Author Archives: Taru Luojola

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

Ted J. Rau & Jerry Koch-Gonzalez: Many voices one song. Shared power with sociocracy

⭐⭐⭐⭐⭐ Tämä on yksi parhaista kirjoista, jotka tänä vuonna olen lukenut. Kuulin käsitteen sosiokratia ensimmäistä kertaa vajaa vuosi sitten Mastodonissa, ja koska organisoituminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat minua käytännössäkin kiinnostavia aiheita, tsekkasin tietenkin, mistä on kyse. Kuulosti hyvältä jo nettisivujen lyhyen johdannon perusteella. Ja tuolloin tätä kirjaa vasta lupailtiin. Nyt kun kirja vihdoin on ilmestynyt, niin täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.

Kyseessä on siis käytännön asioista puhuva oppikirja, jossa esitellyt käytännöt myös perustellaan periaatteellisella tasolla. Jos hallintokulttuuri ei kiinnosta ja hallinnon järjestäminen ei ole ajankohtaista, tästä kirjasta ei varmaan saa kovin paljon irti. Mutta jos mietit usein sitä, miten asioiden tekemisen muiden ihmisten kanssa voisi järjestää paremmin, kiilaa tällä kirjalla saman tien lukulistan kärkeen.

Sosiokratiaan voi tutustua myös esimerkiksi kirjan julkaisseen Sociocracy For All -yhteisön sivujen kautta.

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta

⭐⭐⭐⭐ Amerikan historia ennen eurooppalaisten tuloa on suhteettoman laiminlyöty aihe kaikessa historiankerronnassa. Mutta kun siihen rupeaa perehtymään, löytää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ja miten suuri menetys ihmiskunnalle on ollut, että niin iso osa kaikesta siitä kulttuurista ja tiedosta ehti kadota, ennen kuin eurooppalaiset kronikoitsijat saivat edes vihiä asiasta (ja hävitystä korostaakseen eurooppalaiset valloittajat myös systemaattisesti hävittivät amerikkalaisten kronikoitsijoiden aikaansaannoksia mahdollisesti jopa vilkaisematta niitä).

Kirja siis luo paljon uusia avaria näkökulmia ja antaa aihetta ajatella historian kehityskulkuja sellaisilla tavoilla, joihin ”vanhan maailman” historiankerronnassa ei ole totuttu. Mutta totta kai kirjassa esitellyt asiat ovat kiistanalaisia, minkä kirja myös tuo ansiokkaasti esiin, sillä vanhojen tuhoutuneiden kulttuurien tutkiminen ei ole koskaan ihan yksioikoista, etenkään ilman primäärilähteitä.

Suomennoksessa on jonkin verran kömpelyyttä — siis sillä tavalla, että käännöksestä näkee suoraan läpi, mikä englanninkielinen rakenne siinä on alun perin ollut. Lisäksi minulle sattui sikäli huono tuuri, että sain kirjasta viallisen kappaleen, josta puuttui noin 30 sivua tekstiä. Pitää ne nyt sitten joskus lukea uudestaan toisesta kappaleesta.

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

Staughton Lynd & Andrej Grubačić: Zapatistit ja tuplajuulaiset. Keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta

⭐⭐⭐ Kirjalla on hämmentävä nimi, ja tähän ryhtyessäni ajattelin, että tässä keskityttäisiin kertomaan zapatisteista. No, oikeasti zapatistit ovat vain yksi toistuvasti sivuttava aihe kahden henkilön keskustelussa. Kirja siis on ”anarkistin” ja ”kommunistin” vuoropuhelua erilaisista vallankumouksellisista teemoista ja pikakelaus etenkin amerikkalaisesta (sekä yhdysvaltalaisesta että väliamerikkalaisesta) vasemmistoradikalismista. Sikäli siis hyvin valistava, joskin sellaisenaan vähän irrallinen rykäys, ellei ole sattunut seuraamaan viimeisen parinkymmenen vuoden vasemmistolaista keskustelua kovin tarkasti (en voi väittää olleeni kovin tarkka seuraaja itse).

