Category Archives: Haasteet

Jo ensimmäinen perje voi tappaa

Jo ensimmäinen perje voi tappaa

Se on täytetty! Perkeet-lukuhaaste nimittäin. Ylitarulimaisilla henkisillä voimillani sinnittelin läpi kolmentoista ennakkoluuloja herättävän kirjan — ja kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä raportoimaan uroteostani. Kas tässä arviot kaikista lukemistani perkeistä.

Kokonaisuudessaan kyllä melkoisia tuuttauksia onnistuin valitsemaan, sillä tähdityksen keskiarvo 2,3 on jopa minulta poikkeuksellisen matala.

Ja seuraavaksi on kyllä pakko lukea jotain aivoja puhdistavaa hyvää kirjallisuutta.

1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi — Leo Tolstoi: Sota ja rauha

⭐⭐⭐ Luin tämän Perkeet-haasteeseen, koska tämä on omassa hyllyssä pisimpään lojunut tiiliskivi. En ihan tarkkaan muista, milloin ostin neliosaisen Sodan ja rauhan kirppikseltä, mutta joskus 1998–2001 se tapahtui. Nyt päästän sen vihdoin eteenpäin.

Vaan mitähän tällaisen eeppisen luku-urakan jälkeen nyt sanoisi. Kirjassa on paljon ansiokasta — en ole varsinaisista historialähteistä ikinä lukenut mitään yksityiskohtaista Napoleonin sodista, joten siltä osin Sodan ja rauhan tarjoamat tiedot (sikäli kuin ne ovat historiallisesti luotettavia) sodan kulusta ovat varsin antoisia — mutta sittenkin kirjassa on ihan tolkuttoman paljon ylipitkää ja tylsää tauhkaa. Tarinan kolme osaa ovat sotatapahtumat, Venäjän aateliston naimakaupat ja yleisfilosofinen, paikoin suorastaan teoreettinen jaarittelu, ja monin paikoin osat on runnottu toistensa yhteyteen suorastaan väkinäisen tuntuisesti.

Mutta sittenkin, tällaisessa eeppisessä 1800-luvun klassikkoromaanissa on melko pitkälti samanlaiset ainekset kuin esimerkiksi nykyaikaisessa eeppisessä fantasiakirjallisuudessa, toki sillä erotuksella, että fantasiamaailman sijaan tapahtuvat sijoittuvat historialliseen reaalimaailmaan. Paremmalla toimittamisella ja armottomalla tiivistämisellä tästä olisi voinut tulla jotakin.

Mutta joo, yli sadan sivun epilogi jätti suuhun vähän happamahkon jälkimaun. Sanotaanko, että tulipa luettua mutta enpä taida toistamiseen.

2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut — Margaret Atwood: The Handmaid’s Tale

⭐⭐⭐ 90-luvulla IB-lukion englanninkurssia varten suositeltiin hankkimaan tiettyjä romaaneja pokkareina, ja tämä oli yksi niistä. Hankinkin tämän sitten omaan hyllyyni, mutta kävi niin, että en IB-englantia koskaan suorittanut, joten kirja jäi lukematta. No, jossain vaiheessa olen karsinut kirjoja hyllystä enemmänkin, ja muistelisin luopuneeni tästäkin. Mutta tämä nyt kuitenkin on meillä hyllyssä — mitä ihmettä, minähän luovuin tästä! Puolisoni sitten kertoi, että tämä kappale tuli meille erään ystäväni tyhjentäessä kirjahyllyään. Minä siis tosiaan olinkin luopunut omastani joskus, mutta niin vain tämä löytyi hyllystä uudelleen. Ja koska tämän kappaleen historia oli minulle mysteeri, se sopi haastekohtaan hyvin.

