⭐⭐⭐⭐ Self help -kirjat eivät varsinaisesti ole minun juttuni, ja tämänkin otin lukulistalleni oikeastaan siksi, kun joskus viime vuonna tämä nousi yhdessä keskustelussa esille ja tuntui kovasti relevantilta ja kiinnostavalta. Lukeminen tosin lykkääntyi tähän asti enkä enää muista, mitä kyseinen keskustelu koski. Varmaan häpeää ja epätäydellisyyden väistämättömyyden myöntämistä tai jotain muuta sellaista, mitä tässä kirjassakin käsitellään.

Mutta niin, lukemisen jälkeen voin todeta, että self help -kirjat eivät välttämättä edelleenkään ole minun juttuni — vaikka kirjailija itse on sitä mieltä, että tämä kirja ei ole varsinaista self helppiä. Mutta siis tarkoitan sitä, että tämän tyyliset kirjat on usein kirjoitettu sellaiselle kohdeyleisölle, johon minä en kuulu. Esimerkiksi tässä ovat selvästikin yleisönä keskiluokkaiset ja keski-ikäiset (ja todennäköisesti valkoiset) yhdysvaltalaiset. Se vähän vieraannuttaa lukiessa. Vieraannuttavaksi koin myös sen, että säännönmukaisesti kirjassa ei puhuttu vain ihmisistä yleensä vaan nimenomaan ”miehistä ja naisista” — vaikka itse asiassa luulen, että kirjailija itse on tarkoittanut sen kuvaamaan inklusiivisuutta, joskin ainakin suomennettuna menee tältä osin metsään. Lisäksi minua kiinnostavat usein enemmän yhteiskunnalliset ilmiöt ja niihin vaikuttavat muutosvoimat, ei niinkään omaan napaan tuijottelu.

No juu, sitten kirjan sisällöstä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa. Brown kirjoittaa täyttä asiaa tärkeästä aiheesta. Siitä, kuinka voi löytää rohkeuden, myötätunnon ja yhteyden, kun antaa itselleen oikeuden olla tarpeeksi ja tyytyväinen itseensä, kun lakkaa teeskentelemästä ja pyrkimästä miellyttämään muita oman itsen kustannuksella, kun löytää elämäänsä ilon, luovuuden ja kaiken sellaisen hyvän ja vaalii niitä. Siihen ei oikeastaan tarvita mitään erikoisia vippaskonsteja, mutta vaikutukset voivat olla tosi isoja. Mutta tosiaan, pääpiirteissään tällä tavallahan minä olen elänyt jo useita vuosia. Kirja ei siis tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta, mutta jäsensi toki asiaan liittyviä ajatuksia.

On minullakin toki vielä kehittämisen varaa omissa epätäydellisyyden taidoissani. Etenkin joukkoon sopeutumisenkorvaaminen joukkoon kuulumisella on minulla edelleen se ainainen kipukohta. Joukkoon sopeutumisella Brown tarkoittaa siis sitä, että omaa käytöstä muutetaan vastaamaan muiden odotuksia niin, että on näennäisesti jokin paikka maailmassa, vaikka sisimmässä tuntuu pahalta ja siltä, ettei kuulu joukkoon. Sen varsinaisen joukkoon kuulumisen sen sijaan voi tavoittaa vain, jos (kirjan nimen tavoin) unohtaa ulkoiset paineet ja on oma itsensä. Tässä tosiaan on kompastuskivenä se, mitä Brown ei kuitenkaan huomaa mainita: Joukko, johon voi sopeutua, ei välttämättä ole lainkaan sama kuin joukko, johon voi kuulua. Jos lakkaa sopeutumasta ja pyrkii kuulumaan joukkoon, voi joutua vaihtamaan joukkoa. Ja uuden joukon löytäminen on ehkä yksi maailman vaikeimmista tehtävistä.

