Category Archives: Historia

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

⭐⭐⭐⭐ Amerikan historia ennen eurooppalaisten tuloa on suhteettoman laiminlyöty aihe kaikessa historiankerronnassa. Mutta kun siihen rupeaa perehtymään, löytää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ja miten suuri menetys ihmiskunnalle on ollut, että niin iso osa kaikesta siitä kulttuurista ja tiedosta ehti kadota, ennen kuin eurooppalaiset kronikoitsijat saivat edes vihiä asiasta (ja hävitystä korostaakseen eurooppalaiset valloittajat myös systemaattisesti hävittivät amerikkalaisten kronikoitsijoiden aikaansaannoksia mahdollisesti jopa vilkaisematta niitä).

Kirja siis luo paljon uusia avaria näkökulmia ja antaa aihetta ajatella historian kehityskulkuja sellaisilla tavoilla, joihin ”vanhan maailman” historiankerronnassa ei ole totuttu. Mutta totta kai kirjassa esitellyt asiat ovat kiistanalaisia, minkä kirja myös tuo ansiokkaasti esiin, sillä vanhojen tuhoutuneiden kulttuurien tutkiminen ei ole koskaan ihan yksioikoista, etenkään ilman primäärilähteitä.

Suomennoksessa on jonkin verran kömpelyyttä — siis sillä tavalla, että käännöksestä näkee suoraan läpi, mikä englanninkielinen rakenne siinä on alun perin ollut. Lisäksi minulle sattui sikäli huono tuuri, että sain kirjasta viallisen kappaleen, josta puuttui noin 30 sivua tekstiä. Pitää ne nyt sitten joskus lukea uudestaan toisesta kappaleesta.

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

⭐⭐⭐ Kirjalla on hämmentävä nimi, ja tähän ryhtyessäni ajattelin, että tässä keskityttäisiin kertomaan zapatisteista. No, oikeasti zapatistit ovat vain yksi toistuvasti sivuttava aihe kahden henkilön keskustelussa. Kirja siis on ”anarkistin” ja ”kommunistin” vuoropuhelua erilaisista vallankumouksellisista teemoista ja pikakelaus etenkin amerikkalaisesta (sekä yhdysvaltalaisesta että väliamerikkalaisesta) vasemmistoradikalismista. Sikäli siis hyvin valistava, joskin sellaisenaan vähän irrallinen rykäys, ellei ole sattunut seuraamaan viimeisen parinkymmenen vuoden vasemmistolaista keskustelua kovin tarkasti (en voi väittää olleeni kovin tarkka seuraaja itse).

Erityisenä sitaattina haluan nostaa esiin kirjan lopetuksen: ”Minun hartain toivomukseni uudelle liikkeelle on, että yksilöt pystyisivät aina vain paremmin sovittamaan erimielisyytensä, löytämään yhteistä maaperää ja ennalta toteuttamaan toisenlaista maailmaa siinä, miten he ovat toistensa kanssa. Tämä prosessi on olennainen osa väkivallattomuutta. Tärkeintä on tahto ja etsiminen.”

Koska kirja on aihepiiriltään niin moneen suuntaan haarova, lukiessa syntyi ajatuksiakin jos jonkinlaisista aiheista. Identiteettipolitiikasta tuli ajateltua seuraavasti. Tarkemmin sanottuna siitä, miksi identiteettipolitiikka on nykyään keskiössä etenkin angloamerikkalaisessa ja sitä apinoivissa kulttuureissa.

Monissa radikaaleissa ruohonjuuritason liikkeissä (joita tässäkin kirjassa esitellään useita) on ollut käytössä sellainen edustusmalli, että valitaan alueellisia edustajia, esim. kyläyhteisöstä. Eikä käytäntö rajoitu edes radikaaleihin liikkeisiin. Esimerkiksi yhdysvalloissa ja britanniassa koko vaalijärjestelmä toimii näin. Se on tietenkin yksinkertaista organisoida myös alkeellisissa oloissa, siksi se ehkä onkin suht spontaani toimintamalli. Ja se on myös enemmistön helppo hyväksyä, koska enemmistö saa edustajansa läpi.

Mutta vähemmistöjä se syrjii kovasti. ja koska se on sidottu paikallisuuteen, vähemmistöt eivät voi edes yhdistää voimiaan laajemmalta alueelta, vaan jokaisen kylän vähemmistö on vähemmistössä yksin. Nykyviestintä on kuitenkin luonteeltaan täysin erilaista kuin entisinä aikoina. Nykyään vähemmistöt voivat yhdistää voimansa vaikka maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se auta, jos kaikki edustus- ja päätösrakenteet, puoluejärjestöjä myöten, rakentuvat edelleen paikallisen kyläyhteisön mallin ympärille.

Siksi identiteettiryhmät ovat nettiaikakaudella niin äänekkäitä. Niiltä puuttuvat muodolliset keinot saada omia paikallisedustajia läpi, ja siksi omia ajatuksia pitää ahkerasti lobata niin, että myös enemmistöläiset kannattaisivat niitä, sillä vain enemmistöläiset pääsevät muodolliseen valtaan. Eli jos nyt vaikka vasemmisto haluaisi ratkaista ”liialliseksi ryöstäytyneen” identiteettipolitikoinnin, niin ensiksi pitäisi ratkaista tämä edustaja-asia, muuttaa päätöksentekorakenteet sellaisiksi, että alueellisesti pienillä vähemmistöillä olisi mahdollisuus olla mukana muodollisessa päätöksenteossa.

Elikkäs lue kirja, jos haluat saada polttoainetta ajatustoiminnalle.

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

C. J. Sansomin historialliset Matthew Shardlake -dekkarit ovat yksi toisensa jälkeen viihdyttäneet minua ihan kiitettävästi. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1500-luvulle kuningas Henrik VIII:n myrskyisälle hallituskaudelle, ja keskiössä ovat uskonnollis-poliittiset kiistat katolisen kirkon ja reformistien välillä. Päähenkilö Matthew Shardlake on oikeusneuvos, jolle kerran toisensa jälkeen osuu kohdalle tapauksia, joita ei ratkota pelkästään kirjoituspöydän ääressä. Sangen usein rikosten lonkerot kurottelevat hovin suunnasta.

Ilkka Rekiaron hienosti suomentama sarja on kokonaisuudessaan kelpoa historiallista dekkaria, jonka kokonaissivumäärässä riittää toviksi kahlattavaa. Seuraavassa erillinen arvio sarjan kustakin osasta.

1. Luostarin varjot

⭐⭐⭐⭐ Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.

