Category Archives: Politiikka

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä on yksi parhaista kirjoista, jotka tänä vuonna olen lukenut. Kuulin käsitteen sosiokratia ensimmäistä kertaa vajaa vuosi sitten Mastodonissa, ja koska organisoituminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat minua käytännössäkin kiinnostavia aiheita, tsekkasin tietenkin, mistä on kyse. Kuulosti hyvältä jo nettisivujen lyhyen johdannon perusteella. Ja tuolloin tätä kirjaa vasta lupailtiin. Nyt kun kirja vihdoin on ilmestynyt, niin täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.

Kyseessä on siis käytännön asioista puhuva oppikirja, jossa esitellyt käytännöt myös perustellaan periaatteellisella tasolla. Jos hallintokulttuuri ei kiinnosta ja hallinnon järjestäminen ei ole ajankohtaista, tästä kirjasta ei varmaan saa kovin paljon irti. Mutta jos mietit usein sitä, miten asioiden tekemisen muiden ihmisten kanssa voisi järjestää paremmin, kiilaa tällä kirjalla saman tien lukulistan kärkeen.

Sosiokratiaan voi tutustua myös esimerkiksi kirjan julkaisseen Sociocracy For All -yhteisön sivujen kautta.

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

⭐⭐⭐ Kirjalla on hämmentävä nimi, ja tähän ryhtyessäni ajattelin, että tässä keskityttäisiin kertomaan zapatisteista. No, oikeasti zapatistit ovat vain yksi toistuvasti sivuttava aihe kahden henkilön keskustelussa. Kirja siis on ”anarkistin” ja ”kommunistin” vuoropuhelua erilaisista vallankumouksellisista teemoista ja pikakelaus etenkin amerikkalaisesta (sekä yhdysvaltalaisesta että väliamerikkalaisesta) vasemmistoradikalismista. Sikäli siis hyvin valistava, joskin sellaisenaan vähän irrallinen rykäys, ellei ole sattunut seuraamaan viimeisen parinkymmenen vuoden vasemmistolaista keskustelua kovin tarkasti (en voi väittää olleeni kovin tarkka seuraaja itse).

Erityisenä sitaattina haluan nostaa esiin kirjan lopetuksen: ”Minun hartain toivomukseni uudelle liikkeelle on, että yksilöt pystyisivät aina vain paremmin sovittamaan erimielisyytensä, löytämään yhteistä maaperää ja ennalta toteuttamaan toisenlaista maailmaa siinä, miten he ovat toistensa kanssa. Tämä prosessi on olennainen osa väkivallattomuutta. Tärkeintä on tahto ja etsiminen.”

Koska kirja on aihepiiriltään niin moneen suuntaan haarova, lukiessa syntyi ajatuksiakin jos jonkinlaisista aiheista. Identiteettipolitiikasta tuli ajateltua seuraavasti. Tarkemmin sanottuna siitä, miksi identiteettipolitiikka on nykyään keskiössä etenkin angloamerikkalaisessa ja sitä apinoivissa kulttuureissa.

Monissa radikaaleissa ruohonjuuritason liikkeissä (joita tässäkin kirjassa esitellään useita) on ollut käytössä sellainen edustusmalli, että valitaan alueellisia edustajia, esim. kyläyhteisöstä. Eikä käytäntö rajoitu edes radikaaleihin liikkeisiin. Esimerkiksi yhdysvalloissa ja britanniassa koko vaalijärjestelmä toimii näin. Se on tietenkin yksinkertaista organisoida myös alkeellisissa oloissa, siksi se ehkä onkin suht spontaani toimintamalli. Ja se on myös enemmistön helppo hyväksyä, koska enemmistö saa edustajansa läpi.

Mutta vähemmistöjä se syrjii kovasti. ja koska se on sidottu paikallisuuteen, vähemmistöt eivät voi edes yhdistää voimiaan laajemmalta alueelta, vaan jokaisen kylän vähemmistö on vähemmistössä yksin. Nykyviestintä on kuitenkin luonteeltaan täysin erilaista kuin entisinä aikoina. Nykyään vähemmistöt voivat yhdistää voimansa vaikka maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se auta, jos kaikki edustus- ja päätösrakenteet, puoluejärjestöjä myöten, rakentuvat edelleen paikallisen kyläyhteisön mallin ympärille.