Mutta niin, itse kirjasta sitten jokunen sana. Nythän tätä kirjaa pidetään kovasti ajankohtaisena ensinnäkin Yhdysvaltain poliittisen tilanteen ja toisekseen kirjasta vastikään tehdyn TV-sarjan takia. Olen siis ajan hermolla! Odotin paljon tiukempaa, armottomampaa ja räväkämpää meininkiä. Oikeasti kirjassa kuvattu maailma on hyvin hidas, hiljainen ja rauhallinen. Kaikki on hyvin säädeltyä, kaikista poikkeamista rangaistaan (paitsi niistä, joita ei huomata), juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. On myös paljon puhuttu siitä, kuinka kirjassa naisilta puuttuu itsenäisyys ja päätäntävalta omaan kehoon, mutta sitä ei sanota, että samanlainen itsenäisyys ja päätäntävalta puuttuu myös suurimmalta osalta miehiä: kaikesta fyysisestä kosketuksesta voidaan rangaista, naisen lähelle pääsevät vain korkeimmassa asemassa olevat miehet, ja hekin ovat riittävän korkeassa vaiheessa usein vasta siinä iässä, että ovat jo melkein seniilejä, ja silloinkin todelliset lihalliset ilot ovat sallittuja vain lainsuojattomissa piireissä ja virallisesti kopulaatiota saa käyttää vain hedelmöittämistarkoitukseen muiden nähden. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tuskallinen maailma kaikille.

Sinällään uskottavan oloisesti rakennettu kuvaus siitä, mihin ideologinen (tässä tapauksessa uskonnollinen) fundamentalismi voi viedä, ja kirjassa itsessäänkin tehdään suora rinnastus oman aikansa Iraniin. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan, että tällä hetkellä maailma ei tarvitse dystopioita. Nyt tarvitaan utopioita, nyt tarvitaan toivoa. Jotakin sellaista, mitä voidaan tavoitella, eikä pelkästään sellaista, mitä pitää välttää. Siinä mielessä tämä kirja ei olekaan nyt kovin ajankohtainen, vaan tämän kirjan aika on jo mennyt, varoituksia olisi pitänyt kuunnella kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt katseet on suunnattava siihen, mitä tällaisen maailman jälkeen voidaan rakentaa.

3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä — Mies Reenkola: Suvunjatkaminen aikamme kuvastimessa

⭐⭐⭐⭐ Mainittakoon heti alkuunsa, että tämän kirjan saamat tähdet ovat ns. härötähtiä. Valitsin kirjan Perkeet-haasteen kohtaan kirja, jonka nimi on todella hämmentävä. Sillä nimenomaan sekä kirjan että kirjailijan hämmentävän nimen vuoksi tämä laatuopus joskus taannoin (vajaa parikymmentä vuotta sitten) tuli kirpputorilta napattua omaan hyllyyn.

Kyseessä on gynekologin kirjoittama kansantajuinen esitys ihmisen seksuaalisuudesta. Toinen maailmansota on päättynyt, Natsi-Saksa on kaatunut ja sitä myöten Mies Reenkolan mahdollisuudet jatkaa tutkimuksia puolalaisilla keskitysleireillä ovat lopullisesti kariutuneet. Suomessakin ihmiset muuttavat maalta kaupunkiin ja uudenlainen elämäntapa valtaa alaa… Valistukselle on siis huutava tarve!

Noh, kirja on erittäin hämmentävä myös muuten kuin nimensä osalta. Toisaalta lääkäri kirjoittaa asioista niitä mitenkään häpeilemättä ja suorastaan paheksuu uskonnollista moralismia, joka rajoittaa ihmisten seksuaalisuutta. Toisaalta kielikuvat ovat kaiken aikaa aivan käsittämättömän lennokkaita ja suorastaan vulgääreja. Tällaisesta sanailun taidosta olisi moni kaunokirjailijakin kateellinen. Mutta pohjavire on kaiken aikaa se, että seksuaalisuuden ainoana varsinaisena tarkoituksena on suvunjatkaminen. Seksuaalisuus ilman suvunjatkamistarkoitusta on pelkkää hengen rappiota, joka on syytä saada yhteiskunnasta karsittua. Ja onhan niitä kaiken maailman perversioitakin, mutta niistä ei oikeastaan tarvitse pahemmin välittää, missään tapauksessa ei kannata tuomita vankilaan (paitsi jos nyt pederastiksi heittäytyy) ja pahimmat psykopaatit on järkevintä internoida mielisairaaloihin.

”Meillä ei ole mitään, mihin ankkuroida. Me huudamme taivaisiin ja me huudamme tuuliin kuin eksynyt karjalauma. Ja kilvan meidän kanssamme huutavat saksofonit.”

