Category Archives: Pelit

Kilometrejä ja pokémoneja kertyy

Kilometrejä ja pokémoneja kertyy

2016-07-22 14.13.56-2Pokémonjahtimme jatkuu jo kuudetta päivää. Pelkästään eilen tuli käveltyä lähes 13 kilometriä, ja tämän päivän osalta olemme vasta alussa. Mutta lyhyt asiointimatka tuli tuossa jo hoidettua, ja siinä samalla kertyi jokunen pokémonkin. Tosin liikkeellelähtöä tuli aluksi vähän lykättyä, koska palvelimet olivat taas jumissa — melkoinen ensimmäisen maailman ongelma! Lopulta sitten lähdimme ilman toimivaa peliä liikkeelle, ja puolimatkassa se vihdoin alkoi toimia.

Tälläkin kertaa lähdin jahtiin tyylikkäänä — eihän tässä mitään ryysyläisiä olla. Lady Vintagen mekkoa täydentävät tänään viime viikonloppuna Lumouksen Dark Marketin kirppikseltä eurolla ostamani Dividedin vakosamettijakku ja viime kesänä Tallipihan vintagetapahtumasta ostamani Kangolin villabaskeri. Tätäkään hattua ei ole tullut aiemmin juuri käytettyä, ja olen miettinyt, että miksi ihmeessä ostin hatun hyllyyn lojumaan vain siksi, että sen löysin käytettynä halvalla. No, nyt vihdoin on vaatteita, jotka siihen sopivat, eikä enää harmita, että tuli ostettua. Jalassa on käytännölliset El Naturalistat (en minäkään nyt sentään korkkareissa lähde kilometrikaupalla pokémoneja jahtaamaan, paitsi jos ajan pyörällä). Ainoat punaiset polvisukkani ovat pyykissä, joten nyt on tyytyminen mustaharmaisiin.

2016-07-22 14.53.27Yksi asiointimatkan kohteista oli Sokoksen kosmetiikkaosasto, josta kävin hankkimassa tähän uuteen mekkoon sopivan huulipunan. Edellisessä blogauksessa näkyvä Maybellinen Lady Red -sävy kun on vähän turhan kirkkaanpunainen. Nyt sopiva sävy löytyi Nyxiltä, mutta tässä kuvassa huuleni ovat vielä punaamattomat, koska huulipunahan on avaamattomana käsilaukussa.

Saattaa olla, että tänään tulee lähdettyä rähinöimään lähipunttiksille. Pokémon Gossa siis. Esimerkiksi Tampereen tuomiokirkossa nyt vastassa ollut cp10 Magikarp näyttää aika vaivattomalta vastukselta. Noh, eihän se siellä enää siinä vaiheessa ole, kun me illalla liikkeelle pääsemme.

Fiinimpää fillarointia

Fiinimpää fillarointia

2016-07-20 13.13.15Uudet pallomekot on nyt sovitettu ja siirretty komeroon odottamaan tosikäyttöä. Ja tänään ensimmäinen niistä pääsikin jo kunnolla ulkoilemaan. Pokémon-metsästys kun on edennyt jo siihen pisteeseen, että ilman varavirtalähdettä ei pärjää — kaksi ja puoli vuotta vanha iPhone tyhjenee jo runsaassa tunnissa, eikä se nyt ole aika eikä mikään, kun metsälle lähdetään — joten varavirtalähdettä oli käytävä ostamaan. Valitettavasti keskustasta ei oikein kunnollista hinta-tehosuhdetta löydä, ja tätä hankintaa varten oli lähdettävä laitakaupungille eli tässä tapauksessa Lielahden Motonetiin. Sieltä tuli hankittua 13 000 mAh:n Waltter-varavirtalähde 34,90 eurolla. Ehkä tuolla jokusen tunnin kerrallaan pärjää.