Siksi identiteettiryhmät ovat nettiaikakaudella niin äänekkäitä. Niiltä puuttuvat muodolliset keinot saada omia paikallisedustajia läpi, ja siksi omia ajatuksia pitää ahkerasti lobata niin, että myös enemmistöläiset kannattaisivat niitä, sillä vain enemmistöläiset pääsevät muodolliseen valtaan. Eli jos nyt vaikka vasemmisto haluaisi ratkaista ”liialliseksi ryöstäytyneen” identiteettipolitikoinnin, niin ensiksi pitäisi ratkaista tämä edustaja-asia, muuttaa päätöksentekorakenteet sellaisiksi, että alueellisesti pienillä vähemmistöillä olisi mahdollisuus olla mukana muodollisessa päätöksenteossa.

Elikkäs lue kirja, jos haluat saada polttoainetta ajatustoiminnalle.

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja pääsi hiukan yllättämään. Odotin enemmän teknologiapainotteista sisältöä, mutta oikeasti kirja on todella yhteiskunnallinen. Voisi melkein sanoa, että jokaisen tämän vuosisadan kommarin kannattaisi tutustua paremmin erilaisiin alustaosuuskuntanäkemyksiin. Mutta kirja ei ole pelkkää abstraktia teoriaa, vaan siinä käsitellään myös paljon erilaisia käytännön kysymyksiä, joita tulee vastaan, kun pykätään taloudellista yhteistoiminnallisuutta nykyinternetissä. Näin ollen kirja on hyvää luettavaa myös niille, joilla on tämän suuntaisia käytännön suunnitelmia.

Kirjan vahvuutena on se, että siinä on nelisenkymmentä eri kirjoittajaa, joista kullakin on omat taustansa ja elämänkokemuksensa. Näin ollen alustaosuustoiminnan eri osa-alueita käsitellään hyvinkin monipuolisesti ja monin eri tavoin. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous, sillä neljäkymmentä erilaista kirjoitustyyliä ja aiherajausta eivät muodosta sellaista jäsennettyä kokonaisuutta, jonka pieni yhtenäinen kirjoittajaryhmä tai yksi kirjoittaja voisi saada aikaan. Tämä myös toisaalta korostaa sitä ilmeistä seikkaa, että kaikkea ei voi oppia vain lukemalla yhden kirjan, mikä on tietenkin ihan hyvä oivaltaa, ennen kuin rupeaa käytännössä väsäämään isompia kuvioita.

Monet kirjan teksteistä ovat hyvin yhdysvaltalaisia, eivätkä niissä kuvatut säännöt ja yhteiskunnalliset olot välttämättä sovi kovin hyvin Eurooppaan. Mutta globaalissa uusliberalismissa Euroopan ja Yhdysvaltain väliset erot ovat myös monin paikoin niin vähäiset, että sopivasti suodattamalla kirja on oikein antoisa myös eurooppalaiselle lukijalle.

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

⭐⭐ Vapun kunniaksi luin viimeinkin tämän läsyn, joka on lojunut hyllyssäni vuodesta 2000 asti, jolloin ”lainasin” tämän ja monta muuta kirjaa KTP:n Porvoon kaupunkijärjestöltä.

”Nämä runot eivät ehkä ole taiteelliselta muodoltaan juuri sellaisia, mihin runouden harrastajat ja suurten esteetikkojen hemmottelemat lukijat ovat tottuneet.” Näin lukee alkusanoissa, ja osuvasti lukeekin. Joidenkin runojen kohdalla voi oikein kuvitella itsensä tuonne vappusateeseen puistoon kuuntelemaan, kuinka joku kokematon lausuja lukee näitä särisevään mikrofoniin sellaisella tätiäänellä.

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:

”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”

1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.

Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!

Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on!

Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.

Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Satkulle pyöräkaistat ja pyöräsilta, kiitos!

Tampereen pyöräilyoloissa riittäisi kehitettävää. Keskustassa pyöräily on nykytilanteessa niin epämiellyttävää, että alle kahden kilometrin matkat on helpointa vain kävellä. Pyöräteitä on vähän, ne ovat väärissä paikoissa ja etenkin risteysalueet on suunniteltu pyöräilijän kannalta onnettoman huonosti.