Hämmentävää. Ihan saatanan hämmentävää.

4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja — Yrjö Luojola: Voimassa kasvaminen

⭐⭐ Valitsin tämän Perkeet-haasteeseen oikeastaan siksi, että piti tehdä taustatutkimusta tällaisen hengenmiehen elämästä kirjoittamista varten. Ohut läpyskä täynnä yksinkertaistettuja yleistyksiä kristittyjen jumalan armosta ja rakkaudesta ja kristityn elämään tämän jumalan taholta kohdistuvista odotuksista. Oikeastaan aika lailla sellaista tavaraa kuin odotinkin, joskaan ei lopulta kovin sakeaa.

5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) — M.G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

⭐⭐ Jokseenkin kankeasti kirjoitettu murhamysteeri, joka tuntui etenevän liikaa pikkiriikkisten deus ex machinojen avulla.

6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään — John Tiffany, Jack Thorne & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child — Parts One and Two

⭐⭐ No niin, syy sille, miksi luin koko Potter-sarjan tänä talvena (enkä joskus muulloin), oli kaikessa karuudessaan se, että tämä kirottu kakara oli itseoikeutettu valinta Perkeet-haasteen kohtaan 6. kirja, jota joku on kehottanut välttämään — siksi monasti puolisoni on tuskissaan ulvonut muistaessaan tämän kirjan olemassaolon — eikä tätä tietenkään parannut lukea ilman hyvää käsitystä siitä, mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtuu.

Minulla ei ole Pottereihin niin vahvaa tunnesidettä, että tämä kirottu kakara olisi aiheuttanut syvää järkytystä, mutta voin siitä huolimatta todeta, että onhan tämä ihan luokattoman huono jatke erinomaiselle sarjalle. Okei, tämä on näytelmäkässäri, mutta vaikea silti kuvitella, että tällaisella replikoinnilla saisi mitään muuta kuin pökkelönäyttelemistä lavalle. Ihan oikeasti, joka ikinen henkilö on täydellinen idiootti ja kaikki on väännetty rautalangasta (missä on näyttelemiselle jätetty tila?). Harry, Hermione ja Ron ovat lukemattoman monien ihmisten nuoruuden sankareita, mutta tässä heistä on aivan armottomasti tehty vastenmielisiä ja kuvottavia juntteja. Miksi? Eikä se uusi sukupolvi ole yhtään sen parempi. Muka neljätoistavuotiaita, more like neljävuotiaita.

Mutta niin, on tässä juonikin. Tämä on kertomus siitä, kuinka vanhempien maine ja odotukset kasaavat paineita lasten harteille. Tämä on kertomus pieleen menneestä isäkapinasta. Tämä on kertomus Voldemortia mahtavammasta Voldemortin tyttärestä, jota ei kyllä ole turhalla järjellä pilattu. Vaan onpahan näistä aiheista kirjoitettu varmasti monta paljon parempaakin kirjaa.

7. Mökki- tai mietelausekirja — Hannu Tarmio: Ajatuksia elämästä, onnesta ja vanhenemisesta

⭐⭐ Poimin tämän mietelausekirjan eräästä kuolinpesästä varta vasten Perkeet-haastetta varten. Kirja lienee tarkoitettu yleispäteväksi vuosipäivälahjaksi ihmiselle, jota ei tunne kovin hyvin. Sisältökin on kokoelma yleispäteviä lausahduksia alkaen ”mikä ei tapa, vahvistaa” -toteamuksesta, ja välissä on silloin tällöin runoja. Onneksi tämän luki nopeasti.

8. Harlekiini tai muu kioskikirja — Emma Darcy: Myrsky vie, myrsky tuo

⭐ Olin ostamassa tätä divarista 50 sentillä, mutta koska oli muitakin kirjaostoksia, niin sain tämän kaupan päälle. Siinä varmaan kaikki oleellinen.

9. Omakustannekirja — Boris Hurtta & Tuomas Saloranta: Ne ammoiset

⭐⭐⭐ Lovecraftilaista kauhua voi usein kuvata tyhjentävästi fraasilla sama mut eri. Tämä sopii etenkin Tuomas Salorannan novelliin. Boris Hurtan puskafarssissa imua on enemmän.