Mutta eipä nyt minnekään laitakaupungin sekatavarakauppaankaan sovi rytkyissä lähteä. Laura Vitan sandaalit saivat kunnian olla tämän Lady Vintagen mekon ensimmäisenä työparina. Päässä on itäsaksalainen rahastajanlakki, jonka ostin viime kesänä Tallipihan vintagemarkkinoilta (oli tapahtumalla varmaan joku nimikin, Suvi-vintage ehkä), ja kaulaa koristaa Fiskarsin antiikkipäivien yhteydessä hankittu Helmipuoti Helmiäisen perhosriipus.

Ja matkahan taitettiin ilman muuta fillarilla. Samalla pääsin kokeilemaan kuulemaani Pokémon Go -vinkkiä. Kuulemma suitsuke houkuttelee paikalle Pokémoneja parhaimmillaan jopa minuutin välein, jos ehtii minuutin aikana kulkea 200 metriä eli noin 12 km/h. Juoksemaan en rupea, mutta pyörällä tuo ei ole homma eikä mikään. Ja kun matka Lielahden Motonetiin on muuten niin tylsää ja suoraa Paasikiventietä, niin olosuhteet suitsukkeen kokeilemiseksi olivat mitä parhaimmat. Ja kyllä se toimi, uutta saalistettavaa ilmestyi noin minuutin välein, joukossa jopa muutama aiemmin näkemätön Pokémon. Vauhdissa niitä ei tietenkään kannata pyydystää, mutta tyhjällä ja suoralla tiellä on juuri se hyvä puoli, että voi vaivatta pysähtyä parinsadan metrin välein häiritsemättä ketään.

Samalla huomasin myös, että munienhaudontakilometrejä ei kerry pyöräillessä ihan niin paljon kuin oikeasti tulee ajettua. Niissä lienee jokin nopeuden yläraja, jonka jälkeen haudonta ei etene. Kuuden kilometrin pyöräilystä kertyi muniin alle kolme kilometriä.

Illalla (tai no, yöllä) sitten varavirtalähteen tukemana pidemmälle kävelylle.

A wild Pokémon Trainer appears!

A wild Pokémon Trainer appears!

2016-07-18 22.53.06 kopioJuu, minäkin lankesin tähän houkutukseen. Mutta ei siinä mitään. Minä olen ties kuinka pitkän iäisyyden kaivannut jotakin sellaista houkutusta, joka saisi minut liikkumaan enemmän. Jotain, missä ei liikuta liikkumisen takia. Sillä liikuntaa rapistuva ruhoni kaipaa, mutta kaikki liikkuminen, jossa ei ole pintatasolla jotain mielekästä tekemistä (jota itse liikkuminen ei koskaan ole), on aina niin perin vastenmielistä viimeistään kolmannella kerralla, usein jo ensimmäisellä.

Pyöräillä jaksan silloin tällöin maisemien takia, mutta pyöräilyetäisyydellä olevat maisematkin loppuvat joskus. Geokätköilyä jaksoin ahkerasti puoli vuotta, mutta sitten kyllästyin sen itseääntoistavuuteen. Pokémon GO kantakoon aikansa. Sitä odotellessa metsästetään taskuhirviöitä tyylillä. Tässä tapauksessa Indiskan pallomekossa ja Irregular Choicen kengissä.

Poikkeamia mukavuusalueelta

Poikkeamia mukavuusalueelta

2015-10-16 17.37.30Syyslomaviikko lähenee loppuaan, ja onpa tässä tosiaan tullut tehtyä kaikkea epätavanomaista. Aloitetaan kuitenkin tavanomaisesta. Aiemmin Finlaysonin tiloissa toimineen mediamuseo Rupriikin uusi näyttely avattiin Vapriikissa perjantaina 16.10., ja koska Vapriikkiin pääsee perjantaisin maksutta klo 15–18, oli siinä oiva tilaisuus käydä tuhlaamassa hiukan aikaa ja tutustumassa uuteen Rupriikkiin. Jalassa olivat taas Irregular Choicen Tipping Pointit ja yllä samaa värimaailmaa edustava ja niin ikään kimallelangalla koristeltu H&M:n piparivuorinen hame. Vapriikin kakkoskerroksen pölkkylattia, jossa on vanhoja metallilastuja, tarjoaa mitä mainioimman taustan tämän asun kuvaamiseen. Niin, se Rupriikin näyttely, joo, sanotaan vaikka, että se on sangen puhelin- ja viestiliikennepainotteinen, ja muu media on jäänyt varsin pieneen sivuosaan. Mutta pääsee siellä kuitenkin veivaamaan vanhaa kunnon valintakiekkopuhelinta, mikä on aina ihanaa.