Erityisenä sitaattina haluan nostaa esiin kirjan lopetuksen: ”Minun hartain toivomukseni uudelle liikkeelle on, että yksilöt pystyisivät aina vain paremmin sovittamaan erimielisyytensä, löytämään yhteistä maaperää ja ennalta toteuttamaan toisenlaista maailmaa siinä, miten he ovat toistensa kanssa. Tämä prosessi on olennainen osa väkivallattomuutta. Tärkeintä on tahto ja etsiminen.”

Koska kirja on aihepiiriltään niin moneen suuntaan haarova, lukiessa syntyi ajatuksiakin jos jonkinlaisista aiheista. Identiteettipolitiikasta tuli ajateltua seuraavasti. Tarkemmin sanottuna siitä, miksi identiteettipolitiikka on nykyään keskiössä etenkin angloamerikkalaisessa ja sitä apinoivissa kulttuureissa.

Monissa radikaaleissa ruohonjuuritason liikkeissä (joita tässäkin kirjassa esitellään useita) on ollut käytössä sellainen edustusmalli, että valitaan alueellisia edustajia, esim. kyläyhteisöstä. Eikä käytäntö rajoitu edes radikaaleihin liikkeisiin. Esimerkiksi yhdysvalloissa ja britanniassa koko vaalijärjestelmä toimii näin. Se on tietenkin yksinkertaista organisoida myös alkeellisissa oloissa, siksi se ehkä onkin suht spontaani toimintamalli. Ja se on myös enemmistön helppo hyväksyä, koska enemmistö saa edustajansa läpi.

Mutta vähemmistöjä se syrjii kovasti. ja koska se on sidottu paikallisuuteen, vähemmistöt eivät voi edes yhdistää voimiaan laajemmalta alueelta, vaan jokaisen kylän vähemmistö on vähemmistössä yksin. Nykyviestintä on kuitenkin luonteeltaan täysin erilaista kuin entisinä aikoina. Nykyään vähemmistöt voivat yhdistää voimansa vaikka maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se auta, jos kaikki edustus- ja päätösrakenteet, puoluejärjestöjä myöten, rakentuvat edelleen paikallisen kyläyhteisön mallin ympärille.

Siksi identiteettiryhmät ovat nettiaikakaudella niin äänekkäitä. Niiltä puuttuvat muodolliset keinot saada omia paikallisedustajia läpi, ja siksi omia ajatuksia pitää ahkerasti lobata niin, että myös enemmistöläiset kannattaisivat niitä, sillä vain enemmistöläiset pääsevät muodolliseen valtaan. Eli jos nyt vaikka vasemmisto haluaisi ratkaista ”liialliseksi ryöstäytyneen” identiteettipolitikoinnin, niin ensiksi pitäisi ratkaista tämä edustaja-asia, muuttaa päätöksentekorakenteet sellaisiksi, että alueellisesti pienillä vähemmistöillä olisi mahdollisuus olla mukana muodollisessa päätöksenteossa.

Elikkäs lue kirja, jos haluat saada polttoainetta ajatustoiminnalle.

Brené Brown: Epätäydellisyyden lahjat. Unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi

Brené Brown: Epätäydellisyyden lahjat. Unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi

⭐⭐⭐⭐ Self help -kirjat eivät varsinaisesti ole minun juttuni, ja tämänkin otin lukulistalleni oikeastaan siksi, kun joskus viime vuonna tämä nousi yhdessä keskustelussa esille ja tuntui kovasti relevantilta ja kiinnostavalta. Lukeminen tosin lykkääntyi tähän asti enkä enää muista, mitä kyseinen keskustelu koski. Varmaan häpeää ja epätäydellisyyden väistämättömyyden myöntämistä tai jotain muuta sellaista, mitä tässä kirjassakin käsitellään.