10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyslaarista löytynyt elämäkerta — Pjotr Kropotkin: Vallankumousmiehen muistelmia

⭐⭐⭐⭐ Kymmenettä perjettä varten luin nämä Kropotkinin (tai kuten tässä vanhassa, vuonna 1910 julkaistussa käännöksessa on käytetty, Krapotkinin) muistelmat. Kirjan päätyminen omaan hyllyyni on tarina sinänsä. Porvoon uusi kirjasto avattiin helmikuussa 2000, ja joulukuussa 1999 vanhassa kaupunginkirjastossa myytiin urakalla poistokirjoja 20 pennillä kappale. Poistohyllyyn oli haalittu kaikki mahdolliset varastonpohjat, jotta muutettavaa olisi vähemmän. Nämä Kropotkinin muistelmat vetosivat minuun nimellään ja nuhjuisella ulkoasullaan — kirjan kannet ovat repeilleet ja selkämykset on ommeltu jotenkuten takaisin kiinni (teippiä ei kirjan korjauksen aikaan taidettu vielä tuntea). Sain siis tämän hienon kaksiosaisen teoksen itselleni 40 pennillä.

Mutta se on ollut hyllyssäni lukematta tähän saakka — ja aivan suotta! Kirja nimittäin on mitä mainiointa kerrontaa. Osansa viehätykseen on varmasti vanhalla kielellä, joka on aina yhtä ihanaa (ja tässä lukija pääsee nautiskelemaan jopa metatasolla, sillä toteaahan Kropotkin eräänkin kerran seuraavasti: ”Ranskalaisten kronikkojen vanhanaikuinen lauserakennus ja kielen sisällökkyys tuotti minulle suurta esteetistä nautintoa.”), mutta Kropotkinin tyyli noin muutenkin on kertoa asiat vilpittömän kiertelemättä ja silti hyväntuulinen kare suupielissä. Kirja kertoo paljon enemmän elämästä Venäjällä ja Euroopassa yleensä kuin nimenomaan Kropotkinin elämästä. Samoista aiheista voi lukea paljon esimerkiksi Tolstoin romaaneista, mutta Kropotkinin muistelmista puuttuu kaikki se tarpeeton maalaisromantiikka ja yläluokkainen sentimentaalisuus, joka tekee Tolstoin kirjoista niin pitkäveteisiä. Niinpä esimerkiksi etenkin muistelmien ensimmäinen nide on mitä verrattominta kaunokirjallisuutta. Kerronnan vetävyys hieman rapisee jälkimmäisessä niteessä, mutta aivan viimeisillä sivuilla ote taas jämäköityy siihen malliin, että teoksen loppuun päästyään lukijan mieli on tyydyttynyt.

11. Televisiosarjaan perustuva kirja — Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit 2 — Astarten solmu

⭐ Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti. Sillä keskenhän ei voinut jättää — ken perkeisiin ryhtyy, se perkeet kestäköön! Tällä kertaa kyseessä oli siis TV-sarjaan perustuva kirja, ja luojan kiitos se on nyt ohi. Mutta 2,50 euroa tuli tähänkin sitten tuhlattua.

12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos — Jarl Fahler: Hypnoosi. Katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan

⭐⭐ Huh, selvisinpä. Tällä kertaa kyseessä siis on vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos.

Muistan hypnoosista puhutun paljon populaariviihteessä (eli sarjakuvissa) silloin, kun olin lapsi, mutta nykypäivänä aihe tuntuu suhteellisen unohtuneelta. Niinpä minun on vaikea sanoa, mikä kaikki tässä kirjassa on ihan pätevää (joskin omalla tavallaan tietenkin vanhentunutta) tiedettä ja mikä pelkkää humpuukia. Juu siis tässä tarkastellaan kaiken lisäksi myös esimerkiksi telepatiaa ihan vakavalla naamalla, ja lihavat ovat leppoisia koska maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa niin sanotaan. Suhteellisen sakeaksi käyvää tekstiä, vaikka alkaakin yllättävän raikkaasti.