2015-10-15 15.59.56Ja sitten sinne mukavuusalueen ulkopuolelle. Pitkissä lomissa tuppaa olemaan se haittapuoli, että kaikille asianosaisille pitää tämän tästä olla keksimässä jotain tekemistä. Ja kun kaikki mielekäs tekeminen on keksitty ja moneen kertaan tehty jo aikaa sitten, pitää keksiä jotain uutta. No, tämä ei kyllä ollut minun ideani, mutta yleisön pyynnöstä kävimme myös keilaamassa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta ikinä, kun olen keilannut. Muistan nimittäin käyneeni keilaradalla ainakin kerran joskus 90-luvulla, mutta silloin en tainnut keilata. Enkä innostunut lajista tälläkään kertaa. Hämeenkadun Space Bowlingissa vieritellään palloa UV-valojen ja jumputusmusiikin ympäröimänä, ja jalkaan on sujautettava keilakengät. Jos omia ei ole (kuten meillä ei tietenkään ole), vuokrataan keilahallista tällaisen Brunswickit. Mjooh, en tainnut saada kovin korkeita pisteitä, mutta tulipahan koettua.

2015-10-17 17.03.43Vaan ei mukavuusalueen ulkopuolella seikkailu suinkaan tähän loppunut. Olen käyttänyt työtuolinani jumppapalloa jo muutaman vuoden ajan, mutta kun työpöytä tuli vaihdettua uuteen, vanha jumppapallo alkoi tuntua liian suurelta ja epämukavalta. Vanhassa työpöydässä nimittäin oli alla teräspalkki, johon jalkoja oli mukava nojailla, eikä halkaisijaltaan 80-senttinen pallo ollut lainkaan liian suuri. Uudessa pöydässä mitään jalkatukea ei ole, vaan tukea on otettava lattiasta. Usein se on perin vaikeaa, kun jalat tahtovat luisua. Ergonomiavälineestä tuli siis epäergonominen. Vaan vuoden verran tulin sinnitelleeksi ennen kuin sain päähäni, että voisin vaikka kokeilla, olisiko pienempi jumppapallo mukavampi. Jos homma toimii, kolmekymppiä on pieni hinta selkävaivojen vähenemisestä. Probleema vain on, että jumppapalloja myydään urheilukaupoissa, ja niissä ei totisesti tule käytyä edes joka vuosi. Noh, rohkeasti nyt piti sellaiseen suunnistaa. Ja nyt on alla 70-senttinen pallo, joka tuntuukin heti paljon mukavammalta. Vaikka pallojen halkaisijoissa on vain kymmenen sentin ero, ne näyttävät aivan eri kokoisilta. Ihmekös tuo, isompi pallo kun on noin 50 prosenttia suurempi.

2015-10-17 15.53.33Jos tulee urheilukaupassa käytyä harvoin, niin vielä harvemmin tulee käytyä pornokaupassa. Ei joka vuosi, ei edes joka vuosikymmen. Mutta sinne suuntautui tänään tieni, sillä tarvitsen lateksinkiillotusainetta. (Voin sitten istua kiiltävällä jumppapallolla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… No ei vaiskaan, kiillotusaineen käyttötarkoitus pysyköön salaisuutena vielä tovin!) Vaan enpä olisi uskonut senkään löytämisen olevan niin vaikeaa. Aloitin etsinnän loogisimmasta paikasta eli lähinnä kotia sijaitsevasta alan puljusta, joka kuulemma on myös kaupungin vähiten irstain alan pulju. No eipä ollut. Jatkoin matkaani toiseksi lähimpään kauppaan. Ei ollut sielläkään, mutta myyjä sanoi, että Red Lightsista löytyy. Siispä seuraavaksi sinne. Ja katso: siellähän sitä oli, asianmukaisin saksalaisin tekstein varustettuna. Tässä kuvassa hykertelen pullo kädessä makuuhuoneessamme.

