Category Archives: Kirjat

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

⭐⭐ Toisteista ja junnaavaa turinointia kaukaiselta Atlantin saarelta. Paikallisen elämänmenon kuvauksessa kirja onnistuu hyvin, mutta mitään yhtenäistä tarinaa siinä ei ole, vaan muutamaa löyhästi toisiinsa (lähinnä ajallisesti) liittyvää anekdoottia kerrataan vähän kerrallaan sikin sokin yhä uudelleen ja uudelleen.

Lauren Beukes: Zoo City. Eläinten valtakunta

Lauren Beukes: Zoo City. Eläinten valtakunta

⭐⭐⭐⭐⭐ Ronskiotteinen veijariromaani, joka vetää hyvin mukaansa ja pitää kyydissään loppuun asti. Etelä-Afrikka (ja Afrikka noin muutenkin) tulee vahvasti ja elävästi esiin. Henkilökaarti on kirjavaa, mutta tässä ympäristössä sitä ei tarvitse mitenkään alleviivata. Jonkinlaiseksi etsivätarinaksi tätä varmaan voisi myös kutsua, mutta mistään dekkarista ei ole kyse. Ja meininki on kuin suoraan Bataranamista, mikä minua tietenkin ilahduttaa kovasti. Ah!

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Viime aikoina ajatukseni ovat paljon pyörineet sen ympärillä, mitä, miten ja missä päin haluan netissä tehdä asioita. Paljolti ajatuksiin on vaikuttanut Mastodon ja sen erinomaisen innostava ilmapiiri. Siellä ei tarvitse kauaa olla, kun on jo miettimässä, mistä korporaatiosiilosta voisi seuraavaksi luopua. Ja yksi trendaava ilmiö tällä hetkellä on paluu blogeihin ja RSS-syötteiden käyttöön.

Minulle paljon lukevana yksi oleellisimmista korporaatiosiiloista on Goodreads, jossa tilastoin lukemiani kirjoja ja kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta lyhyen arvion. Siellä myös seuraan, mitä muut ihmiset lukevat, ja poimin itselleni lukusuosituksia. Harmi vain, että Goodreadsille ei ole vielä tarjolla mitään avointa vastinetta, joten toistaiseksi jatkan sen käyttöä entiseen tapaan. Mutta sen lisäksi aion tästä eteenpäin julkaista kaikki Goodreadsiin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä blogissani. Enkä ole ajatellut kirjoittaa arvioista yhtään sen syvällisempiä tai pidempiä kuin Goodreadsissakaan, vaan tyylini on lähinnä kuvata lyhyesti subjektiivista lukukokemustani. Jos siis haluat seurata lukemistani blogin kautta, tilaa ihmeessä blogini syöte.

Mutta nyt itse asiaan eli ensimmäiseen uuden käytännön mukaiseen kirja-arvioon. Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (Flavia de Luce 8)

⭐⭐⭐ Perkeet olivat viime metreillä sellaista sielun raastamista, että tuli ihan huono olo — keskittymiskyvyttömyyttä, alakuloa ja niin pois päin. Niinpä ajattelin palautua rasituksesta lukemalla heti päälle jotain sellaista, jonka voisin luottaa olevan hyvää ja vetävää muttei liian raskasta. Kahdeksas Flavia pääsikin näin ollen jonossa ohi monen muun paljon aiemmin hankitun kirjan.

Eivätkä odotukseni pettäneet. Tarinan kaari on tuttu entuudestaan, henkilöt niin ikään, joskin kyllä he aina vähän kehittyvät kirjojen välillä, ja kielikin soljuu ihan hyvin. Äkkiäkös tällaisen siis lukee ja viihtyy ihan keskitasoisen hyvin.

Flavia palaa Kanadasta takaisin Englantiin ja löytää taas kotikulmiltaan ruumiin (hämmentävän vaarallisia paikkoja nämä englantilaiset maalaiskylät!). Sitten nuuskitaan pitkin pitäjiä ja käydään Lontoossakin pari kertaa, ja lopulta tapauksen kulku ratkeaa. Mistään isosta mysteeristä ei ole tälläkään kertaa kyse, ja pääkohdat saattoi arvata jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa, mutta detaljien imu vei loppuun asti.

Jo ensimmäinen perje voi tappaa

Jo ensimmäinen perje voi tappaa

Se on täytetty! Perkeet-lukuhaaste nimittäin. Ylitarulimaisilla henkisillä voimillani sinnittelin läpi kolmentoista ennakkoluuloja herättävän kirjan — ja kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä raportoimaan uroteostani. Kas tässä arviot kaikista lukemistani perkeistä.

Kokonaisuudessaan kyllä melkoisia tuuttauksia onnistuin valitsemaan, sillä tähdityksen keskiarvo 2,3 on jopa minulta poikkeuksellisen matala.

Ja seuraavaksi on kyllä pakko lukea jotain aivoja puhdistavaa hyvää kirjallisuutta.

1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi — Leo Tolstoi: Sota ja rauha

⭐⭐⭐ Luin tämän Perkeet-haasteeseen, koska tämä on omassa hyllyssä pisimpään lojunut tiiliskivi. En ihan tarkkaan muista, milloin ostin neliosaisen Sodan ja rauhan kirppikseltä, mutta joskus 1998–2001 se tapahtui. Nyt päästän sen vihdoin eteenpäin.