Mutta niin, lukemisen jälkeen voin todeta, että self help -kirjat eivät välttämättä edelleenkään ole minun juttuni — vaikka kirjailija itse on sitä mieltä, että tämä kirja ei ole varsinaista self helppiä. Mutta siis tarkoitan sitä, että tämän tyyliset kirjat on usein kirjoitettu sellaiselle kohdeyleisölle, johon minä en kuulu. Esimerkiksi tässä ovat selvästikin yleisönä keskiluokkaiset ja keski-ikäiset (ja todennäköisesti valkoiset) yhdysvaltalaiset. Se vähän vieraannuttaa lukiessa. Vieraannuttavaksi koin myös sen, että säännönmukaisesti kirjassa ei puhuttu vain ihmisistä yleensä vaan nimenomaan ”miehistä ja naisista” — vaikka itse asiassa luulen, että kirjailija itse on tarkoittanut sen kuvaamaan inklusiivisuutta, joskin ainakin suomennettuna menee tältä osin metsään. Lisäksi minua kiinnostavat usein enemmän yhteiskunnalliset ilmiöt ja niihin vaikuttavat muutosvoimat, ei niinkään omaan napaan tuijottelu.

No juu, sitten kirjan sisällöstä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa. Brown kirjoittaa täyttä asiaa tärkeästä aiheesta. Siitä, kuinka voi löytää rohkeuden, myötätunnon ja yhteyden, kun antaa itselleen oikeuden olla tarpeeksi ja tyytyväinen itseensä, kun lakkaa teeskentelemästä ja pyrkimästä miellyttämään muita oman itsen kustannuksella, kun löytää elämäänsä ilon, luovuuden ja kaiken sellaisen hyvän ja vaalii niitä. Siihen ei oikeastaan tarvita mitään erikoisia vippaskonsteja, mutta vaikutukset voivat olla tosi isoja. Mutta tosiaan, pääpiirteissään tällä tavallahan minä olen elänyt jo useita vuosia. Kirja ei siis tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta, mutta jäsensi toki asiaan liittyviä ajatuksia.

On minullakin toki vielä kehittämisen varaa omissa epätäydellisyyden taidoissani. Etenkin joukkoon sopeutumisenkorvaaminen joukkoon kuulumisella on minulla edelleen se ainainen kipukohta. Joukkoon sopeutumisella Brown tarkoittaa siis sitä, että omaa käytöstä muutetaan vastaamaan muiden odotuksia niin, että on näennäisesti jokin paikka maailmassa, vaikka sisimmässä tuntuu pahalta ja siltä, ettei kuulu joukkoon. Sen varsinaisen joukkoon kuulumisen sen sijaan voi tavoittaa vain, jos (kirjan nimen tavoin) unohtaa ulkoiset paineet ja on oma itsensä. Tässä tosiaan on kompastuskivenä se, mitä Brown ei kuitenkaan huomaa mainita: Joukko, johon voi sopeutua, ei välttämättä ole lainkaan sama kuin joukko, johon voi kuulua. Jos lakkaa sopeutumasta ja pyrkii kuulumaan joukkoon, voi joutua vaihtamaan joukkoa. Ja uuden joukon löytäminen on ehkä yksi maailman vaikeimmista tehtävistä.

Enivei, kyllä tästä aiheesta kannattaa itse kunkin lukea. Minä olisin hyötynyt aivan valtavasti tällaisesta kirjasta joskus 20 vuotta sitten, ennen kuin minusta kasvoi sellainen muiden miellyttäjä ja ajauduin sellaiseen valheelliseen elämään, josta piti riuhtaista itsensä niin lujasti irti. Kaikki nämä asiat piti opetella itse. Mutta siksikin uskallan sanoa, että kirjan teksti tuntuu minun mielestäni niin pätevältä, koska oma elämänkokemukseni on johtanut pitkälti samoihin johtopäätöksiin.

