Category Archives: Politiikka

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Tampereen pyöräilyoloissa riittäisi kehitettävää. Keskustassa pyöräily on nykytilanteessa niin epämiellyttävää, että alle kahden kilometrin matkat on helpointa vain kävellä. Pyöräteitä on vähän, ne ovat väärissä paikoissa ja etenkin risteysalueet on suunniteltu pyöräilijän kannalta onnettoman huonosti.

Satakunnankadun nykytilanne

Erityisen häiritsevä puute Tampereen keskustan pyörätieverkostossa on Satakunnankadulla. Yläoikealla olevaan karttaan (lähde: Tampereen karttapalvelu) on merkitty erivärisin viivoin (punainen, sininen, vihreä, keltainen) kaikki eri tasoiset pyörätiet (klikkaa kartta suuremmaksi). Satakunnankadulla pyörätietä on vain runsaan sadan metrin matkalla aivan kadun länsipäässä, Pirkankadun ja Sepänkadun välillä. Koko muu katu Sepänkadulta aina Rautatienkadulle saakka on ilman pyörätietä. Toki ajoradalla saa pyöräillä, mutta etenkin Hämeenpuistosta itään Satkun liikennemäärät ovat sitä luokkaa, että ajoradalla pyöräily on itsemurhaa. Niinpä suurin osa Satkulla pyöräilevistä syyllistyykin jalkakäytäväpyöräilyyn. Ja se taas on täysin kestämätöntä toimintaa, sillä Satkun jalkakäytävät ovat monin paikoin liian kapeat jo pelkälle jalankulkijoiden määrälle.

Satkun pyörätien puute vaikuttaa sekä läpiajopyöräilyyn että paikallisiin kohteisiin pääsemiseen. Hämeenpuiston ja Finlaysonin (Palatsinraitin) välillä pyöräily idästä länteen sujuu suhteellisen mainiosti Puuvillatehtaankadulla (joskin ylimääräinen korttelin kierto on aina ärsyttävää, ja senkin sijaan moni turvautuu jalkakäytäväpyöräilyyn), mutta lännestä itään ei saa ajaa, sillä Puuvillatehtaankatu on yksisuuntainen. Lähimmät kiertoreitit ovat Puutarhakadulla (noin 300 metriä etelämpänä) ja Näsijärvenkadulla (noin 100 metriä pohjoisempana). Kiertämisen sijaan moni turvautuu ajamaan jalkakäytävällä tai kiellettyyn ajosuuntaan. Niin ikään Finlaysonilta itään, kosken yli, pyörällä ajo on monimutkaista. Voi kiertää Palatsinraitinsiltaa pohjoisesta, mikä yleensä lisää matkaan tarpeettoman lenkin. Tai voi kiertää Patosiltaa, mikä niin ikään aiheuttaa ylimääräistä mutkittelua. Sitä paitsi Patosillankin kapasiteetti alkaa olla täynnä.

Kaikkein yksinkertaisinta olisi, jos pääväylällä eli Satakunnankadulla olisi erilliset suojatut pyöräkaistat. Vähintään nämä kaistat pitäisi olla Rongankadun ja Sepänkadun välillä, sillä Rongankadun risteyksessä haarautuvat pääreitit itään ja Lapintielle koilliseen. Mutta jos nyt ollaan realisteja, niin onhan Satakunnankatu aivan tolkuttoman ahdas Rongankadun ja Aleksis Kiven kadun välisellä pätkällä. Finlaysonin ja Frenckellin tiilitalot ovat aivan kiinni kadussa, eikä katutilaa voi leventää. Sitä paitsi Satakunnankadulle on joka tapauksessa jätettävä kohtuullisen hyvä tila autoliikenteelle: 1) katu on pelastuslaitoksen pääväylä länteen, joten siitä pitää päästä ajamaan paloautoilla suuremmitta esteittä, 2) kadulla kulkee tällä hetkellä kaksi bussireittiä ja ratikan valmistuttua todennäköisesti vielä enemmän, eikä bussien kulkua ole syytä vaikeuttaa liikaa, 3) katu on, ikävä kyllä, Tampereen liikennestrategiassa valittu keskustan kehäkaduksi, ja ellei korvaavaa keskustakehää järjestetä (käytännössä tarkoittaisi rantatunnelin kytkemistä tiiviimmin osaksi katuverkkoa tai vasta suljetun Paasikivenkadun palauttamista pääväyläksi), tästä strategisesta valinnasta tuskin pääsee kovin helposti eroon.