Vaan mitähän tällaisen eeppisen luku-urakan jälkeen nyt sanoisi. Kirjassa on paljon ansiokasta — en ole varsinaisista historialähteistä ikinä lukenut mitään yksityiskohtaista Napoleonin sodista, joten siltä osin Sodan ja rauhan tarjoamat tiedot (sikäli kuin ne ovat historiallisesti luotettavia) sodan kulusta ovat varsin antoisia — mutta sittenkin kirjassa on ihan tolkuttoman paljon ylipitkää ja tylsää tauhkaa. Tarinan kolme osaa ovat sotatapahtumat, Venäjän aateliston naimakaupat ja yleisfilosofinen, paikoin suorastaan teoreettinen jaarittelu, ja monin paikoin osat on runnottu toistensa yhteyteen suorastaan väkinäisen tuntuisesti.

Mutta sittenkin, tällaisessa eeppisessä 1800-luvun klassikkoromaanissa on melko pitkälti samanlaiset ainekset kuin esimerkiksi nykyaikaisessa eeppisessä fantasiakirjallisuudessa, toki sillä erotuksella, että fantasiamaailman sijaan tapahtuvat sijoittuvat historialliseen reaalimaailmaan. Paremmalla toimittamisella ja armottomalla tiivistämisellä tästä olisi voinut tulla jotakin.

Mutta joo, yli sadan sivun epilogi jätti suuhun vähän happamahkon jälkimaun. Sanotaanko, että tulipa luettua mutta enpä taida toistamiseen.

2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut — Margaret Atwood: The Handmaid’s Tale

⭐⭐⭐ 90-luvulla IB-lukion englanninkurssia varten suositeltiin hankkimaan tiettyjä romaaneja pokkareina, ja tämä oli yksi niistä. Hankinkin tämän sitten omaan hyllyyni, mutta kävi niin, että en IB-englantia koskaan suorittanut, joten kirja jäi lukematta. No, jossain vaiheessa olen karsinut kirjoja hyllystä enemmänkin, ja muistelisin luopuneeni tästäkin. Mutta tämä nyt kuitenkin on meillä hyllyssä — mitä ihmettä, minähän luovuin tästä! Puolisoni sitten kertoi, että tämä kappale tuli meille erään ystäväni tyhjentäessä kirjahyllyään. Minä siis tosiaan olinkin luopunut omastani joskus, mutta niin vain tämä löytyi hyllystä uudelleen. Ja koska tämän kappaleen historia oli minulle mysteeri, se sopi haastekohtaan hyvin.

Mutta niin, itse kirjasta sitten jokunen sana. Nythän tätä kirjaa pidetään kovasti ajankohtaisena ensinnäkin Yhdysvaltain poliittisen tilanteen ja toisekseen kirjasta vastikään tehdyn TV-sarjan takia. Olen siis ajan hermolla! Odotin paljon tiukempaa, armottomampaa ja räväkämpää meininkiä. Oikeasti kirjassa kuvattu maailma on hyvin hidas, hiljainen ja rauhallinen. Kaikki on hyvin säädeltyä, kaikista poikkeamista rangaistaan (paitsi niistä, joita ei huomata), juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. On myös paljon puhuttu siitä, kuinka kirjassa naisilta puuttuu itsenäisyys ja päätäntävalta omaan kehoon, mutta sitä ei sanota, että samanlainen itsenäisyys ja päätäntävalta puuttuu myös suurimmalta osalta miehiä: kaikesta fyysisestä kosketuksesta voidaan rangaista, naisen lähelle pääsevät vain korkeimmassa asemassa olevat miehet, ja hekin ovat riittävän korkeassa vaiheessa usein vasta siinä iässä, että ovat jo melkein seniilejä, ja silloinkin todelliset lihalliset ilot ovat sallittuja vain lainsuojattomissa piireissä ja virallisesti kopulaatiota saa käyttää vain hedelmöittämistarkoitukseen muiden nähden. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tuskallinen maailma kaikille.

Sinällään uskottavan oloisesti rakennettu kuvaus siitä, mihin ideologinen (tässä tapauksessa uskonnollinen) fundamentalismi voi viedä, ja kirjassa itsessäänkin tehdään suora rinnastus oman aikansa Iraniin. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan, että tällä hetkellä maailma ei tarvitse dystopioita. Nyt tarvitaan utopioita, nyt tarvitaan toivoa. Jotakin sellaista, mitä voidaan tavoitella, eikä pelkästään sellaista, mitä pitää välttää. Siinä mielessä tämä kirja ei olekaan nyt kovin ajankohtainen, vaan tämän kirjan aika on jo mennyt, varoituksia olisi pitänyt kuunnella kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt katseet on suunnattava siihen, mitä tällaisen maailman jälkeen voidaan rakentaa.