Satakunnankadun nykytilanne

Erityisen häiritsevä puute Tampereen keskustan pyörätieverkostossa on Satakunnankadulla. Yläoikealla olevaan karttaan (lähde: Tampereen karttapalvelu) on merkitty erivärisin viivoin (punainen, sininen, vihreä, keltainen) kaikki eri tasoiset pyörätiet (klikkaa kartta suuremmaksi). Satakunnankadulla pyörätietä on vain runsaan sadan metrin matkalla aivan kadun länsipäässä, Pirkankadun ja Sepänkadun välillä. Koko muu katu Sepänkadulta aina Rautatienkadulle saakka on ilman pyörätietä. Toki ajoradalla saa pyöräillä, mutta etenkin Hämeenpuistosta itään Satkun liikennemäärät ovat sitä luokkaa, että ajoradalla pyöräily on itsemurhaa. Niinpä suurin osa Satkulla pyöräilevistä syyllistyykin jalkakäytäväpyöräilyyn. Ja se taas on täysin kestämätöntä toimintaa, sillä Satkun jalkakäytävät ovat monin paikoin liian kapeat jo pelkälle jalankulkijoiden määrälle.

Satkun pyörätien puute vaikuttaa sekä läpiajopyöräilyyn että paikallisiin kohteisiin pääsemiseen. Hämeenpuiston ja Finlaysonin (Palatsinraitin) välillä pyöräily idästä länteen sujuu suhteellisen mainiosti Puuvillatehtaankadulla (joskin ylimääräinen korttelin kierto on aina ärsyttävää, ja senkin sijaan moni turvautuu jalkakäytäväpyöräilyyn), mutta lännestä itään ei saa ajaa, sillä Puuvillatehtaankatu on yksisuuntainen. Lähimmät kiertoreitit ovat Puutarhakadulla (noin 300 metriä etelämpänä) ja Näsijärvenkadulla (noin 100 metriä pohjoisempana). Kiertämisen sijaan moni turvautuu ajamaan jalkakäytävällä tai kiellettyyn ajosuuntaan. Niin ikään Finlaysonilta itään, kosken yli, pyörällä ajo on monimutkaista. Voi kiertää Palatsinraitinsiltaa pohjoisesta, mikä yleensä lisää matkaan tarpeettoman lenkin. Tai voi kiertää Patosiltaa, mikä niin ikään aiheuttaa ylimääräistä mutkittelua. Sitä paitsi Patosillankin kapasiteetti alkaa olla täynnä.

Kaikkein yksinkertaisinta olisi, jos pääväylällä eli Satakunnankadulla olisi erilliset suojatut pyöräkaistat. Vähintään nämä kaistat pitäisi olla Rongankadun ja Sepänkadun välillä, sillä Rongankadun risteyksessä haarautuvat pääreitit itään ja Lapintielle koilliseen. Mutta jos nyt ollaan realisteja, niin onhan Satakunnankatu aivan tolkuttoman ahdas Rongankadun ja Aleksis Kiven kadun välisellä pätkällä. Finlaysonin ja Frenckellin tiilitalot ovat aivan kiinni kadussa, eikä katutilaa voi leventää. Sitä paitsi Satakunnankadulle on joka tapauksessa jätettävä kohtuullisen hyvä tila autoliikenteelle: 1) katu on pelastuslaitoksen pääväylä länteen, joten siitä pitää päästä ajamaan paloautoilla suuremmitta esteittä, 2) kadulla kulkee tällä hetkellä kaksi bussireittiä ja ratikan valmistuttua todennäköisesti vielä enemmän, eikä bussien kulkua ole syytä vaikeuttaa liikaa, 3) katu on, ikävä kyllä, Tampereen liikennestrategiassa valittu keskustan kehäkaduksi, ja ellei korvaavaa keskustakehää järjestetä (käytännössä tarkoittaisi rantatunnelin kytkemistä tiiviimmin osaksi katuverkkoa tai vasta suljetun Paasikivenkadun palauttamista pääväyläksi), tästä strategisesta valinnasta tuskin pääsee kovin helposti eroon.

