Toinen velopunk-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia ilmestyy pian! Omalta osaltani kirjan tekemisen raskain urakka on jo takana, joten voin vaihteeksi rentoutua ja tuhlata aikaa esimerkiksi kirjatrailerin askartelemiseen. Jotenkas olkaatten hyvät, nauttikaa tästä parin minuutin pöhinäntäyteisestä matkasta Bataranamiin!
Tyhjän arkin retkikunnan zinen toinen numero on ilmestynyt. Zinen voi ladata maksutta tästä. Sen voi myös ostaa painettuna 2,50 euron hintaan joltakulta retkikuntalaiselta, jolla niitä sattuu olemaan. Painos on rajoitettu, tämä tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa hankkia pikimmiten!
Toisessa numerossa mm. esitellään erilaisia ideointitekniikoita ja tutustutaan Scrivenerin varjoon jääviin kirjoitusohjelmiin. Mukana on myös novelleja, raapaleita ja sarjakuva. Ja tietenkin upeaa kansitaidetta.
Jos muuten et ole vielä lukenut zinen ensimmäistäkään numeroa, niin tutustu toki siihenkin. Sen painos on jo loppunut, joten sinun on tyytyminen verkkoversioon.
Eräs tarkkaavainen lukija kertoi joutuneensa miettimään oikeinkirjoitussääntöjä luettuaan Ei kaikki pinnat kireällä -romaanista joen nimen muodossa ”Batara-joki”. Kiitos tarkkaavaisen lukijan huomasin tosiaan tehneeni tässä oikeakielisyysvirheen! (Ja totta kai mieltäni lämmittää se, että oikeakielisyyttäni pidetään yleisesti niin hyvänä — vaikken ole pyrkinyt puritanistin mainetta edes luomaan — että lukija alkaa kyseenalaistaa omaa tietämystään myös tapauksissa, joissa lukija on oikeassa ja minä väärässä.)
Kuten Kielikello kertoo, oikea muoto on Batarajoki. Oikeastaan joen nimi on yksinkertaisesti Batara, mutta koska kyseessä on kuvitteellinen maantieteellinen paikka, katsoin etenkin romaanin alkupuolella tähdelliseksi lisätä sanaan määriteosan, joka kertoo kyseessä olevan joen, jotta lukijan ei tarvitsisi aiheettomasti miettiä, mistä on kyse. Ja tässä tein valitettavan kielivirheen ja käytin yhdysmerkkiä.
Olen syvästi pahoillani tästä kömmähdyksestä, joka lienee päätynyt myös pariin Bataranamiin sijoittuvaan ja jo julkaistuun novelliin. Jatkossa (muun muassa syksyllä ilmestyvän toisen romaanin Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia kohdalla) lupaan olla Batarajoen oikeinkirjoituksen suhteen huolellisempi!
Ääreksen tuore antologia Äänellä jonka kuulet: spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta on de facto ilmestynyt! Antologiaan ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Heidi Airaksinen, Edi Kabon, Nalle Mielonen ja Asa Palo. Antologian on toimittanut Joona Koiranen, ja kansikuvan on tehnyt Iida Lotta Räsänen. Oheisessa kuvassa olen juuri avannut tekijänkappalepaketin ja laskenut hipelöimäni kirjan polvelle kuvaamista varten. Totta kai kuvan laatu on huono, mutta siinä eletään hetkessä!
Oma velopunk-novellini antologiassa on Pure mun ananasta, joka sijoittuu Bataranamiin jonnekin toisekslähitulevaisuuteen. Aikajanasta kiinnostuneille: syksyllä ilmestyvä toinen Bataranam-romaanini Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sijoittuu lähitulevaisuuteen ja tämä novelli noin vuosikymmenen romaanin jälkeen, ja novellissa seikkailee myös samoja henkilöitä kuin romaanissa. Pure mun ananaassa Murican salaisen palvelun agentit saavat tehtäväkseen soluttautua Bataranamin roistovaltioon murhaamaan entisiä yhdysvaltalaisia loikkareita, jotka koetaan Muricalle uhaksi. Ja kun Bataranamissa ollaan, kaikki ei mene aivan ohjekirjan mukaan eikä synkimpäänkään asiaan suhtauduta liian vakavasti. Antologian teeman mukaisesti sukupuolen moninaisuus näkyy päähenkilöissä.
Antologiaa on saatavana vain painettuna, ja se kannattaa tilata kustantajan verkkokaupasta. Tai jos satut näkemään minut kasvokkain, niin minulla on muutama tekijänkappale vielä jäljellä ja luovun niistä mielelläni.