Pullonkaulan eli kosken ylittäminen

Tämän ahtaimman pullonkaulan väljentämiseksi ehdotan seuraavaa ajatusta, jota en ole tähän mennessä nähnyt tai kuullut mistään muualta: rakennetaan Satakunnansillan viereen sen eteläpuolelle uusi silta pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Olen viereiseen kuvaan hahmotellut sillan paikkaa. Idässä silta alkaisi kosken rannassa katutason alapuolella kulkevasta pyörätiestä. Tähän muodostuisi risteys, josta pyöräilijät voisivat kääntyä pohjoiseen, alittaa Satakunnankadun ja jatkaa Lapintielle, tai kääntyä etelään ja jatkaa Rongankadulle. Näin Satkua pyöräileville syntyisi luonteva ja houkutteleva reitti kiertää Rongankadun, Lapintien ja Satkun risteys, jossa nykyisellään tapahtuu paljon konflikteja pyöräilijöiden sekä jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä. Myöskään pyöräilijöiden ei tarvitsisi ajaa vanhan sillan jalkakäytävillä. Kosken yllä silta nousisi loivasti niin, että länsipäässä se olisi samassa tasossa nykyisen kadun ja jalkakäytävän kanssa. Frenckellin seinään puhkaistaisiin aukko, josta uusi silta yhtyisi Frenckellin sisällä kulkevaan jalkakäytävään. Jalkakäytävä muutettaisiin yhdistetyksi jalkakäytäväksi ja pyörätieksi. Yhdistetty jalkakäytävä ja pyörätie ei ole optimaalinen ratkaisu, mutta tunneli on kuitenkin suhteellisen leveä, joten nykytilanteeseen verrattuna parannus olisi joka tapauksessa huima. (Nyt Frenckellin käytävään nousevat portaat voisi siirtää rakennuksen ulkopuolelle niin, että ne nousisivat uudelle sillalle.)

Uuden sillan haittapuolena olisi se, että se peittäisi Satakunnansillan kaaret näkyvistä. Toisin sanoen kansallismaisemaan syntyisi esteettistä haittaa. Mutta sillan voi suunnitella tyylikkääksi ja kevytrakenteiseksi niin, että haitta jää pieneksi. Satkun suuntainen silta myös poistaisi tarpeen leventää Patosiltaa, mikä joka tapauksessa edellyttäisi Frenckellin talon läpi Patosillalle kulkevan tunnelin leventämistä eli Frenckellin seinän uutta puhkaisemista.

Finlaysonin risteys

Pullonkaulan toinen puoli on Satkun ja Aleksis Kiven kadun risteys eli Finlaysonin portin edusta. Tässä tilaongelmat ovat jo vähäisempiä, mutta yhteensovitettavia elementtejä on joka tapauksessa paljon. En nyt tässä yritä esittää siihen sujuvaa kokonaisratkaisua, mutta totean vain, että Aleksis Kiven kadulta länteen Satakunnankadulla on kaistakapasiteettia, joka nykyisellään on vajaakäytöllä ja voitaisiin autoliikenteen suuremmin häiriintymättä ottaa pyöräliikenteen käyttöön. Kuten kuvasta näkyy, suoraan kulkevat kaistat niin itään kuin länteenkin ovat hyvällä käytöllä eli vilkkaimpina aikoina ruuhkaisia. Sen sijaan lännestä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien kaista on lähes aina tyhjä. Tämä kääntyvien kaista antaisi hyvin mahdollisuuksia rakentaa pyörätiet Satakunnankadun varteen. Tilaa olisi tehdä joko yksisuuntainen pyöräkaista kadun kumpaankin reunaan tai kaksisuuntainen pyörätie kadun toiseen reunaan (tähän valintaan vaikuttaisivat muut tekijät, joihin en ota tässä kantaa — tilaa riittäisi joka tapauksessa kumpaan vain). Finlaysonin bussipysäkin kohdalla pyörätien tulisi kiertää sen takaa. Tilaahan siinä on, eli edes Satakunnankadulta idästä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien autojen kaistaa ei tarvitsisi uhrata.

Finlaysonin portilta länteen

Aleksis Kiven kadulta länteen pyöräkaistojen sovittaminen Satkulle ei olisikaan sitten enää mikään ongelma, vaan ainoastaan poliittinen tahtokysymys. Näsinkulman parkkitalon (ent. P-Anttila) kohdalla katu on tällä hetkellä peräti viisikaistainen, ja tilaa on vielä kadunvarsipysäköinnillekin. Kaistoja voisi huoletta poistaa yhden tai kaksi. Hämeenpuiston risteyksessä autokaistoja on nyt neljä, vaikka siihen riittäisi kolme: yksi lännestä itään ja kaksi idästä länteen.

Hämeenpuistosta länteen Satkun luonne muuttuu taas toisenlaiseksi. Se ei ole enää keskustan kehäkatu, vaan Amurin paikallinen pääkatu, jolla on jonkin verran läpikulkuliikennettä (myös yksi bussireitti) Pispalan suuntaan. Autokaistoja on yksi suuntaansa, sen lisäksi löytyy kummallakin puolella katua kadunvarsipysäköinti, puurivit, jalkakäytävät ja vielä nurmikaistale jalkakäytävän ja talojen välissä. Ajokaistat ovat niin leveät, että mitään toimintoja ei tarvitsisi kadulta edes poistaa, vaan riittäisi kaventaa kaistoja sen verran, että pysäköintipaikkojen ja puurivin väliin rakennettaisiin suojatut yksisuuntaiset pyörätiet kummallekin puolelle.