Posliinimestari kymmenen vuotta

Posliinimestari kymmenen vuotta

Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä ilmestyy elokuussa, mutta sehän ei tietenkään ole ensimmäinen kirjallinen aikaansaannokseni. Tietyssä mielessä voisin esikoisromaanin ilmestymisen yhteydessä juhlia saman tien jo kymmenvuotista taiteilijanuraani, sillä kesällä 2008 aloitin ensimmäisen määrätietoisen julkisen kirjallisuusprojektini, Posliinimestari-blogin.

Vähän taustaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle kausittaista. Satunnaisia novelleja kirjoitin jo teininä, ja parikymppisenä ryin silloin tällöin jonkin romaaninalun, joka yleensä jäi yhteen tai kahteen lukuun, koska pitkäjänteinen tarinan suunnittelu ei tuolloin ollut vielä vahvuuksiani. Vuonna 2005 sain vihdoin aikaiseksi ensimmäisen kokonaisen romaanimittaisen tekstin: dekkarin, jossa ei oikeastaan ollut muuta hyvää kuin ensimmäinen luku. Keväällä 2008 syntyi toinen romaanikäsikirjoitus, jota kypsyttelin vielä muutaman vuoden ennen kuin tarjosin kustantamoihin, mutta ei sekään sitten koskaan ylittänyt kustannuskynnystä (ja näin jälkikäteen arvioituna ihan hyvä vain — luin tässä talvella pätkiä siitä ja oli aika kehnoa tavaraa).

Mutta tuolloin keväällä 2008 olin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä minusta vielä ammattikirjailija tulee, ja ammattilaisuus vaatii tietenkin pitkäjänteisyyttä eikä kausittaisuudella pärjää. No, onneksi olen tässäkin suhteessa nykyään viisaampi. Mutta niin, kun Se Suuri Romaani oli kirjoitettu ja se oli hautumassa, en tietenkään pystynyt heti kirjoittamaan uutta taiteellisesti kunnianhimoista romaania. Jatkuvuuden ylläpitämisen nimissä ajattelinkin kirjoittaa jotain kevyempää. Ja kun tuohon aikaan blogit ja niistä tehdyt kirjat olivat vielä ilmiö, niin päädyin blogimuotoiseen novellistiikkaan. Syntyi Posliinimestari.

Jos joku on niin epäonninen, ettei ole päässyt lukemaan Posliinimestaria (blogia ei ole enää olemassa, mutta monet tarinoista löytyvät vielä Wayback Machinen kautta), niin tiivistettäköön blogin perusajatus lyhyesti: pääasiassa Porvooseen sijoittuvia eroottisia tarinoita, joiden päähenkilönä on seksuaalisesti aktiivinen posliinitaiteilija ja jotka on kirjoitettu niin, että lukija saattaisi erehtyä luulemaan niitä tositapahtumiin perustuviksi. Yhteensä näitä tarinoita syntyi noin 45 kappaletta, ja jaksoin pitää blogia enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaksi ja puoli vuotta. Kohokohta oli se, kun kerran löysin Suomi24:stä ketjun, jossa pohdittiin Posliinimestarin henkilöllisyyttä…

Projektin varsinainen twisti on kuitenkin se, että porno (juu, tarinat alkoivat kevyen eroottisina, mutta aika äkkiä luiskahdettiin eritepornon puolelle) on niissä vain sivuosassa. Aloin kirjoittaa Posliinimestaria viisi vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut pois rakkaasta kotikaupungistani Porvoosta (ja jos joku tuntee minua enemmän, niin tietää, että Porvoo ei ole alkuperäinen kotikaupunkini, mutta henkinen kotini on kaikkein vahvimmin siellä). Ikävöin tietenkin Porvooseen tämän tästä, ja minulla oli kova tarve muistella etenkin 90-luvun Porvoota ja kaikkea sitä mitä siellä silloin tapahtui. Koska olin 90-luvun lopussa muutaman vuoden ajan ahkera seurakuntanuori, seurakuntaelämä ja uskonto ovat tarinoissa vahvasti esillä. Niinpä Posliinimestari on ennen kaikkea kertomus Porvoosta, mutta tarinoissa nyt vain satutaan nussimaan aika paljon (mitä minä tietenkään en Porvoossa asuessani juurikaan tehnyt).