Pullonkaulan eli kosken ylittäminen

Tämän ahtaimman pullonkaulan väljentämiseksi ehdotan seuraavaa ajatusta, jota en ole tähän mennessä nähnyt tai kuullut mistään muualta: rakennetaan Satakunnansillan viereen sen eteläpuolelle uusi silta pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Olen viereiseen kuvaan hahmotellut sillan paikkaa. Idässä silta alkaisi kosken rannassa katutason alapuolella kulkevasta pyörätiestä. Tähän muodostuisi risteys, josta pyöräilijät voisivat kääntyä pohjoiseen, alittaa Satakunnankadun ja jatkaa Lapintielle, tai kääntyä etelään ja jatkaa Rongankadulle. Näin Satkua pyöräileville syntyisi luonteva ja houkutteleva reitti kiertää Rongankadun, Lapintien ja Satkun risteys, jossa nykyisellään tapahtuu paljon konflikteja pyöräilijöiden sekä jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä. Myöskään pyöräilijöiden ei tarvitsisi ajaa vanhan sillan jalkakäytävillä. Kosken yllä silta nousisi loivasti niin, että länsipäässä se olisi samassa tasossa nykyisen kadun ja jalkakäytävän kanssa. Frenckellin seinään puhkaistaisiin aukko, josta uusi silta yhtyisi Frenckellin sisällä kulkevaan jalkakäytävään. Jalkakäytävä muutettaisiin yhdistetyksi jalkakäytäväksi ja pyörätieksi. Yhdistetty jalkakäytävä ja pyörätie ei ole optimaalinen ratkaisu, mutta tunneli on kuitenkin suhteellisen leveä, joten nykytilanteeseen verrattuna parannus olisi joka tapauksessa huima. (Nyt Frenckellin käytävään nousevat portaat voisi siirtää rakennuksen ulkopuolelle niin, että ne nousisivat uudelle sillalle.)

Uuden sillan haittapuolena olisi se, että se peittäisi Satakunnansillan kaaret näkyvistä. Toisin sanoen kansallismaisemaan syntyisi esteettistä haittaa. Mutta sillan voi suunnitella tyylikkääksi ja kevytrakenteiseksi niin, että haitta jää pieneksi. Satkun suuntainen silta myös poistaisi tarpeen leventää Patosiltaa, mikä joka tapauksessa edellyttäisi Frenckellin talon läpi Patosillalle kulkevan tunnelin leventämistä eli Frenckellin seinän uutta puhkaisemista.

Finlaysonin risteys

Pullonkaulan toinen puoli on Satkun ja Aleksis Kiven kadun risteys eli Finlaysonin portin edusta. Tässä tilaongelmat ovat jo vähäisempiä, mutta yhteensovitettavia elementtejä on joka tapauksessa paljon. En nyt tässä yritä esittää siihen sujuvaa kokonaisratkaisua, mutta totean vain, että Aleksis Kiven kadulta länteen Satakunnankadulla on kaistakapasiteettia, joka nykyisellään on vajaakäytöllä ja voitaisiin autoliikenteen suuremmin häiriintymättä ottaa pyöräliikenteen käyttöön. Kuten kuvasta näkyy, suoraan kulkevat kaistat niin itään kuin länteenkin ovat hyvällä käytöllä eli vilkkaimpina aikoina ruuhkaisia. Sen sijaan lännestä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien kaista on lähes aina tyhjä. Tämä kääntyvien kaista antaisi hyvin mahdollisuuksia rakentaa pyörätiet Satakunnankadun varteen. Tilaa olisi tehdä joko yksisuuntainen pyöräkaista kadun kumpaankin reunaan tai kaksisuuntainen pyörätie kadun toiseen reunaan (tähän valintaan vaikuttaisivat muut tekijät, joihin en ota tässä kantaa — tilaa riittäisi joka tapauksessa kumpaan vain). Finlaysonin bussipysäkin kohdalla pyörätien tulisi kiertää sen takaa. Tilaahan siinä on, eli edes Satakunnankadulta idästä Aleksis Kiven kadulle kääntyvien autojen kaistaa ei tarvitsisi uhrata.

Finlaysonin portilta länteen

Aleksis Kiven kadulta länteen pyöräkaistojen sovittaminen Satkulle ei olisikaan sitten enää mikään ongelma, vaan ainoastaan poliittinen tahtokysymys. Näsinkulman parkkitalon (ent. P-Anttila) kohdalla katu on tällä hetkellä peräti viisikaistainen, ja tilaa on vielä kadunvarsipysäköinnillekin. Kaistoja voisi huoletta poistaa yhden tai kaksi. Hämeenpuiston risteyksessä autokaistoja on nyt neljä, vaikka siihen riittäisi kolme: yksi lännestä itään ja kaksi idästä länteen.