3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä — Mies Reenkola: Suvunjatkaminen aikamme kuvastimessa

⭐⭐⭐⭐ Mainittakoon heti alkuunsa, että tämän kirjan saamat tähdet ovat ns. härötähtiä. Valitsin kirjan Perkeet-haasteen kohtaan kirja, jonka nimi on todella hämmentävä. Sillä nimenomaan sekä kirjan että kirjailijan hämmentävän nimen vuoksi tämä laatuopus joskus taannoin (vajaa parikymmentä vuotta sitten) tuli kirpputorilta napattua omaan hyllyyn.

Kyseessä on gynekologin kirjoittama kansantajuinen esitys ihmisen seksuaalisuudesta. Toinen maailmansota on päättynyt, Natsi-Saksa on kaatunut ja sitä myöten Mies Reenkolan mahdollisuudet jatkaa tutkimuksia puolalaisilla keskitysleireillä ovat lopullisesti kariutuneet. Suomessakin ihmiset muuttavat maalta kaupunkiin ja uudenlainen elämäntapa valtaa alaa… Valistukselle on siis huutava tarve!

Noh, kirja on erittäin hämmentävä myös muuten kuin nimensä osalta. Toisaalta lääkäri kirjoittaa asioista niitä mitenkään häpeilemättä ja suorastaan paheksuu uskonnollista moralismia, joka rajoittaa ihmisten seksuaalisuutta. Toisaalta kielikuvat ovat kaiken aikaa aivan käsittämättömän lennokkaita ja suorastaan vulgääreja. Tällaisesta sanailun taidosta olisi moni kaunokirjailijakin kateellinen. Mutta pohjavire on kaiken aikaa se, että seksuaalisuuden ainoana varsinaisena tarkoituksena on suvunjatkaminen. Seksuaalisuus ilman suvunjatkamistarkoitusta on pelkkää hengen rappiota, joka on syytä saada yhteiskunnasta karsittua. Ja onhan niitä kaiken maailman perversioitakin, mutta niistä ei oikeastaan tarvitse pahemmin välittää, missään tapauksessa ei kannata tuomita vankilaan (paitsi jos nyt pederastiksi heittäytyy) ja pahimmat psykopaatit on järkevintä internoida mielisairaaloihin.

”Meillä ei ole mitään, mihin ankkuroida. Me huudamme taivaisiin ja me huudamme tuuliin kuin eksynyt karjalauma. Ja kilvan meidän kanssamme huutavat saksofonit.”

Hämmentävää. Ihan saatanan hämmentävää.

4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja — Yrjö Luojola: Voimassa kasvaminen

⭐⭐ Valitsin tämän Perkeet-haasteeseen oikeastaan siksi, että piti tehdä taustatutkimusta tällaisen hengenmiehen elämästä kirjoittamista varten. Ohut läpyskä täynnä yksinkertaistettuja yleistyksiä kristittyjen jumalan armosta ja rakkaudesta ja kristityn elämään tämän jumalan taholta kohdistuvista odotuksista. Oikeastaan aika lailla sellaista tavaraa kuin odotinkin, joskaan ei lopulta kovin sakeaa.

5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) — M.G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

⭐⭐ Jokseenkin kankeasti kirjoitettu murhamysteeri, joka tuntui etenevän liikaa pikkiriikkisten deus ex machinojen avulla.

6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään — John Tiffany, Jack Thorne & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child — Parts One and Two

⭐⭐ No niin, syy sille, miksi luin koko Potter-sarjan tänä talvena (enkä joskus muulloin), oli kaikessa karuudessaan se, että tämä kirottu kakara oli itseoikeutettu valinta Perkeet-haasteen kohtaan 6. kirja, jota joku on kehottanut välttämään — siksi monasti puolisoni on tuskissaan ulvonut muistaessaan tämän kirjan olemassaolon — eikä tätä tietenkään parannut lukea ilman hyvää käsitystä siitä, mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtuu.

Minulla ei ole Pottereihin niin vahvaa tunnesidettä, että tämä kirottu kakara olisi aiheuttanut syvää järkytystä, mutta voin siitä huolimatta todeta, että onhan tämä ihan luokattoman huono jatke erinomaiselle sarjalle. Okei, tämä on näytelmäkässäri, mutta vaikea silti kuvitella, että tällaisella replikoinnilla saisi mitään muuta kuin pökkelönäyttelemistä lavalle. Ihan oikeasti, joka ikinen henkilö on täydellinen idiootti ja kaikki on väännetty rautalangasta (missä on näyttelemiselle jätetty tila?). Harry, Hermione ja Ron ovat lukemattoman monien ihmisten nuoruuden sankareita, mutta tässä heistä on aivan armottomasti tehty vastenmielisiä ja kuvottavia juntteja. Miksi? Eikä se uusi sukupolvi ole yhtään sen parempi. Muka neljätoistavuotiaita, more like neljävuotiaita.

Mutta niin, on tässä juonikin. Tämä on kertomus siitä, kuinka vanhempien maine ja odotukset kasaavat paineita lasten harteille. Tämä on kertomus pieleen menneestä isäkapinasta. Tämä on kertomus Voldemortia mahtavammasta Voldemortin tyttärestä, jota ei kyllä ole turhalla järjellä pilattu. Vaan onpahan näistä aiheista kirjoitettu varmasti monta paljon parempaakin kirjaa.