Enivei, kyllä tästä aiheesta kannattaa itse kunkin lukea. Minä olisin hyötynyt aivan valtavasti tällaisesta kirjasta joskus 20 vuotta sitten, ennen kuin minusta kasvoi sellainen muiden miellyttäjä ja ajauduin sellaiseen valheelliseen elämään, josta piti riuhtaista itsensä niin lujasti irti. Kaikki nämä asiat piti opetella itse. Mutta siksikin uskallan sanoa, että kirjan teksti tuntuu minun mielestäni niin pätevältä, koska oma elämänkokemukseni on johtanut pitkälti samoihin johtopäätöksiin.

⭐⭐⭐⭐ Reippaan suorasukainen kertomus jälkiviktoriaanisesta Lontoosta, jossa työläiset ja siirtomaiden asukit ovat kaksinaismoralistiselle yläluokalle pelkkää riistaa. Kirjassa on sitä samaa nautinnollista meininkiä, joka mm. Sarah Watersin varhaistuotannosta tekee niin herkullista — toki sillä erotuksella, että miesten välinen rakkaus on kuvaukseltaan aina paljon rivompaa ja pervompaa. Ajankuva on vahva ja dekadenssi ylitsevuotavaista.

Osuuskumma on kuuden vuoden aikana ehtinyt julkaista paljon kirjoja. Jopa näin kustantamon väkeen kuuluvana on välillä vaikea ehtiä lukea niitä kaikkia, kun kaikki muutkin kustantamot tuuttaavat koko ajan markkinoille kiinnostavaa luettavaa! Mutta nyt olen vaihteeksi ehtinyt lyhentää rästilistaa myös Osuuskumman osalta. Ei sillä, että vieläkään olisin kaikkia ehtinyt, mutta ne ovat sitten joskus myöhemmin toisen blogauksen asia.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

⭐⭐⭐⭐ Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

⭐⭐⭐ Pseudokeskiaikafantasiamaailmaan sijoittuva homoeroottinen veijaritarina. Oikeastaan erotiikan osuus tarinasta oli ennakko-odotuksiin nähden melko vähäinen ja painopiste oli enemmänkin romantiikassa. Siltä osin kirja on myös erilainen kuin muu aiemmin lukemani homoeroottinen kirjallisuus, sillä yleensä miesten välisiä intiimisuhteita ei kuvata tällaisella herkkyydellä.

Noin muuten kirjan maailma on rakennettu suhteellisen levein ja harvoin pensselinvedoin ja perustettu paljolti siihen, mitä pseudokeskiaikafantasiassa yleensä oletetaan. Henkilöt ovat varsinaisia antisankareita, ja vaikka juonittelukuviot yltävät aina kuninkaaseen saakka, kaikki on kuvattu päähenkilöiden näkökulmasta sellaisella kepeydellä, että heidän ei toistuvasta hengenvaarasta huolimatta oleta ottavan asioita kovinkaan vakavasti. Toisin sanoen painopiste on pääparin ihmissuhteessa eikä heidän suhteessaan ympäristöön.

Minna Roininen: Pimeänkutojat

⭐⭐⭐ Rauhallista tahtia etenevää, hitaasti rakentuvaa pienen asetelman kevyttä kauhua, jossa yhden parisuhteen kautta tarkastellaan sitä, miten näemme toisemme ja pidämmekö kiinni omista muistikuvistamme ja käsityksistämme vai oikeasta ihmisestä sellaisena kuin hän kulloinkin vieressämme on.

Omaa lukukokemustani jäi häiritsemään se, että pari ilmeisesti keskeistä seikkaa jäi minulle kovasti hämäräksi, enkä nyt ole lainkaan varma, luinko vain jotkin kohdat huolimattomasti, jäikö minulta jotain olennaista tajuamatta vai eivätkö ne seikat lopulta olleetkaan keskeisiä.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli

⭐⭐⭐ Olen kuullut sanottavan, että tälle kirjalle on vaikea antaa genremääritelmää. Ei ehkä tarvitsekaan, mutta minulle tämä näyttäytyi kevyesti scifistisenä ihmissuhderomaanina, jossa on lisäksi trillerijuoni. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, että ihmissuhteet ovat etusijalla. Reaalimaailmaan verrattuna tämän kirjan maailmassa teknologia on kehittynyt hyvin erikoisella ja epätasaisella tavalla. Tietotekniikka lienee hyvin kehittynyttä, mutta sitä ei käytetä juuri muuhun kuin lääketieteeseen. Liikenteessä on palattu automobiileista hevospeleihin eikä suinkaan siirrytty eteenpäin, ja tietoliikenne perustuu kalliisiin telefonilinjoihin ja paperikirjeisiin. Sekoituksesta syntyy kaikkinensa vähän unenomainen kokonaisuus.