13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet — Friedrich Nietzsche: Sålunda talade Zarathustra. En bok för alla och ingen

⭐ Totisesti, niinmuodoin tuuttasi Zarathustra! Perkeistä viimeinen ja vaikein oli tämä misogyynistä herramoraalia ylistävä yli-ihmisprofetia. Olisin voinut tämänkin kohdan suorittaa helpommin ja valita jonkin vanhan suomennoksen. Mutta ehei, liian helppoa! Albert Ericsson käänsi tämän filosofian klassikon ruotsiksi 1890-luvulla, ja jo vuonna 1903 hän kuoli. Sattumaako?

Mutta siis, vastenmielisten opetusten lisäksi kirjasta teki erityisen raskaan lukea se, että tämä tosiaankin on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla ja ylevällä ruotsilla. Monin paikoin minulla oli vaikeuksia ylipäätään ymmärtää, mitä tietyt sanat tarkoittavat. Sinänsä voi tietenkin pohtia, saisinko tästä klassikosta enemmän irti, jos lukisin tämän modernina suomennoksena, ja pitäisinkö tätä yhtä tähteä parempana teoksena. Nyt tosiaan tuo yksi tähti kuvaa nimenomaan subjektiivista lukukokemusta. En muista, koska viimeksi olisin lukenut kirjaa, joka on näin kertakaikkisen unettava. Mutta niin hullu en ole, että tähän pläjäykseen toista kertaa käyttäisin aikaani.

Mainittakoon muuten vielä sellainenkin nippelitieto, että hankin tämän kirjan itselleni joulukuussa 1999 samasta Porvoon kaupunginkirjaston tyhjennysmyynnistä kuin juuri tätä ennen lukemani kymppikohman kirjan Vallankumousmiehen muistelmia — yhtä huokeaan 20 pennin hintaan.

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Olipas tiivistahtinen tammikuu

Huh, vuoden tympein kuukausi on päättynyt! Onneksi tänä vuonna ei hirveästi ehtinyt pysähtyä märehtimään sitä, miten ankea tammikuu voikaan olla, sillä jostain syystä tekemistä riitti vaikka kuinka. Siis sen lisäksi, että rahatöitä eli korporaatiocoelhoa sai vääntää ihan riittämiin.

Kirjoitin

Toissavuoden syksyllä kerroin saaneeni valmiiksi Porvooseen sijoittuvan romaanikässärin, ja viime vuoden keväällä lähettelin sitä kustantamoihin. No, hylsyjähän siihen vain ropisi, ja lokakuussa sitten keksin, mitä sille pitää tehdä, jotta siitä mahdollisesti tulisi parempi. Nyt tammikuussa kirjoitin kässäriin kokonaan uutena kolmannen näkökulmahenkilön, joka toivottavasti nivoutuu ihan riittävän hyvin vanhaan aihioon. Toki tarinan luonne muuttuu näin isolla remontilla aika paljonkin, ja vielä saa työstää, ennen kuin valmiina on uusi versio kustantamoihin tarjottavaksi.

Työstämisen tueksi odotan saavani paljon hyviä kommentteja Tyhjän arkin retkikunnan romaanileiriltä, jollaisen järjestämme jo toista vuotta peräkkäin. Helmikuun alkupuoli menee lukiessa ja kommentoidessa muiden leiriläisten käsikirjoituksia, ja omastani kuulen esilukijoiden kommentit sitten leirillä kuun puolivälin jälkeen. Tällainen vertaiskommentointi on kokemuksen mukaan hyvin hyödyllistä — paitsi että siitä saa omaan tekstiin hyvää palautetta, muiden tekstejä lukemalla ja analysoimalla oppii paljon myös sellaista, mikä hyödyttää omaa kirjoittamista.

Mutta saa nähdä, missä vaiheessa Porvoo-kässäriä ehtii sitten lopulta kommenttien pohjalta työstää tarjontakuntoon, sillä muitakin kirjoitusprojekteja on tiedossa. Viime syksynä kustannuspäätöksen saaneen ensimmäisen velopunk-romaanin toimitustyö on vauhdissa, ja se on tietenkin tänä vuonna etusijalla muihin teksteihin nähden. Toisaalta kirjan kakkososaa pitäisi päästä työstämään niin, että sen saisi tarjottua kustantajalle, ja kolmososan kirjoittaminen on jo aikataulutettu marraskuuhun nanowrimoon. Ja sitten Karisto meni vielä julkistamaan kauhuromaanikilpailun, ja eikös siihenkin ehtinyt jo syntyä käyttökelpoinen idea…

No, kaipa nämä jotenkin ehtii säätää. Ties vaikka saisin apurahan, kun nyt tammikuussa tulin ensimmäistä kertaa ikinä hakeneeksi taiteen apurahoja. Sittenhän sitä olisi paremmin aikaa romaaneille, kun ei tarvitsisi käyttää kaikkea aikaa korporaatiocoelhon suoltamiseen.