Olen avannut uuden, hyvin spesifin kirjablogin osoitteessa https://pixelfed.fi/blogsahtelua. Blogaan sinne kuvan lukemani kirjan sivusta, kun kohdalle osuu sivu, jossa palaset loksahtavat kohdalleen. Aaargh! Voisiko tympeämpää ja ylikäytetympää metaforaa edes olla? Revin kuvitteelliset pelihousuni ja kuvitteellinen otsasuoneni räjähtää aina, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Ettäs tiedätte!
Blogialustana on siis Pixelfed, joka on muuten kuin Instagram, mutta paljon parempi. Blogia voi seurata millä tahansa fediversumissa olevalla tilillä (voit vaikka avata oman tilisi pixelfed.fi-palvelimelle) tai tilaamalla Atom-fiidi.
Aaarghailemisiin!
⭐⭐⭐ Grönlantilaista kväärikirjallisuutta, miten ihastuttavan kuriöösiä! ajattelin joskus viime vuonna, kun luin tästä kirjasta arvostelun ja lisäsin lukulistalleni. Ja laaja seksuaalisuuksien ja sukupuolisuuksien kirjo näin lyhyeen kirjaan onkin saatu sopimaan, eikä edes yhtään teennäisesti. Siitä ehdottomasti plussaa! Kirja on varsinaisesti kertomus nuorten aikuisten itsensä etsimisestä ja löytämisestä, ihmissuhteissa luovimisesta ja lapsuudentraumojen käsittelystä. Varmasti hiukan minua nuorempi ja aktiivisessa rakastumisvaiheessa oleva lukija ihastuu sisältöön minua enemmän.
Mutta sitten niitä miinuksia, joista suurin on kerrontatekniikka. Kirjan tapahtumat keskittyvät hyvin lyhyeen aikaan, pääsääntöisesti kaksiin bileisiin ja niitä ympäröiviin päiviin sekä hiukan haaroen siitä eteen- ja taaksepäin, mutta monet tapahtumista kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta. Näkökulmahenkilöitä on peräti viisi, mikä näin ohuessa kirjassa on tosi paljon, ja tämän runsaan kertojakavalkaadin ja kirjan ohuuden vuoksi henkilöihin ei koskaan päästä kovin syvälle. Sanoinko jo, että kirja on aika lyhyt? No niin.
Toinen lukijaa vieraannuttava seikka on kieli. Kirja on alun perin kirjoitettu grönlanniksi ja kirjailija on itse kääntänyt sen tanskaksi. Englanninnoksen (jonka minä luin) on kääntänyt joku muu, mutta en kirjasta löytänyt tietoa, onko se käännetty grönlannista vai tanskasta. Joka tapauksessa kirja on melkoista rallienglantia, siis muodollisesti ihan hyvää, mutta sanavalinnat ovat monin paikoin vähän outoja ja kieli on kaikkinensa hyvin epäenglantilaista. Mietin toisaalta sitäkin, että ehkä grönlantilainen kielenkäyttö sitten on vain samalla tavalla niukkaa kuin suomalainen ja tämä niukkuus on pyritty säilyttämään englanninnoksessa, eli että rallienglantius olisi jätetty tyyliksi tarkoituksella. Joka tapauksessa vaikutti siltä kuin olisin lukenut ei-äidinkielisen kirjoittamaa englantia.
⭐⭐ Perkeet-haastetta varten luin yhden kokonaisen niteen Kirjavalioita, sillä eihän nyt ihmisellä mitään muuta syytä voi olla tarttua tällaiseen abominaatioon. Täytyy olla melkoinen kirjallisuuden vihaaja sen, joka työkseen osallistuu ”menestysteosten” silpomiseen. Niinpä lähtökohtaisesti odotin, että saan lukea ihan totaalista paskaa. Mutta oikeastaan tämän luki ihan siinä missä minkä tahansa muunkin keskinkertaisen viihdekirjan. Ja oli tämä paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi pahasti kesken olevat Avalonin usvat, jonka jokainen lause meinaa saada minut niin armottomasti nukahtamaan, että piti ihan ottaa siitä taukoa lukemalla välillä Kirjavalioita.
Melkoinen sillisalaatti tällainen kokoelma kyllä on. Ensimmäinen teos, Erehdysten yö, on kaivosteollisuuden ympärillä pyörivä trilleri ja murhamysteeri (en kyllä ihan saanut kiinni, mikä kirjan öistä oli se, jona mainitut erehdykset tehtiin). Toisena oleva Ilveskissa taas on ihan vihoviimeisen hirvittävä pahanmielen tarina, sillä siinä rääkätään jatkuvasti eläimiä, ja kehystarinana on seurata villinä syntyneen ilveksen ja kotikissan risteymän elämää. Kolmas Kauniita unia, rouva Hunter on aika tavanomainen jenkkiesikaupunkiin sijoittuva stalkkerisarjamurhaajatarina. Neljännen, Rouva Pollifax parantolassa, nimi on todella harhaanjohtava, sillä siinä ei kerrottu rouvan terveyshuolista, vaan kyseessä oli kansainvälinen humoristinen ja lievästi jännittävä agenttitarina James Bond -hengessä.
Kaikkia tarinoita kuitenkin yhdistää se, että niistä on lyhennettäessä otettu pois kaikenlainen henkilönkehittely ja kaikki suvantokohdat, ja jäljelle on jäänyt vain toimintaa toiminnan perään, koko ajan mennään eteenpäin. Lukukokemus lienee näin jossain määrin ohuempi ja yhdentekevämpi kuin jos teokset lukisi alkuperäisessä mitassaan. Ja tietenkin köykäisten viihdetarinoiden kieli on välillä vähän huolimatonta ja tahattoman koomista.
Noh, Kirjavaliot on nyt kokeiltu, enkä usko toista kertaa tällaista settiä lukevani. Anekdoottina mainittakoon, että vaikka Kirjavalioita on julkaistu suomeksikin kymmeniä, ehkä peräti satoja niteitä, juuri tämä nimenomainen osa tulee vastaan todella usein ja löytyi myös minun lapsuudenkotini hyllystä 80-luvulla. Oletan, että Valitut Palat on tätä osaa jaellut aika avokätisesti aikoinaan. Tämänkertainen lukukappale löytyi Sampolan kirjaston vaihtohyllystä, ja sinne se myös palaa.
⭐⭐⭐ Perin singulaarinen lukuelämys oli tämä. Sherlock Holmeshan on jo suhteellisen puhkikaluttu hahmo, ja valtaosa tarinoista olikin jo minulle tuttuja 1980-luvun mainion tv-sarjan ansiosta. Mutta en ole aiemmin lukenut Doylen koko Holmes-tuotantoa, enkä varsinkaan kanonisessa järjestyksessä. Sinällään voisi ajatella, ettei näiden itsenäisten tarinoiden järjestyksellä ole suurta merkitystä. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten kahdessa ensimmäisessä romaanissa ja ensimmäisessä novellikokoelmassa taustalla kulki koko ajan Watsonin oma kehitystarina — ei kovin olennaisena, mutta kulki kuitenkin. Sitten jossain vaiheessa se vain äkkiä katosi: Watsonin vaimosta ei puhuttu enää mitään, ja Watson itse muutti takaisin Holmesin kanssa poikamiesboksiin. Mahtoi olla kitkerä parisuhde, kun Watsonin ei sitten enää myöhemmin tehnyt mieli sanallakaan viitata siihen!
Toinen mielenkiintoinen havainto koko Holmes-kaaren yhtäjaksoisessa lukemisessa oli se, kuinka monta kertaa Holmesin tarina jo lopetettiin, mutta aina se vain jatkui ja jatkui. Viimeisen kokoelman esipuheessa kirjailija jo itsekin suhteellisen turhautuneesti toteaa, että nyt on aika lopettaa, ja sanalla sanoen viimeisen kokoelman tarinat ovatkin jo tosi väsynyttä ja paikoin lähes absurdia tavaraa.
Kolmas mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka pienessä roolissa Moriarty näissä alkuperäisissä tarinoissa on. Hän esiintyy itse vain yhdessä tarinassa, minkä lisäksi häneen viitataan kahdessa muussa tarinassa. Mutta varsinkin uudemmissa tuotannoissa Moriartysta on tehty suoranainen arkkivihollinen, mikä ei kyllä kovin hyvin tee kunniaa alkuperäisille tarinoille.
Neljäs mielenkiintoinen havainto oli se, kuinka vaivattomasti eksentrinen ja autistinen Holmes kulmikkaasta viestintätavastaan huolimatta saa ihmisten myötätunnon ja ymmärryksen puolelleen. Se jos mikä tekee Holmes-tarinoista fantasiakirjallisuutta! Ja ehkä tästäkin syystä Sherlock Holmesilla on jossain määrin erikoisasema sydämessäni, sillä monilla näistä tarinoista on ollut tärkeä tehtävänsä aiemmin elämässäni.