2015-10-17 14.01.27Huh, josko tämän kaiken jälkeen suuntaisi takaisin mukavuusalueelle. Kotimatka Red Lightsista kulki Naapurin (ja samassa tilassa toimivan Anna-Stiinan) ohi, ja siellä ikkunassa hymyili näin veikeän näköinen harakka! Koska kauhukabinetistini on minua enemmän näiden asioiden perään, otin harakasta vain pari kuvaa ja kerroin havainnostani kotona. Kauhukabinettia mittailtuamme totesimme, että harakan saa kuin saakin sinne mahtumaan, ja niin hän lähti harakkaa ostamaan. Jahka iltasella on rauhallisempaa, harakka pääsee paikalleen kauhukabinettiimme.

Olenpas haltioitunut

Olenpas haltioitunut

2015-10-12 16.30.14Männäviikolla huomasin, että Puutarhakadulle on avattu uusi sisäminigolf. Koska syyslomalla tarvitaan kovasti jotain uutta tekemistä, kävimme kokeilemassa tämän Crazy Golfin. Mestan nimikin jo antaa ymmärtää, että ei sinne missään tavan lenkkareissa talsita, joten nämä Irregular Choicen Tipping Pointit olivat ilman muuta valintani pelikengiksi.

Valinta osoittautuikin oikeaksi. Crazy Golf on sisältä juuri niin räikeä kuin markkinoinnista voi päätellä. Radan kuusitoista reikää (tai no, viisitoista varsinaista reikää ja lopuksi yhden lyönnin limuarvontakone) on rakennettu erilaisiin teemaympäristöihin: musiikkia, retroa, muinaista egyptiä, autokorjaamoa, sukellusvenettä, supersankareita ja niin edelleen. Teemat näkyvät paitsi seinien koristelussa myös reikien esteissä. Kussakin ympäristössä on oma taustamusiikkinsa, mutta toisin kuin voisi olettaa, musiikki ei onneksi pauhaa lainkaan liian kovalla, vaan sulautuu sopivasti taustamaisemaan häiritsemättä peliä.

Liian helpoiksi reikiä ei myöskään voi syyttää. Aika moni esteistä perustuu siihen, että saa yhden lyönnin osumaan juuri oikein, ja jos siinä ei onnistu, niin eipä tule tulosta. Pelasimme suositussääntöjen mukaan eli enintään seitsemän lyöntiä reikää kohden, ja seurueemme parhaan tulos 15 reiällä oli 67 lyöntiä eli 4,47 lyöntiä reikää kohden, huonoimman taasen 92 eli 6,13. Tässä lienee varaa kehittyä. Bonusta muuten siististä ympäristöstä; mukavampaa tämä laji sisällä on kuin ulkona.

Mutta kierros minigolfia tarjoaa vain hetken täytettä siihen tyhjyyteen, joka mieleni on vallannut nyt, kun olen pelannut kaikki kolme Dragon Age -sarjan peliä läpi. Keväällä kerroin jo uppoutumisestani Inquisitioniin, joka on sarjan kolmas peli ja jonka kautta koko sarjaan tutustuin. Koska en saanut tarinasta kyllikseni, tulin aikani kärvisteltyäni hankkineeksi myös Originsin ja II:n ja käytin kappaleen kauneinta syksyä niiden tahkomiseen. Vuonna 2009 julkaistussa Originsissa näkyy jo ajan hammas: grafiikka on toki myöhempiä versioita kökömpää ja ääninäyttelykin enemmän vielä harjoittelua, ja ne tissihaarniskat ja muutenkin miesdominanssi ovat kovin silmiinpistäviä sarjan myöhempien osien edistyksellisemmän representaation rinnalla. Niinpä Origins tuli lähinnä pelattua läpi, mutta nälkä ei kadonnut mihinkään.

