Osuuskumma on kuuden vuoden aikana ehtinyt julkaista paljon kirjoja. Jopa näin kustantamon väkeen kuuluvana on välillä vaikea ehtiä lukea niitä kaikkia, kun kaikki muutkin kustantamot tuuttaavat koko ajan markkinoille kiinnostavaa luettavaa! Mutta nyt olen vaihteeksi ehtinyt lyhentää rästilistaa myös Osuuskumman osalta. Ei sillä, että vieläkään olisin kaikkia ehtinyt, mutta ne ovat sitten joskus myöhemmin toisen blogauksen asia.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

⭐⭐⭐⭐ Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

⭐⭐⭐ Pseudokeskiaikafantasiamaailmaan sijoittuva homoeroottinen veijaritarina. Oikeastaan erotiikan osuus tarinasta oli ennakko-odotuksiin nähden melko vähäinen ja painopiste oli enemmänkin romantiikassa. Siltä osin kirja on myös erilainen kuin muu aiemmin lukemani homoeroottinen kirjallisuus, sillä yleensä miesten välisiä intiimisuhteita ei kuvata tällaisella herkkyydellä.

Noin muuten kirjan maailma on rakennettu suhteellisen levein ja harvoin pensselinvedoin ja perustettu paljolti siihen, mitä pseudokeskiaikafantasiassa yleensä oletetaan. Henkilöt ovat varsinaisia antisankareita, ja vaikka juonittelukuviot yltävät aina kuninkaaseen saakka, kaikki on kuvattu päähenkilöiden näkökulmasta sellaisella kepeydellä, että heidän ei toistuvasta hengenvaarasta huolimatta oleta ottavan asioita kovinkaan vakavasti. Toisin sanoen painopiste on pääparin ihmissuhteessa eikä heidän suhteessaan ympäristöön.

Minna Roininen: Pimeänkutojat

⭐⭐⭐ Rauhallista tahtia etenevää, hitaasti rakentuvaa pienen asetelman kevyttä kauhua, jossa yhden parisuhteen kautta tarkastellaan sitä, miten näemme toisemme ja pidämmekö kiinni omista muistikuvistamme ja käsityksistämme vai oikeasta ihmisestä sellaisena kuin hän kulloinkin vieressämme on.

Omaa lukukokemustani jäi häiritsemään se, että pari ilmeisesti keskeistä seikkaa jäi minulle kovasti hämäräksi, enkä nyt ole lainkaan varma, luinko vain jotkin kohdat huolimattomasti, jäikö minulta jotain olennaista tajuamatta vai eivätkö ne seikat lopulta olleetkaan keskeisiä.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli

⭐⭐⭐ Olen kuullut sanottavan, että tälle kirjalle on vaikea antaa genremääritelmää. Ei ehkä tarvitsekaan, mutta minulle tämä näyttäytyi kevyesti scifistisenä ihmissuhderomaanina, jossa on lisäksi trillerijuoni. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että ihmissuhteet ovat etusijalla. Reaalimaailmaan verrattuna tämän kirjan maailmassa teknologia on kehittynyt hyvin erikoisella ja epätasaisella tavalla. Tietotekniikka lienee hyvin kehittynyttä, mutta sitä ei käytetä juuri muuhun kuin lääketieteeseen. Liikenteessä on palattu automobiileista hevospeleihin eikä suinkaan siirrytty eteenpäin, ja tietoliikenne perustuu kalliisiin telefonilinjoihin ja paperikirjeisiin. Sekoituksesta syntyy kaikkinensa vähän unenomainen kokonaisuus.

Anni Nupponen: Kauheat lapset

⭐⭐⭐ Omintakeinen ja kiehtova maailma. Itse tarina tuntuu kuitenkin vähän turhan luurankomaiselta. Näillä elementeillä olisi saanut aikaiseksi täyteläisemmänkin romaanin.

Hanna Morre: Tuonen tahto

⭐⭐⭐ Pienimuotoinen ja tiivis kauhuromaani lapsensa menettävästä pariskunnasta, jonka puolisot prosessoivat menetystään ja suruaan kumpikin omalla tavallaan. Hmm niin, minulle tässä kirjassa suurinta kauhua oli se espoolainen rivitalohelvetti, johon Tytti oli päätynyt, joten en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ja Timo oli juuri sellainen paskiainen, että lopussa tuli ihan katarttinen olo.

Surupukki — ruotsalaisia tieteistarinoita

⭐⭐⭐ Kuusi tuoreehkoa ruotsalaista spefinovellia. Jos tämä on edustava läpileikkaus, niin kokonaiskuva näyttäytyy synkkänä ja dystooppisena sossulandiana, jossa yksilön selviytymiskeinona on jallittaa järjestelmää. Antologian vaikuttavin maailmankuvaus on novellissa Pancasila. Antologian sympaattisin hahmo taas on nimieläimeksikin nostettu kääpiövyöhi.