Mutta nyt olen kyllästänyt itseni näillä singulaareilla tarinoilla niin hyvin, että en taida vähään aikaan kaivata Holmesin ja Watsonin seuraa.
Jo vuosi sitten vuoden aikana luettuja kirjoja summaillessani totesin, että luin varmaankin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Ja nyt voin jälleen sanoa saman: vuonna 2018 luin enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Pidän lukemisistani kirjaa ennen kaikkea Goodreadsissa, ja sinne kilahti yhteensä 160 luettua kirjaa. Kasvua viime vuoteen — saati sitä edeltäneisiin vuosiin — kertyi todella paljon.
Vuonna 2018 luinkin suhteellisen tavoitteellisesti. Varsinaista kappalemäärätavoitetta minulla ei vuoden alussa ollut, mutta jo helmikuussa huomasin pyrkiväni lukemaan joka kuukausi 13 kirjaa. Tähän vähimmäismäärään ylsinkin lopulta joka kuussa, ja yhteensä tavoite ylittyi kolmella. Mutta alun perin ihan vuoden alussa asetin tavoitteeksi vain, että luen joka päivä vähintään sata sivua. Ei siis keskimäärin sata sivua päivässä, vaan joka päivä vähintään sata sivua. Ihan joka päivä en tässä onnistunut, ja alle sataan sivuun jääneitä päiviä mahtui vuoteen ehkä parikymmentä (en pitänyt tarkkaa lukua), ennen kaikkea silloin, kun oli kovasti kiirettä töiden tai kirjoittamisen kanssa. Mutta harvana päivänä sata sivua riitti; jos olisin lukenut joka päivä vain sata sivua, koko vuoden sivumäärä olisi ollut hiukan päälle 36 500. Lopulta luin kuitenkin yli 50 000 sivua.
Ja kuulkaas nyt, minkä vääryyden tässä ehdin vielä aivan viime hetkillä kokea: Joulun aikaan näytti siltä, että minun on mahdollista päästä tasan 160 kirjaan ja tasan 50 000 sivuun, jos vain valitsen loppuvuoden kirjat huolella. Ja minähän valitsin, laskin moneen kertaan, millä kirjojen yhdistelmällä saan Goodreadsin tilastoihin tasan 50 000 sivua. Viimeisen kerran laskin 30.12., kun aloitin vuoden viimeisen kirjan, ja totesin, että kyllä, tämän luettuani saan kauniin tasaluvun. Mutta sitten joku pers-einari meni ja päivitti jonkin vuoden aikana lukemani kirjan tietoja niin, että kokonaissivumäärä kasvoi hupsista vain 163:lla — ja minun kaunis tilastoni meni pilalle. Pilalle!
Olen huomannut antavani kirjoille Goodreads-tähtiä paljon kitsaammin kuin useimmat muut käyttäjät. En tiedä, mikä on perimmäisenä ilmiön takana. Joko arvioin kirjoja ankarammin kuin muut lukijat, tai sitten muut lukijat jättävät tähdittämättä kirjat, joista eivät pidä kovin paljon. Joka tapauksessa vuonna 2018 lukemani kirjat saivat minulta keskimäärin 3,06 tähteä, ja tähdet jakautuivat seuraavasti (jälleen kerran melko symmetrisesti):
⭐⭐⭐⭐⭐ 5 kpl
⭐⭐⭐⭐ 46 kpl
⭐⭐⭐ 69 kpl
⭐⭐ 32 kpl
⭐ 7 kpl
Taulukossa on muita mielenkiintoisia tilastotietoja vuonna 2018 lukemistani kirjoista. Huomionarvoista on etenkin se, että vuonna 2018 luin ensimmäistä kertaa kirjoja espanjaksi. Ruotsinkielisten kirjojen määrä jäi hämmentävän pieneksi. Suomenkielinen kirjallisuus on kuitenkin lukulistalla edelleen erittäin hallitseva, sillä vain vajaan neljäsosan kirjoista luin jollain muulla kielellä.
| kaunokirjoja | tietokirjoja | yhteensä | |
| suomenkielisiä | 108 | 13 | 121 |
| – joista suomalaisia | (59) | (7) | (66) |
| – suomennettuja | (49) | (6) | (55) |
| englanninkielisiä | 23 | 3 | 26 |
| hollanninkielisiä | 8 | 1 | 9 |
| ruotsinkielisiä | 1 | 1 | 2 |
| espanjankielisiä | 2 | 0 | 2 |
| yhteensä | 142 | 18 | 160 |
Viiden tähden lukukokemuksista neljä on kaunokirjoja ja yksi tietokirja. Kaunokirjoista on vaikea valita nimenomaan yhtä kaikkein vaikuttavinta ja parasta, mutta ehkä ihan sivun mitalla muita viiden tähden kirjoja paremmin mieleen jäi Saara Turusen Sivuhenkilö, josta kirjoitin mm. seuraavasti:
Nyt oli kyllä todella samastuttava lukukokemus. Ehkä yksi kirja kahdestasadasta pääsee samastuttavuudessa edes kutakuinkin lähelle. Ja näin voin sanoa siitä huolimatta, että omassa elämässäni moni asia on mennyt eri tavalla kuin tämän kirjan päähenkilöllä (tai siis sivuhenkilöllä). Turunen on onnistunut tavoittamaan sukupolvikokemuksesta jotain todella olennaista. Niin, kyllä, minä näen tämän ennen kaikkea sukupolvikirjana.
Vuoden parhaan tietokirjan valinta on paljon helpompi. Tällä kertaa minuun vaikutti erityisesti Ted J. Raun ja Jerry Koch-Gonzalesin opaskirja Many Voices One Song: Shared Power With Sociocracy, josta kirjoitin mm. seuraavasti:
Juuri tällä tavalla yhteisöjä tulisi pyörittää. Juuri tähän olen intuitiivisesti itsekin pyrkinyt jo pitkään. Mutta minulta ovat puuttuneet työkalut ja käsitteet, ja sen vuoksi pyrkimykseni ovat jääneet puolivillaisiksi.
Vuonna 2018 tuli luettua myös kaikenlaista paskaa. Yksi syy tähän oli se, että sinnikkäästi suoritin Perkeet-lukuhaasteen. Ja vuoden surkein kirja olikin yksi perkeistä, Sari Luhtasen ja Miikko Oikkosen Nymfit-sarjan toinen romaani Astarten solmu, josta kirjoitin mm. näin:
Olipahan tuuttaus. Kaikkein hysteerisimmän epätoivoisen itku-naurukohtauksen sai aikaan kohta, jossa kaksi satyyria perseraiskasi viinikaupan viattoman lähettipojan kuoliaaksi. Vain rankka tahdonvoima sai kahlaamaan kirjan loppuun asti.
Viime vuoden lukusaavutus oli sen verran ylivertainen, että ihan oikeasti arvelen lukevani vuonna 2019 vähemmän kuin vuonna 2018. No, aika näyttää. Joka tapauksessa yritän tällä kertaa olla asettamatta itselleni liian kovia määrällisiä tavoitteita, sillä kun ne on kerran itselleen asettanut, niistä on vaikea luopua, jolloin tulee toisinaan väen vängällä luettua enemmän kuin jaksaisi. Vähintään sata sivua päivässä on toki ihan käypä tavoite edelleenkin, eikä 50 000 sivuun ole pakko päästä toista kertaa. Yksi lukulistaa muovaava tekijä on tälle vuodelle laatimani uusi Perkeet-lukuhaaste. Toinen tavoite on lukea hyllystä ennen kaikkea paksuja kirjoja eli aluksi kaikki yli tuhatsivuiset, sen jälkeen yli 700-sivuiset ja sen jälkeen sitten lyhyempiä kirjoja. Saas nähdä, kuinka pitkään tiiliskivien kanssa jaksan tuskailla.
Vuosi sitten keksimme Tyhjän arkin retkikunnassa julkaista Perkeet-lukuhaasteen eli haasteen, jonka suorittaminen olisi mahdollisimman ikävää ja raskasta. Haastekohdat oli muotoiltu niin, että lukemaan joutuisi kaikkea sellaista jämäkirjallisuutta, joka yleensä mieluimmin unohdettaisiin. Haasteen maine kiiri laajalle, mutta suorittajia on löytynyt vain vähän. Itse suoritin haasteen näytösluontoisesti jo keväällä, ja enkös heti suoritettuani alkanut miettiä, että kaipa tämän voisi uusia taas vuonna 2019. Niinpä, rakkaat lukijat, olkaa hyvät: Perkeet-lukuhaaste 2019. Sillä miksi lukea vain helmiä?