Hämeenpuistosta länteen Satkun luonne muuttuu taas toisenlaiseksi. Se ei ole enää keskustan kehäkatu, vaan Amurin paikallinen pääkatu, jolla on jonkin verran läpikulkuliikennettä (myös yksi bussireitti) Pispalan suuntaan. Autokaistoja on yksi suuntaansa, sen lisäksi löytyy kummallakin puolella katua kadunvarsipysäköinti, puurivit, jalkakäytävät ja vielä nurmikaistale jalkakäytävän ja talojen välissä. Ajokaistat ovat niin leveät, että mitään toimintoja ei tarvitsisi kadulta edes poistaa, vaan riittäisi kaventaa kaistoja sen verran, että pysäköintipaikkojen ja puurivin väliin rakennettaisiin suojatut yksisuuntaiset pyörätiet kummallekin puolelle.

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Kirjojen määrä kotona vaikuttaa, mutta ei kerro kaikkea

Aina silloin tällöin tuodaan esiin se havaittu seikka, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa lasten lukutaitoon ja koulumenestykseen. Viimeksi asiasta taidettiin puhua enemmän tämän vuoden helmikuussa, mutta Tilastokeskus on kertonut samaa jo muutamia vuosia sitten. Epäilemättä vanhempiakin mainintoja asiasta löytyisi, jos lähtisi tonkimaan. Yhtä kaikki, kun asia nousee otsikoihin, kovat lukijat ja kirjoittajat niin minun lähipiirissäni kuin muuallakin kilvan jakavat uutista. Onhan asia tietenkin tärkeä ja kyllähän on hyvä kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen ja hankkimaan kotiin kirjoja (ja muitakin kuin lastenkirjoja).

Mutta aina tästä syntyy myös vastareaktio ja löytyvät ne kommentoijat, jotka mainitsevat, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kirjoihin (puhumattakaan siitä, että kaikkien lasten ja nuorten vanhemmilla olisi kiinnostustakaan hankkia kirjoja, vaikka varaa olisikin). Se taas herättää itse kunkin niukkakirjaisessa kodissa kasvaneen tai kasvavan pohtimaan, kuinka paljon paremmin itse olisi voinut menestyä, jos kirjoja olisi ollut enemmän.

Omalta osaltani voin vastata, että ei hätää, peli ei ole menetetty, vaikka lapsuudenkodissa ei olisi kirjoja. Nämä kaksi kuvaa esittävät lapsuudenkotini kirjahyllyä eri aikoina. Ylempi, oikeanpuoleinen kuva näyttää olohuoneemme kirjahyllyn lähes kokonaisuudessaan (valitettavasti en löytänyt lapsuuskuvien joukosta kuvaa koko kirjahyllystä — sekin kertoo jo osaltaan siitä, että kirjat eivät olleet kotimme kiintopiste) joskus 1980-luvun puolivälissä eli ennen kuin minä aloitin koulun. Alempi, vasemmanpuoleinen kuva esittää olohuoneemme kirjahyllyä 1990-luvun jälkipuolella, minun ollessani lukiossa, ja ajallisesti se on ehkä sopivin referenssi Tilastokeskuksenkin käyttämään mittariin eli kirjojen määrään kotona 16-vuotiaana.

Kummastakin kuvasta näkyy selvästi, että kirjoja ei ole paljon, korkeintaan muutama kymmen, niistäkin suurin osa yleisen tason tietokirjoja. Toisaalta kummastakin kuvasta puuttuu kaksi olennaista seikkaa: 1) 20-osainen Facta-tietosanakirjasarja, jota ensimmäisen kuvan aikaan ei vielä ollut hankittu ja joka toisen kuvan aikaan oli jo siirtynyt minun omaan kirjahyllyyni minun huoneeseeni. Tämä Facta oli minulla yli vuosikymmenen ajan ihan helkkarin aktiivisessa käytössä. 2) Minun oma kirjahyllyni, jonka sisältöä ensimmäisen kuvan aikaan en oikein muista, mutta kyllä minulla nyt ainakin muutama lastenkirja oli omassa huoneessani, ja joka lukioaikana alkoi kasvaa merkittävästi, kun aloin itse hankkia kirjoja.

