Category Archives: Kirjoittaminen

Veloiset uutiset jatkuvat!

Veloiset uutiset jatkuvat!

Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.

Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:

”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”

1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.

Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!

Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on!

Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.

Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.

Pian se on totta

Pian se on totta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.

Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.

Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.

Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.

Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.

Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!

Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.

Kirjoitin

Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.

Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.

Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…

No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.

Ja luin

Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).

Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin!

Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi.

Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu.

Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla?

Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi:

  1. Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.
  2. Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.

Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen.

Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana.

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Näihin on jo totuttu.

Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin.

Loppuja

Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi.

Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua.

Keskikohtia

Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti?

Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin.

Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on.

Alkuja

Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.)

Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä.

Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa?

Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä.

Hello, world!

Hello, world!

Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Matti Järvisen toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta, Juha Jyrkkäältä, Jussi Katajalalta, Anu Korpiselta, Lucilla Liniltä, Toni Saariselta, Tuomas Salorannalta, Henna Sinisalolta ja Shimo Suntilalta. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa.

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.

Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.

Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.

Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.

Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.

Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.

Takki auki kuraisessa puistossa

Takki auki kuraisessa puistossa

On omanlaisensa merkkipäivä, kun ensimmäistä kertaa keväällä lähtee ulos yllään kevättakki. Ja tänään oli se päivä. Aloitin maltillisesti takki kiinni ja huivi kaulassa, mutta kun lopulta suuntasin takaisin kotiinpäin (tuli käytyä pääkirjastossa kuuntelemassa Nuoren Voiman Liiton Haluatko kirjailijaksi? -esitelmiä), jätinkin takin napittamatta ja huivin laukkuun. Ja siitä saatiin aihe tämänkertaiseen asukuvaan — edellisestä onkin jo aikaa. Kuvauspaikaksi löytyi kurainen Hämeenpuisto aivan pääkirjaston vierestä.

Takki on muuten aivan uusi M&S Collectionin keltainen trenssi. Olen jo hyvän tovin etsinyt keltaista takkia, lähinnä kyllä talvisempaa villakangastakkia, mutta sellaista ei ole osunut kohdalle. Nyt sitten näin Sokoksen näyteikkunassa keltaisen kevättakin, ja menin oitis heräteostamaan sellaisen. Muu asu onkin sitten jo entuudestaan tuttua: Dividedin vakosamettijakku, Racing Greenin vakosamettihame, So Whatin tekonahkasaappaat ja Kangolin villahattu. Ja hiukset — älkää nyt liikaa tuijottako niitä! Aivan ryhditön kampaus, olen tässä jo useamman kuukauden miettinyt, mitä niille tekisin, ja vastausta odotellessa ovat päässeet rehottamaan ja haalistumaan miten sattuu. Ehkä jopa leikkautan lyhyiksi ja jätän luontaisen vaalean värisiksi, saa nähdä.

Mutta oliko tapahtumasta sitten hyötyä kirjailijaksi ryhtymisessä? No jaa, eipä siellä kovin paljoa uutta asiaa ollut, kun on tässä nyt kuitenkin vuosien ajan jo tullut keskusteltua aloittelevien ja kokeneempienkin kirjailijoiden kanssa. Ja yksi kässäri on jo kustantamoissa odottamassa hylsyjä, siihen nimenomaiseen ei nyt hirveästi voi tässä vaiheessa vaikuttaakaan. Mutta olihan Anna-Riikka Carlsonin puheenvuoro ihan kiinnostava kurkistus siihen, millaista kustannustoiminta Suomen mittakaavassa isossa kustantamossa nykyään on. Nyt jos jostain vain saisi myönteisen kustannuspäätöksenkin.

Julkaisuluettelo piteni

Julkaisuluettelo piteni

Osuuskumma on jo muutamana vuonna julkaissut ahkerasti raapaleita eli tasan sadan sanan mittaisia tarinoita. Minä olen ollut hidas astumaan tähän kyytiin, mutta viime syksynä viimein innostuin ja naputtelin jokusen raapaleen. Kaksi niistä päätyi kansiin asti! Glitterin hinta nousussa ja Lomaparatiisin huumassa julkaistiin sekä sähköisessä raapalepalvelussa että tämän vuoden alussa julkaistussa koosteantologiassa Ajantakojat – Kummalinnun munia 3. Minun lisäkseni antologiaan on kirjoittanut seitsemäntoista muutakin osuuskummajaista, ja raapaleita on yhteensä runsaat sata. Mainiota luettavaa taidokkaasti toimitettuna koosteena.