Author Archives: Taru Luojola

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

Ours to Hack and to Own: The Rise of Platform Cooperativism, A New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja pääsi hiukan yllättämään. Odotin enemmän teknologiapainotteista sisältöä, mutta oikeasti kirja on todella yhteiskunnallinen. Voisi melkein sanoa, että jokaisen tämän vuosisadan kommarin kannattaisi tutustua paremmin erilaisiin alustaosuuskuntanäkemyksiin. Mutta kirja ei ole pelkkää abstraktia teoriaa, vaan siinä käsitellään myös paljon erilaisia käytännön kysymyksiä, joita tulee vastaan, kun pykätään taloudellista yhteistoiminnallisuutta nykyinternetissä. Näin ollen kirja on hyvää luettavaa myös niille, joilla on tämän suuntaisia käytännön suunnitelmia.

Kirjan vahvuutena on se, että siinä on nelisenkymmentä eri kirjoittajaa, joista kullakin on omat taustansa ja elämänkokemuksensa. Näin ollen alustaosuustoiminnan eri osa-alueita käsitellään hyvinkin monipuolisesti ja monin eri tavoin. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous, sillä neljäkymmentä erilaista kirjoitustyyliä ja aiherajausta eivät muodosta sellaista jäsennettyä kokonaisuutta, jonka pieni yhtenäinen kirjoittajaryhmä tai yksi kirjoittaja voisi saada aikaan. Tämä myös toisaalta korostaa sitä ilmeistä seikkaa, että kaikkea ei voi oppia vain lukemalla yhden kirjan, mikä on tietenkin ihan hyvä oivaltaa, ennen kuin rupeaa käytännössä väsäämään isompia kuvioita.

Monet kirjan teksteistä ovat hyvin yhdysvaltalaisia, eivätkä niissä kuvatut säännöt ja yhteiskunnalliset olot välttämättä sovi kovin hyvin Eurooppaan. Mutta globaalissa uusliberalismissa Euroopan ja Yhdysvaltain väliset erot ovat myös monin paikoin niin vähäiset, että sopivasti suodattamalla kirja on oikein antoisa myös eurooppalaiselle lukijalle.

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

Vastarintataistelija. Suomalaisen vastarintaliikkeen runoja

⭐⭐ Vapun kunniaksi luin viimeinkin tämän läsyn, joka on lojunut hyllyssäni vuodesta 2000 asti, jolloin ”lainasin” tämän ja monta muuta kirjaa KTP:n Porvoon kaupunkijärjestöltä.

”Nämä runot eivät ehkä ole taiteelliselta muodoltaan juuri sellaisia, mihin runouden harrastajat ja suurten esteetikkojen hemmottelemat lukijat ovat tottuneet.” Näin lukee alkusanoissa, ja osuvasti lukeekin. Joidenkin runojen kohdalla voi oikein kuvitella itsensä tuonne vappusateeseen puistoon kuuntelemaan, kuinka joku kokematon lausuja lukee näitä särisevään mikrofoniin sellaisella tätiäänellä.

Veloiset uutiset jatkuvat!

Veloiset uutiset jatkuvat!

Esikoisromaanin toimitustyö on sen verran hyvällä mallilla, että painopistettä voi siirtää jo tulevaan. Esikoisen osalta tietenkin riemuitaan ja juhlitaan ahkerasti tässä koko kevät, kesä ja syksy. Fanikuntaakin alkaa jo kertyä — sain postissa ensimmäisen kortin, jossa onnitellaan maailman ensimmäisen velopunk-romaanin julkaisemisesta! Tällainen lämmittää mieltä ja ilahduttaa sydäntä.

