Category Archives: Kirjoittaminen

Tuo palkittu Bataranam

Tuo palkittu Bataranam

Nörttitytöt järjestivät kesällä kirjoituskilpailun. Menin ja osallistuin. Kirjoitin Bataranamiin sijoittuvan novellin Mielenmuutos, jossa Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista tutut Basara Silva ja Jolanda Harim kohtaavat pari vuotta ennen romaanin kohtalokkaita tapahtumia. Ja novellistani tykättiin, sillä se valittiin yhdeksi kolmesta kilpailun voittajasta! Lue palkintoraadin perustelut Nörttityttöjen blogista.

Ah, elämä Bataranamissa on yhtä juhlaa! \:D/

Retkikunnan lokikirja on julki!

Retkikunnan lokikirja on julki!

Tyhjän arkin retkikunta on hieno kirjoittajayhteisö. Kun eräs meistä mainitsi toisen Discordin julkaisemasta zinestä ja ehkä ei niin tosissaan kysyi, milloin meiltä ilmestyy zine, innostuimme tietenkin tekemään oman zinen. Nyt pari kuukautta myöhemmin siitä on sitten tullut totta: Retkikunnan lokikirjan ensimmäinen numero julkistetaan tänään 13.10.2018 Jyväskylässä Lokaconin yhteydessä!

Painettua zineä saa ostaa kahdella eurolla suoraan retkikuntalaisilta. Painos ei ole kovin iso, joten jos haluat omasi, älä kuhni! Verkkoversion voi ladata ilmaiseksi tästä.

Ensikosketus

Ensikosketus

Se tunne kun ensimmäistä kertaa pitää esikoisromaania kädessään. Sen pääsin kokemaan eilen Ropeconissa, jonne Ei kaikki pinnat kireällä saapui aivan painotuoreena. Laatikkokin oli vielä lämmin (jos kohta kuljetus helteessä oli todennäköisempi selitys kuin painokoneen jäännöslämpö).

Saattaa olla, että tänään pidän ihan vain vapaapäivän. Ei näin trooppisissa helteissä oikein ajatustyötäkään jaksa, kun ei ole edes pakko. Mutta voi olla, että lipsahdan kuitenkin ajattelemaan uusia bataranamilaistarinoita jossain vaiheessa päivää.

Sillä niitähän riittää! Trilogian kakkososa on ollut kustantajan ruodittavana nyt jo kesäkuun puolivälistä asti. Päivänä minä hyvänsä saan viestin, onko kässäri riittävän hyvä vai vaatiiko se vielä isoa työstämistä. Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että on se ihan hyvä, en voi välttyä jatkuvasti esiin tunkevalta ajatukselta, että ei se voi olla niin hyvä kuin tämä ykkösosa.

Uutisia odotellessa olen kirjoittanut kaksi novellia Bataranamista. Suunnitelmissa on kirjoittaa niitä vielä enemmänkin, noin yhden novellikokoelman verran, ja joskus tarjota sitäkin kustannettavaksi.

Mutta ennen novellikokoelman koostamista on syytä keskittyä kirjoittamaan trilogian päätösosa. Sain tarkoitusta varten jopa apurahan Pirkanmaan taidetoimikunnalta. Kiitos siitä! Syksy meneekin siis rattoisasti Bataranamin kujilla ja viidakoissa.

Painokoneet jauhavat jo

Painokoneet jauhavat jo

Esikoisromaani on valmis. Nyt ehkä vihdoinkin uskallan todeta niin. Kesäkuussa tehtiin viimeisiä oikolukukorjauksia, heinäkuun alussa viimeisteltiin taitto. Ja kuulemma maanantaina kirjapaino sai alkaa painaa kirjaa. Ehkä minä päivänä hyvänsä Ei kaikki pinnat kireällä löytää tiensä minunkin käsiini vielä painolämpimänä kappaleena. E-kirjakin on valmistunut, ja ainakin Ellibs myy sitä jo! Ja jos haluat varmistaa itsellesi painetun kappaleen heti kun se saapuu, voit tilata sen vaikka saman tien Osuuskumman verkkokaupasta.

