: Gesture-based customer interactions: deaf and hearing Mumbaikars’ multimodal and metrolingual practices. — International Joural of Multilingualism 14:3, 283–302.
  • Kusters, Annelies 2017b: ”Our hands must be connected”: visible gestures, tactile gestures and objects in interactions featuring a deafblind customer in Mumbai. — Social Semiotics 27:4, 394–410.
  • Kusters, Annelies 2020: Interplays of pragmatism and language ideologies: Deaf and deafblind people’s literacy practices in gesture-based interactions. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 223–241. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Green, Mara & Moriarty, Erin & Snoddon, Kristin 2020: Sign language ideologies: Practices and politics. — Annelies Kusters, Mara Green, Erin Moriarty and Kristin Snoddon (toim.), Sign Language Ideologies in Practice 3–22. Boston/Berlin: De Gruyter Mouton.
  • Kusters, Annelies & Sahasrabudhe, Sujit 2018: Language ideologies on the difference between gesture and sign. — Language & Communication 60, 44–63.
  • Kusters, Annelies & Spotti, Massimiliano & Swanwick, Ruth & Tapio, Elina 2017: Beyond languages, beyond modalities: transforming the study of semiotic repertoires. — International Journal of Multilingualism 14:3, 219–232.
  • Lehtonen, Heini 2015: Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
  • Mondada, Lorenza 2016: Challenges of multimodality: Language and the body in social interaction. — Journal of Sociolinguistics 20:3, 336–366.
  • Moriarty Harrelson, Erin 2019: Deaf people with ”no language”: Mobility and flexible accumulation in languaging practices of deaf people in Cambodia. — Applied Linguistics Review 10:1, 55–72.
  • Sivunen, Nina 2021: Kuurojen turvapaikanhakijoiden kielikäsityksien muokkautuminen turvapaikkaprosessin aikana. — Puhe ja kieli 41:2, 159–178.

Ostarivallankumousten aikaan

Ostarivallankumousten aikaan

Tuore romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sijoittuu lähitulevaisuuteen. Leikillisesti olen sanonut sen sijoittuvan ”ensi vuoteen”, joka tietenkin tarkasteluhetkestä riippuen on aina jossakin nurkan takana mutta ei vielä aivan nykyhetkessä. Tarkka tapahtuma-ajankohdan määritys ei kuitenkaan ole tarpeen eikä edes mielekästä, sillä monin paikoin kirjan ”futuristiset” teknologiaratkaisut ovat jo dystooppista nykypäivää. Ja jos jokin ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan syksyllä 2017 ollut osa todellisuutta, kuluneiden kahden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Kirjassa on esimerkiksi katolinen pappi ”isä Glits”, tekoäly joka jakaa seurakuntalaisille katumusharjoituksia. Kun sain idean konepapista, suhtauduin siihen lähinnä huvittuneena. Noh, tämän vuoden syyskuussa Timesissa on näköjään pohdittu robottipappeja ihan oikeastikin

Mutta onneksi kaikki kehitys ei ole dystooppista, vaikka vielä kaksi vuotta sitten kirjaa kirjoittaessa siltä tuntui. Kirjassa nimittäin tapahtuu varovaisen toiveikas ostarivallankumous. En spoilaa tässä tapahtumia sen tarkemmin, mutta sen voin kertoa, että toiveikkaan vallankumouksen kirjoittaminen niin synkkänä historian hetkenä oli vaikeaa. Takaraivossa nakutti ajatus, että jos jokin tässä kirjassa julistetaan epärealistiseksi ja epäuskottavaksi, niin kohti parempaa aikaa johtava kansannousu. Voi miten paljon tässä suhteessa onkaan tapahtunut edistystä kahdessa vuodessa! Kirja tosiaan ilmestyi tällä viikolla, ja vain kaksi päivää sen jälkeen Hongkongissa luettiin ihan oikea vallankumousjulistus ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Eikä se näköjään jäänyt edes yksittäistapaukseksi, sillä viimeksi eilen Ranskassa keltaliivit valtasivat ostoskeskuksia ainakin Pariisissa ja Bordeaux’ssa.