Mutta kaikki projektit kestävät vain aikansa, ja tarinoiden kirjoittamistahti hidastui jo muutaman kuukauden jälkeen. Ei tullut minusta vielä silloin ammattikirjailijaa enkä ruvennut Posliinimestarin hiipumisen jälkeen kirjoittamaan uutta romaania. Seuraava kirjallinen heräämiseni tapahtui vasta vuoden 2011 alussa, jolloin en enää jatkanut Posliinimestaria (viimeisen tarinan kirjoittaminen jäi yksinkertaisesti kesken, kun en enää jaksanut sitä samaa jyystöä — kesken jääneen tarinan nimi oli muuten Kyrpää Ohtaansalmessa), vaan jatkoin vuonna 2008 kirjoittamani romaanin työstämistä. Kesällä 2011 aloin sitten kirjoittaa lastenromaania Pikavuoro keijumaahan, jolla voitinkin yhden kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2011 kirjoitin Nanowrimossa Harjukaupungin salakäytävät -pastissin Rallikaupungin kukkulat, jonka julkaisin omakustanteena nimellä Aulis Hård. Ja näiden kahden romaanin jälkeen olikin sitten taas taiteellisen kukoistuksen aika hiipua toviksi.

Loppuun pari fun factia Posliinimestarista:

  • Nappasin nimen Posliinimestari joskus 1999–2002 ilmaisjakelun mukana tulleesta koristelautasmainoksesta. Mainoksessa kaupiteltiin posliinilautasiin maalattuja (tai painettuja ennemminkin) Porvoon nähtävyyksiä — sellaista bulkkia, jota kaupiteltiin monessa muussakin paikassa. Mainostekstin allekirjoituksena oli Posliinimestari, jonka oitis huomasin suhteellisen härskiksi sanaksi.
  • Lopullisen päätöksen Posliinimestari-blogin aloittamisesta tein alkukesästä 2008 istuessani Joensuun kirkossa kuuntelemassa urkukonserttia.
  • 2011 ajattelin, että julkaisisin Posliinimestari-tarinat viitenä ohuehkona omakustannekokoelmana. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa jaksoin tehdä, ja ne ovat edelleen myynnissä Smashwordsissa.

Monet Posliinimestari-tarinoiden nimistä olivat sanaleikkejä tai intertekstuaalisia viittauksia. Tässä suhteellisen kattava lista julkaistuista tarinoista:

  • Yksi tykkää äidistä, kaksi tyttärestä
  • Toinen tuleminen
  • Tapahtui kansalaisopiston kurssilla
  • Sukkanauhafeministi
  • Pukki ovella kolkuttaa
  • Pauloissa
  • Palveluammatissahan sielläkin vain ollaan
  • Oon vastarakastunut, muusta välittää en mä voi
  • Naapurin hevostyttö
  • Mieheksi ja naiseksi hän hänet loi
  • Matkaopas löytöretkellä nautintoon
  • Markku, vakuutusmatemaatikko
  • Lihapiirakka kahdella nakilla
  • Läksiäisillä tarjottiin kermatorttua
  • Kyl määki pari kertta Turús
  • Kunnianosoitus Fredrikan tortuille
  • Kun feministilesbo sai kunnolla munaa
  • Kuinka posliinia lasitetaan
  • Kermaperse
  • Kalmankankeana, haamunvalkeana
  • Joulun parhaat lahjat
  • Jotain sinistä
  • Hedelmällistä yhteistyötä
  • Hedelmällistä yhteistyötä 2
  • Halpaa punkkua ja maailmanparannusta
  • Fysioterapiakäynti
  • Eivät kaikki perheenäidit villiinny lomalla, mutta…
  • Anteeksipyynnön suloisuudesta
  • Tuomiokirkon aarteet
  • Talvikauden avaus
  • Se oli yhtä ilotulitusta
  • Posliinimestari intiimissä haastattelussa
  • Juhlakalut itse
  • Jos ei käy flaksi, soita taksi
  • Isänmaan asialla
  • Ensimmäinen kertani — ja toinen
  • Unisex
  • Teidän jälkeenne, herra Mursuviiksi!
  • Hyvä paimen
  • Ruoho on vihreämpää maapallon toisella puolella
  • Oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan
  • Kun juna sukelsi tunneliin