Jos muuten et vielä ole tarkemmin perehtynyt siihen, millainen kirja tämä esikoisromaanini nyt sitten on, niin kutakuinkin oikeaan tunnelmaan pääset katsomalla esimerkiksi kirjatrailerin, jonka askartelin jo kesäkuun alkupuolella. Ystäväni M.J. Hook inspiroitui piirtämään traileriin hienot kuvat.

Esiintymiseni Finnconissa

Nyt kun kirjakin on ilmestymäisillään, on myös aika ruveta esiintymään julkisuudessa kirjailijana. Tämän vuoden Finnconissa Turussa esiinnyn kolmessa eri ohjelmanumerossa, kaikki sunnuntaina 15.7.:

  • 11.00–11.45 Hyvän ja pahan yhteiskunta. Spekulatiivinen fiktio ei ole pelkkää klassisen hyvän ja pahan välisen taistelun kuvaamista, vaan sen avulla voi käsitellä arkoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Millaista on hyvän ja pahan välinen suhteellisuus? Seuranani lavalla ovat Samuli Antila, Mia Myllymäki ja Christine Thorel.
  • 14.00–14.45 Pienkustantaja on uusi musta. Miksi spefikustantamoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella? Pienkustantajien edustajat keskustelevat siitä, kannattaako spefin kustantaminen ja missä on heidän markkinarakonsa. Minun lisäkseni lavalla ovat Matti Järvinen, Erkka Leppänen ja Juri Nummelin.
  • 15.00–15.45 Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta? Kirjailijoiden ajatuksia vähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kirjoittamisesta. Kanssani keskustelemassa ovat J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai.

Näiden esiintymisten lisäksi minua voi tulla tapaamaan esimerkiksi Osuuskumman myyntipöydälle sunnuntaina klo 12–13.

Finnconin jälkeen seuraava esiintyminen on näillä näkyvin Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereella 1.9.2018, jolloin Saara Henriksson haastattelee minua aiheesta Vallankumous poliittisessa satiirissa.

Ja jestas sentään, yleensä kai kirjoille on tapana järjestää julkkarit. Mitähän minä keksisin? En ole yhtään seremoniallinen tyyppi. Mutta on esikoisromaanin ilmestyminen nyt kuitenkin ainakin pienen juhlan aihe, eikö?

Posliinimestari kymmenen vuotta

Posliinimestari kymmenen vuotta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä ilmestyy elokuussa, mutta sehän ei tietenkään ole ensimmäinen kirjallinen aikaansaannokseni. Tietyssä mielessä voisin esikoisromaanin ilmestymisen yhteydessä juhlia saman tien jo kymmenvuotista taiteilijanuraani, sillä kesällä 2008 aloitin ensimmäisen määrätietoisen julkisen kirjallisuusprojektini, Posliinimestari-blogin.

Vähän taustaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kausittaista. Satunnaisia novelleja kirjoitin jo teininä, ja parikymppisenä ryin silloin tällöin jonkin romaaninalun, joka yleensä jäi yhteen tai kahteen lukuun, koska pitkäjänteinen tarinan suunnittelu ei tuolloin ollut vielä vahvuuksiani. Vuonna 2005 sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen kokonaisen romaanimittaisen tekstin: dekkarin, jossa ei oikeastaan ollut muuta hyvää kuin ensimmäinen luku. Keväällä 2008 syntyi toinen romaanikäsikirjoitus, jota kypsyttelin vielä muutaman vuoden ennen kuin tarjosin kustantamoihin, mutta ei sekään sitten koskaan ylittänyt kustannuskynnystä (ja näin jälkikäteen arvioituna ihan hyvä vain — luin tässä talvella pätkiä siitä ja oli aika kehnoa tavaraa).