7. Mökki- tai mietelausekirja — Hannu Tarmio: Ajatuksia elämästä, onnesta ja vanhenemisesta

⭐⭐ Poimin tämän mietelausekirjan eräästä kuolinpesästä varta vasten Perkeet-haastetta varten. Kirja lienee tarkoitettu yleispäteväksi vuosipäivälahjaksi ihmiselle, jota ei tunne kovin hyvin. Sisältökin on kokoelma yleispäteviä lausahduksia alkaen ”mikä ei tapa, vahvistaa” -toteamuksesta, ja välissä on silloin tällöin runoja. Onneksi tämän luki nopeasti.

8. Harlekiini tai muu kioskikirja — Emma Darcy: Myrsky vie, myrsky tuo

⭐ Olin ostamassa tätä divarista 50 sentillä, mutta koska oli muitakin kirjaostoksia, niin sain tämän kaupan päälle. Siinä varmaan kaikki oleellinen.

9. Omakustannekirja — Boris Hurtta & Tuomas Saloranta: Ne ammoiset

⭐⭐⭐ Lovecraftilaista kauhua voi usein kuvata tyhjentävästi fraasilla sama mut eri. Tämä sopii etenkin Tuomas Salorannan novelliin. Boris Hurtan puskafarssissa imua on enemmän.

10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyslaarista löytynyt elämäkerta — Pjotr Kropotkin: Vallankumousmiehen muistelmia

⭐⭐⭐⭐ Kymmenettä perjettä varten luin nämä Kropotkinin (tai kuten tässä vanhassa, vuonna 1910 julkaistussa käännöksessa on käytetty, Krapotkinin) muistelmat. Kirjan päätyminen omaan hyllyyni on tarina sinänsä. Porvoon uusi kirjasto avattiin helmikuussa 2000, ja joulukuussa 1999 vanhassa kaupunginkirjastossa myytiin urakalla poistokirjoja 20 pennillä kappale. Poistohyllyyn oli haalittu kaikki mahdolliset varastonpohjat, jotta muutettavaa olisi vähemmän. Nämä Kropotkinin muistelmat vetosivat minuun nimellään ja nuhjuisella ulkoasullaan — kirjan kannet ovat repeilleet ja selkämykset on ommeltu jotenkuten takaisin kiinni (teippiä ei kirjan korjauksen aikaan taidettu vielä tuntea). Sain siis tämän hienon kaksiosaisen teoksen itselleni 40 pennillä.

Mutta se on ollut hyllyssäni lukematta tähän saakka — ja aivan suotta! Kirja nimittäin on mitä mainiointa kerrontaa. Osansa viehätykseen on varmasti vanhalla kielellä, joka on aina yhtä ihanaa (ja tässä lukija pääsee nautiskelemaan jopa metatasolla, sillä toteaahan Kropotkin eräänkin kerran seuraavasti: ”Ranskalaisten kronikkojen vanhanaikuinen lauserakennus ja kielen sisällökkyys tuotti minulle suurta esteetistä nautintoa.”), mutta Kropotkinin tyyli noin muutenkin on kertoa asiat vilpittömän kiertelemättä ja silti hyväntuulinen kare suupielissä. Kirja kertoo paljon enemmän elämästä Venäjällä ja Euroopassa yleensä kuin nimenomaan Kropotkinin elämästä. Samoista aiheista voi lukea paljon esimerkiksi Tolstoin romaaneista, mutta Kropotkinin muistelmista puuttuu kaikki se tarpeeton maalaisromantiikka ja yläluokkainen sentimentaalisuus, joka tekee Tolstoin kirjoista niin pitkäveteisiä. Niinpä esimerkiksi etenkin muistelmien ensimmäinen nide on mitä verrattominta kaunokirjallisuutta. Kerronnan vetävyys hieman rapisee jälkimmäisessä niteessä, mutta aivan viimeisillä sivuilla ote taas jämäköityy siihen malliin, että teoksen loppuun päästyään lukijan mieli on tyydyttynyt.

11. Televisiosarjaan perustuva kirja — Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit 2 — Astarten solmu

⭐ Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti. Sillä keskenhän ei voinut jättää — ken perkeisiin ryhtyy, se perkeet kestäköön! Tällä kertaa kyseessä oli siis TV-sarjaan perustuva kirja, ja luojan kiitos se on nyt ohi. Mutta 2,50 euroa tuli tähänkin sitten tuhlattua.

12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos — Jarl Fahler: Hypnoosi. Katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan

⭐⭐ Huh, selvisinpä. Tällä kertaa kyseessä siis on vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos.

Muistan hypnoosista puhutun paljon populaariviihteessä (eli sarjakuvissa) silloin, kun olin lapsi, mutta nykypäivänä aihe tuntuu suhteellisen unohtuneelta. Niinpä minun on vaikea sanoa, mikä kaikki tässä kirjassa on ihan pätevää (joskin omalla tavallaan tietenkin vanhentunutta) tiedettä ja mikä pelkkää humpuukia. Juu siis tässä tarkastellaan kaiken lisäksi myös esimerkiksi telepatiaa ihan vakavalla naamalla, ja lihavat ovat leppoisia koska maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa niin sanotaan. Suhteellisen sakeaksi käyvää tekstiä, vaikka alkaakin yllättävän raikkaasti.