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja).

Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän.

Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana.

Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja.

Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama.

Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan.

Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja.

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa nähtiin tällä kertaa dramatiikkaa etenkin kärjen takana. Kolmen suuren puolueen väliset erot mahtuvat runsaan kolmen prosenttiyksikön sisään ja kunkin puolueen muutos ääniosuudessa oli enimmillään vähän päälle prosenttiyksikön. Mutta vaalien todellinen voittaja on vihreät, jonka kannatus kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä. Vastaavasti todellinen häviäjä on perussuomalaiset, jonka kannatus laski 3,5 prosenttiyksikköä. (Katso tulokset ja grafiikat esimerkiksi Ylen sivulta.)

Kuvaaja 1: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrä koko maassa.

Vaalitilastoja voi pyöritellä monella tavalla, ja yksi tapa hämärtää voittajien ja häviäjien valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia on puhua puolueiden saamista valtuustopaikoista. Tällä tavalla tarkasteltuna toki keskusta näyttää ylivoimaiselta puolueelta, joka sai lähes kaksinkertaisen määrän paikkoja vaalien ykköseksi nousseeseen kokoomukseen nähden. Niin ikään suureen voittoon yltäneiden vihreiden 536 paikkaa näyttävät vähiltä perussuomalaisten 769 paikan rinnalla, vaikka vihreiden ääniosuus oli miltei puolitoistakertainen perussuomalaisiin nähden. Epäsuhdan selitys on tietenkin siinä, että valtuustopaikan painoarvo pienessä ja isossa kunnassa on erilainen. Helsingissä on yksi valtuustopaikka runsasta kuuttatuhatta äänioikeutettua kohti, kun taas joissakin pienissä kunnissa valtuustopaikkoja voi olla jopa yksi jokaista neljääkymmentä äänioikeutettua kohti.

On siis mielekästä tarkastella, kuinka monta äänioikeutettua kunkin puolueen saamat valtuustopaikat edustavat ja millaisia muutoksia näissä voimasuhteissa on tapahtunut. Käytän lähteenä Oikeusministeriön julkaisemia taulukoita. Tästä syystä lasken valtuustopaikan vallan suhteessa äänioikeutettujen määrään enkä suhteessa kunnan asukaslukuun; näin vältyn yhdistelemästä eri lähteistä saatuja ja eri tavoin kerättyjä tilastoja. Menetelmä on yksinkertainen: Puolueen kunnassa saamat valtuustopaikat kerrotaan kunnan yhtä valtuustopaikkaa vastaavalla äänioikeutettujen määrällä. Näin saadaan puolueen valta yhdessä kunnassa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Lopuksi lasketaan yhteen kaikkien kuntien arvot kullekin puolueelle. Näin saadaan puolueen kokonaisvalta kaikissa kunnissa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna.

Kuvaaja 2: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrän muutos koko maassa verrattuna vuoden 2012 kunnallisvaaleihin.

Tällä tavalla laskien kokoomus sai 21,2 % valtuustopaikkojen vallasta, SDP 20,3 %, keskusta 18,3 %, vihreät 12,5 %, vasemmistoliitto 8,7 %, perussuomalaiset 8,6 %, RKP 4,6 % ja kristillisdemokraatit 3,5 % (ks. kuvaaja 1). Mielenkiintoinen on havainto, että neljän suurimman puolueen osuus vallasta on suurempi kuin näiden puolueiden saama osuus äänistä. Kaikkien muiden puolueiden osuus vallasta on niiden äänimäärää pienempi. Tältä osin valtuustopaikkojen suurempi määrä pienissä kunnissa tarkoittaa suurempaa valtaa. Erot ovat kuitenkin alle prosenttiyksikön suuruisia, joten epäsuhta ei ole kovin suuri. Kokonaisuudessaan puolueen valtakunnallinen ääniosuus vastaa kohtuullisen hyvin puolueen todellista osuutta kunnallisesta vallasta.

Tällainen tarkastelu paljastaa myös mielenkiintoisella tavalla, mitkä puolueet saivat lisää valtaa ja mitkä puolueet menettivät sitä. Vaikka valtakunnallisella ääniosuudella tarkasteltuna kaikkien kolmen suuren puolueen (sekä perussuomalaisten) kannatus laski vuodesta 2012, valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrässä eduskuntapuolueista vain kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset menettivät valtaa (ks. kuvaaja 2). Sattumoisin nämä kolme ovat hallituspuolueita. SDP:n osuus vallasta kasvoi hieman, vaikka sen ääniosuus pienenikin. Suurin heilahdus tapahtui vihreiden ja perussuomalaisten akselilla: vihreiden valta kasvoi jopa enemmän kuin perussuomalaisten valta kutistui. Toiseksi suurin voittaja oli vasemmistoliitto, ja myös muut oppositiopuolueet kasvattivat valtaansa.