Mutta tuolloin keväällä 2008 olin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä minusta vielä ammattikirjailija tulee, ja ammattilaisuus vaatii tietenkin pitkäjänteisyyttä eikä kausittaisuudella pärjää. No, onneksi olen tässäkin suhteessa nykyään viisaampi. Mutta niin, kun Se Suuri Romaani oli kirjoitettu ja se oli hautumassa, en tietenkään pystynyt heti kirjoittamaan uutta taiteellisesti kunnianhimoista romaania. Jatkuvuuden ylläpitämisen nimissä ajattelinkin kirjoittaa jotain kevyempää. Ja kun tuohon aikaan blogit ja niistä tehdyt kirjat olivat vielä ilmiö, niin päädyin blogimuotoiseen novellistiikkaan. Syntyi Posliinimestari.

Jos joku on niin epäonninen, ettei ole päässyt lukemaan Posliinimestaria (blogia ei ole enää olemassa, mutta monet tarinoista löytyvät vielä Wayback Machinen kautta), niin tiivistettäköön blogin perusajatus lyhyesti: pääasiassa Porvooseen sijoittuvia eroottisia tarinoita, joiden päähenkilönä on seksuaalisesti aktiivinen posliinitaiteilija ja jotka on kirjoitettu niin, että lukija saattaisi erehtyä luulemaan niitä tositapahtumiin perustuviksi. Yhteensä näitä tarinoita syntyi noin 45 kappaletta, ja jaksoin pitää blogia enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaksi ja puoli vuotta. Kohokohta oli se, kun kerran löysin Suomi24:stä ketjun, jossa pohdittiin Posliinimestarin henkilöllisyyttä…

Projektin varsinainen twisti on kuitenkin se, että porno (juu, tarinat alkoivat kevyen eroottisina, mutta aika äkkiä luiskahdettiin eritepornon puolelle) on niissä vain sivuosassa. Aloin kirjoittaa Posliinimestaria viisi vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut pois rakkaasta kotikaupungistani Porvoosta (ja jos joku tuntee minua enemmän, niin tietää, että Porvoo ei ole alkuperäinen kotikaupunkini, mutta henkinen kotini on kaikkein vahvimmin siellä). Ikävöin tietenkin Porvooseen tämän tästä, ja minulla oli kova tarve muistella etenkin 90-luvun Porvoota ja kaikkea sitä mitä siellä silloin tapahtui. Koska olin 90-luvun lopussa muutaman vuoden ajan ahkera seurakuntanuori, seurakuntaelämä ja uskonto ovat tarinoissa vahvasti esillä. Niinpä Posliinimestari on ennen kaikkea kertomus Porvoosta, mutta tarinoissa nyt vain satutaan nussimaan aika paljon (mitä minä tietenkään en Porvoossa asuessani juurikaan tehnyt).

Mutta kaikki projektit kestävät vain aikansa, ja tarinoiden kirjoittamistahti hidastui jo muutaman kuukauden jälkeen. Ei tullut minusta vielä silloin ammattikirjailijaa enkä ruvennut Posliinimestarin hiipumisen jälkeen kirjoittamaan uutta romaania. Seuraava kirjallinen heräämiseni tapahtui vasta vuoden 2011 alussa, jolloin en enää jatkanut Posliinimestaria (viimeisen tarinan kirjoittaminen jäi yksinkertaisesti kesken, kun en enää jaksanut sitä samaa jyystöä — kesken jääneen tarinan nimi oli muuten Kyrpää Ohtaansalmessa), vaan jatkoin vuonna 2008 kirjoittamani romaanin työstämistä. Kesällä 2011 aloin sitten kirjoittaa lastenromaania Pikavuoro keijumaahan, jolla voitinkin yhden kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2011 kirjoitin Nanowrimossa Harjukaupungin salakäytävät -pastissin Rallikaupungin kukkulat, jonka julkaisin omakustanteena nimellä Aulis Hård. Ja näiden kahden romaanin jälkeen olikin sitten taas taiteellisen kukoistuksen aika hiipua toviksi.