Anni Nupponen: Kauheat lapset

⭐⭐⭐ Omintakeinen ja kiehtova maailma. Itse tarina tuntuu kuitenkin vähän turhan luurankomaiselta. Näillä elementeillä olisi saanut aikaiseksi täyteläisemmänkin romaanin.

Hanna Morre: Tuonen tahto

⭐⭐⭐ Pienimuotoinen ja tiivis kauhuromaani lapsensa menettävästä pariskunnasta, jonka puolisot prosessoivat menetystään ja suruaan kumpikin omalla tavallaan. Hmm niin, minulle tässä kirjassa suurinta kauhua oli se espoolainen rivitalohelvetti, johon Tytti oli päätynyt, joten en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ja Timo oli juuri sellainen paskiainen, että lopussa tuli ihan katarttinen olo.

Surupukki — ruotsalaisia tieteistarinoita

⭐⭐⭐ Kuusi tuoreehkoa ruotsalaista spefinovellia. Jos tämä on edustava läpileikkaus, niin kokonaiskuva näyttäytyy synkkänä ja dystooppisena sossulandiana, jossa yksilön selviytymiskeinona on jallittaa järjestelmää. Antologian vaikuttavin maailmankuvaus on novellissa Pancasila. Antologian sympaattisin hahmo taas on nimieläimeksikin nostettu kääpiövyöhi.

Ajantakojat — Kummalinnun munia 3

Nopealukuinen ja koukuttava raapaleantologia: ”Jos tästä vielä yhden… kas, se loppuikin jo!” Voisin antaa neljä tähteä muuten, mutta kun tässä on kaksi minunkin raapalettani, niin ehkä jätän tähdittämättä.

Kari Välimäki: Sikafarmari

⭐⭐⭐⭐ Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

⭐⭐⭐⭐ Freešin oloinen ja elämänmakuinen fantasiatarina, joka keskittyy ihastuttavasti pieniin ihmisen kokoisiin kohtaloihin ja jättää suuret kansojen ja maailmojen legendat sivuosaan. Ja se henkilökaarti, itse kukin jatkuvasti horny on main, kuten nykyään on tapana sanoa. Mutta mikä parasta, vaikka romantiikka ja ihmissuhteet ovat kirjan varsinainen pihvi, niin ah, ihanaa kun kaikki sujuu ilman tarpeetonta toksisuutta!

O.E. Lönnberg: Langanpäitä

⭐⭐⭐⭐ Taiten tehty kokoelma sivun mittaista proosaa. Vaikka osa tarinoista jäi hämäräksi tai tuskin kosketti, monet nostattivat kylmiä väreitä. Kokoelman ehdoton helmi on Klassinen sivistys.

Steampunk! — Silintereitä ja siipirattaita

⭐⭐⭐ Ihanhan tämän luki. Mutta ehkä en vähään aikaan kaipaa taas steampunkia, siksi samanhenkisiä suurin osa antologian novelleista on, että genre tuntuu vähän kalutulta: eletään pikkusievässä luokkayhteiskunnassa ja tieteen ja mystiikan ristiaallokossa teknologiausko on vankkumatonta. Kokoelman omalaatuisin helmi on Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto.

Maija Haavisto: Adeno

⭐⭐⭐ Jollain lailla unenomaisesti etenevä kertomus, jonka tapahtumat hipaisevat kevyesti ennen seuraavaan tapahtumaan siirtymistä. Kokonaisuus erottuu yksityiskohtien alta hahmotelmana, jossa suuret kysymykset jäävät hämärään, pienten seikkojen varjoon.

Christine Thorel: Liskon häntä

⭐⭐⭐⭐ Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän.