Category Archives: Kirjoittaminen

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Näihin on jo totuttu.

Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin.

Loppuja

Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi.

Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua.

Keskikohtia

Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti?

Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin.

Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on.

Alkuja

Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.)

Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä.

Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa?

Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä.

Hello, world!

Hello, world!

Romaanikäsikirjoitukseni keräävät näköjään vain hylsyn toisensa perään (viimeisin tuli tänään), mutta onneksi julkaisurintamalla tapahtuu välillä iloisiakin asioita: minulta on ensimmäistä kertaa ilmestynyt vieraalle kielelle käännetty novelli. Helsingin Worldconiin julkaistussa antologiassa Boundaries and Other Horror Stories From Finland (Nysalor 2017) on novellini Herr Maximilian Dunkelhaus and his Circus, joka ilmestyi alun perin Ruumiittomat-antologiassa (Osuuskumma 2014) nimellä Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Matti Järvisen toimittamassa antologiassa on minun lisäkseni novellit Samuli Antilalta, Juha Jyrkkäältä, Jussi Katajalalta, Anu Korpiselta, Lucilla Liniltä, Toni Saariselta, Tuomas Salorannalta, Henna Sinisalolta ja Shimo Suntilalta. Kaikki novellit on kääntänyt englanniksi Jukka Särkijärvi. Maailmanvalloitukseni voi siis alkaa.

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Nyt taakse jää yks iso yrjökatu

Eilinen, perjantai neljästoista päivä, sisälsi pari merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli se, että saimme uuden asunnon avaimet. Kyllä vain, muutamme jälleen kerran. Ei siksi, että asunnossa tai paikassa olisi suuremmin valittamista, mutta vähän isoksi tämä on käynyt. Olisi minulle kelvannut pienempi asunto samasta talosta, mutta ei sellaisia tietenkään ole viime aikoina ollut tarjolla.

Kyllä, asumme siinä kohtaa Satakunnankatua, jossa sijaitsevat kaikki kadun baarit.

Ympäristö siis hieman vaihtuu, mutta ei kovin paljon. Nykyiset näkymät yhdelle isolle yrjökadulle vaihtuvat rauhallisempiin, ja jos tarkkaan kurkkii, niin uudesta asunnosta näkyy rautatie! Ehkä hämmentävintä tässä onkin se, että olen melkein 37-vuotiaaksi asti elänyt, ennen kuin pääsen (melkein) rautatien viereen asumaan. Eikä uuteenkaan asuntoon muuteta sillä mielellä, että siinä asutaan lopun ikää. Ei ole minun tapaistani sellainen.

Toinen päivän merkittävä tapahtuma oli sitten se, että lähetin velopunk-romaanikäsikirjoitukseni Ei kaikki pinnat kireällä tyrkylle kustantamoihin. Kässärinhän kirjoitin viime vuonna nanowrimossa, ja sen jälkeen olen haudutellut ja viilaillut sitä. Kovin paljoa viilailuja en ole kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta panttasin tekstiä vähän pidempään ihan jo siksikin, kun en vain oikein jaksanut uskoa siihen, että nanoteksti voisi suorilta olla kelvollinen. Mutta kun esilukijatkin olivat sitä mieltä, ettei siinä isompia vikoja ole, niin kai se on uskottava.

Alun perin olin ajatellut, että työnimi jäisi ihan vain työnimeksi ja lähettäisin tekstin eteenpäin jollain muulla nimellä. Mutta kun ei niitä parempia nimiä oikein tullut mieleen. Ja onhan tuossa nykyisessä nimessä oikeastaan kaikki kohdallaan: se on meemi, siinä on polkupyöräviittaus ja se vihjaa reikäpäisestä huumorista.