Totisesti minä elän valoisaa aikaa. Historiaa tapahtuu nyt niin nopeasti, että lähitulevaisuusdystopiat ovat pian vanhentuneita.

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä on yksi parhaista kirjoista, jotka tänä vuonna olen lukenut. Kuulin käsitteen sosiokratia ensimmäistä kertaa vajaa vuosi sitten Mastodonissa, ja koska organisoituminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat minua käytännössäkin kiinnostavia aiheita, tsekkasin tietenkin, mistä on kyse. Kuulosti hyvältä jo nettisivujen lyhyen johdannon perusteella. Ja tuolloin tätä kirjaa vasta lupailtiin. Nyt kun kirja vihdoin on ilmestynyt, niin täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.

Kyseessä on siis käytännön asioista puhuva oppikirja, jossa esitellyt käytännöt myös perustellaan periaatteellisella tasolla. Jos hallintokulttuuri ei kiinnosta ja hallinnon järjestäminen ei ole ajankohtaista, tästä kirjasta ei varmaan saa kovin paljon irti. Mutta jos mietit usein sitä, miten asioiden tekemisen muiden ihmisten kanssa voisi järjestää paremmin, kiilaa tällä kirjalla saman tien lukulistan kärkeen.

Sosiokratiaan voi tutustua myös esimerkiksi kirjan julkaisseen Sociocracy For All -yhteisön sivujen kautta.

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

⭐⭐⭐ Kirjalla on hämmentävä nimi, ja tähän ryhtyessäni ajattelin, että tässä keskityttäisiin kertomaan zapatisteista. No, oikeasti zapatistit ovat vain yksi toistuvasti sivuttava aihe kahden henkilön keskustelussa. Kirja siis on ”anarkistin” ja ”kommunistin” vuoropuhelua erilaisista vallankumouksellisista teemoista ja pikakelaus etenkin amerikkalaisesta (sekä yhdysvaltalaisesta että väliamerikkalaisesta) vasemmistoradikalismista. Sikäli siis hyvin valistava, joskin sellaisenaan vähän irrallinen rykäys, ellei ole sattunut seuraamaan viimeisen parinkymmenen vuoden vasemmistolaista keskustelua kovin tarkasti (en voi väittää olleeni kovin tarkka seuraaja itse).

Erityisenä sitaattina haluan nostaa esiin kirjan lopetuksen: ”Minun hartain toivomukseni uudelle liikkeelle on, että yksilöt pystyisivät aina vain paremmin sovittamaan erimielisyytensä, löytämään yhteistä maaperää ja ennalta toteuttamaan toisenlaista maailmaa siinä, miten he ovat toistensa kanssa. Tämä prosessi on olennainen osa väkivallattomuutta. Tärkeintä on tahto ja etsiminen.”

Koska kirja on aihepiiriltään niin moneen suuntaan haarova, lukiessa syntyi ajatuksiakin jos jonkinlaisista aiheista. Identiteettipolitiikasta tuli ajateltua seuraavasti. Tarkemmin sanottuna siitä, miksi identiteettipolitiikka on nykyään keskiössä etenkin angloamerikkalaisessa ja sitä apinoivissa kulttuureissa.

Monissa radikaaleissa ruohonjuuritason liikkeissä (joita tässäkin kirjassa esitellään useita) on ollut käytössä sellainen edustusmalli, että valitaan alueellisia edustajia, esim. kyläyhteisöstä. Eikä käytäntö rajoitu edes radikaaleihin liikkeisiin. Esimerkiksi yhdysvalloissa ja britanniassa koko vaalijärjestelmä toimii näin. Se on tietenkin yksinkertaista organisoida myös alkeellisissa oloissa, siksi se ehkä onkin suht spontaani toimintamalli. Ja se on myös enemmistön helppo hyväksyä, koska enemmistö saa edustajansa läpi.