Kuvaaja 3: Puolueen valtuustopaikkojen määrä koko maassa ja keskimääräinen äänioikeutettujen määrä yhtä valtuustopaikkaa kohti.

Pienten ja suurten kuntien valtuustopaikkojen painoarvon ero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puolueiden valtuustopaikkojen keskimääräistä valtaa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Keskustan 2823 paikkaa edustavat keskimäärin vain 284:ä äänioikeutettua, kun taas vihreiden 536 paikkaa edustavat keskimäärin 1024:ä äänioikeutettua. Muut eduskuntapuolueet asettuvat tasaisemmin välille 433–625 äänioikeutettua paikkaa kohti. Erot kertovat ennen kaikkea siitä, että keskustan valta keskittyy maaseudulle ja vihreiden valta kaupunkeihin, ja muiden puolueiden valta on jakautunut tasaisemmin kaupungin ja maaseudun välille. Vihreitä huimempaa paikkakohtaista valtaa käyttävät kuitenkin feministinen puolue (yksi paikka Helsingissä, 6211 äänioikeutettua paikkaa kohti) ja piraattipuolue (yksi paikka Helsingissä ja yksi Jyväskylässä, 3942 äänioikeutettua paikkaa kohti).

Yhteenvetona voidaan todeta, että näissä kunnallisvaaleissa hallitus hävisi valtaa ja oppositio voitti sitä. Eduskuntapuolueista eniten kasvoi vihreiden valta, peräti 53 %, ja eniten väheni perussuomalaisten valta, peräti 29 %. Lisäksi valtuustoihin pääsi käyttämään valtaa mielenkiintoisia uusia tulokkaita, feministinen puolue ja piraattipuolue. Juuri tämänsuuntaista muutosta tässä maassa tarvittiinkin.

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Viime vuodet ovat olleet poliittisesti vähän turhankin levotonta ja ahdistavaa aikaa. Äärioikeisto nousee ja EU:n rivit rakoilevat, ja synkimmissä tulevaisuudenkuvissa pian eletään ydinsodan raunioittamissa totalitaarisissa kansallisvaltioissa. Välillä tuntuu kuin kaikki toivo olisi jo mennyt.

Mutta tulevaisuudenkuvat ovat onneksi pelkkiä kuvia, ja kuvastoon on mahdollista vaikuttaa. Pimeyden ja toivottomuuden sijaan kannattaa keskittyä miettimään sitä, millaisen tulevaisuuden haluaa. Rakentaa toivoa ja luottamusta siihen, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Olla se vallankumous, jonka haluaa maailmassa nähdä.

DiEM25, Euroopan demokratisointiin ja pelastamiseen tähtäävä liike, on julkistanut tänään, Rooman sopimuksen 60-vuotispäivänä, Euroopan New Deal -ohjelman. Kyseessä on esitys talouden uusjaosta, suunnitelma Euroopan pelastamiseksi. Siinä palautetaan demokratia ja rakennetaan hyvinvointia. Siinä hahmotellaan, kuinka voidaan saavuttaa lisää kaikkea sitä hyvää, mitä pahantahtoiset voimat tällä hetkellä hajottavat eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

Euroopan New Deal -ohjelman yhteenveto on myös suomennettu. Lue suomenkielinen yhteenveto ja innostu, ja jos haluat syventyä joihinkin yhteenvedon teemoihin, lue niistä lisää koko ohjelman englanninkielisestä versiosta.

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Luin William Goldingin Kärpästen herran joskus kaksikymmentä vuotta sitten lukion äidinkielenkurssilla. Nyt kuitenkin luin uudelleen, koska tämä tuntuu jotenkin ajankohtaiselta. Viime aikoina on nimittäin kovasti keskusteltu siitä, millainen vastuuttoman moraalittomuuden kulttuuri eräissä nettiyhteisöissä vallitsee ja kuinka näissä yhteisöissä vallitsevalla trollauskulttuurilla on ollut suoranaista vaarallista vaikutusta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Ystäväni arveli, että siinä on pitkälti kyse siitä, että näissä yhteisöissä nuoret toimivat itseohjautuvasti eli ilman aikuisten tuomaa historiallista viitekehystä ja kuria.

Siinä vaiheessa mieleeni palasi Kärpästen herra. Vaikka kirjaa pidetään rikkinäisen yhteiskunnan allegoriana, niin perustasolla — aivan suoranaisen tekstin tasolla ilman minkäänlaisia vertauskuvia — romaanissa ihan yksinkertaisesti kuvataan sitä, kuinka käy nuorisolaumassa, jolla ei ole historiallista perspektiiviä eikä minkäänlaista pelkoa ulkopuolisen tahon antamista rangaistuksista. Kuulostaako tutulta?