Ja luin

Kirjoittamisen lisäksi olen tammikuussa myös lukenut, ja vieläpä varsin kiitettävään tahtiin. Otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi lukea joka päivä vähintään sata sivua kirjaa. Ei siis keskimäärin sata sivua, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Jäin tavoitteesta vain yhtenä päivänä, jolloin olin liian väsynyt lukemaan enempää kuin kuutisenkymmentä sivua. Monena päivänä luin paljon enemmänkin kuin sata sivua, ja yhteensä tammikuussa tuli sitten luettua 13 kirjaa eli 4664 sivua (Goodreadsin mukaan).

Näistä kolmestatoista kirjasta seitsemän tuli valittua Perkeet-haasteeseen, eli sekin on edennyt jo yli puolivälin. Omassa hyllyssä odottaa vielä neljään haastekohtaan sopivia kirjoja. Mutta välillä ajattelin lukea hyviäkin kirjoja, onhan loppujen perkamista varten vielä yksitoista kuukautta jäljellä.

Perkeet-lukuhaaste

Perkeet-lukuhaaste

Ansiokas Helmet-lukuhaaste tuntuu olevan vuosi vuodelta useamman lukijan suosiossa. Ja hyvä niin! Mutta toisaalta — miksi lukea vain helmiä, kun maailma on täynnä keskinkertaisia ja luotaantyöntäviä kirjoja? Koska jokainen kirja on ihmisen arvoinen, kokosimme Tyhjän arkin retkikunnassa Perkeet-lukuhaasteen, jossa on kolmetoista epäonnista kohtaa (enempää tuskin kukaan jaksaisikaan). Suoritustyyli on vapaa, mutta ankeuden maksimoimiseksi kehotamme tietenkin merkitsemään kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan aina yhdellä kirjalla vain yhden kohdan. Luku”iloa”!

  1. Omassa hyllyssä pisimpään lojunut (tai muu yhtä luotaantyöntävä) tiiliskivi
  2. Kirja, josta ei muista, mistä se on omaan hyllyyn tullut
  3. Kirja, jonka nimi on todella hämmentävä
  4. Omasta näkökulmastasi kauas sijoittuva ideologinen kirja
  5. Kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10)
  6. Kirja, jota joku on kehottanut välttämään
  7. Mökki- tai mietelausekirja
  8. Harlekiini tai muu kioskikirja
  9. Omakustannekirja
  10. Alennuslaarista tai kirjaston poisto-/kierrätyshyllystä löytynyt elämäkerta
  11. Televisiosarjaan perustuva kirja
  12. Ihmissuhdeopas, itsehoito-opas tai vähintään 30 vuotta vanha populaaripsykologian teos
  13. Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet (eli kääntäjän kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta)

Lukuhaaste läpäisty

Lukuhaaste läpäisty

Tämä on hyvä kirja. Lue tämä.

Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen: luen tänä vuonna 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en osaa lausua (tarkistamatta lähteistä). Keväällä kävin kirjastossa hakemassa haasteeseen sopivat kirjat, ja kesä on kulunut näitä kirjoja lueskellessa. On yhteenvedon aika.

Kokonaisuutena arvioisin, että haasteen kirjat eivät yllättäneet mitenkään myönteisesti. Suurin osa oli minun makuuni vähän turhan pitkäveteisiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta ehkä vika on enemmän minun kranttuudessani kuin kirjoissa. Toisaalta vikaa voi olla myös suomalaisessa kustannusalassa. Nämä kaikki olivat kuitenkin suomennettuja kirjoja ja pääosin marginaalisemmilta alueilta, ja onhan mahdollista, että valtavirran ulkopuolelta suomennettavaksi valitaan lähinnä sellaisia kirjoja, jotka edustavat täysin eri makua kuin minulla on. Mutta eivät haasteen kirjat kiinnostavuudessaan niin hirveästi erottuneet muista lukemistani kirjoista. Annoin haasteen kirjoille keskimäärin 2,82 Goodreads-tähteä, kun kaikkien Goodreads-arvioideni keskiarvo on 3,12. Kenties valitsen keskimäärin enemmän minua miellyttäviä kirjoja silloin, kun en tuijota pelkkää kirjailijan nimeä.