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

⭐⭐⭐⭐ Reippaan suorasukainen kertomus jälkiviktoriaanisesta Lontoosta, jossa työläiset ja siirtomaiden asukit ovat kaksinaismoralistiselle yläluokalle pelkkää riistaa. Kirjassa on sitä samaa nautinnollista meininkiä, joka mm. Sarah Watersin varhaistuotannosta tekee niin herkullista — toki sillä erotuksella, että miesten välinen rakkaus on kuvaukseltaan aina paljon rivompaa ja pervompaa. Ajankuva on vahva ja dekadenssi ylitsevuotavaista.

Kun kustantaja oman puljunsa kirjoja luki

Kun kustantaja oman puljunsa kirjoja luki

Osuuskumma on kuuden vuoden aikana ehtinyt julkaista paljon kirjoja. Jopa näin kustantamon väkeen kuuluvana on välillä vaikea ehtiä lukea niitä kaikkia, kun kaikki muutkin kustantamot tuuttaavat koko ajan markkinoille kiinnostavaa luettavaa! Mutta nyt olen vaihteeksi ehtinyt lyhentää rästilistaa myös Osuuskumman osalta. Ei sillä, että vieläkään olisin kaikkia ehtinyt, mutta ne ovat sitten joskus myöhemmin toisen blogauksen asia.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

⭐⭐⭐⭐ Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

⭐⭐⭐ Pseudokeskiaikafantasiamaailmaan sijoittuva homoeroottinen veijaritarina. Oikeastaan erotiikan osuus tarinasta oli ennakko-odotuksiin nähden melko vähäinen ja painopiste oli enemmänkin romantiikassa. Siltä osin kirja on myös erilainen kuin muu aiemmin lukemani homoeroottinen kirjallisuus, sillä yleensä miesten välisiä intiimisuhteita ei kuvata tällaisella herkkyydellä.

Noin muuten kirjan maailma on rakennettu suhteellisen levein ja harvoin pensselinvedoin ja perustettu paljolti siihen, mitä pseudokeskiaikafantasiassa yleensä oletetaan. Henkilöt ovat varsinaisia antisankareita, ja vaikka juonittelukuviot yltävät aina kuninkaaseen saakka, kaikki on kuvattu päähenkilöiden näkökulmasta sellaisella kepeydellä, että heidän ei toistuvasta hengenvaarasta huolimatta oleta ottavan asioita kovinkaan vakavasti. Toisin sanoen painopiste on pääparin ihmissuhteessa eikä heidän suhteessaan ympäristöön.

Minna Roininen: Pimeänkutojat

⭐⭐⭐ Rauhallista tahtia etenevää, hitaasti rakentuvaa pienen asetelman kevyttä kauhua, jossa yhden parisuhteen kautta tarkastellaan sitä, miten näemme toisemme ja pidämmekö kiinni omista muistikuvistamme ja käsityksistämme vai oikeasta ihmisestä sellaisena kuin hän kulloinkin vieressämme on.