2. Musta tuli

⭐⭐⭐ Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan.

3. Itsevaltias

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.

4. Ilmestys

⭐⭐⭐⭐ Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.

Tässä osassa on myös sarjan lempilauseeni, josta kiitos suomentajalle: ”Huoneesta kuuluva Piersin ääni oli hiljainen mutta veitsenterävä.”

5. Amuletti

⭐⭐⭐⭐ Tätä historiallisten dekkarien sarjaa on ollut ilo lukea. Ajankohta on valittu taiten, yksityiskohtia on runsaasti (vaikka eihän maallikko niiden todenperäisyydestä voi tietää, mutta se on sivuseikka, ajankuvan tuntu on vahva) ja verkkainen kielenkäyttö sopii hyvin tarinaan. Niinpä edes sarjan viides osa ei tuota pettymystä. Sansom on jälleen kerran punonut juonivyyhden, jonka lonkeroissa riittää hyvinkin setvittävää yli 700 sivun verran ilman pitkäveteisyyden tuntua, ja hänen draamantajunsa on erinomainen.

Kielenkäytöstä vielä, että Ilkka Rekiaron suomennos toimii oikein hyvin. Nykypäivänä valitettavan harvoin pääsee lukemaan käännöskirjoja, joista lähtökieli ei paistaisi joka mutkassa läpi, mutta Matthew Shardlake -kirjoissa suomennos on todella luonteva. (Okei, yksi toistuva syntaktinen valinta minua häiritsee, mutta se menee ehkä ammattitaudin piikkiin.)

6. Kerettiläinen

⭐⭐⭐ Matthew Shardlake -sarjan kuudes ja — loppuratkaisusta päätellen — mahdollisesti viimeinen osa pääsi lukuvuoroon toisena perkeistäpalautumiskirjana, ja siihen se sopi oikein mainiosti. Seitsemän ja puoli sataa sivua kiireetöntä seikkailua hovijuonittelujen pelinappulana, hengenlähtö monta kertaa lähellä, ja kaikki tämä ylimysten uskonkiistojen takia. Sarjan aiempien osien terävyyteen ei kerronnassa ihan ylletä, ja muutenkin maneerit alkavat jo maistua vähän pahviselta. Mutta tämäkään kirja ei petä, jos kohta ei järisyttävän suurta vaikutustakaan tee.

Historiallista tarkkuutta en osaa arvioida, mutta Shardlake-sarjan henkilöt ja maailma ovat aina tuntuneet hyvin eläviltä. Kiistat ovat ikiaikaisia, kaikki valtaapitävät juonittelevat samaan tapaan ja radikaalien hihna lipsuu kaikkialla samalla tavalla — tai niin ainakin Sansom meille haluaa kertoa. Sarjan ehdoton ansio on se, että uskonpuhdistuksen ajan tapahtumat, jotka muuten ovat yleensä vain muutama lause koulukirjoissa, konkretisoituvat lukijalle.

Hollanti, tuo mainio maa

Hollanti, tuo mainio maa

Toukokuun loppuamme sulostutti viiden päivän matka Hollantiin. Amsterdamissa kävimme, totta kai, mutta yhden lomapäivistä vietimme Nijmegenissä ja kolme Utrechtissa, jonka ehkä näin voisi sanoa olleen pääkohteemme. Päivät kuluivat siis kävelemällä ympäriinsä, junailemalla maan halki ja pistäytymällä mielenkiintoisissa kohteissa. Kerron näistä mielenkiintoisuuksista jäljempänä.

Matkan ajankohta kuitenkin täsmäytyi Aldous Hardingin keikan mukaan. Tätä uusiseelantilaista goottifolkmuusikkoa olen jo jonkin aikaa halunnut käydä kuuntelemassa livenä. Viime vuonna olin näin lähellä onnistua, kun hän oli tulossa Turkuun joillekin festareille, mutta koska festareilla ei ollut yhtään muuta kiinnostavaa artistia eikä kukaan halunnut lähteä mukaan, niin jätin sen silloin väliin. Nyt helpommaksi osoittautuikin lentää keikalle Amsterdamiin asti.

Aldous Harding Schellingwoudekerkissä.

Keikka pidettiin Amsterdamin koilliskulmassa aivan kaupungin laidalla omakotitalojen ja laidunten keskellä nököttävässä pienessä Schellingwoudekerk-kirkossa. Kirkkoakustiikka sopii hyvin Aldous Hardingin kaltaiselle pääosin akustisella kitaralla ja pianolla säestävälle artistille, jonka esiintymisessä monipuolinen äänenkäyttö on keskeistä. Omintakeiseen tyyliinsä esiintyvä Aldous Harding esitti tällä kertaa yksinomaan uuden levynsä kappaleita eikä yhtään aiempaa tuotantoa. Tämä on tietenkin aina vähän harmillista, kun minulle kuuntelijana on siinä vaiheessa, kun viimein keikalle pääsen, usein syntynyt voimakkain tunneside nimenomaan jonkun artistin aiempaan tuotantoon. Mutta uudetkin kappaleet ovat upeaa kuunneltavaa.

Muutakin kuin kanavia ja tasamaata

Haikaranpesä savupiipun päällä jossain päin Amsterdamia.

Mutta niin tosiaan, emme olleet koko lomaa Amsterdamissa. Siellähän suurin osa Hollantiin suuntaavista turisteista aikansa viettää, ja etenkin näin kesän kynnyksellä meno Amsterdamin keskustassa on villiä melkein mihin aikaan vain. Se on tietenkin omalla tavallaan harmi, koska meidän kaltaisiamme matkailijoita örvellys ei kiehdo pätkääkään, ja osa ympäristön kauneudesta ja viehättävyydestä hukkuu siihen, kun väistelee joka suuntaan törmäileviä pilvipäitä. Siispä tällä kertaa vietimme suurimman osan ajasta jossain muualla.

Ihan perus Nijmegen.

Nijmegen saattaa kuulostaa melko satunnaiselta käyntikohteelta, mutta sinne meitä vetivät Museumwinkel ja Velorama (näistä lisää jäljempänä). Kaupungissa on noin 170 000 asukasta ja kaupunkiseudulla noin satatuhatta lisää, eli Turun kokoisesta paikasta on kyse. Saksan rajan kupeessa sijaitseva Nijmegen on Alankomaiden vanhin kaupunki. Rannikkoseudusta poiketen Nijmegenin ympäristöstä löytyy yllättävän paljon korkeuseroja, ja junamatkastakin suuri osa kului metsän keskellä. Äkkiseltään hyvin epäalankomaista, mutta itse kaupunki kapeine kujineen ja ihanine piparkakkutaloineen on kuitenkin juuri niin ihastuttava kuin Hollannin kohdalla sopii odottaakin. Ja Amsterdamin jälkeen Nijmegenin uneliaan hidas maakuntatunnelma ja ystävällinen palvelukulttuuri oli suorastaan virkistävää.