Yhtä kaikki, lapsuudenkodissani kirjoja oli vähän, enkä voi sanoa, että mainittua Factaa lukuun ottamatta olisin näitä hirveästi ahminut. Siitä huolimatta olen aina lukenut paljon, saanut koulussa hyviä numeroita ja opiskellut yliopistossa erinomaisin arvosanoin aina jatko-opintotasolle saakka. Vaikka kotonani ei ollut kirjoja, hyvinvointivaltion tarjoama mahdollisuuksien tasa-arvo antoi minulle mahdollisuuden lainata kirjastosta juuri niin paljon kirjoja kuin halusin (ja voi että minä lainasinkin!) ja opiskella haluamaani alaa juuri niin korkealle tasolle kuin halusin (ja voi että minä opiskelinkin!). Ja vaikka vanhempani eivät ole lukuihmisiä, etenkin äidilläni on aina ollut kannustava asenne lukemiseen ja opiskeluun. Työväenluokkaisesta taustasta huolimatta minulle oli jo alle kymmenvuotiaana itsestään selvää, että kyllä minä yliopistoon menen, vaikka suvussa ei ylioppilaitakaan tainnut olla kuin muutama.

Sain muuten päähäni blogata tästä aiheesta juuri nyt, kun muistin erään sattumuksen lukion äidinkielenkurssilta. Mahdollisuuksien tasa-arvon turvin olin päässyt opiskelemaan huippulukioon sellaiseen eliittiseuraan, jossa muiden vanhemmat olivat diplomaatteja, maailmalla kierrelleitä huippuosaajia ja sen sellaisia paremman luokan ihmisiä. Äidinkielenopettaja antoi tehtäväksi haastatella jotakuta aikuista tämän lukuharrastuksesta. Totta kai, ihan käypänen tehtävä ympäristössä, jossa kaikki ovat kasvaneet kirjoja pursuavissa kodeissa. Mutta minulle tehtävä oli hankala. En yksinkertaisesti tuntenut ketään aikuista, jonka olisin tiennyt harrastavan lukemista. Niinpä päädyin siihen, että keksin mielessäni tällaisen aikuisen ja sepitin koko haastattelun omasta päästäni, sillä enhän minä kehdannut sanoa, että tehtävä on mahdoton. Opettaja ei maininnut asiasta mitään, että ehkä huijaukseni ei paljastunut. Kuvaavaa kuitenkin, miten erilaisissa oloissa lapset kasvavat ja miten erilaisia odotuksia eri koulujen opettajilla voi olla omista oppilaistaan.

Pitkälle on ponnistettu lähes kirjattomista oloista. Nyt kotonamme, omassa hyllyssämme, on noin tuhat kirjaa. Mutta enpä ehkä olisi tässä, tekemässä korkeasti koulutettuna kirjoitustyötä, ellei hyvinvointivaltio olisi tarjonnut minulle sekä kirjoja että maksutonta koulutusta. Pidetään niistä kiinni eikä anneta kenenkään romuttaa yhteisiä sivistyksen kivijalkoja.

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Puolueiden valta kunnissa vaalien jälkeen

Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa nähtiin tällä kertaa dramatiikkaa etenkin kärjen takana. Kolmen suuren puolueen väliset erot mahtuvat runsaan kolmen prosenttiyksikön sisään ja kunkin puolueen muutos ääniosuudessa oli enimmillään vähän päälle prosenttiyksikön. Mutta vaalien todellinen voittaja on vihreät, jonka kannatus kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä. Vastaavasti todellinen häviäjä on perussuomalaiset, jonka kannatus laski 3,5 prosenttiyksikköä. (Katso tulokset ja grafiikat esimerkiksi Ylen sivulta.)

Kuvaaja 1: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrä koko maassa.

Vaalitilastoja voi pyöritellä monella tavalla, ja yksi tapa hämärtää voittajien ja häviäjien valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia on puhua puolueiden saamista valtuustopaikoista. Tällä tavalla tarkasteltuna toki keskusta näyttää ylivoimaiselta puolueelta, joka sai lähes kaksinkertaisen määrän paikkoja vaalien ykköseksi nousseeseen kokoomukseen nähden. Niin ikään suureen voittoon yltäneiden vihreiden 536 paikkaa näyttävät vähiltä perussuomalaisten 769 paikan rinnalla, vaikka vihreiden ääniosuus oli miltei puolitoistakertainen perussuomalaisiin nähden. Epäsuhdan selitys on tietenkin siinä, että valtuustopaikan painoarvo pienessä ja isossa kunnassa on erilainen. Helsingissä on yksi valtuustopaikka runsasta kuuttatuhatta äänioikeutettua kohti, kun taas joissakin pienissä kunnissa valtuustopaikkoja voi olla jopa yksi jokaista neljääkymmentä äänioikeutettua kohti.