Omaa lukukokemustani jäi häiritsemään se, että pari ilmeisesti keskeistä seikkaa jäi minulle kovasti hämäräksi, enkä nyt ole lainkaan varma, luinko vain jotkin kohdat huolimattomasti, jäikö minulta jotain olennaista tajuamatta vai eivätkö ne seikat lopulta olleetkaan keskeisiä.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli

⭐⭐⭐ Olen kuullut sanottavan, että tälle kirjalle on vaikea antaa genremääritelmää. Ei ehkä tarvitsekaan, mutta minulle tämä näyttäytyi kevyesti scifistisenä ihmissuhderomaanina, jossa on lisäksi trillerijuoni. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että ihmissuhteet ovat etusijalla. Reaalimaailmaan verrattuna tämän kirjan maailmassa teknologia on kehittynyt hyvin erikoisella ja epätasaisella tavalla. Tietotekniikka lienee hyvin kehittynyttä, mutta sitä ei käytetä juuri muuhun kuin lääketieteeseen. Liikenteessä on palattu automobiileista hevospeleihin eikä suinkaan siirrytty eteenpäin, ja tietoliikenne perustuu kalliisiin telefonilinjoihin ja paperikirjeisiin. Sekoituksesta syntyy kaikkinensa vähän unenomainen kokonaisuus.

Anni Nupponen: Kauheat lapset

⭐⭐⭐ Omintakeinen ja kiehtova maailma. Itse tarina tuntuu kuitenkin vähän turhan luurankomaiselta. Näillä elementeillä olisi saanut aikaiseksi täyteläisemmänkin romaanin.

Hanna Morre: Tuonen tahto

⭐⭐⭐ Pienimuotoinen ja tiivis kauhuromaani lapsensa menettävästä pariskunnasta, jonka puolisot prosessoivat menetystään ja suruaan kumpikin omalla tavallaan. Hmm niin, minulle tässä kirjassa suurinta kauhua oli se espoolainen rivitalohelvetti, johon Tytti oli päätynyt, joten en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ja Timo oli juuri sellainen paskiainen, että lopussa tuli ihan katarttinen olo.

Surupukki — ruotsalaisia tieteistarinoita

⭐⭐⭐ Kuusi tuoreehkoa ruotsalaista spefinovellia. Jos tämä on edustava läpileikkaus, niin kokonaiskuva näyttäytyy synkkänä ja dystooppisena sossulandiana, jossa yksilön selviytymiskeinona on jallittaa järjestelmää. Antologian vaikuttavin maailmankuvaus on novellissa Pancasila. Antologian sympaattisin hahmo taas on nimieläimeksikin nostettu kääpiövyöhi.

Ajantakojat — Kummalinnun munia 3

Nopealukuinen ja koukuttava raapaleantologia: ”Jos tästä vielä yhden… kas, se loppuikin jo!” Voisin antaa neljä tähteä muuten, mutta kun tässä on kaksi minunkin raapalettani, niin ehkä jätän tähdittämättä.

Kari Välimäki: Sikafarmari

⭐⭐⭐⭐ Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

⭐⭐⭐⭐ Freešin oloinen ja elämänmakuinen fantasiatarina, joka keskittyy ihastuttavasti pieniin ihmisen kokoisiin kohtaloihin ja jättää suuret kansojen ja maailmojen legendat sivuosaan. Ja se henkilökaarti, itse kukin jatkuvasti horny on main, kuten nykyään on tapana sanoa. Mutta mikä parasta, vaikka romantiikka ja ihmissuhteet ovat kirjan varsinainen pihvi, niin ah, ihanaa kun kaikki sujuu ilman tarpeetonta toksisuutta!

O.E. Lönnberg: Langanpäitä

⭐⭐⭐⭐ Taiten tehty kokoelma sivun mittaista proosaa. Vaikka osa tarinoista jäi hämäräksi tai tuskin kosketti, monet nostattivat kylmiä väreitä. Kokoelman ehdoton helmi on Klassinen sivistys.

Steampunk! — Silintereitä ja siipirattaita

⭐⭐⭐ Ihanhan tämän luki. Mutta ehkä en vähään aikaan kaipaa taas steampunkia, siksi samanhenkisiä suurin osa antologian novelleista on, että genre tuntuu vähän kalutulta: eletään pikkusievässä luokkayhteiskunnassa ja tieteen ja mystiikan ristiaallokossa teknologiausko on vankkumatonta. Kokoelman omalaatuisin helmi on Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto.

Maija Haavisto: Adeno

⭐⭐⭐ Jollain lailla unenomaisesti etenevä kertomus, jonka tapahtumat hipaisevat kevyesti ennen seuraavaan tapahtumaan siirtymistä. Kokonaisuus erottuu yksityiskohtien alta hahmotelmana, jossa suuret kysymykset jäävät hämärään, pienten seikkojen varjoon.

Christine Thorel: Liskon häntä

⭐⭐⭐⭐ Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän.

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja pääsi hiukan yllättämään. Odotin enemmän teknologiapainotteista sisältöä, mutta oikeasti kirja on todella yhteiskunnallinen. Voisi melkein sanoa, että jokaisen tämän vuosisadan kommarin kannattaisi tutustua paremmin erilaisiin alustaosuuskuntanäkemyksiin. Mutta kirja ei ole pelkkää abstraktia teoriaa, vaan siinä käsitellään myös paljon erilaisia käytännön kysymyksiä, joita tulee vastaan, kun pykätään taloudellista yhteistoiminnallisuutta nykyinternetissä. Näin ollen kirja on hyvää luettavaa myös niille, joilla on tämän suuntaisia käytännön suunnitelmia.

Kirjan vahvuutena on se, että siinä on nelisenkymmentä eri kirjoittajaa, joista kullakin on omat taustansa ja elämänkokemuksensa. Näin ollen alustaosuustoiminnan eri osa-alueita käsitellään hyvinkin monipuolisesti ja monin eri tavoin. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous, sillä neljäkymmentä erilaista kirjoitustyyliä ja aiherajausta eivät muodosta sellaista jäsennettyä kokonaisuutta, jonka pieni yhtenäinen kirjoittajaryhmä tai yksi kirjoittaja voisi saada aikaan. Tämä myös toisaalta korostaa sitä ilmeistä seikkaa, että kaikkea ei voi oppia vain lukemalla yhden kirjan, mikä on tietenkin ihan hyvä oivaltaa, ennen kuin rupeaa käytännössä väsäämään isompia kuvioita.

Monet kirjan teksteistä ovat hyvin yhdysvaltalaisia, eivätkä niissä kuvatut säännöt ja yhteiskunnalliset olot välttämättä sovi kovin hyvin Eurooppaan. Mutta globaalissa uusliberalismissa Euroopan ja Yhdysvaltain väliset erot ovat myös monin paikoin niin vähäiset, että sopivasti suodattamalla kirja on oikein antoisa myös eurooppalaiselle lukijalle.

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

⭐⭐ Vapun kunniaksi luin viimeinkin tämän läsyn, joka on lojunut hyllyssäni vuodesta 2000 asti, jolloin ”lainasin” tämän ja monta muuta kirjaa KTP:n Porvoon kaupunkijärjestöltä.

”Nämä runot eivät ehkä ole taiteelliselta muodoltaan juuri sellaisia, mihin runouden harrastajat ja suurten esteetikkojen hemmottelemat lukijat ovat tottuneet.” Näin lukee alkusanoissa, ja osuvasti lukeekin. Joidenkin runojen kohdalla voi oikein kuvitella itsensä tuonne vappusateeseen puistoon kuuntelemaan, kuinka joku kokematon lausuja lukee näitä särisevään mikrofoniin sellaisella tätiäänellä.

Veloiset uutiset jatkuvat!

Veloiset uutiset jatkuvat!

Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.

Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!