Utrechtin jättiläismäinen rautatieasema.

Nijmegenin helteestä jatkoimme Utrechtiin, Hollannin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, jossa on selvästi enemmän Amsterdamista tuttua vilskettä kuin Nijmegenissä mutta huomattavasti vähemmän reppureissaajia. Väenpaljoudesta huolimatta Utrechtin keskustassa on kylämäistä tunnelmaa, ja kauniita piparkakkutalojen reunustamia katuja ja kanavia riittää kilometrikaupalla. Utrecht on Hollannin rautatieliikenteen keskus, josta pääsee ihan kaikkialle ja vielä hämmentävän usein. Uusi rautatieasema valmistui viime vuonna, ja asema on lyhyesti sanottuna valtava. Kokonsa puolesta sitä voisi verrata Helsinki-Vantaan lentoasemaan, ja avaran asemahallin tunnelmassakin on jotain hyvin lentoasemamaista. Vilkkaan junaliikenteen lisäksi Utrechtissa pyöräillään suunnilleen eniten Hollannissa, joten liikenteellisesti kaupunki on lähempänä ihanteellista kuin yksikään muu tuntemani paikka.

Huojuvia taloja ja valokuiluja

Huojuva hotellihuone ullakkokerroksessa.

Kolme kaupunkia tarkoittaa, että yövyimme kolmessa eri hotellissa. Amsterdamista olimme varanneet huoneen eläintarhan lähellä sijaitsevasta hotelli Park Plantagesta. Siitä oli helppo kulkea Aldous Hardingin keikkapaikalle, joten se ajoi asiansa ihan riittävän hyvin. Ensikokemus hotellissa oli hämmentävä. Huoneemme oli ullakkokerroksessa, ja siellä ylhäällä tunsi aivan selvästi, kuinka talo huojui. En tiedä, mikä huojunnan aiheutti — raitiovaunut, puulattioita notkuttava kävely vai tuuli — mutta hiukan levottomaksi se olon teki. No, talo ei kuitenkaan sortunut sinä aikana kun me siellä olimme, ja ensi kerralla varannemme eri hotellin. Yhtä kaikki päädyin hollanninopiskelijoiden discordissa väittelyyn siitä, voiko verbiä zwaaien ’huojua’ käyttää kuvaamaan talon huojumista. Hollantilaiset besserwisserit väittivät kivenkovaan, että ei voi, vaan pitää käyttää verbiä trillen ’täristä’. Ehkä sitten niin, mutta tärinästä ei totisesti ollut kyse.

Rauhallinen kattoterassi, mikä mainio paikka hellepäivän iltana.

Nijmegenissä yövyimme persoonallisessa hotelli Prikkelsissä. Paikka oli erittäin iloinen yllätys. Hotellissa on vain viisi huonetta, jotka on kuulemma kaikki sisustettu eri tyylillä (minä en tietenkään nähnyt kuin oman huoneemme). Meille oli annettu tilava farkkuteemainen huone, jossa oli erikseen makuuhuone ja olohuone ja lisäksi vielä suuri kattoterassi. Koska satuimme Nijmegeniin hellepäivänä, kattoterassi oli oikein mukava paikka istua illan vähitellen viiletessä. Hotellin alakerrassa on ravintola, josta saa pientä syötävää, jäätelöä, kahvia ja sen sellaista. Aamupalan sai tilata erikseen, ja koska hotelli on pieni, aamiaiset räätälöitiin toiveidemme mukaan. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja jos vain ikinä päädymme uudelleen Nijmegeniin, valitsemme tämän hotellin toisenkin kerran.

Utrechtissa hotellimme Sleep Well sijaitsi Wittevrouwenissa aivan keskikaupungin itäpuolella. Huone oli sangen tavanomainen keskihintainen ja keskitasoinen hotellihuone — niin tavanomainen, etten tullut siellä ottaneeksi edes yhtään kuvaa — mutta sen erikoisimpana piirteenä oli se, että ikkunaa ei ollut lainkaan. Sen sijaan huoneeseen tuli luonnonvaloa katossa olevasta valokuilusta, joka ei kuitenkaan ollut kattoikkuna. Ikkunan puute ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä nukkumista vartenhan huone pääsääntöisesti oli. Utrechtin kokoisessa kaupungissa on lyhyt matka kävellä kaikkiin turistille oleellisiin paikkoihin, ja siihen tarkoitukseen tämä hotelli passaa ihan hyvin.

Mielenkiintoisen mekaniikan museoita

Museokäynnit kuuluvat ehdottomasti kaupunkilomailuun, ja Hollannissa mielenkiintoisia museoita riittää. Nijmegenissä vierailimme polkupyörämuseo Veloramassa ja Utrechtissa kellopelimuseo Speelklkokissa ja Hollannin rautatiemuseossa.

Polkupyörämuseo Velorama

Käsipumppu ja polkimet saman menopelin käyttövoimana.

Nijmegenissa sijaitseva Hollannin polkupyörämuseo Velorama on mitä mainioin käyntikohde polkupyöräintoilijalle ja velopunk-kirjailijalle. Museon kokoelmat painottuvat polkupyöräilyn alkuaikoihin eli ennen kaikkea 1800-luvulle, ja nykyaikaisia polkupyöriä on nähtävillä vain jokunen.

Keskellä jääpyörä — huomaa piikkirengas ja takajalakset — ja seinällä satulaton yksipyöräinen.

Mutta niitä vanhempia vemputtimia on ties miten monta, ehkä toistasataa, ja ties minkä näköisiä ja kokoisia. En ollut osannut edes ajatella, mitä kaikkia lihasvoimalla kulkevia ajoneuvoja maailmassa on rakenneltu, ennen kuin on päädytty nykyisin yleisimpään polkupyörän perusmuotoon. Ensimmäiset mallit ovat toimineet lähinnä niin, että on juostu kaksipyöräinen ja polkimeton runko takapuolen alla. Sitten on keksitty, että pyörän akselia voisi pyörittää jollain tavalla.

Kaksipyöräinen, jonka pyörät ovat sivuilla ja jota ohjataan jarruttamalla kääntösuunnan puoleista pyörää käsikahvasta. Edessä naisten malli, jonka ketjusuojat estävät hametta sotkeutumasta ketjuihin, ja takana miesten malli.

Eikä vain polkemalla jaloilla. On rakennettu kaikenlaisia käsillä ja jaloilla pumpattavia vempeleitä, yhden, kahden tai kolmen polkijan vempeleitä, kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiä vempeleitä, iso- ja pienipyöräisiä vempeleitä, jousitettuja ja jousittamattomia vempeleitä, ohjaustangosta, kahvoista tai ratista ohjattavia vempeleitä ja ties mitä kaikkea muuta.

Kolmen hengen nelipyörä. Kaikki polkevat, mutta vain keskimmäinen ajaja voi ohjata.

Pieni kuvakollaasini ei tee minkäänlaista oikeutta kokoelman laajuudelle ja monipuolisuudelle, joten jos vain suinkin liikut Nijmegenin suunnalla, poikkea museoon katsomaan, mitä kaikkea hullut keksijät ovat pajoissaan saaneet päähänsä väkertää.

Rinnakkaistandem.

Kellopelimuseo Speelklok

Reikäkortilla toimiva piano- ja viulukone.

Utrechtissa sijaitsevan Speelklokin kutsuminen kellopelimuseoksi on ehkä vähän suppea määritelmä, sillä museossa esitellään kaikenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita. Yhteistä museon laitteille on se, että niissä on mekaaninen rataskoneisto, mutta laitteiden käyttötarkoitukset ja ääntä tuottavat koneistot ovat hyvin monenlaisia. Suurimmat koneistot soittavat kellotorneissa erilaisia kellosävelmiä, pienimmät ovat taskussa kuljetettavia soittorasioita, ja välissä on eri kokoisia laitteita kaappikelloista (jotka kertovat mm. vuodenkierrosta, planeettojen asennoista ja muusta sellaisesta) markkinaurkuihin (jotka soittavat reikäkorteille painettuja kappaleita). Kellojen ja urkupillien lisäksi koneet soittavat pianoja, viuluja, rumpuja, torvia ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia soittimia. Vanhaan kirkkoon rakennetun näyttelyn ihmeellisyyksiä katsellessa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Erilaisia kellopelejä.

Hmmm…

Valtavia tanssisaliurkuja, kappale valitaan reikäkortilta. Ihmiset kuvan vasemmassa laidassa antavat mittakaavaa.

Hollannin rautatiemuseo

Tässä kakkosluokan vaunussa on tyyliä.

Niin ikään Utrechtissa toimivassa Hollannin rautatiemuseossa pääsee tutustumaan maan rautatiehistoriaan. Esillä on sekä vanhaa kalustoa että erilaisia teemanäyttelyjä, esityksiä ja kiertoajeluja. Kokoelman painopiste on matkustajaliikenteessä, ja vanhaa veturikalustoa on yllättävänkin vähän nähtävillä (Hyvinkäällä toimivassa Suomen rautatiemuseossa on esimerkiksi paljon enemmän höyryvetureita näytillä). Sen sijaan vanhoja matkustajavaunuja on runsaasti esillä. Museon teemakohteet ovat enemmän lapsille kuin junaharrastajille suunnattuja, mutta siitä huolimatta museossa saa vaivatta kulumaan jokusen tunnin. Myös vanha kaunis asemarakennus, jonka yhteyteen museo on rakennettu, on itsessään näkemisen arvoinen.

Joka asemalla pitää tietenkin olla erillinen kuninkaallinen odotussali.

Kummajaisia kaupan

Sarvijänis eli jackalope.

Niin, olin matkalla siis Elmiksen kanssa, ja hänhän tunnetusti himoitsee kaikkea kummallista kokoelmiinsa. Siispä matkakohteissa kurkistamme aina mahdollisuuksien mukaan kummallisuuksia myyviin kauppoihin. Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat Nijmegenissä toimivaan Museumwinkeliin, ja kyseinen kauppa totta vie lunasti odotukset. Jos tykkää luurangoista, täytetyistä eläimistä ja kaikesta siirtomaahenkisestä kuriositeetista, kannattaa vierailla Museumwinkelissä. Minähän olin mukana lähinnä katsomassa, kuinka Elmis tyhjensi lompakkonsa, ja otin siinä odotellessa jokusen valokuvan.

Räpylijalka on tyrmistynyt.

Kissa ja rotta vanhoilla päivillään.

Minä siellä antiikkikaupan peilissä.

Utrechtista olimme etukäteen kuulleet vihjeitä siitä, että kummajaiskauppoja saattaa olla, mutta kauppojen nimet ja osoitteet olivat meille arvoitus. Niinpä tehtävänämme oli aluksi löytää niitä. Oudegrachtin varrella toimii jokunenkin antiikkikauppa, joiden valikoimista löytyy kaikkea kummallista. Museumwinkelin kaltaista eläimiin ja luurankoihin erikoistunutta kauppaa emme löytäneet, mutta Elmis onnistui näistä antiikkikaupoista keräämään itselleen melkoisen läjän vanhoja valokuvia. Mainittakoon muuten, että kuvassakin esiintyvässä kanavanvarren kellariholvissa, antiikkikaupan kellarissa siis, on aika sankka ilma. Jos home aiheuttaa pahoja hengitysoireita, ei ehkä kannata pistäytyä, ja tavaroiden ostamistakin kannattaa harkita tältä kannalta.

Eräs homeinen antiikkikaupan kellari Utrechtin Oudegrachtilla.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Luettavaa taas toviksi. Suklaat on hankittu Lindtin myymälästä Utrechtista.

Eikä hyvä lomamatka tietenkään ole mitään, ellei paluukyydissä matkatavaroiden painorajoitus ylity kirjojen takia. Kun käy kolmessa kaupungissa, pääsee tietenkin raidaamaan kolmen kaupungin kirjakaupat. Tällä kertaa Amsterdamin englanninkieliset kirjakaupat jättivät vähän tyhjän olon, ennen kaikkea siksi, että niin suuri osa kauppojen hyllyissä olevista kirjoista on pehmeäkantisia, mutta me olemme enemmän kovakantisten kirjojen ostajia. Kumma kyllä kovakantisia kappaleita melkein mistä tahansa kirjasta löytyy, jos tilaa netistä, mutta kaupassa sellaisia ei pääse hipelöimään.