Ajantakojat — Kummalinnun munia 3

Nopealukuinen ja koukuttava raapaleantologia: ”Jos tästä vielä yhden… kas, se loppuikin jo!” Voisin antaa neljä tähteä muuten, mutta kun tässä on kaksi minunkin raapalettani, niin ehkä jätän tähdittämättä.

Kari Välimäki: Sikafarmari

⭐⭐⭐⭐ Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

⭐⭐⭐⭐ Freešin oloinen ja elämänmakuinen fantasiatarina, joka keskittyy ihastuttavasti pieniin ihmisen kokoisiin kohtaloihin ja jättää suuret kansojen ja maailmojen legendat sivuosaan. Ja se henkilökaarti, itse kukin jatkuvasti horny on main, kuten nykyään on tapana sanoa. Mutta mikä parasta, vaikka romantiikka ja ihmissuhteet ovat kirjan varsinainen pihvi, niin ah, ihanaa kun kaikki sujuu ilman tarpeetonta toksisuutta!

O.E. Lönnberg: Langanpäitä

⭐⭐⭐⭐ Taiten tehty kokoelma sivun mittaista proosaa. Vaikka osa tarinoista jäi hämäräksi tai tuskin kosketti, monet nostattivat kylmiä väreitä. Kokoelman ehdoton helmi on Klassinen sivistys.

Steampunk! — Silintereitä ja siipirattaita

⭐⭐⭐ Ihanhan tämän luki. Mutta ehkä en vähään aikaan kaipaa taas steampunkia, siksi samanhenkisiä suurin osa antologian novelleista on, että genre tuntuu vähän kalutulta: eletään pikkusievässä luokkayhteiskunnassa ja tieteen ja mystiikan ristiaallokossa teknologiausko on vankkumatonta. Kokoelman omalaatuisin helmi on Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto.

Maija Haavisto: Adeno

⭐⭐⭐ Jollain lailla unenomaisesti etenevä kertomus, jonka tapahtumat hipaisevat kevyesti ennen seuraavaan tapahtumaan siirtymistä. Kokonaisuus erottuu yksityiskohtien alta hahmotelmana, jossa suuret kysymykset jäävät hämärään, pienten seikkojen varjoon.

Christine Thorel: Liskon häntä

⭐⭐⭐⭐ Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän.

Klassikkotrilogioiden lukemisessa on aina vaarana se, että ne eivät ole minun mielestäni niin hyviä kuin yleinen mielipide antaa ymmärtää — sillä yleinen hyvyyden mielipide syntyy useimmiten nuorena lukeneiden keskuudessa, ja nuorena kirjat iskevät eri tavalla kuin aikuisena. Niinpä pitkään panttasin tätäkin hyllyssä ollutta klassikkoa, kunnes kissa kerran valitsi minulle ykkösosan.

Trilogiassa on yleisesti hyvä ja jossain määrin eteerinen tunnelma, joka vie muihin maailmoihin. Mutta tapahtumien osalta trilogia on hyvin epätasainen ja monin paikoin suorastaan tylsä. Erityisesti minua ärsyttää tosinimi-järjestelmä, sillä siitä tulee ikävän creepyt deadnaming– ja sukupuoliessentialistivibat. Mutta toisaalta trilogia on lähes 50 vuotta vanha, ehkä tämmöinen lipsahdus voidaan laskea sarjan vanhuuden piikkiin.

(Huomasin muuten nyt tätä kirjoittaessani, että sarjassa on myös osat 4–6, jotka kuitenkin ovat paljon uudempia. Niitä en ole suunnitellut lukevani.)

Maameren velho

⭐⭐⭐ Tämä on taas näitä kirjoja, jotka olisi ehkä pitänyt lukea viimeistään neljännesvuosisata sitten, jotta osaisi arvostaa. Kaunista kieltä ja helppolukuisesti etenevä tarina, mutta noin muuten ei kovin kummoinen. Yksiulotteisia henkilöitä, ohkainen juoni ja kaikki jotenkin pintapuolisesti kerrottua. Sitä paitsi tosinimiin perustuva staattinen essentialismi ontuu filosofisesti sen verran paljon, ettei kirjan taikamaailmakaan tunnu kovin kiehtovalta.

Mutta kyllä nuorimmaiseni varmaan tämmöistä tykkäisi lukea. Minä olen auttamattoman yli-ikäinen.

Atuanin holvihaudat

⭐⭐⭐⭐ Jopas. Ykkösosa tuntui vähän kökköpökäleeltä ja naamaan hierottu tosinimi-ideologia herätti inhoreaktion. Mutta kakkososassa päästiin ihan oikean jännitteen pariin, ja ympäristö oli muutenkin kiinnostavammin rakennettu.