Mutta työ jatkuu. Trilogian kakkososan kässäri, jonka kirjoitin viime marraskuussa, ehti hautua melkein puoli vuotta, ennen kuin vihdoin luin sen ekaa kertaa. Ja onnekseni sain huomata, että se on omaan makuun ihan käypänen! Mitään isompia juoniongelmia en siinä huomannut, joten kunhan olen ne muutamat pienemmät juonelliset lepsukset korjannut, jotka siihen ovat jääneet, ja hionut kieliasua siedettävämpään muotoon (sehän nyt on kuitenkin nanoteksti!), saatan tässä jo kesän mittaan päästä tarjoamaan sitä kustantajalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Loppuvuonna löysin ameriikkalaisia polkupyöräaiheisia spefiantologioita (Mastodonissa niistä minulle ystävällisesti mainittiin, kun hehkutin siellä velopunkkia), jotka sisältönsä puolesta voisivat olla vaikka velopunkkia, jos niin halutaan sanoa. Sattuipa vielä niinkin, että avoinna oli juuri kirjoituskutsu sarjan seuraavaan antologiaan. Niin sitten intouduin saman tien kirjoittamaan novellin sinne tarjottavaksi — ensin suomeksi, mutta käänsin sen itse englanniksi, kun suomenkielistä versiota oli tovi hiottu. Ja juuri sähköpostiini saaman tiedon mukaan novellini on hyväksytty antologiaan! Toisin sanoen ensimmäinen englanninkielinen novellini julkaistaan alkuvuodesta 2020. Sen myötä velopunk lähtee maailmalle!

Ursula Le Guin: Maameren tarinat

Ursula Le Guin: Maameren tarinat

Klassikkotrilogioiden lukemisessa on aina vaarana se, että ne eivät ole minun mielestäni niin hyviä kuin yleinen mielipide antaa ymmärtää — sillä yleinen hyvyyden mielipide syntyy useimmiten nuorena lukeneiden keskuudessa, ja nuorena kirjat iskevät eri tavalla kuin aikuisena. Niinpä pitkään panttasin tätäkin hyllyssä ollutta klassikkoa, kunnes kissa kerran valitsi minulle ykkösosan.

Trilogiassa on yleisesti hyvä ja jossain määrin eteerinen tunnelma, joka vie muihin maailmoihin. Mutta tapahtumien osalta trilogia on hyvin epätasainen ja monin paikoin suorastaan tylsä. Erityisesti minua ärsyttää tosinimi-järjestelmä, sillä siitä tulee ikävän creepyt deadnaming– ja sukupuoliessentialistivibat. Mutta toisaalta trilogia on lähes 50 vuotta vanha, ehkä tämmöinen lipsahdus voidaan laskea sarjan vanhuuden piikkiin.

(Huomasin muuten nyt tätä kirjoittaessani, että sarjassa on myös osat 4–6, jotka kuitenkin ovat paljon uudempia. Niitä en ole suunnitellut lukevani.)

Maameren velho

⭐⭐⭐ Tämä on taas näitä kirjoja, jotka olisi ehkä pitänyt lukea viimeistään neljännesvuosisata sitten, jotta osaisi arvostaa. Kaunista kieltä ja helppolukuisesti etenevä tarina, mutta noin muuten ei kovin kummoinen. Yksiulotteisia henkilöitä, ohkainen juoni ja kaikki jotenkin pintapuolisesti kerrottua. Sitä paitsi tosinimiin perustuva staattinen essentialismi ontuu filosofisesti sen verran paljon, ettei kirjan taikamaailmakaan tunnu kovin kiehtovalta.

Mutta kyllä nuorimmaiseni varmaan tämmöistä tykkäisi lukea. Minä olen auttamattoman yli-ikäinen.

Atuanin holvihaudat

⭐⭐⭐⭐ Jopas. Ykkösosa tuntui vähän kökköpökäleeltä ja naamaan hierottu tosinimi-ideologia herätti inhoreaktion. Mutta kakkososassa päästiin ihan oikean jännitteen pariin, ja ympäristö oli muutenkin kiinnostavammin rakennettu.