Mutta vähemmistöjä se syrjii kovasti. ja koska se on sidottu paikallisuuteen, vähemmistöt eivät voi edes yhdistää voimiaan laajemmalta alueelta, vaan jokaisen kylän vähemmistö on vähemmistössä yksin. Nykyviestintä on kuitenkin luonteeltaan täysin erilaista kuin entisinä aikoina. Nykyään vähemmistöt voivat yhdistää voimansa vaikka maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se auta, jos kaikki edustus- ja päätösrakenteet, puoluejärjestöjä myöten, rakentuvat edelleen paikallisen kyläyhteisön mallin ympärille.

Siksi identiteettiryhmät ovat nettiaikakaudella niin äänekkäitä. Niiltä puuttuvat muodolliset keinot saada omia paikallisedustajia läpi, ja siksi omia ajatuksia pitää ahkerasti lobata niin, että myös enemmistöläiset kannattaisivat niitä, sillä vain enemmistöläiset pääsevät muodolliseen valtaan. Eli jos nyt vaikka vasemmisto haluaisi ratkaista ”liialliseksi ryöstäytyneen” identiteettipolitikoinnin, niin ensiksi pitäisi ratkaista tämä edustaja-asia, muuttaa päätöksentekorakenteet sellaisiksi, että alueellisesti pienillä vähemmistöillä olisi mahdollisuus olla mukana muodollisessa päätöksenteossa.

Elikkäs lue kirja, jos haluat saada polttoainetta ajatustoiminnalle.

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja pääsi hiukan yllättämään. Odotin enemmän teknologiapainotteista sisältöä, mutta oikeasti kirja on todella yhteiskunnallinen. Voisi melkein sanoa, että jokaisen tämän vuosisadan kommarin kannattaisi tutustua paremmin erilaisiin alustaosuuskuntanäkemyksiin. Mutta kirja ei ole pelkkää abstraktia teoriaa, vaan siinä käsitellään myös paljon erilaisia käytännön kysymyksiä, joita tulee vastaan, kun pykätään taloudellista yhteistoiminnallisuutta nykyinternetissä. Näin ollen kirja on hyvää luettavaa myös niille, joilla on tämän suuntaisia käytännön suunnitelmia.

Kirjan vahvuutena on se, että siinä on nelisenkymmentä eri kirjoittajaa, joista kullakin on omat taustansa ja elämänkokemuksensa. Näin ollen alustaosuustoiminnan eri osa-alueita käsitellään hyvinkin monipuolisesti ja monin eri tavoin. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous, sillä neljäkymmentä erilaista kirjoitustyyliä ja aiherajausta eivät muodosta sellaista jäsennettyä kokonaisuutta, jonka pieni yhtenäinen kirjoittajaryhmä tai yksi kirjoittaja voisi saada aikaan. Tämä myös toisaalta korostaa sitä ilmeistä seikkaa, että kaikkea ei voi oppia vain lukemalla yhden kirjan, mikä on tietenkin ihan hyvä oivaltaa, ennen kuin rupeaa käytännössä väsäämään isompia kuvioita.

Monet kirjan teksteistä ovat hyvin yhdysvaltalaisia, eivätkä niissä kuvatut säännöt ja yhteiskunnalliset olot välttämättä sovi kovin hyvin Eurooppaan. Mutta globaalissa uusliberalismissa Euroopan ja Yhdysvaltain väliset erot ovat myös monin paikoin niin vähäiset, että sopivasti suodattamalla kirja on oikein antoisa myös eurooppalaiselle lukijalle.

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

⭐⭐ Vapun kunniaksi luin viimeinkin tämän läsyn, joka on lojunut hyllyssäni vuodesta 2000 asti, jolloin ”lainasin” tämän ja monta muuta kirjaa KTP:n Porvoon kaupunkijärjestöltä.

”Nämä runot eivät ehkä ole taiteelliselta muodoltaan juuri sellaisia, mihin runouden harrastajat ja suurten esteetikkojen hemmottelemat lukijat ovat tottuneet.” Näin lukee alkusanoissa, ja osuvasti lukeekin. Joidenkin runojen kohdalla voi oikein kuvitella itsensä tuonne vappusateeseen puistoon kuuntelemaan, kuinka joku kokematon lausuja lukee näitä särisevään mikrofoniin sellaisella tätiäänellä.