Mutta Hollannista kannattaa tietenkin ensisijaisesti ostaa hollantilaisia kirjoja. Tällä kertaa suurimman satsin ostin Amsterdamin Scheltemasta. Myös Athenaeumista ja Utrechtin Broesesta löysin luettavaa. Jos pitää pienistä kirjakaupoista ja on kiinnostunut niin sanotusta sateenkaarikirjallisuudesta, kannattaa vierailla esimerkiksi Utrechtin Savannah Bayssa tai Nijmegenin De Feeksissä.

Ehkä näillä luettavilla pärjään taas jonkun aikaa. Ja sitten kun kirjat loppuvat, onkin taas hyvä syy käydä uudestaan Hollannissa. Ilokseenhan siellä käy, tuossa mainiossa maassa.

PS. Kaikissa kuvissa näkyvät mekkoni ovat Indiskasta. Sandaalit ovat El Naturalistat, hattu Hämeenlinnan Green Whalesta ja käsilaukku on Irregular Choicen.

Ei kaikki pinnat kireällä

Ei kaikki pinnat kireällä

nanowrimo_2016_webbadge_winnerSain eilen valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen ykkösversion. Se on jo toinen tänä vuonna kirjoittamani romaani. Yli kahden vuoden totaalisen kirjoittamattomuuden ja luovan lamaannuksen jälkeen tämä vaikuttaa melkoiselta puserrukselta, mutta eipä tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta. Myös vuonna 2011 kirjoitin kaksi romaanikäsikirjoitusta, silloinkin pitkän lamaannuksen jälkeen. Näitä luovia puuskia tulee ja menee.

Nyt valmistunut romaanikässäri syntyi nanowrimon aikana. Jos joku ei ole vielä kuullut, mikä on nanowrimo, niin lyhyesti sanottuna kyseessä on haaste kirjoittaa vähintään 50 000 sanan romaani 30 päivässä, marraskuun aikana. Minä naputtelin 20 päivässä 55 000 sanaa, ja romaani tottelee työnimeä Ei kaikki pinnat kireällä.

Romaanin tyylilaji on velopunk — en tiedä, onko tällaista genreä vielä olemassa, mutta nyt ainakin on. Minä määrittelen velopunkin vaihtoehtotodellisuudeksi, jonka teknologiaa hallitsee lihasvoiman hyödyntäminen. Polkupyörät, polkuveneet, soutuveneet, poljettavat generaattorit ja muut ihmisen liikuttamat värkit ovat siis velopunkin maailmassa tärkeitä.

Toinen romaania kuvaava tyylilaji voisi olla poliittinen satiiri: Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen 1970-luvulle kuvitteelliseen trooppiseen valtioon, joka on aiemmin ollut siirtomaa ja joka itsenäistyi moottorit kieltävän vallankumouksen kautta. Korruptoitunut ja opportunistinen yksipuoluehallitus ei miellytä sen enempää puhdasoppisia vallankumouksellisia kuin moottoreita viidakon kätköissä rakentelevia kapinallisia. Öljyn löytyminen saa vielä Yhdysvallatkin kiinnostumaan maan ihmisoikeustilanteesta ja epädemokraattisuudesta. Kaikki alkaa vähäeleisesti murhatutkimuksesta, mutta pian vauhti kiihtyy ja tilanne räjähtää käsiin.

Nanowrimo on erinomainen tilaisuus tehdä kirjallisia kokeiluja. Vauhdikas seikkailutarina poikkeaa hyvin paljon aiemmin kirjoittamistani tarinoista, ja etenkään syyskuussa valmistuneen edellisen romaanikäsikirjoitukseni kanssa tällä ei ole oikein mitään yhteistä. Niinpä ajattelin, että vauhdin ja satiirin ylläpitämiseksi ja itseni haastamiseksi kokeilen dogmakirjoittamista: laadin itselleni sääntöjä, joita minun on kirjoittamisen aikana noudatettava. Päädyin seuraaviin neljään dogmaan (täsmennän vielä, että jo ennen dogmien laatimista olin jäsentänyt romaanini 25:een lukuun):

1. Joka luvussa on takaa-ajokohtaus.
2. Kirjoittamisen aikana on kuunneltava yakety saxia.
3. Jokainen vähintään kahdessa luvussa esiintyvä henkilö on nainen.
4. Jokaisessa luvussa on oma-aloitteisesti toimiva henkilö sellaisesta väestöryhmästä, johon kuuluvia henkilöitä ei aiemmin tarinassa ole esiintynyt oma-aloitteisena toimijana.

Ensimmäinen dogma liittyy suoraan tarinan tyylilajiin. Kun kirjoitetaan *punk-tarinaa, erilaiset vempeleet ja myös niiden käyttäminen ovat tärkeitä tarinaelementtejä. Jotta nämä elementit eivät jäisi pelkäksi pinnalliseksi koristeeksi, niiden on oltava jatkuvasti tapahtumissa mukana. Ja mikäs sen parempi tapa saada erilaisia lihasvoimalla kulkevia vempeleitä tapahtumiin mukaan kuin järjestää jatkuvasti takaa-ajoja. Tämä dogma myös varmistaa sen, että tarina ei junnaa paikallaan, vaan koko ajan tapahtuu jotain.

Toinen dogma on oikeastaan ensimmäisen dogman pari. Kirjoituksen aikana kuunneltava musiikki lyö helposti oman leimansa tekstiin, joten ei ole aivan sama, mitä musiikkia kuuntelee. Takaa-ajomusiikkien ykkönen on Benny Hill Showsta tuttu Yakety Sax. Siitä tulee ilman muuta koominen vaikutelma, mutta satiiriahan minä olin kirjoittamassakin. Kaiken kaikkiaan taisin kässärin kirjoittamisen aikana kuunnella vähän päälle 40 tuntia tätä yhtä ja samaa kappaletta.

Kolmas dogma vaikuttaa äkkiseltään siltä, että nyt on asetettu politiikka tarinan edelle. Myönnän, että valitsin tämän dogman, koska olen vuosikausia törmännyt aina uudelleen ja uudelleen samaan valitukseen siitä, että tarinoissa ei ole kunnollisia naishahmoja tai että naishahmot ovat mukana vain peilaamassa mieshahmoja. Päätin vastata valitukseen kirjoittamalla tarinan, jossa on vain kourallinen mieshahmoja ja hekin pelkästään mitättömissä sivuosissa — ja katsoa, mitä siitä tulee. Itse asiassa tämän dogman noudattaminen oli hyvin helppoa: minä vain kirjoitin sellaisia henkilöitä kuin tarina vaatii, ja monissa tapauksissa heidät tunnistaa naisiksi lähinnä siitä, että heidän mainitaan olevan naisia. Romaanini maailmassa naisjohtoisuus on kuitenkin maailman itsensä kautta hyvin perusteltavissa. Kun koko yhteiskunta (ennen kaikkea siis tehtaat ja liikenne) pyörii lihasvoimalla, voimakkaampien ihmisten eli miesten tehtävänä on polkea energiaa, ja kaikki ajattelua ja johtamista vaativat tehtävät on annettu fyysisesti heikommille naisille. Tämä on vain resurssien tehokasta käyttöä, eikä sukupuolikysymys varsinaisesti nouse romaanin teemaksi.

Neljäs dogma kuulostaa vieläkin poliittisemmalta (mut hei, tää on poliittista satiiria, mitä muuta voisi odottaa?). Jo useamman kuukauden ajan on keskusteltu kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa minkäkinlaisia henkilöitä. Hyväksi havaittu linja on, että tärkeintä on kirjoittaa hyviä henkilöitä, ja toissijaista on, millaisia vähemmistöllisiä ominaisuuksia näillä henkilöillä on. Toisaalta erilaisuuden kattava edustuskin on tavoiteltava hyve, mutta itsetarkoitusta siitä ei pidä tehdä. Nytkö minä olen sitten tehnyt siitä itsetarkoituksen? Tavallaan, sillä tämän dogman noudattaminen oli kaikkein vaikeinta. Tarinassa on sentään 25 lukua, ja arvelen päässeeni noin 20:een erilaiseen väestöryhmään (etnisesti erilaisia, vammaisia, sukupuolivähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä jne.), mutta kieltämättä jotkin näistä väestöryhmäleimoista ovat hyvin päälleliimattuja — siis sellaisia, että ne eivät palvele tarinassa mitään tarinallista tarkoitusta — ja saattavat joutaa editointivaiheessa pois. Yhtä kaikki, tarinan maailma on sellainen, että se on tälle dogmalle hyvin suopea, ja olisi itse asiassa huutava vääryys, jos väestön kirjavuus ei tulisi tarinassa esille. Vaikka romaanissa esiintyvä Bataranam on kuvitteellinen valtio, sen jonkinlaisena esikuvana on toiminut Surinam, entinen Hollannin siirtomaa, jonne on vuosisatojen ajan rahdattu ihmisiä joko orjina tai työläisinä ihan kaikista maailmankolkista ja jota pidetään yhtenä maailman etnisesti kirjavimmista maista. Bataranamissa valkoiset ovat harvinainen vähemmistö, joka ei pääse yhtään sen helpommalla kuin muutkaan.

Ja kannattaa myös muistaa, ettei Bataranamissa koskaan ole kaikki pinnat kireällä.

Nanowrimo-tarinoille on tyypillistä se, että ne voivat olla ihan mitä tahansa tuuban ja timantin väliltä. Olen itse tässä vaiheessa huono arvioimaan, kumpaa asteikon päätä lähempänä oma romaanini on, ja odotan jännityksellä esilukijani ensikommentteja. Jos tarinaa ei nyt suoranaisesti tyrmätä, alan etsiä sille kustantajaa. (Jos olet kustantaja ja kiinnostuit tarinasta, niin pyydä toki luettavaksesi.) Sillä olisihan se mukavaa, jos tällainen puuskavuosi johtaisi jossain vaiheessa ihan romaanin julkaisemiseenkin.

Eikä raukalla ole edes työnimeä

Eikä raukalla ole edes työnimeä
Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Sulautumassa osaksi Linnanmäkeä.

Nyt tämän kehtaa ehkä sanoa jo julkisemminkin. Romaanikäsikirjoitus saapui nimittäin eilen ensimmäiselle välipysäkille: ensimmäinen raakaversio valmistui 34 410 sanan (eli luddiittien kielellä 120 liuskan) mittaisena. Ja voi luoja mitä sillisalaattia se tässä vaiheessa onkaan — en tohdi itse edes lukea sitä läpi. No, keräilen rohkeutta jonkin aikaa ja lepuutan mieltäni.

Melko lailla yllättäen itsellenikin tämä kässäri eteni tähän pisteeseen näin nopeasti. Projektikansio on näköjään luotu kesäkuun 12. päivä eli alle kolme kuukautta sitten. Idea romaaniin syntyi suorastaan yhdeltä istumalta. Olin lukemassa erästä kirjaa, ja siinä sitten heräsi ajatus, että voisinhan minäkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Enkä suinkaan ihan mitä tahansa, vaan tietenkin sitä, mihin kutsumus on voimakkain: 1990-luvun Porvooseen sijoittuvaa maagista realismia. Seuraavaan aamuun mennessä synopsis oli valmis ja saatoin kirjoittaa ensimmäiset tuhatsanaiset. Alku ja loppu tulivat helposti, mutta keskikohtaa piti työstää aivan viime päiviin asti. Ja eiköhän sitä joudu rukkaamaan vielä aika paljonkin. Mutta enpä spoilaile tarinaa tämän enempää vielä tässä vaiheessa.

Minulle kirjoittajana tarinoiden tapahtumapaikat ovat aina kaikista tärkeimpiä. Senpä vuoksi lähdin alkuviikosta Porvooseen ihan omalle yksityiselle kirjoitusretriitilleni. Ja jumalat totisesti olivat minulle myötämielisiä! Airbnb:n kautta löysin majapaikakseni edesmenneen kirjailija Jussi Kylätaskun työhuoneen Jokikadun alkupäästä. Kaunista jokirantaa ja kansallismaisemaa katsellen naputtelin viimeiset kymmenentuhatta sanaa neljän päivän aikana. Ja milloin en kirjoittanut, kävelin minulle tärkeissä paikoissa ja annoin Porvoon loputtoman kerroksellisen historian ja magian täyttää mieleni. Sää oli suotuisa ja kaikki jälleen kerran niin kaunista, että ihan kipeää tekee. Ah, kun seuraavan kerran taas tarvitsen oikeanlaisen miljöön kirjoittamiselle, varaan ilman muuta tämän tunnelmallisen ja historiallisen majapaikan uudelleen. Ja toki — myös Jussinhuoneen emäntä Liisa Voima on mitä mainiointa seuraa silloin, kun todella haluaa uppoutua kulttuurikeskusteluun.

Nyt olen totta vie väsynyt, ja mieli on haikea, kun Porvoo on taas kerran jäänyt taakse. Mutta muistoissani se säilyy aina, ja toivon pystyväni herättämään nämä muistot tarinoideni kautta eloon. Prosessin etenemistä odotellessa tunnelmoitakoon vähän kuvilla ja musiikilla. Täältä romaanini alkaa:2016-09-08-16-13-24

Ja tänne se päättyy:2016-09-06-12-48-10

Usein tarinoilla on oma soundtrack. Minun tarinaani kuuluvat ainakin Nypyköiden Hirmumyrskyn aikaan ja Cranberriesin No need to argue -albumi kokonaisuudessaan.

Kävin Fiskarsin antiikkipäivillä ja kuvasin vain itseäni

Kävin Fiskarsin antiikkipäivillä ja kuvasin vain itseäni

2016-07-09 13.31.32Kesän hassujen kotimaanmatkojen sarja jatkuu. Tällä kertaa kohteena oli — kotiamanuenssin ehdotuksesta —Fiskarin ruukkialue ja siellä järjestettävät Fiskarsin antiikkipäivät. Kotiamanuenssini keskittyi hoitamaan antiikkihankinnat, ja minun tehtävänäni oli lähinnä näyttää kauniilta. Luonteva työnjako meille siis!

Fiskarin ruukkialue on erittäin kaunis ja mielenkiintoinen kohde, mutta täytyypä sanoa, että tällaisena päivänä se on kaikkea muuta kuin edukseen. Joka paikassa tungeksii kiireettömästi eteneviä (tai etenemättömiä) ihmisiä, ja kaikkialla pörrää epätoivoisesti pysäköintipaikkaa etsiviä autoja. Aitouden etsimisen nimissä harjoitetun turismin mielettömyys ja kykenemättömyys milloinkaan saavuttaa aitoutta iskee kasvoille aivan erityisesti silloin, kun historiallisessa paikassa ei käy yksin, vaan yhtenä sadoista tai tuhansista. Kovin helposti alkaa matkailija kyynistyä tiedostaessaan, kuinka matkailuelinkeino tällaisessa paikassa riippuu juuri niistä ihmislaumoista, jotka läsnäolollaan karkottavat sen hengen, jota he nimenomaan ovat tulleet aistimaan, ja matkailija itse on yksi osa tätä elinkeinon ja ongelman dualistista ilmentymää.

2016-07-09 15.15.13No, hankin synninpäästön jättämällä rahaa paikallistalouteen. Toisin sanoen ostin ihanan riipuksen, jonka puin heti autoon päästyäni kaulaan. Riipuksen on valmistanut Helmipuoti Helmiäinen — ei Fiskarista, vaan muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta Teijosta. Tämä metallisia perhosia, oksia ja kukkia lasihelmiin yhdistävä koru on hieno sekoitus steampunkin metallista terävyyttä ja luontoaiheiden keijumaista viehkeyttä. Juuri minunlaiseni kokonaisuus.

Kotimatkalla Tikkurilan asemalla otetussa kuvassa näkyykin paremmin päivän muu asukokonaisuus. Bed of Rosesin kengät ja kirppikseltä löytynyt jonkun itse tekemä hame on jo esitelty aiemmin, mutta H&M:n kirppispaita on uusi tuttavuus. Ennen matkalle lähtöä huokailinkin sitä, kuinka koruvalikoimassani ei ollut mitään tällaiseen kaula-aukkoon sopivaa riipusta. Nyt on!

Jännä juttu muuten sekin, että nykyään junamatkoilla tulee melkeinpä useimmiten käytyä juuri Tikkurilan asemalla. Asema itsessään on kohentunut huomattavasti, minkä lisäksi VR:n aikataulu- ja reittirakenne on muuttunut sellaiseksi, että lähes kaikki tiet vievät Tikkurilaan. Jännä sikäli, että Tikkurilassa itsessään ei tule käytyä, vaan asema on tärkeä nimenomaan junien ja muiden kulkuvälineiden vaihtopaikkana.

Fossiilit museoon

Fossiilit museoon

Tämän tästä energiapolitiikka käy kuumana kuin espanjalainen aurinkopaneeli. Uusiutuvan energian käyttö lisääntyy kaiken aikaa, mutta samalla toistuvasti esitetään väitteitä, että esimerkiksi tuulivoiman lisääminen ei todellisuudessa vähentäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Usein toistuva argumentti tässä on se, että vaihtelevana tuotantomuotona tuulivoima tarvitsee rinnalleen säätöenergiaa, joka usein on nimenomaan fossiilisten polttoaineiden tupruttelua. Vaihtoehdoksi tuulivoiman ja muun uusiutuvan energian lisäämiselle fossiilisten polttoaineiden korvaajana esitetään ydinvoimaa.

Tällaisen keskustelun ongelmana on usein se, että kummankin puolen kannattajien joukosta esitetään kovaäänisiä ideologisia mielipiteitä, joita ei perustella faktoilla tai joiden perusteeksi esitetään valikoituja faktoja. Lisäongelma on se, että energiapoliittiset ratkaisut ovat nimenomaan poliittisia ratkaisuja, joita ei reaalimaailmassa voida tehdä puhtaasti teknisin tai rationaalisin perustein. Mutta yritetään nyt tarkastella faktoja takertumatta ideologioihin tai politiikkaan — tutkitaan tilastoja.

Read the rest of this entry

Retro Airlines

Retro Airlines

2016-03-31 14.50.59Joukkoliikenne on kiehtonut minua lapsesta saakka. Nykyään täpinöin ennen kaikkea junista ja muusta raideliikenteestä, mutta 1990-luvun alussa lentokoneet olivat ykkösiä. Tuolloin asuimme lentoreitin alapuolella, ja sangen usein tähyilin taivaalle, yritin tunnistaa yli lentäviä konetyyppejä ja lentoyhtiöitä (silloin vielä paljain silmin) ja huokailin miettiessäni, mihin kaikkiin hienoihin paikkoihin koneet saattoivat olla matkalla.

Lentokoneinnostukseni ilmeni myös pienoismallien rakenteluna. En ole koskaan ollut kärsivällinen saati kätevä käsistäni, mutta ei se ole estänyt askartelemasta. Lopputulos onkin usein kauniisti sanottuna hellyttävää. Nämä vuosina 1990–92 rakentamani liikelentokoneiden pienoismallit ovat kulkeneet pahvilaatikkoon pakattuna jo monessa muutossa. (Nimenomaan liikelentokoneiden. En ole koskaan ollut kiinnostunut sotakoneista — eihän niillä voi edes tehdä mitään järkevää, kuten esimerkiksi kuljettaa matkustajia!) Ahkera muuttaminen näkyy: suurin osa koneista on vaurioitunut jollain tavalla, moottoreita ja laskutelineitä on irronnut. Eikä muovikaan ole kestänyt aikaa, vaan on kellastunut ja hapertunut.