Haasteen parhaaksi kirjaksi nousi kirkkaasti Ngũgĩ wa Thiong’on Variksen velho, josta kirjoitin Goodreadsiin näin: ”Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.” Muutenkin afrikkalaisissa kirjoissa tuntui olevan eniten kunnollista asennetta. Myönteisesti yllättivät myös baskikirjat.

Huonoimmiksi osoittautuivat itäeurooppalaiset kirjat, ja ne voin aivan surutta niputtaa samaan ryhmään. Harvoin olen lukenut niin rumaa ja ilkeää tekstiä kuin tämän haasteen itäeurooppalaiskirjoissa. Mitä lie historian traumauttamaa luonteenlaatua siinäkin on takana. Niin ikään haasteen kiinalaiskirjat olivat todellinen pettymys, sillä eivät ne olleet mitään oikeita kiinalaiskirjoja, vaan valekiinalaisia, sellaisia länsimarkkinoille tuutattuja orientalistisia mukanäkymiä Kiinaan. Seuraavaksi pitää kyllä etsiä ihan oikeita kiinalaiskirjoja.

Lue kaikki arvioni haastekirjoista haasteen Goodreads-hyllystä. Jatkossa suunnittelen tällaisia haasteita vähän huolellisemmin. Mutta ei sillä, eihän haaste olisi haaste, ellei se tuntuisi haastavalta.

Mikä se nimi olikaan?

Mikä se nimi olikaan?

Viime vuoden lopulla keksin itselleni lukuhaasteen vuodelle 2017: luen 17 kirjaa, joiden kirjoittajan nimeä en (ilman lähteiden apua) osaa lausua. Haaste on oiva tapa saada itsensä lukemaan enemmän länsimaiden ulkopuolelta tulevaa kirjallisuutta, sillä suurimmaksi osaksi länsimaisten nimien lausuminen ei minulle kielitieteilijänä ole mikään ongelma. Toisaalta yksi haasteen haastavimmista osista onkin ollut löytää ehtoihin sopivia kirjoja — kielitieteilijänä minulla on melko hyvä käsitys jos jonkinkielisten nimien lausumisesta, joten suurin osa esimerkiksi Suomessa julkaistuista kirjoista on haasteeseen kelpaamattomia. Lisäksi on vaikea varta vasten etsiä sellaista, mitä ei osaa nimetä, joten haasteeseen sopivien kirjojen löytäminen on ollut melkoista sattuman kauppaa. Ennen tätä päivää olin lukenut vasta yhden haasteeseen sopivan kirjan, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelman Huominen on liian kaukana. Ja vuodesta on sentään kohta kolmannes kulunut, johan tässä on syytä kiristää tahtia!

Nyt tahti sitten kiristyy. Paikallinen pääkirjasto suljetaan vapun jälkeen remontin vuoksi heinäkuun loppupuolelle asti, ja kirjoille saa nyt kerralla kolmen kuukauden laina-ajan. Niinpä kävin hamstraamassa kerralla haasteesta vielä puuttuvat 16 kirjaa. Toimin yksinkertaisella tavalla: aloitin kaunokirjahyllyn A:sta ja kävin hyllyjä läpi järjestyksessä ja poimin kirjat, joiden kirjoittajan nimen lausumistavasta en ole varma. Kesän lukulistalla ovat näin ollen seuraavat kirjat:

  • Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Baskikirjailijan nimi on ehkä litteroitu espanjalaisittain, tai sitten baskiksi, enkä tunne baskin äänne- ja kirjainjärjestelmiä. Pelaan varman päälle enkä kuvittele osaavani lausua tätä.
  • Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. Takakannen mukaan kirjan päähenkilö on syntynyt Iranissa. On siis mahdollista, että Ruotsissa asuvan kirjailijan nimi on farsia, mutta voi se olla jotain muutakin kieltä. Ei siis oikeasti mitään hajua.
  • Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär. Taitaa olla unkarilainen nimi. Edes unkarin ääntämiseen en ole koskaan tullut perehtyneeksi!
  • Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu. Ranskahan nyt on periaatteessa ihan helppoa lausua, paitsi kun kohdalle tulee pitkä ja vähän vieraampi nimi. Yläasteranskastakin on jo kulunut yli kaksi vuosikymmentä.
  • Aingeru Epaltza: Rock’n’roll. Taas baskia, ja alkuteoskin on kirjoitettu baskiksi.
  • Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Kiina on todellinen ongelmatapaus. Oletan, että nimi on kirjoitettu pinyinillä, mutta joudun silti myöntämään, että en ole koskaan perehtynyt pinyiniin sen vertaa, että tietäisin, mitä äänteitä sen kirjaimet kuvaavat. Sitä paitsi pinyin on kehitetty mandariinikiinan latinisoimiseen, kun taas kirjailija on kotoisin Etelä-Kiinasta ja siten mahdollisesti muulta kuin mandariinikiinan alueelta, mutta hänen mainitaan olevan kiinalais-brittiläinen, mikä sekin vielä vaikeuttaa nimen lausumista. Ja yksinkertaistetusta kirjoitusasusta tämän kirjan kannessa puuttuvat kokonaan toonimerkit, minkä vuoksi on käytännössäkin mahdotonta päätellä, miten nimi lausutaan.
  • Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys. Monien itäeurooppalaisten kielten tavoin tšekki on jäänyt minulle vähän vieraaksi.
  • Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt. Meksikolaiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjan alun perin espanjaksi. Mutta kun minä opiskelin espanjaa, ¨-aksenttia ei käsitelty ollenkaan. Voin siis parhaimmillaankin vain arvata, miten sukunimi lausutaan.
  • Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa. Intialaiskirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Onko nimi hindiä vai jotain muuta kieltä? Ei aavistustakaan.
  • Alice Kuipers: Terveisin äiti. Luulisi olevan helppoa, tämähän on hollantilainen nimi — paitsi että kirjailija on syntynyt Lontoossa ja asuu Kanadassa, joten on täysin mahdollista, että hän ei lausu nimeään hollantilaisittain. Oikea lausumistapa jää siis arvoitukseksi.
  • Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. Jos voivat ranskalaiset nimet olla välillä vaikeita, niin tässä tapauksessa vaikeutta lisää vielä se, että kirja on 1700-luvulta. Lausuttiinko ranskaa silloin eri tavalla kuin nykyään?
  • Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Jälleen kiinalainen pinyinnimi, josta puuttuvat toonimerkit. Tämä kirjailija on kuitenkin syntynyt Beijingissä, joten nimi on varmemmin mandariinikiinaa.
  • Sławomir Mrożek: Elämää aloittelijoille. Puola on ihan yhtä vieras tapaus kuin tšekki. Aavistus on, mutta ei varmuutta.
  • Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. Kansilehden mukaan ranskalainen afrikkalaistaustainen kirjailija, mutta kansilehti ei määrittele afrikkalaista taustaa sen tarkemmin, että voisin edes yrittää arvata, minkä afrikkalaiskielen mukaan nimi kannattaisi lausua. Ei sillä, että minä niitä niin hyvin tuntisinkaan. En toisaalta ole täysin varma siitäkään, miten nimi ranskalaisittain lausuttaisiin.
  • Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho. Kirjailija on kenialainen, mutta mitä kieltä hänen nimensä on? Oletan, että kikujua, sillä se mainitaan kirjan kansilehdellä teoksen alkukieleksi. No, en osaa lausua kikujua. Saman kirjailijan nimellä James Ngugi suomeksi julkaistu Nisun jyvät on myös haastepinossa, mutta lähinnä siksi, että minulle on oman kirjoitustyön kannalta hyväksi tutustua postkolonialistiseen satiiriin vähän enemmän.
  • Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi… Tämäkin on varmaan ranskalainen nimi.

Kas siinä satsi, jolla saan haasteen täyteen. Toivottavasti kirjojen sisältö on yhtä monipuolista ja yllättävää kuin kirjailijoiden nimistö.