Höpsö detalji muuten: suomalaisen laitoksen kansikuvassa on vaaleaihoinen mies, vaikka tekstissä ihan selvästi puhutaan tummahipiäisestä. Sitäkö se 70-luvun markkinointi vaati?

Kaukaisin ranta

⭐⭐ Olipas tämä hyvin epätasainen sarja. Tässä osassa oli selvästi olennainen seikkailujuoni, jonka tarkoitus oli nivoa trilogian iso kaari päätökseen. Mutta en oikein löytänyt tästä minkäänlaista jännitettä. Päähenkilöt veneilevät paikasta toiseen, kaikkialla on nuivaa, ja ykskaks pääpahis onkin listitty — mitä tapahtui? Atuanin holvihautojen jälkeen ajattelin, että ei tämä nyt niin huono sarja olekaan, mutta ääh, lässähti aika pahasti. Ja ne tosinimihöpinät tympivät edelleen.

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauer: Pojat

⭐⭐⭐⭐ Hyvin mukaansatempaava tarina sukupuoli-identiteetin kehityksestä, itsensä löytämisestä, nuoruuden hairahduksista ja itselle anteeksi antamisesta. Seuraa vähän spoilereita.

Kolmen tytöksi kasvaneen nuoren porukassa yksi hellii kasvihuoneessaan eksoottisia kasveja, ja saa kerran mysteerilähetyksenä tuntemattoman kasvin (koko kirjassa ei muuten selvinnyt, kuka ja miksi kasvin lähetti). Kasvilla on odottamattomia taikavoimia: mettä nauttineiden tyttöjen vartalo muuttuu pojanvartaloksi, mutta vain aamuun saakka. Kaksi kolmikosta kyllästyy leikkiin nopeasti, mutta yhdelle heistä elämä aukeaa aivan uudella tavalla.

Ja onneksi aivan lopussa käy niin kuin käy, jotta tämä ei jäänyt tavanomaiseksi traagisen transhenkilön tarinaksi.

Nuortenkirjahan tämä on, mutta kuvaus on riittävän ajatonta, jotta myös entinen nuori onnistuu tuntemaan ne kaikki hajut ja kosketukset, joita kirjan sivuilta huokuu.

Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

⭐⭐⭐ Lähes neljäsataa vuotta vanha esiscifistinen kertomus, joka absurdissa mielikuvituksellisuudessaan on kyllä enemmän fantasiaa kuin scifiä. Kuuhun matkaaminen on puhtaasti etäännyttävä kirjallinen keino, jonka ansiosta kaikkea maanpäällistä elämänmenoa voidaan tarkastella kriittisesti ja kaikki voidaan kääntää ylösalaisin. Kuussa nimittäin suunnilleen kaikki tehdään eri tavalla kuin maassa, uskontoa, uskomuksia ja perinnäistapoja myöten. Kuriositeettina mainittakoon esimerkiksi, että kuussa kuunnellaan mekaanisia äänikirjoja eikä siellä ole lainkaan paperisia, silmin luettavia kirjoja.

Ja tässä asioiden juuriaan myöten tonkimisessa tämä kirja tuntuukin hämmästyttävän modernilta, vaikka on lähes neljänsadan vuoden takaa. Aivan samoista asioista sitä näsäviisastellaan edelleenkin, ja vieläpä osin samoilla argumenteillakin. Ehkä voisikin sanoa, että kirja itsessään ei ollut aikaansa edellä, vaan monet nykymaailmamme osaset ovat pahasti ajastaan jäljessä.

Mutta yhdessä suhteessa kuun elämänmeno osoittaa, mitkä olivat mielikuvituksen rajat 1600-luvulla. Suunnilleen kaikki muut ihmissuhteet on käännetty päälaelleen (isät kunnioittavat poikiaan ja pojat rankaisevat isiään, aateliset eivät kanna miekkoja vaan falloskoruja, rauhallinen kuolema on rangaistus ja elävältä syödyksi tuleminen on suuri kunnianosoitus, jne.), mutta miehen ja naisen asema nähdään järkkymättä samanlaisena kuin maassa, tai siis tarkemmin sanottuna nainen on kuussakin alempi olento ja vain mies on oikeastaan ihminen. Tästä käsityksestä sentään on jo päästy eteenpäin.

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Esikoisromaani kustantamon katalogissa

Vihdoinkin se on julkistettu ja pääsen ihan luvan kanssa hehkuttamaan! Esikoisromaanini Ei kaikki pinnat kireällä esitellään Osuuskumman syyskatalogissa (elikkäs kummalogissa). Tästä voi selata joko issuuna tai pdf:nä sivulle 6. Ja kirjan esittelytekstihän on seuraavanlainen:

”Pidä silmäsi auki, joku saattaa polkea kahta fitsiä.”

1970-luvun Bataranam. Eteläamerikkalaisen diktaattorin ketju luistaa. Puhdasoppisten villaristien kielletty puolue suunnittelee vallankaappausta, kun taas viidakossa piileksivät Chevy-siskot kylvävät kauhua laittomilla moottoriajoneuvoillaan. Yhdysvallat haistaa öljyn, ja horisontti täyttyy sotalaivoista. Kaaoksen keskellä varjelija Tereza Blijk yrittää selvittää joessa kelluneen työläisen murhaa.

Maailman ensimmäisessä velopunk-romaanissa hiekka pöllyää, hiki virtaa ja kettinki kitisee!

Kansikuvan on taiteillut Julia Lintulaakso ja taiton tehnyt Maria Carole. Katsokaa nyt, miten upea se on!

Kirja siis ilmestyy elokuussa. Ja toimitusprosessi etenee oikein mallikkaasti: Juuri tänään lähetin uusimman version kustannustoimittajalle, ja tässä vaiheessa ollaan jo hiottu kieli kutakuinkin valmiiksi. Pian on vuorossa oikoluku ja taitto.

Ah, velopunk on kohta totta myös kirjakauppojen hyllyllä. No, ainakin joidenkin, kuten vaikka Aavetaajuuden, Tulenkantajien kirjakaupan ja muiden hyvien kirjakauppojen.

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

Matthew Shardlake uskonpuhdistuksen pelinappulana

C. J. Sansomin historialliset Matthew Shardlake -dekkarit ovat yksi toisensa jälkeen viihdyttäneet minua ihan kiitettävästi. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1500-luvulle kuningas Henrik VIII:n myrskyisälle hallituskaudelle, ja keskiössä ovat uskonnollis-poliittiset kiistat katolisen kirkon ja reformistien välillä. Päähenkilö Matthew Shardlake on oikeusneuvos, jolle kerran toisensa jälkeen osuu kohdalle tapauksia, joita ei ratkota pelkästään kirjoituspöydän ääressä. Sangen usein rikosten lonkerot kurottelevat hovin suunnasta.

Ilkka Rekiaron hienosti suomentama sarja on kokonaisuudessaan kelpoa historiallista dekkaria, jonka kokonaissivumäärässä riittää toviksi kahlattavaa. Seuraavassa erillinen arvio sarjan kustakin osasta.

1. Luostarin varjot

⭐⭐⭐⭐ Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.

2. Musta tuli

⭐⭐⭐ Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan.

3. Itsevaltias

⭐⭐⭐⭐ Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.

4. Ilmestys

⭐⭐⭐⭐ Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.

Tässä osassa on myös sarjan lempilauseeni, josta kiitos suomentajalle: ”Huoneesta kuuluva Piersin ääni oli hiljainen mutta veitsenterävä.”

5. Amuletti

⭐⭐⭐⭐ Tätä historiallisten dekkarien sarjaa on ollut ilo lukea. Ajankohta on valittu taiten, yksityiskohtia on runsaasti (vaikka eihän maallikko niiden todenperäisyydestä voi tietää, mutta se on sivuseikka, ajankuvan tuntu on vahva) ja verkkainen kielenkäyttö sopii hyvin tarinaan. Niinpä edes sarjan viides osa ei tuota pettymystä. Sansom on jälleen kerran punonut juonivyyhden, jonka lonkeroissa riittää hyvinkin setvittävää yli 700 sivun verran ilman pitkäveteisyyden tuntua, ja hänen draamantajunsa on erinomainen.

Kielenkäytöstä vielä, että Ilkka Rekiaron suomennos toimii oikein hyvin. Nykypäivänä valitettavan harvoin pääsee lukemaan käännöskirjoja, joista lähtökieli ei paistaisi joka mutkassa läpi, mutta Matthew Shardlake -kirjoissa suomennos on todella luonteva. (Okei, yksi toistuva syntaktinen valinta minua häiritsee, mutta se menee ehkä ammattitaudin piikkiin.)

6. Kerettiläinen

⭐⭐⭐ Matthew Shardlake -sarjan kuudes ja — loppuratkaisusta päätellen — mahdollisesti viimeinen osa pääsi lukuvuoroon toisena perkeistäpalautumiskirjana, ja siihen se sopi oikein mainiosti. Seitsemän ja puoli sataa sivua kiireetöntä seikkailua hovijuonittelujen pelinappulana, hengenlähtö monta kertaa lähellä, ja kaikki tämä ylimysten uskonkiistojen takia. Sarjan aiempien osien terävyyteen ei kerronnassa ihan ylletä, ja muutenkin maneerit alkavat jo maistua vähän pahviselta. Mutta tämäkään kirja ei petä, jos kohta ei järisyttävän suurta vaikutustakaan tee.

Historiallista tarkkuutta en osaa arvioida, mutta Shardlake-sarjan henkilöt ja maailma ovat aina tuntuneet hyvin eläviltä. Kiistat ovat ikiaikaisia, kaikki valtaapitävät juonittelevat samaan tapaan ja radikaalien hihna lipsuu kaikkialla samalla tavalla — tai niin ainakin Sansom meille haluaa kertoa. Sarjan ehdoton ansio on se, että uskonpuhdistuksen ajan tapahtumat, jotka muuten ovat yleensä vain muutama lause koulukirjoissa, konkretisoituvat lukijalle.

Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis!

Tuuttaa sitä mastodonttia, homo socialis!

En aina jaksa tehdä käännöksiä vapaaehtoistyönä, koska teen niitä kyllästymiseen asti rahasta. Mutta kun jaksan, syynä on se, että olen jostakin asiasta niin innostunut, että haluan saattaa sen yhä useampien saataville.

Tällä kertaa olen innostunut Mastodonista. Kyseessä on uudehko sosiaalinen media (projekti alkoi puolitoista vuotta sitten), joka on liittynyt osaksi fediversumia. Ja voisi melkeinpä sanoa, että Mastodon on räjäyttänyt fediversumin suosion aivan uudella tavalla, sillä Mastodoniin on näin lyhyessä ajassa ehtinyt tulla jo paljon enemmän käyttäjiä kuin kaikissa muissa fediversumin osissa on yhteensä.

Itse löysin tieni Mastodoniin viime vuoden maaliskuussa, kun eräs tuttu mainitsi asian Twitterissä ja minä uteliaana ryntäsin katsomaan, mistä on kyse. Silloin Mastodonissa oli runsaat satatuhatta käyttäjää, ja määrä kasvoi nopeasti. Ihastuin heti: käyttöliittymä on samankaltainen kuin Tweetdeckissä, ja vaikka tuttuja ei vielä siinä vaiheessa löytynyt, Mastodonissa olo ei tuntunut yksinäiseltä tai ulkopuoliselta, sillä yleisellä aikajanalla vilisi mielenkiintoisia mainintoja ties mistä asiasta.

Mutta vanhojen tuttujen puute painaa aina väilllä, ja vaikka Mastodon kasvoi nopeasti, kukaan lähipiiristäni ei tuntenut vetoa sinne. Voi mitä ovatkaan menettäneet! Minä olen tässä vuoden aikana oppinut paljon uutta monista asioista, ja asenteeni moniin asioihin on nykyään erilainen kuin ennen Mastodonin innostavalle ja toiveikkaalle ilmapiirille altistumista. Kyllä, innostavuus ja toiveikkuus ovat mielestäni ilmapiiriä kuvaavimmat sanat: Twitterissä ja FB:ssä niin yleinen myrkyllinen keskustelukulttuuri on Mastodonissa hyvin harvinaista, ja sen sijaan tuntemattomiltakin ihmisiltä saa tämän tästä rakentavia, kannustavia ja kunnioittavia viestejä. Onko vaikea uskoa? No, tule itse katsomaan.

Tämän vuoden aikana Mastodon on tosiaan kasvanut melkoisesti, mutta kuitenkin sikäli terveellistä tahtia, että ilmapiiri on säilynyt hyvänä. Käyttäjämäärä on kymmenkertaistunut noin 1,3 miljoonaan, ja suosio kasvaa koko ajan. Ja vähitellen Mastodonissa alkaa näkyä enemmässä määrin myös muita suomalaisia. Ehkä kohta jopa minun tuttujani!

Sen vuoksi innostuinkin nyt käyttämään vapaa-aikaani kääntämiseen ja suomensin Mastodonin käyttöliittymän vielä puuttuvat osat (ja korjailin aiemmin käännettyjä osia). Mastodon on tosiaan epäkaupallinen avoimen lähdekoodin projekti, ja kuka tahansa voi osallistua sen kehittämiseen. Jos siis tuntuu siltä, että minun suomennokseni ovat huonoja, niin saa kääntää paremmin! (Niin, mainittakoon vielä se, että uudet suomennokset tulevat käyttöön vasta, kun Mastodonin lähdekoodista julkaistaan seuraava versio ja palvelimet yksi kerrallaan päivittävät uuteen versioon. Todennäköisesti siis vasta versiosta 2.3.4 alkaen pääsee ihailemaan minun suomentamaani käyttöliittymää. Vanhempien versioiden suomennoksista ei voi moittia minua.)

Entä miten minut sitten löytää Mastodonista? Tällä hetkellä minulla on kaksi tiliä: @Stoori@wandering.shop keskittyy enemmän kirjoittamiseen ja kieliin, @Stoori@social.coop enemmän osuustoimintaan, yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nördäämiseen. Mutta rajaukset eivät ole kovin selviä ja saatan shitpostata ihan kummalla tilillä tahansa, jos siltä tuntuu.

Imogen Binnie: Nevada

Imogen Binnie: Nevada

⭐⭐⭐ Kirja, jota voisi oikein mainiosti luonnehtia vaikka kvääripunkiksi, sillä päähenkilöt ovat kväärejä ja asenne on punk.

Juoni lyhyesti: Päähenkilö Maria on New Yorkissa asuva transnainen, joka eroaa puolisostaan ja saa potkut paskaduunistaan. Hän varastaa puolisonsa auton ja lähtee roadtripille länteen. Nevadalaisessa pikkukaupungissa hän tapaa Jamesin, joka on lukossa oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, ja hän päättää hetken aikaa toimia isosiskona, ennen kuin unohtuu kasinoon hakkaamaan kolikkoja koneeseen.

Kerronnallisesti ronskia ja häpeilemätöntä, mutta infodumppia on todella paljon. Monet pienet yksityiskohdat tekevät tekstistä hauskaa ja kevyttä lukea, mutta kokonaisuus ei lopulta tunnu johtavan oikein mihinkään. En tiedä, voi johtua siitäkin, että white thrash -kulttuuri ei ole minulle henkilökohtaisesti mitenkään lähellä, vaikka noin muuten jotkin transkokemuksen kuvaukset kuulostavatkin todella tutuilta.