Siispä Dragon Age II jouti tulille heti perään. Ja ah! Siinä sitä olikin jo samaa immergoivuutta ja tarinankerronnan nerokkuutta ja monimutkaisuutta kuin mihin Inquisitionissa totuin. Ja kuinka voimauttava fiilis oikeasti voikin tulla siitä, kun omassa possessa on pelkkiä naishahmoja ja niillä räiskitään menemään naispääpahista vastaan.

Yksi Dragon Age -sarjan vahvuuksista on ilman muuta henkilöhahmojen nerokkuus. Päähenkilön apureiksi löytyy hyvin monenlaisista taustoista lähteneitä hahmoja, joilla on kullakin paitsi omat vahvuutensa myös heikkoutensa ja kipeät kohtansa. (Kipeistä kohdista puheen ollen, päähenkilöni Hawke sai jossain vaiheessa peliä postilaatikkoonsa kaiken maailman questien lisäksi myös sikäläistä viagraspämmiä. Kun myöhemmin Varric pyysi keskustelemaan kanssaan aiheesta ”a small problem”, mietin jo, että tässäkö on syy sille, miksi Varricia ei voi pelissä romantisoida — mutta ei sentään! Joka tapauksessa en olisi pitänyt ajatusta lainkaan mahdottomana Dragon Agen maailmassa.) Ja näihin hahmoihin tulee myös kiintyneeksi sitä enemmän, mitä enemmän heidän kanssaan joutuu seikkailemaan ja heidän ongelmiaan ratkomaan. Vaikeiltakaan valinnoilta ei näissä peleissä voi välttyä.

Merrill_PortraitSiinä missä Inquisitionissa sydämeni vei ennen kaikkea Dorian, tevinteriläisen maagisuvun kapinallinen tuhlaajapoika, II:ssa olin aivan myyty, kun Kirkwallin kaduilla, kellareissa ja kaupungin laidalla seikkailin Merrillin, daalilaisen förstin (eli heimonvartijan oppilaan) ja asemastaan huolimatta herkän ja naiivin haltiatytön kanssa. Voi, jos Merrill olisi oikea henkilö, kotilibrariaanillani voisi hyvinkin olla aihetta mustasukkaisuuteen! Katsokaa nyt noita silmiä! Saattaa olla, että tein pelissä joitakin moraaliltaan kyseenalaisia ratkaisujakin, koska Merrill…

Mutta niin loppui sekin Dragon Age II aikanaan, ja niin kovin varhain, koska tulihan sitä aika intensiiviseen tahtiin pelattua. Huoh. Sarjan seuraavasta osasta ei ole vielä mitään tietoa, ehkä sitä joutuu vielä jokusen vuoden odottamaan, jos tulee sittenkään. Siispä pitäisi jotain muuta tähän tyhjään oloon keksiä. Ehkäpä kunnon annos tagliatellea ja kermakastiketta näin aluksi.

Nördäystä kesän kynnyksellä

Nördäystä kesän kynnyksellä

2015-05-15 16.46.45Hupsista, edellisestä postauksesta on päässyt vierähtämään melkoisesti aikaa. Niinpä ihan jatkumon ylläpitämiseksi ajattelin melkein aurinkoisessa ja melkein lämpimässä säässä ottaa hiukan varaslähtöä kesään: kiskaisin kaapista ylleni yhden lukuisista kevyistä Indiskan värioksennusmekoistani ja sujautin jalkoihini Fly Londonin tolppakorkosandaalit (joista Facebook ystävällisesti juuri ilmoittikin, että kaksi vuotta sitten esittelin niitä uutena hankintana, jotka löysin 70 prosentin alennuksesta). Koska sää nyt ei ihan oikeasti ollut vielä kesäinen, piti vielä lämmön vuoksi vetää jalkaan sukkahousut ja peittää käsivarret takilla. Sitten kävin nopeasti kaupassa ja luikahdin takaisin kotiin.

Syy kotona viihtymiseen on se, että olen taas vaihteeksi uppoutunut pelaamaan. En aina pelaa, mutta kun pelaan, hakkaan sitten samaa peliä tunti-, päivä- ja viikkokaupalla, kunnes takamus on kasvanut sohvaan kiinni ja peukalot ovat vaarassa irrota. Ihan jokainen peli ei nimittäin innosta, siihen tarvitaan jotain erityistä. Sellaista erityisyyttä tarjoaa Dragon Age: Inquisition. En ole mikään erityinen fantasiapelien fani enkä seuraa pelisarjojen laajempia saagoja, joten sarjan aiemmista osista en tiedä mitään. Nyt kolahti nimenomaan tämä peli, ja houkuttimena toimi taikasana inkvisitio. Uskonnollisessa symbolismissa on aivan omanlaistansa viehätystä, ja tässä pelissä ei muuta olekaan kuin uskontoa uskonnon perään. (Kumma kyllä uskonto noin totisesti harjoitettuna hommana ei minua henkilökohtaisesti houkuttele, mutta laajaa symbolista kuvastoa ja tarinastoa ahmin ja viljelen mielelläni. Ehkä toimintaa voisi jossain määrin kutsua ironiseksi, vaikka se nyt ei kaikkia nyansseja tavoitakaan, mutta on kuitenkin lähempänä kuin totisuus. Samalla tavalla uskonnollisella kuvastollaan viehätti muuten pari vuosikymmentä sitten sellainen peli kuin Hexen.)

Hankin pelin jouluksi, varsinaisesti joululahjaksi eräälle toiselle samassa taloudessa sitä pelaavalle, mutta ounastelin kyllä itsekin pitäväni siitä. Vuodenvaihteessa hakkasinkin pelin läpi melkoisessa hurmoksessa ja tajuamatta kunnolla puoliakaan kaikesta sisällöstä, sillä sisältöähän riittää. Vasta hyvän matkaa pelissä edettyäni minulle selvisi, että siinä voi kaiken muun tekemisen lisäksi myös romantisoida inkvisition muita sotureita. Ja kun olin kuullut tästä, tiesin, ketä minä romantisoisin. Dorian, ah, Dorian! Tuo upeannäköinen, vahattuviiksinen, kirjastossa viihtyvä, älykäs ja aina sanavalmis nahkaverhoiltu komistus, joka ei epäröi heiluttaa sauvaansa (siis sitä maaginsauvaa, joka ampuu tulipalloja örlöjen päälle — mitä oikein luulitte?). Paitsi että iskemisen matkassa oli pieni mutka. Dorian nimittäin viihtyy miesten seurassa, kuten hänen isänsä asian hienotunteisesti ilmaisi. Minä pelasin luonnollisestikin naishahmoa, joten mahdollisuuteni Dorianin suhteen olivat jo lähtökohtaisesti menneitä (pelissä olisi voinut kyllä yrittää Dorianin eheyttämistä, mutta en oikein luottaisi senkaltaisten toimenpiteiden onnistumiseen edes fantasiamaailmassa).

Tämä epäonnistuminen suhderintamalla jäi kaihertamaan mieltäni. Mutta kun näin kesän korvilla pelikutka alkoi taas kasvaa, tartuin uudestaan Inquisitioniin — ja tein uhrauksia: aloin pelata peliä mieshahmolla ihan vain siksi, että voisin vihdoinkin iskeä Dorianin. Ja tättärää! Minähän onnistuin. Dorian Pavus Tevinterin imperiumista löysi tiensä pääinkvisiittori Reegelbuntin kortteeriin, nahkahaarniska putosi lattialle ja pelin välivideo feidautui ennen kaikkein lihallisinta kohtausta.

Niin, ja tämän lisäksi olen pelannut peliä nyt toisella kerralla läpi aivan eri huolellisuudella ja eri tavalla tarinaan ja paikkoihin perehtyen. Siksi tähän on kulunut jo kokonainen viikko (peliajassa noin 60 tuntia), mutta suunnilleen toinen mokoma on vielä pelattavaa.