Höpsö detalji muuten: suomalaisen laitoksen kansikuvassa on vaaleaihoinen mies, vaikka tekstissä ihan selvästi puhutaan tummahipiäisestä. Sitäkö se 70-luvun markkinointi vaati?

Kaukaisin ranta

⭐⭐ Olipas tämä hyvin epätasainen sarja. Tässä osassa oli selvästi olennainen seikkailujuoni, jonka tarkoitus oli nivoa trilogian iso kaari päätökseen. Mutta en oikein löytänyt tästä minkäänlaista jännitettä. Päähenkilöt veneilevät paikasta toiseen, kaikkialla on nuivaa, ja ykskaks pääpahis onkin listitty — mitä tapahtui? Atuanin holvihautojen jälkeen ajattelin, että ei tämä nyt niin huono sarja olekaan, mutta ääh, lässähti aika pahasti. Ja ne tosinimihöpinät tympivät edelleen.

⭐⭐⭐⭐ Hyvin mukaansatempaava tarina sukupuoli-identiteetin kehityksestä, itsensä löytämisestä, nuoruuden hairahduksista ja itselle anteeksi antamisesta. Seuraa vähän spoilereita.

Kolmen tytöksi kasvaneen nuoren porukassa yksi hellii kasvihuoneessaan eksoottisia kasveja, ja saa kerran mysteerilähetyksenä tuntemattoman kasvin (koko kirjassa ei muuten selvinnyt, kuka ja miksi kasvin lähetti). Kasvilla on odottamattomia taikavoimia: mettä nauttineiden tyttöjen vartalo muuttuu pojanvartaloksi, mutta vain aamuun saakka. Kaksi kolmikosta kyllästyy leikkiin nopeasti, mutta yhdelle heistä elämä aukeaa aivan uudella tavalla.

Ja onneksi aivan lopussa käy niin kuin käy, jotta tämä ei jäänyt tavanomaiseksi traagisen transhenkilön tarinaksi.

Nuortenkirjahan tämä on, mutta kuvaus on riittävän ajatonta, jotta myös entinen nuori onnistuu tuntemaan ne kaikki hajut ja kosketukset, joita kirjan sivuilta huokuu.

⭐⭐⭐ Lähes neljäsataa vuotta vanha esiscifistinen kertomus, joka absurdissa mielikuvituksellisuudessaan on kyllä enemmän fantasiaa kuin scifiä. Kuuhun matkaaminen on puhtaasti etäännyttävä kirjallinen keino, jonka ansiosta kaikkea maanpäällistä elämänmenoa voidaan tarkastella kriittisesti ja kaikki voidaan kääntää ylösalaisin. Kuussa nimittäin suunnilleen kaikki tehdään eri tavalla kuin maassa, uskontoa, uskomuksia ja perinnäistapoja myöten. Kuriositeettina mainittakoon esimerkiksi, että kuussa kuunnellaan mekaanisia äänikirjoja eikä siellä ole lainkaan paperisia, silmin luettavia kirjoja.

Ja tässä asioiden juuriaan myöten tonkimisessa tämä kirja tuntuukin hämmästyttävän modernilta, vaikka on lähes neljänsadan vuoden takaa. Aivan samoista asioista sitä näsäviisastellaan edelleenkin, ja vieläpä osin samoilla argumenteillakin. Ehkä voisikin sanoa, että kirja itsessään ei ollut aikaansa edellä, vaan monet nykymaailmamme osaset ovat pahasti ajastaan jäljessä.

Mutta yhdessä suhteessa kuun elämänmeno osoittaa, mitkä olivat mielikuvituksen rajat 1600-luvulla. Suunnilleen kaikki muut ihmissuhteet on käännetty päälaelleen (isät kunnioittavat poikiaan ja pojat rankaisevat isiään, aateliset eivät kanna miekkoja vaan falloskoruja, rauhallinen kuolema on rangaistus ja elävältä syödyksi tuleminen on suuri kunnianosoitus, jne.), mutta miehen ja naisen asema nähdään järkkymättä samanlaisena kuin maassa, tai siis tarkemmin sanottuna nainen on kuussakin alempi olento ja vain mies on oikeastaan ihminen. Tästä käsityksestä sentään on jo päästy eteenpäin.

⭐⭐ Toisteista ja junnaavaa turinointia kaukaiselta Atlantin saarelta. Paikallisen elämänmenon kuvauksessa kirja onnistuu hyvin, mutta mitään yhtenäistä tarinaa siinä ei ole, vaan muutamaa löyhästi toisiinsa (lähinnä ajallisesti) liittyvää anekdoottia kerrataan vähän kerrallaan sikin sokin yhä uudelleen ja uudelleen.