13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet — Friedrich Nietzsche: Sålunda talade Zarathustra. En bok för alla och ingen

⭐ Totisesti, niinmuodoin tuuttasi Zarathustra! Perkeistä viimeinen ja vaikein oli tämä misogyynistä herramoraalia ylistävä yli-ihmisprofetia. Olisin voinut tämänkin kohdan suorittaa helpommin ja valita jonkin vanhan suomennoksen. Mutta ehei, liian helppoa! Albert Ericsson käänsi tämän filosofian klassikon ruotsiksi 1890-luvulla, ja jo vuonna 1903 hän kuoli. Sattumaako?

Mutta siis, vastenmielisten opetusten lisäksi kirjasta teki erityisen raskaan lukea se, että tämä tosiaankin on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla ja ylevällä ruotsilla. Monin paikoin minulla oli vaikeuksia ylipäätään ymmärtää, mitä tietyt sanat tarkoittavat. Sinänsä voi tietenkin pohtia, saisinko tästä klassikosta enemmän irti, jos lukisin tämän modernina suomennoksena, ja pitäisinkö tätä yhtä tähteä parempana teoksena. Nyt tosiaan tuo yksi tähti kuvaa nimenomaan subjektiivista lukukokemusta. En muista, koska viimeksi olisin lukenut kirjaa, joka on näin kertakaikkisen unettava. Mutta niin hullu en ole, että tähän pläjäykseen toista kertaa käyttäisin aikaani.

Mainittakoon muuten vielä sellainenkin nippelitieto, että hankin tämän kirjan itselleni joulukuussa 1999 samasta Porvoon kaupunginkirjaston tyhjennysmyynnistä kuin juuri tätä ennen lukemani kymppikohman kirjan Vallankumousmiehen muistelmia — yhtä huokeaan 20 pennin hintaan.

Pian se on totta

Pian se on totta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä on päivä päivältä lähempänä ilmestymistä. Käsikirjoitusta on jo kustannustoimitettu, ja olen muokannut sitä toimittajien kommenttien perusteella — toivottavasti parempaan suuntaan. Tällä hetkellä kässäri on taas toimittajien käsissä, ja toivon mukaan huhtikuussa saadaan jo kieliasu viimeisteltyä niin, että päästään taittamaan.

Myös muut kirjaa todelliseksi tekevät tunnusmerkit ilmenevät yksi kerrallaan. Kirjalla on ISBN-numerot. Kansitaiteilija lähetti vasta kirjan kansikuvan. Pian ilmestyy kustantamon katalogi, jossa kirjasta uutisoidaan jo ihan virallisestikin! Sitten onkin minun aika paneutua tämän kirjan osalta täysillä markkinointiin.

Ja yksi osa markkinointivalmisteluja on taas pyöräillä itsensä kesäkuntoon. Niin kuin varmasti on helppo ymmärtää, kun tekee töitä kotona ja on talvi, ei tule liiemmin liikuttua ulkona. Jalkalihasten voimat heikkenevät, ja kevään ensimmäiset pyörämatkat ovat täyttä tuskaa. Läkähdys nitistää jo ensimmäisessä ylämäessä, ja reidet ovat heikot monta päivää. Ei, ei tällainen peli vetele. Ei ole uskottava velopunkkari se, jonka reidet ovat nuudelia. Siispä on nyt pyöräiltävä ahkerasti, vaikka määränpäätä ei olekaan, jotta kesällä sitten jaksaa survoa poljinta ja levittää velopunkin ilosanomaa.

Noin muuten esikoisen ilmestymisen odottelu on sujunut sutjakkaasti, kun on keskittynyt tekemään kaikkea muuta kuin odottamaan ilmestymistä. Tulin uudemman kerran, parin vuoden tauon jälkeen, valituksi Osuuskumman hallitukseen, ja nyt taas uusin voimin paneudun kustantamon kehitystyöhön. Ja jottei elo olisi pelkkää hallinnollisten strategioiden suunnittelua, on tietenkin myös kirjoitettava.

Esikoisromaanin jatko-osa, työnimeltään Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia, pääsee vielä kevään mittaan työstettäväksi. En ole vielä ehtinyt raakiletta lukeakaan sen jälkeen, kun se marraskuussa valmistui, mutta tavoitteenani on saada tarjottua sitä kustantajalle kesän tai syksyn aikana.

Lisäksi tänä vuonna olisi suunnitelmissa kirjoittaa kahden uuden romaanin ykkösversiot. Toinen näistä on tietenkin trilogian päätösosa, jonka kirjoitan aiempien osien tapaan syksyllä nanowrimossa. Toinen taas on tarkoitus kirjoittaa tässä kevään ja kesän mittaan ja viimeistellä alkusyksystä — mutta siitä en nyt voi sen enempää tässä vaiheessa kertoa julkisesti. Tyhjän arkin retkikunnan kautta kokoontuvalle romaaniryhmälle sen sijaan olen suunnitelmia siitä jo esittänyt. Onni on hyvä kirjoittajaryhmä, joka kannustaa kirjoittamaan ja antaa palautetta!