Loppuun pari fun factia Posliinimestarista:

  • Nappasin nimen Posliinimestari joskus 1999–2002 ilmaisjakelun mukana tulleesta koristelautasmainoksesta. Mainoksessa kaupiteltiin posliinilautasiin maalattuja (tai painettuja ennemminkin) Porvoon nähtävyyksiä — sellaista bulkkia, jota kaupiteltiin monessa muussakin paikassa. Mainostekstin allekirjoituksena oli Posliinimestari, jonka oitis huomasin suhteellisen härskiksi sanaksi.
  • Lopullisen päätöksen Posliinimestari-blogin aloittamisesta tein alkukesästä 2008 istuessani Joensuun kirkossa kuuntelemassa urkukonserttia.
  • 2011 ajattelin, että julkaisisin Posliinimestari-tarinat viitenä ohuehkona omakustannekokoelmana. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa jaksoin tehdä, ja ne ovat edelleen myynnissä Smashwordsissa.

Monet Posliinimestari-tarinoiden nimistä olivat sanaleikkejä tai intertekstuaalisia viittauksia. Tässä suhteellisen kattava lista julkaistuista tarinoista:

  • Yksi tykkää äidistä, kaksi tyttärestä
  • Toinen tuleminen
  • Tapahtui kansalaisopiston kurssilla
  • Sukkanauhafeministi
  • Pukki ovella kolkuttaa
  • Pauloissa
  • Palveluammatissahan sielläkin vain ollaan
  • Oon vastarakastunut, muusta välittää en mä voi
  • Naapurin hevostyttö
  • Mieheksi ja naiseksi hän hänet loi
  • Matkaopas löytöretkellä nautintoon
  • Markku, vakuutusmatemaatikko
  • Lihapiirakka kahdella nakilla
  • Läksiäisillä tarjottiin kermatorttua
  • Kyl määki pari kertta Turús
  • Kunnianosoitus Fredrikan tortuille
  • Kun feministilesbo sai kunnolla munaa
  • Kuinka posliinia lasitetaan
  • Kermaperse
  • Kalmankankeana, haamunvalkeana
  • Joulun parhaat lahjat
  • Jotain sinistä
  • Hedelmällistä yhteistyötä
  • Hedelmällistä yhteistyötä 2
  • Halpaa punkkua ja maailmanparannusta
  • Fysioterapiakäynti
  • Eivät kaikki perheenäidit villiinny lomalla, mutta…
  • Anteeksipyynnön suloisuudesta
  • Tuomiokirkon aarteet
  • Talvikauden avaus
  • Se oli yhtä ilotulitusta
  • Posliinimestari intiimissä haastattelussa
  • Juhlakalut itse
  • Jos ei käy flaksi, soita taksi
  • Isänmaan asialla
  • Ensimmäinen kertani — ja toinen
  • Unisex
  • Teidän jälkeenne, herra Mursuviiksi!
  • Hyvä paimen
  • Ruoho on vihreämpää maapallon toisella puolella
  • Oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan
  • Kun juna sukelsi tunneliin

Veloiset uutiset jatkuvat!

Veloiset uutiset jatkuvat!

Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.

Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:

”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”

1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.

Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!

Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on!

Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.

Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.

Pian se on totta

Pian se on totta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.

Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.

Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.

Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.

Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.

Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!

Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.

Kirjoitin

Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.

Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.

Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…

No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.

Ja luin

Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).

Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Nyt lähtee velopunk keulimaan!

Hahaa! Vihdoinkin, pitkällisen yrittämisen jälkeen, sain iloisia uutisia kustantamolta. Viime vuonna nanowrimossa kirjoittamani velopunk-romaani Ei kaikki pinnat kireällä julkaistaan, ja se ilmestyy näillä näkymin joskus ensi kesänä. Asia on vielä sen verran tuore, että enempää tästä ei ole julkistettavissa, mutta hehkutella nyt ainakin voin!

Kustantamon julkaisupäätös saapui vain muutamaa päivää ennen kuin sain kirjoitettua loppuun ensiimmäisen version toisesta velopunk-romaanistani, joka on ensimmäisen romaanin jatko-osa ja kulkee työnimellä Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia. Juuh, elikkäs lauantaina napsahti piste viimeisen luvun viimeiseen lauseeseen ja viralliseen nanolaskuriin 53 924 sanaa. Näköjään kässäri valmistui tällä kertaa pari päivää aiemmin kuin viime vuonna ja jäi noin tuhat sanaa lyhyemmäksi.

Ristiriitaista kyllä, myönteisen kustannuspäätöksen saaminen sarjan ensimmäiselle osalle ei suinkaan helpottanut toisen osan loppuunkirjoittamista. Äkkiä nimittäin työn alla oleva toinen tekele alkoi tuntua hirveän kömpelöltä ja huonolaatuiselta ripuliläjältä, jolla ei ikinä ole mahdollisuuksia tulla julkaistuksi. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua toisen romaanin ahdistusta, ja miten se saattoi iskeä näin nopeasti? (Toisaalta en epäile yhtään sitä, että jos olisin saanut kustantamolta taas hylsyn, kuten olen tottunut saamaan, motivaatio kirjoittaa kakkososa loppuun olisi varmasti ollut vieläkin heikompi.) Mutta koska olin jo melkein lopussa, runnoin voimalla maaliin saakka. Katsotaan sitten kuukauden tai parin päästä, onko tämä kakkososa nyt oikeasti niin huono kuin nyt tuntuu.

Niin, kakkososa tosiaan sijoittuu samaan maailmaan kuin ykkösosakin, mutta romaanit eivät ole suoraa jatkoa toisilleen, vaan tapahtumien välissä on kulunut puolisen vuosisataa ja kaikki päähenkilöt ovat uusia tuttavuuksia (joskin osa on ensimmäisen romaanin henkilöiden sukulaisia). Bataranamin problematiikka on nyt toisenlainen: Puoli vuosisataa öljyteollisuutta on tuonut mukanaan valtavat saasteongelmat, mutta myös paljon vaurautta ja edistystä, joka uusliberalistiseen tapaan on jakautunut hyvin epätasaisesti. Automaatio tunkeutuu yhä useammalle alalle ja syrjäyttää yhä useamman työntekijän, ja miljoonakaupungissa elää miljoonia työttömiä. Öljyteollisuus vetelee viimeisiään, ja romaanissa seurataan tapahtumia sinä päivänä, kun maata käytännössä johtava öljy-yhtiö ajautuu konkurssiin. Samana päivänä maahan iskee ennenkokemattoman voimakas trooppinen myrsky — kiitti vaan, ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttänyt öljyteollisuus! Kuka selviää kaaoksesta ja millä tavalla?

Tälläkin kertaa harrastin dogmakirjoittamista, mutta nyt dogmia oli vain kaksi:

  1. Kirjoittamisen ajan kuunnellaan koko ajan Carmina Buranan introa O Fortuna.
  2. Joka luvussa esitellään sellainen tuoreehko tekninen laite tai järjestelmä, joka syrjäyttää jonkin ammattiryhmän ja jota ei ole käytetty aiemmissa luvuissa.

Kuten variaatiodogmat yleensä, tämäkin kakkosdogma oli haastava. Lukuja nimittäin on 24, ja niin monen mielenkiintoisen vempeleen keksiminen vaati välillä melkoista mielikuvituksen pinnistelyä. Noh, onnistuin rimaa hipoen.

Mutta se on nyt siinä, ja ensi vuonna minustakin tulee sitten esikoiskirjailjia. Nyt taidan viikon tai pari levätä esimerkiksi Dragon Age Inquisitionin parissa, tai jotain. Joulukuussa jatkan sitten taas uuden romaaniprojektin parissa, mutta siitä lisää tuonnempana.