Kirjan lopussa tapahtuu pelastus (ja tämä on spoileri, mutta eivätköhän kaikki ole tämän kirjan jo joskus lukeneet), kun vastuulliset aikuiset löytävät lapsilauman ja he pääsevät palaamaan normaaliin kuriin ja järjestykseen. Mutta kuka pelastaisi meidän nykypäivässä ihan oikeasti mellastavat vastuuttomat trollilaumat — ja samalla pelastaisi maailman heiltä?

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.

Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa?

Onko keskustan asukaspysäköinnistä ylitarjontaa?
Uusi autoton asuintalo naapurissamme Satakunnankatu 21:ssä. Ja kattoa ollaan heti korjaamassa.

Uusi autoton asuintalo naapurissamme Satakunnankatu 21:ssä. Ja kattoa ollaan heti korjaamassa.

Satakunnankatu 21:een valmistui vastikään autopaikaton asuintalo, jossa on 37 asuntoa ja kolme liikehuoneistoa. Uutta ja radikaalia ajatusta kauhisteltiin ja vähäteltiin vähän siihen malliin, että ei kai kukaan nyt voi asua talossa, jos ei saa pysäköidä omaa autoaan oman kiinteistön halliin. Breaking news: 1) Monilla ei ole omaa autoa. Erityisen paljon heitä asuu keskustassa. 2) Naapurikiinteistöissä on pysäköintipaikkoja, ehkä oman auton voi tarvittaessa pysäköidä naapurista vuokrattuun ruutuun. 3) Uudessa talossa ei ole tällä hetkellä yhtään asuntoa vapaana. Näkyvät ne autopaikattomat asunnot hyvin kelpaavan, vaikka ovatkin selvästi keskustan vuokra-asuntojen kalleimmassa ryhmässä.

Mietitään tarkemmin tuota kakkoskohtaa. Siinä on oikeastaan jo alkiotasolla ajatus siitä, että asuinalueiden pysäköinti järjestettäisiin kiinteistökohtaisen pysäköinnin sijaan keskitetysti joko erillisissä pysäköintilaitoksissa tai joidenkin tiettyjen asuin- tai liikekiinteistöjen yhteydessä ja pysäköinti hinnoiteltaisiin markkinoilla. Keskusta-alueet olisivat erinomainen paikka aloittaa tällaisen järjestelmän käyttöönotto: Niissä maa on kallista, ja sen myötä myös asunnot ovat kalliita. Tilaa on vähän, ja se olisi syytä käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Autottomien kotitalouksien osuus on suuri. Kotitaloudet tarvitsevat pysäköintipaikkaa iltaisin ja öisin ollessaan kotona, yritykset tarvitsevat samoja pysäköintipaikkoja päivisin, kun niiden työntekijät ovat tulleet keskustaan töihin, joten samoja pysäköintipaikkoja voisi ehkä käyttää useaan eri tarpeeseen.

Ja väitän, että jos kaikki pysäköinti (niin pitkäaikainen asukaspysäköinti kuin lyhytaikainen asiointipysäköinti) hinnoiteltaisiin markkinoilla, keskustassa olisi jo tällä hetkellä niin mittavasti ylitarjontaa pysäköinnistä, että juuri mihinkään korttelirakennetta täydentävään uuteen asuintaloon ei tarvitsisi omia pysäköintipaikkoja rakentaa. Esitän väitteeni perusteluksi yhden yksittäistapauksen, mikä ei tietenkään yleisellä tasolla riitä, mutta tämän yksittäistapauksen sijainti ja koko ovat jo itsessään melko edustavia. Yksittäistapaus on valikoitunut sillä perusteella, että satun itse asumaan tässä, joten nämä tiedot ovat helposti käytettävissäni. Kannustan kaikkia muita tekemään vastaavat laskelmat omasta asuinkiinteistöstään, ja näin tapaus kerrallaan saadaan muodostettua jonkinlainen kuva siitä, millainen asukaspysäköinnin tarjonta ja kysyntä Tampereella vallitsee.

Satakunnankatu 22 (eli Kuninkaankatu 5) sijaitsee tuon mainitun uuden autottoman vuokratalon naapurissa. Tämä olisi yksi mahdollinen kiinteistö, josta autottoman talon asukkaat voisivat autopaikan vuokrata. Aivan suoraan tämän kiinteistön naapureina sijaitsee kaksi Finnparkin pysäköintilaitosta, P-Anttila ja Plevna. Lyhytaikaista pysäköintitilaakin siis löytyy läheltä ihan riittämiin. Tässä kiinteistössä on 212 asuntoa, kymmenkunta liikehuoneistoa (kauppoja, ravintoloita, muita palveluyrityksiä) ja ihan mainittavasti myös toimistoja. Pysäköintihallissa on 192 autopaikkaa, maan päällä on vielä 10 paikkaa lisää. Kiinteistö on suuri sekä asukas- että kivijalkaliikekiinteistöksi, ja pysäköintihallikin on huomattavan suuri.

Kävin laskemassa pysäköintihallissa olevien autojen määrän kahtena eri ajankohtana: viime yönä puolenyön aikaan ja tänään kello 13. Yöllä hallissa oli 102 autoa. Tämän verran hallissa on autoja, kun kaikki muut kuin yövuorolaiset ja autolla lomalle lähteneet ovat kotona (huomattakoon, että nyt ei edes ole lomakausi, joten lomailijoiden määrä ei liene kovin suuri). Päivällä hallissa oli 80 autoa. Tässä on varmasti mukana keskustaan (joko tähän kiinteistöön tai naapurikiinteistöihin) töihin tulleiden, muualla asuvien autoja.

Yöllä pysäköintihallin käyttöaste oli 53 % ja päivällä 42 %. Kumpikaan lukema ei ole erityisen korkea, mutta ei myöskään erityisen matala. En tiedä, kuinka suuri osa hallin paikoista on vuokrattu ja kuinka suuri osa vapaana, mutta en usko, että käyttöaste tuosta 53 prosentista kovin paljoa yleensä nousee — sehän on laskettu silloin, kun suurin osa talon asukkaista on kotona. Autottomien kotitalouksien osuus näyttää siis olevan sangen korkea muissakin kuin autopaikattomissa keskustakiinteistöissä. Jos oletetaan, että paikoista noin 60 % on asukkaiden käytössä, naapuritonteille voitaisiin rakentaa 143 autopaikatonta asuntoa lisää ja vuokrata paikat niiden asukkaille, ja vasta tällöin hallin käyttöaste olisi lähellä sataa prosenttia.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, mikä vaikutus pysäköintihallipaikan hinnalla on kysyntään. Tässä talossa hallipaikan vuokra on 100 euroa kuukaudessa (tai oli kaksi vuotta sitten, kun tähän muutimme ja asiasta kerrottiin, se on voinut muuttua sen jälkeen). Laitakaupungin lähiöiden autopaikkavuokriin verrattuna hinta kuulostaa korkealta, mutta onko se lähelläkään markkinahintaa? Jos hallin käyttöaste on näin matala kuin on, saattaa olla, että asukaspysäköinnin kysyntä on jopa niin heikkoa, että hintaa pidetään liian korkeana. Onko hinta oikeudenmukainen? Jos lasketaan autopaikan neliövuokra ja verrataan sitä saman kiinteistön vuokra-asuntojen neliövuokraan, niin autopaikan vuokra on suunnilleen kolme neljäsosaa asunnon vuokrasta. Asunnossa voi toki asua ja pysäköintihallissa ei, joten ehkä hintaero on siihen nähden oikeudenmukainen. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hinnoittelemalla pysäköintipaikat oikein voitaisiin välttää tarpeettoman pysäköintikapasiteetin rakentamista asuinkiinteistöihin. Ainakaan uutta asukaspysäköintikapasiteettia ei näille kulmille todellakaan tarvita.

Viisukatsomossakin vakosametissa

Viisukatsomossakin vakosametissa

2016-05-15 12.00.47Tänä vuonna taisin ensimmäistä kertaa ikinä katsoa euroviisufinaalin muualla kuin kotonani. Viisukatsomo löytyi peräti Espoosta asti, ja totisesti on sanottava, että oli niin laimea esityskavalkadi, että ei sitä ilman mahtavaa viisuporukkaa olisi jaksanutkaan oikein hereillä seurata. Tänä vuonna pisteidenlasku olikin paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin itse esitykset. Uudistus, jossa ensin kerrottiin tuomaripisteet ja vasta lopuksi yleisöpisteet, oli oikein tervetullut. Aiemmin ongelmana on ollut se, että kärki on erottunut jo pisteidenlaskun varhaisvaiheessa, jolloin jännitystä ei ole riittänyt loppuun asti. Mutta nyt tuomariäänten jälkeen mikä tahansa oli vielä mahdollista. Ja voi että, eipä olekaan ikinä niin paljon jännittänyt kuulla ihan viimeistäkin pistelukemaa. Vasta kun kuuli Venäjän yleisöpisteiden alkavan kolmosella, saattoi ruveta riemuitsemaan. (Niin, ei tainnut meidän katsomomme olla ainut, jossa yleinen sentimentti oli ”kuka tahansa, kunhan ei Venäjä.”) Toivottavasti EBU käyttää samaa pisteidenjulkistusjärjestystä jatkossakin!

Niin, ne esitykset… Noh, sanotaan vaikka, että Månsin ja Petran väliesityksenä vetämä ultimaattinen voittajaviisu oli ehdottomasti illan paras numero. Ja se on ihan helkkarin paljon sanottu, sillä siihenhän on saatu tottua, että euroviisujen väliesitykset ovat melko tylsää täytettä varsinaisten esitysten karnevalismin rinnalla. Viime vuosina karnevalismi on ollut pahasti vähenemässä, ja tämä vuosi oli ehkä pohjanoteeraus. Nyt on kuitenkin toivoa, sillä kun kerran on kansanmurhalla ratsastettu voittoon, niin suunta ei voi olla kuin kohti iloisempaa showta.

Näyttökuva 2016-05-15 kello 17.35.28Vuosi sitten sain peräti aikaiseksi listata euroviisulavan näyttävimmät kengät. Tänä vuonna en oikein jaksa edes yrittää, sillä painopiste oli viime vuottakin vähemmän kengissä. Okei, voidaan mainita vaikka Sandhjan pupu-Parikat tai Israelin esiintyjän mustat ja tähtiä säkenöivät glitterkengät, Saksan animetytön rusettitossut tai Australian laulajan korokkeelle nostamat hopeanhohtoiset piikkikorkkarit (Australian esitys olikin suunnilleen ainut, jossa ihan oikeasti kengät olivat kunnolla esillä). Mutta aika peruskamaahan nämä kaikki kuitenkin olivat. Kenkien sijaan nostan tällä kertaa esille kisojen parhaan hatun. Ja sehän oli tietenkin Georgian Nuuskamuikkusen päässä. Samassa kokoonpanossa esiintyi myös moppitukkainen ja pyöreäaurinkolasinen basisti kuin suoraan ysärin brittipopbändistä. Noin muuten tuosta happoisesta videokikkailusta saattoi joutua epilepsian partaalle, mutta showköyhänä iltana tälläkin pääsi jo kohokohdaksi.

Niin, tuo oma viisukatsomon asuni (tuolla ensimmäisessä kuvassa) sisälsi tällä kertaa sellaisen Per Unan vakosamettihameen, jota en ole tainnut täällä vielä aiemmin esitellä (juu, minulla niitä riittää). Ruskean vakosamettilätsän taasen on valmistanut se sama ystävä, joka on tehnyt myös sen toisen tällä viikolla esittelemäni lätsän. Hyviä kumpikin! Vihreän huivin olen ostanut joskus Mikkelin Carlsonilta. Kengät ovat vanhat El Naturalistat. Kuvauspaikkana on Beanie Kampissa. Sieltä saa mm. tällaisia jännälimuja, tässäkin oli makuna sitruuna lime ja sitruunaruoho.

Neljän vuoden kuiva kausi katkesi

Neljän vuoden kuiva kausi katkesi

2016-05-11 12.39.25Viikko sitten intouduin ostamaan uuden uimapuvun. Aivan heräteostoksesta ei ollut kyse, sillä olin jo vähän miettinyt, että voisin vaikka kokeilla, josko uimahallissa käynti nykyään onnistuisi. Edellisestä uimahallikäynnistäni olikin jo melkein neljä vuotta, ja silloin uinti päättyi siihen, että minut heitettiin hallista ulos ja toivotettiin tervetulleeksi takaisin sitten, kun hoitoni olisivat kutakuinkin päätöksessä. Blogasin tuolloin asiasta (mutta se oli vanhassa blogissa, jonka sisältö on jo siirtynyt autuaampiin bittiavaruuksiin, joten en valitettavasti voi silloisiin kokemuksiin linkata), siitä syntyi jonkin verran julkisuuttakin, ja Tampereen vihreät tekivät valtuustoaloitteen uimahallikävijöiden tasa-arvoisemmasta kohtelusta. Ymmärtääkseni kaupungin vastaus valtuustoaloitteeseen oli sitä tasoa, että mitään konkreettisia muutoksia käytäntöihin ei katsottu tarpeelliseksi tehdä. En siis tiedä, saisinko edelleenkään käydä rauhassa uimahallissa, jos näyttäisin samalta kuin silloin. Mutta siitä on jo neljä vuotta ja paljon on sinä aikana ehtinyt tapahtua, joten tämänpäiväistä kokeilua ei voi suoraan rinnastaa siihen, mitä aiemmin tapahtui.