Että kyllä tässä tekemistä riittää. Ja kun vielä tulee luettuakin paljon (tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut näköjään jo 37 kirjaa), niin ihmekös tuo, jos blogausten väliajat venähtävät kuukausiin. Mutta jos tässä nyt kevään edetessä vähän useammin jaksaisi täälläkin jotain mainita. Siispä seuraavaan kertaan!

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.

Kirjoitin

Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.

Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.

Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…

No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.

Ja luin

Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).

Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.

Perkeet-lukuhaaste

Perkeet-lukuhaaste

Ansiokas Helmet-lukuhaaste tuntuu olevan vuosi vuodelta useamman lukijan suosiossa. Ja hyvä niin! Mutta toisaalta — miksi lukea vain helmiä, kun maailma on täynnä keskinkertaisia ja luotaantyöntäviä kirjoja? Koska jokainen kirja on ihmisen arvoinen, kokosimme Tyhjän arkin retkikunnassa Perkeet-lukuhaasteen, jossa on kolmetoista epäonnista kohtaa (enempää tuskin kukaan jaksaisikaan). Suoritustyyli on vapaa, mutta ankeuden maksimoimiseksi kehotamme tietenkin merkitsemään kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan aina yhdellä kirjalla vain yhden kohdan. Luku”iloa”!

  1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi
  2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut
  3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä
  4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja
  5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10)
  6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään
  7. Mökki- tai mietelausekirja
  8. Harlekiini tai muu kioskikirja
  9. Omakustannekirja
  10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyshyllystä löytynyt elämäkerta
  11. Televisiosarjaan perustuva kirja
  12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos
  13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet (eli kääntäjän kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta)

Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset

Lukuvuoden 2017 kohokohdat ja pohjanoteeraukset

Tänä vuonna tuli luettua paljon kirjoja. Aloitin lukemieni kirjojen säännöllisen kirjaamisen vasta vuonna 2013 Goodreadsin myötä, joten sitä edeltäviltä vuosilta voin esittää vain karkeita arvioita. Mutta olen silti sangen varma, että vuonna 2017 luin enemmän kuin koskaan aiemmin yhden vuoden aikana — jopa enemmän kuin yhtenäkään opiskeluvuotena, vaikka silloin tuli kahlattua tentteihin tiiliskivi jos toinenkin. Tällä hetkellä vuoden 2017 lukema on 108 luettua kirjaa, ja kaksi on vielä kesken. Saattaa siis olla, että 110 ehtii täyttyä ennen vuodenvaihdetta. Goodreadsin laskujen mukaan luettuja sivuja on tänä vuonna kertynyt noin 33 000, päivässä keskimäärin 91. Mutta millaisia kirjoja tänä vuonna sitten tuli luettua?

Tästäkin on jo monta viikkoa.

Keskimäärin keskinkertaista

Minulla on sellainen tuntuma, että Goodreads-arvostelijana olen keskimääräistä ankarampi. Monien kirjojen tähtijakauma vaikuttaa painottuneen yläpäähän, vaikka olisi odotuksenmukaista, että koko populaation keskiarvo olisi lähellä kolmosta. Näppituntumalta sanoisin, että se on lähempänä nelosta. Oma arvosteluasteikkoni sen sijaan on symmetrisemmin jakautunut. Kaikkien Goodreadsissa antamieni tähtien keskiarvo on 3,14, ja vuonna 2017 lukemieni kirjojen tähdet jakautuvat seuraavasti:

  • ***** 3 kpl
  • **** 24 kpl
  • *** 56 kpl
  • ** 21 kpl
  • * 4 kpl

Huippukirjat

Kolmesta viiden tähden kirjasta kaksi on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Vuoden paras kirja oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, jota kommentoin mm. seuraavasti:

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.

Vuoden toiseksi paras kaunokirja oli George R. R. Martinin A Game of Thrones, jota kommentoin mm. seuraavasti:

Tästä sarjasta on kuullut paljon, ja ainakin avausosa on maineensa veroinen. Tai siis ainakin melkein. Odotin, että tässä olisi ollut tolkuttomasti seksiä ja väkivaltaa, mutta kumpaakin oli odotuksiin nähden itse asiassa melko kohtuullisesti. Seuraava osa tullee luettua sekin ihan mielellään.

Vuoden paras tietokirja oli Steven Flemingin Velotopia, josta sanoin seuraavaa:

Velotopia on arkkitehdin kirjoittama kirja, jonka kohdeyleisöä ovat ennen kaikkea arkkitehdit. Mutta kirjan sisältö on sellaista, joka ihan kaikkien olisi syytä omaksua muodossa tai toisessa.
— —
Aivan erinomaisen tärkeä, innostava ja ennen kaikkea konkreettinen kirja kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista, jossa keskitytään olennaiseen — funktioon — ja jätetään pintakrumeluurit ja nostalgisointi sivuun. Harvoin maailman pelastaminen on kuulostanut näin yksinkertaiselta mutta kuitenkin näin mahdolliselta.