Nyt nämä koneet ovat kuitenkin tulleet tiensä päähän. Tyhjennämme kellarikomeroa kaikesta tarpeettomasta tavarasta, ja let’s face it, nämä ovat tarpeettomia. Kuvasin kuitenkin kaikki koneet vielä viimeisen kerran. Ja hei, jos joku haluaa nämä parikymmentä pientä lentokonetta ihan mihin käyttötarkoitukseen tahansa (saa minun puolestani vaikka polttaa, jos siltä tuntuu), niin lahjoitan mielelläni. Säästän koneita huhtikuun loppuun, sitten heitän ne roskiin.

Mutta tässä vielä koko laivasto valmistajan mukaan järjestettynä.

Airbus

A300, Toa Domestic Airlines (Japani), JA84642016-03-31 14.53.05
A320, Air France (Ranska), F-GFKB2016-03-31 14.55.09
A320, Lufthansa (Saksa), D-AIPA2016-03-31 14.55.26

Boeing

B707, Lufthansa (Saksa), D-ABOB2016-03-31 14.56.08
B727, Iberia (Espanja), EC-DCC2016-03-31 14.52.13
B727, Pan Am (Yhdysvallat), N364PA2016-03-31 14.52.01
B737, British Airways (Iso-Britannia), G-BKYF2016-03-31 14.51.41
B747, Singapore Airlines (Singapore), 9V-SQS2016-03-31 14.56.24
B747, Japan Air Lines (Japani), JA81662016-03-31 14.53.20
B767, Delta (Yhdysvallat), N102DA2016-03-31 14.53.37

McDonnell-Douglas/Douglas

DC-3, Finnair (Suomi), OH-LCE2016-03-31 14.56.59
DC-9, Finnair (Suomi), OH-LYA2016-03-31 14.52.26
DC-10, KLM (Hollanti), PH-DTE2016-03-31 14.52.47

Muut

ATR-42, Finnair (Suomi), OH-LKA2016-03-31 14.54.13
Concorde, British Airways (Iso-Britannia), G-BOAG2016-03-31 14.55.49
Dornier 228, tutkimuskone (Saksa), D-IAWI2016-03-31 14.54.35
Junkers JU-52, Kaleva (Suomi), OH-ALK2016-03-31 14.53.56
Learjet 25, yksityiskone (Iso-Britannia), G-AYBH2016-03-31 14.56.37

Lisäksi kokoelmassani on Lockheed L-1011-100, mutta se on näistä tunnepitoisin eikä siis kuulu tähän poistokuormaan.

Siniset hetket Pieksämäellä ovat historiaa

Siniset hetket Pieksämäellä ovat historiaa

2016-03-13 17.59.17Yksi aikakausi on päättymässä. Pääsiäisenä VR:n aikataulut vaihtuvat, ja siinä yhteydessä Joensuun ja  Pieksämäen välistä junaliikennettä karsitaan hyvin rankasti. Jäljelle jää vain yksi varhaisaamun ja myöhäisillan vuoropari. Karsinta vaikuttaa minun elämääni sekä käytännössä että tunnetasolla. Käytännössä, koska minun on aina silloin tällöin käytävä Joensuussa, ja kätevintähän sinne on ajaa junalla Pieksämäen kautta. Tunnetasolla, koska Pieksämäen asemalla on tullut seisoksittua vuosien mittaan tovi jos toinenkin.

Ensimmäisen kerran junailin Pieksämäen kautta Joensuuhun yöjunalla tapaninpäivänä 1997. Siinä sitä oli oikein vanhan ajan rautatietunnelmaa. Vuosituhannen alussa nämä yöjuna-ajelut Pieksämäen kautta ehtivät tulla hyvin tutuiksi, sillä yöjuna oli käytännössä ainoa järkevä tapa ehtiä varhaisaamuksi toiselle puolelle Suomea tarvitsematta järjestää erikseen yöpymistä missään, ja opiskeluja varten tällaista suhaamista sai väliin tehdä viikoittain. No, yöjunaliikenne Pieksämäen kautta lopetettiin jo 2006, ja sen jälkeen ei olekaan tullut käveltyä yöaikaan Pieksämäen keskustassa aikaa tappamassa.

Viime sunnuntaina junailin todennäköisesti viimeistä kertaa Joensuusta Pieksämäelle. Jäljelle jäävät aamu- ja iltavuorot eivät palvele minun tarpeitani millään lailla, joten jatkossa en usko niitä käyttäväni. On mahdollista, että junaliikenteen avauduttua kilpailulle joku uusi operaattori alkaa ajaa tätä väliä minulle hyödyllisiin aikoihin, jolloin saatan palata tälle reitille, mutta en hirveästi laskisi nyt tässä vaiheessa sen varaan. Ja saattaapi olla, ettei mahdollisen uuden liikenteen alettua minulla enää ole tarvetta ajaa mainittua väliä. Aikahan sen näyttää!

2016-03-13 18.24.34Viimeisten vuorojen kunniaksi VR onkin sitten parantanut reitin palvelutasoa. Loppuun kulutettujen sinisten vaunujen tilalle on vaihdettu entisiä ykkösluokan vaunuja (sinisiä toki nekin), joissa voi matkustaa suhteellisen herroiksi. Nämä samaiset vaunut muuten olivat yöjunaliikenteessä, ennen kuin se kymmenen vuotta sitten lakkasi, ja lemmikkihytin kolme vierekkäistä istuinta sopivat hyvin makuulla matkustamiseen. Nyt en kuitenkaan matkustanut makuuasennossa, vaan istuin katselemassa kuuta ja tähtiä itäsuomalaisen korpimaiseman yllä. Tähän katseluun ohjasi välistä sekin, että vaunusta saattoivat valot odottamatta sammua. Konduktöörin mukaan syynä on vaunun huono akusto, eli valoihin ei riitä virtaa silloin, kun veturin kierrokset ovat pienet (esim. pitkään asemalla seistessä). Sehr atmosphärisch!

Ai joo, näissä kuvissa minulla on uudenuutukainen Per Unan villakangastakki. Poimin tämän ihanaisen löydön Tampereen Sokoksen Marks & Spenceriltä, kun se siellä keikkui 70 prosentin alennuksella. Edellisistä talvitakkiostoksista olikin jo sen verran monta vuotta, että oli aikakin saada uusi pomppa.