Kun helmikuussa lähetin edellisen romaanikäsikirjoituksen kustantajille (siihenhän ei toistaiseksi ole tullut vastaukseksi kuin pelkkiä hylsyjä, kiitos tietenkin niistä, mutta olisi kiva, jos se jollekin kustantajalle myös kelpaisi), ilmeeni oli sangen kauhistunut. Nythän tämä kässärien lähettely on kuitenkin jo sellaista rutiinia, ettei tässä oikein tonnin setelistä naamaa erota. Ja jottei liikaa ehtisi kauhistuttamaankaan, niin on minulla jo suunnitelmat seuraavan velopunkin kirjoittamista varten alulla. Marraskuussa sitten taas sitä. Mutta sitä ennen ehkä jotain muuta, saas nähdä.

Takki auki kuraisessa puistossa

Takki auki kuraisessa puistossa

On omanlaisensa merkkipäivä, kun ensimmäistä kertaa keväällä lähtee ulos yllään kevättakki. Ja tänään oli se päivä. Aloitin maltillisesti takki kiinni ja huivi kaulassa, mutta kun lopulta suuntasin takaisin kotiinpäin (tuli käytyä pääkirjastossa kuuntelemassa Nuoren Voiman Liiton Haluatko kirjailijaksi? -esitelmiä), jätinkin takin napittamatta ja huivin laukkuun. Ja siitä saatiin aihe tämänkertaiseen asukuvaan — edellisestä onkin jo aikaa. Kuvauspaikaksi löytyi kurainen Hämeenpuisto aivan pääkirjaston vierestä.

Takki on muuten aivan uusi M&S Collectionin keltainen trenssi. Olen jo hyvän tovin etsinyt keltaista takkia, lähinnä kyllä talvisempaa villakangastakkia, mutta sellaista ei ole osunut kohdalle. Nyt sitten näin Sokoksen näyteikkunassa keltaisen kevättakin, ja menin oitis heräteostamaan sellaisen. Muu asu onkin sitten jo entuudestaan tuttua: Dividedin vakosamettijakku, Racing Greenin vakosamettihame, So Whatin tekonahkasaappaat ja Kangolin villahattu. Ja hiukset — älkää nyt liikaa tuijottako niitä! Aivan ryhditön kampaus, olen tässä jo useamman kuukauden miettinyt, mitä niille tekisin, ja vastausta odotellessa ovat päässeet rehottamaan ja haalistumaan miten sattuu. Ehkä jopa leikkautan lyhyiksi ja jätän luontaisen vaalean värisiksi, saa nähdä.

Mutta oliko tapahtumasta sitten hyötyä kirjailijaksi ryhtymisessä? No jaa, eipä siellä kovin paljoa uutta asiaa ollut, kun on tässä nyt kuitenkin vuosien ajan jo tullut keskusteltua aloittelevien ja kokeneempienkin kirjailijoiden kanssa. Ja yksi kässäri on jo kustantamoissa odottamassa hylsyjä, siihen nimenomaiseen ei nyt hirveästi voi tässä vaiheessa vaikuttaakaan. Mutta olihan Anna-Riikka Carlsonin puheenvuoro ihan kiinnostava kurkistus siihen, millaista kustannustoiminta Suomen mittakaavassa isossa kustantamossa nykyään on. Nyt jos jostain vain saisi myönteisen kustannuspäätöksenkin.

Julkaisuluettelo piteni

Julkaisuluettelo piteni

Osuuskumma on jo muutamana vuonna julkaissut ahkerasti raapaleita eli tasan sadan sanan mittaisia tarinoita. Minä olen ollut hidas astumaan tähän kyytiin, mutta viime syksynä viimein innostuin ja naputtelin jokusen raapaleen. Kaksi niistä päätyi kansiin asti! Glitterin hinta nousussa ja Lomaparatiisin huumassa julkaistiin sekä sähköisessä raapalepalvelussa että tämän vuoden alussa julkaistussa koosteantologiassa Ajantakojat – Kummalinnun munia 3. Minun lisäkseni antologiaan on kirjoittanut seitsemäntoista muutakin osuuskummajaista, ja raapaleita on yhteensä runsaat sata. Mainiota luettavaa taidokkaasti toimitettuna koosteena.

Hylsyjä odotellessa

Hylsyjä odotellessa

Mistä tietää, että talvi on päättymässä? Siitä, että minä taas kolmen kuukauden jälkeen jaksan kirjoittaa blogiin jotain. Tänään on sikäli suuri päivä, että lähetin syyskuussa loppuun kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa muutamaan kustantamoon. Kuvassa ilmeeni, kun odottelen kustantamojen vastauksia. Saattaa kyllä naama väsähtää, jos liian monta kuukautta joutuu tällä tavalla irvistelemään.

Käsikirjoitus siis lähti tyrkylle runsaat viisi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen versio valmistui. Silloin sillä ei vielä ollut edes työnimeä, mutta kyllä sellainenkin tässä matkan varrella saatiin aikaiseksi. Varjosi joka ikkunassa ei ehkä ole se, mihin mahdollinen kustantaja sitten lopulta päätyy, mutta minä sentään olen jo ehtinyt tottumaan siihen eikä se nyt niin loputtoman huonoltakaan nimeltä vaikuta. Työnimen keksimisen lisäksi viiteen kuukauteen on mahtunut paljon työstämistä ja jonkin verran uudelleenkirjoittamistakin. Yksi kömpelö juonikuvio lähti kokonaan pois, sen sijaan laajennettiin toista, jo aiemmin hiukan vihjailtua juonikuviota. Kertojaäänien määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Ja muuta sellaista pientä.

Erittäin suurta apua työstämiseen oli tammikuussa kokoontuneella romaanileirillä, jossa sain ratkaisevan tärkeää palautetta muilta kirjoittajilta. Leirimuotoinen työskentely on siksi antoisaa, että ilman muuta kannattaa sellaiselle osallistua, jos on tosissaan kirjoittamisensa kanssa. Ja jos sopivia leirejä ei ole muuten tarjolla, niin sitten voi järjestää sellaisen itse — niinhän minäkin tein. Tarvitaan vain muutama muu kirjoittaja, tekstien vastavuoroista kommentointia ja jonkun olohuone.

Mutta siellä se poikanen nyt on, isojen petojen raadeltavana. Luulen, että tänään on hyvä ilta lukea Marko Hautalaa.

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.

Kultainen leikkaus kirjallisuudessa

Kultainen leikkaus kirjallisuudessa

2016-10-09-23-54-28Osallistuin vastikään erääseen kirjoittamista koskevaan keskusteluun, joka koski tarinan jäsentämisen tapoja. Esittelin tapaa, jolla minä teen romaanimittaisia tarinoita: mistä aloitan, miten jäsennän, missä vaiheessa siirryn kirjoittamaan. Korostin, kuinka tärkeä vaihe minulle on sijoittaa tarinan tärkein käännekohta kultaisen leikkauksen kohdalle. Erityisesti tämä seikka herätti keskustelijoiden huomion: mainittiin, että ajatus tuntuu kirjallisuuden kohdalla vieraalta, ja kyseltiin, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Totta kyllä, kultaisen leikkauksen käsite on kirjallisuudesta puhuttaessa hämmentävän vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin intuitiivinen ja monenlaisissa yhteyksissä käytetty estetiikan mittari, ja kultaisen leikkauksen mukaista harmoniaa löytyy taiteen lisäksi myös esimerkiksi luonnosta ja matematiikasta. Miten sitä ei sitten muka sovelleta kirjallisuuteen? Ja mitä sillä kirjallisuudessa voitaisiin tarkoittaa?

Muut saattavat esittää asian eri tavalla, mutta minulle se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lineaarisesti (alkaen ensimmäiseltä sivulta ja päättyen viimeiselle sivulle) tarkasteltuna tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensin tuleva on noin 62 prosenttia ja jälkimmäinen noin 38 prosenttia koko tarinasta. Tärkein käännekohta sijoittuu näiden kahden osan väliin. Tärkein käännekohta ei välttämättä ole mikään toiminnantäyteinen kohta, ja usein se onkin varsin hienovarainen tapahtuma, jotain, minkä jälkeen tarinassa ei niin sanotusti voi enää perääntyä. Aiemmin tämä kultaisen leikkauksen arvoinen kohta päätyi tarinoissani melko intuitiivisesti oikealle paikalleen, mutta nykyään suunnittelen sen tietoisesti siinä vaiheessa, kun tarinan kulku on pääosin tiedossa.

Mutta en kai minä nyt oikeasti voi olla ainoa, joka tukeutuu kultaiseen leikkaukseen? Vaikka siitä ei nyt puhutakaan, niin kai se silti näkyy julkaistuissa kirjoissa? Kyseessä on kuitenkin harmoninen ja luonnossakin esiintyvä ilmiö, voisi olettaa, että vähintään intuitio (mutta todennäköisemmin suunnittelu) ohjaa menestyvien kirjojen kirjoittajia sijoittamaan tärkeän käännekohdan kultaiseen leikkaukseen.

Tarkastelen malliksi joitakin viime vuosina lukemiani ja hyväksi havaitsemiani kirjoja. Huomaa, että seuraavat pätkät sisältävät mainituista kirjoista spoilereita. Jos et säikähdä, avaa pätkät plussasta.

Stephen King: Se

Kingin tiiliskiviromaanin tarina polveilee henkilöstä toiseen ja aikatasosta toiseen, välillä on suoraa kerrontaa, välillä on päiväkirjamerkintöjä ja välillä on muistelua. Yhtenä tärkeänä kerronnallisena elementtinä kirjassa on seitsemän Häviäjän muodostama piiri. Kirjan alkupuolella mainitaan siellä täällä, että tunnelma oli odottava, koska piiri ei ollut vielä valmis. Kultainen leikkaus sattuu melko lailla tarkkaan 13. luvun loppuun. 13. luvussa käydään apokalyptinen kivisota, jonka päätteeksi Häviäjien porukkaan liittyy seitsemäs jäsen. Piiri on nyt valmis, ja Häviäjät voivat siirtyä odottamisesta hyökkäykseen.

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Tolkienin kolossaalinen teos koostuu kolmesta osasta, mutta niitä on mielekästä käsitellä yhtenä teoksena. Kultainen leikkaus osuu Kahden tornin jälkimmäisen puoliskon (4. kirjan) kolmanteen lukuun nimeltä Musta Portti. Frodo ja Sam ovat edenneet kohti Mordoria, mutta Kauhun Sola on suljettu Mustalla Portilla ja tie tuntuu nousseen pystyyn. Sitten Klonkku kertoo, että on toinenkin tie, ja Frodo ja Sam päättävät luottaa Klonkkuun.

Haruki Murakami: 1Q84

Murakamin kolmiosaisen eepoksen kultainen leikkaus on lähes 2. ja 3. osan välissä, ja osien vaihtuminen on ilman muuta tärkeä kohta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kertojina vuorottelevat Aomame ja Tengo, kolmannessa kirjassa mukaan tulee myös Ushikawa. Mutta jos katsotaan tarkemmin, huomataan, että kultainen leikkaus ei osu aivan 2. osan loppuun, vaan 2. osan toiseksi viimeiseen lukuun. Kirja alkaa (1. osan 1. luvussa) siitä, kun Aomame poistuu taksista moottoritiellä, laskeutuu hätätikkaat ja huomaa päätyneensä toiseen todellisuuteen. 2. osan 2. viimeisessä luvussa Aomame yrittää poistua toisesta todellisuudesta alkuperäiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin hän sinne joutui: poistumalla taksista samalla moottoritiellä ja etsimällä samat hätätikkaat. Mutta täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla Aomame huomaa, että toisessa todellisuudessa hätätikkaita ei ole eikä hän pääse niitä pitkin pois.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Econ luostarimysteerissä selvitellään paitsi murhaa myös kirjaston salaisuuksia. Kultainen leikkaus osuu neljänteen päivään kompletorion jälkeen, jolloin salapoliisimme William ja Adlon lähtevät yön pimeydessä selvittämään luostarin kirjaston salaisuutta. Paitsi että he kartoittavat koko kirjaston viimeistä mystistä ja suljettua huonetta lukuun ottamatta, he samalla selailevat innostuneina kirjaston kokoelmissa olevia, heille ennennäkemättömiä kirjoja. Kirjan lopussa kirjasto tuhoutuu tulipalossa. Voidaan siis sanoa, että kirjastosta jää jäljelle vain ne riemukkaat muistot, jotka he kultaisen leikkauksen kohdalla ehtivät ammentaa.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Sekalainen seurue on saapunut luostariin hakemaan lääkinnällistä apua. Käy kuitenkin ilmi, että luostarissa vaarat uhkaavat. Kultainen leikkaus on kirjan 2. ja 3. osien välissä, ja 2. osan lopussa luostari on hyökkäyksen jäljiltä pahasti rappiolla ja seurueemme on jo jatkanut matkaa sieltä eteenpäin, kuka milläkin tavalla karkaamalla. Erityisen näyttävän paon on tehnyt Wistan, joka myöhemmin päihittää vastustajansa Gawainin sekä lohikäärmeen. Olisiko niin, että voittaja selvisi oikeastaan jo kultaisessa leikkauksessa?