Makkelipino

Yhden tähden kirjoista löytyy kolme suomalaista kaunokirjaa ja yksi käännöskirja. Pahin rimanalitus oli 2000-luvun Decamerone -antologia, jota en totisesti pystynyt lukemaan loppuun ja joka oli pakko heittää nurkkaan hysteerisen tuskanitkun saattelemana jo parin novellin jälkeen:

Vittu mitä paskaa. Oliko kirjoittajille annettu ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman epäeroottista tekstiä, vai mitä hemmettiä?

Häpeähopeasijalle ylsi pornonimi Harald Olausenin Homokalevala, joka niin ikään lensi nurkkaan jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, mutta tällä kertaa ei tarvinnut sentään itkeä:

Täysin editoimatonta tajunnanvirtaa, jossa ei edes homostella. Nelisenkymmentä sivua jaksoin lukea, mutta kun siihen mennessä ei tapahtunut oikeastaan mitään sellaista, minkä takia tähän kirjaan olin tarttunut, niin en vain jaksanut pidemmälle sitä päätöntä mokellusta. Suoraan sanottua heitin kirjan nurkkaan kesken lauseen. Oliko tämäkin paska pakko änkeä kansien väliin?

Jukka Mäkisen dekkari Veteen haudattu sentään tuli luettua loppuun asti, mutta aika juuh elikkäs -linjalla mentiin:

Tämä nyt vain on kirjoitettu niin huonosti, eikä toimittamiseenkaan ole paljoa resursseja käytetty. Karikatyyrisiä hahmoja ja kömpelöitä juonenkäänteitä. Kirja niille, jotka eivät halua nähdä maailmaa millään tavalla uudessa valossa.

Jeffrey Archerin Vain aika näyttää (Only Time Will Tell, suom. Susanna Tuomi-Giddings) päätyi lukulistalle kovin odotuksin, sillä jossain sitä oli verrattu jopa Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kaltaiseksi lukuelämykseksi. No eipä muuten yltänyt lähellekään:

Henkilöt ovat pelkkiä pahvikulisseja. He tekevät asioita, he kohtaavat vaikeuksia, vaikeudet selviävät (totta kai jo samassa luvussa, sillä ei kai lukijaa sen pidempään parane pitää jännityksessä) ja he pääsevät eteenpäin, mutta missään välissä ei näy tunteenpilkahduksia. — — Kerronta on äärimmäisen tönkköä. Ajankuvaa luodaan ”se oli juuri silloin tullut muotiin” -tyylisillä anakronistisilla lepsuksilla. — — On kuin lukisi ylipitkää kouluainetta.

Hollanti hönkii listoilla

Vuonna 2017 luin kirjoja kolmella kielellä:

  • 84 suomenkielistä
  • 17 englanninkielistä
  • 7 hollanninkielistä

Vuosi oli sikäli harvinainen, että en lukenut yhtään kirjaa ruotsiksi. Kirjoista 39 oli kotimaisia ja 69 ulkomaalaisia. Suomeksi käännettyjä kirjoja tuli luettua siis 45. Kaunokirjoja luin 96 ja tietokirjoja 12.

Niin joo, jos ne tällä hetkellä kesken olevat kaksi kirjaa ehtivät loppua tämän vuoden puolella, tilastoihin tulee kaksi suomenkielistä kaunokirjaa lisää, joista toinen on kotimainen ja toinen suomennettu.

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Loppuja, keskikohtia ja alkuja

Näihin on jo totuttu.

Viime aikoina blogini on painottunut ehkä enemmän esittelemään muiden kirjoittamia kirjoja ja mielipiteitäni niistä. Mutta näin syksyn puolivälissä on sopivaa luoda katsaus myös omaan kirjoittamiseeni. Sillä saralla kun onneksi myös tapahtuu jotain. Ei mitään isoa kustannussopimusuutista kuitenkaan, ei totisesti, mutta kirjailijan perustyö etenee yllättävän tasaiseen tahtiin.

Loppuja

Vajaa viikko sitten kirjoitin loppuun erään lastenromaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Muutama vuosi sitten aioin osallistua lastenromaanin kirjoituskilpailuun. Suunnittelin tarinan kaaren ja aloin kirjoittaa. Mutta voi, samaan aikaan oli paljon kaikkea muuta kilpailemassa huomiostani, muun muassa häät. Niinpä aika loppui tuolloin kesken ja käsikirjoitus jäi puolikkaaksi. Ja kun kilpailun tuomaa aikarajaa ei enää ollut, into kirjoittaa lopahti ja käsikirjoitus unohtui muutamaksi vuodeksi.

Tämän vuoden keväällä sitten tutkailin, olisiko varastossani lasten kuvakirjan kirjoituskilpailuun sopivia tarina-aihioita. Harkitsin myös tätä keskeneräistä romaanikäsikirjoitusta, mutta kun oikeastaan pidin kovasti siitä puolikkaasta, jonka olin jo kirjoittanut, niin olisi ollut sääli runnoa sitä kuvakirjan niukkasanaiseen muotoon. Tarina ansaitsi päästä romaanimittaiseksi. Nyt alkusyksystä viimeinkin kirjoitin sen loppuun. Jatkoin suoraan vanhasta alusta, ja kirjoittaessa minulla oli sellainen ikävä tunne, että tyyli oli nyt aivan erilaista kuin silloin aikoinaan. En ole vielä ryhtynyt työstämään kokonaisuutta yhtenäiseksi. Toivottavasti siitä saa kalua.