2016-05-11 12.42.48Vaan ei muuta kuin matkaan. Pyynikin uimahalli on melkein naapurissa, ja olen kuullut, että halli on viihtyisämpi kuin Kalevan uintikeskus, joten sinne siis. Mutta ovella huomasin, että en ollut muistanut tarkistaa aukioloaikoja: halli aukeaa keskiviikkoisin vasta kello 13. Onneksi en päätynyt oven taakse aamutuimaan, vaan 12.39, joten menin puistonpenkille toviksi katselemaan kenkiäni ja odottamaan hallin avautumista. Kengät muuten ovat vanhat tutut Grünbeinit, mekko ja sukkahousut Indiskan ja nahkatakki kirppikseltä löytynyt merkkilaputon. Aluksi ajattelin, että voisin pukaista vaaleanruskean vakosamettitakin, mutta päädyin lopulta tähän pidempään nahkatakkiin. Kyseisessä vakosamettitakissa kokonaisuus olisikin ollut melko ysäri, kun ensinnäkin mekko on jo hyvin lyhyt (ja kreppikangasta), mutta mainittu takki vieläkin lyhyempi. No, ehkä joku toinen päivä (hmm, kenties huomenna?!).

Mutta se uimahallikäynti, niin, tällä kertaa kaikki sujui vallan mainiosti, toisin sanoen minuun ei kiinnitetty hallissa erityistä huomiota. Ja uiminenkin sujui, kaikkinensa sain räpiköityä jotain koirankaltaista uintia kilometrin verran. Aikaa pulikoimiseen meni noin tunti: uin sata metriä kerrallaan noin viidessä minuutissa ja hengittelin minuutin tai pari ennen seuraavaa satasta. Juuh, ei ole tekniikkani ihan terävimmillään eikä vauhti päätähuimaavaa, mutta enpä minä sinne ajanoton takia mennyt, vaan saadakseni vähän kuntoiltua. Sitä paitsi uidessa on pakko pitää prillejä, ja kun en ole vahvuudellisia uimalaseja hankkinut, niin uidessa on aina pidettävä pää pinnalla.

2016-05-11 14.32.14Pyynikin hallikin on, kuten olin etukäteen kuullut, paikkana Kalevan uintikeskusta miellyttävämpi: ei liian urheilupaikkamainen, mukavasti vanhanaikaisen rakennuksen tunnelmaa. Tosin Kalevan halli on remontoitu sen jälkeen, kun siellä viimeksi kävin, mutta tuskinpa sieltä sitä yleistä hallimaisuutta on pois saatu. Joka tapauksessa näiden hyvien kokemusten jälkeen rohkenen toistekin uimaan. Kuulin muuten, että minulla saattaisi olla mahdollisuus saada erityisuimakortti. Ehkä ihan harkinnan arvoinen juttu.

Minun osuuskauppani on kaupunkilainen ja eettinen

Minun osuuskauppani on kaupunkilainen ja eettinen

POK_vaalikuva_LuojolaTaru_numeroituKäynnissä olevissa osuuskauppavaaleissa voit äänestää minua Pirkanmaan Osuuskaupan edustajistoon — jos siis olet POK:n jäsen. Äänestysohjeet ovat osuuskaupan sivulla. Ehdokasnumeroni on 385.

Minun osuuskauppani on kaupunkilainen. Ruokakaupat ja tavaratalot sijaitsevat siellä missä ihmisetkin: asutuskeskuksissa ja asuinalueilla, kävelymatkan päässä mahdollisimman monen kotoa, kivijaloissa, joukkoliikenteen solmukohdissa, kiinteässä yhteydessä ympäröivään kaupunkiin tai kuntakeskukseen. Minun osuuskauppani tekee parhaansa eheän ja eloisan kaupunkiympäristön hyväksi. Minun osuuskauppani vähentää tarvetta ajaa autolla ostoksille.

Minun osuuskauppani on eettinen. Asiakkaan ei tarvitse pysähtyä miettimään, onko tuotteen valmistuksessa suojeltu ympäristöä, kohdeltu eläimiä hyvin, maksettu työntekijöille oikeudenmukaista palkkaa tai kunnioitettu paikallisten asukkaiden ihmisoikeuksia, sillä minun osuuskaupassani ne tavallisimmatkin tuotteet ovat tällaisia. Kuluttaja voi vaikuttaa valinnoillaan, sanotaan, mutta onhan se perhanan raskasta syynätä joka tuote. Isolla kaupalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa, ison kaupan hankintavolyymeilla on merkitystä. Tuottajilta, valmistajilta ja toimittajilta vaaditaan eettisyyttä.

Minun osuuskauppani jakaa hyvää. Sponsori- ja avustusrahoja käytetään maakunnan hyvinvointia lisäävien kulttuuri-, harrastus- ja liikuntaseurojen ja sosiaalialan yhdistysten tukemiseen. Suuret ja tunnetut toimijat saavat rahoitusta helpommin, joten minun osuuskauppani kiinnittää huomionsa sellaisiin toimijoihin, joilla on vähän rahaa ja pieni organisaatio, mutta siitä huolimatta suuri merkitys paikallisen hyvinvoinnin luomisessa.

Osuuskaupat ovat isoja monialayrityksiä, enkä näin noviisina edes osaa kuvitella, mitä kaikkea edustajistossa voi eteen tulla. Mutta näillä suuntaviivoilla käyn haasteita kohti.