On siis mielekästä tarkastella, kuinka monta äänioikeutettua kunkin puolueen saamat valtuustopaikat edustavat ja millaisia muutoksia näissä voimasuhteissa on tapahtunut. Käytän lähteenä Oikeusministeriön julkaisemia taulukoita. Tästä syystä lasken valtuustopaikan vallan suhteessa äänioikeutettujen määrään enkä suhteessa kunnan asukaslukuun; näin vältyn yhdistelemästä eri lähteistä saatuja ja eri tavoin kerättyjä tilastoja. Menetelmä on yksinkertainen: Puolueen kunnassa saamat valtuustopaikat kerrotaan kunnan yhtä valtuustopaikkaa vastaavalla äänioikeutettujen määrällä. Näin saadaan puolueen valta yhdessä kunnassa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Lopuksi lasketaan yhteen kaikkien kuntien arvot kullekin puolueelle. Näin saadaan puolueen kokonaisvalta kaikissa kunnissa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna.

Kuvaaja 2: Puolueen valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrän muutos koko maassa verrattuna vuoden 2012 kunnallisvaaleihin.

Tällä tavalla laskien kokoomus sai 21,2 % valtuustopaikkojen vallasta, SDP 20,3 %, keskusta 18,3 %, vihreät 12,5 %, vasemmistoliitto 8,7 %, perussuomalaiset 8,6 %, RKP 4,6 % ja kristillisdemokraatit 3,5 % (ks. kuvaaja 1). Mielenkiintoinen on havainto, että neljän suurimman puolueen osuus vallasta on suurempi kuin näiden puolueiden saama osuus äänistä. Kaikkien muiden puolueiden osuus vallasta on niiden äänimäärää pienempi. Tältä osin valtuustopaikkojen suurempi määrä pienissä kunnissa tarkoittaa suurempaa valtaa. Erot ovat kuitenkin alle prosenttiyksikön suuruisia, joten epäsuhta ei ole kovin suuri. Kokonaisuudessaan puolueen valtakunnallinen ääniosuus vastaa kohtuullisen hyvin puolueen todellista osuutta kunnallisesta vallasta.

Tällainen tarkastelu paljastaa myös mielenkiintoisella tavalla, mitkä puolueet saivat lisää valtaa ja mitkä puolueet menettivät sitä. Vaikka valtakunnallisella ääniosuudella tarkasteltuna kaikkien kolmen suuren puolueen (sekä perussuomalaisten) kannatus laski vuodesta 2012, valtuustopaikkoja kohti laskettujen äänioikeutettujen määrässä eduskuntapuolueista vain kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset menettivät valtaa (ks. kuvaaja 2). Sattumoisin nämä kolme ovat hallituspuolueita. SDP:n osuus vallasta kasvoi hieman, vaikka sen ääniosuus pienenikin. Suurin heilahdus tapahtui vihreiden ja perussuomalaisten akselilla: vihreiden valta kasvoi jopa enemmän kuin perussuomalaisten valta kutistui. Toiseksi suurin voittaja oli vasemmistoliitto, ja myös muut oppositiopuolueet kasvattivat valtaansa.

Kuvaaja 3: Puolueen valtuustopaikkojen määrä koko maassa ja keskimääräinen äänioikeutettujen määrä yhtä valtuustopaikkaa kohti.

Pienten ja suurten kuntien valtuustopaikkojen painoarvon ero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puolueiden valtuustopaikkojen keskimääräistä valtaa äänioikeutettujen määrässä ilmoitettuna. Keskustan 2823 paikkaa edustavat keskimäärin vain 284:ä äänioikeutettua, kun taas vihreiden 536 paikkaa edustavat keskimäärin 1024:ä äänioikeutettua. Muut eduskuntapuolueet asettuvat tasaisemmin välille 433–625 äänioikeutettua paikkaa kohti. Erot kertovat ennen kaikkea siitä, että keskustan valta keskittyy maaseudulle ja vihreiden valta kaupunkeihin, ja muiden puolueiden valta on jakautunut tasaisemmin kaupungin ja maaseudun välille. Vihreitä huimempaa paikkakohtaista valtaa käyttävät kuitenkin feministinen puolue (yksi paikka Helsingissä, 6211 äänioikeutettua paikkaa kohti) ja piraattipuolue (yksi paikka Helsingissä ja yksi Jyväskylässä, 3942 äänioikeutettua paikkaa kohti).

Yhteenvetona voidaan todeta, että näissä kunnallisvaaleissa hallitus hävisi valtaa ja oppositio voitti sitä. Eduskuntapuolueista eniten kasvoi vihreiden valta, peräti 53 %, ja eniten väheni perussuomalaisten valta, peräti 29 %. Lisäksi valtuustoihin pääsi käyttämään valtaa mielenkiintoisia uusia tulokkaita, feministinen puolue ja piraattipuolue. Juuri tämänsuuntaista muutosta tässä maassa tarvittiinkin.

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Eurooppa tarvitsee toivoa, ja sitä meillä on

Viime vuodet ovat olleet poliittisesti vähän turhankin levotonta ja ahdistavaa aikaa. Äärioikeisto nousee ja EU:n rivit rakoilevat, ja synkimmissä tulevaisuudenkuvissa pian eletään ydinsodan raunioittamissa totalitaarisissa kansallisvaltioissa. Välillä tuntuu kuin kaikki toivo olisi jo mennyt.

Mutta tulevaisuudenkuvat ovat onneksi pelkkiä kuvia, ja kuvastoon on mahdollista vaikuttaa. Pimeyden ja toivottomuuden sijaan kannattaa keskittyä miettimään sitä, millaisen tulevaisuuden haluaa. Rakentaa toivoa ja luottamusta siihen, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Olla se vallankumous, jonka haluaa maailmassa nähdä.

DiEM25, Euroopan demokratisointiin ja pelastamiseen tähtäävä liike, on julkistanut tänään, Rooman sopimuksen 60-vuotispäivänä, Euroopan New Deal -ohjelman. Kyseessä on esitys talouden uusjaosta, suunnitelma Euroopan pelastamiseksi. Siinä palautetaan demokratia ja rakennetaan hyvinvointia. Siinä hahmotellaan, kuinka voidaan saavuttaa lisää kaikkea sitä hyvää, mitä pahantahtoiset voimat tällä hetkellä hajottavat eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

Euroopan New Deal -ohjelman yhteenveto on myös suomennettu. Lue suomenkielinen yhteenveto ja innostu, ja jos haluat syventyä joihinkin yhteenvedon teemoihin, lue niistä lisää koko ohjelman englanninkielisestä versiosta.

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Kärpästen herra, ajankohtainen klassikko

Luin William Goldingin Kärpästen herran joskus kaksikymmentä vuotta sitten lukion äidinkielenkurssilla. Nyt kuitenkin luin uudelleen, koska tämä tuntuu jotenkin ajankohtaiselta. Viime aikoina on nimittäin kovasti keskusteltu siitä, millainen vastuuttoman moraalittomuuden kulttuuri eräissä nettiyhteisöissä vallitsee ja kuinka näissä yhteisöissä vallitsevalla trollauskulttuurilla on ollut suoranaista vaarallista vaikutusta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Ystäväni arveli, että siinä on pitkälti kyse siitä, että näissä yhteisöissä nuoret toimivat itseohjautuvasti eli ilman aikuisten tuomaa historiallista viitekehystä ja kuria.

Siinä vaiheessa mieleeni palasi Kärpästen herra. Vaikka kirjaa pidetään rikkinäisen yhteiskunnan allegoriana, niin perustasolla — aivan suoranaisen tekstin tasolla ilman minkäänlaisia vertauskuvia — romaanissa ihan yksinkertaisesti kuvataan sitä, kuinka käy nuorisolaumassa, jolla ei ole historiallista perspektiiviä eikä minkäänlaista pelkoa ulkopuolisen tahon antamista rangaistuksista. Kuulostaako tutulta?

Kirjan lopussa tapahtuu pelastus (ja tämä on spoileri, mutta eivätköhän kaikki ole tämän kirjan jo joskus lukeneet), kun vastuulliset aikuiset löytävät lapsilauman ja he pääsevät palaamaan normaaliin kuriin ja järjestykseen. Mutta kuka pelastaisi meidän nykypäivässä ihan oikeasti mellastavat vastuuttomat trollilaumat — ja samalla pelastaisi maailman heiltä?