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Watersin viktoriaanisessa seikkailussa vilisee dramaattisia juonenkäänteitä ja matto vedetään lukijan alta moneen kertaan. Yksi tärkeimmistä käänteistä on kuitenkin se, kun Maud saa kuulla, ettei hänen äitinsä olekaan se yläluokkainen rouva, jota hän on äidikseen luullut, vaan hänet on syntymänsä jälkeen vaihdettu toiseen, alaluokkaiseen lapseen, ja nyt huijarit yrittävät erinäisten sekaannusten myötä saada Maudin äidin todellisen lapsen perinnön omakseen. Tämä paljastus tehdään juuri kultaisen leikkauksen kohdalla.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Ollin ja Kertun elokuvallinen rakkaustarina etenee sekä järjestettynä että omalla painollaan. Kultaisen leikkauksen kohdalla tarina hidastuu, kuten kunnon elokuvan kuuluukin, ja Olli ja Kerttu suutelevat ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen ikonisella paikalla — vieläpä samalla paikalla, jossa he ensimmäisen kerran suutelivat kolmekymmentä vuotta sitten.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael piilottelee roskakatoksesta löytämäänsä peikkoa kerrostaloasunnossaan, mutta ajan mittaan piilotteleminen käy yhä vaikeammaksi. Kultaisen leikkauksen paikkeilla, 3. osan lopussa, Mikaelin mustasukkainen rakastaja kohtaa peikon ensimmäisen kerran, eikä mikään enää palaa entiselleen.

Yllättävää, eikö? Vai onko sittenkään? Tämän pienehkön otoksen perusteella on hyvin ilmeistä, että kultainen leikkaus elää kirjallisuudessa hyvin vahvana. On itse asiassa aiheellista olettaa, että kirjallisuuden kohdalla asiasta kyllä puhutaan, mutta eri nimellä: tarina jaetaan alkuun, keskikohtaan ja loppuun, ja tärkein käännekohta sijoitetaan keskikohdan lopulle, jolloin se sijoittuu varsin lähelle kultaista leikkausta.

Tietenkään jokaisesta kirjasta ei löydy tärkeää (tai tärkeintä) käännekohtaa juuri kultaisen leikkauksen kohdalta. Ei se kirjasta välttämättä huonoa tee. Mutta jos kirja on jotenkin vetämättömästi kirjoitettu tai se tuntuu epätasapainoiselta, voi hyvinkin olla, että sen mittasuhteet ovat tältä osin vähän pielessä.

Yksi kultaiseen leikkaukseen liittyvä piirre on sen skaalautuvuus. Logaritmisessa spiraalissa kunkin kahden peräkkäisen osuuden välinen suhdeluku on aina sama, ja Fibonaccin lukujonossa kahden peräkkäisen luvun suhde on aina sama. Tarkastelin edellä kustakin teoksesta vain ensimmäisen tason kultaista leikkausta. On kuitenkin hyvin mahdollista, että kirjoista löytyy myös sisäkkäisiä kultaisia leikkauksia, siis sellaisia, joissa kerran kahteen osaan jaetut osat voidaan jakaa samassa suhteessa uudelleen kahteen osaan aina uudelleen, ja joka leikkauksen kohdalla tarinassa on aina uusi käänne ja tunnelma tihenee.

Esteettisten ja harmonisten kuvioiden etsiminen kirjasta on mielenkiintoista, mutta ei siitä kannata itsetarkoitusta tehdä. Sen sijaan kannattaa uppoutua kirjaan ja lukea se ihan kirjana. Jos siitä haltioituu, voi lukemisen jälkeen miettiä, että mikä tämän upean elämyksen sai aikaan. Jos taas kirja on pettymys, voi miettiä, miksi se ei toiminut. Selityksenä voi hyvinkin olla niinkin yksinkertainen asia kuin kultainen leikkaus — tai sen puuttuminen.

Eikä raukalla ole edes työnimeä

Eikä raukalla ole edes työnimeä
Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Nyt tämän kehtaa ehkä sanoa jo julkisemminkin. Romaanikäsikirjoitus saapui nimittäin eilen ensimmäiselle välipysäkille: ensimmäinen raakaversio valmistui 34 410 sanan (eli luddiittien kielellä 120 liuskan) mittaisena. Ja voi luoja mitä sillisalaattia se tässä vaiheessa onkaan — en tohdi itse edes lukea sitä läpi. No, keräilen rohkeutta jonkin aikaa ja lepuutan mieltäni.

Melko lailla yllättäen itsellenikin tämä kässäri eteni tähän pisteeseen näin nopeasti. Projektikansio on näköjään luotu kesäkuun 12. päivä eli alle kolme kuukautta sitten. Idea romaaniin syntyi suorastaan yhdeltä istumalta. Olin lukemassa erästä kirjaa, ja siinä sitten heräsi ajatus, että voisinhan minäkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Enkä suinkaan ihan mitä tahansa, vaan tietenkin sitä, mihin kutsumus on voimakkain: 1990-luvun Porvooseen sijoittuvaa maagista realismia. Seuraavaan aamuun mennessä synopsis oli valmis ja saatoin kirjoittaa ensimmäiset tuhatsanaiset. Alku ja loppu tulivat helposti, mutta keskikohtaa piti työstää aivan viime päiviin asti. Ja eiköhän sitä joudu rukkaamaan vielä aika paljonkin. Mutta enpä spoilaile tarinaa tämän enempää vielä tässä vaiheessa.

Minulle kirjoittajana tarinoiden tapahtumapaikat ovat aina kaikista tärkeimpiä. Senpä vuoksi lähdin alkuviikosta Porvooseen ihan omalle yksityiselle kirjoitusretriitilleni. Ja jumalat totisesti olivat minulle myötämielisiä! Airbnb:n kautta löysin majapaikakseni edesmenneen kirjailija Jussi Kylätaskun työhuoneen Jokikadun alkupäästä. Kaunista jokirantaa ja kansallismaisemaa katsellen naputtelin viimeiset kymmenentuhatta sanaa neljän päivän aikana. Ja milloin en kirjoittanut, kävelin minulle tärkeissä paikoissa ja annoin Porvoon loputtoman kerroksellisen historian ja magian täyttää mieleni. Sää oli suotuisa ja kaikki jälleen kerran niin kaunista, että ihan kipeää tekee. Ah, kun seuraavan kerran taas tarvitsen oikeanlaisen miljöön kirjoittamiselle, varaan ilman muuta tämän tunnelmallisen ja historiallisen majapaikan uudelleen. Ja toki — myös Jussinhuoneen emäntä Liisa Voima on mitä mainiointa seuraa silloin, kun todella haluaa uppoutua kulttuurikeskusteluun.

Nyt olen totta vie väsynyt, ja mieli on haikea, kun Porvoo on taas kerran jäänyt taakse. Mutta muistoissani se säilyy aina, ja toivon pystyväni herättämään nämä muistot tarinoideni kautta eloon. Prosessin etenemistä odotellessa tunnelmoitakoon vähän kuvilla ja musiikilla. Täältä romaanini alkaa:2016-09-08-16-13-24

Ja tänne se päättyy:2016-09-06-12-48-10

Usein tarinoilla on oma soundtrack. Minun tarinaani kuuluvat ainakin Nypyköiden Hirmumyrskyn aikaan ja Cranberriesin No need to argue -albumi kokonaisuudessaan.

Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa!

Uusi kirjoittajayhteisö Discord-chattipalvelussa — aivan mahtavaa!
Nettiyhteisöllisyys as it should be.

Nettiyhteisöllisyys as it should be.

Totisesti: nettikodittomuuden aika on ohi! Viime sunnuntaina löysin Discordin, palvelun, jota voisi kutsua chattipainotteiseksi someksi. Discord on lähtenyt liikkeelle pelaajayhteisöistä ja se on kehitetty tiimipelaajien väliseen teksti- ja puheyhteydenpitoon verkkopelaamisen aikana. Palvelu on kuitenkin niin mukava käyttää ja niin mukavalla tavalla yhteisöllisyyteen viekoitteleva, että hyvin oletettavasti sen suosio lähtee melkoiseen lentoon laajemmankin yleisön kuin vain pelaajien keskuudessa. Se täyttää täysin suvereenisti irkin hiipumisen jälkeensä jättämän aukon ja jättää varjoonsa kaikenlaiset passiivis-aggressiiviset someviritelmät (sellaiset kuin esimerkiksi Facebook).

Muiden kuin peliporukoiden yhteisöjen alustana Discordin ura on siis vasta alussa, mutta jo nyt julkisten yhteisöjen (tai Discord-jargonissa palvelimien) hakemistoa selaamalla löytää useampia yhteisöjä, joiden jäseniä yhdistävänä tekijänä on jokin muu kuin pelaaminen. Uusien yhteisöjen löytämisessä on samaa riemua ja maailman avautumisen huikeutta kuin silloin kaksariaikaan, kun kiinteät nettiyhteydet yleistyivät ja irkissä saattoi kotikoneellakin olla täysin rajatta. Mutta kuka tahansa voi perustaa Discordiin myös uusia yhteisöjä, ja siinä hommassa tunnelma on vieläkin mukavampi — vertailukohtaa voisi hakea jopa 1990-luvun purkkikulttuurista. Elikkäs, minäkin olen nyt avannut ensimmäisen julkisen Discord-yhteisöni (yhdessä muutaman muun erittäin hyvän tyypin kanssa).

Tyhjän arkin retkikunnan ohjeet Discord-kanavan kuoressa.

Tyhjän arkin retkikunnan ohjeet Discord-kanavan kuoressa.

Tyhjän arkin retkikunta on suomenkielinen kirjoittajayhteisö, joka on tarkoitettu kaikille kirjoittajille aloittelevista harrastajista ammattilaisiin. Halusin perustaa tällaisen yhteisön, koska verkossa ei tällä hetkellä mitään vastaavaa ole (millään alustalla) ja koska taannoin toimineella Paperiarkki-foorumilla ja sen irkkikanavalla oli aivan suunnaton vaikutus minun ja monen muun kirjoittamiseen ja elämään ja yleisemminkin Suomen spefikenttään. Toivon Tyhjän arkin retkikunnan voivan vaikuttaa samalla tavoin myönteisesti monien kirjoittajien sosiaaliseen elämään ja kirjoitustyöhön.

Kaikki ovat siis tervetulleita Tyhjän arkin retkikuntaan, ja kutsua saa jokainen jakaa myös muille kirjoittajille. Yhteisöön liittyminen vaatii kaksi asiaa: 1) Luo Discord-käyttäjätunnus. 2) Klikkaa tätä kutsulinkkiä. Ja jos haluat jakaa tämän ihanuuden eteenpäin, kopioi vain tuo samainen kutsulinkki matkaan ja kerro vaikka omin sanoin, mistä on kyse. Kutsulinkki on julkinen ja voimassa rajattomasti.

Tämä on siis tosiaan vasta alkua Discordin yhteisöjen lisääntyvässä suosiossa, sanokaa minun sanoneen!