Keskikohtia

Vuosi sitten sain valmiiksi Porvooseen 1990-luvulle sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen. Viime talvena työstin käsikirjoitusta ja keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. Mutta kustantamo toisensa jälkeen hylkäsi käsikirjoituksen. Viimein yksi kustantamo antoi ihan perustellun palautteenkin. Käsikirjoitukseni on kevyt, yksinkertainen ja nuortenkirjamainen, konfliktit ratkeavat liian helposti ja 1990-luku on pinnallisista yksityiskohdista rakennettu. Ja muuta senkaltaista. Totta kai tulin palautteesta surulliseksi, sillä minä en kirjoittanut nuortenkirjaa, vaan aikuistenkirjan. Ja minähän elän 1990-lukua joka solullani yhä tänä päivänä — miten minä edes voisin kirjoittaa 1990-luvusta pinnallisesti?

Tästä palautteesta on nyt puolisentoista kuukautta, enkä sinä aikana ole tehnyt käsikirjoitukselle mitään (koska on ollut muita käsikirjoituksia). Olen miettinyt, jatkaisinko käsikirjoituksen tarjoamista tällaisenaan muihin kustantamoihin. Tekisinkö siihen pieniä viilauksia, jotta se ei vaikuttaisi nuortenkirjalta. Vai yrittäisinkö saada aikaan jonkin isomman remontin.

Tällä viikolla sen sitten keksin. Käsikirjoitukseen voisi oikein hyvin sopia toinen kahden henkilön juonilinja, siis lähes yhtä paljon tekstimassaa lisää kuin siinä jo nyt on. Tai ehkä vanhasta voi tiivistää jotain pois, kun nykyisellä juonikuviolla ei tarvitse täyttää koko tilaa. Mutta eivät nämä uudet henkilöt vielä aivan sulavasti istu vanhaan kuvioon. Ajatustyötä on vielä paljon tehtävänä ennen kuin on aika kirjoittaa. Mutta sitten kun sen teen, ei luulisi kenelläkään olevan tarvetta sanoa, että kirjan juoni on köykäinen ja nuortenkirjamainen ja 1990-luku pinnallista. Paljon nykyistä parempi kirja siis tiedossa. Sitten joskus talvella, kun sen kirjoittamisen aika on.

Alkuja

Nimittäin nyt minun on käytettävä aikani ja ajatteluni aivan uuteen käsikirjoitukseen. Ei se tietenkään helppoa ole, kun käsikirjoitukset tunkeutuvat toistensa tonteille, mutta parhaani teen, jotta suunnitelmat toteutuisivat. Marraskuu lähestyy, ja marraskuussa on taas nanowrimo. Viime vuonna kirjoitin ensimmäisen velopunk-romaanini Ei kaikki pinnat kireällä. (Sekin on nyt kustantamokierroksella, ja pari hylsyä on jo ehtinyt tulla. No eipä sitä nyt oikein enempää voi tässä vaiheessa odottaakaan, kun kyseessä on reikäpäinen tarina ja ensimmäisellä kierroksella kohteina isot kustantamot.)

Vuoden mittaan on vahvistunut ajatus siitä, että seuraava velopunk-romaani, jota aloin suunnitella jo viime vuoden lopulla, onkin aiemmin suunnitellusta poiketen täysin itsenäisen romaanin sijaan ensimmäisen velopunk-romaanin itsenäinen jatko-osa, siis samaan maailmaan sijoittuva, mutta sen tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja päättyi. Kun ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin 1970-luvulla, toisen kirjan tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, aivan lähitulevaisuuteen. Paljon on ehtinyt maailma ja pieni kehitysmaa muuttua puolessa vuosisadassa, mutta aina syntyy uusia kriisejä.

Kirjoitus käynnistyy tietenkin säntillisesti 1.11.2017 heti puolenyön jälkeen, mutta syyskuun loppu ja lokakuu kuluvat suunnitellessa. Onnistuneen nanowrimon takaa hyvä jäsentely. Keitä ovat uuden romaanin päähenkilöt? Mitä yhteiskunnallisia voimia he tällä kertaa edustavat? Mikä on se suuri taistelu, jota kirjan kuluessa käydään? Mistä aletaan, mihin päädytään? Ja ennen kaikkea: mitkä ovat ne dogmat, joita tällä kertaa kirjoittaessani aion noudattaa?

Tämä tuntuu kaikkiaan olevan minulle oikein mainio kirjoittamisvuosi. Yleensä kun yhtä tuotteliasta vuotta on seurannut useamman vuoden alho, mutta nyt näyttää olevan kaksi tuotteliasta vuotta peräkkäin. Jos siis onnistun pysymään suunnitelmissani. Ja olisihan se ilman muuta kiva, jos kustantamoista tulisi joskus muutakin kuin hylsyjä.

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Kissoja, kissoja kaikkialla — jotkut suoria, jotkut vääriä

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.

Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.

Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.

Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.

Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.